Valekyttänä no go zonella

Teos: Valentin Gendrot: Kyttä (Docendo, 2021)

Suomennos: Matti Brotherus

Äänikirjan lukija: Simo Häkli

Valentin Gendrot on nuori ranskalainen toimittaja Bretagnesta, joka on erikoistunut soluttautumiseen vaikeisiin työoloihin ja tutkivan journalismin tekemiseen työpaikoilta. Aiemmissa tehtävissään eri prekaareilla aloilla hän oli viihtynyt n. 3 kk jaksoissa, mutta poliisiksi soluttautuminen oli vaativampi projekti. Vuonna 2017 hän kävi lyhyen koulutuksen poliisin avustaviin tehtäviin. Näissä hommissa työskentelee nykyään noin viidennes Pariisin koko poliisivoimista. Gendrotia askarutti erityisesti uutisointi näiden apulaispoliisien korkeasta itsemurhariskistä. Hän halusi selvittää, mitkä tekijät ajavat näitä matalapalkattuja jepareita äärimmäisiin ratkaisuihin elämässä.

Toki Gendrotia ei pidä nimittää valepoliisiksi siksi, että hän itse asiassa kävi läpi asianmukaisen koulutuksen. Valepoliisi hän kuitenkin oli omassa mielessään, koska hänen nimenomainen tarkoituksensa oli raportoida työn arjesta. Työrupeamansa aikana hän teki kaikkensa päästäkseen työporukoiden sisäpiiriläiseksi, mutta motiivi oli kuitenkin joku muu kuin kollegoilla. Tällaisessa työotteessa piilee aina eettisiä ongelmia, vaikka tarkoitusperät olisivat kuinka hyvät.

En tunne Ranskan lainvalvontaa kovinkaan hyvin, ja ainoa ikkunani ranskalaiseen rikosten maailmankin ovat olleet Pierre Lemaitren dekkarit. Yritän tässä arviossa lähinnä kertoa, mikä kirjassa eniten yllätti. Minua ei yllättänyt poliisivoimien (lue: varsinkin valkoisten, työväenluokkataustaisten miesten) seksismi ja rasismi. Noin puolet kirjasta käsittelee näitä ilmiöitä.

Teos on lyhyehkö ja se kattaa noin kolmen vuoden havainnot vuosista 2017-9. Ensimmäisen vuoden, kun Gendrot palveli akuuttipsykiatrian poliklinikan autokuskina, hänellä oli enemmän aikaa kirjoittaa muistiinpanoja työstään, sillä päiviin kuului paljon kahvinjuontia ja odottelua. Vasta toisena vuonna hän pääsi ”tosi toimiin” 18.kaupunginosan poliisiasemalle, ja täällä palvellessaan kirjoittamiseen jäi vain vähän aikaa.

Avustavan poliisin käteen jäävä palkka noina vuosina oli 1340 euroa, mikä johti siihen, että poliisien asuinolot olivat todella kehnot. Gendrotilla oli varaa asua 15 neliön yksiössä, mutta jotkut kollegoista asuivat jopa autoissa. Motivaatio lukea varsinaisen poliisikoulun pääsykokeisiin oli suuri lähes kaikilla, ja nuorimmilla konstaapeleilla peruspalkka nousi n. 1800 euron nettotuloihin. Gendrot ei ilmaissut urallaan kovin suurta kiinnostusta päästä elämässä eteenpäin.

Teos antaa vaikutelman, ettei poliisin työ ole Ranskassa kutsumusammatti, vaan siihen ajaudutaan mitä kummallisemmista syistä. Monilla syy tuntui olevan valtion suht turvattu, pitkä ja kapea leipä, eli he halusivat panostaa enemmän perheeseensä tai harrastuksiinsa. Gendrot kuitenkin sattui asemalle, jossa henkilökuntaa kannustettiin viettämään aikaa myös vapaa-aikana yhteishengen vahvistamiseksi ja myös psykososiaaliseksi vertaistueksi. Grillibileitä olisi ollut enemmän kuin mihin Gendrot jaksoi osallistua. Näillä ei kuitenkaan korjattu palkkakuoppaa eikä lievitetty työn kuormittavuutta.

Työrupeaman aikana hänen eteensä tuli yksi keissi, jossa hänen työtiiminsä pyrki vähättelemään rasistista väkivaltaa, ja Gendrot oli myös kuulusteltavana aiheesta. Hän huomasi, että myös hänen oma ammattietiikkansa oli muuttumassa, ja hän alkoi kokea kasvavaa piittaamattomuutta ollessaan partiovuoroissa.

Olen lukenut vastaavia kuvauksia Ruotsin ongelmalähiöistä, ja täytyy sanoa, että ne ovat olleet rankempia, vaikka niissä kertoja ei ollutkaan soluttautunut toimittaja. Tässähän kuvataan osittain melko tavallisia arjen insidenttejä, joista tyypillisimpiä olivat perheväkivaltatapaukset. Välillä Gendrot kuvaa myös silkkaa tylsistymistä, varsinkin putkan valvontavuorojen aikana. Toisaalta lisää ”actionia” tuottivat tuon ajanjakson aikana keltaliivien tempaukset, joiden vuoksi määrärahoja näiden avustavien poliisien koulutukseen lisättiin.

Eniten kirjassa ahdisti juuri tuon koulutuksen suppeus, ja se, että nämä ihmiset pääsivät kantamaan aseita kovin kevyin perustein. Erinäisistä poikkeustiloista johtuen heillä oli myös välillä lupa viedä virka-ase kotiin.Tämä saattaa osittain selittää poliisien itsemurha-alttiutta, mutta tuskin se oli päällimmäinen syy.

Tämä oli onnistunut true crime-raportti siksi, että sen laajempi yhteiskunnallinen konteksti oli hyvin avattu. Harvoinpa edes jaksan lukea tosi elämän poliisitarinoita, mutta tässä kiinnosti eniten tuo lähiönäkökulma. Harvemmin muutenkaan Pariisiin sijoittuvat kirjat kuvaavat sen ongelmalähiöitä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s