Teos: Resoketswe Manenzhe: Scatterlings (2022)
Äänikirjan lukija: Christel Matombe
Olen viime aikoina etsinyt uudempaa eteläafrikkalaista kirjallisuutta varsinkin mustilta kirjailijoilta. Lista ei ole päätä huimaava, koska tuon maan kirjamarkkinat vaikuttavat palvelevan eniten oman maalaisia.
Nyt löysin uunituoreen esikoisromaanin, joka siis on julkaistu kotimaassaan kolme vuotta sitten, mutta on julkaistu uudelleen Yhdysvalloissa viime syksynä. Resoketswe Manenzhe on Capetownissa vaikuttava kirjailija, joka on sijoittanut teoksensa kotikaupunkiinsa brittien hallinnon aikaan.
Vuonna 1927 maassa säädettiin Immorality Act, joka muutti kaikki ”rotujen” väliset sukupuolisuhteet laittomiksi. Tässä vaiheessa monilla valkoisilla miehillä oli värillisiä kumppaneita ja lapsia, ja jotkut olivat menneet naimisiinkin näiden naisten kanssa vastoin yhteiskunnan normeja. Lain säätäminen teki myös näistä jo solmituista avioliitoista laittomia, ja osapuolia uhkasi vankila.
Alisa on Britanniassa kasvanut jamaikalaisten orjien jälkeläinen, joka on adoptoitu valkoiseen perheeseen. Hänellä on valkoisen naisen tavat ja hän on saanut kunnollisen koulutuksen. Kun hän kohtaa Abramin, eteläafrikkalainen buurimiehen, hän alkaa haaveilla helpommasta elämästä maassa, jossa hän ei aina erottuisi joukosta ihonvärin vuoksi.
Abram ja Alisa menevät naimisiin Britanniassa, saavat kaksi tytärtä ja muuttavat Capetownin lähistölle perustamaan viinitilaa. Tyttäret Emilia ja Dido pääsevät valkoisten kouluihin, vaikka ovat muita tummempia. Suuri osa Abramin buuriystävistä kääntää selkänsä miehelle, mutta he saavat uusia ystäviä kaupungin toisinajattelijoista. Välillä pariskunta pohtii Neuvostoliittoon muuttamisen mahdollisuutta, sillä heille on kerrottu, ettei neuvostojen maassa ole rotuongelmaa.
Uusi laki järkyttää Alisan mielenterveyttä niin, että hän tekee itsemurhan. Emilia kuolee myös kotitalon tulipalossa. Isän ja eloon jääneen Dido-tyttären on lähdettävä kotikaupungistaan etsimään turvapaikkaa buurien mailta Transvaalista. Isän vanha ystävä Johannes ottaa kaksikon farmilleen pitkin hampain, mutta he joutuvat yöpymään palvelijoiden siivessä.
Vaikka teoksen tematiikka on dramaattisen rankka, sen kieli on poeettista ja oivaltavaa. Manenzhe osaa myös taidokkaasti jonglöörata eri kielellisten rekistereiden välillä, sillä kirjan perhe elää aidosti monikielisessä todellisuudessa. Buurien ja brittien välillä vallitsee syvä kulttuurinen kuilu, ja samaan aikaan Dido haluaisi tietää lisää äitinsä jamaikalaisista juurista. Kohtaamiset mustien palvelijoiden kanssa pohjoisen farmilla tutustuttavat nuorta naista täysin uuteen maailmaan ja aidosti afrikkalaiseen kosmologiaan.
Esikoisromaaniksi teos on todella valmis ja syvällinen. Tietämättä mitään kirjailijan taustasta olin vaikuttunut hänen tavastaan käsitellä historiallista kontekstia: raskasta ja ahdistavaa lainsäädäntöä käsitellään sen vaatimalla vakavuudella, mutta lopulta romaani etenee dialogien voimalla tuomaan esiin tavallisten kansanihmisten kohtaloita.
Olen lukenut eteläafrikkalaista kirjallisuutta 80-luvulta saakka, ja edelleen valtaosa kirjailijoista, joihin olen tutustunut ovat olleet valkoisia, ja enimmäkseen brittitaustaisia. En usko, että olisin koskaan lukenut teosta, joka olisi ollut alkukieleltään afrikaansia, saati sitten xhosaa tai zulua, jotka ovat maan suurimmat kieliryhmät.
Tässä teoksessa englanti on lyyrisen nyansoitua. Ainoa asia, joka minua hieman häiritsi, oli tiettyjen dialogiosuuksien korkea rekisteri. Olisin arvostanut, jos dialogeissa olisi ollut enemmän rosoisuutta ja puolikielisyyttä, kun tässä kuitenkin reissataan ympäri laajaa maata ja kohdataan uusia kieliä. Mutta tämä on makukysymys, ja tässä kirjailija on halunnut luoda ymmärrettävän kokonaisuuden englannin kielellä.
Tämän jälkeen yritän lukea jonkun buuritaustaisen kirjailijan teoksen silkasta uteliaisuudesta. Ennakkoluuloni tuota etnistä ryhmää kohtaan ovat syvät, enkä koe tuota tehtävää kovin miellyttävänä.
Anun ihmeelliset matkat 