Palanutta sokeria Poonassa

Teos: Avni Doshi: Burnt Sugar (Hamish Hamilton, 2020)

Reissullani Metso-kirjastoon tänään löysin uudempaa intialaista kirjallisuutta, jota löytyy suoratoistopalveluista vähemmän kuin afrikkalaista. Viime vuodenvaihteessa minulla oli uudemman eteläaasialaisen kirjallisuuden lukuspurtti, mutta muuten paluu tähän entiseen leipägenreeni on ollut takkuista.

Avni Doshi on vuonna 1982 syntynyt esikoiskirjailija, ja lukemani teos oli julkaisuvuonnaan Booker-kilpailun pidemmällä listalla. Burnt Sugar kertoo äidistä ja tyttärestä, ja heidän hankalasta suhteestaan tilanteessa, jossa äiti on sairastumassa ennenaikaiseen Alzheimeriin noin kuusikymppisenä.

Tara on ollut oman polkunsa kulkija äitinä ja kasvattajana. Hän ei koskaan sopeutunut avioliittoon Antaran isän kanssa, ja mies otti vaimostaan eron tyttären ollessa viisivuotias. Eron syy oli se häpeä, mitä Tara tuotti miehensä suvulle vietettyään aikaa kodin läheisessä ashramissa. Tuolla hengellisellä keskuksella oli kaupungissa huono maine, sillä se keräsi puoleensa länsimaisia hippejä ja löyhämoraalisia naisia. Tara ajautui sinne pitkästyneenä, koska elämä anopin johtamassa taloudessa oli monotonisen toisteista.

Antara on elänyt toksisessa lähisuhteessa boheemin äitinsä kanssa koko ikänsä. Hän on ammatiltaan kuvataiteilija, mutta ei elätä itseään töillään. Aviomies Dilip on palannut Amerikasta Intiaan perheensä painostuksesta, mutta viihtyy huonosti kaupungissa. Dilipin ja Antaran suhde ei ole huono, mutta äidin tilanne kuormittaa Antaraa liikaa, ja näin perheen perustaminen on heillä viivästynyt.

Dilip kuuluu niihin lännessä liikaa maitotuotteita kuluttaneisiin yksilöihin, joita Intiassa ahdistaa vähän kaikki. Antara itse ei ole asunut ulkomailla, joten hän ei täysin tunne NRI-koodikieltä (NRI=non-resident Indian). Suurin osa paluumuuttajien valituksista liittyy ruokaan, eli vaikka kotimaassa vegetarismi ei ole koskaan ollut mitenkään eksoottista, se on aina jotenkin vääränlaista. Paleodieetin noudattaminen ei ole Intian provinssikaupungissa kovin helppoa. Ja oireellista on, että tämä pariskunta on alun perin tavannut German Bakeryssa, sillä Dilipille kahviloissa notkuminen aamuisin on elinehto.

Minua kiinnosti kirjassa eniten Antaran kasvukertomus, jossa aika ashramissa muodosti tärkeän vaiheen. Siellä hän saa varaäidiksi Kali Matan, eli naisen, joka oli joskus Eve Pennsylvaniasta. Hän on hieman pelottava hahmo, joka pukeutuu aina mustiin ja jonka rasvoihin on punottu erikoisia objekteja. Yllättävää kyllä Eve tarjoaa Antaralle enemmän äidillistä turvaa kuin oma äiti, joka omistautuu keskuksen johtohahmo-Baban tarpeiden tyydytykseen.

Hengellisyys tai henkisyys on kirjan hahmoille venyvä käsite. Poona on aidosti moniuskonnollinen kaupunki, jossa lähes kaikki rakastavat joulun viettoa. Kirjan hahmot ovat maallistuneita hinduja, jotka palvovat enemmän mammonaa kuin pyhimyksiä. Vanhat perinteet kiinnostavat näitä uusrikkaita lähinnä häitä valmistellessa. Nuoret, lapsettomat pariskunnat bilettävät estottomasti, eikä alkoholin ja huumeiden raskas käyttö ole tavatonta.

Kiinnostava tapahtumien keskittymä kirjan universumissa oli The Pune Club, siirtomaa-ajan herrainkerho, joka reliikkinä edelleen vetää puoleensa kaupungin kermaa. Tänne Tara päätyy tyttärensä kanssa kerjäämään rahaa ja huomiota eronsa jälkeen, sillä tietää tämän loukkaavan aviomiehensä sukua. Paikka kuitenkin jää merkittäväksi suvulle, sillä myös Antaran häitä vietetään klubilla. Klubilla käydään ahkerasti siksikin, että siellä alkoholin hinta on kohtuullinen.

Itse Alzheimerin käsittely ei kiinnostanut minua niin paljon kuin äidin ja tyttären menneisyys. Mutta sairaus vaikutti tässä kuvauksessa hyvin samansuuntaiselta kuin eurooppalaisissa kuvauksissa. Antaralla ei ole tarpeeksi paikallista tukiverkostoa äidin asioiden järjestelyssä, mutta hän löytää netistä brittiläisen ryhmän, josta hän saa vertaistukea omaishoidon arkeen. Luulisin, että kirja saattaa tarjota intialaisille lukijoille uusia näkökulmia koko omaishoidon käsitteeseen.

Kokonaisuutena kyseessä on monipuolinen ja kypsä esikoisromaani, joka ei viljele turhia kliseitä intialaisesta elämänmenosta. Päähenkilöt olivat sopivan rosoisia, ja sellaisinaan rakastettavia. Jään siis odottamaan uusia teoksia tältä lupaavalta kertojalta.

Advertisement

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s