Pihlajapuukujan paratiisissa

Teos: Göran Rosenberg: Lyhyt pysähdys matkalla Auschwitzista (Atena, 2022)

Suomennos: Ulla Lempinen

Äänikirjan lukija: Tuomas Nevanlinna

Göran Rosenberg (s. 1948) on ruotsinjuutalainen kirjailija ja toimittaja, joka sai yllä mainitulla autofiktiivisellä teoksellaan August-palkinnon vuonna 2012. Nyt kymmenen vuoden viiveellä teos saapuu luoksemme äänikirjana suomen kielellä, ja tässä arviossa yritän selvittää, miksi juuri tämä teos kannattaisi lukea valtavasta Auschwitz-kirjallisuuden merestä.

Rosenbergin isä David syntyi Lodzissa vuonna 1923, ja ehti opiskella hetken tekstiili-insinööriksi ennen siirtoa Lodzin ghettoon. Auschwitziin hän joutui sodan viimeisessä aallossa, ja vietti siellä vain lyhyen jakson. Vuonna 1944 Saksan sotateollisuus kaipasi kipeästi uutta orjatyövoimaa, joten David kuului niiden onnekkaiden joukkoon, jotka siirrettiin kuolemanleiriltä työleirille. Hän ei ollut erityisen vahva fyysisesti eikä varsinkaan luonteeltaan ”tyrkky”, joten miehen valikoituminen eloonjääneiden joukkoon oli jonkin sortin ihme.

Teos onneksi alkaa onnellisemmissa merkeissä, eli Rosenberg aloittaa isän tarinan 1950-luvun Södertäljestä, Pihlajapuukujan kaksiosta, jossa Göran eli varsin tavanomaista sosialidemokraattista lähiölapsuutta. Vanhempien erilaisuus muista tuli esiin vain pienissä yksityiskohdissa, kuten ruokatottumuksissa ja joulun vieton välttelyssä. Mutta pieni Göran onnistuu silti kinuamaan itselleen pöytäkuusen, ja Scanian tehtaan Lucia-juhlissa kokoontuvat kaikki uskonnosta huolimatta.

Noin kolmannes teoksesta keskittyy David-isän poukkoiluun natsien työleirien saaristossa, mutta itseäni kiinnosti enemmän kuvaus Ruotsista juutalaispakolaisten vastaanottajamaana. 1940-luvun julkinen retoriikka oli parhaimmillaan varovaista ja pahimmillaan avoimen antisemitististä, ja eniten oltiin huolissaan juutalaisten sopivuudesta työmarkkinoille. Suurin osa maahan päätyneistä nuorista keskitysleirien selviytyjistä päätyi muuttamaan kolmansiin maihin, varsinkin vielä silloiseen Palestiinaan ja Yhdysvaltoihin.

Södertäljen arkielämän kuvaus oli kirjassa parasta, sillä siitä välittyy sodanjälkeisen ajan optimismi ja tulevaisuudenusko. Paikkakunta oli vielä 1950-luvulla jonkin sortin lomaparatiisi, jonne tukholmalaiset tulivat viihtymään täyshoitoloissa. Rosenbergien koti oli kävelymatkan päässä merenrannan houkutuksista, ja omalla tavallaan tuo ympäristö tarjosi keskitysleireiltä selvinneille optimaalisen paikan toipua.

Mutta rannikon mäntyjen raitis ilmakaan ei lopulta parantanut isä-Davidia. On myös ymmärrettävää, että Rosenberg pystyi kirjoittamaan aiheesta vasta varttuneessa iässä. Pidän paljon hänen pohdiskelevasta tyylistään, ja reittaan teoksen Auschwitz-kirjallisuuden helmiin. Eli teos varmasti tarjoaa jotain uutta niillekin, jotka ovat lukeneet jo useamman eloonjäämistarinan.

Itse löysin yhteyden tämän teoksen ja Simon Muirin Ei enää kirjeitä Puolasta välillä. Muirin teos ei ole omaelämäkerrallinen, mutta se kertoo yhtä voimallisesti puolanjuutalaisten tilanteesta ennen leireille joutumista. Ja koska olen tainnut lukea jo lähes kaiken kirjallisuuden suomenjuutalaisten lähihistoriasta, on kiinnostavaa tietää myös jotain Ruotsin juutalaisista.

True crime-genren nurjalla puolella

Teos: Katie Lowe: Graham Cattonin murha (Gummerus, 2021)

Suomennos: Kristiina Vaara

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Hannah on nelikymppinen psykiatri, joka työskentelee terapeuttina nuorten syömishäiriöisten klinikalla. Hänellä on pian yliopisto-opinnot aloittava tytär, ja avopuoliso, joka ei ole Katien isä. Hannah’n ensimmäinen mies Graham tuli murhatuksi perheen yhteisessä kodissa Lontoossa, kun Katie oli kuusivuotias. Tämä oli menestynyt kirjallisuuden professori, joka olisi mielellään pitänyt vaimonsa kotiäitinä.

Grahamin oletettu murhaaja on lusinut kakkuaan jo vuosikymmenen, kun tapaus kaivetaan taas julkisuuteen. Eräs suosittu podcast-toimittaja on alkanut tutkia tapahtumia, ja ”Tuomio” – niminen sarja alkaa elää omaa elämäänsä Hannah’n lähipiirissä. Se vaikuttaa myös hänen ja hänen miehensä työuriin, eikä Hannah enää mielellään esiinny tyttärensä urheiluharrastuksissa pelikenttien laidalla.

Hannah asuu perheineen DerbyshirenEli maailmas maaseudulla, ja kodin lähellä on Hawkwoodin kartano, ränsistynyt entinen mielisairaala, jossa myös Hannah’n isoäiti oli joskus hoidettavana. Viime aikoina Hannahin on alkanut kiinnostaa paikallishistoria, ja ainakin hän haluaisi tietää, kuinka Skotlannista kotoisin oleva isoäiti joutui Hawkwoodiin hoitoon. Tai ehkä hän tietääkin, mutta menneisyyden varjot vääristävät hänen kuvaansa todellisuudesta.

Mutta millainen mies sitten oli Graham Catton? Ja kuka Hannahin miehistä on oikeasti olemassa? Grahamin ja Hannah’n suhde ei ollut ainoa Hannahia traumatisoiva tekijä, vaan teos kertoo ylisukupolvisista trauman siirtymistä.

Tämä oli yllättävän rankka teos, joka vaati melkein enemmän keskittymistä kuin mihin ylikuumenneessa kämpässäni kykenin eilispäivän aikana. Jollain tapaa se resonoi juuri lukemani Sofie Sarenbrantin ruotsalaisdekkarin kanssa, jossa myös seikkailtiin vanhan mielisairaalan raunioilla. Mutta tämä teos ei ollut poliisivetoinen, vaan muistutti enemmän psykologista trilleriä. Toki päästään sekaisin menevä psykiatri alkaa olla jo aikamoinen klisee dekkareiden/trillereiden maailmassa, mutta ainakin tuo podcast-ulottuvuus antoi minulle jotain uutta ajateltavaa.

Eli maailmassa, jossa kuka tahansa voi ryhtyä ratkomaan julkisesti ”kylmiä tapauksia”, siirrytään usein harmaalle alueelle, jolla ihmisten primitiivisimmät vaistot saavat vapaan leikkikentän. Onneksi Suomi on kielialueen niin pieni, että tosielämän rikosten parissa harrastelijat saavat kohdata toisiaan suht vaatimattomilla foorumeilla. Britanniassa taas on suurempi mahdollisuus jopa työllistyä ja rikastua tällä sektorilla, eli kirja kuvasi todenmukaisesti jo pientä teollisuuden alaa.

Runsaan dialogin viettelys

Teos: Nick Hornby: Olet tässä (WSOY, 2022)

Suomennos: Irmeli Ruuska

Äänikirjan lukija: Elina Varjomäki

Lucy on 42-vuotias lontoolainen englanninopettaja, joka kokee tehneensä elämässä monia asioita oikein. Hän on valinnut turvallisen ammatin, saanut lapset avioliitossa ja kantaa yhteiskunnallista vastuuta avainkysymyksistä. Kuitenkaan hän ei ole ollut immuuni elämän normaaleille vastoinkäymisille. Aviomies Paul osoittautui addiktioon taipuvaiseksi, ja ero heidän kahden välillä oli väistämätön. Alakoulua käyvät pojat viettävät leijonanosan ajasta äidillään, ja Lucy on jatkuvasti riippuvainen ulkopuolisesta lastenhoitoavusta.

Muutaman vuoden sinkkuelämän jälkeen Lucy alkaa kaivata elämäänsä säpinää, ja altistaa itsensä nykyajan deittailun realiteeteille. Tarjonta ei vakuuta, vaikka välillä ystävätkin yrittävät järjestää hänelle kiinnostavia vierustovereita illallisille. Varteenotettavin deitti on kirjailija-Michael, jolla on varaa pitää kakkosasuntoa Dorsetissa. Hulppeaa huvilaa uima-altaalla.

Keski-ikään tultuaan Lucy huomaa, että moni hänen ystävistään on alkanut menestyä. Hänellä taas on varma virka valtion koulussa, opinahjossa, johon kukaan hänen ystävistään ei laittaisi omia lapsiaan. Myös Lucylla on varaa varustaa jääkaappiaan viinipulloilla, ja käydä tiiviisti kulttuuririennoissa, mutta hän ei enää tunne täysin kuuluvansa kaveripiireihinsä.

Tällaiseen saumaan saapuu Joseph, 22-vuotias musta lihakaupan myyjä, jolla ei ole varaa opiskella yliopistossa. Joseph asuu vielä vanhempiensa luona, ja hankkii lisätuloja tekemällä lapsenvahtikeikkoja naapurustossa. Suhde näiden kahden välillä alkaa salakavalasti, ja kummankin, mutta varsinkin Lucyn, on vaikeaa kertoa siitä ulkomaailmalle.

Teos venyy muutamaan vuoteen kaksikon elämässä. Taustalla kytee Brexitin aikaansaama poliittinen turbulenssi, joka vaikuttaa enemmän Lucyn keskiluokkaiseen tietoisuuteen kuin Josephin ikäluokkaan. Toisaalta suuri osa Josephin lähipiiristä kannattaa Brexitiä, ja isä on saanut uutta virtaa elämäänsä kampanjasta. Josephin äiti taas on elävässä uskossa, ja on kasvattanut lapsensa metodistikirkon vapaa-aikakeskuksen kupeessa. Josephissa itsessäänkin on jotain kirkollista, tai hän noudattaa paljon puritaanisempia elämäntapoja kuin moni ikäisensä.

Tutkiskelin kirjaa siitä näkökulmasta, kuinka paljon dialogia on liikaa, sillä Hornby on varsinainen dialogin rakentamisen mestari. En ainakaan kokenut, että runsas dialogi olisi jumittanut tarinaa, mutta ehkä joissain valkoisten keski-ikäisten viininhuuruisissa Brexit-keskusteluissa oli toiston vaara.

Tutkielmana rodun, luokan ja seksuaalisuuden yhteenkietoutumista teos on sopivan arkinen. Tässä ei käytetä fiinejä akateemisia käsitteitä, mutta Lucyn ja Josephin suhteen julkisuuskuva vie lukijan monelle epämukavuusalueelle. Toisaalta erikoiselle pariskunnalle toivoisi onnea, eli loppupeleissä kyse on hyvän mielen kertomuksesta.

Romantiikan saa jokainen lukija liittää taruun mukaan omista lähtökohdistaan käsin. Minulle tämä ei ollut kaikkien aikojen eeppisin rakkaustarina, vaan kuvaus muuttuvasta maailmasta ja muutoksista, joihin kaikki eivät halua mukaan.

Kummittelevista maatuskanukeista

Teos: B. A. Paris: Herätä minut kuolleista (Gummerus, 2022)

Suomennos: Satu Leveelahti

Äänikirjan lukija: Karoliina Kudjoi

Finn ja Layla olivat joskus onnellinen nuoripari, jotka asuivat vanhassa talossa Devonissa. Kaksitoista vuotta sitten he olivat laskettelulomalla Ranskassa, ja sieltä palatessa Layla katosi huoltoasemalla jättämättä itsestään jälkeäkään.

Vuodet kuluivat, Finn masentui ja lihoi, mutta piti toivoa yllä naisystävän löytymisestä pitkään. Lopulta Layla julistettiin kuolleeksi naisen perheen toimesta, ja hänelle järjestettiin muistotilaisuus ilman arkkua.

Romaanin nykyisyydessä Finn asuu yhdessä Laylan siskon Ellenin kanssa, ja pariskunta suunnittelee häitä. 41-vuotiaana Finn on menestynyt pörssikeinottelija, ja pyörii konservatiivisissa piireissä. Ellen on paremmin sopeutuva edustusvaimon rooliin kuin hänen villi ja vapaa siskonsa olisi ollut. Mutta Laylan varjo on läsnä suhteessa, ja kun Finn alkaa löytää vihjaavia maatuskanukkeja kummallisista paikoista, ei hän voi muuta kuin alkaa toivoa Laylan takaisinpaluuta.

Kirjassa liikutaan Devonin maaseudun ja Ranskan lisäksi Cheltenhamissa ja Skotlannissa. Tämä ei kuitenkaan ole erityisen visuaalinen tai maisemissa tunnelmoiva teos, vaan huomio keskittyy henkilöiden sisäisiin maailmoihin. Jonkun aikaa minulla kesti paikantaa sisarusten kotisaari Lewis, jota etsin Devonin rannikolta, mutta se sijaitseekin läntisessä Skotlannissa.

Olihan tässä kunnollista pyöritystä, josta lukijan ei kannata tietää mitään etukäteen, mutta teoksen perusasetelma, samasta miehestä taistelevat sisarukset, ei varsinaisesti inspiroinut. Etsin kirjasta merellisiä viboja, ja koska luin juuri varsin aistivoimaisen teoksen Cornwallista (Amanda Craig: Synkkä sopimus), odotin tältäkin huikeita salattuja puutarhoja. Täytyy myöntää, että tämä trilleri jäi kalpeaksi ja turhan melodramaattiseksi kokemukseksi Craigin teokseen verrattuna, mutta sen hyvä puoli oli se, että sain sen kuunneltua kokonaisena todella tukalana päivänä noin 40 asteeseen kuumenneessa kämpässä.

Tuo maatuskojen käyttö viestinnän välineenä oli ainoa mielikuvituksellinen detalji kirjassa, vaikka muuten teos ei viitannut Venäjään. Teos olisikin kohentunut huomattavasti, jos siinä olisi ollut edes ripaus historiaa tai maailmanpolitiikkaa.

Korkeaa jännitystä Värtahamnetissa

Teos: Sofie Sarenbrant: Suojelusenkeli (WSOY, 2022)

Suomennos: Helene Butzow

Äänikirjan lukija: Satu Paavola

Juhannuksen dekkariksi valikoitui Emma Sköld-darjan yhdeksäs osa. Olen tainnut lukea tästä sarjasta nyt neljä tai viisi teosta väärässä järjestyksessä. Sarja sijoittuu Tukholmaan, ja poliisityön lisäksi siinä kuvataan varsinkin uusperheellisyyden haasteita.

Tässä osassa Emman työtoveri ja tuore hoito Krillan katoaa, ja hänen etsintänsä sitoo paljon poliisivoimien resursseja. Miehen etsintä alkaa Värtahamnetista, ja etenee käytöstä poistetun, ränsistyneen St. Gertruden mielisairaalan alueelle. Siellä majailee nykyään asunnottomia ja narkkareita, ja aluetta on vartioinut eläkkeellä oleva Arne Lillemor-koiransa kanssa. Myös Krillanin sisarpuoli Veronika, jolla on vaikea huumeongelma, on kadonnut, ja hänen biologinen isänsä löytyy mielisairaalan alueelta kuolleena.

Krillanin keissistä on jo tulossa kylmä tapaus, sillä Tukholman poliisivoimissa on leikattu määrärahoja, eikä kuukausia kadoksissa olleita voida enää etsiä. Emma ei haluaisi luopua toivosta, mutta samaan aikaan perhevelvollisuudet kutsuvat. Moni hänen lähipiirissään on huolissaan kahden kiireisen poliisin ehtimisestä perhe-elämän saralla.

Suuressa roolissa tarinassa ovat Emman sisko Josefine ja ex-miehen uusi tyttöystävä Nora. Nämä naiset joutuvat ottamaan vähän liikaakin vastuuta Emman ja Nylletin tyttäristä, ja varsinkin Nora kamppailee ikuisen jees-naisen roolissaan. Noran työroolin terapeuttina ei ole kotiroolia selkeämpi.

Vakavammalla tasolla teos kertoo ruotsalaisen yhteiskunnan mielenterveystyön sudenkuopista, pakkohoidosta, ja heitteillejätöstä. Yksityisten terapeuttien turvattomuus on teema, jota en ole tullut ajatelleeksi paljoa, joten sain teoksesta uutta ajateltavaa.

Tukholma oli muutenkin pyhinä agendalla, kun yritin auttaa erästä sinne matkustavaa karttalukutaidotonta ystävää löytämään paikkaan X Östermalmilla Värtahamnetista käsin. Eli teoksen alkuasetelma tuntui todella tutulta, ja se lähti käyntiin mielessäni vauhdikkaasti. Mutta jossain vaiheessa hieman puuduin Emman ja Nylletin päiväkotiralliin, ja koen, että sarjassa kuvataan liikaa poliisien suhdekuvioita.

Cornwallin karvaisista jättiläisistä

Teos: Amanda Craig: Synkkä sopimus (Minerva Crime, 2022)

Suomennos: Sirpa Saari

Äänikirjan lukija: Karoliina Kudjoi

Cornwall kuuluu niihin kiehtoviin kolkkiin Britanniassa, joissa en ole käynyt, ja jonne matkustaminen kiinnostaa kovasti. Omat mielikuvani maakunnasta ovat kieltämättä kitschisiä, joten oli ilo lukea Amanda Craigin sinne sijoittuvaa teosta, jossa kerrottiin vähemmän turistisesta arjesta.

Teoksessa kolmikymppinen yh-äiti Hannah elää Lontoossa äärimmäisessä niukkuudessa, ja elättää tytärtään rikkaiden perheiden kotisiivoojana. Hän on kotoisin Cornwallista, ja on sukunsa ensimmäinen akateeminen vesa. Äiti Holly on tehnyt uhrauksen lähettääkseen tyttärensä yliopistoon, mutta Hannah ei ole onnistunut urallaan tultuaan raskaaksi liian nuorena. Aviomies Jake kyllästyi perhe-elämän jatkuvaan kitkutukseen, eikä Hannahille jäänyt eron jälkeen kovinkaan monia vaihtoehtoja.

Cornwallissa Holly-äiti tekee kuolemaa, ja Hannah matkustaa kuolinvuoteelle viime hetkellä. Tunneryöpyn keskellä junassa hän tutustuu mystiseen Jinniin, naiseen, jolla on myös katkera eroprosessi käynnissä. Jinnin ex-mies asuu lähellä Hannah’n kylää, ja nainen tekee tälle hämmentävän ehdotuksen: entä, jos kumpikin kävisi murhaamassa toisen eksän?

Äitinsä kuoleman jälkeen Hannah palaa viettämään kesää tämän kaupungin vuokra-asuntoon, josta on pian luovuttava. Hän saa yllättävän työtarjouksen paikallisen kartanon, End Pointin, isännältä Stanilta, alkoholisoituneelta villimieheltä, jonka hahmo voisi olla paikallisesta kansanperimästä. Stan maksaa kartanon siivouksesta paremmin kuin Lontoon työnantajat, mutta hänen epävakaa seuransa kuuluu pakettiin. Mies on myös tunnetusti itsetuhoinen, joten Hannah’n on kohdeltava häntä silkkihansikkain.

Teoksen keskeinen teema on avioeron jälkeinen kostonhimo ja katkeruus, joka toimii myrkyllisen polttoaineena rakkauden raunioilla. Hannah ei todellakaan tiedä, mihin hän on sekaantunut, ja kenen tarinaan hänen kuuluisi luottaa.

Kirjassa oli joitain samoja viboja kuin yhdessä lempitrillerissäni, Paula Hawkinsin teoksessa Nainen junassa. Tosin tässä päähenkilö Hannah ei ole pahasti alkoholisoitunut, ja alkoholisti-Stanillakin on aikeita raitistua.

Tämä on todella runsas dekkari, jossa paikallisen kulttuurin, historian ja nyky-yhteiskunnan kuvaus on melkein kiinnostavampi kuin rikosjuoni. Teos tarjoaa myös virikkeitä puutarhojen ystäville, ja miljöiden runsas kuvaus tekee tästä ikimuistoisen kesäkirjan.

Luin Craigilta toisen paperittomista siirtolaisista kertovan teoksen, Hearts and Minds, tasan kymmenen vuotta sitten, ja se tuntui vähän liiankin raskaalta yhteiskunnalliselta pläjäykseltä. Tyyli ei ole hänellä paljon muuttunut sen jälkeen, mutta tässä teoksessa oli huomattavasti vetävämpi juoni. On siis mahdollista, että muistan tästä teoksesta enemmän kuin tuosta aiemmasta kymmenen vuoden jälkeen.

Slummien miljonääri, osa 2

Teos: Jan-Philippe Sendker: Kapinallinen ja varas (Aula&co, 2022)

Suomennos: Tuomas Renvall

Posti toi tänään kilpailuvoiton, ja kyseessä oli sen verran helppolukuinen ja vetävä teos, että korkkasin sen siltä istumalta. Jokunen vuosi sitten luin Jan-Philippe Sendkeriltä yhden hänen Burma-aiheisista kirjoistaan maailmankirjallisuuden maahaasteeseen, enkä voinut ymmärtää, kuinka joku voi tulla varteenotettavaksi kirjailijaksi niin siirappisilla teoksen nimillä.

Tämä uusi teos sijoittuu Thaimaahan, ja kirjan nimi on suorasukaisempi. Kirjassa seikkailevat nuori puutarhuri Niri ja tämän palvelusperheen tytär Mary. Niri kuulunee myanmarilaiseen vähemmistöön, ja on statukseltaan paperiton. Maryn perhe on rikastunut autokauppiaina, ja näin ollen Niri kutsuu heitä ”Benzeiksi”. En osannut lukea perheen etnisyyttä, mutta valkoisia eurooppalaisia he eivät olleet. Maryn perheessä on käännytty kristinuskoon, ja lapset ovat saaneet uudet nimet. Perheen elämäntapa tuntuu yhtä feikiltä, kuin lähelle rakenteilla oleva ”Beautiful Tuscany” – asuinalue.

Covid-19-epidemian vallatessa maailmaa Nirin perhe saa potkut palveltuaan Benzejä 18 vuotta. He joutuvat muuttamaan vaatimattomasta bungalow’sta hökkelikylään, jossa heidän asemansa uusina tulokkaina on kurja. Slummia johtaa aidon mafioson elkein intialainen Bagura, joka on kotimaassaan kuulunut dalit-kastiin. Tämä leima ei tunnu katoavan miehen yltä uudessakaan maassa.

Vaikeassa tilanteessa Niri kääntyy lapsuuden leikkitoverinsa Maryn huomaan, vaikka ei ole saanut puhua tämän kanssa vuosiin. Marylla on omat ongelmansa, sillä hän on toipumassa vakavasta ratsastusonnettomuudesta, ja saattaa jäädä rammaksi loppuiäkseen. Yhdessä nuoret keksivät keinoja auttaa Nirin slummin työttömiksi jääneitä perheitä. Keinot eivät toki ole laillisia, ja mukaan lyöttäytyy monia härskejä välistävetäjiä.

Maailma tarvitsee yksinkertaisia rakkaustarinoita, hyvän ja pahan vastakkainasettelua ja muistutusta globaalista köyhyydestä. Tämä ei todellakaan ole huono teos, vaan pidin tästä piirun verran enemmän kuin aiemmasta Sendkerin teoksesta. En kuitenkaan voinut olla huomaamatta, että teoksessa on melkein identtinen asetelma kuin Slummien miljonääri-elokuvassa, joka perustuu Vikas Swarupin romaaniin. Tai ei ehkä juonellisesti, mutta köyhyyden kuvauksen tasolla.

Tämä ei vesittänyt lukukokemustani, mutta kieltämättä nopeutti sitä. Tunnen Thaimaan kulttuuria huonommin kuin Intian, mutta teos ei ole kulttuurinen ilotulitus, vaan pikemminkin tarina globaalista köyhyydestä. Vastaavan tarinan olisi voinut kirjoittaa Manilasta, Rio de Janeirosta tai Pietarin kaatopaikoilta.

Länsimaista lukijaa varmasti kiinnostaa, kuinka koronan kanssa selvittiin Thaimaan slummeissa. Kirja tarjoaa myös ikkunan sosiaalisen median luovaan käyttöön paikoissa, joissa sähkön saaminen ei ole itsestäänselvää.

Luin kirjaa enemmän nuortenromaanina kuin aikuisille suunnattuna teoksena. Kansiliepeestä sain vaikutelman, että Sendkerillä on suunnitteilla jatko-osia saagaan.

Kirjaa lukiessani kävin läpi lukuisia lukemiani länsimaisten Thaimaa-kuvauksia ja muistutin itseäni siitä, että olen lukenut vasta tasan yhden ”oikean” thaiteoksen syntyperäiseltä kirjailijalta. Tämä on harmillista ja hämmentävää, mutta toivon mukaan tilanne korjautuu jossain vaiheessa. Kaakkois-Aasian muista maista olen lukenut enemmänkin ”natiivien” kirjailijoiden teoksia.

Neuloosin kokemista poliisiasemalla

Teos: Satu Rämö: Hildur (2022)

Äänikirjan lukija: Sanna Majuri

Kesän hittidekkariksi on jo lyhyen hyllyelämänsä perusteella nousemassa Satu Rämön tuore teos Hildur. Moni tunnistaa tekijän omaelämäkerrallisista Islanti-kuvauksista, mutta Hildur on hänen ensimmäinen fiktiivinen teoksensa.

Hildur on reilu kolmikymppinen poliisinainen, ja Länsivuonojen alueen ainoa rikostutkija. Hänellä on myös vastuualue kansallisessa Kadonneiden lasten tutkimusyksikössä. Käytännössä tämä tarkoittaa hatkat ottaneiden laitosnuorten paimentamista, mutta välillä eteen voi tulla vaikeampiakin tapauksia.

Hildurilla itsellään on raskas traumatausta, sillä hänen kaksi siskoaan katosivat 80-luvulla tämän ollessa hyvin pieni, eivätkä vanhemmat selvinneet tästä kriisistä. Hildur joutui sijoitetuksi, mutta muutti jo nuorena omilleen Reykjavikiin, ja näin hänestä muovautui aito oman polkunsa kulkija. Nainen opiskeli yliopistossa historiaa, ja viihtyy edelleen arkistoissa, mutta poliisin ammatin valinta johtuu pitkälti meren kutsusta. Hildur siis halusi ammatin, jota harjoittaa hänelle rakkailla Länsivuonoilla, sillä nainen on koukussa surffaamiseen. Tätä hän harrastaa myös talvella, ja Länsivuonoilla aallot ovat taatusti hurjimmat.

Hildurin työpariksi lentää Suomesta poliisikokelas Jakob, joka tulee Islantiin opiskeluvaihtoon. Hän on jo opinnoissaan loppusuoralla, ja vaihto sujuu vahvan ammatillisissa merkeissä. Jakob on valinnut Islannin vaihdon kohteeksi muun muassa saaren villalankatarjonnan vuoksi, onhan mies himoneuloja. Paikallinen lankakaupan pitäjä Gudrun on melkoinen amatsoni, joka antaa mielellään Jakobille intiimejä yksityistunteja.

Vaikka päähenkilöillä on suuria intohimoja yksityiselämässään, he ehtivät myös tehdä töitä varsin ansiokkaasti. Alueelle sattuu kuolemantapauksia, joilla on selvä yhteys toisiinsa, ja tilastollisesti ne kiinnostavat jo pääkonttoria Reykjavikissä. Kaikissa Islantiin sijoittuvissa dekkareissa on yleensä sama haaste: kovin laajat murhatapaukset eivät tunnu juonellisesti uskottavilta, kun saarella tapahtuu todennäköisesti vain yksi murha vuodessa. Rämö tietysti käsittelee myös tätä todennäköisyyttä, ja ripottaa juoneen myös pienempiä rötöksiä, jotka kuuluvat paikallisen poliisityön arkeen.

Tunnen Islantia jonkun verran, ja koin teoksen senkin vuoksi aivan hurmaavaksi. Länsivuonoilla en ole vieraillut, mutta Reykjavikin kuvauksissa vierailtiin erittäin tutuilla ”hoodeilla”. Monet pienet yksityiskohdat kirjassa kertoivat kirjailijan syvästä saaren lähihistorian tuntemuksesta. Esimerkiksi Hildurin täti tarjoilee tälle 1980-luvun hittijälkiruokaa, After Eight-suklaalla höystettyjä säilykepäärynöitä. Tällaisia asioita ei ehkä satunnainen Islannin-kävijä osaisi bongata, vaan niihin voi törmätä vasta pidemmän saarella asumisen jälkeen.

Ehkä teos puhuttelee suomalaisia lukijoita erityisesti Jakobin hahmon kautta, mutta toivoisin kirjalle kansainvälistä menestystä. Täytyy myöntää, että itse ihastuin kirjassa eniten tuohon surulliseen neulomista harrastavaan suomalaispoliisihahmoon, vaikka Hildur itse ei jäänyt yhtään hänen charminsa varjoon. Ilman neuloosin kokemista teos olisi silti ollut loistava, mutta oman lankaharrastuksen vuoksi se herätti minussa myös lukemisen ulkopuolisia intohimoja.

Räkkärimarketin legit rebel

Teos: Paula Noronen: Tarja Kulho. Paha saa paikkansa. (Tammi, 2022)

Äänikirjan lukija: Paula Noronen

Päteekö karman laki Korson Räkkärimarketin kehityskeskusteluissa? Ja kuinka pärjätä työpaikalla, jonne pyritään entistä enemmän palkkaamaan nuoria ekstraajia kokeneiden myyjien sijaan? Ja mitä tehdä, kun esihenkilö Erja pakottaa työpaikan kustantamaan terapiaan tunneilmaisun parantamiseksi?

Näitä teemoja käsittelee Paula Noronen kolmannessa teoksessaan supersankari Tarja Kulhosta. Nämä teokset ovat kepeitä, ja minun on ollut vaikea hahmottaa niitä kaunokirjallisia teoksina, koska muistan vielä hyvin Tarjan radio-ohjelman 00-luvulta. Olen kuunnellut kaikki kolme teosta, ja viihtynyt tässä peruskorsolaisessa mielenmaisemassa mainiosti, mutta kirjojen arviointi on haasteellista.

Tässä teoksessa Tarja joutuu kohtaamaan työpsykologi Sinikka Miinan, joka ei ole lainkaan tyytyväinen hänen panokseensa itsereflektiivisissa terapiatehtävissä. Tarja panee lekkeriksi kiitollisuuspäiväkirjaa pitäessä, mutta onnistuu vähän paremmin vihanhallinnan simulaatiotehtävissä. Tosin tyynyn pahoinpitelykin on arveluttavaa puuhaa rivitalossa, sillä Tarja ei haluaisi profiloitua miehenhakkaajana.

Työpaikalta poissa pysyminen ottaa toki koville, sillä kuinka työkaverit pärjäisivät ilman tätä naispuolista Robin Hoodia?

Luin putkeen tämän ja Enni Mustosen maalaisromanttisen osuuskauppakuvauksen 1980-luvulta. Vaikka kirjat kuuluvat täysin eri genreihin, niissä käsiteltiin lopulta aika lailla samoja teemoja – työn tehostamista, hankalia esihenkilöitä ja kaupan alan tulevaisuutta. Vaikka kehitys on kehittynyt, ja kassahenkilöiden tulevaisuus on nyt todella vaakalaudalla, teoksista löytyi henkilöhahmojen tasolla jopa jotain yhteistä.

En saanut postattua viime kesänä julkaistusta Tarjan lomakirjasta, vaikka senkin kuuntelin sujuvasti. Tämä teos resonoi kai enemmän omakohtaisten työelämäkokemusten kautta. En myöskään tiedä, olisinko innostunut kirjasarjasta, ellen olisi kuunnellut radio-ohjelmaa 00-luvun alkupuolella.

Olo on kuin osuuskaupan hoitajalla

Teos: Enni Mustonen: Saako olla muuta? (Otava, 1985)

Äänikirjan lukija: Anna Kuusamo

Kokeiluni Storytelin äänikirjojen maailmassa ei ole alkanut kovin lupaavasti, jos ensimmäisiin teoksiin lukeutuu Enni Mustosen varhaisen tuotannon teoksia. Tosin en ole ollut tietoinen koko kirjailijasta 1980-luvulla, ja tuon ajan romanttinen viihde kiinnostaa nostalgiamielessä ajankuvan vuoksi.

Teoksessa nuori helsinkiläinen kassamyyjä Paula Sipari saa työstään potkut tuotannollisista syistä, ja päätyy kysymään töitä tätinsä pitämästä kyläkaupasta Etelä-Savosta. Luhtipohjassa sinnittelee vielä osuuskaupan haaraliike, vaikka kysyntä on mökkisesongin ulkopuolella heikkoa ja kaupan hoitajatkin raihnaisia. Siparin suvun suonissa virtaa kuitenkin aito viipurilainen kauppiassuvun veri, ja Paulasta odotetaan ihmeidentekijää rakennemuutoksen kourissa sinnittelevään kyläyhteisöön.

Kirjassa liikutaan minulle perin tutussa ympäristössä, jossain Etelä-Savon ja Keski-Suomen tajamaalla Mikkelistä pohjoiseen. Kuvattu ympäristö muistutti lähes identtisesti mökkikuntaamme Kangasniemeä, vaikka paikoilla oli tässä fiktiiviset nimet. Muistan vielä paikkakunnan jo kuolleita ja kuopattuja kauppaliikkeitä 1970-80-luvuilta, joten tarina tuntui kovin todenmukaiselta.

Tapahtumien tasolla kirjan juoni on ennaltaodotettava, eli siinä vietetään jännittävää juhannusta tanssilavalla. Kilpailevan kauppaketjun omistajasuvun poika yrittää kosiskella Paulaakin, vaikka on menossa kihloihin osuuskaupan johtajan tyttären kanssa. Paula tosin on jo riiustellut saksalaisen Maxin kanssa, mutta osuuskaupan prinsessa-Tiia uhkaa viedä hänetkin.

Osuuskaupalla on melkoinen mafia paikkakunnalla, ja sen liikkeenjohdon menetelmissä olisi parantamisen varaa. Kun sitten käy selväksi, ettei Luhtipohjan liikkeellä ole tulevaisuutta osuuskauppana, nuori Paula saa haasteen vastaan tulevana yrittäjänä. Voisiko kauppa menestyä takahuoneen kotileipomon turvin? Ja kuinka palvella vaativia mökkiläisiä, joiden tuomia tuloja ilman kauppaa olisi mahdotonta pitää hengissä?

Pidin kirjan aihepiiriä kohtuukiinnostavana, mutta toteutus jäi puolilämpöiseksi. Toisaalta teos ei paljoa eronnut uudemmista maalaisromanttisista kirjasarjoista, ja näin ollen kestää hyvin vertailun esimerkiksi Kirsi Pehkosen Jylhäsalmi-sarjan kanssa. Kesän viettooni mahtuu aina muutama tällainen tuttavuus, eikä tämä teos ollut maalaisromantiikan genren sisällä huonoimmasta päästä. Mustosen suosiosta kertonee myös se, että hänen vanhoja kirjojaan on nyt saatavilla äänikirjoina hulppea määrä.