Teos: Karoliina Niskanen: Muamo (2023)
Äänikirjan lukija: Eeva Soivio ja Pirkko Fihlman
Aloitin Muamon kuuntelemisen kolme kertaa ennen kuin pääsin varsinaisesti tarinan imuun. Nyt pääsiäisen pyhinä teos sopii hyvin mielenmaisemaan, jossa tehdään rajankäyntiä ortodoksisen ja luterilaisen maailman välillä.
Kirjassa on kaksi äitihahmoa toisen maailmansodan aikana, joiden kohtaloksi on tullut muuttaa vieraaseen maahan. Pohjois-Pohjanmaalla ruotsalainen Anna on muuttanut suomenruotsalaisen isänsä kaksikieliseen kuntaan ja nainut suomenkielisen Erkin, jonka perhe tuntuu aidon metsäläiseltä. Laatokan Karjalassa Aino on ottanut luterilaisen miehen, ja elää suvun parissa, joka karsastaa muamon ortodoksista maailmankuvaa ja inkeriläisiä perinteitä. Ainon suvusta osa on jäänyt elämään elämäänsä rautaesiripun taa, ja hän tykkää pukeutua feresiin ja rätsinään, vaimoväen oikeaoppisiin asusteihin.
Molemmat naiset synnyttävät romaanin alussa esikoisiaan miehelässä, jossa he kokevat olevansa muukalaisia. Aino saa kaksi tytärtä, Ruudzun ja Varvan, Anna saa Juho-pojan. Molemmat toimivat tiloilla muiden palvelijoina, ahkerina työhevosina, joilla tuskin jää aikaa itsensä toteuttamiseen. Anna toki on perinyt taiteellisen lahjakkuuden ruotsalaiselta äidiltään, joka on hyljännyt perheensä seuratakseen unelmaansa. Maalaaminen lehmätilalla turpeeseen sidottuna on haasteellista, mutta ei mahdotonta.
Evakkouden ja muukalaisuuden kokemuksen lisäksi teos käsittelee sotalasten kohtaloa Ruotsissa. Molempien naisten lapset lähetetään ruotsalaisten ”mammojen” hoiviin, ja sieltä käsin käydään kirjeenvaihtoa Annan ja Ainon kanssa. Naisten sielunsiskous syvenee lasten poissa ollessa, mutta samaan aikaan tilan vanhan emännän Johannan syvä masennus ja muut sairaudet tuovat arkeen ahdistavaa raskautta. Kirjassa siivotaan paljon niin vanhusten, lasten kuin eläinten paskaa. Muutenkin tekstissä ruumiillinen, lihallinen ulottuvuus on aistivoimaisen runsas.
Niskasen teksti on runollista ja performatiivista, joten teos sopii erinomaisesti äänikirjana kuunneltavaksi. Itse jäin jumittamaan pitkiin litanioihin maatalon töiden suorittamisesta, jotka tuntuivat varsin tunnelmallisilta, mutta eivät varsinaisesti kuljettaneet juonta minnekään. Teos ei ole erityisen juonivetoinen, vaan sen tyyli on hienosyisen taideproosan kaltaista.
Olin kirjan kanssa aidosti kahden vaiheilla, eli en osannut täysin antautua sen taikapiirille. Silti veikkaan, että teos tulee ihastuttamaan monia toteutuksellaan, sillä kyseessä on varsin epätyypillinen sotakirja ja evakkosaaga. Itse olen lukenut niin paljon evakkosaagoja, että alan olla niiden suhteen jo varsin kranttu. Näin ollen koin saavani enemmän irti Annan siirtolaisuuden tarinasta ja pohjoispohjalaisesta meiningistä. Hyvää romaanissa onkin se, että se tarjoaa vertailukohtia maamme kahden eri kolkan todellisuuksiin.
Teos tarjoaa lukijalleen/kuuntelijalleen myös itkuvirren tyyppistä äänimaisemaa, joten performatiivisena tekstinä se on varsin juureva. Ainon inkeriläisen esiäidin, muamon, viisaus muistuttaa lukijaa siitä, että karjalaisuuden yläkategorian alle on mahtunut kirjavia perinteitä, ja että uskonto on tuolla alueella aiheuttanut enemmän raja-aitoja ihmisten välillä kuin kieli tai muu etnisyys.
Jotain yhteistä on tällä romaanilla ja Merja Mäen esikoisromaanilla Ennen lintuja, joka on ollut varsinainen hittikirja. Tuon teoksen olen lukenut parikin kertaa, enkä ole saanut aikaan blogitekstiä siitä, vaikka pidinkin sitä varsin ansiokkaana. Mäen teos tosin muistuttaa enemmän klassista historiallista romaania, eli siitä on helpompi tarjota juonen referaatti. Molemmissa teoksissa perheet päätyvät Laatokan Karjalasta evakoiksi Pohjanmaalle, mutta muuten teoksissa ei ole häiritsevää päällekkäisyyttä.
Anun ihmeelliset matkat 