Ilkikurisesti suurperheellisyydestä

Teos: Nimco Noor ja Maikki Luukinen: Paratiisin tyttö – koti Helsingissä, juuret Mogadishussa (LIKE, 2022)

Äänikirjan lukija: Irene Omwami

Olen viime päivinä lisännyt suuresti tietämystäni uusimmasta afrosuomalaisesta kirjallisuudesta. Kolme lukemistani kirjoista ovat somalinaisten kirjoittamia, ja hyvin eri tyyppisiä sävyltään ja toteutukseltaan. Nimco Noor oli minulle ennen hänen kirjaansa tarttumista täysin vieras hahmo, enkä myöskään tunnista hänen kirjoittajakumppaniaan Maikki Luukista. Kaksikko on työstänyt yhdessä tätä teosta vuosikymmenen ajan; alkuperäinen käsikirjoitus pohjautui Noorin päiväkirjoihin vuosien varrella.

Voin tunnustaa, etten alun perin syttynyt kirjan nimestä tai esittelystä, sillä tarina tuntui liian perinteiseltä. Mutta teos yllätti todella positiivisesti: pitkä kirjoitusprosessi näkyy huolellisena jälkenä, ja paikoitellen teos on hulvattoman hauska.

Kuuntelin tämän äänikirjana, ja lukijan äänensävy sopii toteutukseen täydellisesti. Lukijalla ei ehkä ole somalitaustaa, mutta hänen tapansa lukea tarinaa kuulostaa kuivahkon ilkikuriselta. Hän ei pyri tahalliseen koomisuuteen, mutta onnistuu hauskojen osuuksien korostamisessa.

Nauroin makeimmin kohdassa, jossa kuunnellaan Chris Rean biisiä ”Road To Hell”. Kyseinen 80-luvun kuuluisuus oli jo unohtunut minulta, mutta Nimco Noor onnistui antamaan biisille aivan uuden tulkinnan.

Noor on siis kahdeksan lapsen yksinhuoltaja ja opettaja, joka asuu Helsingin Vuosaaressa. Tullessaan Suomeen vuonna 1999 hän oli jo naimisissa miehensä Abdin kanssa ja yhden lapsen äiti. Nimco ja Abdi olivat tutustuneet toisiinsa pakolaisina Nairobissa, ja menneet nopeasti naimisiin. Nimco tuli Suomeen perheenyhdistämisen kautta, eikä hänellä ollut maassa paljoa omia sukulaisia. Nimcon omaa sukua asuu enemmän Britanniassa, mutta osa heistä vaikuttaa edelleen kotimaassa.

Vuonna 2011 Nimco pääsi matkustamaan takaisin Somaliaan yksin ilman lapsia. Tämän matkan tarina on eeppinen, sillä päästäkseen Afrikkaan hänen oli ensin kuljetettava kahdeksan lastaan hoitoon Lontooseen sukulaisten luo. Pienin oli tässä vaiheessa vasta vaippaikäinen taapero. Jo lapsilauman kuljetus lentokentältä Lontoon sukulaiskylään tuotti suuria haasteita. Vuoraarelaisen yksinhuoltajan ruuhkavuodet kuulostavat aika erilaisilta kuin vaikka lestadiolaisen ydinperheen äidin, jolla luultavasti on tila-auto(ja) lasten kuljetukseen, ja jossa perheen lomamatkat suurella todennäköisyydellä kohdistuvat kotimaan suviseuroille.

Jotain yhteistäkin on Nimcon lapsiarjessa lestadiolaisten suurperheiden kanssa: vanhempien lasten osaan kuuluu huolehtiminen nuoremmista, eikä kaikkia ole aina pystytty huomioimaan yksilöinä kaikissa tilanteissa. Kirjassaan Nimco ei täysin kerro, miksi hän päätyi saamaan niin monta lasta, kun lisääntyminen ei selvästikään ollut hänelle uskonnollinen velvoite, eikä hän itsekään tule suurperheestä. Mutta hänen suhteensa aviomies Abdiin oli hankala suurimman osan aikaa, ja sain kirjasta vaikutelman, että heille ilmaantui aina uusia lapsia siinä vaiheessa, kun he yrittivät palata asumaan yhteen. Tarinassa hän asuu myös turvakodissa liiton alkuaikoina, mutta eron syynä ei lopulta ollut väkivalta, vaan miehen uskottomuus.

Pidin paljon Nimcon kasvatuksellisista viisauksista, mutta juuri nyt minulle arvokkainta kirjassa olivat kuvaukset matkoista Afrikkaan, ja diasporan käsitteen avaamisesta. Somaliassa ja Somalimaassa sillä saattaa olla hieman erilainen merkitys kuin vaikka englantia puhuvissa entisissä Britannian siirtomaissa. Silti käsitteen rooli on keskeinen somaliyhteisöissä ympäri maailmaa, ja diasporassaan onnistuneet ihmiset ovat keskeisiä kotimaan kulttuurin edistämisessä. Näin ollen Nimco Noor saattaa saada yhteistyötarjouksia kansainvälisiltä firmoilta ja hän päätyy työmatkalle Keniaan tuottamaan Sesame Street-lastenohjelman somaliankielistä versiota.

Maassa, jossa ääri-islamilainen terroristijärjestö pyrkii kieltämään sen lapsilta kaiken viihteen ja hauskanpidon, jollain Sesame Streetillä voi olla suurikin merkitys, jos halutaan tarjota lapsille muutakin viihdykettä ja sivistystä kuin koraanikoulua. Tämän lisäksi Noor on monien muiden diasporassa asuvien aktivistien lailla kirjoittanut omia lastenkirjojaan, jotka korostavat somalikulttuurin omia tapoja, myyttejä ja legendoja. On mahdollista, että näitä kirjoja luetaan ahkerammin muualla diasporassa kuin Mogadishussa, mutta ainakaan Nooria ei voida moittia yrittämisen puutteesta.

Tämä oli huikean rikas teos, joka onnistui opettamaan minulle Somalian lähihistoriasta ehkä enemmänkin kuin mitä olen oppinut Nura Farahin teoksista. Pidän molemman kirjailijan tyylistä yhtä paljon, mutta Nimcon kertomus oli astetta kompleksisempi kuin Farahin fiktiiviset teokset. Kompleksisuus johtuu varmaan siitä, että kirjassa kuvataan urbaania elämäntapaa Mogadishussa, kun taas Farahin teoksissa korostuu maalaiselämä aavikolla.

Pitää koettaa tänä vuonna ehtiä Helsingin kirjamessuille, jos vaikka Nimco Noor olisi esiintymässä siellä. Hän nimittäin vaikuttaa kirjailijalta, jonka tarinointia olisi upeaa kuulla livenä. Erityisen mielelläni kuuntelisin hänen lukevan somalinkielisiä lastenkirjojaan, vaikka en itse kieltä ymmärrä.

Advertisement

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s