Pössypuiston valaistuneet tähdet

Teos: Elizabeth Acevedo: Runoilija X (Karisto, 2019)

Suomennos: Leena Ojalatva

Aika usein somen syövereissä kohtaan kyselyjä, joissa etsitään lukemistoa nuorelle, joka lukee vähän ja sitäkin lähinnä pakotettuna. Tällaisiin kyselyihin on aina vaikea vastata, sillä en ainakaan itse ole omalla persoonallani onnistunut toimimaan lukuhalun nostattajana tuntemilleni nuorille.

Mutta nyt, nyt uskallan suositella, ja jopa runokirjaa vähän lukevalle teinille. Huh huh. Löysin nimittäin teoksen, joka voisi toimia lukuhaluttoman nuoren rippilahjana, tai lukemistona rippileirin aikana. Kyseessä on runomuotoinen romaani, jossa liikutaan New Yorkin Harlemissa ja käydään erittäin vastenmielistä ”vahvistusopetusta” eli katolisten nuorten rippikoulua.

Kirjan kertoja on 16-vuotias Xiomara, alias Mira, Dominikaanisesta tasavallasta tulleiden maahanmuuttajien jälkeläinen, jotka ovat saaneet lapsensa kypsässä iässä. Mami on syvästi uskova katolilainen, joka pitää kaksostensa syntymää Jumalan ihmeensä, ja omistautuu kodilleen ja lapsilleen sataprosenttisesti. Hän on saanut myös Papin pysymään poissa bodegoista ja rommin juonnista, ja perhe on niin kunniallinen kuin Harlemissa musta perhe voi suinkaan olla. Xiomaran veljellä Xavierilla kaikki asiat tuntuvat sujuvan helpommin kuin siskollaan: hän on päässyt akateemisilla saavutuksillaan pois ghettosta lasipalatsia muistuttavaan eliittikouluun, kun taas Xiomara käy paikallista high schoolia ja turhautuu.

Xiomaran elämä muuttuu, kun hän saa uuden äidinkielen opettajan, neiti Galianon, joka perustaa kouluun lavarunouskerhon. Hän ei kerhon alkuvaiheessa edes uskalla tulla mukaan, vaikka opiskelee genreä YouTuben videoiden pohjalta ahkerammin kuin kukaan muu.

Kirjassa käsitellään kehonkuvan, seksuaalisuuden, seurustelun, päihteiden käytön ja muiden ”normiteinien” teemojen lisäksi uskonnollista identiteettiä, raikkaalla ja moniuloitteisella tavalla. Xiomara elää elämäänsä ehkä maailman vapaamielisimmässä kaupungissa, ja joutuu piilottelemaan seurusteluaan äidiltä ja tämän kirkkokavereilta. Toisaalta isä Sean on tärkeä keskustelukumppani, joka ei anna ihan pölhöjä vastauksia kasvavan nuoren kysymyksiin.

Tässä kirjassa eletään dominikaanilaista kulttuuria newyorkilaisessa ”taskussa”, puhutaan paikallista murretta, ja uhataan kapinallisia nuoria kuuliaisuuslomalla vanhempien kotimaahan. Näin omasta näkökulmastani en pitäisi tuota rangaistuksena, eikä Xiomarakaan ole varma, onko se uhka vaiko mahdollisuus. Espanjaa kirjassa puhutaan runsaasti, ja lukija joutuu välillä pähkäilemään pitkien sitaattien merkitystä. Itse pidin paljon espanjankielisistä osioista, vaikka en kaikkea ymmärtänytkään, sillä tekstin suullisuus välittyy erinomaisesti niiden kautta. Dominikaanisen tasavallan juuristaan Acevedo muistaa seuraavaa:

”Esivanhemmat: ylititte ankarimmat vedet/&vedet&vedet/&vastarannalla/yhä haukkoen/henkeä/unelmoitte meidät/ylös vuorovedestä/&me nousemme/teidän vuoksenne/teidän ansiostanne.”

Olen aivan innoissani kirjan löytämisestä siksikin, että saan tällä kuitattua maahaasteessani kohdan 43/196: Dominikaaninen tasavalta. Helmet-haasteessa sijoitan sen kohtaan 10 ”Rodullistetun kirjailijan teos”, vaikka se sopisi ainakin viiteen muuhunkin kohtaan.

Mainokset

Gender trouble, Orivesi style

Olen sen sortin feministi, joka haluaa yrittää ymmärtää sitä porukkaa, jonka mielestä ”terveet sukupuoliroolit” kuuluvat koulujen ja päiväkotien opetussuunnitelmiin. Painotus sanalla ”yrittää”. Kristityillä konservatiiveilla on jatkuva huoli koulutusjärjestelmämme ”homosaatiosta” ja ”transusaatiosta” samalla, kun Ev.lut. kirkko joutuu kerjäämään varoja Yhteisvastuukeräyksessä toisen asteen oppilaitosten nuorten perustarvikkeisiin.

Elämme kehitysmaassa, jossa heikoimpien elintaso vastaa Romanian köyhien vastaavaa. Kaikilla perheillä ei ole varaa tietokoneisiin, koulukirjoihin, harrastuksiin eikä joululahjoihin. Tällainen köyhyys on usein ylisukupolvista, ja leipäjonoissa voi nähdä kolmenkin polven edustajia samasta suvusta. Tällaisille ihmisille konservatiiveilla kunnanvaltuutetuilla harvoin riittää empatiaa, koska heillä on kiire valvoa, etteivät heidän poikansa ja näiden kaverit pukeudu pinkkiin tai käytä salaa kynsilakkaa.

Orivedellä Herran vuonna 2019 konservatiivit kristityt puuhaavat kunta-aloitetta, joka palauttaisi ”terveet sukupuoliroolit” lasten opetukseen. Aloitetekstissä ei vastusteta niinkään opetusta seksuaalisesta suuntautumisesta, vaan pikemminkin sellaista sukupuolen käsitystä, jonka mukaan sukupuoli on jatkumo, eikä binäärinen jako rasiaan ja töpseliin. Gender Trouble, Judith Butleria lainaten, on saapunut Orivedelle kaksikymmentäyhdeksän vuotta myöhässä.

Butlerin joustava näkemys sukupuolesta on vapauttanut monia omasta identiteetistään epävarmoja ihmisiä ilmaisemaan itseään. Gender Trouble on todella vaikutusvaltainen teos, joka on muuttanut monien elämän kohti parempaa. Konservatiivien mukaan tämä on ”propagandaa”, joka turmelee nuorison. Heidän maailmassaan sukupuoli on nimenomaan rooleja, joita ihmisen taimeen kaadetaan ylhäältä päin, ja vahvistamalla lapsen binääristä sukupuolta sen mukaan, mitä hänellä on housuissa, rakennetaan ”luonnollinen” yhteiskunta.

Adam and Eve, not Adam and Steve.

Ehe-ehe.

Olen kristillinen radikaalifeministi, ja minulle Raamattu on tekstikokoelma, joka syntyi yhdessä maailman ajassa, kulttuurissa, jossa naisten ja seksuaalivähemmistöjen asema ei ollut kummoinen. En etsi Raamatusta vahvistusta tasa-arvotyöhön muuten kuin rakkauden kaksoiskäskyn muodossa.

Meillä Suomessa on liiankin ”terveet sukupuoliroolit”, jos esimerkiksi nuorten ammatinvalintatilastoihin on uskominen. Naisvaltaisten alojen palkkakehitys on surkeaa, myös niiden varhaiskasvattajien, joita nyt syytetään väärien sukupuolikäsitysten tartuttamisesta pilteille. Talousjärjestelmämme perustuu edelleen kahden perheen elättäjän mallille, vaikka aika usein lasten elatuksesta on pääasiallisessa vastuussa matalapalkkainen, palvelu- tai hoitoalalla vuorotyössä työskentelevä naisoletettu henkilö. Yksinhuoltaja. Konservatiivikristittyjen mukaan ”yhteiskunnan mädättäjä” (muun muassa minua on näissä piireissä nimitetty sellaiseksi suoraan päin naamaa).

Lasten sukupuolikasvatuksessa tulisi kiinnittää huomiota sukupuolten tasa-arvoon enemmän kuin identiteettikysymyksiin. Fiksut lapset oppivat sateenkaariasian muutaman mukavan eläinsadun kautta. Heillä todennäköisesti on hoitajana joku, jonka ymmärrys sukupuolesta ei perustu Raamatun, Suviseurojen puheiden, tai Askel-lehden seuranhakupalstan käsityksiin. Sateenkaariperheiden lapsia on päiväkodeissa, joten on  ehdottoman tarpeellista, että moninaisten perheiden todellisuus otetaan huomioon varhaiskasvatuksessa.  

Koska perinteiseen malliin sukupuolitettu talousjärjestelmämme käy aivan eri aikaa kuin yhteiskunta, lapsiperheköyhyys syvenee. Kaikkien vanhempien rahat eivät riitä edes perusasioihin, vaikka he kävisivät töissä. Lasten tekeminen uusliberaaliin talousjärjestelmään on järkyttävä riskibisnes. Tämä on oikea sukupuolipoliittinen huoli, josta myös kuntapoliitikkojen kuuluisi olla murheissaan. 

Sukupuolikasvatus voisi olla esimerkiksi kasvattamista demokratiaan. Lasten on hyvä oppia, että kaikki työ on yhtä arvokasta, ja että myös työttömillä on ihmisarvo. Lasten on hyvä oppia, että sukupuoli on käsite, josta kiistellään, ja että kiistelykin voi parhaimmassa tapauksessa olla toisen ihmisyyttä kunnioittavaa. Lasten on hyvä oppia keskustelemaan, väittelemään, kyseenalaistamaan.

Pahinta, mitä voin kuvitella tälle maalle, on isänmaallisten konservatiivikristittyjen suunnittelema koulutusreformi. Vaikka tulevia valtakunnallisia opetussuunnitelmia ei onneksi lyödä lukkoon Oriveden kaupunginvaltuustossa, on huolestuttavaa, että pienen kaupungin 31 valtuutetusta 7 kannattaa transfobiaa, ja pullan-, nyrkin- ja hellantuoksuista arvomaailmaa.

Viiden pennin rautanaulaooppera

Teos: Juha Siro: Yllämme kaartuva taivas (LIKE, 2019)

Juha Siro on tamperelaiskirjailija, jonka tuotantoon olen tutustunut hieman jälkijunassa, mutta sitäkin innostuneemmin. Olen lukenut hänen romaaneistaan kaikki paitsi esikoisen, ja runojakin on joskus tullut tavattua.

Siro on myös aktiivinen kulttuuribloggari, mutta muuten ei tunnu esiintyvän paljoa medioissa, ja ehkä tämän vuoksi hänen tuotantonsa on jäänyt monilta ohi. Siron teoksissa on ilahduttavaa variaatiota, mutta eurooppalainen kulttuurihistoria on kaikissa läsnä omaperäisesti. Ja aika monissa myös vilahtaa Marilyn Monroen varjo, kuten tässäkin, pienenä, mutta ei mitättömänä mainintana.

Romaanin aika-akseli on huikeat 103 vuotta: se alkaa vuodesta 1923 Berliinissä ja päätyy jonnekin Arabian niemimaan aavikolle vuoteen 2026. Siinä seikkaillaan myös natsi-Saksan itärintamalla ja Venetsiassa. Päähenkilö on nimetön poika, joka kasvaa aikuiseksi pahuuden sydämessä. Hänen vanhempansa eivät ole yksimielisiä natsiaatteesta, mutta äiti liittyy puolueeseen ensimmäisten joukossa turvatakseen selustansa. Isä on väkivaltainen juoppo, mutta hänenkin oikeudentaju on keskivertoberliiniläistä kestävämpi. Koulussa opetus muuttuu ”hyvekasvatukseksi”, moni opettaja irtisanotaan, ja herkkä kertoja joutuu usein tilanteisiin, joissa hän tekee alleen koulupäivän aikana.

Tarinan alussa pojan äiti ramppaa rasitukseen asti vegetaristiyhdistyksen kokouksissa, mutta 30-luvulla maailmanlama poistaa hömpötykset ja silava palaa taas perheen ruokapöytään. Paluu normaaliin on kuitenkin kaikkea muuta kuin normaalia, ja kuvataiteisiin suuntautunut, hintelä poika yrittää parhaansa vältellä armeijan kutsuntoja. Kun hän vihdoin armeijaan joutuu, siellä hänen valokuvauslahjansa valitettavasti huomataan, ja hänet siirretään ”valiojoukkoihin” kuvaamaan pahuuden ydintä.

Sodan jälkeen mies pakenee traumojaan Venetsiaan, jossa elää säästöillään itsensä viiniin hukuttaen. Jossain vaiheessa hänen elämäänsä tulee kuitenkin vanhempi rakastaja, Maria, joka saa hänet katsomaan vääryyttä ja kärsimystä uusin silmin maailmantaiteen aarteiden äärellä. Marian matkassa mies saa takaisen palan ihmisyyttään, vaikka suhde ei tuon ajan sopivaisuusnormeissa täysin päivänvaloa kestä.

Tulevaisuuden Arabiaan sijoittuvan rinnakkaistarinan suhteen en ollut yhtä innoissani kuin natsiaikaisen, vaikka tarinoissa oli paralleeleja ihmiskohtaloita. Se jäi kokonaisuudessa liian ohueksi, ja huomasi, ettei Siro ollut läheskään yhtä perehtynyt islamilaiseen maailmaan kuin natsi-Saksan historiaan.

Luin kirjan liian nopeasti, tekemättä muistiinpanoja, ehkä juuri kerronnan vetävyyden takia. Kokonaisvaltaisen arvion kirjoittaminen vaatisi toisen lukukerran, johon en juuri nyt veny. Saatan siis palata tähän tekstiin uudestaan virkeämmin silmin.

Jos pidit Max Mannerin uusimmasta teoksesta Kadotettujen kahvila, pidät varmasti myös tästä teoksesta. Matkojen, niin fyysisten kuin henkisten, suhteen molemmissa käydään ihmisyyden äärirajoilla, ja palataan julmaan eurooppalaiseen arkeen, jossa hyvyys, luovuus, ja ilo valitettavasti liian usein peittyvät kaiken tasapäistävän kaalikeiton tunkkaiseen lehahdukseen kerrostalon käytävällä. Tässä lehahduksessa piilee se siemen, joka saa tavalliset perheenäidit väärille barrikadeille. Emme ole näille siemenille immuuneja tänäänkään, ja siksi tällaisia kirjoja pitää edelleen kirjoittaa.

Ahdistusta Armfeltintiellä

Teos: Sonia Paloahde: Aavistus (Minerva, 2019)

Paula on nuori tutkijanalku, kemisti, joka jättää yliopistouransa rahakkaan kotiapulaisen paikan vuoksi. Ennen tätä hänellä oli pitkä seksisuhde työantajaansa Samueliin, joka on kuuluisa, keltaisissa lehdissä viihtyvä näyttelijä. Edistääkseen uraansa Samuel nai miljoonaperijätär-Lisan, joka asuu hulppeassa perintölukaalissa Eiran Armfeltintiellä. Entinen tyttöystävä solahtaa sopivasti ”pakettiin”, kun uutta perhettä perustetaan.

Kirjan asetelma on omasta vaatimattomasta näkökulmastani aika överi, ellei saippuaoopperamaisen uskomaton, vaikka tässä ei kuvatakaan äärimmäistä vapaudenriistoa. Kirjassa liikutaan kahdella aikatasolla, nykyisyydessä ja 2030-luvulla, jolloin Paula on jo keski-ikäinen, kuolemansairas ja ei-biologisen aikuisen lapsen äiti. Odotin kirjalta alkuvaiheessa vahvaa tulevaisuusdystopiaa, ilmastonmuutokseen tai terrorismiin liittyvää juonen pyöritystä, rankkaa taistelua elinoloista, tai muuta yhteiskunnallista viestiä. Sitä ei kuitenkaan tullut. Tuli aika perinteistä kolmiodraamaa, tai oikeastaan neliö-, ellei henkilöiden vääristyneitä valtasuhteita oteta huomioon.

Kirja on esikoisteos, ja kirjailijalla on selkeä kyky luoda tunnelmaa ja katsoa maailmaa varsinkin nuoren aikuisen näkökulmasta. Tämän päivän nuorten aikuisten maailmassa helppo raha on usein suurempi toiminnan motiivi kuin omilla ansioilla hankittu maine tai ura. Paula voi olla rakastunut Samueliin, ja olla miehen setämäisen vallankäytön pauloissa, mutta enemmän hän tuntuu olevan rakastunut helppoon elämään, mitä hän ei koskaan nuoren tutkijan palkalla itselleen hankkisi. Hän valitsee elämän Lisan henkilökohtaisena assistenttina, joka metsästää tälle oikeanlaisen hiuslakan lauantai-iltana kauppojen suljettua, ja huolehtii aamiaisen yksityiskohdista antaumuksella, koska tietää pääsevänsä siipeilemään ja nauttimaan luontaiseduista. Miina Sillanpää ja piikojen vapautusliike ei ole tämän ihmistyypin kiinnostuksen kohteena; hän on erikoisen valintansa subjekti, eikä suostu tai kykene poistumaan kuplastaan.

Loppuosassa kirjaa kuvataan mielen hajaantumista, ja tekstiin saapuu kokeilevia elementtejä. Kokeilevuus tuntuu kuitenkin kornilta tehokeinolta tekstissä, joka paikoitellen lainaa kliseensä tyylipuhtaasti Seiska-journalismista.

Suosittujen britti- tai amerikkalaisten trillereiden näkökulmasta kirjassa esitelty varakkuus, ja koko kotiapulaisteema, ei hätkähdytä lainkaan. Kuitenkin näissä suuren maailman trillereissä koukuttavuus pohjautuu juonen ennalta-arvaamattomuuteen, kun taas tässä juonen vaihtoehdot jäivät kovin rajallisiksi. Luin esimerkiksi vastikään brittiromaanin Au pair, jossa myös elämässään eksynyt nuori nainen asuu työnantajiensa luona ja tulee näiden hyväksikäyttämäksi, mutta Au pairia lukiessani olin kauhuissani, tässä vaan hymähtelin päähenkilön naiiviudelle.

Yhteiskunnallisen tason puute oli kirjan sudenkuoppa, sillä olisihan tästä saanut aikaan näppärää satiiria, jos sille tielle olisi lähdetty. Tällaisenaan en osaa arvata teoksen ideaalista kohderyhmää, koska kirja tuntui liian helppolukuiselta ja markkinahenkiseltä ollakseen vakavasti otettavaa aikuisten mainstream-proosaa. Toisaalta kirjan kielessä oli liikaa koukeroita myydäkseen massaviihteenä. Ja massaviihteen algoritmien suhteen kustantaja ei varmastikaan ole jaksanut nuuhkia kansainvälisiä tuulia.

Kaiken voi lukea, ja jollekulle toiselle tämäkin teos voi olla uusien oivallusten lähde. Itse jään odottamaan kirjailijalta lisää ”kierroksia” niin teemojen kuin juonen pyörittelyn suhteen, eli rohkeaa syventämistä molemmassa päässä. Uskallan tämän sanoa, koska tutkin tällä hetkellä intensiivisesti ja hartaasti suomalaisten kustantamoiden julkaisukynnystä. Taso kotimaisten esikoisromaanien suhteen on todella kirjava, enkä ainakaan usko juttuihin, että teoksen pitäisi olla joka suhteen viimeistelty ja massasta erottuva, jotta se tulee julkaistuksi. Ehkä hyvä näin, koska näin syntyy toivoa.

Roima annos lähialuenostalgiaa

Teos: Kristiina Vuori: Elinan surma (Tammi, 2018)

Eletään 1400-lukua syvässä Hämeessä, Vesilahden pitäjässä, Laukon kartanon mailla. Kartanon avainpiika Kirsti on lyhyessä ajassa saavuttanut palkatun emännän paikan tiluksilla, joita isännöi naimaton ja komea Klaus Kurki. Kirstin toivo miehelään pääsystä on korkeimmillaan, kun vieraiksi kartanoon pasahtavat hänen ottovanhempansa ja sisko Elina, joka on ollut viisi vuotta luostarissa oppimassa suuren maailman tapoja, pitsinnypläystä ja vieraita kieliä. Vaikka sisarten suhde on ennen eroa ollut läheinen ja välitön, ei Kirsti voi olla kokematta riipivää kateutta kasvaneen siskonsa uudesta ulkomuodosta. Miesmarkkinoilla naiset kilpaavat eri sarjoissa, ja kilpailuasema on muodostumassa sietämättömäksi Kirstille.

Olen lukenut Kristiina Vuoren seitsemästä historiallisesta romaanista nyt kolme, jokaisesta olen pitänyt, koska ne ovat olleet reipas hyppy oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Elinan surma oli kuitenkin romaani, joka imaisi mukaansa alkumetreiltä, sillä sen kertojan ääni oli harvinaisen vetävä ja voimallinen. Kirsti on orpo, toisin kuin ”maitosisarensa” Elina, joka on vanhempiensa biologinen lapsi. Ottovanhemmilla on intressi Kirstin naittamisessa sopivalle porvarismiehelle, mutta kartanon herra on hänelle liian ylhäinen. Kirstin paikka yhteiskunnassa on erityisen häilyvä, ja jos hänen hairahtumisensa Klausin salavuoteeseen paljastuu, hänen arvonsa tulee alentumaan huomattavasti.

Kirjassa on sopivasti erotiikkaa, mutta kovin romanttiseksi sitä ei voi luonnehtia. Kukaan romaanin avainhenkilöistä ei löydä onneaan, mutta alkuperäisen runon asetelma vaihtuu tässä uudelleentulkinnassa. Kolmiodraamana kuvio on hyvin ”maailmallinen”, ja kuten Vuori kirjan loppusanoissa toteaa, inspiraatio runoon on luultavasti tullut tanskalaisesta, vastaavasta arkkiveisusta, jossa oli melkein samanlaiset nimet. Vaikka Lönnrotin runovariantissa poljento on tuttu itäinen, ovat sen vaikutteet enemmän läntiset eli paneurooppalaiset. Myös Vuoren romaanissa kielenkäyttö on läntistä, ja esimerkiksi Elina, joka on saanut luostarisivistystä, käyttää maalaiskontekstiin sopimattomia sivistyssanoja kuten privee (käymälä).

Kirja on runsas tiedonlähde sekä myöhäisen keskiajan kansanperinteisiin että katolisen kirkon tapoihin. Taikausko elää vahvana kartanon mailla, ja varsinkin raskauteen ja synnytykseen haetaan voimia muualtakin kuin pyhimyksiltä. Rohdot ja muut keitokset saavat ihmiset tekemään asioita mitä he eivät normaalisti tekisi, ja ukonvaajasta tehdyt amuletit suojaavat pahalta silmältä. Elina taas haluaa mailleen rakennettavan oman kivikappelin turvaksi häntä vainoavan avainpiian vihoilta.

Kaiken kaikkiaan Elinan surma on ryhdikäs ja koukuttava sukellus lähialueeni muinaishistoriaan, joka saa minut katselemaan vanhoja kalmistoja ja kivikirkkoja taas uudella intensiteetillä. Suosittelen kirjaa varsinkin kaikille, jotka suhtautuvat nuivasti kotimaisiin historiallisiin romaaneihin, varsinkin niihin, joita ”naisviihteeksi” leimataan. Tämä teos toivon mukaan haastaa ja yllättää lukijansa, ja jos ei niin tee, niin ainakin lukija voi nauttia kovin autenttisen kuuloisesta kansankielestä.

Lukurauhaa korealaiselle kanalle

Teos: Sun-Mi Hang: Kana joka tahtoi lentää (Sitruuna, 2018)

Suomennos: Hilla Hautamäki

Lukija: Ritva Holmström

Tähkä on filosofinen kana, joka asuu akaasiapuiden alla korealaisella maatilalla. Tila ei ole pahin tehotuotantotila, vaan eläimet saavat nauttia ulkoilmasta häkeissään. Tähkän elämän suurin haave on saada jälkeläinen, mutta ilkeä isäntäväki riistää tältä jokaisen munan. Haave kasvaa pakkomielteeksi, ja pian Tähkä löytää itsensä hautovan vierasta munaa, koska ei voi enää munia omiaan. Muna kuuluu edesmenneelle ankalle, mutta sen hautominen tuo Tähkän elämään täyttymyksen. Poikasen synnyttyä alkaa rankka selviytymistaistelu, jonka aikana uhrautuva äiti koettelee äärirajojaan.

Kirja on globaali bestseller, ja sitä markkinoidaan lastenkirjana, mutta pikku piru minussa uskaltaa väittää, että sen pelkistetty, mustavalkoinen kuvitus vetoaa enemmän tyylitietoisiin vanhempiin kuin lapsiin. Toki itse pidän kuvituksesta kuin hullu puurosta, ja jos minulla olisi pieniä lapsia, haluaisin heille myös Tähkä-aiheisia vaatteita.

Minun on vaikea määritellä tälle teokselle minimi-ikärajaa, sillä perinteisestä, lapsenomaisesta sadunkerronnasta huolimatta tässä käsitellään aika isoja ja ahdistavia teemoja, kuten syrjintää, kiusaamista, lapsettomuutta, sijaisvanhemmuutta ja eläintuotannon vääryyksiä. Ainakaan alle kouluikäisille en tätä lukisi, ehkä alakoululaiset ovat ideaali kohderyhmä, mutta voi tämä kiinnostaa myös eläinten oikeuksista kiinnostuneita teinejä. Kovin poliittinen teos ei ole, jos vertaa tätä vaikka George Orwellin Animal Farmiin. Mutta eläinhahmot ovat moniuloitteisia, ja tietystä inhimillistämisestä huolimatta edelleen eläimellisiä.

Kielellisesti teksti on todella nyansoitua lastenkirjaksi, ja suomeksi käännettynäkin se soi ainutlaatuisesti. Lapsen näkökulmasta kirjan maailma on universaali, ja suurin osa eläimistä ovat suomalaiselle lapselle tuttuja. Vain jotkut puut ja kasvit ovat eksoottisia, mutta muuten tarina ei vaadi käännöksiä. Kuunneltuna teksti on varsin maaginen, mutta jäin kyllä kaipaamaan koko kuvituksen näkemistä. Eli hankkisin tämän teoksen ehdottomasti mieluummin painettuna kirjana kuin äänikirjana.

Tällä postauksella juhlistan Lukurauhan päivää, jota juhlistettiin Lukukeskuksen innoittamana tänään sunnuntaina 11. 2. Päivä on varmasti ollut suosittu, koska ainakin täältä koti-Nekalasta katsottuna ulkoilu näytti kelien suhteen jopa hengenvaaralliselta.

Todellisia luurankoja kaapissa

Teos: Anja de Jager: A Cold Case in Amsterdam Central (Constable, 2016)

Anja de Jager on englanniksi kirjoittava, Lontoossa asuva hollantilaisdekkaristi, jonka teokset sijoittuvat Amsterdamiin. Löysin Lotte Meerman-sarjan aloitusteoksen Suomalaisen kirjakaupan alehyllystä. Sarjaa on jo kirjoitettu kokonaiset kolme teosta, ja kirjailija kertoo saavansa inspiraation teoksiinsa poliisi-isänsä tarinoista. Mielenkiintoinen näkökulma dekkarien kirjoittamiseen, mutta todennäköinen. Omissakin fiktiopläjäyksissäni on enemmän sossuja ja opettajia (vanhempieni ammatit) kuin tutkijoita (oma entinen ammattini).

Lotte Meerman on keski-ikäinen, juuri sairauslomalta töihin palannut poliisinainen. Hän on ollut saikulla hermoromahduksen vuoksi, koska hänen ex-miesystävänsä on joutunut vankilaan keississä, jossa hän itse oli mukana tutkijana. Lotten perhesuhteet ovat muutenkin pahassa solmussa, eikä vähiten huolta aiheuta vanha äiti, jolla on, kuten edellisessäkin lukemassani kirjassa, hamstraamisongelma.

Teoksen ”koukku” on luuranko kaapissa, eli Amsterdamin keskusaseman säilytyslokeroista löytyy ihmisen luuranko. Pussi on kuulunut miehelle, joka on kuollut sen talletuspäivänä työpaikallaan onnettomuudessa, joka tuntuu lavastetulta. Nuori leski Tessa on syystäkin kauhuissaan, eikä ymmärrä aviomiehensä motiiveja. Onko vainaja myös mahdollinen murhaaja, ja kenelle luut kuuluvat?

Juoni kirjassa on kekseliäs, ja se kattaa ison siivun natsimiehityksen historiaa. Muuten kyseessä on perusdekkari, josta lukija voi halutessaan löytää ripauksen ”Nordic noiria”, sillä lähenteleehän tuo Hollannin meininki monessa suhteessa Pohjoismaita. Tulppaanien siitepölyä löytyy luukätköksistä, ja pyörätelineiden sijoittaminen kaupunkikuvaan on monien keskeinen huolenaihe.

Kirja on hyvin perhekeskeinen, eli siinä käsitellään niin Lotten omia kuin hänen kollegansa, syyttäjä-Francinen perheen ja suvun koukeroita, lähimenneisyyttä, muistia ja muistamattomuutta. Ihmissuhteet korostuvat enemmän kuin toiminnallinen jännitys tai kauhu, ja jonkin verran tässä myös kotoillaan, mutta ”cozy crime”-osastoa teos ei mielestäni edusta. Sekä Francinella että Lottella on omaishoitajaongelma, eli tässä vieraillaan myös kuuluisissa hollantilaisissa vanhainkodeissa. Monella tapaa teos antaa lukijalleen läpileikkauksen koko hollantilaisesta yhteiskunnasta, tyylikkään tiiviissä muodossa.

Kielellisesti teos on arkinen ja helppolukuinen, en tiedä johtuuko se mahdollisesti siitä, että kirjailija ei ole syntyperäinen englannin puhuja. Toisaalta teos on selkeästi suunnattu brittimarkkinoille, eli tietyllä tasolla se selittää hollantilaista yhteiskuntaa ulkomaisille lukijoille.

Maahaasteessa olen nyt rastilla 41/196: Alankomaat. Olen nyt mahdollisesti lukenut elämäni aikana viisi hollantilaisteosta, jos Anne Frankin päiväkirja lasketaan mukaan. Näistä neljästä löytyy arvio tästä blogista, joista toistaiseksi viimeksi lukemani, vanhustenhoitoaiheinen Hendrik Groenin Viimeiset villitykset, on ehdoton suosikkini.