Her name is Rio and she dances on the sand

Teos: Sari Aro: Nukkuvan jättiläisen laakso (Gummerus, 2022)

Äänikirjan lukija: Vuokko Hovatta

Alina on nuori kuopiolaisnainen, joka matkustaa Brasilian Penedon utopiayhteisöön tätinsä Fannin perheen kanssa vuonna 1929. Pian Amerikkoja uhkaa suuri talouslama, ja vaikka suurfarmi lupaa tulokkailleen trooppisten hedelmien autuutta, seurue joutuu kohtaamaan yhteisön rankan realiteetin.

Kaikki eivät sopeudu johtaja Toivon asettamiin tiukkiin elämäntapasääntöihin, osa kapinoi salaa, osa julkisemmin niitä vastaan. Esiintyy eriseuraisuutta, ja keksitään nöyryyttäviä alastomuusrituaaleja. Aikuisuuden kynnyksellä myös Alina jättää yhteisön ja lähtee etsimään onneaan Rio de Janeirosta.

Teos kertoo lyyrisen monipolvisesti oman polkunsa kulkijanaisesta, joka on jo nuoresta saakka tiennyt pitävänsä enemmän naisista kuin miehestä. Riossa hän kouluttautuu hierojaksi, ja ystävystyy asiakkaansa, kuuluisan laulajan Selenen kanssa. Pian naisten välille kehittyy salainen suhde, vaikka Selene on tahollaan naimisissa miehen kanssa. Selene pyörii vaikutusvaltaisten fasistista hallitusta tukevien pohatoiden piireissä, kun taas Alina puolustaa hallitusta vastustavia vasemmistolaisia. Alina itse tulee tämän vuoksi raiskatuksi, ja joutuu piileskelemään presidentin agenteilta.

Olen nyt lukenut kolme uudehkoa romaania suomalaisten utopiayhteisöistä Amerikoissa, eli aihepiiri tuntuu trendaavalta. En osaa sanoa, mikä näistä on suosikkini, vaan kirjat tuntuvat kertovan samasta jatkumosta. Tässä ote oli individualistisempi kuin Katriina Ranteen teoksessa Maa kuin veri, joka kertoo Argentiinan Colonia Finlandesasta. Pirjo Tuomisen Jälkeemme kukkiva maa kertoo myös Penedon yhteisöstä, mutta siinä vietetään myös pitkiä jaksoja Suomessa (ja teos on alun perin kirjoitettu 1980-luvulla). Näiden lisäksi luin Mari Mörön teoksen, joka sijoittuu Kanadan Sointulaan nykyaikana.

Tässä romaanissa itseäni kiinnosti eniten Brasilian 1930-luvun poliittisen ilmapiirin kuvaus, kun en kovin hyvin tunne maan historiaa. Ehkä juuri nyt en pystynyt eläytymään täysillä kirjan trooppisiin tunnelmiin, kun luin tätä mökillä suht koleissa ja askeettisissa tunnelmissa. Mutta kirjan paras kaveri ei olisi ollut maragucha-hedelmä tai cachacha-viina, vaan ehta suomalainen pullapitko, jonka syöminen tuossa yhteisössä oli aidosti kapinallista.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s