Juutalaisten sotalasten nelinpeli

Teos: Anita Brookner: Latecomers (Jonathan Cape, 1988)

Kolmas Anita Brooknerilta lukemani teos oli ehkä tästä setistä syvällisin. Latecomers kertoo kahdesta toisen maailmansodan aikana Saksasta Britanniaan pelastetusta sotalapsesta, joiden kohtalot yhtenevät elämänmittaiseksi ystävyydeksi ja liikekumpanuudeksi.

Hartmann ja Fibich, molemmat Thomasiksi kutsuttuja, ovat tutustuneet toisiinsa surreylaisessa sisäoppilaitoksessa. Munchenilaisella Hartmannilla on Lontoossa asuva Marie-täti huoltajanaan, mutta berliiniläisellä Fibichillä ei ole elämässä jäljellä ketään. Näin ollen on luontevaa, että koulusta valmistuttuaan myös hän tulee asumaan hyväsydämisen Marien katon alle. Marie on Hampstead Heathin taiteilijakylässä viihtyvä boheemi taidemaalarin vaimo, joka osaa kuunnella nuoria, mutta ei laittaa ruokaa.

Molemmat miehet löytävät vaimot lähipiiristä. Hartmann menee naimisiin ranskalaisen Yvette-sihteerinsä kanssa, ja Fibich ottaa puolisokseen Christinen, joka myös on ollut Marie-tädin suojatti. Vaimojen etninen tausta ei tule täysin selväksi, mutta Yvette saattaa myös olla puoliksi juutalainen. Kaikissa näissä lukemissani kirjoissa oli henkilöitä, joilla oli vahva side Ranskaan, ja joku läheinen eläkkeellä tai hoitokodissa Rivieralla.

Romaanin pariskunnat elävät jonkinlaisessa symbioosissa toistensa kanssa. Miehet ovat onnistuneet takaamaan mukavan keskiluokkaisen elämän Lontoossa myymällä onnittelukortteja; rouvien ei tarvitse vaivata itseään töissä käymällä. Välillä Christinestä tuntuu, että hänen osakseen on langennut Yvetten hovilakeijan rooli. Tuhlailevan Yvetten ostosretket Sloane Squaren italialaisiin putiikkeihin ovat uuvuttavia, mutta ei Christinellä ole muita ystäviä, joiden kanssa käydä trendikkäillä salaattilounailla.

Hartmann ja Fibich pitävät lapsena kokemiaan traumoja visusti vakan alla. Rikkinäinen lapsuus näkyy kuitenkin heidän avioliitoissaan ja vanhemmuuden tyylissä. Varsinkin Fibichille Toto-pojan isänä oleminen tuottaa vaikeuksia, koska poika on täysin eri muotista valettu kuin isänsä. Toto on komea, urheilullinen, fyysinen ja suurieleinen, ja suunnittelee uraa viihdeteollisuudessa. Fibich taas on vetäytyvä, hermostunut, neuroottinen ja sisätiloissa viihtyvä teoreetikko.

Minua kosketti kirjassa varsinkin kuvaus noin kuusikymppisen Fibichin yksinäisestä toivioretkestä Berliiniin 80-luvulla. Brookner kertoo tästä matkasta tyypilliseen lakoniseen tyyliinsä. Fibichillä on korkeat odotukset matkansa suhteen. Ehkä hän salaa toivoo kohtaavansa jonkun äitinsä kaltaisen hahmon, vaikka onkin saanut jo teininä Punaiselta Ristiltä viestin vanhempiensa kuolemasta. Mutta Fibich viettää viikon lähinnä kahvia juoden ja haahuillen Kempinski-hotellin terassilla. Hänellä on oletus, että vanha koti olisi ollut silloisen Itä-Berliinin puolella, mutta sinne päädyttyään hän pelkää sairastuvansa kommunistisessa maassa ja joutuvansa kommunistien sairaalaan, eikä näin ollen osaa etsiä jälkiä menneisyydestään.

Eniten minua kiinnostaa Brooknerin kirjoissa hänen kirjoitustyylinsä. Olen lukenut suuren määrän uudempia romaaneja varsinkin juutalaisuudesta, joissa lähestymistapa toiseen maailmansotaan ja holokaustiin on ollut paljon tunteellisempi ja viihteellisempi. Aloin jopa hykerrellä kuvitellessani skenaariota, että Brookner olisi kirjoittanut arvion esimerkiksi australialaisen Heather Morrisin bestsellereistä. Mutta onneksi ei ole olemassa ”oikeaa” tapaa kirjoittaa juutalaisista toisessa maailmansodassa, on vain erilaisia genrejä ja näkökulmia.

Advertisement

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s