Kotirintamalla vaihtelevaa tuulta

Teos: Paula Nivukoski: Kerran valo katoaa (Otava, 2022)

Äänikirjan lukija: Anna Saksman

Koskiluhdan Kerttu on nuori maatilan tytär Pohjanmaan Isokyrössä, jonka veljet ja sulhanen ovat lähetetty rintamalle jatkosodan alkaessa. Toivo ja Taisto ovat nuoria kloppeja, eikä Johanneskaan ole iällä pilattu. Kerttu on tutustunut Johannekseen kirjeenvaihdon välityksellä, ja seurustelu on ollut perin siveää.

Kylän akkojen tietotoimisto toimii niin saumattomasti, että kirjeitä on vaikea piilottaa. Postitoimiston Irma tietää kyläläisten suhteista kaiken, ja palvelee heitä varsin persoonallisella tavalla. Koskiluhdassa Irmasta tulee paljon pelätty pahanilmanlintu, joka tuo ovelle pahimpia uutisia.

Isoveli Toivo kaatuu jo sodan alkuvaiheessa, ja tämä johtaa siihen, että Kertun äiti joutuu surun murtamana parantolaan. Talon vanha emäntä, lasten mumma, suhtautuu äidin hoitoon nuivasti, eikä ole yhtään tyytyväinen nuorison työn tahtiin. Mumma on niin iloton, että haluaisi kieltää Kertulta jopa ompeluseuroissa käynnin.

Monilapsisen perheen isä on karannut maailmalle, ja äiti on ottanut tästä eron. Hänellä on uusi mies Antero, jota nuoremmat lapset ovat oppineet pitämään isänä. Uusperheen arki on vaikuttanut suht harmoniselta ennen sotaa. Kerttu kuitenkin haluaisi kirjoittaa isälleen ja kertoa kihlauksesta, jos tietäisi isän osoitteen.

Paula Nivukoski on kirjoittanut herkän rakkaustarinan, jota kehystää ankara luterilainen työmoraali ja jatkuva huoli leivän riittämisestä. Tarinaan mahtuu kuitenkin nuoruuden haaveita, runollisia kesäiltoja ja huhuja salaisista nurkkatansseista.

Teos on myös varsin onnistunut kuvaus kokonaisesta eteläpohjalaisesta kyläyhteisöstä. Itse arvostin kirjassa eniten juuri yhteisöllistä ulottuvuutta, sillä sen sivuhenkilöiden galleriaan mahtuu monenlaisia persoonia ja maailmankatsomuksia. Kylässä naapuriapu toimii, ja jotkut, kuten kahdesti orvoksi jäänyt Lahja, käyvät siivoamassa muiden koteja pelkällä nälkäpalkalla. Tai Lahja ei pyydä palkkaa lainkaan, ja hänelle annetaan ruokaa palkaksi, jos sitä talosta löytyy.

Tarinasta ei kannata selvittää etukäteen koko juonta ennen siihen tarttumista. Oikeastaan jo romaanin takakannen esittelyteksti paljastaa juonesta liikaa. Siitä lukija saa jo vihjeen siitä, että Kerttu päätyy rakastamaan kahta eri miestä. Muutenkaan tämä tarina ei ole kaikista tyypillisin pohjalaissaaga: henkilöt eivät vaikuta syvästi uskonnollisilta (mummaa lukuuottamatta), perhemalleissa on variaatiota, ja historiallisten sattumien kautta kyläläiset päätyvät kohtaamaan myös kaukaa tulleita muukalaisia, ja ymmärtämään heitä.

Tätä kirjaa oli jotenkin rentouttavaa lukea, vaikka sen tapahtumat olivat pitkälti surullisia. Nivukoski on taitava arjen kuvaaja, sillä en hänen kyydissään pitkästynyt edes tavallisten maatilan töiden kuvauksissa. Aika usein skippaan tämän tyyppisistä agraarisista tarinoista puuduttavat työn kuvaukset.

Huomasin myös, kuinka valtavan määrän positiivisia kommentteja teos on saanut Book Beatissa. Eli teos on todella liikuttanut äänikirjan lukijoita, ja Anna Saksman on saanut syystäkin kehuja nyansoidusta luennastaan. Ehkä juuri tämä teos sopii mainiosti äänikirjaksi, koska sen tempo on viipyilevä, ja murrepuhetta voi olla helpompi ymmärtää ääneen luettuna kuin painettuna tekstinä.

Viime aikoina lukemistani kirjoista, jotka sijoittuvat toiseen maailmansotaan, tämä romaani edustaa selvästi parhaimmistoa. Voin hyvin suositella tätä niin nuorille kuin vanhemmille lukijoille, riippumatta omasta suhteesta isänmaallisuuteen. Ainakaan tässä kirjassa ei ole turhaa isänmaallista paatosta, eikä sotaa ihannoivaa asennetta. Tulkitsen teoksen tunnelmia varsin pasifistisina, eivätkä nämä tunnelmat ainakaan saa lukijaa automaattisesti värväytymään vapaaehtoisiin maanpuolustusjoukkoihin. Ei edes tässä alati muuttuvassa maailmantilassa.

Intersektionaalisesta yksinhuoltajuudesta

Teos: Fiona ’Elone: Tulit luokseni kutsumatta (Otava, 2022)

Äänikirjan lukija: Fiona ’Elone

Fiona ’Elone (s.1995) on pääkaupunkiseudulla elävä esikoiskirjailija ja Ruskeat tytöt- kirjoittajakollektiivin toiminnanjohtaja. Olen kuullut jotain hänestä jo ennen kuin tartuin hänen romaaniinsa, joten minulla oli jonkinlainen ennakkokäsitys sen mahdollisesta tyylistä. ’Elonen juuret ovat puoliksi Tongan saarella, mutta hän on enimmäkseen asunut Suomessa.

Teoksessa Tulit luokseni kutsumatta kertoja on parikymppinen lähiössä asuva yksinhuoltaja Ona, jonka etninen tausta muistuttaa paljon ’Elonen omaa. Ennen lapsen syntymää hän on elänyt elämäänsä tehden monenlaisia silpputöitä, myös käsikirjoitushommia kulttuurialoilla. Kirjoittaminen siis kiinnostaa häntä suuresti, vaikka hän ei ole ehtinyt opiskella paljoa. Lapsen syntymän jälkeen hän on enimmäkseen elänyt KELA:n tuilla, ja elämä on kutistunut kovin niukaksi. Terapiassa pitäisi jaksaa käydä, mutta välillä Onaa kiinnostaa enemmän pizzan tilaaminen ja Netflixin tuijottaminen.

Lapsen isä Daniel on pahassa huumekoukussa, eikä hänestä ole vastuulliseksi vanhemmaksi. Myös Ona itse on ennen äidiksi tuloa käyttänyt huumeita, mutta hän on ollut enemmän bilekäyttäjä. ”Jauhojengi”-termi tulee mieleen jo teoksen aloituskohtauksesta. Äitinä Ona on kuitenkin velvollisuudentuntoinen, ja hänestä on nopeassa ajassa kehittymässä sellainen lähiömutsi, joka kulkee kaikkialla rätti kädessä.

Ulkonäkönsä vuoksi Onaa pidetään maahanmuuttajana jopa lapsen päiväkodissa. Vanhemmat ovat eronneet, mutta isä asuu edelleen Suomessa ja on läsnä Onan elämässä. Isän kanssa tytär on tottunut puhumaan englantia. Äiti puhuu tyttärestään ”hienoimpana mestariteoksenaan”, mutta välillä tämä tuntuu rasittavalta rodullistamisena.

Teoksessa on kolme ajallista tasoa: takauma Onan lapsuuteen vuonna 2004, vuodet 2016-7, jolloin Ona tutustuu Danieliin ja nykyhetki, kun Ona asuu lähiössä kahdestaan tyttärensä kanssa. Itse olisin voinut lukea enemmänkin päähenkilön lapsuudesta ja nuoruudesta. Syntymäperheen elämän kuvaus kuulosti astetta kiinnostavammalta kuin lähiömutsius, ehkä siksi, että tunnen tuon ilmiön kuin taskuni, ja kaunokirjallisuutta lukiessa lukisin mieluummin jostain muusta aiheesta kuin KELA:n tuista.

Jossain vaiheessa Ona pääsee myös matkustamaan Tongalle ja tapaamaan isän sukulaisia. Myös isä on saarella reissussa samaan aikaan, ja kaksikon välillä on kommunikaatiovaikeuksia. Isän sukulaiset ovat hartaita kristittyjä, jotka pyhittävät lepopäivän ja välttävät liiallista paljaan pinnan paljastamista. Yhteys sukuun ei synny automaattisesti, mutta matka tuntuu kuitenkin tekemisen arvoiselta.

Ruskeat tytöt-kollektiivin keskeinen slogan on ollut ”meiltä meille”. Eli yhteisön tarkoitus on tullut tuottaa kirjallisuutta ensisijaisesti sellaisille lukijoille, jotka kokevat olevansa ruskeita tai rodullistettuja suomalaisen valtaväestön joukossa. Tästä prinsiipistä katsottuna ’Elonen valitsema kirjoitustyyli kuulostaa autenttiselta, mutta se voi myös ärsyttää monia lukijoita. Eilen HS:n arviossa (3.12, Arttu Seppänen) teoksen kielenkäyttöä kritisoitiin epäkiinnostavaksi, koska se pursuaa anglismeja.

Itse en ollut ’Elonen kielellisistä valinnoista ainakaan ärsyyntynyt, mutta paikoitellen hämmentynyt. Ehkä vaikeinta oli pysyä mukana kirjan pariskunnan somekommunikaatiossa, vaikka olen tottunut lukemaan kirjoja, joissa somella on suuri rooli.

Teoksessa oli jotain yhteistä äskettäin lukemani Natalia Kallion Kotileikin kanssa, jossa nuori naispäähenkilö eli myös hankalassa parisuhteessa ja rimpuili irti siitä. ’Elonen teoksen luokka-asema ei ole niin selvästi työväenluokkainen, eikä vanhempien suhtautuminen maailmaan yhtä kapea-alainen kuin Kallion romaanissa, mutta maailmankuvien törmäämisiä on myös tässä romaanissa runsaasti. Teosten välillä on selkeää synergiaa, eli yhdestä pitävä luultavasti pitää myös toisesta. Minulle nämä teokset eivät olleet henkilökohtaisesti puhuttelevia, mutta koin molemmissa kertojan äänet tärkeinä puheenvuoroina omassa ajassamme. Molemmissa teoksissa on rosoisuutta, jopa keskeneräisyyttä, mutta itse tulkitsin sitä enemmän tyylillisenä valintana kuin heikkona kielitajuna.

PS: Pahoittelen kirjailijan nimestä puuttuvaa erikoismerkkiä, jota en löydä näppikseltäni. Teen jatkuvasti vastaavia virheitä, koska digitaitoni ovat rajalliset.

Kansanopiston kynttilät palavat

Teos: Ulla-Lena Lundberg: Liekinkantajat (Teos ja Förlaget, 2022)

Suomennos: Leena Vallisaari

Äänikirjan lukija: Eija Ahvo

Kansanopistojen historian täytyy olla aarreaitta niin tutkijoille kuin kirjailijoille, sillä nämä ovat paikkoja, jonne maaseudun nuorison sivistyksen vaiheita on tallennettu keskitetysti. Olen itsekin vieraillut muutamalla perinteisellä opistolla (niin maallisilla ja kristillisillä), ja jäänyt noilla reissuilla aina tutkiskelemaan esillä olleita valokuvia ja esineistöä. Aihe ei kuitenkaan ole itselleni kovin tuttu, enkä tiedä, onko omassa suvussani käyty opistosivistystä hakemassa.

Ulla-Lena Lundberg kuvaa uusimmassa teoksessaan Finnsin kansanopiston vaiheita Espoossa. Koulu perustettiin vuonna 1891 Nylands Nation-osakunnan tuella, ja sen perustamista varten käytiin hakemaan oppia Grundtvigin hengessä Askovin opistolta Tanskasta. Opistoa pääsivät vetämään nuori pariskunta Robert ja Olga, jotka olivat saaneet Tanskasta varsinaisen ideologisen tartunnan. Kansansivistyksestä tuli pariskunnalle yhteinen intohimon kohde, vaikka avioliitossa oli myös vaikeuksia. Liitto päättyi lyhyeen, sillä Robert kuoli tuberkuloosiin jo nuorena. Olga jäi yksin hoitamaan pedagogisia velvollisuuksiaan ja jatkamaan miehensä elämäntyötä opistolla.

Romaani seuraa kolmen pariskunnan vaiheita 1860-luvulta 1920-luvulle. Betty on nuori piikatyttö, joka päättää kävellä Helsinkiin Pohjanmaan Vöyristä nälkävuosia pakoon. Hänestä tulee Olgan äiti, ja lapsen isä on Krimin sodan sankari Valentin, joka on johtanut suomalaisten sotilaiden joukkoja Baltian maissa. Romaanissa eletään elämää osana Venäjän suurruhtinaskuntaa, vaihtelevissa poliittisissa suhdanteissa. Hahmot eivät kuitenkaan jatkuvasti pohdi suhdettaan Venäjään, mutta kansanopisto tarjoaa alustan muun muassa venäläistämistoimien vastustamiseen.

Opiston arkea kirjassa kuvataan monipuolisesti, mutta koin, että tunnelmakuvausta oli jopa vähän liikaa. Toki jopa valaisemisen ja talojen lämmittämisen haasteet talvisaikaan ennen sähkön tuloa ovat keskeinen teema kotimaisessa historiallisessa fiktiossa, ja tämä teos ottaa kaiken irti ”kansankynttilän” hahmosta. Heidän polkujaan valaisevat talvisessa yössä myrskylyhdyt, soihdut ja öljylamput. Mutta sivistyksen valossa on myös varjopuolia, eikä kaikilla opiston opiskelijoilla ole vastaavaa motivaatiota päästä valoon kuin tulisieluisilla opettajilla.

Lundbergin teoksissa ihmiselämän haasteet ovat usein uskollisen realistisia, ja tässäkin teoksessa taistellaan monta kertaa hengen edestä kulkutautien vuoksi. Nyt maisemat eivät ole samalla tavalla merellisiä kuin Jäässä ja Kökarin Annassa, mutta elämä on rankkaa myös kirjan keskiluokkaisilla hahmoilla mantereella. Itse lukijana osasin jo odottaa vahvaa kerrontaa puutteesta ja sairauksista, mutta odotin juoneen hieman enemmän vaihtelua.

Robertin ja Olgan esiaviollisen matkan kuvaus toi romaaniin kansallisromanttista nostetta. Tässä vieraillaan muun muassa meidän mökkitien varrella Joutsan takakylien kaskimailla, jossa Olgan ystävä emännöi pappilaa. Varsinkin tuon osion kohdalla olin jotenkin erityisesti ”liekeissä”. Tästä pariskunnan matka jatkui Itä-Suomeen, jossa oli jo saatavilla alkeellisia turismipalveluja. Itä-Suomi olikin jossain vaiheessa kaupunkien sivistyneistön puuhamaa, ja Lundberg on hyvin tavoittanut tuon miltein orientalistisen tavan katsoa maaseudun köyhiä.

Toinen tärkeä ulottuvuus romaanissa on Olgan ja hänen pikkusiskonsa Idan suhde. Ida tulee opistolle opettamaan voimistelua (eli ”ruumiillista kasvatusta”) ja hänestä tulee siskolleen tärkeä työtoveri, tuki ja turva. Voimistelun opettamisen uutuusarvo on suuri, ja nuoren naisen into toimia ammatissa, jota kukaan muu nainen ei ole aiemmin hallinnut, on käsin kosketeltavaa.

Viime aikoina on tullut markkinoille monia historiallisia romaaneja, joissa päähenkilöt ovat opettajia ja joissa käydään läpi suomalaisen koulutuksen historiaa. Joissain näistä historiallinen jatkumo on pitkä, toisissa taas keskitytään lyhyempiin jaksoihin. Ehkä tämän jälkeen kuuntelen toisen kerran Tommi Kinnusen Pimeät kuut, jonka kyllä sain hyvinkin loppuun ensi kerralla, mutta siitä bloggaaminen jäi alkusyksystä kesken. Molemmat kirjat tuntuivat yhtä ansiokkailta, mutta Kinnusen teoksessa näkökulman valinta tuntui erityisen onnistuneelta. Tässäkään teoksessa ei näkökulmassa ollut mitään vikaa, mutta kerronta oli kovin perinteistä.

Koulukiusaamisen laajasta panoraamasta

Teos: Iida Rauma: Hävitys (Siltala, 2022)

Äänikirjan lukija: Karoliina Niskanen

Täytyy myöntää, että Iida Rauman uusin teos olisi saattanut jäädä minulta lukematta ilman tämän viikon uutista hänen Finlandia-voitostaan. Olen kyllä lukenut tämän lahjakkaan nuoren kirjailijan teoksia aiemmin, ja pitänyt niistä, mutta Hävityksen tematiikka tuntui minusta vähän liian raskaalta. Tai pikemminkin tuntui, ettei omassa elämässäni ole nyt oikea aika käsitellä joitain ikävämpiä koulumuistoja.

Toki tämän kirjan aika-akseli on eri kuin omat muistoni 1980-luvulta, ja siinä esiintyvät diskurssit kiusaamisesta ovat erilaisia. Eli en päätynyt peilaamaan omia koulumuistojani paljoakaan tämän romaanin maailmaan.

Romaanin päähenkilö on nuorehko peruskoulun historian opettaja A, joka on kotoisin Kaarinasta ja kärsii epämääräisistä ahdistusoireista. Hän on ollut lapsena ja nuorena koulukiusaamisen uhri, mutta niin on ollut moni muukin rankan oloisessa lähiökoulussa. Noin kolmikymppisenä A. joutuu kohtaamaan menneisyytensä varjot, jotka kummittelevat myös hänen työssään opettajana.

A. elää edelleen puolittaista opiskelijaelämää Turun ylioppilaskylässä, vaikka käy koulussa palkkatöissä. Hänelle itselleen on jonkinlainen mysteerio, kuinka hän on päätynyt töihin koulumaailmaan, sillä hän koki itsensä todelliseksi outolinnuksi jo pedagogisissa opinnoissa. Mutta ehkä hänessä elää pieni maailmanpelastaja, joka haluaa vaikuttaa tulevien polvien koulussa viihtymiseen.

A. on naisia rakastava nainen, jonka oman identiteetin löytämisen polku ei ole ollut helppo. Hänellä on huolehtiva naisystävä Henriikka, jonka kanssa hän ei kuitenkaan asu yhdessä. Teos ei kuitenkaan keskity A:n parisuhteeseen, vaan lesbouden teemaa käsitellään yleisemmällä tasolla.

A: lla on jonkun sortin fiksaatio luokkakaveristaan Irasta, jonka vaiheita hän seuraa tiiviisti netissä. Irasta on tullut kirjailija, mutta ei kovin menestynyt sellainen. Ira on ollut välillä ystävä, välillä julma kiusaaja, mutta enemmän kiusattu. Tyttöjen porukassa on ollut paljon väkivaltaisia leikkejä. Ja moni on aloittanut seksuaalisen etsinnän kovin nuorena.

Kaarina on synkistelevä paikkakunta, jossa nuoret pukeutuvat lähinnä mustan ja harmaan turvasävyihin. Värien käyttöön liittyy suuria riskejä, sillä silloin voi tulla väärällä tavalla nähdyksi. Erilaisuuden sietokyky on tässä kouluyhteisössä lähes olematonta. A. on ”vitun ruma hippi”, jonka kirkkaanpunainen farkkutakki on liikaa käytävän huutelijoille.

Yksi romaanin suuri merkityskeskittymä on kuudennen luokan leirikoulu Viron Hiidenmaalle. Tätä retkeä valmistellaan koulussa pitkään, ja sen aikana tiivistyvät tietyt vahingolliset roolimallit ja kuviot.

Välillä Rauma vertaa A:n koulukokemuksia Pariisin Salpetrieres-mielisairaalan ihmiskokeisiin, joita tehtiin alempien yhteiskuntaluokkien naisille. Itse olen lukenut näistä surullisenkuuluisista kokeista monista akateemisista lähteistä, joten pysyin melko hyvin tässä historiallisessa sivupolussa mukana. Mutta voisin kuvitella, että tuo ulottuvuus romaanissa voi lukijasta tuntua tässä laajassa ja koukeroisessa teoksessa kaukaa haetulta tai raskaalta.

Turun alueen historiaa kirjassa käydään läpi ansiokkaasti. Ehkä nämä kerrokselliset historialliset havainnot monelta vuosisadalta nostavat romaanin profiilia rankasta selvitymistarinasta kohti todellista sanataidetta.

Äänikirjaformaatissa Turun seudun murrepuhe pääsi hyvin esille, ja jotenkin osasin nauttia siitä kaiken karmeuden keskellä. Eli teinityttöjen keskusteluissa on myös huumoria. Ja koska A:n oma näkökulma kiusaamisen tematiikkaan tuntui korostetun akateemiselta, oli hyvä, että kirjassa pääsivät ääneen myös toisenlaiset hahmot.

Romaani on yhteiskunnallisesti painava, kantaaottava ja hengästyttävän moniulotteinen. Ehkä teos tuntui minusta paikoitellen vähän liian monisanaiselta, mutta välillä tempauduin hyvin tajunnanvirtaan ja joidenkin hahmojen pitkiin monologeihin. Parasta teoksessa oli kuitenkin juuri yhteiskunnallisen/poliittisen analyysin kypsyys, ja se havainto, että myös koulukiusaaminen on poliittinen ilmiö, jonka puuttumiseen vaikuttavat vahvasti aikuisten arvot ja poliittinen tausta.

Kustannustoimittajan kujanjuoksu

Teos: Camilla Grebe: Ajasta ikuisuuteen (Gummerus, 2022)

Suomennos: Sari Kumpulainen

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Lykke Andersen on pitkän työuran tehnyt kustannustoimittaja ja neljän lapsen äiti, joka on naimisissa kuuluisan kirjailija-Gabrielin kanssa. Gabriel on tullut koko kansan suosioon kirjoittamalla eeppisen saagan kahdesta yhdessä asuvasta lesbonaisesta 1960-luvulla: kansa rakastaa Gabrielin kirjasarjaa varsinkin sen pistämättömän historiallisen tajun vuoksi.

Mutta viime aikoina entisen tähtikirjailijan aura on hiipunut, ja Gabriel on sortunut julkaisemaan noloja autofiktiopläjäyksiä, jotka eivät myy. Hän ei voi tulla Karl Ove Knausgårdiksi, ja hänen uusia teoksiaan pidetään surkeina Knausgård-imitaatioina. Nuoremmat polvet eivät enää tunnista häntä, hän on vajoamassa unohduksen alhoon.

Perheellä on henkireikänä lItämeren rannalla loma-asunto nimeltä Ikuisuus, jossa vietetään kosteita juhlia ja ratsastetaan niityillä alasti öiseen aikaan. Lykken rooliksi on tullut muista huolehtiminen: hän on se äitihahmo, joka hommaa kondomeja kirjamessuilla örveltäville kirjailijoille.

Eräänä kohtalokkaana yönä Lykken teini-ikäisten kaksosten paras ystävä Bonnie kuolee perheen loma-asunnolla. Perheen jokaista jäsentä epäillään murhasta, mutta kaksospoikaa Davidia epäillään eniten. Perheestä tulee yhdessä yössä median likasaavi, ja todella monet ystävät kääntävät heille selkänsä. Perhe kokee eristäytymistä maailmasta, mutta jotkut uskolliset yksilöt käyvät vielä katsomassa, ovatko he elossa.

Andersenin huvilalla on tapahtunut aiemminkin pimeitä, kahdeksan vuotta sitten. Ja Lykke tuntuu luottavan vain yhteen ihmiseen poliisivoimissa, rikostutkija Manfred Olssoniin.

Ihailen Camilla Grebeä kirjailijana siksi, että hänen kirjansa ovat todella monipuolisia, ja hän on osoittautunut muuntautumiskykyiseksi. Tässä kirjassa hän on ehkä omimmillaan kirjallisuuspiirien keskellä, maailmassa, joka on hänelle perinpohjin tuttu. Kirjasta voi innokas lukija bongailla kymmeniä lukuvinkkejä monesta eri genrestä. Dekkarina teos on vahvasti psykologinen, ja välillä jopa unohdin, että kyseessä oli dekkari, sillä se keskittyy niin vahvasti Andersenin perheen sisäiseen maailmaan. Poliisityötäkin toki teokseen mahtuu, mutta teos ei ole poliisivetoinen.

Jos nyt näitä viime aikoina lukemiani ruotsalaisdekkareita reittaisin tai vertailisin toisiinsa, Greben uusin teos edustaa minulle varmaa laatua (eli hän on ns. luottokirjailija), kun taas Liza Marklundin uusimmat ovat jättäneet syvän muistijäljen (enkä todellakaan ole pitänyt kaikista Marklundin teoksista). Moni ruotsalaisdekkari on ollut pettymys, varsinkin ne kepeämmät ja perinteisen poliisivetoiset. Omassa tapauksessani ideaalista olisi, jos vähentäisin ruotsalaisdekkareiden lukemista, sillä silloin mahdollisesti löytäisin helmiä laajasta tarjonnasta.

Arjalaisen rakastajattaren muotokuva

Teos: Heike B. Görtemaker: Eva Braun. Elämää Hitlerin kanssa. (Otava, 2022)

Olen onnistunut olemaan lukematta natsiaiheisia kirjoja jo todella pitkään. Kun niistä kerran saa kunnon yliannostuksen, tulee vaihe, jossa huomaa, ettei uusilla alan teoksilla ole enää uutta tarjottavaa. Viime viikonloppuna olen kuitenkin kuunnellut saksalaisen Heike B. Görtemakerin uutta elämäkertaa Eva Braunista.

Tämä Hitlerin pitkäaikainen rakastajahahmo on aina vaikuttanut minusta vähemmän kiinnostavalta kuin vaikka Magda Göbbels, joka oli itsekin karismaattinen poliittinen toimija. Aatu piti naistaan visusti piilossa, eikä tämä viettänyt paljoakaan aikaa Berliinissä, vaan hänelle oli järjestetty työpaikka Berghofissa. Suhteen alkuvaiheessa pariskunta tapaili Munchenissa, ja natsien hovivalokuvaaja Hoffmanilla oli suuri rooli suhteen mahdollistajana.

Eva Braun oli henkisesti epävakaa ja itsetuhoinen jo kauan ennen kuin hän lopulta päätyi tappamaan itsensä. Hänellä ja Hitlerillä oli reippaasti ikäeroa, ja hän tuli nelikymppisen puoluejohtajan liehittelemäksi 19-vuotiaana, pian sen jälkeen, kun oli vasta valmistunut katolisten nunnien ylläpitämästä sisäoppilaitoksesta. Toisin sanoen Eva Braunin kokemus maailmasta oli kovin rajallinen siinä vaiheessa, kun hän ensi kertaa tutustui kansallissosialismiin.

Kirja kertoo mielestäni enemmän natsien sisäpiirin hierarkioista ja hyvä veli/sisko-verkostoista kuin Eva Braunista itsestään, joka ei persoonana tunnu riittävän edes yhteen elämäkertaan. Tässä kerrotaan eniten Evan tavasta pitää hovia Berghofin suljetussa yhteisössä, jossa hän vietti eniten aikaa. Eva ei kuitenkaan ollut kovin pidetty tai arvostettu hahmo edes natsien sisäpiirissä, sillä monille Hitlerin fanaattisimmille seuraajille tuli shokkina se tosiasia, ettei hän elänytkään selibaatissa.

Eva ei myöskään täysin edustanut natsien naisihannetta, sillä hän ei ollut kotikeskeinen, hänellä ei ollut lapsia eikä hän vaikuttanut kovin uskonnolliseltakaan. Sen sijaan hän oli hyvin huvittelunhaluinen, ja tuntui nauttivan ”pidetyn naisen” roolissa eniten siitä, että pystyi bilettämään omanikäisten naisystäviensä kanssa aina, kun Adolf oli poissa. Ja hän oli poissa usein.

Kuuntelin kirjaa pienissä osissa, eikä tarina varsinaisesti temmannut mukaansa. Ehkä sen ei ole tarkoituskaan temmata, vaan se toimii surullisena muistutuksena natsien sukupuolitetusta ideologiasta, ”arjalaisen” naistyypin pakkomielteestä ja helposta elämästä, jonka diktatuuri mahdollistaa sen ylimmälle eliitille.

Lukijan pitää olla HC-historianharrastaja, jotta hän pystyy ammentamaan jotain syvällisempää viestiä tästä teoksesta. Itse olen saanut enemmän irti romaaneista, joissa on ollut natsihahmoja, mutta myös heidän vastustajiaan. Tämä teos jäi minulle kummittelemaan jonnekin mieleni friikkigalleriaan, mutta tiedollisesti en saanut kirjasta paljoa uutta irti.

Vähemmistö kahden pahan välissä

Teos: Mark Sullivan: Kohti vihreää laaksoa. (Sitruuna, 2022)

Suomennos: Arto Konttinen

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Emil ja Adeline Martel ovat kahden pikkupojan vanhempia Ukrainassa, jotka kuuluvat maan saksalaiseen maanviljelijävähemmistöön. He ovat muuttaneet maahan vanhempiensa kanssa joskus 1900-luvun alkupuolella, kun saksalaisia houkuteltiin maahan mustan, mehevän mullan lupauksella. Vähemmistöllä on joskus mennyt ihan hyvin, mutta 1930-luvun holomodor on jättänyt syvän jäljen myös heihin.

Vuonna 1944 edessä on lähtö Ukrainasta, sillä heidän on valittava kahden pahan väliltä. Stalinin joukot eivät lupaa muuta kuin pakkosiirtoa jonnekin, missä tiedossa on pelkkää kurjuutta. Martelit eivät todellakaan ole natsihenkisiä, mutta he haaveilevat pääsystä pois Neuvostoliitosta. Jossain edessä siintää luvattu maa, vihreä laakso, jossa perhe voisi aloittaa uuden elämän.

Matkaan lähdetään maaseudulta Pervomaiskin kaupungin kupeesta (läheltä Harkovaa) puolen saksalaiskylän voimin. Martelin retkueessa on myös isoisä Johan ja naapurin yksinäisiä naisia. Reitti kulkee vaivalloisesti Moldovan kautta, ja kohti Romaniaa, mutta jossain vaiheessa he siirtyvät kohti Puolaa, jossa joutuvat todistamaan viimeisten eloon jääneiden juutalaisten teloituksia. Äiti ja lapset päätyvät lopulta Berliinin neuvostovyöhykkeelle, mutta isän kohtalo on kauhistuttava. Pääsevätkö he lopulta haaveidensa mielenmaisemaa?

Kirjan lapsinäkökulma on vahva, ja perheen pojat, Willy ja Walt, tuovat tähän muuten rankkaan tarinaan lämpöä ja huumoria. Myös hevosilla on suuri rooli kerronnassa. Monet sivuhenkilöt ovat juutalaisia, ja heistä osa on ollut Martelin perheen elämässä pitkään. Kaikkien nykyisestä olinpaikasta ei tiedetä, mutta toiveissa on, että edes joku olisi päässyt muuttamaan Argentiinaan tai Palestiinaan.

Vihreän laakson haaveen Adeline sai nuorena naapurinsa juutalaisen rouva Kantorin taidekirjasta. Muutenkin kirjassa on paljon takaumia 1930-luvulle, aikaan, jolloin tämä pariskunta tutustui ja alkoi seurustella nälänhädän ääriolosuhteissa.

Teos on hyvin laaja ja kerronnaltaan jopa eeppinen. Lukija pääsee omassa mielessään vertaamaan Ukrainan nykyoloja ja sodan kuvastoa menneisiin. Ajankohtaisuutta teoksessa on niin runsaasti, että se tuntuu välillä jopa liian ahdistavalta.

Mark Sullivan (s. 1958) on minulle uusi kirjailijatuttavuus, joka luultavasti tunnetaan paremmin Pohjois- Amerikassa kuin Euroopassa. Hänellä on laaja kirjallinen tuotanto, johon kuuluu mm. dekkareita, ja hän on kirjoittanut jonkun verran teoksia yhdessä James Pattersonin kanssa. Hänen kaksi viimeistä teostaan (joista edellinen kertoo Italian partisaaneista) on nyt saatavilla suomeksi.

Vaikka koin Jukka Pitkäsen luennan taas äärimmäisen taitavana, olisin ehkä ymmärtänyt koko tämän laajan historiallisen kokonaisuuden paremmin, jos olisin lukenut kirjan painotuotteena. Voisin siis suositella kirjaa hankittavaksi joululahjaksi ihan fyysisenä objektina.

Kiemurtelua Artekin jakkaroilla

Teos: Natalia Kallio: Kotileikki (Kosmos, 2022)

Äänikirjan lukija: Mirjami Heikkinen

Rebekka on syntynyt 90-luvun laman keskelle Järvenpäähän kerrostaloille, joissa asuu kolme polvea saman suvun köyhiä. Hän on yksinhuoltajaäitinsä ainoa lapsi, joka viettää paljon aikaa mummolassa, saman talon seitsemännessä kerroksessa. Hissi on usein rikki tässä talossa, ja se vaikuttaa myös sosiaalisiin suhteisiin.

Rebekan lapsuus ja nuoruus ei ole ollut erityisen hyvää eikä huonoa, vaan tavallista tuon asuinyhteisön normeista käsin. Äiti on käynyt töissä läheisessä päiväkodissa lastenhoitajana niin kauan kuin Rebekka muistaa. Myös isovanhemmat ovat perinteisiä duunareita, mutta äidin veljet, enot, ovat Ylämaan viisaita.

Toisin sanoen juopot enot majailevat vanhan äitinsä nurkissa, ja heidän luonaan käy kohtalotovereita mäyräkoiria ulkoiluttamassa. Samanlaista menoa on naapurin Paloman luona, kunnes Paloman äiti löytää uuden miehen ja muuttaa tämän luo omakotitaloon. Myös Rebekka toivoisi, että äiti löytäisi uuden miehen ja tekisi tälle sisaruksia. Näin ei kuitenkaan käy, vaan äiti tuntuu tuomitulta yksinäisyyteen.

Kirjn nykyisyydessä Rebekka on nuori aikuinen, joka on tehnyt luokkaretken, eli hypännyt Järvenpään työväenluokkaisilta hoodeilta Helsingin Kalasatamaan, missä ihmiset elävät tyylikkäissä design-asunnoissaan. Rebekalla on Onni-niminen poikaystävä, joka tavoittelee jo toista korkeakoulututkintoa ja tulee ns. kulttuurikodista. Onnilla on elinikäinen vakuutus, jonka turvin hän voi käydä rajattomasti yksityisissä terveyspalveluissa valittamassa pienistäkin vaivoista. Rebekka päätyy kiemurtelemaan epämukavuuttaan Onnin vanhempien luona Artekin jakkaroilla, mutta löytää palan onnea tämän perheen yltäkylläisestä joulunvietosta.

Nuoren parin onni näyttää ulkoa päin idylliseltä, mutta kulissien takana on kalseampaa. Rebekka ei taida edes pitää miehistä, ja päätyy myöhemmin naisen kanssa kuumempaan suhteeseen. Varsinkin tämä osio kuulosti vahvasti omaelämäkerralliselta, sillä Kallio seurustelee reaalimaailmassa popmuusikko Alman kanssa.

Olen lukenut monia tämän tyyppisiä luokka-aiheisia teoksia, jotka tuntuvat osittain autofiktiivisiltä. Oliko tässä löydetty joku uusi näkökulma tähän raflaavaan aihepiiriin, sitä en osaa sanoa. Pysyin tarinassa hyvin kärryillä, ja koin kirjan työväenluokkaiset naishahmot sympaattisiksi, vaikka varsinkin Rebekan äitiä vaivasi syvä näköalattomuus.

Hyvää tässä kirjassa oli se, että siinä kuvattiin kuitenkin perhettä, jossa oli yritystä pysyä koossa ja huolehtia jälkikasvusta. Eli kyseessä ei ole mikään äärimmäisen kurjuuden kuvaus. Onko parikymppinen nuori aikuinen sitten syrjäytynyt tai jäänyt jostain paitsi, jos hän vasta elämänsä tuossa vaiheessa maistaa ensi kertaa kiinalaista ruokaa?

Murha kukkaiskielellä

Teos: Michaela Winglycke: En luota sanaasi (World Audio Publishing, 2022)

Suomennos: Pirjo Lintukoski

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Viikonloppuna kuuntelin sitten putkeen kaksi ruotsalaista dekkaria, joiden päähenkilö oli nimeltään Helena. Molemmilla Helenoilla oli paljon salaisuuksia, ja toinen heistä murhartiin, toinen nousi kuolleista kymmenien vuosien jälkeen. Tämän toisen teoksen kirjoittaja, Michaela Winglycke, on minulle uusi tuttavuus, ja kyseessä on myös kirjailijan esikoisteos ja uuden sarjan aloitusosa.

Teos sijoittuu kaikkien lapsiperheiden paratiisiin, Vimmerbyn pikkukaupunkiin Smoolantiin, jossa sijaitsee Astrid Lindgrenin hahmoihin keskittyvä teemapuisto. Aviopari Helena ja Stefan ovat tulleet sinne loman viettoon Skoonesta kahden lapsensa kanssa. Helenan miehelle Stefanille, joka on tapoihinsa kangistunut, on haasteellista vaihtaa lomanviettopaikkaa, sillä hän on tottunut lomailemaan Öölannin saarella. Pariskunnan liitto on natissut liitoksistaan jo vuosikausia, ja Helena on ollut sivusuhteessa sinkkumies Jesperin kanssa jo ennen lasten syntymää.

Kun Helena sitten löydetään kuolleena leirintäalueen uimarannalta, päästään uneliaan pikkupaikkakunnan poliisissa vihdoin tosi toimiin. Tutkintoja johtaa William Johnson, nuori paikallinen poliisi, joka saa ensi kertaa urallaan todellisen haasteen.

Kirjan asetelmassa on jotain kekseliästä, sillä siinä naiset saavat omituisia nimettömiä kukkalähetyksiä, jotka saavat aikaan epämukavuutta. Ennen kuolemaansa Helena saa leirintäalueelle kuusi valkoista neilikkaa, joita ei voi tulkita intohimon osoitukseksi. Kuuden kukan merkitys kukkaiskielellä on ”en luota sinuun”.

Teoksen viritys on pitkälti ihmissuhdekeskeinen, ja siinä etsitään kadonneita sukulaisia ympäri Ruotsia. Tapaus koskettaa poliisi-Williamia lähempää kuin mitä hän olisi tutkinnan alussa osannut arvata. Noin puolet tarinasta keskittyy Williamin perheen keskinäisiin kahnauksiin. Williamin veli James on turhautunut peluri, joka yrittää salaa iskeä veljensä tyttöystävää tämän selän takana.

Tämä teos oli kepeämpi välipala, jonka kuuntelin läpi sujuvasti, mutta en pahemmin tempautunut juonen käänteisiin. Ehkä kirjan hahmot tuntuivat minusta liian arkisilta, tai juonen keskittyminen lähinnä uskottomuuden draamaan tuntui vähän lattealta. Kuvaavaa on, että kirjaa kuunnellessa yritin muistella, olenko joskus käynyt lasten kanssa Vimmerbyssä, enkä ollut asiasta varma. Smoolannissa olen seikkaillut 1990-luvulla, kun olin vielä yhden lapsen äiti, ja on mahdollista, että kävimme silloin tässä teemapuistossa. Mutta sekoitan sen mielessäni Tukholman Junibackeniin, jossa ainakin on tullut käytyä.

En taida äänestää tätä sarjaa jatkoon lukulistalle, sillä elämä on liian lyhyt kaikkien ruotsalaisten dekkarisarja seuraamiseen.

Maailmanpolitiikkaa hillasuolla

Teos: Liza Marklund: Suonsilmä (Otava, 2022)

Suomennos: Antti Autio

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Sain viime vuonna yllättyä positiivisesti Liza Marklundin dekkaricomebackin suhteen, ja jäin jo odottamaan tämän Ruotsin Lappiin sijoittuvan sarjan kakkososaa.

Tässä osassa keskiössä on poliisipäällikkö Wiking Stormberg, joka lähenee jo eläkeikää ja on juuri saanut syöpädiagnoosin. Wiking on kotoisin Stenträskistä, ja on palvellut siellä poliisina 1980-luvulta saakka. Miehen taustaan liittyy suuri tragedia: hän on kasvattanut kaksi lastaan yksinhuoltajana sen jälkeen, kun hänen vaimonsa Helena katosi marjaretkellä hillasuolla. Perheen taaperotytär Elin oli jäänyt matkasänkyyn suolle, ja olisi hyvin saattanut kuolla, ellei etsintäpartio olisi löytänyt lasta.

Helena ja Wiking kohtasivat vuonna 1985 Solnassa, jossa Wiking asui poliisikoulun opintojen aikana. Pariskunta koki salamarakastumisen, ja pian nuoreen perheeseen odotettiin jo lasta. Perheen muutto Lappiin Wikingin kotikonnuille tapahtui pitkälti vaimon toiveesta, ja perhekeskeinen Helena sopeutui hyvin paikalliseen kulttuuriin, vaikka ei ollut ennen suhdetta käynyt koko Lapissa.

Mutta kuka Helena oikeastaan oli, ja putosiko hän sittenkään hillasuohon, kuten aikanaan päädyttiin tulkitsemaan?

Teos on enemmän poliittinen trilleri kuin dekkari, ja se kertoo karua tarinaa kylmän sodan ajan sotateollisuudesta. Kuten sarjan ensimmäisessä osassa, myös tässä useamman henkilön tarina kytkeytyy alueen kaivoksiin, luonnon riistoon ja globaalien suuryritysten ahneuteen.

En halua spoilata juonta liikaa, mutta näen tässä vahvan yhteyden Gustav Skördemanin niin ikään kylmän sodan aikaisten trillereiden kanssa. Noissa kirjoissa yksi vahva tapahtumapaikka oli DDR, mutta tässä kirjassa seikkaillaan Neuvostoliitossa. Ehkä temaattisen painavuuden tasolla Skördemanin teokset edustavat 2000 palan palapeliä, ja niihin verrattuna Suonsilmä on 1500 palan peli. Tässä kirjassa on lopulta melko rajallinen henkilögalleria, eli henkilöihin ehtii tutustua kunnolla ja perusteellisesti.

Yksi tärkeä henkilö tarinassa on Wikingin kehitysvammainen veli Sven, joka toi romaaniin ylimääräisen ja koskettavan ulottuvuuden. Käynnit Svenin luona vammaisten asuntolassa eri vuosikymmeninä toivat tarinaan erityistä lämpöä.

Vaikka kirjassa käydään läpi äärimmäisiä tunteita, se onnistuu olemaan viihdyttävä ja omalla tavallaan myös yhteisöllinen. Minusta sarja on onnistunut jo pelkkänä lappilaisen elämäntavan kuvauksena, eli sitä voi lukea myös yhteiskunnallisena dokumenttina.

Tämä kirja kuuluu ehdottomasti tänä vuonna lukemieni dekkareiden kärkikaartiin. Teos jätti lukijan taas odottamaan jatkoa jo siksi, että pelkästään Wikingin terveydentilassa oli jo paljon draamaa.