Perintöriitoja Tarkk’ampujankadulla

Teos: Outi Pakkanen: Helmimies (Otava, 2019)

Outi Pakkasen Anna Laine-sarja ei edelleenkään ole minulle kovin tuttu, vaikka olen saattanut lukea siitä pari osaa aiemmin. Sen sijaan jotkut hänen varhaisen tuotantonsa teokset ovat jääneet mieleen raikkaina erikoisuuksina, cozy crime-genren ennakkotapauksina. Tällä viikolla löysin Helmimiehen kierrätyshyllystä, ja luin sen eilen yhdellä istumalla.

Jotkut Etelä-Helsinkiin sijoittuvat teokset tuppaavat ärsyttämään ylimielisyydellään, ja toiset vaan viihdyttävät. Helmimiehessä murha tapahtuu arvokiinteistössä Tarkk’ampujankadulla, ja uhri on asunnon haltija, sarjakuvapiirtäjä Erik Elman. Vapaa-aikanaan Erik haluaa pukeutua edesmenneen isotätinsä hepeneihin, ja kuunnella tämän saksalaisia schlager-savikiekkoja. Erikin perintö on niin hulppea, ettei hänen enää tarvitse myydä kuvituksiaan lehdille.

Taka-Töölössä hänen perintöään kadehtii velipuoli Peter, jolle isotäti jätti vain pari kämäistä taulua. Peterillä menee tuulisesti yrittäjänä, eikä hänen vaimonsa vaateputiikkikaan tuo leipää pöytään. Parisuhteessa on alettu yöpyä vuoron perään sohvalla, ja kotisiivoojasta on pian luovuttava. Miksi siis perintörahat osuivat lapsettomalle velipuolelle, jota Peter on aina pitänyt luuserina?

Luin teosta enemmän ihmissuhdedraamana kuin dekkarina, sillä Erikin kuolema ei oikeastaan ollut sen keskiössä. Poliisitutkinnan osa siinä on lähes mitätön, mutta enemmän aikaa vietetään lakimiehen toimistolla. Sateenkaariteemaa käsitellään lempeästi, ja se ehkä oli minulle teoksen keskeinen anti. Kiinnostavia olivat myös arvoasunnon seuraavat perijät, yksitoistavuotiaat Frans ja Emil, joiden ura tubettajina oli vahvassa nousussa.

Dekkareina kaikki lukemani Pakkasen kirjat ovat olleet kepeimmästä päästä, mutta ihailen hänen tapaansa ujuttaa muotia, lifestyle-havaintoja ja kulinarismia rikosjuoneen. Teoksista on aina löytynyt pilkettä silmäkulmasta, ja myös nokkelaa kielenkäyttöä. Ruoan suhteen Pakkanen on ilmiömäinen kuvaaja, ja tässäkin herkuteltiin varsinkin joissain perinneravintoloissa kuten Sea Horsessa (Sikalassa).

Hyvää näiden teosten kepeydessä on se, ettei niitä lukiessa tarvitse piirtää monimutkaista juonikaaviota, ja henkilöhahmotkin pysyvät mielessä pinnistelemättä. Eli suosittelen Pakkasen teoksia varsinkin tilanteisiin, joissa lukija ei pysty syystä tai toisesta keskittymään siihen 2000 palan palapeliin, tai ihan perinteisesti aurinkorannalle.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s