Teos: Bernardine Evaristo: Tyttö, nainen, toinen (WSOY, 2022)
Suomennos: Kaijamari Sivill
Äänikirjan lukija: Karoliina Niskanen
Bernardine Evaristo kuuluu niihin kirjailijoihin, joiden teoksia luen mieluummin englanniksi, koska hänen kielenkäyttönsä on niin kekseliästä. Tyttö, nainen, toinen taitaa olla nyt kolmas tai neljäs lukemani teos häneltä, ja teos tuntui vähemmän kokeilevalta kuin kirjailijan varhaistuotannon teokset.
Romaani on Britanniaan sijoittuva moniääninen mosaiikki, jossa kaikilla kertojilla on jonkinlainen yhteys paikalliseen afrikkalaiseen/afrokaribialaiseen yhteisöön. Osa hahmoista käy välillä asumassa ulkomailla, vanhempien kotimaissa tai Amerikassa, mutta Britannia on silti heidän ensisijainen kotinsa. Jotkut ovat eläneet elämäänsä etnisenä toisena maaseudulla, mutta paenneet Lontooseen provinssien ahdasmielisyyttä.
Noin puolella teoksen hahmoista on yhteyksiä teatterin tai muiden esittävien taiteiden maailmaan. Amma on menestynyt teatteriohjaaja, jonka julkisuuskuva on ikonisen raskas. Shirley on yliopiston lehtori ja yksinhuoltajaäiti, joka kokee jäävänsä valovoimaisen ystävänsä Amman varjoon. Naisilla on usein kilpailua siitä, kuka on eniten perillä tiedostavan taiteen kiemuroista. Teatterissa käynti tässä seurassa tuntuu kieltämättä työläältä, mutta Evaristo käsittelee naisten ylilyöntejä niin taiteen, politiikan, ihmissuhteiden ja huumeiden saralla lämpimän huumorintajuisesti.
Melkein kaikilla teoksen hahmoilla on menossa joku kriisi seksuaalisuutensa kanssa. Vanhemmat naiset muistavat vielä ajat, jolloin lesboudesta puhuttiin ”sapfolaisuudena”. Joiltain löytyy valokuvia 30-luvun karibialaisista tädeistä, jotka pukeutuvat reteästi polvihousuihin ja monookkeleihin. Toisilla taas on vielä 80-90-luvuilla tiukan kristillisiä vanhempia, joiden mukaan kunnon naiset eivät pukeudu housuihin. Nuoremmilla kertojilla on transsukupuolisuuteen liittyvä kielisota menossa useammalla somekanavalla.
Brexit-henkisen skotlantilaisen yhdeksänkymppisen luomuviljelijän puheenvuoro oli tervetullutta vaihtelua tässä tarinoiden meressä, jossa suurimmalla osalla on ylikorostunut woke- asenne ulkomaailmaan. Hattie Jacksonin tarina oli yllätyksellinen, koska siihen mahtui muuttoliikettä niin monesta suunnasta. Abessinialaisen piikatytön tyttärestä tulee vauraan sukutilan perijä, jonka ei ole helppoa löytää puolisoa omasta kylästään. Hattien naimaonni kääntyy äkillisesti toisen maailmansodan aikana, kun amerikkalaisten sotalaivoista purkautuu komeita mustia merimiehiä. Nautin varsinkin sota-ajan tanssien kuvauksesta, ja kiinnostavaa oli myös Hattien tulevan aviomiehen, mustan orjien jälkeläisen, georgialaisen Slimin, kotoutuminen Ylämaiden maisemiin.
Hattien tarinan kautta päästään neljän polven mittaiseen saagaan, ja syvälle 1800-luvulle, orjakaupan aikaan. Kotitilan lukituista lipastoista löytyy synkkiä salaisuuksia, jotka hankaloittavat emännän suhdetta sukunsa valkoiseen puoliskoon.
Kuuntelin kirjan parissa päivässä, ja koin, että lukutahtini oli liian nopea näin laaja-alaisen teoksen omaksumiseen. Kirjasta jäänee parhaiten mieleen sen rakenne, ja Evariston taito punoa tarinoiden löysiä häntiä hienovaraisesti yhteen.
Voisin hyvin kuvitella näkeväni otteita tästä teoksesta teatterin lavalla. Tosin kirjassa on aineksia useampaan näytelmään, eikä sen koko sisältö ole dramaturgisesti kiinnostavaa. Itselleni tutuin aihepiiri, feminismin historia, oli esitetty harvinaisen moniäänisesti, mutta minua jäivät kutkuttamaan enemmän mustien naisten kansallisen kuulumisen kysymykset.
Anun ihmeelliset matkat 
Itse koin, että ilman Evariston huumoria kirjan hahmot olisivat olleet oikeamielisyydessään liki sietämättömiä. Ja tämä siitä huolimatta, että itsekin kannatan auliisti eritaustaisten ja naisten oikeuksia eli en ole mikään persu arvoiltani.
I’m busy reading this book, right now. It’s visceral… 😀