Antiloopin lempeästä viisaudesta

Teos: Jari Vainio: Viidakkotohtori. Dokoto Jalin päiväkirjat (Johnny Kniga, 2021)

Äänikirjan lukija: Martti Suosalo

Luin nyt putkeen kaksi suomalaisen kirjoittamaa Afrikka-kuvausta, jotka komppaavat hyvin toisiaan, vaikka ovat eri aikakausilta. Jari Vainio lähti lääkärin hommiin Sambiaan 28-vuotiaana vuonna 1987, kun HIV-epidemia oli vaarallisessa nousussa, mutta maan hallitus edelleen kielsi koko ilmiön. Hän päätyi Mosambikin rajalle katolisen kirkon ylläpitämälle puskaklinikalle, jossa tautia hoidettiin hallituksen linjaa uhmaten.

Dokoto Jali viihtyi maassa kuutisen vuotta, ja ymmärtääkseni miehen myöhempäänkin uraan on liittynyt kehitysmaajaksoja ja erikoistumista trooppisiin sairauksiin. Kylmän sodan aikana Sambia taisi olla aika kommunistisvetoinen maa, mutta tarinan aikana tämä itäinen tuki loppuu ja maa siirtyy IMF:n uusliberaaliin regiimiin. Vainio ei tarinassaan keskity näihin globaaleihin taloustrendeihin, mutta itäblokkipainotteisuus näkyy siinä, että suuri osa Jarin työkavereista ovat puolalaisia. Tosin puolalaiset perustivat puskaklinikan jo vuonna 1911, jolloin maa ei ollut kommunistinen.

Kovin paljon Dokoto Jalilla ei ollut vapaa-aikaa klinikkaa palvellessaan, mutta jos sitä oli, niin hän käytti aikansa luonnon tutkimiseen ja klassikkokirjallisuuden lukemiseen. Alueella ei näkynyt televisio, vaan sitä saattoi joskus ihmetellä Lusakan-reissuilla. Vapaa-aikaa piti järjestää ulkomaan lomien muodossa, ja Jari tapasi käydä mm. Keniassa ja Lontoossa. Naapurimaassa Mosambikissa käytiin sisällissotaa, jolla oli vaikutuksia myös klinikan arkeen, eikä muissakaan lähialueen maissa, kuten Zimbabwessa, ollut kovin turvallista.

Paikallisten ihmisten näkökulmasta Jarin palvelusjakson kohokohta oli varmasti hänen vanhempiensa vierailu kylässä, mikä sai aikaan vieraanvaraista juhlimista. Jarin vanhemmat eivät olleet kovin tottuneita maailmanmatkaajia, mutta sambialainen elämänmeno sopi heille mainiosti.

Kiinnostavaa kirjassa ovat lääketieteeseen liittyvät eettiset kysymykset silloin, kun resurssit ovat vaatimattomat ja on tehtävä hoitoon liittyviä proriteettivalintoja. Vanhojen lääkkeiden dumppaaminen kehitysmaihin on tunnettu ilmiö, mutta joku raja tähänkin on vedettävä. Vainiolle tuli yllätyksenä se, kuinka paljon hänen klinikallaan kierrätettiin varusteita, ja kuinka antiikkisia välineitä siellä käytettiin. Kuitenkaan tämä ei ole kaikista alkeellisin lukemani tarina kehitysmaan lääketieteestä, vaan esimerkiksi Afganistaniin sijoittuvat tarinat ovat olleet vielä haasteellisempia. Tässä katoliset nunnat todella pyrkivät kehittämään omaa työtään esimerkiksi opiskelemalla Britanniassa. Jotain erikoissairaanhoitoakin yritetään soveltaa paikallisiin oloihin, ja ihmiset osaavat jo hakea apua psyykkisiin ja neurologisiin vaivoihin. Resurssipulassa myös Jari suosittelee joillekin psykiatrisille potilaille vaihtoehtohoitoja, sillä väärä lääkitys ei yleensä johda kuin syveneviin ongelmiin.

Tämä on humoristisempi teos kuin Walleniuksen Kenian saaga, ja ehkä kirjoittajien ikäero vaikuttaa tyyliin. Vainio kertoo nuoruudestaan kolmenkymmenen vuoden viiveellä, mikä saattaa lieventää kertojan maailmantuskaa. Toisaalta suuri osa havainnoista tuntuu autenttiselta päiväkirjan merkinnöiltä omalta ajaltaan.

Tykkäsin varsinkin katoliseen kirkkoon liittyvästä huumorista, joka onnistui mainiosti vierittämään nunnilta etäistä sädekehää. Tämän tarinan nunnat ovat ihan tavallisia työkavereita, jotka saattavat juoda liikaa jouluna ja päätyä hihittelemään katuojaan. Jarin läheisin ja eniten oppinut työkaveri sattuu olemaan nimeltään Teresa, ja mies ihmettelee, jääkö hän koskaan eläkkeelle. Toisaalta nunnien lomailu aiheuttaa klinikalla kohtuutonta työtaakkaa sinne jääville, sillä uusien työntekijöiden rekrytointi ei ole kovin helppoa. Välillä klinikalla käy vapaaehtoisia ja harjoittelijoita varsinkin Suomesta ja Irlannista, mutta jo klinikan syrjäinen sijainti tekee työhön sitoutumisen haasteelliseksi.

Tästä tarinasta ei todellakaan puutu sitoutumista, vaan Vainio tuntuu oppineen lähes täydellisesti paikallisen elämänasenteen. Omista ihmissuhdekuvioistaan hän ei tässä avaudu, mutta luulen, että sinkkuelämän syy johtuu pitkälti HIV-epidemiasta. Myös Walleniuksen Kenian-tarinassa HIV on edelleen suuri riskitekijä, mutta ei enää merkitse automaattista kuolemantuomiota. Wallenius päätyy samassa ajassa pysyvään parisuhteeseen työkaverinsa kanssa, mutta dokoto Jalilla on enimmäkseen nunnia työkavereina, joiden kanssa ei ymmärrettävästi kehity sutinaa.

Tämä on todella aistivoimainen, hauska ja informatiivinen teos, joka toimii niin työnkuvauksena, matkakirjana (silloin kun kertoja poistuu kotikylästään) kuin myös lähihistoriallisena dokumenttina. Kirjoittajalla on selkeitä kaunokirjallisia lahjoja, jotka kuvastuvat muun muassa luontokuvauksessa.

PS: Pahoittelen kirjan kannen tuplaantumista postauksessani. WordPress ei juuri nyt anna minun deletoida toista kuvaa.

Jambo Muzungu!

Teos: Viola Wallenius: Koti Keniassa (Otava, 2021)

Äänikirjan lukija:

Olen sattunut lukemaan jo usean lehtijutun Jämsänkoskelta Keniaan ponnahtaneesta Viola Walleniuksesta, joten osittain teoksen Koti Keniassa tematiikka oli minulle tuttua. Olen käynyt maassa vain Nairobin lentokentällä, jossa jouduin kerran viettämään kokonaisen päivän vaihtolentoa odotellessa, mutta maan kansalaisiin olen saanut tutustua Suomessa. Eli kulttuuri, jota kirjassa kuvataan, ei ole minulle täysin vierasta, vaikka en ole tainnut koskaan tavata ketään maan etelärannikolla asuvasta diko-heimosta. Kirjassa kuvatusta maasaikulttuurista olen kuullut ja lukenut enemmän, ja myös Walleniuksen perustaman Home Street Home-kansalaisjärjestön aktivismi kohdistuu osittain maasaikylien naisten aseman parantamiseen.

Tämä on viisas ja sydäntä lämmittävä teos, joka vastaa paljon Walleniuksen saamaan kritiikkiin valkoisen naisen pelastuskompleksista. Se on myös idealistisen nuoren elämäntarina, joka on kirjoitettu vaiheessa, jossa on saatu aikaan jo enemmän kuin moni meistä pystyy saamaan aikaan koko elinikänä. Kirjassa on todellinen tekemisen meininki, ja se tuo mieleen oman nuoruuteni 90-luvulla, jolloin tein lähes kaikki seminaarityöni jonkun kehitysmaan tai Irlannin NGO-sektoreista.

Tosin itse pääsin vain pyrähtelemään lyhytaikaisissa projekteissa haavemaissani, mutta puuhastelin juuri työleireillä, joista myös Walleniuksen NGO-ura alkoi. Omaa maailman parantamisen vimmaani hidasti lasten saaminen suht nuorena ja yksinhuoltajuus, mutta tässä tarinassa Wallenius päätyy vakaaseen parisuhteeseen kenialaisen kollegansa kanssa ja saa kahdeksan (!) sijaislasta. Hän myös haaveilee oman biologisen lapsen saamisesta, mutta asialla ei ole vielä tulipalokiire.

Pystyn samastumaan täysin tähän tarinaan, ja ihailen kertojaa suuresti. Samalla kirjallisena tuotoksena Koti Keniassa on hieman pliisu. Se käsittelee todella keskeisiä yhteiskunnallisia ongelmia syvällisesti ja kypsästi, ja olisin olettanut kirjoittajan olevan vähintään yhteiskuntatieteiden maisteri. Hän on sairaanhoitaja, joka suoritti opintonsa Helsingissä lähes konemaisesti, koska Kenian-projekti vei hänen energiansa. Aika usein tämän tyyppiset maailmanparantajat eivät onnistu suorittamaan mitään tutkintoa loppuun. Wallenius taas koki, että sairaanhoitajan opinnoista olisi hyötyä Afrikassa, mikä varmasti pitää paikkansa. Mutta kirjan luettuani huomaan, että hänen varsinainen lahjakkuutensa liittyy sosiaalipolitiikkaan.

Kirjaa voi lukea monesta positiosta; itse suosittelisin tätä jopa kurssikirjaksi ainakin AMK-tasolle. Tässä käsitellään kansalaisjärjestösektorin haasteita, naisten ja tyttöjen oikeuksia, seksuaaliterveyttä ja lastensuojelua tavalla, joka resonoi myös suomalaiseen todellisuuteen. Walleniuksen kuvaama kenialainen todellisuus ei ainakaan minusta tuntunut täysin vieraalta kulttuurilta, vaan tässäkin tarinassa on uhmakkaita teinejä, jotka ottavat lastenkodista hatkat. Kenialainen yhteiskunta on semi-organisoitunut lastensuojelussa, ja minusta tuntui kirjaa lukiessani, että Keniassa saattaa olla Suomea enemmän aitoa auttamisen halua yksin jääneitä lapsia ja nuoria kohtaan.

Pliisuksi koin jotkut osat Walleniuksen omaelämäkerrallista osuudesta. Toki hän kertoo kookosviinin nappailusta vapaailtoina kotikylänsä kuutamossa, mutta esimerkiksi romanssirintamaa hän avaa vain vähän. Kirjallisesti antoisimmiksi koin ihan tavallisen perhearjen kuvaukset, kun taas paikoitellen koin lukevani enemmän kansalaisjärjestön ideapaperia kuin kirjallista julkaisua. Toisaalta on toiveikasta, ettei hän vielä tässä esikoisteoksessaan paljastanut elämästään kaikkea, sillä lukisin tämän perheen vaiheista mielelläni lisää jatkossakin.

Jatkoin tämän lukusession jälkeen samoissa viboissa Jari Vainion Viidakkotohtorin parissa, ja kirjojen välille syntyi jännittävä yhteys, vaikka niiden välillä on 30 vuotta ”kehityksen kehittymistä”, ja Vainion tarina sijoittuu Sambiaan. Yleensä luen mieluummin Afrikasta sen maiden omien kansalaisten kertomana, mutta arvostan varsinkin tällaisia tarinoita, joissa maissa on asuttu ja tehty töitä vuosikausia.

Raivokasta balkanilaista energiaa

Teos: Nina Giminashova: Tatko (Kosmos, 2021)

Äänikirjan lukija: Elina Varjomäki

Elena on keski-ikää lähestyvä suomalais-bulgarialainen nainen, joka on muuttanut Espanjaan, osittain ehkä pakoon molempien kotimaidensa raskasta henkistä perimää. Aikuisena hän on seikkaillut maailmalla pitkälti miesten perässä, mutta sotkuiset miessuhteet myös ajavat häntä alhoon. Viime aikoina hän on löytänyt virtaa buddhalaisuudesta, ja päätynyt vapaaehtoiseksi hengelliseen retriittiin, jossa läheskään kaikki osallistujat eivät ole lihan iloja kattavia pyhäkoululaisia. Kuitenkin monien asioiden summa, joista vanhan isän vakava sairastuminen ei ole vähäisin, saa hänet harkitsemaan Suomeen paluuta yli nelikymppisenä.

Isä, hellittelynimeltään Tatko, ei oikeastaan ole hellittelyä puoleensa vetävä tapaus, vaan Elenan mielikuvissa pikemmin ukkosen Jumala Perun. Elena on elänyt sisaruksineen lapsuuttaan neuroottinen äijän sanelemassa tyranniassa, johon on kuulunut jatkuva huutaminen ja myös satunnainen väkivalta, ainakin perheen suomalaista äitiä kohtaan. Elena on saanut matkustaa Bulgariaan niin lapsuuden perheen kanssa kuin yksin aikuisena, ja on saanut liikaa esimerkkejä siitä, kuinka vaimoihmisten läimiminen on maan tapa. Naisen isäsuhde on perin ongelmainen, mutta se on kuitenkin olemassa, ja nyt isän täytettyä 80 vuotta hän ei enää pärjää ilman tytärtensä apua.

Olin teoksen alkupuolella hämmentynyt siitä, että Giminashova onnistui välttämään Bulgarian kommunistisen historian käsittelyä ja keskittyi enemmän folkloreen ja 1800-luvun ottomaaneja vastaan käytyihin taisteluihin. Mutta kommunistiajalle löytyy oma taskunsa tarinassa sen puolenvälin paikkeilla, tosin varsin suppea sellainen. Sen sijaan varsin vetoavaa on hänen tapansa kuvata maan nykyisyyttä, johon liittyy vahvasti isoäitien läsnäolo julkisilla paikoilla. Balkanilainen meininki välittyy myös miesten katukokouksissa, joissa keräännytään jonkun naapurin rikkonaisen auton ympärille parantamaan maailmaa. Kirjan isähahmon, Tatkon, koti-ikävä on käsinkosketeltavaa, mutta luin rivien välistä, että hänen maastamuuttoonsa ennen kommunismin romahdusta olisi ollut poliittisia syitä. Myöhemmin hän sai kokea kuninkaallista kohtelua sukulaisiltaan, ja näin perheen Bulgarian-lomiin mahtui myös paljon hyviä muistoja.

Monella tapaa Tatko on tyypillinen kahden kulttuurin kasvatin identiteettikertomus, mutta myöhemmät buddhalaiset seikkailut antavat sille uutta twistiä. Vertaan tätä kahden muun juurensa Balkanilla ulottavan kertojan, Pajtim Statovcin ja Cristina Sandun teoksiin. Selvästi teokset jakavat samaa post-kommunistista mielenmaisemaa, mutta eri painotuksin. Esimerkiksi Sandun Valas nimeltä Goliat on paljon humoristisempi teos, ja siinä käsitellään enemmän kommunismin lähihistoriaa. Gimishovan tarina Bulgariasta ammentaa aineksia pidemmältä aikaväliltä, ja ehkä opin sen kautta Bulgariasta enemmän kuin opin Sandulta Romaniasta.

Kiinnostavinta Tatkossa minulle on isän puolikielisyyden kuvaus, ja umpimieliset väärinymmärrykset isän ja tyttären välillä. Ei tätä isähahmoa käy kateeksi, kun hän joutuu eronneena monisairaana luopumaan rakkaasta omakotitalostaan, jota hän on huoltanut suuremmalla rakkaudella kuin läheisiään. Liikutusta herättivät myös isän Bulgarian-residenssin kirjalliset hoito-ohjeet, joista tytär ei meinaa saada mitään selvää.

Esikoiskirjaksi teos on varsin kypsä, ja siitä aistii, että kirjailija on mahdollisesti kirjoittanut ahkerasti koko ikänsä. Kaikkiin sivuhenkilöihin, kuten Elenan sisaruksiin, en päässyt tutustumaan kunnolla, ja hänen elämänsä miehiin lähinnä seksin kautta. Miessuhteiden kuvaaminen ei sytyttänyt minua suuresti, sillä kompleksisessa isäsuhteessa oli jo tarpeeksi nieltävää.

Hassua oli, että löysin tämän teoksen ja juuri lukemani Michel Houellebecqin skifiromaanin väliltä suoran yhteyden: molemmissa harrastetaan estotonta seksiä hengellisessä retriitissä Espanjassa. Myös Elena löytää erään hoitonsa kirjahyllystä Houellebecqiä. Tyylilajit teosten välillä ovat perin erilaiset, mutta seksuaalisuuden kuvaajina heistä löytyy hengenheimolaisuutta.

Vaikeat kirjat, osa 1: Michel Houellebecq

Teos: Michel Houellebecq: The possibility of an island (Vintage, 2005)

Käännös: Gavin Bowd

Olen viime viikkoina hitaasti käynyt läpi yksiöni suht niukkaa kirjastoa, ja löytänyt sieltä muutamia lukemattomia aarteita, jotka ovat jääneet kesken tekstin vaikeuden tai tylsyyden vuoksi.

Michel Houellebecqin The Possibility of an Island on näemmä hankittu Islannista vaihtojakson aikana vuonna 2008. Minulla on ollut hyvää yritystä lukea kirjaa, koska olen tehnyt siihen merkintöjä ja sivujen välistä löytyi kirjanmerkkejä. Ehkä saarella asuessani saariaiheiset kirjat ovat vedonneet minuun erityisesti, ja muistelisin, että jo silloin kiinnosti tämän rankaksi islam-kriitikoksi leimatun kirjailijan profiili.

No, tämä teos ei varsinaisesti ole islamisaation analyysia, vaikka uskonnoilla on siinä keskeinen rooli. Kirjaa on verrattu aikalaisarvioissa Margaret Atwoodin Oryx ja Crakeen, joka on muistaakseni myös jäänyt minulta kesken. Se on melko klassinen skifiromaani, jossa Daniel-nimisen miehen tulevat inkarnaatiot tarkkailevat 2000-luvun alun nykytilaa tulevaisuuden eri vaiheista käsin.

Olen lukenut, tai yrittänyt lukea, paljon hankalampia tai monimutkaisempia skifi-kirjoja aiemmin, mutta ne jäävät maailmankirjallisuudessa marginaaliin juuri siksi, että ne ovat liian ”tieteisiä”. Houellebecqin tulokulma skifiin on korkeakirjallinen ja humanistinen: hän ei ainakaan pitkästytä lukijaansa liiallisella tiedolla DNA-tutkimuksesta ja ihmiskloonauksesta, vaan tässä keskitytään enemmän kloonien sisäiseen maailmaan ja tunne-elämän muutoksiin.

Daniel on tarinan alussa pitkästynyt nuori mies Pariisista, joka on joutunut perheensä kanssa Turkkiin banaaliin all inclusive-hotelliin lomalle. Silkasta tylsistymisestä hän osallistuu hotellin kykyjenmetsästyskilpailuun, jossa hän vittuilee ääneen lihaville turistimammoille. Mammat pitävät hänen show’staan, hän kokee voimaantumista ja alkaa vakavasti harkita standupkoomikon uraa.

Danielilla on nuorena ollut monia rikkaita naispuolisia mesenaatteja, ja taloudellisen tuen reunaehtona on välillä ollut seksi. Hän on breikannut alalla silloin, kun ala oli vielä suht nuori, ja saanut kaiken kuviteltavissa olevan huomion ja kunnian. Keski-ikäisenä hän ei enää jaksa tehdä standuppia, vaan on siirtynyt ironisen, postmodernin pornon tuottajaksi. Muutenkin maailma hänen ympärillään on pornoistumassa, eikä hän ole haltioissaan kaikista siihen liittyvistä ilmiöistä, kuten pikkulasten pukeutumisen pornoistamisesta.

Muistaakseni jätin kirjan kesken, koska koin kirjan pornolla kyllästetyksi, ja Danielin eri kloonien seksuaalisen nettikäyttäytymisen seuraamisen puuduttavaksi. Nyt toisella tai kolmannella yrityksellä tiesin jo, mitä tuleman pitää, ja yritin katsoa, löytyisikö kirjasta muutakin sanomaa kuin hedonistista lihalliseen ekstaasiin valmistautumista.

Ja löytyihän sitä. Täytyy myös muistaa, että teos on satiiri, ja näin ollen sen pornon, seksin ja erotiikan kuvastoja kannattaa lukea monella eri tasolla. Pornoa kiinnostavampaa kirjassa oli Elohim-uususkonnon leviämisen kuvaus, ja ennustus maailman hengellisestä tulevaisuudesta.

Siinä vaiheessa, kun maailmaa uhkaa kärventyminen, Daniel on muuttanut Espanjan Almeriaan, ehkä pakoon julkkisasemaansa Ranskassa. Hänen vaimonsa Isabelle on jättänyt hänet, ja elämää uhkaa syvenevä melankolia. Näin ollen hän vastaa myöntävästi kutsuun tulla VIP-vieraaksi Elohim-ryhmittymän retriittiin Herzegovinan vuoristoon. Ja vaikka Daniel suhtautuu kaikkiin uskontoihin yhtä pilkallisesti, joku elohimilaisten elämänasenteessa puhuttelee häntä.

Elohimilaisilla seksi on hengellisen palvonnan keskiössä, pyritäänhän kultissa ikuiseen elämään. Kultin profeetta on avoimen seksuaalinen mies, jolla naispuolisia bändäreitä riittää. Vaikuttaa siltä, että mitä korkeammalle tasolle yksilö on päässyt hengellisyydessään, sitä vapautuneemmin hän käyttäytyy. Kultissa ei kuitenkaan sallita päihteitä, ainakaan sen omissa tiloissa, ja ruokavalio on kreetalaisen askeettinen.

Daniel ei suoraan rekrytoidu kulttiin, mutta lähtee puolen vuoden päästä sen talvileirille Lanzarotelle, jossa ikuisen elämän loppusijoituspaikan idea aktualisoituu hänen mielessään. Lanzaroten leirillä profeetta kuolee, ehkä jopa murhataan, mutta kaikki tietävät, että hän palaa elämään toisessa ruumiissa.

Oli kiinnostavaa leikitellä sillä ajatuksella, mitä maailmassa tapahtuu, jos suuret kirjan uskonnot kuolevat. Houellebecqin maalaamassa tulevaisuudessa on jäljellä enää islam, jonka kanssa kilpailevat länsimaiset uususkonnot, joista tämä Elohim on voimakkain. Elohim muistutti minua etäisesti skientologian ja Jehovan Todistajien sekoitukselta. Kultin profeetan lanseeraama kuvamaailma ainakin tuntui suoraan Vartiotornista kopioidulta.

Houellebecq piikittelee myös lemmikkien omistajille, sillä hänen maalaamassaan tulevaisuudessa eläinten käyttö tunneilmaisun keskeisenä kohteena tulee vain vahvistumaan. Danielin ja Isabellen koiran yhteishuoltajuus ei mene kuin Strömsössä, mutta ainakin lukija saa reissata monissa kiinnostavissa kohteissa kirjan hoitovuoron vaihtokeikoilla.

Nyt 13 vuotta myöhemmin tämä ei enää olut minulle vaikea rasti, tyyli tuntui jopa kepeämmältä kuin Margaret Atwoodin, jonka tuotannon läpikäymiseen olen nuorempana sijoittanut paljon paukkuja. Aikaa ei nyt tosin riittänyt kirjan runsaiden ranskalaisen kirjallisuuden klassikkoviitteiden avaamiseen, ja ehkä tässä piili se alkuperäinen vaikeus.

Sain kirjan lukemisen aikana hoidettua paljon kärsinyttä kaktuskokoelmaani, joka on sinnitellyt yli 10 vuotta liian ahtaassa ruukussa. Ajattelin Lanzarotea kasveja erotellessani ja multaa vaihtaessani, ja nyt haaveenani on hankkia kukkiva kaktus näiden kituliaiden vanhusten kaveriksi.

Aamuruskon huvilassa korkealla

Teos: Vera Vala: Aprikoosiyöt (Gummerus, 2021)

Äänikirjan lukija: Mirjami Heikkinen ja Anniina Piiparinen

Villa Alba, eli Aamuruskon huvila, on suomalaisen Ainon pakopaikka Tolfan vuoristokylässä, ei niin kaukana Roomasta. Aino on vanhempi leskinainen, taiteilija ja taiteen kerääjä, joka tarpeen tullen majoittaa huvilassaan Suomen-sukulaisiaan. Hänellä on lämmin sydän, joka sykkii myös uusille avun tarvitsijoille, kuten työtä tarvitseville turvapaikanhakijoille.

Romaanin alkuasetelmassa Aino on joutunut onnettomuuteen kylän kuuluisilla raunioilla, ja tapahtuman syy on epäselvä. Sukulaistyttö Lauran on kuulunut tulla kylään muutenkin, mutta nyt jo varatulla reissulla on painavampi syy, eihän Ainolla ole lähiomaista kuntoutumista tukemassa.

Aino on oikeastaan Lauran isotäti, mutta Laura on oppinut pitämään häntä tätinä, sillä äidin ja Ainon ikäero on vain pieni. Lauran äiti onkin jo huomattavasti huonommassa kunnossa kuin Aino, häntä vaivaa muistisairaus, ja isä Raimosta on tullut päätoiminen omaishoitaja. Nuoruudessa Laura on tottunut viettämään kesälomia Italiassa Ainon luona, mutta tässä kyläilyssä on pitkä tauko.

Tolfan kylään liittyy Lauralla, tämän äidillä ja siskolla katkeransuloisia muistoja. Laura itse on nuorena seurustellut siellä asuvan Alexin kanssa, mutta suhde kaatui Lauran kykenemätyömyyteen tehdä päätöstä Italiaan muutosta. Jossain vaiheessa äiti ei ole enää halunnut matkustaa Tolfaan, vaan on mieluummin lomaillut Ainon kaupunkiasunnossa Roomassa. Perheen lomakuvat paljastavat jotain sen jäsenten dynamiikasta: isosisko Kati näyttää kuvissa harvinaisen synkältä, ja äiti haltioituneelta. Tämän lisäksi Laura on löytänyt vanhempiensa luota paljastavan rakkauskirjeen, joka saa hänet epäilemään, että äidillä on ollut aikanaan kuuma romanssi tolfalaisen miehen kanssa.

No, aivan näin yksinkertaisesta keissistä ei ole kyse, mutta kuvio silti liittyy paikalliseen Rossin sukuun, jotka ovat hevostilallisia. Vera Vala tunnetaan paremmin suositusta Arianna de Bellis-dekkarisarjastaan, ja tämä teos on hänen ensimmäinen ei-dekkarinsa. Vaikka tässä teoksessa ei ratkaista veritekoja, on sukujen salaisuuksissa mysteerion siemeniä. Lisäksi kirotulla hevostilalla on hämäräpuuhia, josta carabinieri on kiinnostunut. Tästä tuli mieleen, ettei dekkaristi taida helpolla päästä irti rikostarina kertojan raidoistaan, mutta tämä ei ollut millään tapaa häiritsevää.

En kokenut päähenkilö Lauraa sielunsisaruksekseni, mutta se ei estänyt kirjan lumoavasta ilmapiiristä nauttimista. Pidin myös kirjan nimeä aika imelänä, mutta se kuitenkin liittyy olennaisella tavalla kylän estetiikkaan ja juoneenkin. Kirja ei varmaan yritäkään olla muuta kuin romanttinen viihdeteos, mutta Valan kieli on paikoitellen ilahduttavan terävää, havainnot nykykulttuurin ilmiöistä oivallisia, ja sivuhenkilöissä on tarinaa rikastuttavaa syvyyttä.

Laura siis on yli kolmikymppinen ikuinen graduntekijä ja wannabe-kirjailija, joka joutuu Suomessa elättämään itseään tilitoimiston palkanlaskijana. Hänellä on haalistuva suhde suomenruotsalaisen videotaiteilija Robinin kanssa, ja muutenkin hänen elämässään tuntuu moni asia olevan menossa katkolle. Etätyön tekeminen Italiasta käsin alkaa tuntua houkuttelevalta vaihtoehdolta, kun Ainokin kaipaisi arjessaan apua. Romanttisen fiktion asetelmana tämä kuvio ei ole toivottoman kliseinen, vaan jopa realistinen visio tämän päivän ylirajaisista huoltosuhteista.

Kirja tarjoaa myös iloa eläinten ystäville, sillä tässä tehdään vapaaehtoistyötä löytöeläinten hoivakodissa, ja onnistuuhan Laura myös löytämään itselleen karvakaverin.

Vapaaehtoistyön lisäksi kirjassa vietetään ainakin kaksia reheviä kyläjuhlia, joista varsinkin mustan tryffelin kevätjuhla jäi mieleen herkullisena kutkutuksena. Onneksi Vala ei kuitenkaan maalaa liian idyllistä kuvaa italialaisten yhteisöllisyydestä, vaan yhteisön mosaiikkiin mahtuu myös säröjä.

Minulle tämä teos oli mieluisa virtuaalimatkakohde, ja kyllä ihan reaalimaailmassakin Tolfa alkoi kiinnostaa ainakin päiväretkikohteena. Kirjassa mainitussa kylän läheisessä Civitavecchian kaupungissa olen joskus vuonna miekka ja kirves odotellut lauttaa Sardinialle. Vaikka en ole käynyt Italiassa vuosiin, maan fiilikset ovat edelleen ihon alla, ja jos saisin nyt vapaasti valita ensimmäisen Euroopan kohteen seuraavaa reissua varten, arpa luultavasti osuisi Italiaan. Kuulun siis kirjan keskeiseen kohderyhmään, ja tämän vuoksi myös arvioni hehkutus saattaa olla hieman nurkkakuntaista.

Hääreissulla Connemarassa

Teos: Lucy Foley: Kutsuvieraat (Otava, 2021)

Suomennos: Satu Leveelahti

Äänikirjan lukija: Outi Vuoriranta

Jules ja Will ovat menestynyt lontoolainen pariskunta, jotka eivät ole vitkailleet hääsuunnitelmissaan löydettyään toisensa yli kolmikymppisinä. Jules on merkittävä someinfluensseri ja yrittäjä, Will TV-juontaja, jonka elämää tuntuu vielä keski-iän kynnykselläkin jäsentävän kouluaika kalliissa Trewellyanin sisäoppilaitoksessa.

Kun häitä aletaan suunnitella, Julesilla on jo ammattinsa takia ohjakset käsissä paikan ja rekvisiitan suhteen, mutta sosiaalisesti homma keskittyy Willin poikakoulun kaveripiiriin. Miesten hyväveliverkosto on toiminut tiiviisti kaikki vuodet, ja pariskunnan luokkaerokin on asia, joka nousee pinnalle jo ennen maagista päivää.

Tarina keskittyy hääviikonloppuun pienellä saarella Connemaran maakunnassa, Irlannissa, mutta se pelaa paljon takaumilla. Se on melkein Agatha Christie-tyylinen ”whodunnit”-draama, jossa murhaan mahdolliset syylliset on eristetty hevon kuuseen, ja jossa he joutuvat kuulusteluihin ryhmää ennen kuin pääsevät saarelta pois. Juonessa on jonkun verran samankaltaisuutta Foleyn aiemman teoksen Jahti kanssa, jossa myös rikkaat nuoret aikuiset viettivät viikonloppua synkässä retriitissä Skotlannissa. Mutta toki hääteema erottaa teoksia toisistaan, ja joillakuilla, kuten itselläni, on tämäntyyppisiin miljöihin liittyvä fetissi, joten valitsin kirjan lähinnä tapahtumapaikan takia.

Tarinaan mahtuu jonkun verran paikallista connemaralaista folklorea, ja myös ruokalista ilahdutti runsaine kalasoppineen. Tyypilliseen brittityyliin kirjassa kuitenkin käytetään päihteitä suuremmalla antaumuksella kuin harrastetaan kulinarismia tai seksiä, ja hääpaikan omistajat osasivat ennustaa kunnon bakkanaalit, kun saivat tietää vieraiden yläluokkaisesta taustasta.

Kirja ilahdutti minua enemmän lifestyle-näkökulmasta kuin dekkarina/trillerinä, sillä nämä hääyrittämisen kuviot ovat Brittein saarilla niin eri levelillä kuin Suomessa. Toki poikakoulun käyneiden kaverusten salaisuudet ja kieroutuneet suhteet kiinnostivat myös, ja oli tässä paikoitellen ihan hehkeää luontokuvaustakin.

Juonesta en paljasta muuta kuin sen, että lähes kaikilla keskeisillä hahmoilla olisi ollut hyvä syy saada uhri hengiltä. Kirjan hahmoista ei oikein kukaan ollut erityisen sympaattinen, joten jäin ihmettelemään sitä, että tarina silti tehnosi ja jäin taas odottamaan uutta kirjaa Foleylta.

Ehkä kirjan viehätys piilee siinä, ettei se ole poliisivetoinen ja siinä, että sen ainekset olivat lopulta aika simppelit. Minulle tämä on juuri sopivaa aivot narikkaan-viihdettä, ei liian imelää tai tunteisiin vetoavaa, kuten osa tämän genren teoksista ovat. Lukija voi siis itse päättää, onko tämä dekkari vai psykologinen trilleri, itse luin tätä kelpona perinteisenä dekkarina, jossa oli melkein klassiset jännitteet ja asetelma.

Murhasta se pitäjä muistetaan

Teos: Teemu Keskisarja: Kyllikki Saari. Mysteerin ihmisten historia (WSOY, 2021)

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Olen sen verran vanha, että olen varmaan pienestä saakka tiennyt Kyllikki Saaren murhakeissistä vuonna 1953, mutta aiheeseen liittyvä postuumi rikosjournalismi ei ole koskaan kiinnostanut. Teemu Keskisarjan tuoreeseen teokseen tartuin, kun en löytänyt omiin fiiliksiin sopivaa dekkaria, ja tämä touko-kesäkuun vaihde on juuri sopiva vuodenaika tarinan kertaamiseen.

Kyllikki siis oli 17-vuotias seurakunnan konttoristi, pientilan tytär Pohjanmaan Isojoelta, paikkakunnalta, jota tämä murhatapaus pahasti leimasi ja joka sai jopa makkaramyyjät liikkeelle, kun pitäjään tulvi ulkopaikkakuntalaisia uteliaita murhatutkimuksen aikana. Hän katosi eräänä toukokuisena iltana matkalla uskonnollisesta tilaisuudesta kotiin, ja löydettiin pari viikkoa myöhemmin puolialastomana järvestä.

Kyllikin tapaus ei ehkä olisi kiinnostanut kansaa näin mittavasti, jos tyttö olisi ollut palaamassa tansseista, jos hänellä olisi ollut poikaystävä tai jos hän olisi ollut muuten ”helpon” maineessa. Mutta tyttö oli kovin vakavamielinen, ja tämä kristillinen vakaumus teki keississä poikkeavan.

Tarina kertoo kai eniten 1950-luvun nurkkakuntaisesta, pitkäveteisestä Suomesta ja yhtenäiskulttuurista, joka määräsi puheenaiheet työpaikoilla ja kuppiloissa. Toki huoli kiinni saamattoman murhaajan mahdollisesta yrityksestä tappaa muitakin naisia oli aiheellinen, ja tapauksen mediahuomioon liittyi myös vahvasti kaupallista intressiä.

Keskisarja onnistuu tavoittamaan mysteerion hengen kokonaisvaltaisesti, mutta voi kirjaa lukea myös tutkielmana agraariyhteiskunnan moraalikäsityksistä, muuttuvasta naisen asemasta, ja ennen kaikkea luterilaisen kirkon valta-asemasta, jollaisena teos on irvokas, jopa kuvottava.

On hyvin epätodennäköistä, että toiselle paikkakunnalle muuttanut kirkkoherra Kalervo Kanervo olisi surmannut rippilapsensa, mutta nuorten naisten hyväksikäyttäjänä tämä harhautunut kirkonmies oli ilmiömäinen. Kyllikillä ei ehkä ollut varsinaista suhdetta miehen kanssa samalla tavalla kuin taloudenhoitaja-Aulikilla, mutta kirjassa viitataan miehen tapaan pyytää seksuaalisia palveluksia alaisiltaan. Tuli myös mieleen, että olenko lukenut tästä samasta nilviäisestä myös Lauri Mäkisen dekkarissa, jossa oli Ambomaalla huonosti voivia kirkon palvelijoita päähenkilöinä. Kirkkoherran hahmo kun jäi kummittelemaan ihon alle, ja hänen rinnakkaistodellisuutensa kuulosti varsin mytomaaniselta.

Kanervon touhut elävien naisten kanssa vievät tarinasta aika ison osan, mutta kyllä Keskisarja valottaa myös paikallisten epäiltyjen elämänkaarta. Erityisen hyvin mieleen jäi sotaveteraani Vikke, joka oli jäänyt tuuliajolle rintamalta palattuaan, ja jonka tyyppisiä ei-toivottuja sulhasehdokkaita on täytynyt olla joka kylällä siitä huolimatta, että sulhasista oli huutava pula.

Tästä tarinasta en löytänyt yhtä ärsyttäviä nykykulttuurin liittyviä kommentteja kuin aiemmista lukemistani Keskisarjan teoksista, eikä hän tässä onnistu edes dissaamaan feministejä tai vesittämään naisrauhan ideaa. Ehkä korona-aika on tehnyt Keskisarjan kirjoittamiselle hyvää, sillä en löytänyt kirjasta hänelle tyypillisiä provokaatioita.

Osan yleisen historian kertauksista olisin voinut jättää lukematta, mutta tämäkin on makukysymys. Helposti nämä globaalit uutiskatsaukset jäävät Wikipedia-tasoisiksi, ja tässä kirjassa oli tarpeeksi jännittävä juoni ihan sinänsä, eli viittauksia Korean sotaan ja Neuvostoliiton sotakorvauksiin ei mielestäni olisi tarvittu.

Tunnelmiltaan teos on lähes yhtä synkän viipyilevä kuin Twin Peaks-sarja, eli kyllä tämä kepeästi voittaa monen kesän kotimaisen dekkariuutuuden. Itse kuitenkin toivon, että tämä kesänä true crime-innostukseni ei lähtisi yhtä lailla lapasesta kuin viime vuonna.

Virikkeitä viisikymppisille

Teos: Marian Keyes: Aikuiset ihmiset (Tammi, 2021)

Suomennos: Lea Peuronpuro

Äänikirjan lukija: Kati Tamminen

Parin viime päivän aikana tutustuin Caseyn veljeksiin ja heidän toimeliaisiin vaimoihinsa Irlannin Dublinissa, monessa maaseutukohteessa ja ulkomaan reissuilla. Suvun kokoava voima on Jessie Parnell, joka on naimisissa Johnny Caseyn kanssa ja samalla tämän työnantaja. Jessie on perustanut etnisiin herkkuihin keskittyvän ruokaimperiuminsa jo vuonna 1998, ja hän on jonkinlainen julkkis irlantilaisen ruokatapojen uudistajana.

Varakas Jessie on varsin antelias lähipiirilleen, ja kirjassa lähestytään naisen viisikymppisiä. Aviomies Johnny ei halua tuhlata juhliin yhtä paljon kuin vaimonsa, ja hän varaa synttäreitä varten murhamysteeriseikkailun Pohjois-Irlannissa. Juhlat eivät onnistu minkään suunnitelman mukaan, ja ne kulminoituvat veljen vaimon Caran sairauskohtaukseen bulimisen ahmimisen seurauksena.

Eipä kirjan yhdelläkään pariskunnalla mene kovin ruusuisesti, paitsi ehkä veljesten vanhemmilla, jotka viettävät kultahäitään toisiaan palvoen. Anoppi Rose on yhtä ilkeä kaikille kolmelle miniälleen, mutta luonnollisista syistä Jessie on virallinen inhokki, koska hän tienaa eniten rahaa. Kirjan maailmassa negatiiviset tunteet eivät liity perinteisiin irkkuteemoihin, kuten uskontoon ja perinteisiin perhearvoihin, vaan jopa vanhukset ovat aika moderneja arvomaailmaltaan. Vihan ja kyräilyn syyt ovat tässä yksityisempiä, mutta pahinta nurkkakuntaista tunkkaa en kirjasta havainnut.

Tämä on todella runsas ja moniuloitteinen sukutarina, jossa ei ole selkeää päähenkilöä. Teemoihin mahtuu yrittäjyyden, aviokriisien ja syömishäiriön lisäksi mm. turvapaikanhakijoiden ahdinkoa ja teatterin lavastustaidetta, ja irlantilaisen yhteiskunnan muutosta käsitellään 90-luvulta tähän päivään. Kirjan hahmoista suurimmalla osalla on yliopisto-opintoja taustalla, mutta varsinkin ruokaimperiumissa työskentelevät sukulaiset eivät pahemmin harrasta kulttuuria. Tästä huolimatta on tyypillistä, että he viljelevät puheessa suht teräviä termejä, kuten kognitiivinen dissonanssi. Minua tämä ilahduttaa, kun olen tottunut kotimaisessa chicklitiä, ja myös paikoitellen dekkareissa, todella latteaan, arkiseen kieleen.

Sen sijaan kirjassa ärsytti eri tuotemerkkien runsas viljely. Kirjan henkilöt eivät lopulta ole vauraudestaan huolimatta merkkivaatesnobeja, vaan pikemminkin tuntui, että Keyes saisi sponsorointia mm. Cadburyn ja Haribon karkkitehtailta. Tämäkin selittyy sillä, että Caran suklaan ahmimista kuvataan todella yksityiskohtaisesti. Toki kirjaan mahtuu maanista rahan kuluttamista, mutta suuruudenhullu Jessie preferoi matkoihin ja juhliin sijoittamista mieluummin kuin omaan ulkomuotoon keskittymistä.

Kirjan tenho pilee siinä, että se tarjoaa eri ikäisille ja – taustaisille lukijalle jonkun hahmon, johon samastua. Itse pidin eniten lavastaja-Nellistä, joka onnistui naimaan Caseyn veljeksistä ilkeimmän. Toisaalta koin, että kirjassa oli liikaa ryhmätoimintaa, ja että näistä kohtauksista olisi voinut rankata puolet pois ilman, että juoni olisi kärsinyt paljoa. Mutta tuskinpa Keyesin kaltaisen kassamagneetin tarvitsee editoida kirjojaan paljoakaan: runsaus on hänen tavaramerkkinsä, ja lukija tietää kirjaan tarttuessaan, mitä on odotettavissa.

Ehkä sitten kuitenkin pidän irlantilaisista naisviihdekirjailijoista eniten edesmenneestä Maeve Binchystä, jonka hahmogalleriaan mahtui enemmän köyhiä, maalaisia ja työläisiä. Mutta Keyes kuuluu ehdottomasti oman genrensä huippuihin, varsinkin dialogin ja yhteiskunnallisen analyysin taitajana.

Karu stoori talonvaltauksesta

Teos: Lisa Jewell: Kaikista synkimmät salaisuudet (WSOY, 2021)

Suomennos: Karoliina Timonen

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Koska olen viime päivät ahminut todella syvällisiä ja historiallisesti raskaita teoksia, on hyvä lukea väliin jotain viihteellisempää. Viikon viihdekirjaksi valikoitui brittiläisen Lisa Jewellin tuorein teos, joka sijoittuu Lontooseen ja Etelä-Ranskaan. Olen lukenut Jewelliltä aiemmin ainakin pari teosta, jotka ovat olleet psykologisen trillerin genren sisällä positiivisia yllätyksiä.

Tässä romaanissa Libby Jones saa 25-vuotispäivänään kirjeen lontoolaiselta asianajajalta, jossa on kutsu tulla neuvottelemaan naisen tulevasta perinnöstä. Libby on adoptoitu vauvana perheeseensä, ja hän tietää biologisista vanhemmistaan aika vähän. Nämä ovat kuolleet kotonaan Lontoon Chelseassa, talossa, josta Libby löydettiin ja josta tytön teini-ikäiset sisarukset katosivat maan ääriin vuonna 1990.

8 makuuhuoneen talo superarvokkaalla tontilla voisi olla monelle ainutlaatuinen onnenpotku, mutta Libby sukeltaa syviin vesiin keissin tutustuessaan. Oikeastaan asiasta on vaikea avautua tavallisille ihmisille, eikä Libby ole varma, onko hänellä edessä elämänsä käänteentekevä mahdollisuus vai kirottu kohtalo. Talokin on 24 vuotta tyhjänä olleena karmea mörskä, eikä hänellä olisi nykyisillä tuloillaan varaa kunnostaa ja ylläpitää sitä. Hänhän on proosallisen keittiökalustefirman myyntipäällikkö, joka asioi Lidlissä ja jolle Aperol Spritz-drinkki merkitsee äärimmäistä luksusta.

Nelikymppinen Lucy taas on asunnoton kahden lapsen yksinhuoltaja Etelä-Ranskassa, joka yrittää elättää heitä kadulla viulua soittamalla. Hän on elänyt maassa 24 vuotta ilman passia, ja nyt hän suunnittelee paluuta Britanniaan. Hänellä on väkivaltainen ex-mies, joka omalla tavallaan rajoittaa naisen liikkuvuutta. Lucylla ei ole tainnut koskaan ollut ns. normaalia perhe arkea missään maassa, ja johtuen nuoruuden traumoista myös hänen muistinsa rakoilee.

Keitä Lucy ja Libby lopulta ovat toisilleen, ja ketkä ovat keiden lapsia?

Tarinassa on paljon kiehtovia elementtejä, joista Chelsean taloon linnoittautunut kultti on karmivin. Kuinka sitten tällainen asuinyhteisö on voinut pärjätä Lontoon etuoikeutetulla hienostoalueella on kysymys, joka hieman veloittaa tarinan uskottavuutta (toisaalta luin juuri vastaavan kulttikuvauksen Iris Murdochilta 1960-luvulta – häntä ei pidetty viihdekirjailijana, koska hän oli Oxfordin filosofian professori) . Uskottavaa taas on Jewellin tapa käsitellä sellaisten lasten ja nuorten maailmankuvaa, jotka on eristetty ideologiseen kuplaan, ja oikeastaan myös jätetty selviytymään keskenään, koska yhteisön aikuiset eivät ole kykeneviä toimimaan vanhempina. Millainen moraalikäsitys siis rakentuu sellaisille lapsille, joilta on riistetty koulunkäynnin mahdollisuus ja jotka eivät enää tapaa sukulaisiaan?

Lucyn kodittomuuden kertomus oli riipivää seurattavaa, ja uskon, että vastaavia kohtaloita voisi löytyä myös suomalaisten parista esim. Espanjan Aurinkorannikolla. Kirjassa on myös kiinnostavia sivuhenkilöitä, joista suuri osa on entisiä kultin jäseniä. Oikeastaan kaikki kirjan kertojat ovat omalla tavallaan epäluotettavia, ja heillä on hyvin erilaisia keinoja tulla toimeen menneisyytensä kanssa.

Tämä teos on laadukasta viihdettä siksi, että se pyrkii enemmän herättämään lukijassa omia kysymyksiä kuin selittämään maailmaa puhki. Ilokseni myös huomaan, etten ole vielä lukenut Jewelliltä näitä kaikkia viimeaikaisia trillereitä, joten saatan tänä kesänä korkata häneltä toisenkin teoksen.

Pornon kuningatar ja moraalimuija

Teos: Anna-Liisa Haavikko: Kaari (Siltala, 2021)

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Paluuni BookBeatin runsaaseen äänikirjatarjontaan onnistui nyt Pandan keräilykampanjan kautta, ja ensimmäinen teos, jonka valitsin sen valikoimasta, oli Kaari Utrion elämäkerta. Sen parissa kuluikin koko viikonloppu, ja olen kuuntelukokemuksen jälkeen hengästynyt.

Tämän on sen kaliiberin teos, etten edes yritä referoida sitä, vaan nostan rikkaasta tarinasta vain muutamia, itseäni eniten kiinnostavia teemoja. Kirjaa luonnehtisin hurmaavaksi, ja ihailen varsinkin Anna-Liisa Haavikon kykyä vaalia huumoria.

Meillä oli kotona Utrion kirjoja 70-luvulta eteenpäin, mutta itse muistan lukeneeni nuorempana vain Eevan tyttäret. Suomalaiset historialliset romaanit eivät kiinnostaneet minua lainkaan nuorempana, mutta en toki ole voinut välttää Utrion mediapersoonaa kasvaessani. Hänen romaaneihinsa tutustuin ekaa kertaa 00-luvulla, jolloin luimme lukupiirissä ääneen noloimpia seksikohtauksia hänen kirjoistaan ja nauraa räkätimme. Joistain kirjoista olen pitänyt aidosti, mutta teoksia on myös jäänyt kesken. Utrion tuotanto kuitenkin edelleen kiinnostaa minua, ja tykkään lukea hänen romaanejaan paperisina poistokirjahyllyjen aarteina.

Oli siis kiinnostavaa lukea näiden lukemieni teosten tuotannon kontekstista, ja siitä, kuinka osa kirjojen teemoista liittyvät myös Utrion omiin elämänvaiheisiin. Kuinka paljon esimerkiksi etävanhemmuus vaikutti romaanien naiskohtaloiden pohdintoihin, siitä voi tämän teoksen pohjalta päätellä paljon. Utrio tuotti tietoisesti viihdekirjoja suurille massoille, myös niille, jotka eivät ehtineet kuluttaa aikaa kirjakaupoissa. Kirjailijan myyntiä edisti pitkälti Suuri Suomalainen Kirjakerho, joka palveli varsinkin maaseudun lukijoita.

Luin äskettäin myös M. A. Nummisen muistelmat, ja runsaudessaan nämä kaksi teosta ovat toisilleen verrokit. Nummisen tarinassa oli minulle enemmän yllättäviä piirteitä, mutta tämä järkäle eteni minulla jouhevammin. Kaksikkoa yhdisti aikanaan Somero, sillä juuri Numminen houkutteli Utrion ja Linnilän muuttamaan maalle Somerniemelle. Molemmissa teoksissa myös kuvastuvat täydellisenä oman ikäpolvensa menestyksen salaisuudet: taiteilijat kuuluivat aikansa keskeiseen kulttuurieliittiin, ja tunsivat todella merkittäviä henkilöitä.

Tämä ikonisuus ja tunnettavuus ei toki riistä elämäntarinalta sen arvoa. Utrion kaltaisen tunnollisen työmyyrän tapauksessa on turha alkaa syyttää häntä opportunismista. Teoksessa on todellinen tekemisen meininki, ja kirjailija on uransa aikana myös palvellut lukijoitaan perin liikuttavalla tavalla.

Vaikka Utrion 70-luvulla kirjoittamat seksikohtaukset tuntuivat minusta koomisilta 00-luvulla, mieleeni ei tullut termi ”rouvasporno”, millä häntä aikanaan pilkattiin. Kuuluisan naiskirjailijan niskaan lentänyt kura ei toki tullut kaikki samasta ojasta: 1980-luvulla häntä taas pidettiin auttamattomana moraalitanttana, kun hän julkesi arvostella maamme alkoholikulttuuria ja YLE:n toimittajien tapaa tehdä töitä laitamyötäisessä.

Yleisen historian rooli on teoksessa suurehko, ja siinä eletään vahvasti varsinkin presidenttien valitsijamiesvaaleja. Utriota haluttiin kovasti mukaan eduskuntavaaleihin monen puolueen taholta, mutta hän kieltäytyi kunniasta toistamisiin. Kotoaan hän oli perinyt syntymädemarin position, mutta hänen aikuisena omaksuma maanläheinen ja maalla viihtyvä elämäntapansa viittaavat siihen, että häneen kohdistui kiinnostusta myös muiden puolueiden taholta.

Minua puhutteli kirjassa eniten Utrion etävanhemmuus, pitkät erot pojista ja yritys kuroa välimatkaa umpeen esimerkiksi vaatteita ompelemalla. Muutenkin kirjaan mahtuu esimerkillistä marttailua usealta vuosikymmeneltä, vaikka Kaari ei ottanutkaan ruoanlaittajan roolia uusperheessä Kai Linnilän kanssa. Hän oli nuorena perheenemäntänä todella innokas kodinkoneiden käyttäjä, ja pakastamisesta hän jakoi mielellään vinkkejä myös naistenlehdissä.

Ehkä sitten kuitenkin antoisimmat muistelut olivat minulle 1940-60-luvuilta, vuosikymmeniltä, joita en ole itse kokenut. Esimerkiksi kuvaus kapiaisten vaimojen kasvavasta pasifismista ja yhteisöllisyydestä Vekarajärven kasarmialueella oli kiinnostavaa myös sosiologisesti näkökulmasta.

Arvio olisi kannattanut kirjoittaa heti luennan jälkeen, sillä nyt muutaman muun kirjan kiilattua väliin en enää muista havaintojeni punaista lankaa. Kirjoitin myös kirjasta paljon muistiinpanoja, mutta niiden paljous uuvuttaa jo yhdellä vilkaisulla. Suosittelenkin kirjan lukemista hitaasti, vaikka yksi vuosikymmen kerrallaan.