Paluu Spinalongalle

Teos: Victoria Hislop: Eräänä elokuun iltana (Bazar, 2022)

Suomennos: Laura Kataja

Äänikirjan lukija: Annu Valonen

Viime kesänä insipiroiduin kovasti Victoria Hislopin tuotannosta, ja luin kaikki löytämäni suomennokset, joista en kaikista ehtinyt blogata. Nyt Bazar-kustantamolla on hyvä ajoitus, sillä uusin teos saapuu juuri sopivasti hämyisiin elokuun iltoihin.

Teos on jatko-osa Saaren tarinalle, joka on kenties Hislopin tunnetuin teos. Se kertoo Kreetan edustalla sijaitsevan Spinalongan lepraparantolan historiasta 1900-luvun alkupuolella. Parantola suljettiin vuonna 1957, ja sen elossa olevat asukkaat pääsivät asumaan taas normiyhteiskunnassa. Lääketiede oli kehittynyt, ja lepraan oli keksitty lääkehoito, mutta yhteiskunnan asenteet potilaita kohtaan muuttuivat hitaasti.

Tämä teos siis alkaa vuodesta 1957, ja kuvaa Maria Petrakisin paluuta Spinalongalta kotikonnuilleen läheiseen Platan kylään. Nämä itäkreetalaiset alueet saivat toimeentuloa parantolasta, koska joidenkin piti hoitaa sen ruokahuoltoa ja muuta kaupankäyntiä.

Marian sisar Anna oli tällä välillä päässyt naimisiin rikkaaseen Vandoulakisin sukuun, mutta oli rahasta huolimatta tyytymätön liittoonsa Andreaksen kanssa. Hänellä on suhde Marian kihlatun Manoliksen kanssa, joka on Andreaksen serkku ja töissä suvun tiluksilla. Manolis ei enää kokenut olevansa kihloissa Marian kanssa, eikä nähnyt mahdollisena avioliittoa lepran kerran sairastaneen kanssa. Suhde jatkuu myös sen jälkeen, kun Anna synnyttää Sofia-tyttären. Ainoastaan Manolis voi herättää naisen katatonisesta synnytyksen jälkeisestä masennuksesta.

Teos on murhadraama, jossa tekijä tiedetään, ja joka keskittyy lähinnä rikoksen sovitukseen kreetalaisessa vankilassa. Hislop tuntuukin olevan mieltynyt suljettujen yhteisöjen kuvaamiseen.

Muita tapahtumien paikkoja ovat Pireuksen satamakaupunki ja Australia, joita tutkitaan saarelta paenneen Manoliksen näkökulmasta. Manolis on kiinnostava kreetalaishahmo siksi, että vaikka hän rakentaa laivoja vuosikausia Pireuksen telakalla, hän ei tunne meren kutsua, eli hän pystyy olemaan vuosikausia purjehtimatta minnekään.

Kirjaa ei ehkä kannata lukea, ellei ole lukenut Saarta. Siinä mielessä kyseessä on tyypillinen jatko-osa, jossa käydään edelleen läpi lepratartuntojen aiheuttamia traumoja perheiden hajoamisista ja ennenaikaisista kuolemista. Täytyy kuitenkin muistaa, että Saari on teos, joka kuvaa elävien yhteisöä, ja omana aikanaan edistyksellisiä ajatuksia vaikean sairauden hoidosta.

Pidin kirjasta, mutta se ei noussut aivan samalle dramaturgian tasolle kuin Saari. Koin myös, että olin lukenut varsinkin Kreikan mantereen poliitisista tapahtumista (kuten vasemmistolaisten vainoamisesta) noilta samoilta ajoilta Hislopin muista kirjoista. Mutta yleistietoni Kreikan lähihistoriasta ovat kyllä kasvaneet näiden teosten kautta niin, että jos vielä Kreikkaan matkustan, osaan ehkä keskustella paikallisten kanssa muustakin kuin jääkahvin koostumuksesta.

Avotakkaa ja avoimia suhteita

Teos: Kaari Utrio: Ruusulaakso (Tammi, 1982)

Äänikirjan lukija: Kirsti Valve

Kaari Utrio täytti eilen 80 vuotta, ja huomasin syntymäpäivään liittyvän lukuhaasteen hieman myöhässä. Valitsin sitten hänen tuotannostaan erikoisuuden: romaanin, joka käy läpi 70-80-lukujen edistysuskoa ja menestyneitä ihmisiä. Ajattelin, että pystyisin lukemaan tämän teoksen kepeämmin kuin historiallisen romaanin. Mene ja tiedä, mutta kepeäksi viihderomaaniksi Ruusulaakso on suht kiemurainen sukuromaani.

Teos alkaa inhorealistisesti epäsuhtaisen pariskunnan, Lauran ja Karin, normiaamusta. Kari on aikansa menestyneimpiä kuvataiteilijoita, ja häntä nuorempi Laura on hänen muusansa. Laura on tottunut siihen, että Kari tuo kosteiden iltojen jälkeen itseään nuorempia naisia yökylään. Hän on itse kolmikymppinen, eikä oikein tiedä, mitä tekisi loppuelämällään. Muusan rooli alkaa tuntua ahtaalta, koska Kari ei enää palvo häntä. Työ taidemyyjänä Leo-sedän liikkeessä ei myöskään ole hänen elämäntehtävänsä, vaikka se antaa hänelle välillä mahdollisuuden esiintyä asiantuntijana.

Lauran ja Leon suvun patriarkka on ollut aikansa kuuluisin taidemaalari Axel Strömberg. Hän on jo kuollut, mutta hänen vaimonsa Eva voi hyvin maatilalla Somerolla. Taiteilija-muusa-suhde kuuluu siis suvun perintöön, mutta Axelin ja Evan liitto oli tasa-arvoisempi ja perinteisempi kuin Lauran liitto Karin kanssa. Eletään jo lööppijournalismin aikaa, ja kansa rakastaa seurata ökypariskunnan edesottamuksia.

Tämä on hämmentävä teos täynnä viinaa, väkivaltaista seksiä ja toksisia ihmissuhteita. Välillä Utrio ottaa historian opettajan roolin, ja taustoittaa näiden pinnallisten kaupunkilaishahmojen maalaisia juuria sukupolvien taa. Välillä tutkitaan kirkkotaidetta, ja välillä päästään kokemaan arkeologisia kaivauksia. Pääpaino on kuitenkin ahneiden ja välinpitämättömien menestyjähahmojen egoissa, ja heidän nöyrissä palvelijoissaan, jollainen Laura on esimerkillisesti.

Kirjassa on kaksi hanketta, jotka jäivät kutkuttamaan mielikuvitustani. Lauran isosisko Tuire johtaa Ruska-muotiketjua, joka menestyy niin kosmetiikan kuin vaatteiden saralla. Brändi tekee rahaa feministisillä mielikuvilla, ja pohjoisen luonnon hyvää tekevillä elementeillä. Jossain vaiheessa Tuire alkaa muhinoida Naisten puolueen miespoliitikon Raimon kanssa, joka on kaikessa maalaisuudessaan koominen hahmo Helsingin seurapiireissä. Tässä puolueviritelmässä ja feministibrändissä oli molemmissa jotain tulevaisuuteen katsovaa visionäärisyyttä. Tulihan meille paljon myöhemmin Feministinen puolue, joka ei kuitenkaan ole onnistunut saamaan edustajia oikein minnekään.

On kuitenkin hyvä, että Utrio jatkoi historiallisten romaanien kirjoittamista, sillä tämä teos ei mielestäni erotu omassa genressään kovinkaan edukseen. Toki Utriolla on tarkka vainu myös oman aikansa ilmiöistä, mutta paikoitellen luulin lukevani jotain Jackie Collinsia. Mutta ilmeisesti tämän tyyppinen kirjallisuus on ollut kovin muodikasta 1980-luvun alussa.

Kirjaa googlatessani huomasin, että se oli viisi vuotta sitten yksi sadasta Kirjojen Suomi-teoksesta, eli se on valittu kuvaamaan vuoden 1982 henkeä. Tuolloin itse 10-vuotiaana en vielä lukenut Jackie Collinsia, mutta olin täysin Dallas-sarjan maailmankuvan lumoissa. En muista ihailinko ketään suomalaista menestyjää, ehkä en, mutta kotonamme luettiin Avotakkaa. Kirjassa kuvatut kotien sisustukset olivatkin hienoja, eli julkkisten känniörvellysten ulkopuolella teos tarjosi aimo annoksen nostalgiaa ja rapsakkaa ajankuvaa.

Glasgow’n sosiaalisin erakko

Teos: Claire Alexander: Meredith, yksin (Otava, 2022)

Suomennos: Oona Nyström

Äänikirjan lukija: Armi Toivanen

Meredith Maggs on 40-vuotias kaupallinen sisällöntuottaja Glasgow’sta, turhien ja turhauttavien mainostekstien tuottaja. Hän ei ole poistunut kodistaan kohta neljään vuoteen. Ruoan hänelle toimittaa Tescon lähetti, liikuntaa hän harrastaa olohuoneessaan. Viime aikoina hänen luonaan on käynyt vain Sadie, paras ja ainoa ystävä kouluvuosilta. Hänen äitinsä ja siskonsa asuvat lähistöllä, mutta välit sukuun ovat katkenneet. Sitten Meredithin ovea kolkuttaa Tom, paikallisen ystäväpalvelun vapaaehtoinen. Onko hänen pakko tutustua uuteen ihmiseen?

Meredith, yksin kuvaa seikkaperäisesti sosiaalisen eristäytymisen teemaa, ja kartoittaa Meredithin elämän vaiheita kerroksittain. Mikä on saanut hänet hylkäämään ”maailman”, ja miksi niin monella on huoli hänen hyvinvoinnistaan? Ja jos hän selviytyy elämästään taloudellisesti, pitäisikö muiden puuttua hänen erakkoelämäänsä?

Kuuntelin tämän teoksen sujuvasti vuorokaudessa, mutta jostain syystä aihe alkoi ahdistaa minua, vaikka kirja on kirjoitettu ilmavasti chicklit-tyyliin. Tässä muutkin kuin päähenkilö ovat kokeneet seksuaalista väkivaltaa, ja oireilevat eri tavoilla. Oikeastaan tämäkään ei ollut ahdistuksen syy, vaan kirja kuvaa harvinaisen kalseaa äitisuhdetta, eikä Meredithin sisko Fionakaan varsinaisesti inspiroi hahmona. Mutta Glasgow tunnetaan rankkana mestana, ja Alexander kuvaa sen työväenluokkaisia kortteleita, joista harva haaveilee pois pääsystä.

Olihan tässä joitain huvittaviakin kohtauksia tai mielikuvia. Perheen naisten teenjuonti talon rappusilla tuntui kolhon kotoisalta, ja on tässä joitain juureva pubikohtauksiakin. Puolet kirjasta keskittyy Meredithin tavalliseen arkeen, ja niihin harvoihin sosiaalisiin kohtaamisiin, joita hänen on pakko käydä läpi kuukauden aikana. Mukaan sekaantuu myös kaupungin sosiaalitoimi, ja nuokin sossun hahmot (jotka vaihtuivat vähintään yhtä usein kuin Tampereella) olivat koomisia.

Muistelisin, että Gail Honeymanin Eleanor Oliphantille kuuluu ihan hyvää kertoi myös sosiaalisesta eristäytymisestä, tosin ei yhtä äärimmäisessä muodossa kuin tässä kirjassa. Mutta toki olen lukenut suomalaisesta erakkoudesta tarinoita, joissa elämä oli vielä paljon yksinäisempää kuin tässä kirjassa. Tavallaan Meredith onkin sosiaalinen erakko, joka välillä hyväksyy elämäntapansa, välillä kärsii siitä kovasti ja etsii apua ongelmiinsa.

Luulisin, että kirja puhuttelee suuria yleisöjä covidin jälkeisessä todellisuudessa, jossa moni on tottunut hoitamaan arkisia askareitaan netissä, ja esimerkiksi tilaamaan ruokaa kotiovelle. Tällainen eristäytyminen kaupunkioloissa kuitenkin vaatii kohtuuhyvän toimentulon, eli Meredith onnistui eristäytymään, koska hänellä oli omistusasunto ja etätyö. Köyhimmistä köyhimmillä on syrjäytymistä, mutta heidän jos keiden on pakko kohdata kutsumattomia vieraita ja muita ammattiauttajia, vaikka eivät haluaisi.

Lukisin mielelläni version tästä samasta aiheesta suomalaisessa kontekstissa. Suomalaisessa kirjallisuudessa tosin riittää metsäläisiä erakkohahmoja, mutta urbaani erakkous on ilmiö, joka kiinnostaa minua erityisesti.

Nigerialainen dekkari on voimissaan

Teos: Femi Kayode: Pimeän jäljillä (Bazar, 2022)

Suomennos: Kristiina Vaara

Äänikirjan lukija: Ilkka Villi

Okrika on saarikaupunki kaakkois-Nigeriassa, lähellä Port Harcourtin suurkaupunkia, Riversin osavaltiossa. Siellä sijaitsee yksi maan yliopistoista, ja tässä dekkareissa sinne matkustaa psykologian tohtori Philip Taiwo, joka on saanut oppinsa profilointiin Yhdysvalloissa.

Saarella on tapahtunut vuosi sitten kauheuksia: kolme yliopisto-opiskelijaa on poltettu elävältä keskellä kirkasta päivää. Nuoria miehiä on syytetty varkaudesta, mutta minkään logiikan mukaan tämä ei riitä oikeuden ottamiseksi omiin käsiin. Tekijät ovat videoineet murhat ja levittäneet videot nettiin. Tapaus riivaa siksikin, että Philipillä itsellään on 16-vuotiaat kaksoset, jotka ovat pian siirtymässä opiskelijaelämään.

Privaattielämässä Philipillä ja tämän vaimolla Folakella on menossa aviokriisi, ja Philip epäilee vaimoaan uskottomuudesta. Folake on saanut oikeustieteen professuurin Lagosin yliopistossa, mikä on syy pariskunnan paluumuuttoon kotimaahan. Philipin oma ura ei ole edennyt yhtä vauhdikkaasti kuin Folaken, ja tämänkin vuoksi pariskunnan välillä on jännitteitä.

Femi Kayoden kirjoitustyyli on varsin koukuttava, ja teos lähtee käyntiin vauhdikkaasti. Kyseessä ei kuitenkaan ole erityisen toiminnallinen teos, vaan kerronta keskittyy psykologisiin jännitteihin ja yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Akuutein niistä on yliopistojen levoton ilmapiiri, veljeskuntien muuttuminen kulteiksi ja jatkuva väkivallan uhka. Vaikka tässä kuvatut tapahtumat ovat fiktiivisiä, niin taustalla on oikeita ilmiöitä.

Vaikka Okrika on yliopistokaupunki, se sijaitsee kaukana Lagosin kiihkeästä moderniteetistä. Teoksen nimi viittaa sähkön satunnaiseen saatavuuteen alueella, ja pimeisiin kujiin, joilla perheet viettävät iltojaan kerosiinilamppujen valossa. Kovin edistynyttä ei myöskään ole Port Harcourtissa, jonka lentoasema on usein arvioitu maailman heikoimpien joukkoon.

Tämä on todella monipuolinen tarina, jossa uskonnoilla ja etnisillä jännitteillä on suuri rooli. Varsinkin katoliseen luostariin liittyvä juonenkäänne oli karmiva. Kristinuskon harjoittajien kirjo on maassa valtava, eikä kaikilla ole yhteisiä arvoja tai tavoitteita. Islam ja kristinusko olivat tässä kuvatussa yhteisössä pystyneet elää rinnakkain kauan, mutta maan laajemmat uskonriidat alkoivat eskaloitua sielläkin pahasti yliopiston kauhutapahtumien rinnalla.

Minun on vaikea eritellä, mitä nigerialaisen yhteiskunnan polttopistettä teos ei kuvaisi. Vaikka se kuvaa ensisijaisesti opiskelijaelämää, siinä on myös vanhempia avainhenkilöitä. Mukaan mahtuu myös ripaus kunnallispolitiikkaa, ja paikallista ”persuilua” eli muukalaisvihaa ja tunkkaista nurkkakuntaisuutta. Siinä vieraillaan myös mielisairaalassa, ja myös homoseksuaalisuuden teema teema nousee keskiöön kiristämisen ja mustamaalaamisen välineenä. Ehkä ekologinen ulottuvuus jäi vähemmälle käsittelylle, vaikka ymmärtääkseni siinä liikuttiin alueilla, jotka ovat kärsineet eniten öljyn liian ahneesta poraamisesta.

Teos oli sen verran kokonaisvaltainen kokemus, että tämän jälkeen on vaikea innostua tyypillisestä ruotsalaisesta dekkarista. Kyseessä on ehkä paras tänä vuonna lukemani dekkari, tosin Satu Rämön Hildur oli myös yhtä vahva lukukokemus. Pimeyden jäljillä ei ollut yhtä fiilistelevä teos kuin Hildur, mutta kertojan ääni oli vangitseva, ja kierros Riversin osavaltion lukuisissa instituutioissa tuntui luissa ja ytimessä todelta. Jos Rämö hurmasi minut kuvaamallaan hipsterien taivaalla ja omaperäisillä harrastuksilla, Kayode hurmasi puhtaalla älyllä, analyyttisella otteella ja psykologisella silmällä.

Toivon mukaan sarjan kakkososa ilmestyisi maailmaan pian. Ja olisi mahtavaa, jos se kuvaisi Nigerian pohjoisosia, koska noista alueista on olemassa niin vähän kirjallisuutta.

Djinnien erityisistä ruokailutottumuksista

Teos: Hina Belitz: To Lahore with Love (DH Howes, 2020)

Äänikirjan lukija: Maya Saroya

Addie on kolmikymppinen lontoolainen kokki, joka työskentelee Arabian Delights-ravintolassa. Hän on puoliksi irlantilainen, puoliksi pakistanilainen, ja on tottunut elämässään risteilemään kulttuurien ja uskontojen välillä. Kun hänen avioliittonsa näyttää vakavia rakoilun merkkejä, hänen isoäitinsä päättää viedä pojantyttärensä vihdoin ”juurihoitoon” Lahoreen.

Addien pakistanilainen isä on kuollut mystisissä oloissa tämän kadottua tyttären elämästä, ja muutenkin suvun tarinassa on aukkoja, jotka Addie haluaisi täyttää. Isoäiti on opettanut tälle islamin harjoittamista syvällisesti, mutta kulttuuriin tutustuminen on jäänyt suht pinnalliselle tasolle.

Mukaan lähtee myös Addien paras ystävä Jen, jolle pakistanilainen kulttuuri on vähemmän tuttua. Yksi Addien toive on vierailla niillä sufilaisilla haudoilla, joilla naiset käyvät rukoilemassa lapsia elämäänsä. Lapsettomuus ei kuitenkaan ole Addien liiton ainoa ongelma, vaan Addie epäilee miehensä Gaben olleen jo pitkään uskoton. Toinen reissun teema on tutustuminen paikallisiin resepteihin paikan päällä, eli kyseessä on chicklit-teos, jossa ruokareseptejä jaetaan anteliaasti.

Lahoressa Addien elämään kävelee häikäisevän komea, sinisilmäinen Haq. Valitettavasti tämä komistus on jo kihloissa ja pian astumassa järjestettyyn avioliittoon. Tämä ei kuitenkaan estä miestä tapailemaan Addieta päiväsaikaan turistikohteissa. Haqin kihlattu on Penelope Cruzin kaksoisolento, mutta voiko Addie silti vietellä miehen omalla reseptillään, täydellisellä kukkakaalicurrylla?

Tämä teos ei rehellisesti sanottuna tuonut mitään uutta elementtiä punjabilaisesta kulttuurista, mitä en olisi etukäteen tiennyt. Kirjan juoni ei ollut kovin kekseliäs, mutta saatan silti napata siitä pari reseptiä.

Kulinaariset rakkaus- ja sukutarinat olivat vielä suosikkejani 00-luvulla, mutta viime aikoina en ole saanut kicksejä tämän tyyppisestä kirjallisuudesta. Ehkä tässä kirjassa myös rasitti äänikirjan lukijan satunnainen melodramaattinen lukutapa. Eli olisin saattanut suhtautua tarinaan lämpimämmin, jos olisin lukenut sen painotuotteena.

Kirjan lattea nimi taitaa jo asettaa kirjan moodin tiukkaan formaattiin: tarina on ”sydäntälämmittävä”, mutta siinä ei ole minkäänlaista taiteellista pyrkimystä.

Turvapaikkana Pikku-Britannia

Teos: Carys Davies: The Mission Station (Simon and Schuster, 2022)

Äänikirjan lukija: Raj Ghatak

Hilary Byrd on lontoolainen keski-ikäinen kirjastonhoitaja, joka on kokenut äskettäin hermoromahduksen, ja päättänyt lähteä toipumaan ulkomaille sen sijaan, että jäisi naimattoman siskonsa hoidokiksi ehkä loppuelämäkseen. Hänen säästönsä riittävät elämiseen jossain matalamman elintason maassa, ja näin ollen hän päätyy etsimään väliaikaista kotia eteläisestä Intiasta.

Ooty on vuoristokylä jossain kaakkois-Intiassa, ja sen sydämessä sijaitsee protestanttien lähetysasema. Hilary vaikuttuu kylän toimivuudesta väliaikaisena turvapaikkana, koska siellä tuntuu olevan kaikkea, mitä hän tarvitsee. Ilmasto on tarpeeksi viileä, botanisessa puutarhassa kasvaa tuttuja, kotoisia kasveja, kuten raparperia, ja paikallinen kirjastokin on viktoriaaniselta ajalta. Ja mikä parasta, lähetysasemalla on tyhjä bungalow vuokrattavana, sillä yksi lähettiläistä on joutunut lähtemään Kanadaan hoitamaan paperiasioitaan.

Lähetysaseman Padre on jo vanha mies, jonka voimat eivät enää riitä kaikkeen, mitä hän haluaisi tehdä. Vaimonsa kuoleman jälkeen hänen talouttaan on tullut hoitamaan nuori Priscilla, joka on lievästi liikuntavammainen ja näin ollut koko ikänsä kristillisen avun tarpeessa. Hilarylla on nolo tunne, että Padre yrittää naittaa nuorta naista hänelle, jotta pääsisi itse eroon huoltovastuustaan. Mutta onko Priscilla itse kiinnostunut itseään vanhemmasta brittimiehestä, joka ei varsinaisesti ole mikään unelmien sulho? Miehestä, joka pystyy tarjoamaan tälle vain kömpelöä kielitunteja ullakolta kaivettujen ikiaikaisten ja lapsellisten Ladybird-kirjojen parissa?

Toisaalla Priscillaa kosiskelee paikallinen cowboy Ravi, mies, joka on omistautunut Johnny Cashille ja rivitanssille. Ne tunteet, jotka Hilaryssa heräävät kolmiodraaman keskellä, ovat hitaita ja kömpelöitä, mutta ehkä suurempia kui mitä hän on saanut kokea aikoihin kotimaassaan.

Kuulin tästä kirjasta jo talvella, kun etsin systemaatisemmin Hill Station-aiheista kirjallisuutta. Teosta on luonnehdittu E. M. Forster-henkiseksi imperialismin kritiikiksi, jossa brittien ja intialaisten suhteita vaivaa loputon väärinymmärrys. Mutta jos näin kirjaa tulkitaan, kyseessä on kuitenkin tämän päivän todellisuutta kuvaava teos, jossa keskeinen poliittinen jännite liittyy kasvavaan hindunationalismiin, jonka silmissä kaikki kristinuskoon liittyvä on epäilyttävää.

Teos on vähäeleinen ikuisen sivustaseuraajan rooliin heitetyn henkilön odysseia, jossa huumori on kuivahkoa toteavaa huvittuneisuutta. Pidin kyllä kovasti kylän tunnelmista, ja jokseenkin viksahtaneista henkilöhahmoista, mutta ehkä olen nyt omassa mielessäni fakkiutunut pohjoisen Intian maisemiin niin, että nämä etelämpiin maisemiin sijoittuvat tarinat eivät yhtä lailla kolahda. Toisaalta jäin ihailemaan Daviesin kertojan taitoja koloniaalisen historian jäänteiden kuvaajana.

Uusnatsi isoisää etsimässä

Teos: I. Allan Sealy: Hotelli Everestl (LIKE, 2000)

Suomennos: Tarmo Haarala

Tämän viikon poistokirja oli taas uusi lisä Himalaja-kokoelmaani. Minun pitäisi ehkä tietää jotain I. Allan Sealysta (s. 1951), sillä postkoloniaalin kirjallisuuden markkinoilla tämä teos on ollut 1990-luvun lopulla lähes yhtä suuri hittiteos kuin Arundhati Royn Joutavuuksien jumala. Mutta tämän teoksen herättämä keskustelu on mennyt minulta ohi. Ehkä tuo kirjan nimi on tuntunut minusta epäkiinnostavalta tai liian turistimaiselta. Olen ehkä ajatellut, että kyseessä on jonkun amerikkalaisen reppureissaajan tilitys henkisestä heräämisestä vuoristoilmassa.

Väärin arvattu. Ja tämähän on yllättävän haastava teos, jos sitä aikoo ymmärtää yhtään syvällisemmin. Se rakentuu kalenterimaisesti erilaisten buddhalaisten kuolemankirjojen ympärille, ja paikallisen botaniikan tutkiminen on yksi keskeinen sivujuonne. Ekologian saralla löytyy myös viittauksia Chipko-liikkeeseen, joka oli merkittävä feministissävytteinen metsiensuojeluun keskittyvä liike varsinkin 1970-luvulla.

Teoksessa on dekkarin ja kauhun siemeniä, vaikka se kuvaa yhtä vuodenkiertoa fiktiivisessä Drummondganjin kylässä ja siellä sijaitsevan majatalon arkea.

Ajallisesti teos sijoittuu oletettavasti 1980-luvun loppuun tai 1990-luvun alkuun. Rivien välistä olin lukevinani, että Neuvostoliitto saattaisi olla vielä olemassa, tai juuri romahtamaisillaan kuvatun vuoden aikana. Punkrockin ilmentymisestä on kulunut kymmenisen vuotta, ja nämä vuoristokylän asukit tietävät hämärästi, mitä punk tarkoittaa, koska välillä turistien joukossa on tyyppejä, joilla on piikikkäitä kampauksia.

Yksi asukeista on nimetön latvialainen merimies, joka on ilmeisesti majaillut Intiassa siitä saakka, kun Baltian maat liitettiin Neuvostoliittoon. Suomikin mainitaan, tosin lähes kursorisesti.

Jälkisanoissa Sealy kertoo löytäneensä inspiraation teokselleen Dehradunin hautausmaalta, jonne hänen brittitaustainen äitinsä oli haudattu vuonna 1987, 63 vuoden iässä. Hautaamisen käytännöthän ovat Etelä-Aasiassa varsin mielenkiintoisia, ja kun muistetaan, että Intian valtaväestö hindut eivät harjoita hautaamista, niin vähemmistöjen hautausmailla on siellä aivan erityinen tunnelma.

Tässä teoksessa osa päähenkilöistä on kristittyjä varsin erilaisista taustoista. Nuori katolinen nunna Ritu saapuu majataloon töihin jostain trooppisemmasta Intiasta. Sisaret Cecelia ja Perpetua ovat jo iäkkäämpiä ja tarvitsevat apua ikäloppujen kanta-asukkaiden hoidossa. Ritu saa vastuulleen vanhimman asukin, entisen vuorikiipeilijä Jedin, joka on varsin haasteellinen hoidettava 90 vuoden iässä. Haasteellinen siksikin, ettei hän suostu poistumaan yläkerran kuumimmasta ja vaikeakulkuisimmasta huoneesta, jota hän on asuttanut iät ja ajat.

Vaikka Ritu on nunnan lupauksensa tehnyt, silti häntä kosiskelee paikallinen kolmikymppinen hindumies Brij. Romanssiin syntyy jännitteitä, kun Brij nähdään brittien perustamalla hautausmaalla auttamassa majatalon uusinta asukkia, saksalaista Ingeä. Hän haluaisi pystyttää kiven kylässä kuolleen isoisänsä haudalle, mutta ei ole tyytyväinen paikallisen kivenhakkaajan työn tuloksiin. Näin ollen hän päättää ryhtyä itse kaiverrushommiin.

Ingen isoisä Otto Plank on joutunut toisen maailmansodan aikana brittien vankileirille, ja kuollut siellä. Hän on jättänyt jonnekin kirjoittamiaan runoteoksia, jotka Inge haluaisi löytää. Nuori nainen kuitenkin kuolee epämääräisissä oloissa toivioretkensä aikana, ja tapauksesta tehdään rikosetsintä.

Oliko Inge sitten uusnatsi, ja mitkä olivat hänen perimmäiset syynsä matkustaa Himalajalle? Ja millaisia salaisuuksia paljastuu Jedin aktiiviuran aikaisista päiväkirjoista?

Jos tämä on historiallinen romaani, niin sen historialliset viitteet ovat tarkoituksellisen epätarkkoja. Jossain taustalla kummittelee jopa edesmennyt pääministeri Nehru, joka myös oli kylässä vankina ennen Intian itsenäisyyttä. Hänen pyynnöstään istutettu ruusutarha on edelleen elinvoimainen. Mutta tässä ilmanalassa kirjat ja paperit mätänevät helposti, ja näin ollen katoavat myös tarkat päivämäärät ja vuosiluvut. Paluu luonnonkierron mukaiseen ajanlaskuun tuntuu loogiselta taloissa, joissa saattaa olla katolla satelliittilautaset, muttei tv-vastaanottimia.

Sealyn tyyli on impressionistinen ja eklektinen, ja muistan lukeneeni 80-90-luvulla enemmänkin tällä tyylillä kirjoitettuja teoksia. Tyylistä huomaa kyllä, että kirjailija on asunut kauan Euroopassa ja Amerikassa, sen verran paljon teoksessa on viitteitä länsimaisiin muoti-ilmiöihin. Hänen tarjoamansa kuva pohjoisen Intian vuoristokylistä on monisyinen ja kerroksellinen. Lukijalta vaaditaan kärsivällisyyttä historiallisten solmujen aukaisemisessa, sillä Sealy ei pahemmin harjoita matkaopasmaista kerrontaa tyhmille ulkomaalaisille. Kirjan voi hyvin lukea avaamatta kaikkia noita solmuja, mutta huolellinen lukija voi hyvällä mielellä taustoittaa haluamiansa kohtia Googlen välityksellä. Itse ainakin googlasin jonkun verran Nehrun oleskelusta Dehradunista ja Chipko-liikkeestä.

Täytyy myöntää, etten päässyt emotionaalisesti oikein kenenkään henkilöhahmon ihon alle, eli niiden kehittely jäi mielestäni puolitiehen. Kyläyhteisön dynamiikan kuvaus taas oli ansiokasta, ja luonnonkuvaus jopa virtuoosimaista.

Norjalainen näkki muuttaa Chicagoon

Teos: Nathan Hill: Nix (Gummerus, 2018)

Suomennos: Raimo Salminen

Tämän kesän ikuisuusprojektini on ollut amerikkalaisen Nathan Hillin suurromaani Nix, jonka nappasin mukaan kierrätyshyllystä joskus keväällä. Olen lukenut kirjaa pienissä osissa äärimmäisen tylsistymisen hetkinä. Teoksessa on paljon minua puhuttelevia elementtejä, mutta sen volyymi ja jokseenkin toisteinen kirjoitustyyli osoittautuivat haasteeksi.

Teoksen päähenkilö Samuel Andresen-Anderssonilla on pohjoismaiset juuret molempien vanhempien puolelta. Isän puolelta suku on vakaata viljelysväkeä, mutta äidin isä Frank, alun perin Frithjof, on saapunut Yhdysvaltoihin 1940-luvulla salaperäisesti ja asettunut asumaan Iowaan.

Iowasta on henkisesti pitkä matka Chicagoon, jonne Samuelin äiti Faye lähtee opiskelemaan vuonna 1968. Fayen vanhemmat eivät haluaisi lähettää tytärtään moiseen paheiden pesään, vaan toivoisivat tälle paikkaa paikallisessa valtionyliopistossa. Mutta Faye on koulunsa ensimmäinen, joka saa stipendin Chicagoon, eikä hän voi jättää tätä mahdollisuutta käyttämättä.

Kun Samuel on yhdeksänvuotias, Faye hylkää perheensä, Samuelin ja tämän tasaisen Henry-isän, joka elättää perhettään markkinoimalla pakasteaterioita. Hylkäämisestä tulee nuorelle miehelle piilevä trauma, joka estää tätä etenemästä elämässään. Hänestä tulee alisuoriutuva englannin professori, joka tuhlaa suurimman osan ajastaan nettipelaamiseen.

Vuonna 2011 Faye palaa maailman eetteriin järjestämällä yhden naisen mellakan Chicagossa republikaanien presidenttiehdokasta vastaan. Hän syyllistyy pikkukivien heittämiseen populistista Sheldon Packeria kohti. Maan uusien terrorismilakien mukaan Faye on merkittävä turvallisuusuhka, ja hänellä on riski saada teostaan pitkä tuomio.

Samuel ei edes ehdi huomata koko insidenttiä pelaamiseltaan, mutta hänen kustantajansa Guy Periwinkle pakottaa huomaamaan sen. Hän on joskus ollut kuuma kirjailijanalku, mutta ura on valitettavasti hiipunut. Nyt kustantaja painostaa häntä kirjoittamaan paljastuskirja äidistään haistaen tarinassa eeppisen markkinaraon. Oikeastaan Samuelilla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin suostua, ja tämä johtaa hänet myös norjalaisten sukusalaisuuksien alkulähteelle.

Tämä kirjoittamani alustus kattaa vain puolet romaanin teemoista. Mukaan mahtuu myös MeToo-liikehdinnän alkusointeja, Irakin sotaa, luonnonsuojelua, klassista musiikkia ja Allen Ginsbergin runoutta. Itselleni haasteellisimmat osuudet liittyivät nettipelaamisen, vaikka kieltämättä tuota maailmaa avattiin sen omasta logiikasta käsin ansiokkaasti.

Pidin eniten norjalaisten kansantarujen ja uskomusten luovasta käytöstä uudessa kontekstissa. ”Nix” viittaa norjalaiseen näkkihahmoon, josta Faye saa kuulla isältään niin pelottavalla tavalla, että hän saa siitä psyykkisiä oireita. Myös ollessaan putkassa vuoden 1968 mielenosoitusten aikana hän juttelee huumepäissään näkeille ja tontuille. Tämä ulottuvuus muistutti minua Siri Hustvedtin teoksista, joissa osassa on myös norjalaistaustaisia hahmoja.

Kirjan piirtämä kuva viime aikojen yliopistomaailmasta oli surkuhupaisa, ja eniten minua puhutteli ”special needs” – kortin käyttö. Vaikka Samuel oli proffana laiska ja näköalaton, hän kuitenkin yritti suoriutua tehtävistään jonkunlaiseen yhdenvertaisuusperiaatteeseen nojaten. Hänen velttouttaan nousi hyväksikäyttämään nuori nainen, joka lavasti hänet potentiaaliseksi hyväksikäyttäjäksi. Vammaiskortin väärinkäyttö lienee amerikkalaisessa koulujärjestelmässä muutenkin yleistä, varsinkin, kun ADHD:n diagnosointi ja lääkitseminen on huippulukemissa.

Kyllähän tässä romaanissa on aineksia 00-luvun ja 2010-luvun amerikkalaiseksi epookkiromaaniksi, kun se käsittelee niin suuria poliittisia teemoja. Kansalaisoikeuksien kysymys on esitetty varsin painokkaasti verraten tilannetta 60-luvun lopun ja 2010-luvun alun pisteisiin. Tälle yhteiskunnalle on lopulta hyödyllisempää, jos yksi sukupolvi lihoo ja vammautuu turruttavien nettipelien äärellä kuin alkaisi rähinöidä kaduilla.

Olen tyytyväinen, että vihdoin sain kirjan luettua loppuun, ja että huolimatta fragmentaarisesta lukutavasta minulla lopulta jäi vahva vaikutelma ainakin romaanin juonesta. Yleisellä tasolla teos oli omaan makuuni himpun verran liian vakavamielinen ja järeä, vaikka folklore toi siihen vähän kevennystä ja helpotusta.

Samettiruusuja Sortavalasta

Teos: Terttu Autere: Lumen kätkemä (Karisto, 2022)

Äänikirjan lukija: Ilkka Hautala

Kirjamatka rajantakaiseen Karjalaan jatkuu jo toisella dekkarilla. Olen lukenut ainakin yhden aiemman teoksen Terttu Autereen sarjasta, jossa päähenkilöitä ovat nuoripari Onerva ja Juhani Kuikka. Teokset sijoittuvat 1930-luvulle,ja niissä seikkaillaan eri paikkakunnilla luovutetussa Karjalassa ja muualla Itä-Suomessa.

Tässä teoksessa keskiössä on Sortavalan kuuluisa opettajaseminaari, jossa katoaa joulun aikaan tyttöjen asuntolan hoitaja Salli Kontula. Tapaus järkyttää koko yhteisöä, sillä uuden vuoden jälkeen neiti Kontula löydetään lumen alta kuolleena. Hän oli ehtinyt palvella seminaaria jo kolmentoista vuoden ajan, ja seminaarin puutarhuripariskunta luonnehti työkaveriaan samettiruusuksi.

Kirjassa kuvataan yksityiskohtaisesti opettajaseminaarin arkea, moraalisääntöjä, naisten pukeutumista ja taloudenhoidon niksejä. Liinavaatevarasto tuntuu olevan johtolankojen ytimessä, sillä murhaaja on todennäköisesti käynyt siellä. Asuntoloiden määrärahoja kin syynätään, sillä epäillään teon takana olleen rahasotkuja. Mutta olisiko tuo säntillinen ja pidättyväinen talousmamsellina kuitenkin haksahtanut johonkin kulkukauppiaaseen tai muuhun auervaaraan?

Pidin teoksen tunnelmista ehkä enemmän kuin sarjan aiempien osien vastaavista. Sortavalan seminaari on kiinnostanut minua myös omien kirjoitusprojektieni kannalta, mutta jotenkin en saa lomastani tarinasta täysin kiinni ennen kuin matkustan paikan päälle. Toki mielessäni peilasin tätä tarinaa myös kaiken oppimani kanssa Jyväskylän opettajaseminaarista, mutta Laatokan maisemat loivat tarinalle erityistä vetovoimaa.

Täytyy kyllä myöntää, että olen lukenut näitä kirjoja enemmän ajankuvan kuin dekkarijuonten takia. Tässä kirjassa fiilistelin varsinkin vainajan kirjahyllyn kupeessa: ollapa paikka, jossa lukea Nyyrikkejä ja Hopeapeilejä kaikessa rauhassa! Myös lehtien kirjeenvaihtopalstat pääsivät framille hyvässä ja pahassa.

Onervan ja Juhanin saaga etenee tässä osassa raakausuutiseen, ja tämän vuoksi Onerva jäi ilman roolia rikoskäsittelyssä. Juhani asui kortteeria anoppilassa Sortavalassa, kun taas Onerva jatkoi koulun pitämistä maaseutupitäjässä.

Kirjasarja varmasti ilahduttaa varsinkin vintage-henkisiä lukijoita, sillä siinä kiinnitetään paljon huomiota naisten muotiin, ehostukseen ja kampauksiin. Käsilaukulla oli merkittävä rooli kerronnassa, sillä vainajan käsilaukku oli hukassa.

Aseveljet matkalla Neuvosto-Karjalassa

Teos: Mauri Sariola: Petroskoin keltainen kissa (Gummerus, 1980)

Äänikirjan lukija: Juhani Rajalin

Tänään Storytelin algoritmit tarjosivat minulle varsin mieluisaa lukemista, eli Mauri Sariolan Susikoski-sarjan ensimmäisen osan. Petroskoin keltainen kissa houkutteli niin nimen kuin kansikuvan vuoksi. Sariolan dekkareihin en ole aiemmin tutustunut, ne kuuluvat mielessäni hämärästi lapsuuteen ja nuoruuteen, vanhempien sukupolven suosikkeihin, tosin en muista, että näitä kirjoja olisi luettu meillä kotona.

Teoksessa suomalainen turistiryhmä on 70-luvulla kulttuurimatkalla Pietarissa ja Petroskoissa. Ryhmän kokoonpano eroaa hieman tyypillisestä vodkaturistiporukasta, ja matkan tekokin sujuu fiinisti junalla, ei hikisessä turistibussissa. Opas Varvara ohjaa ryhmäänsä ammattimaisella lujuudella, vaikka satusetä Samuli Ilvesoja meinaa viivyttää ryhmän aikatauluja jatkuvalla jutustelullaan.

Yöjunassa Petroskoihin käy ilmi, että neljä porukan miehistä ovat käyneet kaupungissa silloin, kun sen nimi oli Äänislinna. Samuli oli palvellut isänmaata radiolähettäjänä kaupungin keskustassa puutalossa, jonne hän palaa vuonna 1978 etsimään tontille piilottamaansa aarretta. Keltainen kissa tulee kaveriksi kaivuupuuhiin, ja Samuli melkein salakuljettaa eläimen Suomeen, niin rakkaaksi tämä matkakaveri hänelle muodostuu lyhyessä ajassa.

Itse rikosjuonesta en kerro enempää, ja muutenkin luin teosta enemmän matkakirjana kuin dekkarina. Dokumenttina 70-luvun turismista Neuvostoliittoon teos on lämminhenkinen ja oivaltava, ja minua kuumottivat varsinkin tämän suomalaisen seurueen keskinäiset suhteet. Ilmeisesti Petroskoin hotelli Pohjola on muinoin ollut todellinen menomesta, ja matkustaminen siellä on ollut piirun verran vapaampaa kuin Leningradissa, jossa turisteja valvottiin haukan katsein.

Teos on välillisesti myös sotakirja, sillä se kertoo miehistä, joilla oli jatkosodan aikana monenmoisia suhteita Petroskoin paikallisiin ihmisiin. Pahempi paikka miesten muistoissa oli läheinen Poventsa, joka tarjosi lähinnä hyytäviä paleltumiskokemuksia. Vierailu Otto-Ville Kuusisen patsaalla on kova paikka osalle miehistä, ja oikeaoppisen neuvosto-oppaan tulkinnat toisesta maailmansodasta herättävät pahaa verta veteraaneissa.

Tavallaan tämä teos on jopa ajankohtainen, sillä naapurimaassamme on viime aikoina palattu pullistelevaan neuvostoretoriikkaan. Tarkka lukija saattaa löytää Varvara-oppaan retoriikasta yhtymäkohtia Kremlin valtiolliseen itserepresentaatioon vuonna 2022.

Rakenteellisesti minua toki kummastutti, että komisario Susikoskeen tutustuttiin vasta kirjan loppumetreillä, ja tuo tuttavuus jäi melko ohueksi. Mutta voi kai dekkarisarjan näinkin aloittaa, ja aloitus ainakin pomppasi ylös massasta epätyypillisyydellään.