Kongon jouluseikkailu 1913

Teos: Jouko Aaltonen ja Seppo Sivonen: Kongon Akseli. Suomalaiset ja skandinaavit kolonialismin rakentajina (Into, 2022)

Muutama viikko sitten esittelin täällä lukemaani Jouko Aaltosen ja Seppo Sivosen kiehtovaa tietokirjaa ruotsalaisten siirtomaasaaresta St. Barthelemystä Karibialla. Kirja oli sen verran erikoinen, että päätin lukea myös tämän uudemman teoksen pohjoismaisten hankkeista Belgian Kongossa.

Akseli Leppänen (1879-1938) oli hämeenkyröläinen koneistaja, joka saatuaan rukkaset elämänsä naiselta 34-vuotiaana päätti häipyä kotimaasta pitkälle työkomennukselle Belgian Kongoon vuonna 1913. Hän ei ollut ensimmäinen suomalainen, joka valitsi tämän tien, vaan tuonne oli ollut liikettä jo 1880-luvulla. Kongossa oli enemmänkin työväkeä muista Pohjoismaista, ja varsinkin ruotsalaisille ja tanskalaisille tuo alue oli ensimmäinen lähetystyön ja hyväntekeväisyyden kohde samalla tavalla kuin Ambomaa oli suomalaisille.

Leppänen jätti jälkeensä reissustaan matkapäiväkirjan ja suuren määrän esineistöä, ja osa tästä on luovutettu Siirtolaisuusinstituutille. Tämän vuoksi hän valikoitui teoksen avainhenkilöksi. Tausta-aineisto on kuitenkin laaja, ja se kattaa myös muiden maassa palvelleiden kirjoituksia useammalta vuosikymmeneltä.

Leppänen oli maahan lähtiessään harras kristitty, ja hän oli osoittautunut nuoruudessaan varsin oppimishaluiseksi. Tämä ei kuitenkaan johtanut siihen, että hän olisi lähestynyt paikallisia kulttuureja avoimin mielin, vaan myös hänen kirjoituksensa ovat avoimen rasistisia. Välillä tuntui, että kirjurina Aleksia huolestutti enemmän krokotiilien hyvinvointi kuin orjatyöhön pakotettujen ihmisten.

Kongoon lähtiessään Akselilla ei ollut selkeää urasuunnitelmaa, mutta hän päätyi asumaan maassa jopa 17 vuoden ajan. Tämä on verrattaen pitkä aika, sillä moni hänen kollegansa joko kuoli kulkutauteihin tai oli pakotettu palaamaan Euroopppaan terveysongelmien vuoksi. Hän oli uskovainen ja oppimishaluinen mies, joka eteni Belgian siirtomaakoneistossa pitkälle koloniaali-insinöörin tittelin lunastaen. Vuosien varrella hän myös oppi käyttämään paksua virtahevon nahasta tehtyä ruoskaa, jolla kuritettiin paikallisia ihmisiä.

Olen lukenut Joseph Conradin teoksen The Heart of Darkness useaan kertaan, ja tässäkin siihen viitataan mittavasti. Conrad osasi kritisoida siirtomaajärjestelmää jo vuonna 1899, ja hänen romaaninsa kokemusmaailma sijoittuu hyvin lähelle Leppäsen työoloja ja mielenmaisemaa. Leppänen palveli koneistajana usealla sisämaan jokilaivalla, ja pysähtyi satamissa, joissa uskottiin harjoitettavan kannibalismia ja noituutta. Hänen omissa muistiinpanoissaan ei näy kovin räikeää alkuasukkaiden pelkoa, mutta tällaisia kuvauksia löytyi varsinkin lähetysjärjestöjen kotimaihin lähettämistä valistusmateriaaleista.

Kirjassa vietetään myös joulua, enimmäkseen skandinaavisissa miesporukoissa heidän omalla improvisoidulla klubillaan. Moni Kongoon päätynyt mekaanikko alkoholisoitui pahasti, mutta Leppänen onnistui olemaan juomatta kovin usein. Miesporukka onnistui saamaan joulupöytäänsä kinkun, ja kotimaan joululaulujakin veisattiin. Jouluisin myös Leppänen saattoi riehaantua ottamaan, mutta muuten hän arvosti valtiollisen asuinparakkinsa lukurauhaa.

Kirjassa kerrotaan myös hulluksi tulleiden suomalaisten itsemurhista jokeen hyppäämällä. Leopoldvillessä (nykyisessä Kinshasassa) oli suomalaisten haudoille oma osasto paikallisella hautausmaalla, ja vainajia surevat olivat pahoillaan siitä, etteivät haudat olleet koskaan saaneet siunausta.

Suomalaisilla miehillä oli jonkun verran suhteita mustien naisten kanssa, mutta Leppäsen mahdollisista naissuhteista pitkän komennuksen aikana ei ollut todisteita. Joillain suomalaismiesten lehtolapsilla oli isän alkuperään viittaavia nimiä. Leppänen itse meni Suomeen palattuaan naimisiin entisen heilansa Tyynen pikkusiskon kanssa 50 vuoden kypsässä iässä.

Kirjan aihepiiri on kammottavan kiehtova, mutta Akseli Leppänen ei henkilönä saanut mielikuvitustani lentämään. Hän ei vaikuttanut kovin lahjakkaalta kirjoittajalta, joten en saanut paljoa irti hänen päiväkirjojensa sitaateista. Olisin arvostanut enemmän mikrohistoriallista otetta, jossa tutkijat yrittävät päästä syvemmälle päähenkilön ihon alle.

Myönnettäköön, että sain enemmän irti kirjailijakaksikon Karibia-teoksesta, sillä siinä vietettiin enemmän aikaa kuvatun kohteen nykyisyydessä ja haastateltiin elossa olevia ihmisiä. Belgian Kongon historia on sen verran synkkä ja masentava, ettei tällaisesta jokiseikkailusta voi oikein nauttia. 1990-luvulla luin paljon tämäntyyppistä, juuri Afrikkaa käsittelevää kirjallisuutta, ja tiedän, että olisin ollut enemmän liekeissä aiheesta silloin. Sunlight-saippuan äärirasistinen mainonta olisi kohauttanut minua silloin, mutta nyt suhtaudun kyseisiin historiallisiin reliikkeihin tyynemmin.

Mutta juuri Sunlight-saippuan kaltaisten yksityiskohtien vuoksi jaksoin rämpiä tämän teoksen läpi. Sivupolkuja teoksessa oli runsaasti, ja riippuu lukijan mielentilasta, jaksaako hän ottaa kaikkea nippelitietoa vastaan.

Advertisement

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s