Teos: Karin Blixen: Varjoja ruohikolla (WSOY, 1986, alk. 1960)
Suomennos: Mikko Kilpi
Äänikirjan lukija: Erika Magnusson
Ilmeisesti minulla on pakottava tarve palata aika ajoin Karen Blixenin kenialaiselle kahvifarmille, vaikka tarina alkaa jo olla kulahtanut jopa oman mieleni poukamissa. Blixenin Afrikka-teosten välillä on toistoa, mutta tämä viimeisin, Varjoja ruohikolla, on niistä lyhyin ja se on kirjoitettu kaksi vuotta ennen kirjailijan kuolemaa.
Teos koostuu neljästä esseestä/novellista, joissa käsitellään uskontoa, kansan uskomuksia, kulttuurien välisiä eroja ja kirjailijan omaa kiintymyssuhdetta palveluskuntaansa. Blixen lähti rakkaalta farmiltaan 1930-luvulla, eikä koskaan palannut sinne sen jälkeen. Kirjeenvaihdossa hän silti oli useamman uskollisen ystävänsä kanssa, ja varsinkin somalitaustaiset entiset palvelijat olivat innokkaita kirjoittamaan.
Kuvaavaa Blixenin tyylille on, että vielä vuonna 1960 Farah, Abdullah ja Ali ovat hänelle ”somalineekereitä”. N-sanan käytön historiasta Tanskassa en tiedä paljoa, mutta jopa tuon ajan yleiseen globaaliin liikehdintään peilattuna Blixenin tapa kuvata rotusuhteita on auttamattoman jälkijättöistä. Samaan aikaan, kun Blixen oli kirjoittamassa näitä esseitä, Frantz Fanon oli ehtinyt kirjoittaa elämäntyönsä kolonialismin sortavista rakenteista. Pitää kuitenkin muistaa, että kyseessä oli nostalginen, poliittisesti ristiriitainen ikääntynyt kirjailija, joka oli sairastanut syfilistä. Olisiko Blixen ollut tietoinen oman aikansa kolonialismia vastustaneista intellektuelleista?
Teoksen tarinat ovat omalla tavallaan sympaattisia, mutta siltikin eurosentrisiä ja ahdasmielisiä. Kirjaa kuunnellessani pystyin heittäytymään mukaan paikoitellen, mutta enimmäkseen luin kirjaa vastakarvaan.
Tarinankerronnan tasolla kertomus Tanskan kuninkaan kirjeen parantavasta voimasta on silti huikea, ja se on kerrottu valtavalla lämmöllä. Blixen siis toimi farmilla yhteydessä paikallisten ihmisten vapaaehtoisena välskärinä. ”Klinikka” sijaitsi kiveyksellä maatalon ulkopuolella, ja Blixenin rooli oli lähinnä arvioida, minne sairastunutta ihmistä tuli viedä hoitoon. Hänellä oli varastossa sidetarpeita ja alkeellisia lääkkeitä, mutta enimmäkseen hän toimi vapaaehtoisena ensihoitajana, ja päätyi usein kyytiin mukaan, kun kyläläisiä kuskattiin Nairobiin sairaalaan.
Kun mietitään vaikka Suomen oloja 1920-30-luvuilla, niin eipä hygienia tai tietämys terveydestä ole välttämättä ollut kovin kummoisempaa oman maamme syrjäseuduilla. Autokyydin saaminen sairaalaan ei ole ollut mikään itsestäänselvyys täälläkään. Ja varmasti paikallisilla ihmisillä on vielä tuolloin ollut monenlaisia kansanomaisia uskomuksia vaivojen parantamisesta – kuten on edelleenkin.
Kirjassa eräs nuori mies murtaa jalkansa, eikä Blixenin apteekissa ole tarpeeksi vahvaa rohtoa kivun lievitykseen. Blixen on aidosti avuton tilanteessa, ja pelkää potilaan kuolevan. Viimeisenä konstina hän kaivaa esiin ainoan taikaesineen, joka hänellä on hallussaan, Tanskan kuninkaan kirjeen, jossa tämä on kiittänyt Blixeniä tämän toimittamasta leijonannahasta Amalienborgiin.
Kuninkaan kirjeestä tulee paikallisesta yhteisössä voimallinen taikakalu, jota kyläläiset käyvät lainaamassa Blixeniltä, kun joku on sairaana. He myös osaavat neuvotella siitä, millaiseen vaivaan kirjettä sopii pyytää – pelkkä hammassärky ei riitä, vaan kyseessä on oltava joku henkeä uhkaava tauti tai vamma. Vuosien varrella kirje oli tahraantunut jo lukukelvottomaksi, ja Blixen oli jo valmis toimittamaan sen museoesineeksi.
Kirjailijan näkökulmasta tekstin voima tuntui toki ironiselta, koska Blixen ei uskonut oman kirjansa tehneen keneenkään lukijaan yhtä suurta vaikutusta kuin kuninkaan kirje hänen afrikkalaisten ystäviinsä.
Toinen huvittava episodi oli Walesin prinssin vierailu farmilla, ja se suuri vaiva, jonka taloudenhoitaja Farah näki taivutellessaan kyläläiset tanssimaan ngomaa, sadonkorjuuajan tanssia väärään vuodenaikaan.
En ole vieläkään tainnut lukea kaikkia Blixenin Afrikka-kirjoja, mutta sen sijaan olen lukenut useampia tietokirjoja ja tutkimuksia, joissa hänen asennemaailmaansa ruoditaan, enimmäkseen postkoloniaalis-kriittiseen sävyyn. Kirjoille silti näkyisi olevan uutta tilausta, kun tämäkin on julkaistu uudelleen äänikirjana kymmenten vuosien takaa.
Anun ihmeelliset matkat 