Rakkauskirje Manse Citylle

Teos: Mirella Mäkilä: Seuraavana Tampere (Otava, 2023)

Äänikirjan lukija: Anna-Riikka Rajanen

Roosa on kolmikymppinen mainosalan freelancer-yrittäjä, joka on muuttanut Helsingin Sörnäisiin miehen perässä. Hänen poikaystävänsä Jani pärjää Roosaa paremmin samalla alalla nousujohteisessa mainostoimistossa. Jani ja Roosa ovat eläneet kimpassa sopuisasti, vaikka heillä on suuria sisustuksellisia linjaeroja. Jani on minimalismin ystävä, kun taas Roosa pitää vintagesta ja reippaista väreistä.

Ilman Jania Roosa tuskin olisi edes ajatellut Helsinkiin muuttoa. Hänellä on tiivis yhteys vanhempiinsa, jotka edustavat juurevaa perusmanselaisuutta. He käyvät mielellään kylässä tyttärensä luona Helsingissä koukaten ABC-aseman lounasbufeen kautta, mutta vierailujen agendana tuntuu olevan vain jälkikasvun houkuttelu takaisin rieväkylään. Leivon leipomon rievä on ehdoton tuliainen, jota ilman ei perustamperelainen pärjää maailmalla.

Kuten jo kirjan nimestä voi päätellä, teos käsittelee paluumuuttoa provinssikaupunkiin. Roosa on saanut kokea Helsingin parhaimmat ja pahimmat puolet, ikuiset lauantaiaamujen pskumppabrunssit Kallion trendikuppiloissa, luovien ystävien kokeelliset draamaprojektit, työelämän jatkuvan suorituspaineen ja parisuhteen, jossa urapyrkimykset eivät asetu tasan. Tähän verrattuna Tampere on hidas ja jälkijättöinen kaupunki, mutta ei sekään mikään idyllinen lintukoto.

Tampereelle palattuaan Roosa muuttaa väliaikaisesti ystävänsä asuntoon Pyynikin rikkaidenrannalle, idylliseen puutaloon, jossa on harvoin tarjolla kämppiä. Hän saa pätkätyön vähemmän seksikkäässä maansiirtoyrityksessä, jossa ei ymmärretä paljoa nettisivujen päivityksestä. Uusia deittejä löytyy niin Tinderistä kuin livenä kavereiden kautta, mutta erokriisi painaa vielä nuoren naisen mieltä. Eksän stalkkaaminen ei vie elämää eteenpäin, mutta miksi se on silti niin koukuttavaa?

Kyseessä on ymmärtääkseni uuden chicklit- tyyppisen kirjasarjan aloitusosa, ja se on jo saanut lyhyen hyllyelämänsä aikana paljon suitsutusta. Itsekin kuuntelin kirjaa käydessäni viikonloppuna Helsingin Sörnäisissä, aivan Roosan kuvatun asumuksen nurkilla, joten pystyin hyvin eläytymään kirjan tunnelmiin. Täysin en kokenut kuuluvani kirjan kohderyhmään, mutta arvostin vetävää kirjoitustyyliä ja sympaattisia päähenkilöitä.

Itse en koe muuttoa Helsingistä Tampereelle kovin merkittävänä elämänmuutoksena, josta olisin valmis kirjoittamaan kirjan, joten olen yllättynyt siitä, kuinka paljon Mirella Mäkilä sai irti aiheestaan. Yleensä tässä genressä kuvataan muuttoja maaseudulle ja syrjäseuduille, mutta on virkistävää, että muutto yhdestä suuresta kaupungista toiseen voi sekin nousta kaunokirjalliseksi aihioksi.

Onko kynästä konekivääriksi?

Teos: Tuomas Kyrö: Aleksi Suomesta (WSOY, 2023)

Äänikirjan lukijat: Tuomas Kyrö, Arttu Kurttila ja Ella Pyhältö

Olin viime viikonloppuna reissussa, ja kuuntelin Tuomas Kyrön uusinta teosta tien päällä monessa kulkuneuvossa ja kyläpaikassa. Jos haluaisin pelata varman päälle, kuuntelisin kirjan uudelleen ennen siitä kirjoittamista, mutta näin toimiessa voi hyvin käydä, että koko arvio jää tekemättä.

Kirja siis kertoo 33-vuotiaasta Aleksista, joka on reilun viimeisen vuoden aikana toiminut Ukrainassa vapaaehtoisena soturina. Aleksi on ammattisotilas, jonka elämässä pisin työrupeama on kulunut Muukalaislegioonassa. Hän on ollut palveluksessääåa niin Afganistanissa kuin monessa Afrikan maassa. Etniseltä taustaltaan hän on puoliksi senegalilainen, ja tämä vie häntä luontaisesti kohti Afrikan mannerta. Samaan aikaan hän on kipeästi tietoinen siitä, että hänen osakseen on tullut ikuinen juurettomuus.

Kyrö sai kuulla Aleksista ystävänsä kautta, joka oli järjestämässä avustushanketta Ukrainaan viime vuoden keväänä. Elokuussa 2022 hän matkusti Ukrainaan Aleksia tapaamaan ystäviensä Jussin ja Janin kanssa. Myöhemmin hän sai kohdata Aleksia tämän kotilomilla, jolloin mies muun muassa vietti aikaa kirjailijan mökillä. Kirjaa varten on myös haastateltu Aleksin sukulaisia, ystäviä ja asetovereita, joten kyseessä on todella syvällinen ja moniääninen elämäkerta.

Itse luin tätä kirjaa ensisijaisesti kertomuksena afrosuomalaisesta identiteetistä. Se ei ole teoksen päällimmäisin sanoma, mutta siihen viitataan monessa vaiheessa. Oulussa kasvanut nuori mies kokee rankkaa koulukiusaamista, mutta pyrkii peittämään sen viimeiseen saakka läheisiltään. Miehen malleja ei hänen elämästään puutu, vaikka biologinen isä ei ole läsnä. Aleksi kasvaa turvatussa perheessä, jossa on varaa harrastuksiin ja ulkomaanmatkoihin. Tästä huolimatta nuorta miestä kalvaa tunne, ettei hän kuulu tähän maahan täysin sellaisena kuin on.

Luin myös mielenkiinnolla ja kauhulla Aleksin vuosista eri Afrikan maissa. Tie vie muun muassa Djiboutiin, Maliin ja Norsunluurannikolle sellaisille kriisialueille, joiden tilanteista suomalainen keskivertokansalainen tietää vähän. Välillä Aleksi kokeilee elää tavallista siviilielämää Etelä-Afrikassa, jossa hän toimii muun muassa baarimikkona ja salametsästyksen torpedoijana kansallispuistoissa. Joltain reissulta mukaan lähtee malawilainen tyttöystävä, jonka kanssa Aleksi avioituu Suomessa omaperäisistä mahtihäissä. Liitto ei kuitenkaan kestä kotimaan taloudellisten paineiden vuoksi.

Karuimmillaan ja parhaimmillaan teos on koskettava ja akuutti puheenvuoro sodan aiheuttamista mielenterveyden järkkymisistä, itsetuhoisuudesta ja traumaoireista. Aleksi itse puhuu kirjassa ei ainoastaan informanttina, vaan myös aktiivisena toimijana. Hänellä itsellään on suuri halu auttaa Ukrainan sodan veteraaneja tulevaisuudessa.

Kyrö kirjoittaa myös rehellisesti kirjaprojektin eettisistä haasteista. Niitä on monia, mutta ainakin sain vaikutelman, että Aleksi Suomesta on ollut hankkeeseen ryhtyessään enemmän kuin tietoinen julkisuuden aiheuttamista paineista. Hän myös vaikuttaa henkilöltä, jolla voisi hyvinkin olla kykyä kirjoittaa joku päivä omat muistelmansa, tai toisentyyppisen tietokirjan, jossa minä ei ole keskiössä.

Kirjaa suosittelen myös sellaisille lukijoille, joita sodankäynnin tekninen puoli ei niin kiinnosta. Sitäkin tähän kirjaan mahtuu, mutta teoksella on paljon annettavaa myös pasifistiselle hippilukijalle. Teos toimii myös hyvin matkakirjana, sillä noin kolmannes siitä kertoo Kyrön ja kumppaneiden yrityksestä päästä sisään tavallisten ukrainalaisten arkeen tilanteessa, jossa Wolt-kuskit suhaavat kirjaimellisen pommiuhan reunamilla.

Kokonaisuutena teos on hätkähdyttävä, ja toteutukseltaan varsin kekseliäs. Eniten pidin Aleksin isoisän äänestä ja yrityksestä kytkeä Aleksin kokemuksia ylisukupolvisesti suvun menneisiin muistoihin sodasta. Tässä yrityksessä Kyrö on aiemminkin ansioitunut, ja osoittaa taas ilmiömäisen kykynsä toimia siltana sukupolvien välillä.

Mustien orkideoiden polulla

Teos: Holly Ringland: Alice Hartin kadonneet kukat (Minerva, 2022)

Suomennos: Hanni Salovaara

Äänikirjan lukija: Rosanna Kemppi

Alice Hart on 27-vuotias turistiopas australialaisessa luonnonpuistossa aboriginaalien mailla aavikolla lähellä Darwinin kaupunkia. Hän on tullut alueelle aloittaakseen elämäänsä alusta uudessa ympäristössä. Hän on kotoisin itärannikolta, mutta on viettänyt puolet elämästään isoäitinsä kukkatilalla maan keskiosassa. Hän kantaa sisällään synkkiä salaisuuksia ja valtavaa kaipuuta, jolle hänen on vaikea löytää sanoja.

Alice muistaa lapsuudestaan paljon, mutta osa siitä ei tunnu todelliselta. Hänen äitinsä kuoli 26-vuotiaana odottaessaan toista lastaan. Isäkin kuoli samassa tulipalossa, mutta väkivaltaisen isän poismenoa tyttö ei ole surrut. Tuolloin Alice oli 9-vuotias kirjatoukka, joka viihtyi yhtä hyvin äitinsä puutarhassa. Rakkaus kukkiin on ollut ainoa lohdun lähde Alicen yksinäisessä elämässä. Hän on viralliselta ammatiltaan floriografi, ja kasvien keräilystä on tullut hänelle pakkomielle.

Alicen isä on aikanaan ollut karismaattinen farmari, jota myöhemmin syytettiin vaimon ja tyttären eristämisestä kotitilalle. Lapsena Alice on itseoppinut ummikko, jonka maailmankuva rakentuu nuoren äidin pitämän kotikoulun varaan. Maailma avartuu, kun hän muuttaa isoäitinsä tilalle, mutta varttuessaan hän tulee kipeän tietoiseksi siitä, ettei mummo ole kertonut hänelle totuutta vanhempiensa suhteesta.

Uudessa elämässään luonnonpuistossa Alice rakastuu ensimmäistä kertaa elämässään tulisesti kollegaansa Dylaniin, jolla on kliseisen naistenmiehen maine. Myös tässä suhteessa on epäterveitä elementtejä, mutta Alice on kumppaniin mustasukkaisesti ripustautuvaa tyyppiä.

Teos siis käsittelee parisuhdeväkivaltaa, ja valheita, joita ihmiset kertovat näistä kokemuksista suojellakseen läheisiään. Tästä teemasta en kokenut saaneeni mitään uutta tai yllättävää tulkintaa, sillä koin, että se hautautui muun aistillisen suitsutuksen alle.

Pidin kyllä tästä tummasävyisestä tarinasta, mutta paikoitellen koin sen luontokuvien runollisuuden liian monisanaiseksi. Oikeastaan löysin siitä useamman romaanin ainekset, enkä oikein osannut päättää, mihin ulottuvuuteen olisin keskittynyt. Australian monimuotoinen luonto jäi ehkä vahvimmin mieleen tästä kertomuksesta, mutta en suuremmin kiintynyt sen henkilöhahmoihin.

Kiinnostavaa on, että satuin äskettäin lukemaan pari osaa ruotsalaisen Christina Wahldenin Darwiniin sijoittuvasta dekkarisarjasta, joten nämä kirjat komppasivat hyvin toisiaan. Minun tosin oli huomattavasti helpompi pysyä Wahldenin kerronnassa mukana, mutta selvästi teokset kuvaavat samaa, jaettua todellisuutta varsinkin aboriginaalien näkökulmasta.

Karjalan piika, Ritzin kuningatar

Teos: Helena Steen: Herrasväen kerroksissa (Minerva, 2022)

Anni Tikka on nuori karjalainen nainen, joka on juuri viettänyt vuoden piikomassa Britannian Devonissa. Vuonna 1934 hän palaa kotimaahan kihlattunsa Martti Talvion kanssa. Martti on vauraan tehtailijan poika Lahdesta ja aloitteleva yliopistomies. Kemian tohtorina hänen urallaan on enemmän nostetta Britanniassa kuin koti-Suomessa.

Pariskunnalla on ikäeroa kymmenisen vuotta, ja välillä se tuntuu liian suurelta kokemukselliselta kuilulta. Anni ei ole päässyt opiskelemaan lukion jälkeen, eikä hänellä ole varsinaista ammattia. Martti ei varsinaisesti lämpene tulevan puolisonsa opiskeluhaaveista, vaan hän tuntuu haluavansa puolisokseen perinteisen kodin hengettären. Tilanne ei Annin kannalta paljoa kirkastu, kun hän saa kotipuolesta täydellisen kapioarkun rahdattavaksi Lontooseen. Eletään jo aikoja, jolloin nuorilla naisilla on muutakin puuhaa kuin keittiöpyyhkeiden säntillinen nimikoiminen.

Häiden jälkeen nuoripari muuttaa Lontooseen rakentamaan ensimmäistä kotiaan Pinnerin esikaupunkialueelle. Anni kärsii uudessa ympäristössään yksinäisyydestä, mutta pikkuhiljaa hän alkaa tutustua professoreiden rouviin ja muihin silmäätekeviin. Sielujen sympatia ei ole automaattista, mutta ainakin hän tulee nähdyksi ja huomatuksi Näiden kontaktien kautta hän pian pääsee aatelisiin piireihin, joista hän löytää jopa ikäistään seuraa. Häntä kutsutaan viettämään viikonloppua kartanoihin, ja hän päätyy rellestämään Ritziin ja Lontoon yökerhoihin ilman miestään. Annin parisuhteeseen pesiytyy jo varhaisessa vaiheessa kapinallinen jännite, ja itse luin kirjaa ennustaen pariskunnan tulevaa eroa jossain vaiheessa.

Teoksen vakavampi juoni liittyy Annin piika-ajan parhaaseen ystävään Dottieen, joka on tullut raskaaksi ja synnyttänyt lapsen avioliiton ulkopuolella. Neuvokas Anni keksii värvätä Dottien omaan kotiinsa taloudenhoitajaksi. Tämä kuitenkin kuormittaa naisten ystävyyttä ja leventää kokemuksellista kuilua heidän välillään. Jos he kerran olivat kohtalotovereita, uudessa tilanteessa Dottiesta tulee Annin kamaripiika, joka otetaan mukaan pukijaksi ja kylpyveden lämmittäjäksi viikonloppulomille. Agendalla on myös Dottien lapsen kohtalo, johon Anni ei voi olla sekaantumatta.

Kyseessä on kepeähkö viihdekirja, jossa kuitenkin käydään läpi kiinnostavia poliittisen historian käänteitä. Yksi keskeinen juonne liittyy Britannian tuon ajan äärioikeistoon, eli Mustapaitoihin, ja liikkeen johtajaan Oswald Mosleyhin, joka oli 1930-luvulla kuuluisa kansankiihottaja. Anni päätyy Mustapaitojen mielenilmaisua seuraamaan kahdesti, ensin vahingossa ja toisen kerran seikkailumielisesti. Hän myös tapaa näissä merkeissä potentiaalisen kilpakosijan, joka on varsin sinnikäs siitä huolimatta, että tietää Annin aviostatuksesta.

Kirjassa on valtavasti yksityiskohtaisia havaintoja 1930-luvun ruokakulttuurista niin Suomessa kuin Britanniassa, ja jotkut Annin kulinaariset innovaatiot sekä ihastuttivat että naurattivat. Vaikka hän koki muuten pitkästymistä pikkurouvana esikaupungissa, ainakin hän onnistui yli odotusten illalliskutsujen emäntänä.

Helena Steen on Britannian Devonissa asuva, pseudonymin takaa kirjoittava kirjailija, ja tämä on hänen toinen teoksensa. Sarjan ensimmäisessä osassa seurataan Annin ja Dottien piikomista Devonissa. Minua tämä teos viihdytti ihan kokonaisvaltaisesti, koska pääsin sen kautta käymään niin Karjalan kannaksella kuin aidoissa Downton Abbey-tunnelmissa. Saatan siis hyvinkin lukea myös sarjan aloitusosan, ja jään odottamaan jo saagalle jatkoa.

Sirkuskaravaani muuttaa Köpikseen

Teos: Annettu Bjergfeldt: Palermotien taivaallinen laulu (Into, 2022)

Suomennos: Outi Menna

Äänikirjan lukija: Karoliina Kudjoi

Venäläiset emigrantit läntisessä Euroopassa ovat usein juurevia kaunokirjallisia hahmoja, ja itse jäin koukkuun heidän tarinoihinsa viimeistään siinä vaiheessa kun löysin ranskanvenäläisen Andrei Makinen romaanit. Makinesta en ole vähään aikaan kuullut mitään, mutta monia sielunkumppaneita tälle suosikkikirjailijalle olen löytänyt viime vuosina.

Tanskalaisen Annette Bjergfeldtin romaani kööpenhaminalaisen Palermotien sukutalon asukkaista tuntui jopa sellaiselta, jonka tyylille olen kateellinen. Se kertoo venäläisestä emigranttiperheestä, joka päätyy Tanskaan Stalinin vainoja pakoon 1930-luvulla. Sen kertoja on keski-ikäinen taidemaalari Esther, jonka isoäiti Varinka on kasvanut Petrogradissa. Varinka on pitänyt erikoista hoviaan Palermotien talossa, jossa muistellaan menneitä, varsinkin suvun jäsenten uraa sirkuksessa Neuvostoliiton alkuaikoina. Varinkan mies on taas onnistunut loikkaamaan länteen turkiskauppiaana, ja perhe on vaurastunut niin, että nuoremmat polvet ovat voineet omistautua taiteen tekemiselle.

Suvun rakkaimmat muistot liittyvät sirkukseen, jossa isoäiti esitti aikanaan kahti leikattua naista. Taivaalla lentävässä virtahevossa on ripaus bulgakovilaista meininkiä, ja muutenkin Bjergfeldt on mieltynyt maagis-realistisiin tehokeinoihin. Tämä korostuu varsinkin musikaalisissa osioissa, joissa fagotit esittävät burleskia ja fagotit leijuvat taivaalla.

Teoksen nykypäivän asetelmassa Esther peilaa omaa elämäänsä Olga-siskon kanssa, joka on nousujohteista uraa tekevä oopperalaulaja Pariisissa. Sisarusten välinen side on vahva, vaikka he ovat luonteeltaan varsin erilaisia. Olga on räiskyvä riskinottaja, jolla on taipumusta äärimmäisisiin temppuihin, kun taas mieleltään vakaampi Esther on tottunut jäämään suureleisen diivasiskonsa varjoon. Molemmilla on tuulista ihmissuhderintamalla, mutta Olga onnistuu tulemaan raskaaksi nelikymppisenä. Esther taas päätyy saamaan elämäänsä suuren liudan lainalapsia perustettuaan taidekoulun Palermotien lukaaliin. Hän myös päätyy Olgan lapsen huoltajaksi tämän sairastuttua syöpään.

Romaani tuntui varsin vauhdikkaalta ja moniulotteiselta, ja arvostin myös Outi Mennan kekseliästä käännöstyötä. Nämä kolmannen polven emigrantit eivät enää puhu venäjäpainotteista sekakieltä, mutta käyttävät muuten varsin erikoisia termejä, kuten ”farkuttaminen”. Varinkan hahmossa taas oli koskettavaa venäläistä sielukkuutta, ja myös traagisuutta. Luulen, että yksi teoksen pääteemoista on kulttuurinen ylisukupolvisuus, ja traumojen periytyminen solumuistissa sukupolvelta toiselle.

Lähdin lukemaan kirjaa hyvän mielen chicklit-pläjäyksenä, mutta löysin siitä taiteellista vakuuttavuutta ja syvyyttä. En olisi koskaan löytänyt koko teosta, ellei minulla olisi ollut supertylsää Piki-kirjaston Ellibs-palvelun kirjaerämaassa. Teos tuntui aidosti yllättävältä ja virkistävältä kirjatapaukselta, joka tyylillisellä eleganssillaan kirii omalla listallani tämän vuoden parhaisiin tuttavuuksiin.

Orivesi, here I come!

Teos: Kirsti Ellilä: Lepra (Arktinen Banaani, 2019)

Blogini sijainti on muuttanut viime kuun aikana Tampereelta Orivedelle. Vielä en ole ehtinyt tehdä kattavaa katsausta Orivesi-aiheisesta kirjallisuudesta, mutta sellainen on suunnitteilla. Oriveden anti maamme kirjallisuudelle ei ole mitätön, koska niin moni kirjailija on opiskellut Oriveden Opiston kirjoittajalinjalla. Jotkut heistä ovat myös sijoittaneet joitain romaanejaan Oriveden seudulle.

Kirsti Ellilän historiallinen romaani Lepra on ollut pitkään listallani, mutta en ole syystä tai toisesta saanut kirjaa käsiini ennen tätä päivää. Tänään luin sen Oriveden kirjastolla sen hiljaisen työskentelyn peräkammarissa. Teos oli liian laaja yhden istunnon kirjaksi, mutta sain siitä kuitenkin ihan hyvän kokonaiskäsityksen.

Teoksen vahvuus ja heikkous on se, että se pohjautuu Ellilän sukulaistädin tarinaan. Tapaaamme siinä pontevan diakonissa-Matildan, joka kutsutaan Oriveden lepraparantolan johtajattaren sijaiseksi vuonna 1921. Matilda on tiukkojen tilanteiden nainen, joka on työskennellyt muun muassa Dragsvikin vankileirillä kansalaissodan jälkimainingeissa. Hänen siskonsa Helmi on hoitanut parantolan johtajattaren tehtävää, mutta on sairastunut niin, ettei työnteko enää luonnistu.

Kun Matilda saapuu paikalle, hän löytää laitoksen kaaoksen keskellä. Sen kirjanpito on hunningolla, ja hoitaja Kärkkäinen on ottanut vallan omavaltaisesti käsiinsä. Potilaita kohdellaan vanhanaikaisella koppihoidolla, ja kuri on raamatullinen. Matilda itse uskoo modernimpiin hoitomenetelmiin, mutta maalaisia hoitajia on vaikea vakuuttaa niiden toimivuudesta. Muutenkin hoitajien sitoutuminen työhönsä on matalaa, ja henkilökunnan vaihtuvuus on tiheää.

Romaanin keskeinen jännite liittyy kahden potilaan, Aunen ja Juhon lihalliseen rakkaussuhteeseen, ja intiimiä kanssakäymistä koskeviin sääntöihin. Kaikki seurustelu on tietysti sairaalassa kiellettyä, mutta henkilökunnalla ei ole resursseja valvoa hoidokkejaan jatkuvasti. Aune on muutenkin uhmakas, ja Juho on lähetetty sairaalaan kotikunnastaan sosiaalisin perustein. Ehkä miehellä ei olekaan lepraa, vaan proosallisempi kuppa, mutta hänet on haluttu pois oman kylän naisia vikittelemästä.

Myös Helmillä ja Matildalla on ollut tahoillaan salainen suhde mieheen, eli he ovat ”langenneet” kauas diakonissan naimattomuuslupauksesta. Matildan tapauksessa kyse ei ole kovin vakavasta hairahduksesta, mutta Helmi on hairahtunut työpaikallaan leprapotilaita hoitavaan juoppoon, naimisissa olevaan lääkäriin. Tämän jälkeen hän on itse sairastunut oireisiin, jotka viittaavat uhkaavasti lepraan. Sairastumista hän tietysti tulkitsee Jumalan rangaistuksena, ja tähän liittyvä kirjeenvaihto on raskasta luettavaa.

Voi ja huoh. Tämä oli taatusti todenmukainen, mutta perinpohjaisen synkkä romaani, jossa ihmisyys näytti enimmäkseen karuja puoliaan. Luin tätä löytääkseni jotain uutta näkökulmaa Oriveden historiaan, mutta kirja kuvaa pitkälti suljettua yhteisöä, jonne moni kyläläinen ei uskalla mennä. Kylän nimismies on tarinassa yksi pahiksista, joka levittää laitoksesta ilkeitä juoruja ja on muutenkin korruptoitunut välistävetäjä. Muutenkin siinä kuvataan varsin mehevästi laitoksen rahasotkuja ja hallinnollista kaaosta.

Viime vuonna innostuin Victoria Hislopin Kreetan saarelle sijoittuvista teoksista, joissa kuvataan Spinalongan lepraparantolaa. Täytyy myöntää, että noissa kirjoissa oli enemmän toivoa kuin Ellilän teoksessa. Ehkä vertailu ei kuitenkaan ole aivan reilua, sillä Hislopin kirjoissa on ehdoton eksotiikkaetu, ja moni lukee niitä muukin teema kuin spitaali mielessä.

Romaanissa arvostin ajan hengen rehellistä kuvausta ja huolellista taustatyötä. Toisaalta koin sen hahmojen kristillis-siveellisen maailmankuvan varsin ahtaaksi siitä huolimatta, että molempi päähenkilö oli uskonsisarena päätynyt pitkälle erämaavaellukselle. Matildan hahmossa oli potentiaalia, sillä hän pystyi jopa nauramaan joillekin kanssauskovien äärimmäisille tulkinnoille. Kirjassa kuvataan muun muassa ruoanlaittoa varsin koomisesti: siinä tavataan uskovainen pitokokki, joka ei voi laittaa salaattiin omenaa, koska se muistuttaa häntä Eevan lankeemuksesta.

Toistaiseksi kaikkiin lukemiini kirjoihin, jotka sivuavat Orivettä, on liittynyt joko rankka historiallinen teema tai ripaus makaaberia kauhua. Tämä teos tarjoaa molempia elementtejä rankalla kädellä. Juuri nyt se tuntui minusta piirun verran liian ankealta, mutta saatan palata siihen uudestaan sitten, kun olen tutustunut paremmin näiden hoodien historiaan.

Suoraa puhetta maatalouden ahdingosta

Teos: Mikko Välttilä: Mitä meistä jää (Docendo, 2020)

Äänikirjan lukija: Jani Karvinen

Ville on varsinaissuomalaisen perintötilan isäntä, kunnallispoliitikko ja perheenisä. Sikatilalla on miljoonien eurojen investoinnit, mutta isäntäväen palkka jää keskivertosiivoojien tasolle. Tila työllistää pariskunnan lisäksi neljä muuta työntekijää, mutta sen tulevaisuus ei vaikuta ruusuiselta.

Sami toimii suuren kauppaketjun elintarvikkeiden eettisenä tarkastajana, ja hänen työhönsä kuuluu paljon matkustamista ulkomailla. Ville on hänen vanhin ystävänsä, oikeastaan ainoa kunnollinen sellainen. Sami asuu steriilissä, virtaviivaisessa omakotitalossa etäisen vaimonsa ja tyttärensä kanssa, mutta on viime aikoina kokenut elämässään suurta yksinäisyyttä ja vierantuneisuutta.

Kun Sami sitten löytää itsemurhan tehneen ystävänsä tämän kesämökiltä, hänen oma elämänsä ajautuu kriisiin kotona ja töissä. Paluu kotikonnuille tuntuu väistämättömältä, koska Villen vaimon tilalla tarvitaan akuutisti ylimääräisiä käsiä. Mies muuttaa tilapäisesti asumaan kesämökilleen ja ihastuu paikalliseen eläinlääkäriin. Samaan aikaan vaimo hakee eroa, koska hän on rakastunut tyttärensä karatevalmentajaan.

Romaanin varsinainen anti liittyy ruoan tuotannon globaaliin politiikkaan, ja se on vahva puheenvuoro kotimaisen maanviljelyn puolesta. Kirjan hahmot ovat kiukkuisia, jopa vihaisia, varsinkin Villen leski Hanna, joka jää yksin pyörittämään suurta tehotuotantosikalaa. Ruoan halpuutus ei jätä sen tuottajille monia vaihtoehtoja, eikä monilla kuluttajilla ole varaa ostaa laadukasta luomupossun sisäfileetä. Ulkomaisen ruoan laatusertifikaatteihin liittyy paljon korruptiota, eikä kukaan lopulta tiedä, mitä tapahtuu reilun kaupan banaaniplantaaseilla.

Mikko Välttilä onnistuu ujuttamaan tähän sinänsä arkiseen ja ihmissuhdepainotteiseen romaaniinsa painavaa asiaa ihmiskunnan tulevaisuudesta. Kaupunkilainen lukija saattaa jopa ahdistua sikatilan arjen kuvauksesta, mutta tuo ahdistus kuuluu olennaisena osana lukukokemukseen. Kirjan viljelijöitä ei käy kateeksi, mutta kovin hyvin ei mene espoolaisilla uraohjuksillakaan.

Yksilötasolla teos on tutkielma perusteellisesti harkitusta itsemurhasta tilanteessa, jossa lähipiiri ei osaa lukea läheisen epätoivon merkkejä. Kertoja-Sami on jopa pitänyt ystäväänsä tasapainoisempana ja onnellisempana tapauksena kuin itseään, vaikka hänellä on ollut taloudellisia haasteita. Tällä tasolla kirja voi kiinnostaa niitäkin, jotka eivät syty maatalouslomituksen vaikeuksista tai sikojen antibioottilääkinnästä.

Minulle kirjassa kuvatun sikatilan arki oli varsin eksoottista, joten koin käyneeni melkein ulkomailla Salon suunnassa. Pelkästä keski-ikäisten erokriisistä en olisi jaksanut lukea kokonaista romaania, mutta onneksi kirjan hahmoille ehti tapahtua paljon muutakin. Jos kyseessä on esikoisromaani, koin, että se on onnistunut saavuttamaan niin kypsyyttä kuin syvyyttä. Riippuu lukijan mielentilasta onko hän valmis vastaanottamaan päähenkilöiden maailmantuskan, mutta itselleni viime viikon cha cha cha-meiningin keskellä se toimi sopivana herättelijänä.

Kortteeriasumisen konkareita

Teos: Pirjo Tuominen: Hyvästit vinttikamareille (Tammi, 2023)

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Luin viime vuonna antaumuksella Pirjo Tuomisen Lappeenrantaan sijoittuvan teoksen Puutalokaupungin naiset, joka on kasvukertomus suuriin ikäluokkiin kuuluvasta Vienasta. Vienan tarina jatkuu nyt uudessa osassa, jossa hän kirjoittaa ylioppilaaksi ja lähtee opiskelemaan kauppatieteitä Helsinkiin Kauppakorkeakouluun.

Kirjan keskeinen teema on vaatimattomista oloista ponnistavien nuorten asema, eli se kuuluisa luokkahyppy. Viena ja hänen niinikään lappeenrantalainen ystävänsä Auli ovat sukunsa ensimmäisiä ylioppilaita, eikä heillä ole valmista mallia akateemisen polun raivaamiseen. Orvoksi jääneellä Vienalla ei ole perheen tukea lainkaan, kun taas Auli kokee kotonaan isäpuolen vihamielisyyden, kun hän ottaa puheeksi opinnot pääkaupungissa. Ahdasmielinen isäpuoli ei ymmärrä, miksi paikalliset oppilaitokset eivät kelpaa Aulille.

Helsingissä nuoret naiset saavat ratkaista kinkkisiä asumisen ongelmia. Molemmat päätyvät asumaan kortteeria useammassa osoitteessa, ja jäävät mielivaltaisten vuokranantajien armoille. Joku heistä odottaa vuokralaisiltaan tiukkaa kristillistä siveyttä, toinen seuraneitinä toimimista, ja mukaan mahtuu myös seksuaalisten palveluiden pyytäjiä. Jatkuva varuillaan olo luo turvattomuutta, ja se vaikuttaa varsinkin Aulin opintomenestykseen. Hänen valmistumisensa jää roikkumaan, kun taas sähäkkä Viena valmistuu tavoiteajassa ja löytää itsensä pian töistä lontoolaisesta mainostoimistosta.

Ehkä kiinnostavin ja yllättävin elementti kirjassa liittyi Aulin biologisen isän löytymiseen, ja siitä johtuvaan sukudraamaan. Myös Viena pääsee osalliseksi karjalaisesta mahtipontisuudesta vuokraemäntänsä kesäapulaisena tämän suvun tiluksilla. Noin puolet tarinasta sijoittuu edelleen Karjalaan, vaikka päähenkilöt opiskelevat Helsingissä. Romaanissa päästään myös viettämään aikaa Kilpisjärven alkavissa turismibisneksissä, jonne Viena päätyy kesätöihin viinakassaksi.

Tässä sarjassa minua on ihastuttanut kuvatun ikäluokan aukoton tulevaisuudenusko ja tekemisen meininki. En nyt suoraan pystynyt samastumaan Kauppakorkeakoulun opiskelijoiden eetokseen, mutta ainakaan Tuominen ei ole valinnut päähenkilöiksi kultalusikka suussa syntyneitä opiskelijoita. Niitäkin romaanin maailmassa esiintyy, mutta tuo maailma on aika etäinen näiden maalaistyttöjen maailmasta, jossa edelleen saadaan ruokapaketteja kotikonnuilta.

Peilasin tarinaa oman edesmenneen äitini tarinoihin omista opiskeluvuosistaan, ja löysin paljon tuttuja tunnelmakuvia. Tosin meininki provinssien yliopistoissa on ollut vaatimattomampaa kuin Helsingissä, ja siellä lähestulkoon kaikki ovat eläneet maalta lähetetyillä voipaketeilla.

Toivon mukaan sarja jatkuu Lontoosta, ja lukisin mielelläni enemmänkin fiksun ja filmaattisen Vienan seikkailuista maailmalla. Jännää oli, että romaanissa kuvataan Helsinkiä karuna ja vieraana ympäristönä, mutta tämän jälkeen Viena soljahtaa Lontooseen lähes vaivattomasti ja oppii nopeasti nauttimaan elämästään metropolissa.

Olen löytänyt Tuomisen kirjat tämän blogin pitämisen aikana, ja vaikka en välttämättä jaa kirjailijan kanssa samaa arvomaailmaa, olen pitänyt kaikesta lukemastani, ja joistain kirjoista olen ammentanut paljon uutta tietoa. Hän vaikuttaa yllättävän monipuoliselta kertojalta, joka kykenee uppoutumaan niin oman aikamme ilmiöihin kuin kaukaiseen historiaan.

Antiikkikaupoilla Skoonessa

Teos: Åsa Hallengård: Antiikkikurssi eksyneille sydämille. (Saga Egmont, 2022)

Suomennos: Katariina Kallio

Äänikirjan lukija: Johanna Kokko

Kristina on pian 70 vuotta täyttävä leskirouva, joka asuu yksin kartanotyylisessä residenssissään Skoonen Landskronassa. Hän on lähellä erakoitumista, vaikka hän edelleen tapaa aikuisia lapsia ja lapsenlapsiaan. Eräänä päivänä hänen poikansa Karl tekee äidilleen erikoisen työtarjouksen: häntä tarvittaisiin paikallisella huutokauppakamarilla antiikkikurssin vetäjänä.

Kristina on nuorena toiminut kuvaamataidon opettajana, mutta naimisiin mentyään häntä tarvittiin enemmän edustusrouvana. Edesmennyt aviomies oli väkivaltainen ja vaativa kodin tyranni, joka halusi määrätä vaimonsa elämän kaikki reunaehdot. Miehen kuolemasta on jo kolmisenkymmentä vuotta, mutta Kristina ei edelleenkään voi täysin luottaa uusiin ihmisiin traumaattisen avioliiton jälkeen.

Kristinan kurssille tulee sekalainen seurakunta, jolla on enemmän sosiaalisia tarpeita kuin aitoa halua oppia huonekalujen tyylisuunnista. Kymmenellä tapaamiskerralla he hitsautuvat yhteen ystäväporukaksi, jotka tekevät yhdessä paljon muutakin kuin penkovat toistensa ullakoita antiikkiaarteiden löytämisen toivossa.

Mukaan mahtuu aviokriisiä, uuden kumppanin etsintää, rahahuolia, parisuhdeväkivallasta toipumista ja tietysti maailman romanttisimmat homohäät. Kristinan lisäksi yhdeksi avainhenkilöksi nousee nuori yksinhuoltajaäiti Klara, jonka auttaminen vaatii useamman ihmisen voimia ja lain rajapinnoille ulottuvaa kekseliäisyyttä. Myös Klaran osallistuminen antiikkikurssille tuntuu muista käsittämättömältä, koska hän sinnittelee aidossa niukkuudessa.

Kirjaan mahtuu myös huumoria, ja eniten minua nauratti viisikymppisen Martinin taistelu oikeudesta kuunnella kotonaan punk-musiikkia. Punk on masennukseen taipuvaiselle perheenisälle ainoa jäljelle jäänyt oma ilmaisukanava, mutta aviokriisin keskellä musiikista tulee todellinen taistelutanner.

Tartuin tähän kirjaan hieman kyynisenä, koska en pitänyt sen nimestä enkä kansikuvasta. Kuitenkin kirjasarjan antiikin keräilyteema kiinnosti, ja ajattelin, että teos voisi tarjota harmitonta hupia. Niin se tekikin, ja viihdyin sen maailmassa erinomaisesti. Aloitin myös toisen osan lukemista, mutta en aio tuhlata aikaa jatko-osista raportoimiseen. Siinä sama porukka jatkaa yhteistä harrastustaan ja perustaa antiikkikahvilan vanhaan venesatamaan.

Kirjasta tuli vähän mieleen edesmenneen Maeve Binchyn tyyli, varsinkin teos Italian illat. Siinä oli samantyylistä yhteisöllistä hyväntahtoisuutta kuin tuossa ikonisessa aikuisten iltakurssikuvauksessa. Tosin Skoone ei herätä minussa vastaavaa nostalgian tuulahdusta kuin Dubliniin sijoittuvat chicklit-pläjäykset.

Osuvaa kuvausta alzheimerista

Teos: Annemari Marttinen:Mistä kevät alkaa (WSOY, 2006)

Äänikirjan lukija: Hannamaija Nikander

Leila on nelikymppinen yläasteen opettaja, joka elää pahimpia ruuhkavuosiaan. Ainoa tytär Kia on jo aikuistumassa, mutta tunnollinen nainen on saanut uudeksi tehtäväkseen huolehtia muistisairauteen äkillisesti sairastuneesta äidistä. Äiti asuu samalla paikkakunnalla, eikä Leila ole oikeastaan koskaan katkaissut napanuoraansa äitiin. Kun sairaus nostaa päätään, Leilasta tulee äitinsä curling-kasvattaja.

Kotipalvelun pomolla on oma näkemyksensä Helenan hoidosta, ja naisen leopardikuvioinen rintarossi ärsyttää Leilaa. Helena on tarkka omasta itsemääräämisoikeudestaan, vaikka tilanne on mennyt siihen, että Leila joutuu käymään äidin luona varmistamassa asioita päivittäin. Tästä on jo tulossa rasite työpaikalla, ja Leila pelkää huomautuksen saamista koulun rehtorilta. Lähipiirissä epäillään, että Leilalla on salasuhde, koska hän on niin kiihkeästi naimisissa puhelimensa kanssa.

Olen lukenut useamman romaanin Annamaija Marttiselta, joka tuntuu usein valitsevan teoksiinsa ajankohtaisia, yhteiskunnallisesti puhuttelevia teemoja. Tämä teos kertoo vanhushuollon haasteista lähes 20 vuotta sitten, mutta tuskin ala on ehtinyt kehittyä niin paljoa sen jälkeen, että lähestymistapaa voisi pitää jälkijättöisenä.

Olen viime viikkoina lukenut useamman romaanin, joiden keskiössä on noin viisikymppinen, elämänsä muutosten keskellä kipuileva nainen. Tämän romaanin Leila on vasta 46-vuotias, mutta käyttäytyy kuin ikäistään vanhempi henkilö, eli äärimmäisen tätimäisesti. Leilan elämään turvaa tuovat muun muassa vanhat astiat, ja hän tekee ison numeron kerrosvadeista, joita tarvitaan tyttären ylioppilasjuhliin.

Toinen keskeinen kirjan teema on aikuisen äiti-ihmisen suhtautuminen aikuistuvan tyttärensä seksuaalisuuteen. Vaikka Leilalla ei ole uskonnollisia tai muita elämänkatsomuksellisia syitä olla ahdasmielinen, hän ei pidä siitä, että abiturientilla on poikaystäviä. Kondomin kääreen löytäminen tyttären sängyn alta aiheuttaa hänessä suurta elämäntuskaa. Tytär onnistuu kyllä erinomaisesti haastamaan äitinsä korostetun turvallisuushakuista maailmankuvaa. Hän muun muassa suosittelee tälle naku-uintia keinona päästä eroon liioista estoista.

Kirjan maailma on lähes korostetun arkinen, mutta Marttinen osaa taitavasti kuvata muistisairaan päänsisäistä kauhua, kun kodin esineet alkavat puhua hänelle ja hyökätä päälle. Hän kuvaa myös osuvasti hoitohenkilökunnan tekopirteitä ja samalla alentuvia puhetapoja, ja tilannetta, jossa ihmiseltä riistetään viimeinenkin mahdollisuus tehdä valintoja elämässään. Vaikka kirjan Helena päätyy hyvämaineiseen yksityiseen hoitokotiin, sen maine ei takaa ihmisarvoista elämää.

Luin kirjaa äitienpäivänä, ja koin sen varsin oivalliseksi teemalukemistoksi. En osannut samastua Leilan hahmoon, mutta kirjassa kuvattu äiti-tytär suhde tuntui sopivan haasteelliselta. Varmasti moni lukija pystyy löytämään tästä kirjasta tarttumapintaa, tai vertailukohtia, jos hänellä on omassa elämässään joku muistisairauteen liittyvä tilanne päällä. Ja jos ei ole, niin hän voi silti Helenan tarinan kautta pohtia, millaista hoitotahtoa hän voi ilmaista nyky-yhteiskunnassamme.