Teos: Anneli Kanto: Haihtuneet (Crime Time, 2023)
Äänikirjan lukija: Anna Saksman
Tämän viikon somekuplassani on pöhisty Anneli Kannon uusimmasta aluevaltauksesta dekkaristina. Olen itse alkanut lukea Kannon teoksia vasta viime vuosina, ja olen hämmentynyt hänen monipuolisesta osaamisestaan.
Teos Haihtuneet aloittaa cozy crime-tyylistä sarjaa, jonka päähenkilö on Noora, reilu kolmikymppinen elämäntaiteilija, joka muuttaa Kirkkojärven kuntaan vanhaan puutaloon, jonka edellinen isäntäväki on kuollut. Pariskunnan tytär on vuokrannut talon Nooralle halvalla, ja hän muuttaa asumaan siihen uhkarohkeana.
Nooralla on näkijän lahja, joka ei kuitenkaan aina aktivoidu silloin, kun pitäisi. Hänen aikomuksenaan on myydä selvännäkijän palveluksia ja muita henkimaailman hoitoja maalaispitäjässä, mutta bisnekset lähtevät liikkeelle kankeasti. Hänen luonaan käy enimmäkseen vähävaraisia ihmisiä, mutta naisen auttamisen halu on aitoa.
Kirkkojärven kunnan brändi on pahasti hakusalla, mutta kunnanjohtaja yrittää panostaa Kultalampi-hankkeeseen. Siinä olisi tarkoitus muuttaa vanha maalitehdas loft-asunnoiksi ja työtiloiksi. Kunnanjohtaja on nuori, innokas nainen, joka työskentelee maalitehtaan omistajan lesken kanssa hankkeessa, joka on monessa suhteessa epäilyttävä.
Kunnan brändiä varjostaa paikkakunnan varsinainen vientituote, Veripuhtaiden uskonlahko, jonka luona käy bussilasteittain väkeä muista maakunnista. Lahkon johtaja Lukas Markusson on paikkakunnan varsinainen sheriffi, joka paimentaa maalitehtaalta työttömäksi jääneitä keski-ikäisiä desperadoja. Seurakunnan opetuksiin kuuluu ihmisten jako kasteihin veriryhmän mukaan, ja vaatimukset puhtaasta ravinnosta ja vaatteista. Tekstiilien kuituja ei saisi sekoittaa toisiinsa, ja tämänkin säännön Markusson on onnistunut kaivamaan Vanhasta Testamentista.
Vaikka lahkon kuvaus on paikoitellen hulvattoman humoristista, löysin siitä paljon tarttumapintaa ns. syvän pään uskovaisten todellisuuteen, jota jonkun verran tunnen. Kanto on varmasti poiminut teokseensa elementtejä kristityiltä rokotekriitikoilta, vaikka teoksessa ei eletä koronakriisin aikaa. Eläydyin tähän lahkokuvaukseen niin täysillä, etten paikoitellen muistanut lukevani dekkaria.
Dekkarin aihepiiri ja juoni on sillä tavalla epätyypillinen, että sitä on vaikea kategorisoida. Siinä etsitään kolmea kadonnutta henkilöä meedion voimin, ja samalla meedio itse tulee uskonlahkon maalittamaksi. Moni henkilö on syyllistynyt monenlaiseen kähmintään ja koijaukseen, osa ympäristörikoksiin, ja tietysti uskonlahkossa on sairaalloisia seksuaalisia virityksiä. Pääjuoni liittyy kuitenkin kansikuvan luistimeen, ja talvisiin tapahtumiin saastuneella lammella.
Luin kirjaa moni Tampereen lähikunta mielessä, mutta Kirkkojärvi on puhtaan fiktiivinen paikkakunta. Eniten ajattelin kirjaa lukiessa Orivettä, mutta se kuvaa vielä pienempää kuntaa, jossa on jäljellä vain yksi kauppa ja vain vähän muita palveluita. Kävin viime viikolla katsomassa Oriveden opiston kuuluisaa lampea, jonka ympäristöön on luotu uutta toimintaa lakkautetun oppilaitoksen tilalle. Tämä teos siis eli vahvasti omassa arjessani, koska voisin itsekin kuvitella uutta elämää Nooran kaltaisen henkilön housuissa.
Kanto onnistui tarjoamaan minulle erinomaisen peilin omille maallemuuttohankkeilleni, ja monet hyvät naurut. Nauru selvännäkijää ja uutta uskonlahkoa kohtaan oli kuitenkin lempeää ja ymmärtävää, ei pilkkaavaa. Pidin teoksen yhteisöllisestä kudelmasta paljon, ja odotan jo sarjan seuraavaa osaa. Dekkarina teos on vähemmän raaka, ja omaan makuuni ehkä hieman liiankin leppoisa, mutta en lähtenyt lukemaan teosta jännitys edellä.
Anun ihmeelliset matkat 