Salamia ja solidaarisuutta

Teos: Viola Ardone: Lasten juna (Aula&co, 2022)

Suomennos: Laura Lahdensuu

Äänikirjan lukija: Rosanna Kemppi

Äitienpäivän lukemistokseni valikoitui tämä viehättävä pieni taideteos, joka kertoo 1940-luvun lopun Italiasta, maan uudelleenrakennuksesta sodan jälkeen lasten näkökulmasta.

Kirjan kertoja, Amerigo Esperanza (myöhemmin Benvenuto) lähetetään lasten junalla Napolista Bolognaan, jossa paikalliset kommunistit ovat organisoineet solidaarisuuskampanjan etelän köyhiä perheitä auttaakseen. Kyse ei ole sijaisvanhemmuudesta tai adoptiosta, vaan paikalliset perheet ovat lupautuneet huolehtimaan yhdestä ”bonuslapsesta” vuoden ajaksi.

Bolognan työväentalolla seitsenvuotias Amerigo kokee kauhua, kun hän luulee jääneensä lasten huutokaupassa viimeiseksi. Kaikki hänen tuntemansa lähikujien kohtalotoverit haetaan, mutta Amerigo jää yksin odottamaan kohtaloaan. Lopulta paikalle saapuu Modenasta sakka vakavamielinen vanhapiika Derna, joka on lupautunut huolehtimaan lapsesta siskonsa perheen kanssa.

Derna on töissä kommunistisen puolueen toimistolla, eikä tiedä paljoa lasten hoidosta. Elo Dernan luona kuitenkin sopii Amerigolle, koska hän on tottunut elämään kahdestaan vähäpuheisen yksinhuoltajaäitinsä Antoinettan kanssa. Yhteydenpito äidin kanssa on hankalaa, sillä äiti ei osaa kirjoittaa. Vuoden aikana hän edistyy vain niin, että pystyy raapustamaan nimensä naapurin kirjoittamaan kirjeeseen.

Ruoan runsaus pohjoisessa tekee Amerigosta pitkäkyntisten mortadellavarkaan. Pian hän huomaa, että lähes kaikilla on aitat täynnä salamipötköjä ja joskus taivaaltakin sataa ricottaa. Välillä hän tosin kaipaa äitinsä tekemää genovesekastiketta, joka on tämän ainoa bravuurinumero. Köyhyyden mentaliteetista pois oppiminen ei tapahdu vuodessa.

Teos kuvaa Amerigon vaiheita parin-kolmen vuoden aikana lapsuudessa, ja 1990-luvulla, kun hän palaa Napoliin hautaamaan äitiään kuuluisana muusikkona. Äidin ja pojan suhde on jäänyt hauraaksi, sillä hieman vanhempana Amerigo karkasi äidiltään uudelleen Modenaan, ja jäi sille tielleen. Ilmeisesti paikatakseen surua Antoinetta teki vielä kolmannen lapsen yhden astmaan kuolleen ja toisen karkulaisen paikalle. Antoinetta ei ollut kovin hyvä pitämään miehiä, ja muutenkin hän oli tuomittu elämään samassa niukassa asumuksessaan loppuelämän. Kuvaus asunnon vähäisistä tavaroista, järjestyksestä ja elämän jättämistä jäljistä oli koskettavaa.

Teosta ei ole turhaan verrattu Elena Ferranten teoksiin. Tässä viitataan ehkä Ferrantea enemmän partisaaniliikkeeseen, kommunistipuolueen historiaan ja kansainvälisiin kytköksiin. Kirjan lapsista osa pelkää oikeasti joutuvansa Neuvostoliittoon, sillä näin heitä on Napolin kujilla peloteltu. Kirja on kirjoitettu yleisen historian tasolla niin, että nuoremmat sukupolvet ja Italiaa vähemmän tuntevat pääsevät hyvin kärryille tapahtumien laajemmasta kaaresta. Pidin siis kirjaa jonkinlaisena kollektiivisena historiikkinä, joka edustaa laajempaa lapsiryhmää.

Teoksen tunnelmissa on paljon yhteistä Suomen sotalapsista kertovan kirjallisuuden kanssa, varsinkin tunteiden ilmaisun tasolla. Tässä lasten kieli ei vaihdu, mutta pohjoisessa osataan muuten katsoa etelän lapsia kieroon. Kuvattu elintasoero on suunnilleen samaa luokkaa kuin Suomen ja Ruotsin välillä sota-aikana, vaikka tässä pohjoisen ”rikkaat” valmistavat enemmän runsaita herkkujaan itse, eli eivät vielä elä täysin teollistuneessa yhteiskunnassa.

Oli välillä hyvä lukea rauhan ajan junista, sillä yleensä päädyn enimmäkseen lukemaan historiallisia romaaneja kohtalokkaista junista, joilla on vain yksi kulkusuunta. Varmasti jo päähenkilön nimeäminen ensin Esperanzaksi, sitten Benvenutoksi kertoo solidaarisuushankkeen tarkoitusperien hyvyydestä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s