Teos: Nnedi Okorafor: Who Fears Death (Daw Books, 2010)
Nnedi Okorafor on nigerialais-yhdysvaltalainen kirjailija, jonka genrejä ovat fantasia ja skifi. Hänet tunnetaan varsinkin lasten-ja nuortenkirjoista, mutta Who Fears Death saattaa olla hänen tunnetuin teoksensa. Se on aikuisten afrofuturistinen skifiteos, jonka päähenkilöt ovat parikymppisiä nuoria aikuisia. Teos sijoittuu tulevaisuuden Länsi-Afrikkaan, josta on tullut sudanilaisen kuningaskunnan siirtomaa.
Minulla on ollut tämä kirja hyllyssä vuodesta 2011, ja olen yrittänyt aloittaa sitä monta kertaa. Olen seurannut Okoraforin kirjailijan uraa somessa, ja tykästynut hänen tyyliinsä, vaikka ennen tätä olin lukenut häneltä vain muutamia aikuisten novelleja. Eiliseen saakka olin ollut sitä mieltä, etten vain kykene tähän romaaniin, koska se tuntui liian maagiselta ja futuristiselta.
Halusin kuitenkin haastaa itseäni, ja nyt kirja on luettu. En voi väittää, että ymmärsin sen läpikotaisin, mutta tajusin juonen, teemat ja kontekstin. Kirjassa oli edelleen osioita, joiden äärellä tylsistyin. Ja tästä huolimatta teos on huikea. Jos joku kutsuu tätä jo nyt klassikoksi, tuen tätä väitettä.
Parasta kirjassa on se, että se pyrkii yhdistämään monen Afrikan maan mytologiaa varsin luovalla tavalla. Eli vaikka Okorafor varmasti itse tuntee parhaiten Nigeria ja igbokulttuuria, teos avautuu myös lukijoille, jotka katsovat Afrikkaa jonkun muun mantereen osan suunnasta.
Kirjan päähenkilö on Onyesonwu, nuori nainen, jonka nimi kirjaimellisesti tarkoittaa ”kuka pelkää kuolemaa”. Onye on syntynyt raa’an joukkoraiskauksen tuloksena Najeeballe, nomadiselle naiselle, joka kuuluu suolakauppiaiden sukuun. Hän ei tiedä biologisesta isästään muuta kuin että hän on ollut raiskaaja ja ilmeisesti kuulunut nuru-heimoon.
Nurut ja okeket ovat kuin päivä ja yö, varsinkin ihonväriltään. Heidän välisistä kohtaamisista syntyneitä ewu-lapsia pidetään riivattuina, ja joissain yhteisöissä he ovat todellisen paarian asemassa. Onye alkaa ymmärtää taustansa paremmin, kun hänen kaupunkiinsa muuttaa poika nimeltä Mwita, joka on rodullisesti hänen kaltaisensa. Onye ja Mwita ystävystyvät, ja myöhemmin rakastuvat, mutta heidän suhteensa on hankala, sillä molemmat ovat perinteisen tietäjän koulutuksessa, eikä seksuaalinen energia kahden noviisin välillä ole näissä piireissä suotavaa.
Tämä on hurja ja raaka kirja, joka kuvaa ihmiskunnan äärimmäisiä tekoja. Lukija voi peilata tämän tarinan kautta monia eri kriisejä Afrikan mantereella. Joku voi lukea tästä viitteitä Biafran sotaan, toinen Ruandan kansanmurhaan, kolmas tilanteeseen Sudanissa. Henkilöhahmojen nimissäkin on sen verran variaatiota, että lukija voi paikantaa niistä islamilaiset vaikutteet. Romaanissa selvästi eletään laajan islamisaation jälkimaininkeja, vaikka islam-sanaa ei mainita. Onye päätyy kasvamaan kaupungissa, jossa vaaleampi-ihoiset nurut selkeästi pyrkivät palvelemaan yhtä jumalaa, hunnuttamaan naisensa ja elämään vaatimatonta elämää.
Kirjassa eletään aikaa, jona lapset ja nuoret ovat jääneet jotenkin heitteille. Suurin osa heistä käy koulua, mutta vanhemmilla on vähän valtaa vaikuttaa jälkikasvunsa valintoihin. Näin ollen seksuaalinen etsintä aloitetaan kovin nuorena. Onye päätyy teettämään itselle ympärileikkauksen 11-vuotiaana salaa äidiltään, jonka kulttuuriin tämä toimenpide ei kuulu. Samalla hänet vihitään nuru-heimon naiseuden salaisuuksiin. Jo tässä vaiheessa joillain hänen ikätovereistaan on kokemusta seksistä. Luokkatoveri Binta paljastaa, että hänen isänsä käy hänen huoneessaan öisin. Monet nuoret naiset tulevat raskaaksi lähes lapsina. Okorafor voisi kertoa tässä pohjoisen Nigerian tilanteesta, mutta hän on valinnut toisen tason kertoa tarinaansa.
Kyseessä on eeppinen matkakuvaus kuuden nuoren paosta kotikaupungistaan Jwahirista aavikon läpi kohti liberaalimpaa länttä, jossa edelleen käytetään sähköä ja tietokoneita. Matkan varrella Onye ehtii käyttää yliluonnollisia kykyjään monessa muodossa ja kuolemaankin kolme kertaa. Ystävyyden rajoja koetellaan, ja seksin suhteen on monenlaista säätöä.
Teos on teemoiltaan kovin laaja, eli sitä ei missään nimessä kannata ahmia vuorokaudessa, kuten itse tein. Kirjan runsaus muistutti minua jopa Salman Rushdien teoksista, vaikka genre ja kirjoitustyyli eroavat. Lukupäätöksen tein tälä kertaa siksi, että kirjan kannessa legendaarinen feministi-ikoni Nawal el-Saadawi kehuu kirjailijan tyyliä.
Okoraforin aiemmistakin lukemistani teksteistä minulle on välittynyt vahva afrosentrisyys, eli pyrkimys kirjoittaa aidosti tuon maanosan realiteeteistä käsin, selittämättä asioita liikaa länsimaisille lukijoille. Tätä romaania lukiessa tuo pyrkimys korostui vielä enemmän kuin aiemmin häneltä lukemistani novelleista. Välillä minua kyllä aidosti naurattivatkin tietyt osiot, joissa keskusteltiin rehevästi seksuaalisuudesta ja ruumiin toiminnoista. Mutta suosittelen kirjaa niillekin, jotka kokevat yksityiskohtaiset heimokulttuurien kuvaukset raskaiksi. Tämän teoksen heimot ovat puhtaasti fiktiivisiä heimoja, joten asioiden paikkansapitävyydestä ei tarvitse olla huolissaan.
Anun ihmeelliset matkat 