Moninaisuuden tulevaisuus on tässä

Teos: Akwaeke Emezi: Rakas Senthuran. Mustan hengen muistelmat (Kosmos, 2023)

Äänikirjan lukija: Irene Omwami

Tuntuu, etten välttämättä ole oikea henkilö kirjoittamaan Akwaeke Emezin (s.1987) tuoreesta teoksesta, sillä en edelleenkään ole täysin sisällä hänen käyttämässään sanastossa sukupuolen ja etnisyyden moninaisuudesta. Vaikka olen joskus luennoinut näistä aihepiireistä yliopistossa, nyt tuntuu, että juna on jättänyt, ja että kuulun boomereiden sukupolveen, jonka tehtävänä on nolata itsensä joka kerta kun avaan suuni.

Emezi siis on New Yorkissa vaikuttava trans/muunsukupuolinen kirjailija ja videotaiteilija, jonka isä on igbo Nigeriasta ja äiti intialaistaustainen malesialainen. Hän on ehtinyt julkaista jo seitsemän teosta, ja itse olen lukenut nyt näistä teoksista kolme.

Ensimmäinen lukemani romaani, Vivek Ojin kuolema, oli melko perinteinen lähihistoriallinen romaani, joka kertoi nigerialaisesta homofobiasta, ja sen ymmärtämisessä minulla ei ollut vaikeuksia. Toisen romaanin, Makeaa vettä, ymmärtäminen vaati jo enemmän siitäkin huolimatta, että se sijoittui erään läheisen ystäväni synnyinhoodeille, ja näin ollen tiedän tuosta Nigerian kolkasta melko paljon. Ja nyt tämä kolmas teos, joka myös osittain sijoittuu Igbomaalle, avautuu minulle hitaasti ja rajoittuneesti.

Rakas Senthuran on kirjeiden muotoon kirjoitettu muistelmateos, jossa Emezi lähestyy ystäviään, rakastettujaan ja sukulaisiaan. Hän kirjoittaa kirjeitään vaiheessa, jossa hän käy läpi kehoa muokkaavia leikkauksia. Hän on trans-prosessissa, mutta hän ei ainakaan ole muuttumassa naisesta mieheksi. Muitakin vaihtoehtoja on saatavilla. Takana on syvän masennuksen kausia, ja raskasta identiteettityötä, johon liittyy igbokulttuurin henkimaailmaan tutustumista. Emezi kokee olevansa identiteetiltään obanje, muotoaan muuttava henki, joka laskeutuu joihinkin lapsiin syntymässä.

Kyseessä siis ovat mustan hengen muistelmat. Kirjeiden kirjoittajan identiteetti on enemmän ankkuroitunut hänen isänsä kulttuuriseen perimään kuin äitinsä. Tämä on ymmärrettävää, koska hän ei ole koskaan asunut äitinsä synnyinseuduilla. Yksi kirjoittajan lapsuuden käännekohdista oli äidin muutto Saudi-Arabiaan. Äiti lähtee arabimaailmaan, ja lapset pääsevät vierailemaan tämän luona siellä ja Malesiassa, mutta suhde näihin paikkoihin jää silti etäiseksi.

Äidin läsnäolo näkyy Aban kaupungissa barbileikkeinä, mutta oikeat leikit ovat mustien katutaistelijoiden teurastuksia kaupungin kaduilla niin, että lapsuuteen kuuluu pääkallojen näkeminen melkein kuin jalkapalloina. Nuori kirjailija oppii tutkimaan kuolevia ihmisruumiita jo ennen kuin hän päätyy luonnontieteiden opintoihin Yhdysvalloissa. Lihallisuus ei ole hänelle pelkkä runollinen metafora, vaan hän on kasvanut paikassa, jossa ihmisen lihaa on totuttu tarkkailemaan kuolleina lihassäikeinä.

Kirjailijan suhde ihmisisäänsä on vielä vaikeampi. Isä on vanhemmilla päivillään tullut uskoon Umuahian kaupungissa . Isä on tietoinen tyttärensä sukupuolisesta dysforiasta ja identiteetin etsinnästä, ja he kohtaavat vaikealla maaperällä. Toisaalta isä pystyy auttamaan tytärtä tutustumisessa kotimaahan uskonnollisen elämän moninaisuuteen.

Kirjan mustalla hengellä on selvästi menossa ”families we choose”-vaihe, ja hän kohtelee monia läheisiä ystäviään kuin sukulaisiaan. Pahimman masennuksen keskellä hän löytää iloa Trinidadissa asuvan ”ottoäidin” Margueriten vihreässä keittiössä, ja jossain vaiheessa myös Akwaeken biologinen äiti matkustaa saarelle tapaaamaan tätä toista sosiaalisista äitiä. Kirjailijan sisarukset tuntuvat myös vaikuttavan Yhdysvaltojen itärannikolla, ja heillä on välillä leppoisia leffailtoja, mutta enimmäkseen kirjassa käsitellään tunteellisesti kuormittavaa ja häilyvää äitisuhdetta.

Kirjoittavana ihmisenä tartuin eniten Emezin kuvauksiin aloittelevan kirjailijan taloudellisen selviytymisen narratiiviin Amerikan Yhdysvalloissa. Hänen menestyksensä tarina on ulkopuolisen kirjoittavan ihmisen (huolimatta luokasta, sukupuolesta tai etnisyydestä) näkökulmasta prinsessatarina, joka ymmärrettävistä syistä aiheuttaa monissa kateellisuutta. Emezi on siis tuottanut ensimmäiset kaksi romaaniaan tilanteessa, jossa hänellä on ollut kustannussopimus jo ennen kirjojen julkaisua. Hän ei ole superrikas näiden kirjojen myynnin jälkeen, mutta hän elää keskiluokkaisen mukavasti New Yorkissa.

Teoksesta pystyy myös löytämään varsin karmeita piikkejä entisille miespuolisille rakastajille tai mentoreille, joiden kanssa hänellä oli seksisuhde, Hänellä on ollut vaiheita, jolloin hän on ollut suhteessa itseään vanhempien, afrikkalaistaustaisten naimisissa olevien kulttuurivaikuttajien kanssa. Yhtä hän syyttää raiskauksesta, mutta se ohitetaan yhdellä lauseella. Nämä tilitykset tuntuivat todella kaukaisilta suhteessa siihen kuvaan, jonka hän antaa itsestään menestyneenä kirjailijana.

Toinen kiinnostava pointti hänen urallaan on suhde Chimamanda Ngozi Adichieen. En tiedä, missä mennään nykyään, mutta joku vuosi sitten Chimamanda on syyttänyt Akwaekea ”cancel culturen” edistämisestä.

Akwaekin menestys kuitenkin kantaa hedelmää, koska hän on pystynyt amerikkalaisella rahoituksella ottamaan etäisyyttä totuttujen afrikkalaisnarratiivien kaanonista, ja antaneet hänelle mahdollisuuden etsiä omaa ääntään.

Lempparini kirjan kirjeistä oli tietty kirje Toni Morrisonille, joka voisi toimia omana, erillisenä julkaisunaan.

Kirjan fiiliksistä tuli eniten mieleen Audre Lorden päiväkirjat ajalta, jolloin hän etsi seksuaalista identiteettiään 1940-luvun Yhdysvaltojen itärannikon rannikkokylissä. Ehkä tyylillisesti Emezin narratiivi on lähimpänä Lordea,ja näiden kahden kirjailijan töiden lukeminen yhdessä voi tuottaa lukijassa uusia oivalluksia.

Lopuksi kiitän Irene Omwamia ilmeikkäästä äänikirjan luvusta. Hänen lukutyylinsä on terävän kirjakielistä, mutta silti hieman afrikkalaista. Kaikki Omwamin lukemat kirjat ovat olleet suuria elämyksiä, ja luulen, että hän valitsee ne omien lukumieltymyksiensä mukaan.

Advertisement