Sirkus saapuu selluloosakylään

Teos: Eeva Joenpelto: Neito kulkee vetten päällä (WSOY, 1955)

Tämä Eeva Joenpellon jo jokseenkin unohdettu läpimurtoteos löytyi kotoani sohvan alta, eli se kuulunee niihin kymmeniin lukemattomiin korona-ajan löytöihin, joita en kaivannut, kun keskityin äänikirjoihin.

Minulla oli romaanista hyvinkin poeettinen/myyttinen ennakkokäsitys, mutta se murtui jo teoksen alkumetreillä. Romaani kertoo Virtasen klaanin yksinhuoltajanaisista, Almasta ja Helmistä, jotka elävät kasvavalla teollisuuspaikkakunnalla Riemulinnaksi kutsutussa asuinyhteisössä 1900-luvun alussa.

Alma on muuttanut tehtaan varjoon nuorena toiveissaan rikastua ja rakastua. Helmi on hänen esikoisensa, jonka isää hän ei saa alttarille kirveelläkään. Jossain vaiheessa paljastuu, että miehellä on jo kahdeksan lasta vihityn vaimonsa kanssa toisella paikkakunnalla. Myöhemmin Alma saa lapsia satunnaisten miesvieraidensa kanssa, ja sisaruksista vain yksi veli, Reino, kasvaa aikuiseksi.

Teos käy läpi naisten elämänvaiheita noin neljänkymmenen vuoden ajalta. Alma ja Helmi nousevat sosiaalisella asteikolla piirun verran siksi, että Helmi on päässyt isoon Puntin taloon töihin nahkuriksi. Oikeastaan hän on melkein talon emäntä, sillä hänellä on ollut suhde edesmenneen isännän kanssa. Talon vanha emäntä arvostaa Helmin työteliäisyyttä, ja kutsuu Almankin asumaan tilalle.

Tehdasyhteisön elämää sulostuttaa vuosittainen tivolin/sirkuksen vierailu, joka omalla tavallaan mittaa aikaan. Telttoihin liittyy jotain syntisen paheellista, ja juuri siksi ne kiehtovat ihmisiä. Vanha emäntä pitää ”tehtaalaisuutta” yleisempänä mielentilana, jossa omista asioista ollaan valmiita huutelemaan kylillä silloinkin, kun nämä asiat olisi parempi pitää muilta pimennossa.

Ehkä kiinnostavin episodi kirjassa liittyy kiinalaisten siirtotyöläisten läsnäoloon paikkakunnalla vielä suurruhtinaskunnan aikana. Tästä episodista on myöhemmin kertonut mm. Jari Tervo autofiktioissaan. Romaanin nuori Helmi pitää kiinalaista työläistä uskottunaan siksi, ettei tämä luultavasti ymmärrä hänen salaisuuksistaan paljoa. Mies ilmeisesti majailee hetken verran Alman nurkissa Riemulinnassa.

Vaikka tämä on leimallisesti naisvetoinen romaani, välillä teos kuvaa myös miesten välistä yhteisymmärrystä. Yksi paikallisten miesten harrastus on järjestää pitkiä ryyppyretkiä läheiseen saareen. Helmin pojat haluaisivat viikon vapaata tilan töistä tällaiseen hankkeeseen, mutta äiti antaa heille vain kaksi päivää ryyppylomaa. Silti Jussi-poika hukkuu tällaisen retken jälkimainingeissa.

Joenpelto kuvaa lakonisesti 1900-luvun alun kansanihmisten suhdetta kuolemaan. Aikaa suremiseen ei ole, ja hautajaisten järjestely on käytännöllinen asia, joka halutaan nopeasti pois päiväjärjestyksestä. Alman suru kuolleista lapsista näkyy vain siinä, että Helmi lähetetään ostamaan mustaa kreppipaperia itse kyhätyn arkun koristeeksi. Helmi itse ei osaa aikuisena surra paljoakaan näyttävämmin, vaan äidin tunneilmaisu periytyy hänenkin tyylikseen.

Moni Joenpellon kirja on jäänyt minulta kesken kuivakkaan tyylin ja jotenkin tunkkaisen ilmapiirin vuoksi. Tämän kuitenkin onnistuin ahmimaan kerta istumalta. Ehkä kyseessä on poikkeuksellisen helposti avautuva teos hänen tuotannossaan. Ja kun ottaa huomioon, että hän on julkaissut tämän teoksen vähän yli kolmikymppisenä, niin onhan tämä kypsää tekstiä.

Advertisement

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s