Lapsuusnostalgian huipentuma

Teos: Sakari Silvola: Nukkumatin kylmä sota (SKS, 2021)

Äänikirjan lukija: Sakari Silvola

Eilen illalla aloitin tämän sinisen, unisen teoksen, ja hyvin sen tahdissa nukahdinkin. Kyseessä on tuhti palanen ostalgiaa, eli DDR-nostalgiaa, ja kirjoittaja on tutkinut aihetta paikan päällä Berliinissä vuosikausia. Lapsena hän asui perheineen Länsi-Saksassa Marburgissa, jossa lapsilla oli pääsy kummankin maan lastenohjelmien tarjontaan. Sandmännchen oli maiden yhteistä kansankulttuuria, ja vaikka kylmän sodan aikana siihen liitettiin poliittisia ambitioista, alun perin kyseessä oli varsin viattomasta ilmiöstä.

Teos kartoittaa kiinnostavalla tavalla varhaisen television historiaa: enpä esimerkiksi tiennyt, että TV-lähetyksiä kokeiltiin Saksassa jo vuodesta 1935 saakka, mutta toinen maailmansota hidasti tuota kehitystä. Vuonna 1952 molemmissa Saksoissa aloitettiin ensimmäiset viralliset lähetykset, mutta alkuvaiheessa katsojamäärät olivat aivan minimaalisia. Lastenohjelmat tulivat mukaan lähetyksiin alusta saakka, mutta olivat vain viiden tai kymmenen minuutin mittaisia.

Nukkumatti-ohjelmaa aloitettiin tuottamaan DDR:ssä vuonna 1959, mutta kansainväliseksi vientituotteeksi se nousi vasta 1970-luvulla. Kansainvälisyys tosin kuului animaatioon jo 1960-luvulla, kun jaksoissa vierailtiin monesti Afrikassa ja Intiassa havaitsemassa paikallista edistystä. Myöhemmin jaksoissa päästiin matkailemaan eri arabimaissa ja Vietnamissa. Ehkä lapsille termi dekolonisaatio ei kuitenkaan täysin avautunut näkemänsä perusteella. Kun Nukkumatti lähti ulkomaanlomille, tämä kohdentui tietysti Kuubaan ja Bulgariaan – kohteisiin, joihin vain harvat itäsaksalaiset pystyivät itse matkustaa.

Suomessa ohjelmaan sävellettiin oma tunnari, ja olipa Nukkumatilla matkakohteenakin Suomen Lappi 1980-luvulla. DDR:n näkökulmasta Suomi oli kapitalististen maiden heikoin lenkki, eli katsottiin, että maahan kannatti panostaa informaatiovaikuttamisen keinoin. Kiinnostavaa oli, että Suomi tunnusti molemmat Saksat valtioina vasta vuonna 1973. Silvola tutkimusmatkan kuului myös ilmiön tutkiminen Tampereen Tohlopin studioilla. Siellä keskeinen pedagoginen vaikuttaja oli Maija Koivula, joka oli vastuussa animaation sovittamisesta suomalaisen lastenohjelman kontekstiin.

Olen tosiaan ollut Nukkumatti-fani, mutta en muista Pikku Kakkosta edeltävistä television lastenohjelmista paljon muuta kuin Nukkumatin. Pikku Kakkonen on aloittanut vuonna 1977, mutta oma kiintymykseni hahmoon on varmasti tapahtunut jo aiemmin. Muistan toki Lasse Pöystin iltasadut Pikku Kakkosessa, mutta en tainnut lopulta olla perinteisten iltasatujen ystävä.

Jossain vaiheessa Nukkumatti alkoi saada liian inhimillisiä, aikuismaisia piirteitä. Tehtiin jakso, jossain hän meni naimisiin, tosin kovin platonisella tavalla, valkovenäläisen Masha-nuken kanssa, mutta tätä saagaa ei sitten jatkettu strategisistä syistä.

Silvola on tietoinen siitä, että ilmiön poliittinen analyysi on pitkälti jälkiviisautta, sillä tuon ajan lasten näkökulmasta ei luultavasti merkinnyt paljoa se, että ohjelman lapsihahmoilla oli kaulassaan pioneerihuiveja. Ja onhan jokainen jälkiviisaus oman aikansa muoti-ilmiöiden suodattama.

Pidin kirjasta siksikin, että se oli äänikirjana sopivan mittainen ja tarpeeksi jouheva kuunneltavaan formaattiin. En yleensä kuuntelisi moniakaan SKS:n tietokirjoja, sillä ei niistä jäisi kuunneltuna paljoakaan mieleen. Tässä oli onnistuttu kietomaan animaatiohahmo tarinan ympärille paljon yleisempääkin historiaa, ja kirjailijan omakohtaiset muistot ryydittivät hienosti tarinaa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s