
Teos: Emmanuel Idoma: I Am Still With You. A Reckoning with Silence, Inheritance and History (HarperCollins, 2023)
Äänikirjan lukija: Emeka Emecheta
Viime aikoina olemme saaneet seurata kotimaan medioista erikoista draamaa, kun poliisit ovat kuulustelleet Simon Ekpaa, maassamme asuvaa nuorehkoa Biafran kansanjohtajaa, joka on mobilisoinut joukkoja kotimaassaan internetin välityksellä. Ekpa on onnistunut tavoittamaan miljoonia netti-istunnoillaan, ja näillä linjoilla on ilmaistu sen sortin erityisyyttä, että se on tuntunut jopa Suomessa asuvista igboista äärimmäiseltä.
Nuorimmille suomalaisille lukijoille Biafran sota (1967-70) ei merkitse paljoa varsinkaan, jos he eivät ole erityisen kiinnostuneita Afrikan historiasta. Nigeriassa igbojen separatistinen politisoituminen on taas nousussa, ja tästä johtuen Biafran sodasta kertovia kirjoja julkaistaan taas monesta eri näkökulmasta.
Emmanuel Idoma (s. 1989) on Yhdysvalloissa pitkään vaikuttanut taidekriitikko ja kirjailija, jolle Biafran sota on ollut merkittävä identiteetin osa syvän henkilökohtaisista syistä. Hän palasi vuonna 2019 Nigeriaan tarkoituksenaan selvittää, mitä tapahtui hänen sedälleen tuossa sodassa, jossa tuhannet sotilaat katosivat. Idoman suku ei ole ollut erityisen poliittinen, ja heillä on ollut tapana vaieta monista sotaan liittyvistä asioista. Kuollut setä oli ollut hänen kaimansa, ja Idoman arvaus oli, että hänet oli jätetty jonnekin pohjoisen Igbomaan joukkohautaan ilman merkintää sijainnista.
Kyseessä on matkakirja, jossa Idoma vierailee monilla sodan muistomerkeillä, kirjastoissa ja arkistoissa. Nsukkan yliopistossa Biafraa käsittelevä kirjallisuus on siirretty erityisen valvonnan alueelle, jonne ei kuka tahansa pääse materiaaleja lukemaan. Kirjoittaja pääsee, mutta matkan varrella tulee monia muita instansseja, jolloin häneen ei luoteta. Sekä valtion virkamiehet että paikalliset kapinalliset tekevät hänelle ohareita. Museoihin taas pääsee silloin, kun sen johtaja suostuu laittamaan generaattorin päälle about kerran päivässä, kuten tapahtui Umuahian kaupungin sotamuseossa.
Kirjan kirjoittamisen aikana Idomalle tapahtuu paljon henkilökohtaisessa elämässä: hänen isänsä kuolee, hän menee naimisiin toisen kirjailijan Ayobami Adebayon kanssa, ja nuori pari palaa asumaan New Yorkista Lagosiin. Paluumuuttajan arki ei aina ole helppoa, ja sekin, että pariskunta edustaa kahta eri etnisyyttä, on asia, jota sukulaiset joutuvat prosessoimaan. (Kovin suuresta kulttuurierosta ei ole kyse igbo- ja yoruba-heimojen välillä, mutta kirjassa selitetään viimeaikaisia jännitteitä, jotka voivat johtaa siihen, että joissain suvuissa tällaisiin liittoihin suhtaudutaan penseästi.)
Idoma on poeettinen ja akateeminen kirjoittaja, joka osaa hurmata kielikuvillaan. Tämä ei ole ensimmäinen lukemani nigerialaisen kirjoittama matkakirja omasta maastaan, ja kaikki ovat olleet varsin onnistuneita. Tässä teoksessa kuvataan monenmoisia sattumuksia, joihin Idoma päätyy hyväuskoisuutensa ja naiiviutensa vuoksi. Itseänikin kiinnostaisivat turismin näkökulmasta kirjassa kuvatut syvän Igbomaan pikkukaupungit, joista olen lähinnä saanut lukea kirjoista, mutta jo majapaikan löytäminen noista kyläpahasista voisi olla haasteellista. ”Kyläpahasilla” viittaan about Jyväskylän kokoisiin paikkakuntiin, joilla on joskus ollut suurikin merkitys hallinnollisina keskuksina.
Itselleni arvokkainta kirjassa olivat ne osiot, joissa kerrottiin Igbomaan tämänhetkisistä tunnelmista lehtikioskeilla ja kansankuppiloissa. Siinä kerrotaan muun muassa radikaalien ryhmien levittämistä propagandamateriaaleista, jotka purevat kansaan siksikin, että kaikilla ei ole varaa surffata netissä 24/7. Painetulla sanalla on edelleen suuri merkitys tavallisille ihmisille.
Maakunnan meininki vaikuttaa levottomalta, eivätkä kaikki kansallismieliset siellä todellakaan puhalla yhteen hiileen. Tämän tyyppisiä raportteja on turha odottaa ulkomaalaisilta toimittajilta, sillä ihmisten luottamus muualta tulleisiin kyselijöihin vaikuttaa todella matalalta.
Suosittelen kirjaa sellaisille lukijoille, jotka pitävät Chimamanda Ngozi Adichien tyylistä, mutta kaipaavat lisää kierroksia samaan aihepiiriin liittyen. Myös tässä kirjassa palataan hautaamaan vanhaa isää toiselta mantereelta, joten tämäkin on surukirja, mutta huomattavasti laajempi ulottuvuudeltaan kuin Adichien tuore teos Surumerkintöjä (2022).