Teos: Irma Joubert: Child of the River (Thomas Nelson, 2016)
Äänikirjan lukija: Sarah Zimmerman
Yksi Etelä-Afrikan kansainvälisesti tunnetuimpia viihdekirjailijoita on Irma Joubert (s.1947), joka kirjoittaa afrikaansiksi, mutta teoksia on käännetty paljon englanniksi. Teokset tuntuvat keskittyvän 1900-luvun ensimmäiseen puoliskoon, ja niistä tunnetuin The Girl from the Train sijoittuu osittain Eurooppaan ja kertoo holokaustista.
Child of the River sijoittuu Transvaalin buurialueille ja Pretorian kaupunkiin, jonne tuon alueen nuoret päätyivät tyypillisesti opiskelemaan. Sen päähenkilö Persomi Pieterse on köyhän torppariperheen tytär syvällä maaseudulla, ja hänen äitinsä Jemima on lukutaidoton. Jemimalla on ollut kovaa onnea rakkaudessa, ja hänen on ollut pakko naida juoppo ja väkivaltainen ukko Pieterse saadakseen katon pään päälle. Molemmilla on lapsia aiemmista suhteista, ja uusia lapsia syntyy perheeseen vielä myöhemmin. Uusperheen arki on yhtä helvettiä, ja lopulta isäpuoli joutuu vankilaan tehtyään oman tyttärensä raskaaksi.
Persomilla käy tuuri perheen kriisin keskellä, kun sosiaalityöntekijä auttaa häntä pääsemään lukioon vastoin hänen äitinsä tahtoa. Hänestä tulee huippuoppilas, ja hän pääsee lukemaan oikeustiedettä Pretorian yliopistoon. Luokkahyppy onnistuu salakavalasti, vaikka hän käykin tanssiaisissa Annabellen, kotitilan isäntien tyttären vanhoissa koltuissa.
Suurin osa buurimiehistä ei osallistu toiseen maailmansotaan ideologisista syistä, ja ääriaines heistä joutuu valtion ylläpitämälle leirille (hyvin samalla tavalla kuin Suomessa kommunistit joutuivat turvasäilöön). Persomin veli lähtee sotaan ja päätyy rintamalle Egyptiin, jossa hän menettää henkensä. Sotaa seurataan tiiviisti, vaikka kotikylässä sympatiat ”khakin rakastajia” kohtaan ovat vähissä.
Romanttiseksi viihdekirjaksi teos on melko vakava, ja historialliseksi romaaniksi melko kepeä. Toki tässä kerrotaan vähemmistöjä sortavista laeista perusteellisesti, onhan päähenkilö aloitteleva asianajaja, ja poliittista historiaakin tarinaan mahtuu riittävästi. Etelä-Afrikan insituutioiden kommunisminvastaisuus tuntui todella kattavalta, ja kommunistisyytös oli yleinen tapa hyllyttää ketä tahansa, joka yritti puolustaa vähemmistöjä. Näin ollen myös Persomi joutuu erityiseen syyniin yliopistolla, vaikka on huippuoppilas.
Pidin omituisena sitä, ettei teoksessa ollut lainkaan merkittäviä mustia hahmoja, mutta ehkä tuo kuvaa joidenkin buurialueiden eristäytynyttä todellisuutta. Intialaisia sivuhenkilöitä teokseen mahtuu, ja heidän tilanteensa saa Persomin avaamaan omaa maailmankuvaansa.
Kirjan kieli tuntuu helpolta ja mutkattomalta, eli tarinaa pystyy seuraamaan hyvin sellainenkin lukija, joka tietää Etelä-Afrikan historiasta varsin vähän. Viihteellisyyttä teokseen tuo runsas muodin, elokuvien ja tansseissa käymisen kuvaus.
Yksi juonellinen ratkaisu tuntui hyvin kliseiseltä, ja se hieman latisti tunnelmia. Mutta se liittyi yleiseen sosiaalihistorialliseen todellisuuteen, eli kirjassa kuvataan äärimmäistä niukkuutta ja buurien köyhimmän kansan näköalattomuutta. Insesti ja yleinen sisäsiittoisuus ovat kuuluneet tämän kansan historiaan valitettavan kiinteästi.
Lukukokemuksena ensimmäinen buuriteemainen romaanini oli positiivisempi kuin epäilin, mutta en vielä täysin vakuuttunut Joubertin kirjoitustyylistä. Tässä kirjassa ja tätä ennen lukemassani romaanissa Scatterlings oli temaattisesti paljon yhteistä, mutta toisen kirjan kieli ja rakenne olivat mieleenpainuvampia.
Anun ihmeelliset matkat 