Populaatiosta, joka lisääntyy jakaantumalla

Teos: Ilkka Lappalainen: Rapistuvan Kremlin renkinä. Kommunismin usko, toivo ja tappio. (Minerva, 2022)

Äänikirjan lukija: Petri Hanttu

Olen vajaan vuoden aikana lueskellut hajanaisesti joitain uudempia 70-luvusta kertovia taistolaismuistelmia taustatyönä omaan romaaniprojektiini. Mitään täsmäteosta ei ole löytynyt, sillä olisin halunnut lukea lähinnä niistä taistolaisista, jotka lähtivät opiskelemaan Moskovan puoluekouluun.

Ilkka Lappalaisen (s.1953) tuore muistelmateos oli ehkä kattavin kuvaus omiin tarkoitusperiini, sillä se kertoo toimittajasta, joka päätyy sekalaisten vaiheiden kautta tekemään Neuvostoliitosta kertovaa Maailma ja me-lehteä vuonna 1985. Tätä ennen hän oli toiminut kahden eri kommunistisen lehden toimittajana Tampereella ja Helsingissä. Uusi työ Maailma ja me-lehdessä oli hänelle merkittävä käänne uralla, ja häntä jopa onniteltiin mukavan eläkeviran varmistamisesta 31-vuotiaana.

Lappalainen oli kasvanut Nokialla evakkotaustaisessa porvarisperheessä. Hänestä ei olisi ehkä tullut taistolaista, ellei kasvupaikka olisi ollut Nokia. Paikkakunnan poliittinen polarisaatio oli käsinkosketeltavaa 60-70-luvun vaihteessa, ja nuori Lappalainen oli imenyt kansalaissodan aikaiset kauhutarinat paikallisilta informanteiltaan. Kapina oman kodin arvomaailmaa vastaan oli myös rajua, ja lukion kesken jättäminen merkitsi pesäeroa synnyinkotiin.

Teos kertoo nuoresta miehestä, joka menee töihin raksalle ja perustaa perheen varhaisessa vaiheessa. Ay-aktiivina hän pääsee koulutukseen lehden avustajaksi, ja pian hän löytää itsensä taistolaisten paikallisen lehden, Hämeen Yhteistyön toimituksesta.

Työ Tampereella osoittautuu harvinaisen nihkeäksi, vaikka vielä tuossa vaiheessa Lappalainen uskoo aatteeseensa aukottomasti. Hän on stallari, änkyrä, luokkakantainen agitaattori. Pian hän kuitenkin ymmärtää, että taistolaiset ovat erikoinen heimo, joka lisääntyy vaan jakautumalla. Lehden toimituksessa on epäluuloinen ilmapiiri, ja monella kollegalla on vakava alkoholiongelma.

Helsingissä Lappalainen pääsee tutustumaan SKP:n sisäpiiriin ja sen kummallisiin, neuvostoperäisiin rahakätköihin. Perhe onnistuu saamaan asuntolainan STS-pankista erityisen ehdoin. Helsingissä perheen lapset eivät enää käy pioneerikerhossa, vaikka Nokialla heitä kasvatettiin poliittisesti oikeaoppiseen tyyliin.

Teokseen mahtuu suht paljon Lappalaisen perhe-elämän kuvausta. Arjen kuvaus onkin herkullista, vaikka perheen tarinaan mahtuu myös äärimmäisen traaginen käänne. On kuitenkin hienoa, ettei Lappalainen päädy selittämään perheen tragediaa poliittisesta viitekehyksestä. Muutenkin tämä tarina tuntuu sellaiselta, joka on vaatinut kirjoittajaltaan ajallista välimatkaa. Koin, että tässä kirjoittaja oli löytänyt sopivan tasapainoisen ja kiihkottoman näkökulman menneeseen elämäänsä. Monissa muissa vastaavissa teoksissa suhde menneisyyteen on edelleen tuntunut kovin kipeältä. Tässä en kokenut, että kirjoittamisen tarkoitus olisi ollut ensisijaisesti terapeuttinen tai aiempia tekemisiä anteeksipyytelevä. Tai kyllä Lappalainen pyytää anteeksi lähipiiriltään kirjan alussa, mutta itse työuran kuvaus ei onneksi ole täynnä katumusta, tai katkeraa tilitystä.

Itse en muista Maailma ja me-lehteä kuin ehkä nimeltä, mutta en ole tainnut koskaan lukea sitä. Pidin kirjassa eniten matkakuvauksista, joiden kautta pääsi eksoottisiin kohteisiin. Lappalainen oli muun muassa päässyt mukaan ensimmäiselle Suomesta tehdylle turistimatkalle Pohjois-Koreaan, mutta ei hänestä kuitenkaan tullut juche-aatteen levittäjää (tähänkin porukkaan olen törmännyt vielä 00-luvulla). Keski-Aasian tasavaltoihin ja Afganistaniin hän pääsi tutustumaan hieman syvällisemmin kuin äärimmäisen kontrollin Pohjois-Koreaan, ja näissä kohteissa oli jo mahdollista ilmaista neuvostojärjestelmän kritiikkiä.

Teos päättyy huikeaan kuvaukseen Barentsinmeren alueen tshutshkikansan elämäntavasta, jonka olisin voinut hyvin lukea erillisenä esseenä tai novellina. Lappalainen osoittautuu monipuoliseksi kertojaksi, jolta voisin kuvitella lukevani myös matkakirjan tai fiktiota samasta aihepiiristä.

Kertoo paljon tekstin koherenssista, että jaksoin kuunnella tämän yhteen putkeen saman päivän aikana. Minulla on ollut työn alla myös Lauri Hokkasen teos Kenen joukoissa seisoin, mutta tuota kirjaa en jaksanut lukea kokonaisuutena, kun siinä oli mielestäni liikaa yleisen historian kertausta. Molemmista kirjoista ammensin kuitenkin jotain olennaista omaan tarinaani, jossa päähenkilö on nainen, joka edelleen uskoo Otto Wille Kuusisen viitoittamaan tiehen 2020-luvulla.

Advertisement

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s