Teos: Markku Ropponen: Kuhala ja epätarkka-ampuja (Tammi, 2022)
Äänikirjan lukija: Arttu Kurttila
Markku Ropposen esittely tässä blogissa keskisuomalaisen kirjailijana tuntuu hieman jälkijättöiseltä, koska olen jo käynyt läpi hänen tuotantoaan muutaman postauksen verran. Kuhala-sarjaan tutustuminen on kuitenkin tapahtunut epäloogisesti väärässä järjestyksessä, ja nytkin minulla on samaan aikaan työn alla sarjan kolmas ja kahdeskymmenes osa.
Viimeisimmässä osassa Kuhala on jäänyt leskeksi, kun Anastasia on menehtynyt trooppiseen tautiin toimiessaan lääkärinä Keski-Afrikan tasavallassa. Hautajaiset on pidetty Alma Atassa, ja Anastasian veli Arkadi häiriköi Kuhalaa testamentin yksityiskohdista. Miehen arki rytmittyy sururyhmässä käynnin ja Haddington Housen siemailun väliin.
Arkea häiritsee logistinen haaste, kun Kuhalan on aika luopua Mustankorkean omakotitalostaan. Ennakkomaksu uudesta rivitalopätkästä on jo tehty, mutta talon kauppaaminen takkuaa. Tilannetta ei yhtään auta se, että Mustankorkean talon pihalla on juuri käynyt kuolemassa mies, jopa asuntonäytön aikaan. Vainaja on kollega, eli kilpaileva yksityisetsivä, joka oli tullut etsimään apua kokeneemmalta konkarilta.
Kuhalan universumissa yksityisetsiviä on jopa niin monia, että heillä on liitto, ja liitolla nimikkoteepaita. Tämä oli yksi detalji, joka nauratti minua.
Samaan aikaan Urhonkadun poliisiasemalla puuhataan Kuhalasta elämäkertakirjaa. Poliisimies Sihtarisen Kuhala-fanitus tuntuu jo kiusalliselta, mutta hankkeesta on vaikea kieltäytyä, koska sen eteen on nähty niin paljon vaivaa. Myös Sihtarinen kuuluu jälkijättöisten boomereiden leiriin, sillä hän on ottanut käyttöönsä Kuhalasta kerätyt lehtileikemapit. Paperillinen toimisto on periaatekysymys, josta näiden hengenheimolaisten on vaikea luopua.
Tartuin kirjaan, koska pidin sen ökyilevästä kansikuvasta. Jotenkin tuo trooppisen oloinen pytinki sopii hyvin Jyväskylän mielenmaisemaan. Olen nimittäin bongaillut täällä enemmän virtaviivaisia ökytaloja kuin Tampereella liikkuessani, ehkä johtuen siitä, että täällä liikun enemmän autolla kuin julkisilla liikennevälineillä.
Huomaan myös, että Ropposen kieli on kehittynyt ja monimutkaistunut vuosien varrella, joten tämän osan seuraaminen vaati enemmän keskittymistä kuin sarjan alkupään osan. Myös tapahtumien tempo on hidastunut, eikä uudemmissa osissa seikkailla yhtä laajalla reviirillä kuin ennen. Lukijatkin ovat vanhenneet sarjan imussa, eli moni voi samastua ikääntyvän Kuhalan elämäntilanteeseen.
HELMET-haasteessa teos sopii kohtaan 16: ”Kirjassa kirjoitetaan kirjaa”.
Anun ihmeelliset matkat 