Teos: Alex Schulman: Kiirehdi rakkain (Otava, 2023)
Suomennos: Jaana Nikula
Äänikirjan lukija: Kuisma Eskola
Ruotsalaisen Alex Schulmanin (s. 1976) autofiktiivisistä teoksista olen kuullut paljon medioissa, mutta vasta nyt sain tartuttua sarjan viimeiseen osaan. Jos olen ymmärtänyt oikein, kaikki neljä teosta kertovat dysfunktionaalisesta perheestä/suvusta, sukusalaisuuksista ja aikuisten lasten selviytymisestä suvun taakkojen alla. En tiennyt, että Schulmanin isä oli suomenruotsalainen, ja kun en ole kasvanut ruotsalaisen televisioviihteen keskellä, niin pystyn suhtautumaan kuvatun perheen julkkisstatukseen suht neutraalisti.
Kirjan isä on Allan menestynyt tv-tuottaja, joka on perustanut uuden perheen kypsässä iässä itseään 33 vuotta nuoremman Lisetten kanssa. Perheeseen syntyy kolme poikaa, mutta isällä on jo neljä muuta lasta aiemmasta liitostaan. Perheen luona käy usein toimittajia tekemässä juttuja tämän erikoisen perheen elämästä, ja niissä isä ylistää ”uuden mahdollisuuden” tuomaa onnea.
Perheen parhaat muistot keskittyvät Värmlannin mökille, jossa isällä on runollinen suhde tontin koivuihin. Pariskunnan mökkielämä on boheemin kosteaa, ja isän työkaverit käyvät siellä usein pitämässä railakkaita palavereja. Mökkinaapurit ilmiantavat isää poliisille tämän vauhdikkaan ajotyylin vuoksi. Pikku hiljaa isän kunto alkaa kuitenkin rappeutua niin, etteivät poikien rakentamat rampit ja kaiteetkaan riitä takaamaan turvallista kulkua mökkitontilla.
Teoksen perhe on samaan aikaan epäsovinnainen ja konservatiivinen. Lapsia kasvatetaan kunnioittamaan perinteitä, ja noudattamaan jäykän yläluokkaisia pöytätapoja. Kuten ymmärsin aiemmista teoksista, Schulman on kuvannut äitinsä alkoholismia intiimin uskottavasti. Tässä pariskunta juo mielellään yhdessä kesäiltaisin mökillä, ja riitelee temperamenttisen äänekkäästi. Alex kokee turvallisuuden tunnetta silloin, kun riidat keskittyvät lähinnä mökkitontin puiden kaatamiseen. Välillä vanhemmat tekevät kylmän rationaalisia erosuunnitelmia lasten jakamisesta, mutta he eivät saa aikaan erota.
Teokseen mahtuu paljon sellaista arkista nostalgiaa, johon myös suomalaiset lukijat voivat samastua. Kirjan isä on säilyttänyt osia suomalaisesta identiteetistään: ainakin hän on himosaunoja, ja opettaa mielellään pojilleen saunomisen sääntöjä. Eniten minua nauratti isän tapa pukeutua suomalaiseen kansallispukuun juhlapäivinä, kuten jouluaattoisin. Mukaan mahtuu myös isän sotamuistoja, sillä hän oli ehtinyt taistella Suomen sodissa ennen Ruotsiin muuttoaan.
Olen monesti pohtinut luokkaeroja suhteessa suvun papereiden säilyttämiseen. Schulmanin molemmilla vanhemmilla on aatelista taustaa, ja tämä merkitsee muun muassa sitä, että isä pitää itsestäänselvänä vielä 1980-1990-luvuilla sitä, että perheen jäsenten kaikki kirjoitelmat (jopa kauppalistat ja muut arkiset viestit) arkistoidaan. Kenellä sitten on varaa pitää lukaaleissaan laajoja arkistoja, on mielestäni vahva luokkakysymys. Paikoitellen kuvaukset isän arkistointivimmasta myös ahdistivat, sillä hänen tapansa dokumentoida elämäänsä millimetrin tarkkuudella ei vaikuttanut kovin luovalta.
Schulmanin isä kuoli vuonna 2003, ja teoksen kertoja sijoittaa tarinansa nykyhetken vuoteen 2008, jolloin hän voi ensimmäisen kerran palata perheen mökille terapeuttinsa kannustamana. Näitä traumapitoisia kesämökkikirjoja olenkin lukenut enemmän Ruotsista ja Norjasta kuin kotimaastamme. Jotain yhteistä kirjan tunneilmaisussa (tai paikoitellen sen puutteessa) onnmuun muassa norjalaisen Vigdis Hjorthin kirjojen kanssa, vaikka noissa kirjoissa käsitellään enemmän toksisia sisarussuhteita ja perintöriitoja.
Teoksen painavin teema taitaa olla vahvan persoonallisuuden omaavan vanhemman jättämä taakka tai varjo, ja mielestäni Schulman onnistuu tämän ilmiön kuvauksessa erinomaisesti. Kirjan isä ei ole mikään narsistinen hirviö, mutta varsin raskassoutuinen tyyppi, jonka ympärillä koko universumi pyörii. Toisaalta kertojan terapeutti löytää hänestä narsistisia haavoja, joiden parantuminen tuntuu kuvatussa suvussa poikkeuksellisen hitaalta.
Olisin ehkä saanut enemmän irti tästä teoksesta, jos olisin lukenut aiemmat osat oikeassa järjestyksessä. Saatan jopa ryhtyä selvittämään tämän suvun salaisuuksia lähiaikoina, koska pidin Schulmanin kirjoitustyylistä. Hänen tapansa muistella menneitä tuntui sopivan ilmavalta, ja samaan aikaan hän osaa keskittyä olennaiseen. Ainakaan en löytänyt tästä kirjasta pyrkimystä ryhtyä uudeksi Knausgårdiksi, eli arjen rutiinien pikkutarkaksi kuvaajaksi. Knausgårdin taistelut jäivät minulla aikanaan noin kolmeen ja puoleen osaan, enkä koe tarvetta saattaa tuota luku-urakkaa loppuun tässä elämässä.
Anun ihmeelliset matkat 
Itse asiassa aloitit ehkä juuri oikeasta päästä, sillä tämä isää käsittelevä kirja on Schulmanin autofiktiivisen sarjan ensimmäinen. Se on vaan meillä Suomessa julkaistu vasta nyt, Ruotsissa jo 2009. Unohda minut käsittelee äidin alkoholismia ja Polta nämä kirjeet keskittyy isovanhempien tarinaan. Neljäs, johon viittaat, on varmastikin Eloonjääneet. Sitä en itse pidä autofiktiivisenä teoksena, vaikka siinä seikkaileekin kolme veljestä ja samoissa mökkimaisemissa ollaan. Sen traaginen tarina on kuitenkin täysin fiktiota. Schulman on taitava kertoja ja osaa koskettavasti kuvata monimutkaisten perhesuhteiden dynamiikkaa.