Arjalaisen rakastajattaren muotokuva

Teos: Heike B. Görtemaker: Eva Braun. Elämää Hitlerin kanssa. (Otava, 2022)

Olen onnistunut olemaan lukematta natsiaiheisia kirjoja jo todella pitkään. Kun niistä kerran saa kunnon yliannostuksen, tulee vaihe, jossa huomaa, ettei uusilla alan teoksilla ole enää uutta tarjottavaa. Viime viikonloppuna olen kuitenkin kuunnellut saksalaisen Heike B. Görtemakerin uutta elämäkertaa Eva Braunista.

Tämä Hitlerin pitkäaikainen rakastajahahmo on aina vaikuttanut minusta vähemmän kiinnostavalta kuin vaikka Magda Göbbels, joka oli itsekin karismaattinen poliittinen toimija. Aatu piti naistaan visusti piilossa, eikä tämä viettänyt paljoakaan aikaa Berliinissä, vaan hänelle oli järjestetty työpaikka Berghofissa. Suhteen alkuvaiheessa pariskunta tapaili Munchenissa, ja natsien hovivalokuvaaja Hoffmanilla oli suuri rooli suhteen mahdollistajana.

Eva Braun oli henkisesti epävakaa ja itsetuhoinen jo kauan ennen kuin hän lopulta päätyi tappamaan itsensä. Hänellä ja Hitlerillä oli reippaasti ikäeroa, ja hän tuli nelikymppisen puoluejohtajan liehittelemäksi 19-vuotiaana, pian sen jälkeen, kun oli vasta valmistunut katolisten nunnien ylläpitämästä sisäoppilaitoksesta. Toisin sanoen Eva Braunin kokemus maailmasta oli kovin rajallinen siinä vaiheessa, kun hän ensi kertaa tutustui kansallissosialismiin.

Kirja kertoo mielestäni enemmän natsien sisäpiirin hierarkioista ja hyvä veli/sisko-verkostoista kuin Eva Braunista itsestään, joka ei persoonana tunnu riittävän edes yhteen elämäkertaan. Tässä kerrotaan eniten Evan tavasta pitää hovia Berghofin suljetussa yhteisössä, jossa hän vietti eniten aikaa. Eva ei kuitenkaan ollut kovin pidetty tai arvostettu hahmo edes natsien sisäpiirissä, sillä monille Hitlerin fanaattisimmille seuraajille tuli shokkina se tosiasia, ettei hän elänytkään selibaatissa.

Eva ei myöskään täysin edustanut natsien naisihannetta, sillä hän ei ollut kotikeskeinen, hänellä ei ollut lapsia eikä hän vaikuttanut kovin uskonnolliseltakaan. Sen sijaan hän oli hyvin huvittelunhaluinen, ja tuntui nauttivan ”pidetyn naisen” roolissa eniten siitä, että pystyi bilettämään omanikäisten naisystäviensä kanssa aina, kun Adolf oli poissa. Ja hän oli poissa usein.

Kuuntelin kirjaa pienissä osissa, eikä tarina varsinaisesti temmannut mukaansa. Ehkä sen ei ole tarkoituskaan temmata, vaan se toimii surullisena muistutuksena natsien sukupuolitetusta ideologiasta, ”arjalaisen” naistyypin pakkomielteestä ja helposta elämästä, jonka diktatuuri mahdollistaa sen ylimmälle eliitille.

Lukijan pitää olla HC-historianharrastaja, jotta hän pystyy ammentamaan jotain syvällisempää viestiä tästä teoksesta. Itse olen saanut enemmän irti romaaneista, joissa on ollut natsihahmoja, mutta myös heidän vastustajiaan. Tämä teos jäi minulle kummittelemaan jonnekin mieleni friikkigalleriaan, mutta tiedollisesti en saanut kirjasta paljoa uutta irti.

Vähemmistö kahden pahan välissä

Teos: Mark Sullivan: Kohti vihreää laaksoa. (Sitruuna, 2022)

Suomennos: Arto Konttinen

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Emil ja Adeline Martel ovat kahden pikkupojan vanhempia Ukrainassa, jotka kuuluvat maan saksalaiseen maanviljelijävähemmistöön. He ovat muuttaneet maahan vanhempiensa kanssa joskus 1900-luvun alkupuolella, kun saksalaisia houkuteltiin maahan mustan, mehevän mullan lupauksella. Vähemmistöllä on joskus mennyt ihan hyvin, mutta 1930-luvun holomodor on jättänyt syvän jäljen myös heihin.

Vuonna 1944 edessä on lähtö Ukrainasta, sillä heidän on valittava kahden pahan väliltä. Stalinin joukot eivät lupaa muuta kuin pakkosiirtoa jonnekin, missä tiedossa on pelkkää kurjuutta. Martelit eivät todellakaan ole natsihenkisiä, mutta he haaveilevat pääsystä pois Neuvostoliitosta. Jossain edessä siintää luvattu maa, vihreä laakso, jossa perhe voisi aloittaa uuden elämän.

Matkaan lähdetään maaseudulta Pervomaiskin kaupungin kupeesta (läheltä Harkovaa) puolen saksalaiskylän voimin. Martelin retkueessa on myös isoisä Johan ja naapurin yksinäisiä naisia. Reitti kulkee vaivalloisesti Moldovan kautta, ja kohti Romaniaa, mutta jossain vaiheessa he siirtyvät kohti Puolaa, jossa joutuvat todistamaan viimeisten eloon jääneiden juutalaisten teloituksia. Äiti ja lapset päätyvät lopulta Berliinin neuvostovyöhykkeelle, mutta isän kohtalo on kauhistuttava. Pääsevätkö he lopulta haaveidensa mielenmaisemaa?

Kirjan lapsinäkökulma on vahva, ja perheen pojat, Willy ja Walt, tuovat tähän muuten rankkaan tarinaan lämpöä ja huumoria. Myös hevosilla on suuri rooli kerronnassa. Monet sivuhenkilöt ovat juutalaisia, ja heistä osa on ollut Martelin perheen elämässä pitkään. Kaikkien nykyisestä olinpaikasta ei tiedetä, mutta toiveissa on, että edes joku olisi päässyt muuttamaan Argentiinaan tai Palestiinaan.

Vihreän laakson haaveen Adeline sai nuorena naapurinsa juutalaisen rouva Kantorin taidekirjasta. Muutenkin kirjassa on paljon takaumia 1930-luvulle, aikaan, jolloin tämä pariskunta tutustui ja alkoi seurustella nälänhädän ääriolosuhteissa.

Teos on hyvin laaja ja kerronnaltaan jopa eeppinen. Lukija pääsee omassa mielessään vertaamaan Ukrainan nykyoloja ja sodan kuvastoa menneisiin. Ajankohtaisuutta teoksessa on niin runsaasti, että se tuntuu välillä jopa liian ahdistavalta.

Mark Sullivan (s. 1958) on minulle uusi kirjailijatuttavuus, joka luultavasti tunnetaan paremmin Pohjois- Amerikassa kuin Euroopassa. Hänellä on laaja kirjallinen tuotanto, johon kuuluu mm. dekkareita, ja hän on kirjoittanut jonkun verran teoksia yhdessä James Pattersonin kanssa. Hänen kaksi viimeistä teostaan (joista edellinen kertoo Italian partisaaneista) on nyt saatavilla suomeksi.

Vaikka koin Jukka Pitkäsen luennan taas äärimmäisen taitavana, olisin ehkä ymmärtänyt koko tämän laajan historiallisen kokonaisuuden paremmin, jos olisin lukenut kirjan painotuotteena. Voisin siis suositella kirjaa hankittavaksi joululahjaksi ihan fyysisenä objektina.

Kiemurtelua Artekin jakkaroilla

Teos: Natalia Kallio: Kotileikki (Kosmos, 2022)

Äänikirjan lukija: Mirjami Heikkinen

Rebekka on syntynyt 90-luvun laman keskelle Järvenpäähän kerrostaloille, joissa asuu kolme polvea saman suvun köyhiä. Hän on yksinhuoltajaäitinsä ainoa lapsi, joka viettää paljon aikaa mummolassa, saman talon seitsemännessä kerroksessa. Hissi on usein rikki tässä talossa, ja se vaikuttaa myös sosiaalisiin suhteisiin.

Rebekan lapsuus ja nuoruus ei ole ollut erityisen hyvää eikä huonoa, vaan tavallista tuon asuinyhteisön normeista käsin. Äiti on käynyt töissä läheisessä päiväkodissa lastenhoitajana niin kauan kuin Rebekka muistaa. Myös isovanhemmat ovat perinteisiä duunareita, mutta äidin veljet, enot, ovat Ylämaan viisaita.

Toisin sanoen juopot enot majailevat vanhan äitinsä nurkissa, ja heidän luonaan käy kohtalotovereita mäyräkoiria ulkoiluttamassa. Samanlaista menoa on naapurin Paloman luona, kunnes Paloman äiti löytää uuden miehen ja muuttaa tämän luo omakotitaloon. Myös Rebekka toivoisi, että äiti löytäisi uuden miehen ja tekisi tälle sisaruksia. Näin ei kuitenkaan käy, vaan äiti tuntuu tuomitulta yksinäisyyteen.

Kirjn nykyisyydessä Rebekka on nuori aikuinen, joka on tehnyt luokkaretken, eli hypännyt Järvenpään työväenluokkaisilta hoodeilta Helsingin Kalasatamaan, missä ihmiset elävät tyylikkäissä design-asunnoissaan. Rebekalla on Onni-niminen poikaystävä, joka tavoittelee jo toista korkeakoulututkintoa ja tulee ns. kulttuurikodista. Onnilla on elinikäinen vakuutus, jonka turvin hän voi käydä rajattomasti yksityisissä terveyspalveluissa valittamassa pienistäkin vaivoista. Rebekka päätyy kiemurtelemaan epämukavuuttaan Onnin vanhempien luona Artekin jakkaroilla, mutta löytää palan onnea tämän perheen yltäkylläisestä joulunvietosta.

Nuoren parin onni näyttää ulkoa päin idylliseltä, mutta kulissien takana on kalseampaa. Rebekka ei taida edes pitää miehistä, ja päätyy myöhemmin naisen kanssa kuumempaan suhteeseen. Varsinkin tämä osio kuulosti vahvasti omaelämäkerralliselta, sillä Kallio seurustelee reaalimaailmassa popmuusikko Alman kanssa.

Olen lukenut monia tämän tyyppisiä luokka-aiheisia teoksia, jotka tuntuvat osittain autofiktiivisiltä. Oliko tässä löydetty joku uusi näkökulma tähän raflaavaan aihepiiriin, sitä en osaa sanoa. Pysyin tarinassa hyvin kärryillä, ja koin kirjan työväenluokkaiset naishahmot sympaattisiksi, vaikka varsinkin Rebekan äitiä vaivasi syvä näköalattomuus.

Hyvää tässä kirjassa oli se, että siinä kuvattiin kuitenkin perhettä, jossa oli yritystä pysyä koossa ja huolehtia jälkikasvusta. Eli kyseessä ei ole mikään äärimmäisen kurjuuden kuvaus. Onko parikymppinen nuori aikuinen sitten syrjäytynyt tai jäänyt jostain paitsi, jos hän vasta elämänsä tuossa vaiheessa maistaa ensi kertaa kiinalaista ruokaa?

Murha kukkaiskielellä

Teos: Michaela Winglycke: En luota sanaasi (World Audio Publishing, 2022)

Suomennos: Pirjo Lintukoski

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Viikonloppuna kuuntelin sitten putkeen kaksi ruotsalaista dekkaria, joiden päähenkilö oli nimeltään Helena. Molemmilla Helenoilla oli paljon salaisuuksia, ja toinen heistä murhartiin, toinen nousi kuolleista kymmenien vuosien jälkeen. Tämän toisen teoksen kirjoittaja, Michaela Winglycke, on minulle uusi tuttavuus, ja kyseessä on myös kirjailijan esikoisteos ja uuden sarjan aloitusosa.

Teos sijoittuu kaikkien lapsiperheiden paratiisiin, Vimmerbyn pikkukaupunkiin Smoolantiin, jossa sijaitsee Astrid Lindgrenin hahmoihin keskittyvä teemapuisto. Aviopari Helena ja Stefan ovat tulleet sinne loman viettoon Skoonesta kahden lapsensa kanssa. Helenan miehelle Stefanille, joka on tapoihinsa kangistunut, on haasteellista vaihtaa lomanviettopaikkaa, sillä hän on tottunut lomailemaan Öölannin saarella. Pariskunnan liitto on natissut liitoksistaan jo vuosikausia, ja Helena on ollut sivusuhteessa sinkkumies Jesperin kanssa jo ennen lasten syntymää.

Kun Helena sitten löydetään kuolleena leirintäalueen uimarannalta, päästään uneliaan pikkupaikkakunnan poliisissa vihdoin tosi toimiin. Tutkintoja johtaa William Johnson, nuori paikallinen poliisi, joka saa ensi kertaa urallaan todellisen haasteen.

Kirjan asetelmassa on jotain kekseliästä, sillä siinä naiset saavat omituisia nimettömiä kukkalähetyksiä, jotka saavat aikaan epämukavuutta. Ennen kuolemaansa Helena saa leirintäalueelle kuusi valkoista neilikkaa, joita ei voi tulkita intohimon osoitukseksi. Kuuden kukan merkitys kukkaiskielellä on ”en luota sinuun”.

Teoksen viritys on pitkälti ihmissuhdekeskeinen, ja siinä etsitään kadonneita sukulaisia ympäri Ruotsia. Tapaus koskettaa poliisi-Williamia lähempää kuin mitä hän olisi tutkinnan alussa osannut arvata. Noin puolet tarinasta keskittyy Williamin perheen keskinäisiin kahnauksiin. Williamin veli James on turhautunut peluri, joka yrittää salaa iskeä veljensä tyttöystävää tämän selän takana.

Tämä teos oli kepeämpi välipala, jonka kuuntelin läpi sujuvasti, mutta en pahemmin tempautunut juonen käänteisiin. Ehkä kirjan hahmot tuntuivat minusta liian arkisilta, tai juonen keskittyminen lähinnä uskottomuuden draamaan tuntui vähän lattealta. Kuvaavaa on, että kirjaa kuunnellessa yritin muistella, olenko joskus käynyt lasten kanssa Vimmerbyssä, enkä ollut asiasta varma. Smoolannissa olen seikkaillut 1990-luvulla, kun olin vielä yhden lapsen äiti, ja on mahdollista, että kävimme silloin tässä teemapuistossa. Mutta sekoitan sen mielessäni Tukholman Junibackeniin, jossa ainakin on tullut käytyä.

En taida äänestää tätä sarjaa jatkoon lukulistalle, sillä elämä on liian lyhyt kaikkien ruotsalaisten dekkarisarja seuraamiseen.

Maailmanpolitiikkaa hillasuolla

Teos: Liza Marklund: Suonsilmä (Otava, 2022)

Suomennos: Antti Autio

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Sain viime vuonna yllättyä positiivisesti Liza Marklundin dekkaricomebackin suhteen, ja jäin jo odottamaan tämän Ruotsin Lappiin sijoittuvan sarjan kakkososaa.

Tässä osassa keskiössä on poliisipäällikkö Wiking Stormberg, joka lähenee jo eläkeikää ja on juuri saanut syöpädiagnoosin. Wiking on kotoisin Stenträskistä, ja on palvellut siellä poliisina 1980-luvulta saakka. Miehen taustaan liittyy suuri tragedia: hän on kasvattanut kaksi lastaan yksinhuoltajana sen jälkeen, kun hänen vaimonsa Helena katosi marjaretkellä hillasuolla. Perheen taaperotytär Elin oli jäänyt matkasänkyyn suolle, ja olisi hyvin saattanut kuolla, ellei etsintäpartio olisi löytänyt lasta.

Helena ja Wiking kohtasivat vuonna 1985 Solnassa, jossa Wiking asui poliisikoulun opintojen aikana. Pariskunta koki salamarakastumisen, ja pian nuoreen perheeseen odotettiin jo lasta. Perheen muutto Lappiin Wikingin kotikonnuille tapahtui pitkälti vaimon toiveesta, ja perhekeskeinen Helena sopeutui hyvin paikalliseen kulttuuriin, vaikka ei ollut ennen suhdetta käynyt koko Lapissa.

Mutta kuka Helena oikeastaan oli, ja putosiko hän sittenkään hillasuohon, kuten aikanaan päädyttiin tulkitsemaan?

Teos on enemmän poliittinen trilleri kuin dekkari, ja se kertoo karua tarinaa kylmän sodan ajan sotateollisuudesta. Kuten sarjan ensimmäisessä osassa, myös tässä useamman henkilön tarina kytkeytyy alueen kaivoksiin, luonnon riistoon ja globaalien suuryritysten ahneuteen.

En halua spoilata juonta liikaa, mutta näen tässä vahvan yhteyden Gustav Skördemanin niin ikään kylmän sodan aikaisten trillereiden kanssa. Noissa kirjoissa yksi vahva tapahtumapaikka oli DDR, mutta tässä kirjassa seikkaillaan Neuvostoliitossa. Ehkä temaattisen painavuuden tasolla Skördemanin teokset edustavat 2000 palan palapeliä, ja niihin verrattuna Suonsilmä on 1500 palan peli. Tässä kirjassa on lopulta melko rajallinen henkilögalleria, eli henkilöihin ehtii tutustua kunnolla ja perusteellisesti.

Yksi tärkeä henkilö tarinassa on Wikingin kehitysvammainen veli Sven, joka toi romaaniin ylimääräisen ja koskettavan ulottuvuuden. Käynnit Svenin luona vammaisten asuntolassa eri vuosikymmeninä toivat tarinaan erityistä lämpöä.

Vaikka kirjassa käydään läpi äärimmäisiä tunteita, se onnistuu olemaan viihdyttävä ja omalla tavallaan myös yhteisöllinen. Minusta sarja on onnistunut jo pelkkänä lappilaisen elämäntavan kuvauksena, eli sitä voi lukea myös yhteiskunnallisena dokumenttina.

Tämä kirja kuuluu ehdottomasti tänä vuonna lukemieni dekkareiden kärkikaartiin. Teos jätti lukijan taas odottamaan jatkoa jo siksi, että pelkästään Wikingin terveydentilassa oli jo paljon draamaa.

Tsehovilaisella huvilalla Ukrainassa

Teos: Jevhenija Kuznjetsova: Kysykää Mialta (Aula&co, 2022)

Suomennos: Eero Balk

Äänikirjan lukija: Mimosa Willamo

Mia ja Lilia ovat kolmikymppiset ukrainalaiset sisarukset, jotka eivät tiedä, pysyäkö maassa vai lähteä. Heidän isoäitinsä Tea on 96-vuotias, ja elää yksin suvun kotitalossa jossain maaseudulla. Kotitalon ympärillä on ehtoisa puutarha, jonka jokaisella marjapensaalla on tarina kerrottavanaan. Erityisen rakkaita ovat isoisän Tashkentista tuomat vadelmapensaat, jotka tuottavat valtavan kokoisia marjoja.

Eräänä kesänä siskot palaavat mummolaan aikeinaan remontoida taloa. Seuraan liittyy Marta-serkku, joka on juuri palannut kotimaahan asuttuaan seitsemän vuotta Intiassa. Marta on raskaana, ja isoäidin huolenaiheena on, onko sen isä ”musta”. Marta ei selvästikään halua avautua suhteestaan lapsen isään. Sisarukset eivät ole koskaan pitäneet serkustaan, mutta nyt heidän on siedettävä häntä saman katon alla.

Lilialla on lapsi Ivanin kanssa, joka on paennut ulkomaille elatusvelvollisuuksiaan. Yhtäkkiä kesäidylliin saapui pieni Ljusia-tyttö, joka on Lilian pojan sisarpuoli. Ljusian äiti on kuollut, ja Ivan on jättänyt tyttärensä heitteille. Riittääkö Lilialla sydäntä ottaa tämä lapsi huostaansa, vai jatkaako lapsi seuraavaan epämääräiseen hoitopaikkaan?

Kirjassa kuvattu äitiys on aidosti yhteisöllistä, ja neljän sukupolven välistä vuoropuhelua kuvataan herkkyydellä, mutta ilman liikaa romantisointia.

Puutarhanhoidolla on romaanissa keskeinen rooli. Yksi sisarusten bisnesideoista liittyy luomuviljelyyn. Mia on opiskellut ranskaa, ja osaa enemmänkin kuin tilata kaksi croissanttia. Hän on saanut selville, että ranskalaiset saattavat maksaa 50 e Halloween-kurpitsasta, jos niiden kasvattaja raportoi kasvun vaiheista somessa.

Kylän universumissa uskonnollisilla pyhäpäivillä on suuri merkitys, eikä juhannuksena sovi tehdä kattoremonttia. Homman palkattu taiteilijamies on juoppo ja puolikuuro. Kaikkialla halutaan tietää, keiden väkeen sisarukset kuuluvat, sillä kukaan ei pidä mahdollisena sitä vaihtoehtoa, että joku haluaisi tulla sinne ilman sukuyhteyttä.

Tässä kirjassa on saavutettu hieno balanssi vetelehtimisen ja puuhastelun välillä. Kyseessä on dialogipainotteinen taideromaani, jossa tapahtumat ovat melko pieniä, mutta fiilistely suurta.

Olen innoissani teoksen suomennoksesta jo siksi, ettei tämä teos kerro sodasta, vaan tavallisesta elämästä rauhan aikana. Kirjamarkkinoille on pian tulossa suuri määrä Ukrainan sotaa käsitteleviä teoksia, ja tiedän, että saatan sairastua vakavaan ähkyyn niiden parissa. En tiedä, olisiko tämä teos tullut suomennetuksi ilman sotaa, mutta mikään sodan varjolla ratsastava teos tämä ei ole.

Kolmas visiitti Smalångeriin

Teos: Karin Smirnoff: Sitten menin kotiin (Tammi, 2022)

Suomennos: Outi Menna

Äänikirjan lukija: Satu Paavola

Pystyin pidättäytymään Karin Smirnoffin Jana Kippo-sarjan lukemisesta ruotsiksi, sillä epäilin, etten ymmärtäisi sen mahdollista murrepuhetta. Sarjahan on varsin koukuttava, ja sen tyyppinen, että olisin mielelläni lukenut kaikki osat putkeen.

Saagan kolmannessa osassa Janan Bror-veli kuolee, ja häntä jää suremaan siskon lisäksi raskaana oleva naisystävä Angelika. Sisarukset olivat ennen veljen kuolemaa käyneet juurimatkalla Tornionjokilaaksossa, ja veli oli kiinnostunut lestadiolaisesta uskonyhteisöstä, joka oli sisarusten äidin hengellinen koti. Hän oli jäänyt majailemaan noille hoodeille ja löytänyt uskonyhteisöstä uuden naisen, Sirkka-Liisan.

Bror ei ehkä ole Angelikan lapsen biologinen isä, mutta myös Sirkka-Liisa on raskaana. Syntyy valtava eturistiriita miehen hautaamisesta, ja lestadiolaiset osaavat painostaa myös ei-uskovaa Janaa.

Kuka näistä naisista sitten on pääasiallinen surija, ja kenellä on viimeinen sana miehen viimeisestä lepopaikasta?

Suomi on Jana Kippolle ”housuhamemaa”, sillä hän pitää suomalaisten naisten pukeutumistyyliä outona. Smalångerin kyläyhteisössä taas ainoa täysin hyväksyttävä vaateparsi on Helly Hansenin tuulitakki.

Smalångerin terveyskeskus tekee kuolemaa, ja Jana haluaisi irtisanoutua työstään vanhusten kotiavustajana. Janan pomo on lopettanut juomisen, tullut uskoon ja muuttunut sietämättömäksi. Smalångerissa ei oikein tunnu olevan muuta tekemistä kuin ryyppääminen tai seurakuntaelämä. Jehovat ja helluntailaiset kilpailevat keskenään eksyneistä lampaista.

Janan oma salainen henkireikä on seksi. Suhde Jörö-Joniin on vaikea, koska virallisesti Jon seurustelee suomalaisen Pirjon kanssa, joka ehkä on se kuuluisa housuhamenainen. He tapailevat salaa kesämökillä, eivätkä pahemmin puhu tapaamisten sisällöstä. Pirjo on menestynyt taiteilija, joka on onnistunut edistämään Jonin taiteilijanura suurin askelin. Jana kuitenkin kieltäytyy käsittelemästä mahdollisia mustasukkaisuuden tunteitaan. Hänelle Jon on olemassa vain eläimellistä seksiä varten.

Aloitin kirjan kuuntelemista useaan otteeseen, ja olen pysynyt sen matkassa pienissä osissa. Teos ei tunnu yhtään vähemmän laadukkaalta kuin sarjan aiemmat osat, mutta juuri nyt synkimmän kaamoksen keskellä Smirnoffin inhorealistinen tyyli tuntui vähän liian raskaalta.

Ehkä kotihoidon kuvauksessa oli liikaa toistoa, eli koin jo saaneeni tarpeekseni seniiliyden raaoista yksityiskohdista aiemmissa osissa. Lestadiolaisuuden kuvauksesta pidin paljonkin, sillä ruotsalaisen kirjailijan kuvaamana tähän aiheeseen löytyi uusi tulokulma.

Musabisnesten nurjasta puolesta

Teos: Tiffany D. Jackson: Rajaton (Karisto, 2022)

Suomennos: Peikko Pitkänen

Äänikirjan lukija: Rebekka Kuukka

Enchante alias Shanty on Atlantassa asuva musta r’n’b-laulajanalku, joka elää keskiluokkaisessa perheessä ja käy kallista eliittilukiota. Koulun säännöt ovat tiukat, ja Shanty on tottunut olemaan jatkuvana silmätikkuna pelkän ihonvärinsä vuoksi. Liian taiteellista ulkomuotoa ei koulussa hyväksytä, vaan kaikkien olisi mukauduttava yhteen ja samaan muottiin. Shantyn vanhemmat ovat tehneet kovasti työtä pystyäkseen rahoittamaan tytärtensä opinnot, ja odotukset ovat korkeat.

Kun Shanty sitten kohtaa 17-vuotiaana koe-esiintymisessä Korey Fieldsin, maailmanluokan rapartistin, hän uskoo onnensa kääntyneen. Korey tarjoaa Shantylle paikkaa hänen tallissaan, ja pian Shantylla on levytyssopimus. Shantyn vanhemmat taivutetaan allekirjoittamaan laillisia sopimuksia, joiden sisältöä nämä eivät täysin ymmärrä. Nuori nainen pääsee rikkaiden ja kuuluisien piireihin, ja matkustelee ympäri maata luksussviiteissä.

Pian käy ilmi, ettei Korey ole ensimmäistä kertaa asialla. Moni nuori nainen on onnistunut irrottautumaan miehen otteesta, mutta hänessä on kulttijohtajan karismaa. Shanty jää koukkuun miehen tarjoamaan violettiin huumejuomaan, eikä hänellä ole muistikuvia kaikista sviittien tapahtumista.

Kirja on kirjoitettu murhamysteerion formaattiin, mutta sen pääpaino on musiikkibisneksissä ja seksuaalisen hyväksikäytön teemassa. Tämä kombo on niin järeä, etten kokenut paljoa jännitystä Koreyn kuoleman suhteen. Ehkä kirjan suurin ongelma oli se, että Korey Fieldsin hahmo oli yksiulotteisen paha.

En ole lukenut YA-kirjallisuutta aikoihin, enkä tunne sen uusimpia tuulia. Tällä kertaa koin vahvasti, että lukijana juna oli minut jättänyt, tai että kuulun vain väärään kohderyhmään. Luulen, että kyseessä on hyvinkin ansiokas YA-romaani, mutta itse koin ärsytystä monessa kohtaan. Sitä aiheutti varsinkin alun TRIGGER WARNING, jossa lukijaa varoitettiin rankoista sisällöistä. En pidä siitä, että minua ohjaillaan lukijana tällä tavalla, enkä usko, että se on tarpeen myöskään YA-kirjallisuudessa.

Kirjasta jäi parhaiten mieleen tietyt maalaukselliset vibat ja värimaailma. Violetin huumejuoman vastapainoksi Shantyn äiti tarjoaa tyttärelleen huumevierotuksen aikana punajuurimehua, jonka ravitsevaan voimaan hän vannoo. Jotkut tällaiset yksityiskohdat toivat lohtua ja uusia oivalluksia, ja kohottivat tekstin profiilia.

Viikonlopun myrsky vesilasissa

Teos: Hanna Brotherus: Henkeni edestä (WSOY, 2022)

Äänikirjan lukija: Hanna Brotherus

Tänä viikonloppuna omassa somekuplassani on keskusteltu perjantaina 4.11. Helsingin Sanomissa julkaistusta arviosta Hanna Brotheruksen toisesta autofiktiivisestä teoksesta Henkeni edestä. Maaria Ylikoski kirjoitti varsinaisen tyrmäysarvion teoksesta, jonka hän oli kokenut kiusallisena. Erityisen epäkiinnostavana Ylikoski koki Brotheruksen tavata kuvata tunkkaisia käsityksiään äitiydestä, parisuhteista ja seksuaalisuudesta.

Tavallaan on virkistävää, että lehdissä esiintyy välillä vähemmän korrekteja arvioita. Luulen, että tuokin ”täyslaidallinen” voi jopa toimia Brotheruksen kirjan mainoksena, sillä moni saattaa kiinnostua katsomaan, onko kirja todella niin huono kuin arviossa väitetään. Jos taas arvio olisi kirjoitettu aiemmin tuntemattoman esikoiskirjailijan tuotoksesta, se olisi tuntunut kohtuuttoman rankalta. Mutta itse en pidä myöskään siitä, että kirjailijoita kohdeltaisiin eri kriteereillä riippuen siitä, ovatko he jo valmiiksi julkisuuden henkilöitä vai ei.

Minulle Brotheruksen esikoisteos oli suuri hitti, ja olen keskustellut siitä livenä useamman ihmisen kanssa blogimaailman ulkopuolella. Koin, että teos on tavoittanut sellaisiakin lukijoita, jotka ehtivät lukea vähemmän ja jotka pohdiskelevat lukemaansa mielellään pitkään.

Toki tämän kakkosen suhteen vähän ounastelin, että teosten välillä olisi toistoa, tai että se ei välttämättä onnistuisi tempaamaan mukaansa samalla voimalla, jos se kertoisi samoista teemoista. Mutta juuri nyt tässä marraskuun pimeydessä kirjan rauhallinen tempo ja haahuileva ote tuntuivat sopivilta. Minuun kirjassa teki vaikutuksen sen vapaamuotoinen, jopa impressionistinen rakenne.

Brotherus kertoo tässä kolmannesta elämästään: pesä on tyhjentynyt, vaihdevuodet vaivaavat, oma keho tuntuu vieraammalta kuin koskaan, ja vaikka hän elää rakkaudellisessa parisuhteessa, hän kokee välillä yksinäisyyttä ja maailmasta vetäytymisen tarvetta.

Tähän saumaan osuu suvun mökistä luopuminen, ja siihen liittyvien muistojen läpikäyminen. Kertoja matkustaa mökille yksin, ja kohtaa oman keski-ikäisen kontrollifriikkiytensä alkeellisissa oloissa. Puskapissalla on käytävä aivan liian usein, ja veneen tulpan tarkistaminen on pakkomielle. Luontosuhteen kuvaus on herkkää ja oivaltavaa, joten jäin varsinkin pohtimaan, mikä sai Ylikankaan dissaamaan kirjailijan kielellisen ajattelun tasoa.

Mökkireissun ulkopuolella pidin varsinkin Brotheruksen tavasta kertoa työprojekteistaan erityisen haavoittuvien ryhmien parissa, kuten turvapaikanhakijoiden. Oikeastaan olisin voinut lukea erillisen teoksen pelkästään hänen koreografin työstään.

Brotherus kertoo myös rehellisesti hänen suhteestaan kirjallisuuteen: hän ei ole koskaan ollut himolukija, koska tanssitaiteen opinnoissa huomio on keskittynyt ihmisten kehojen lukemiseen. Tämä ei tarkoita, ettei hän olisi harrastanut lukemista, mutta kulttuuripiireissä hän on usein kokenut itsensä sivistymättömäksi, kun ei ole lukenut kaikkia samoja kirjoja kuin muut. Mutta yksi teoksen kaunokirjallisia referenssejä on Eeva Kilven tuotanto, varsinkin Naisen päiväkirja.

Olen lukenut viime vuosina kymmeniä huonommin toimitettuja kaunokirjallisia teoksia suurilta kustantamoilta, joissa keskeinen ongelma on ollut kökkö kieli. Tässä teoksessa en tuota ongelmaa havainnut, mutta joistakin lukijoista teoksen hidas tempo ja arkisuus voivat tuntua pitkäveteisiltä. Itse taas pitkästyn takuulla varmemmin hektisen toimintadekkarin äärellä, joka on kirjoitettu pelkin aktiivilausein ja insinöörikielellä.

Minusta Brotheruksen teoksissa lohdullista on ollut kohdata kertoja, joka samalla harjoittaa tyypillistä taiteellista haahuilua, ja onnistuu kuitenkin kertomaan aivan samanlaisista arjen haasteista kuin kuka tahansa keski-ikää lähestyvä naislukija, riippumatta koulutuksesta tai ammatista. Mutta ehkä kirjan vahva naiserityisyys voi tuntua liialliselta. Itseäni ilahduttaa hänen teoksissaan jopa maadoittava jalat maassa-asenne.

Egosta, joka mahtuu limusiiniin

Teos: Bono: Surrender – 40 laulua, yksi elämä (Tammi, 2022)

Suomennos: Tero Lehtinen

Äänikirjan lukija: Mikko Leskelä

Kun U2 palasi ensimmäiseltä Amerikan-kiertueeltaan Dubliniin vuonna 1980, bändin lähipiirissä vitsailtiin, ettei jäsenten egot enää mahdu limusiiniin. Muistan itse noteeranneen tämän bändin ehkä vuonna 1984, ja olen kyllä kuunnellut sen musiikkia jo ennen kuin minusta tuli Irlanti-fani 1990-luvun alussa. U2 on kuulunut elämäni kalustoon kotoisan jouhevasti, mutta niin suuri fani en ole ollut, että olisin tiennyt sen jäsenten yksityiselämästä kaiken.

Ja joskus 90-luvun lopussa bändin suuruudenhullu meininki alkoi jo kyllästyttää, varsinkin Bonon rooli paavista seuraavana globaalina äänitorvena.

Hyvää tässä uudessa teoksessa on se, että se todella on Bonon itsensä kirjoittama. Teos on lähes 500 sivun mittainen järkäle, ja noin kolmannes siitä keskittyy globaalin avustustyön raportointiin.

Kuuntelin kirjan putkeen yhtenä viikonloppuna, ja minun on vaikea hahmottaa, mikä Bonon ja U2:n tarinassa on minulle uutta tietoa. Bonon poliittisen aktivismin tarina on tullut tutuksi medioista, mutta en tiennyt, kuinka uskonnollinen hän oli jo nuorena. Ja nimenomaan uskonnollinen, ei pelkästään epämääräisen hengellinen. Hän on aina löytänyt voimaa kristinuskon harjoittamisesta, virsistä ja jumalanpalveluksista.

1970-luvun Irlannissa hurmokselliset herätysliikkeet olivat muodissa sekä katolisten että protestanttien leireissä, ja Bono kävi Dublinissa Shalom-seurakunnassa. Vielä bändin alkumetreillä seurakunnassa toivottiin, että Bonon ja ystävien luovat energiat saataisiin herätysliikkeen käyttöön, mutta bändin jäsenistä Edge ja Adam eivät perustaneet paljoa kristinuskosta.

Itse kyllä olen aina tunnistanut U2:n musiikista kristilliset vaikutteet, mutta pidin varsinkin sen 80-luvun levyjä (The Joshua Tree, Rattle and Hum) jonkinlaisena välivaiheena, ja merkkinä rakkaudesta mustaan musiikkiin, varsinkin gospeliin. Mutta en tiennyt, kuinka paljon Bono on ammentanut omista lapsuuden ja nuoruuden kokemuksistaan näihin biiseihin.

Bonon elämässä syvä kriisi oli Iris-äidin menetys nuorena, ja jääminen jotenkin ankaran tai vähäeleisen isän kasvattamaksi. Yhteistä Bonolle ja Bob-isälle oli musikaalisuus, ja isän tenoriääntä pidettiin Dublinin pohjoisosan pubeissa voimallisempana kuin pojan. Isä ja poika pysyivät kyllä väleissä tämän kuolemaan saakka, mutta isä oli vanhempanakin vahvasti omista oloissaan viihtyvä.

Teos on todella monisyinen, mutta myös kokonaisuutena hieman uuvuttava, sillä lähes kaikki sen henkilöt ovat maailmanluokan julkkiksia. Olisin ehkä arvostanut sitä, jos Bono olisi kertonut enemmän kohtaamisistaan tavallisten tallaajien ja fanien kanssa. Avioliitostaan Ali-vaimon kanssa hän kirjoittaa viisaasti ja kauniisti, ja jäin myös pohtimaan, olisiko tuon liiton olennainen liima kristillinen vakaumus.

Maailmanpolitiikasta kirjoittaessaan Bono on juuri se sama suureleinen saarnaaja, johon aloin väsyä 90-luvun lopussa. Hänen aikaansaannoksensa kolmen eri järjestön kautta kehitysmaiden velkaongelman ja HIV-positiivisten aseman edistämiseksi ovat mittavia, ja 00-10-luvuilla hän selvästi keskittyi enemmän aktivismiin kuin musiikkiin.

Tämä teos oli vähän samantyyppinen kokemus kuin Sinead O’Connorin muistelmien lukeminen alkuvuodesta. Tuota kirjaa olin jopa odottanut, mutta lukukokemus oli yhtä lailla hämmentävän tyhjentävä. Ehkä Sinead on kuitenkin taitavampi, intensiivisempi kirjoittaja, ja hän onnistui luotaamaan syvemmälle niin omaan psyykeensä kuin irlantilaisen yhteiskunnan analyysiin. Bonon tarina on selkeästi enemmän keskittynyt USA:aan ja kehitysmaihin, ja siitä jäi jopa vaikutelma, että Irlannissa asuessaan hän ei välttämättä ole aina ollut läsnä omassa maassaan, vaan elänyt supertähteyden omituisessa kuplassa, jossa kaikki maailman vastaavat supertähdet ovat aina tavoitettavissa.

Bonon kirjailijan taitoja en halua aliarvioida, mutta hän on omaelämäkerturina vähän liian suoralinjainen omaan makuuni. Noihin kristinuskoon liittyviin pohdintoihin saatan palata uudestaankin, ja tämän jälkeen saatan lukea myös Nick Caven tuoreen kirjan, jossa hän kertoo elämästään poikansa kuoleman jälkeen.

Veikkaisin, että kirjasta saavat eniten irti ne, jotka tietävät U2:n vaiheista suht vähän, ja todelliset superfanit. Itselle kirjassa kerrottu ulkoisen tapahtumisen määrä oli liikaa, tai lukutahti liian nopea.