Norjalainen näkki muuttaa Chicagoon

Teos: Nathan Hill: Nix (Gummerus, 2018)

Suomennos: Raimo Salminen

Tämän kesän ikuisuusprojektini on ollut amerikkalaisen Nathan Hillin suurromaani Nix, jonka nappasin mukaan kierrätyshyllystä joskus keväällä. Olen lukenut kirjaa pienissä osissa äärimmäisen tylsistymisen hetkinä. Teoksessa on paljon minua puhuttelevia elementtejä, mutta sen volyymi ja jokseenkin toisteinen kirjoitustyyli osoittautuivat haasteeksi.

Teoksen päähenkilö Samuel Andresen-Anderssonilla on pohjoismaiset juuret molempien vanhempien puolelta. Isän puolelta suku on vakaata viljelysväkeä, mutta äidin isä Frank, alun perin Frithjof, on saapunut Yhdysvaltoihin 1940-luvulla salaperäisesti ja asettunut asumaan Iowaan.

Iowasta on henkisesti pitkä matka Chicagoon, jonne Samuelin äiti Faye lähtee opiskelemaan vuonna 1968. Fayen vanhemmat eivät haluaisi lähettää tytärtään moiseen paheiden pesään, vaan toivoisivat tälle paikkaa paikallisessa valtionyliopistossa. Mutta Faye on koulunsa ensimmäinen, joka saa stipendin Chicagoon, eikä hän voi jättää tätä mahdollisuutta käyttämättä.

Kun Samuel on yhdeksänvuotias, Faye hylkää perheensä, Samuelin ja tämän tasaisen Henry-isän, joka elättää perhettään markkinoimalla pakasteaterioita. Hylkäämisestä tulee nuorelle miehelle piilevä trauma, joka estää tätä etenemästä elämässään. Hänestä tulee alisuoriutuva englannin professori, joka tuhlaa suurimman osan ajastaan nettipelaamiseen.

Vuonna 2011 Faye palaa maailman eetteriin järjestämällä yhden naisen mellakan Chicagossa republikaanien presidenttiehdokasta vastaan. Hän syyllistyy pikkukivien heittämiseen populistista Sheldon Packeria kohti. Maan uusien terrorismilakien mukaan Faye on merkittävä turvallisuusuhka, ja hänellä on riski saada teostaan pitkä tuomio.

Samuel ei edes ehdi huomata koko insidenttiä pelaamiseltaan, mutta hänen kustantajansa Guy Periwinkle pakottaa huomaamaan sen. Hän on joskus ollut kuuma kirjailijanalku, mutta ura on valitettavasti hiipunut. Nyt kustantaja painostaa häntä kirjoittamaan paljastuskirja äidistään haistaen tarinassa eeppisen markkinaraon. Oikeastaan Samuelilla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin suostua, ja tämä johtaa hänet myös norjalaisten sukusalaisuuksien alkulähteelle.

Tämä kirjoittamani alustus kattaa vain puolet romaanin teemoista. Mukaan mahtuu myös MeToo-liikehdinnän alkusointeja, Irakin sotaa, luonnonsuojelua, klassista musiikkia ja Allen Ginsbergin runoutta. Itselleni haasteellisimmat osuudet liittyivät nettipelaamisen, vaikka kieltämättä tuota maailmaa avattiin sen omasta logiikasta käsin ansiokkaasti.

Pidin eniten norjalaisten kansantarujen ja uskomusten luovasta käytöstä uudessa kontekstissa. ”Nix” viittaa norjalaiseen näkkihahmoon, josta Faye saa kuulla isältään niin pelottavalla tavalla, että hän saa siitä psyykkisiä oireita. Myös ollessaan putkassa vuoden 1968 mielenosoitusten aikana hän juttelee huumepäissään näkeille ja tontuille. Tämä ulottuvuus muistutti minua Siri Hustvedtin teoksista, joissa osassa on myös norjalaistaustaisia hahmoja.

Kirjan piirtämä kuva viime aikojen yliopistomaailmasta oli surkuhupaisa, ja eniten minua puhutteli ”special needs” – kortin käyttö. Vaikka Samuel oli proffana laiska ja näköalaton, hän kuitenkin yritti suoriutua tehtävistään jonkunlaiseen yhdenvertaisuusperiaatteeseen nojaten. Hänen velttouttaan nousi hyväksikäyttämään nuori nainen, joka lavasti hänet potentiaaliseksi hyväksikäyttäjäksi. Vammaiskortin väärinkäyttö lienee amerikkalaisessa koulujärjestelmässä muutenkin yleistä, varsinkin, kun ADHD:n diagnosointi ja lääkitseminen on huippulukemissa.

Kyllähän tässä romaanissa on aineksia 00-luvun ja 2010-luvun amerikkalaiseksi epookkiromaaniksi, kun se käsittelee niin suuria poliittisia teemoja. Kansalaisoikeuksien kysymys on esitetty varsin painokkaasti verraten tilannetta 60-luvun lopun ja 2010-luvun alun pisteisiin. Tälle yhteiskunnalle on lopulta hyödyllisempää, jos yksi sukupolvi lihoo ja vammautuu turruttavien nettipelien äärellä kuin alkaisi rähinöidä kaduilla.

Olen tyytyväinen, että vihdoin sain kirjan luettua loppuun, ja että huolimatta fragmentaarisesta lukutavasta minulla lopulta jäi vahva vaikutelma ainakin romaanin juonesta. Yleisellä tasolla teos oli omaan makuuni himpun verran liian vakavamielinen ja järeä, vaikka folklore toi siihen vähän kevennystä ja helpotusta.

Advertisement

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s