Teos: Neely Tucker: Love in the Driest Season (Crown, 2005)
Neely Tucker on amerikkalainen toimittaja, joka muutti 1990-luvulla taiteilijavaimonsa Vitan kanssa Zimbabwen Harareen etsimään uutta suuntaa elämäänsä. Pariskunta oli löytänyt toisensa jo kypsemmässä iässä, eikä heillä ollut suunnitelmia saada biologisia lapsia. Neely on valkoinen, ja Vita afroamerikkalainen. Heitä yhdistävät juuret Etelävaltioissa, soul food ja motown- musiikki.
Hararessa Vita päätyy vapaaehtoistöihin paikalliseen lastenkotiin, jossa enimmäkseen asuu AIDS-orpoja. Ennen 1990-lukua maassa ei ole ollut elintason nousun vuoksi vähään aikaan orpolapsia, ainakaan huomattavaa määrää. Maan virallinen linja on räikeässä ristiriidassa todellisuuden kanssa: HIV/AIDS:ia ei haluta tunnustaa kansallisena aikapommina, eikä hallitus halua avata kansainvälistä adoptiota keinoksi auttaa heikoimmassa asemassa olevia lapsia.
Linja on uhmakkaan postkoloniaalinen: Zimbabwessa ei haluta, että valkoiset ihmiset tulevat viemään heidän lapsensa, ja samaan aikaan maan köyhyys on sitä luokkaa, ettei kansalla itsellään ole resursseja pelastaa näitä orpoja. Adoptioon on myös perinteisesti kuulunut monessa Afrikan maassa uskomuksia, jotka estävät ei-sukulaisen ottamisen osaksi perheen yhteyttä.
Vaikeissa oloissa pariskunnan elämään tulee Chipo, tyttö, jonka nimi merkitsee ”lahjaa”. Chipo on hylätty vastasyntyneenä maantien varteen, ja hänen löytämisensä saaga muistuttaa Raamatun Mooseksen tarinaa. Tytön kunto on niin heikko, ettei lastenkodilla ole resursseja pitää häntä hengissä. Näin ollen Vita ja Neely saavat luvan ottaa lapsen hoitoon kotiinsa, vaikka adoptio ei tunnu realistiselta mahdollisuudelta Mugaben hallintokoneistossa.
Taistelua lapsen hengestä ja oikeudesta elää kodissa käydään kolmisen vuotta. Tänä aikana he kohtaavat yhden saksalaisen pariskunnan, joille adoptiolupa järjestyy, mutta kukaan heidän tuntemistaan amerikkalaisista ei ole lupaa saanut. Maan sosiaalityöntekijät ovat asemastaan tietoisia isoja kihoja, jotka nauttivat länsimaisten asiakkaiden nöyryyttämisestä. Perheen dokumentit katoavat sosiaaliministeriössä lukuisia kertoja, ja he kokevat, että heitä tarkkaillaan omituisissa paikoissa. Lopulta sosiaalityöntekijän vaihduttua useampaan kertaan prosessi saadaan lähtemään käyntiin, ja pian heidän kansionsa siirtyy kasvattivanhempien pinosta adoption puolelle.
Tätä tarinaa luki kuin kunnollista trilleriä, sillä siihen kytkeytyi myös jännitystä kertojan työuran suhteen. Neely on parkkiintunut sotatoimittaja, joka enimmäkseen keskittyy Sierra Leonen ja Liberian tilanteisiin, ja joutuu olemaan paljon poissa kotoa Perhe-elämässä on haasteita, kun hän ei välillä ole minkään kentän ulottuvilla juttukeikoillaan. Pian tulee selväksi, ettei näin kuormittavaa elämäntapaa voi yhdistää erityislapsen vanhemmuuteen kehitysmaassa.
Perheessä tapahtuu myös ihmeellisiä muutosprosesseja, kun Neelyn Alabamassa asuvat valkoiset vanhemmat päättävät ryhtyä Chipolle isovanhemmiksi, vaikka he eivät ole alussa olleet kovin innoissaan poikansa liitosta mustan naisen kanssa. He jopa matkustavat Harareen lasta katsomaan, ja jossain vaiheessa Vita saattaa lomailla näiden luona Jenkkilässä ilman miestään.
Perhe saa prosessin aikana hyviä uutisia, eli Chipo osoittautuu HIV-negatiiviseksi. Pariskunnalla on syytä epäillä, etteivät kaikki muutkaan voivat ole välttämättä kuolleet HIV:Iin, ja heillä on myös epäilyksiä testien luotettavuudesta.
Vaikka tämä oli rankka kirja, se kuuluu kuitenkin valon puolelle, eli kyseessä taitaa olla harvinainen Zimbabwesta kertova hyvän mielen teos. Kirjailija onnistuu luomaan huumoria tilanteeseen, joka tuntuu ulkopuolisesta lukijasta mahdottomalta rastilta.
Anun ihmeelliset matkat 