Onko ”rodusta” enää uutta opittavaa?

Teos: Ijeoma Oluo: So You Want to Talk About Race (Seal Press, 2018)

Äänikirjan lukija: Bahmi Turpin

Ijeoma Oluo (s. 1980) on tunnettu Black Lives Matter-liikkeen aktivisti, joka vaikuttaa Seattlen alueella. Hän on nigerialaisen isän ja valkoisen ameikkalaisen äidin lapsi, joka tuli enimmäkseen valkoisen sukunsa kasvattamaksi. Ijeoman isä palasi kotimaahansa tämän ollessa kaksivuotias. Hän on itse tullut äidiksi nuorena ja kasvattanut lapsiaan yksinhuoltajana. Näin hänen oma tarinansa aktivistina ja kansalaisvaikuttajana ei ole kaikista tyypillisin, vaan voitaisiin jopa sanoa, että hän edustaa hyvin tavallisen, vaikeuksia kokeneen nuorehkon mustan naisen ääntä Yhdysvalloissa.

Oluo päätyi kirjoittamaan tämän esikoiskirjansa muiden kannustuksesta, sillä ennen tätä hän oli puhunut samoista asioista intohimoisesti somessa. Teos nousi nopeasti New York Timesin bestseller-listalle. Vielä uutta nostetta teos on saanut vuonna 2020 tapahtuneen George Floydin murhan jälkeen, eli kirjaa voidaan pitää tärkeänä kontribuutiona Black Lives Matter-liikehdintään.

Juuri nyt pääni ei ole vaikuttavien poliittisten esseiden vastaanottomoodissa, sillä askartelen enemmän taiteellisissa sfääreissä, mutta olisin ollut kirjasta varsin vaikuttunut vielä 00-luvulla, kun opetin intersektionaalisen feminismin kysymyksiä yliopistossa. Tätä teosta ei ehkä ole kirjoitettu yliopiston kurssikirjaksi, mutta kyllä tälle olisi tilausta myös akateemisessa maailmassa, varsinkin Pohjoismaissa, joissa keskustelut ”rodusta” ja rodullistamisesta joudutaan usein aloittamaan aivan alkutekijöistä. Teos on hyvin yleistajuinen, ja pitää sisällään arkisia esimerkkejä siitä, kuinka ”rodusta” kannattaisi tai ei kannattaisi puhua. Kenen äänellä on merkitystä näissä keskusteluissa, ja keiden äänet jäävät kuulematta.

Teos kattaa koko amerikkalaisen yhteiskunnan spektrin, joista tutuimmat episodit varmasti liittyvät poliisiväkivaltaan, mielenosoituksiin, mellakoihin ja mustien miesten yliedustukseen maan vankiloissa. Itseäni kiinnosti enemmän arkisemmat kohtaamiset, kuten työelämään, koulunkäyntiin ja akateemiseen maailmaan liittyvät havainnot.

Eli opinko mitään uutta ”rodusta” tämän kirjan kautta? Kyllä opin. Itsellä taitaa olla kohtuuhyvät tiedot USA:n rodullistamisen historiasta, eli sillä osastolla teos oli tuttua huttua. Mutta opin paljon uutta erityisopetuksesta, mustien lasten vääristä diagnooseista, valkoisen koulujärjestelmän arvomaailmasta, ja erittäin surullisesta jatkumosta, joka tunnetaan nimellä ”school to prison pipeline” .

Suosittelen teosta lämpimästi varsinkin kaikille niille, jotka ovat hukassa tämän päivän monikulttuurisen työn sanaston kanssa. Termit kuten intersektionaalisuus, POC, mikroaggressio ja turvallinen tila tulevat Oluen avaamia todeksi ilman liiallista rautalangasta vääntöä tai opettavaisuutta. Tai kyllä tätä teosta voi kutsua pedagogiseksi, mutta se on tasavertaista puhetta kansalaiselta kansalaiselle.

Jäin miettimään varsinkin Ijeoman omaa tarinointia koulujen pihoilta ja luokkahuoneista. Hänen oma koulumenestyksensä oli aina hyvä, mutta veljen koulu-ura oli tyypillistä mustan pojan alisuoriutumista. Tämän vuoksi lasten äidin piti viettää paljon aikaa poikansa luokassa varmistaakseen sen, että tämä tuli edes jotenkin ymmärretyksi. Veljellä jäi lukio kesken, mutta musiikkikouluun pääsy pelasti hänet todennäköiseltä nuorisorikollisuudelta. Koulujärjestelmän sokeat pisteet tuntuvat loputtomilta. Jotenkin itse tuntuu, että jos minulla olisi mustia lapsia tuossa yhteiskunnassa, niin kannattaisin monenlaisia separatistisia hankkeita.

Advertisement

Yksi kommentti artikkeliin ”Onko ”rodusta” enää uutta opittavaa?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s