Sitomisleikkejä ja posliinikoiria

Teos: Kate Atkinson: Kaikkein vähäpätöisin asia (S&S, 2021)

Suomennos: Kaisa Kattelus

Äänikirjan lukija: Antti Virmavirta

Lähti sitten Jackson Brodyyn tutustuminen vähän lapasesta, eli olen nyt vajaassa viikossa tempaissut kolme Kate Atkinsonin dekkaria. Lisääkin näitä on varauksessa, joten blogin lukijoilla saattaa olla tiedossa monomaanista meininkiä. Ehkä en tämän jälkeen kirjoita arviota lopuista, varsinkaan, jos niissä on päällekkäisyyksiä aiemmin luettujen kanssa.

Tässä osassa Jackson Brody on saanut suurehkon perinnön, jonka turvin hän on muuttanut asumaan Ranskaan. Tarinassa hän matkaa Edinburghin teatterifestivaaleille tukeakseen entistä hoitoaan, näyttelijä-Juliaa, jolla tuntuu aina olevan joku tilanne päällä.

Hän ei ehdi olla kaupungissa kuin hetken, ja heti hän saa mojovasti turpaan liikenneraivoiselta Honda Civicin kuskilta tilanteessa, jossa hän on vain silminnäkijä. Skottimiehet tuntuvat käyvän kuumemmin kuin britit, ja Brodykin on puoliksi skotti, vaikka ei ole löytänyt kuin irlantilaisen puolen itsestään.

Kirjassa tutkaillaan muun muassa itäeurooppalaisten kotisiivousbisneksiä, jotka varsin usein venyvät myös muihin palveluihin. Rikoskirjailija Martin Canning on käyttänyt tällaista palvelua tyytyväisenä jo pitkään, vaikka hän tarvitsee vain pölyjen pyyhkijää. Hänen kotisiivoojansa löytää eräänä aamuna talon keittiöstä ruumiin, ja tapauksen epäillään liittyvän seksibisneksiin.

Martin on erityisen neuroottinen, kompleksinen hahmo, siviiliammatiltaan uskonnon opettaja, joka vaikuttaa sielullisesti vanhemmalta kuin nelikymppiseltä. Taannoisella Pietarin reissulla hän on haksahtanut maatuskojen myyjään, ja tämän kohtaamisen kautta jopa itäeurooppalaisten vaimon etsiminen nousee hänen agendalleen. Hänellä on hyvällä maulla sisustettu koti Edinburghin halutulla alueella, mutta perhehaave tuntuu koko ajan vaikeammalta saavuttaa.

Uusia unelmakoteja maksukykyisille tuottaa rakennusmoguli Graham Hatter, mutta mies on juuri saanut massiivisen infarktin S/M-sessiossa venäläisen ammattilaisen todistamana, eikä Grahamin vaimo Gloria oikein jaksaisi esittää kunnon vaimoa asiasta kuultuaan. Häntä kiinnostaa enemmän posliinikoirien tilaaminen eBaysta kuin sairaalassa päivystäminen. Hatter Homes-yhtiön rahavirroistakin löytyy monenmoista sotkua, sutjakkaa liikemiestä epäillään jopa rahanpesusta.

Kirjassa on sen verran paljon kulttuuriin liittyvää sisältöä, että sen rikokset tuntuvat jäävän jopa lapsipuolen asemaan. Käydään nololla kirjoittamiskurssilla, seurataan elähtäneen standup-koomikon viimeisiä keikkoja, eikä Juliallakaan mene esitykset ihan nappiin tuberkuloottiseen luolaan pystytetyllä näyttämöllä.

Jännityksen suhteen Joka lapsia ja koiria rakastaa on toistaiseksi suosikkini sarjasta, nämä kaksi muuta sortuivat paikoitellen vuolaaseen jutusteluun, mutta ymmärrän teosten viehätyksen siksikin, että liian monissa nykydekkareissa viljellään liian lyhyitä aktiivilauseita. Näissä kirjoissa ehdoton vahvuus on rikas kieli yhdistettynä terävään yhteiskunnalliseen analyysiin.

Kauhua Wedgwoodin lautasilla

Teos: Kate Atkinson: Ei vieläkään hyviä uutisia (S&S, 2020)

Suomennos: Kaisa Kattelus

Äänikirjan lukija: Antti Virmavirta

Ihmisen keskittymiskyky on mielenkiintoinen. Kun tekee jotain monotonisen tylsää työtä, voi hyvin keskittyä rönsyilevään dekkariin äänikirjana, mutta päivänä, jolloin tuollainen projekti puuttuu, myös keskittyminen herpaantuu. Luulen, että nämä Jackson Brody-teokset ovat melko tasalaatuisia ja sisällöltään ihmissuhdepainotteisia, eli tällä kertaa vaikeuden syy oli kuulijassa, ei kirjassa.

Tämän kuitenkin sain teoksesta ensi kuulemalla selvää: kirjassa Jackson Brody matkaa Skotlantiin auttamaan kinkkisesssä tapauksessa, johon liittyy noin 30 vuotta sitten tapahtunut perhesurma. Tohtori Joanna Harris on 6-vuotiaana joutunut todistamaan äitinsä ja sisarustensa murhat keskellä kirkasta päivää Devonin maaseudulla. Vain hän pääsi pakoon murhapaikalta, ja hän on joutunut tekemään töitä syyllisyytensä kanssa. Lasten isä ei ollut murhaaja, mutta ei myöskään erityisen hyvä eloon jääneen tyttärensä tukijana. Hän, Howard Mason, on aikanaan ollut kuuluisa kirjailija, jonka monet avioliitot ovat olleet onnettomia ensimmäisen vaimon murhan jälkeen. Aikuisena Joanna on korostetun turvallisuushakuinen, ja on tarinan keskellä äitiyslomalla lääkärin työstään.

Paikallinen poliisi Louise Monroe on huolissaan Joannan turvallisuudesta, kun saa tietää, että perheen surmaaja on vapautumassa vankilasta. Hänen vastuullaan on myös muutamien muiden turvataloihin siirrettyjen naisten valvonta. Louisella on omassa elämässä pakki sekaisin miesten suhteen: on tullut mentyä naimisiin leskimiehen kanssa, joka ei ehkä olekaan se oikea. Louisea vaivaa illallisten syöminen miehen Wedgwood-astioista, jotka ovat häälahjoja aiemmasta liitosta. Samalla hän katuu Patrickin pettämistä salaperäisen ja epätasapainoisen Jackson Brodien kanssa, joka vetää Louisea puoleensa siitä huolimatta, ettei ole priimaa aviomiesmateriaalia.

Näyttää, että kirjoissa Brodie löytää usein apuriksi jonkun toisen siviilin. Tässä tarinassa se on Joannan perheen 16-vuotias lapsenvahti Reggie alias Regina Chase, joka on kiinnostunut antiikin Kreikan filosofiasta. Reggie on jättänyt taakseen vapaapaikan hienostokoulussa, ja tienaa rahaa lapsenhoidon lisäksi kulmakaupan kassalla. Kiinnostus klassisiin kieliin sopii huonosti siihen koulupudokkaan tulevaisuuteen, joka hänen ympärilleen on muovautumassa. Tytön tilanne on muutenkin arvaamaton, sillä hänen äitinsä on lähtenyt omille teilleen, ja jättänyt Reggien yksin pitämään taloa.

Teoksessa tapahtuu lyhyessä ajassa paljon, niin rikoksia kuin onnettomuuksia. Kieltämättä teos tuntui enemmän turboahdetulta kuin aiemmin lukemani, Yorkshireen sijoittuva teos, mutta näitä yhdisti ajallisesti pitkä tapahtumien kaari, ja vahva lapsuuden traumatisoitumisen teema.

Sarja kannattaisi lukea oikeassa järjestyksessä, sillä muuten lukijalla kuluu liikaa aikaa Jackson Brodien naissotkujen selvittämiseen. Itse en ole vielä edes selvittänyt sarjan teosten oikeaa järjestystä, mutta sen jo tiedän, että niissä tapahtuu ympäri Britanniaa, eli sarja ei ole ainakaan nurkkakuntainen, kuten valtaosa tämän päivän dekkarisarjoista.

Lapsikauppaa ostarin takana

Teos: Kate Atkinson: Joka lapsia ja koiria rakastaa (S&S, 2020)

Suomennos: Kaisa Kattelus

Äänikirjan lukija: Antti Virmavirta

Eilen oli puuduttavan yksitoikkoinen päivä virkkaustöiden päättelyn parissa, mutta sainpa tutustua ensi kertaa Kate Atkinsonin Jackson Brodie-dekkarien maailmaan. Atkinsonilta olen lukenut ainakin pari kirjaa aiemmin, mutta teosten maailma on tuntunut hieman liian runsaalta. Näistä dekkareista olen toki kuullut suitsutusta, mutta täytyy myöntää, että ryhdyin niihin siksi, etten löytänyt Ellibsin niukasta äänikirjatarjonnasta muutakaan. Ilman varausta kun sieltä ei tunnu saavan lainattua paljoa muuta kuin Jutta Gustafsbergin koottuja viisauksia.

Luen sarjaa totaalisen väärässä järjestyksessä, mutta se ei haitannut ymmärrystä. Teos sijoittuu Leedsin kaupunkiin, jossa eläkkeelle jäänyt poliisi Tracy on ottanut uuden duunin ostoskeskuksen vartijana. Tracy on rekkalesboksi tituleerattu, hieman kömpelö ja romuluinen noin kuusikymppinen ikisinkku, joka on juuri vapautunut pitkästä vanhempiensa huoltovastuusta. Äitiys on aina ollut hänen suuri haaveensa, vaikka kumppania haaveen tavoittamiseksi ei ole löytynytkään. Poliisina hänen heikko kohtansa on liittynyt lasten kokemiin kauheuksiin, ja liian usein hän löytää itsensä ajattelemasta fasistisia ajatuksia, kun lapsia on pelastettu ilotaloista ja narkkiluolista.

Atkinsonin Leeds on rosoinen, sosiaalisista ongelmista kärsivä kaupunki, jossa vanhoihin tehtaisiin on rakennettu kylpylöitä ja loft-asuntoja keskituloisille. Ympäröivä Yorkshiren maaseutu tarjoaa National Trustin sponsoroimia viikonloppulomia tylsistyneille keski-ikäisille, mutta peuroja pursuavien puuhamaiden ulkopuolella on maailma, jossa lapsen voi ostaa tämän narkomaaniäidiltä sopuhintaan. Tällaisesta tilanteesta Tracy löytää itsensä, kun nelivuotias Courtney tulee naisen elämään.

Romaanissa vieraillaan Tracyn nuoruudessa 70-luvulla, kun tämä on vasta harjoittelemassa poliisin ammattiin. Tuolloin kaltoin kohdeltujen lasten ostaminen oli yleisempää, ja kaupungin sosiaalitoimella oli rooli jälkien peittäjänä. Erityisen ristiriitainen ja herkullinen hahmo oli lastensuojelun sosiaalityöntekijä Linda Pallister, jonka biodynaamisesta vaihtoehtoelämästä Atkinson repii kunnon naurut.

Jackson Brody ilmaantuu kaupunkiin salapoliisina, joka on saanut toimeksiannon uusiseelantilaiselta naisasiakkaalta. Tämä etsii biologisia vanhempiaan Leedsin seudulta, ja poliisi-Tracyn yhteystiedot löytyvät keissin papereista. Brody yrittää tavoittaa Tracyä, mutta tämä on karannut teille tietämättömille banaaneja suurkuluttavan nälkäisen lapsen kanssa.

Brody itse adoptoi kaltoin kohdellun borderterrierin, jonka seurassa elämä tuntuu asteen merkityksellisemmältä. Hän on viettänyt viimeiset puoli vuotta majoittuen persoonattomissa tienvarsien Best Western ja Travelodge-hotelleissa. Koiran kanssa hän päätyy köyhän lapsuutensa ainoan merenrantaloman maisemiin, ja vaihtaa rutiiniaan yöpyen pikkusievässä ja sääntökylttejä viljelevässä bed and breakfastissa. Täällä huoneet pursuavat pelottavia posliininukkeja, jotka tunkevat luiset lonkeronsa Jacksonin uniin.

Kirja tuntui yhtä symbolisesti rikkaalta kuin Atkinsonin aiemmatkin teokset, ja poliittista lähihistoriaa käydään läpi runsaasti. Sen toinen juonen käänne liittyy poliisisarjojen tuotannon maailmaan, ja hieman epäluotettavaksi kertojaksi nousee sarjan kasikymppinen veteraaninäyttelijä Tilly, joka ei alkavan muistisairauden vuoksi enää hallitse kunnolla vuorosanojaan. Eläydyin antaumuksella Tillyn osuuksiin, joiden tajunnanvirran Antti Virmavirta tavoitti lukijana ilmiömäisesti.

Onneksi Ellibsistä löytyi toinenkin vapaa sarjan osa, joten viikonloppuni jatkuu näissä jokseenkin vinksahtaneissa tunnelmissa. Myös sarjan aiemmassa osassa lapsilla ja nuorilla on poikkeuksellisen suuri rooli henkilögalleriassa.

Kirjaa suosittelen varsinkin niille, jotka kokevat väsymystä perusdekkarien maailmassa. Atkinsonilla on takanaan pitkä ura ns. taideproosan luojana, mutta tässä teoksessa hän osoittaa olevansa hyvin kärryillä myös arkisista, yhteiskunnallisista ongelmista ja ilmiöistä. Tekstin tyylilaji on rönsyilevän jutusteleva, ja teos ehkä vaatii tämän vuoksi enemmän keskittymistä kuin vaikka Tukholman saaristoon sijoittuva, lineaarisesti etenevä skandidekkari, mutta vaivannäkö tuntui sen arvoiselta.

Porvarillisia perhejärjestelyjä

Teos: Eila Kostamo: Vaiteliaat vuodet (WSOY, 1983)

Käyn nyt läpi viime vuonna hamstraamiani poistokirjoja. Tämä harrastukseni on lakannut kokonaan kesällä, sillä en ole vieraillut kirjastoissa aikoihin. Pääsiäiseksi suunnittelen kirppiskierrosta, sillä tämän kevään kiinnostavat uutuuskirjat on nyt BookBeatissa imuroitu.

Eila Kostamo on minulle vähän tuttu pohjoissuomalainen ääni, jolta olen lukenut ainakin yhden uudemman novellikokoelman. Vaiteliaat vuodet on ilmeisesti ollut hittikirja 80-luvulla, koska siitä on otettu uusi painos v. 1991 WSOY:n Kirjavalioissa.

Romaanissa pohjoisesta kotoisin oleva aviopari Einari ja Eeva elävät kulissiavioliittoa Helsingissä. Einari on historian opettaja, lukion rehtori ja tohtorismies, joka väsää vapaa-aikanaan kotiseutunsa Siikajokilaakson historiikkiä. Eeva on kotoisin Kainuusta, ja enemmän kiinnostunut hoitoalalla etenemisestä kuin paikalle jämähtänyt miehensä. Pariskunta tapaa vapaa-aikanaan vertaisiaan kosteissa juhlissa, ja on oppinut siemailemaan sellaisia laatujuomia kuin vermuttia ja sherryä.

Takavuosina Einarin meno on ollut kuumempaa, hänellä on ollut pitkä salasuhde omalla tahollaan naimisissa olleen Tuulin kanssa. Tästä suhteesta on syntynyt tytär, jonka isyyttä Einari ei ole koskaan tunnustanut. Tilanne on ollut niin kipeä, että mies on jättänyt yhteydenpidon kokonaan välistä entiseen rakastettuunsa. Vyyhden avaa auki se, että Einari huomaa sanomalehdessä Tuulin miehen kuolinilmoituksen. Voisiko hänestä nyt tulla isä tyttärelleen, ja kuinka Tuuli muistaa häntä uudessa tilanteessaan?

Kirjassa vietetään piinallista pääsiäistä. Einarin perheessä on totuttu viettämään lomia eri tahoilla, mutta tällä kertaa Einari jää hautomaan syyllisyystrippiään kotiinsa varsin synkissä tunnelmissa. Kaiken kukkuraksi hän on ottanut niskoilleen erään koulun oppilaan, tytön, jonka kotona on lastensuojelukriisi päällä. Tällä hän kokee ehkä sovittavansa aiempaa hylkäämisen tekoaan.

Eevalla taas on terapia käynnissä, eikä hän saa miestään raahattua mukaan, vaikka kokee sen aiheelliseksi. Itseään lääkiten hän ottaa äkkilähdön Teneriffalle yksin, ja harrastaa seksiä Einarin lapsuuden ystävän kanssa. Miehet pystyvät sopimaan tämän oharin, joka tuntuu enemmän toisen omaisuuteen kajoamiselta kuin uskottomuudelta.

Innostuin kirjasta enemmän vasta loppumetreillä, jossa Einari vierailee lapsuudessaan Oulun seudulla ja Siikajokilaaksossa. Tässä päästään jopa kansalaissodan jättämiin arpiin ja kaikkien vasemmistolaisten systemaattiseen ryssittelyyn, mutta en tulkinnut pariskunnan kriisin juontuvan vanhempien erilaisista poliittisista taustoista. Muutenkaan tämä ei ole erityisen poliittinen romaani, vaikka vihreä aate nostaakin siinä päätään pariskunnan Markku-pojan kapinassa.

Kirjassa on mainiota ajankuvaa, vaikka en niin suuresti syttynyt näiden toisilleen vieraiden jähmeiden olentojen kriisin kuvauksesta. Eletään vakaata vaurastumisen aikaa, ja kirjassa kuvatun ”sosiaalitapauksen” Riikan keissi on niin harvinainen, että hänen asumistaan ratkaistaan opettajien kesken. Riikka pystyy jatkamaan opiskeluaan sosiaalihuollon maksamasta asunnosta käsin, hän ei joudu laitokseen kuten nykypäivänä ehkä kävisi. Eevan ja Einarin perheessä on varaa kaikkeen, mitä he ylipäänsä voivat kuvitella hankkivansa tai tarvitsevansa.

Suurin ongelma on seksi, tai läheisyyden puute. Ja luulen, että kirjasta aikanaan säväyttävän on tehnyt tuo ”paremmissa piireissä” hyväksytty avoimen suhteen teema. Tässä siis Tuuli eli vielä 70-luvulla avoimessa suhteessa ja Einari häpeällisessä salasuhteessa.

En viime vuonna jaksanut lukea kirjaa loppuun sen kalseahkon tunnelman vuoksi, mutta tämä vuonna kalsea tuntui jo kotoisalta, ja vähintäänkin ”uudelta mustalta”.

Kaksi kertaa lastensairaalassa

Teokset:

Katarina Wennstam: Kivisydän (Otava, 2021), käännös Anja Meripirtti, lukija Liisa Pöntinen

ja

Karl Eidem ja Jare Poljarevius: Lastensairaala (Saga Egmont, 2021), käännös Anssi Alanen, lukija Erja Manto

Haaviini sattui kuukauden sisällä kaksi dekkaria, joiden tapahtumapaikkana on tukholmalainen lastensairaala. Kumpikaan ei ole tyypillisin dekkari murhamysteerioineen, vaan ensimmäistä voisi luonnehtia oikeusdraamaksi ja toista suurkatastrofipainotteiseksi jännitysromaaniksi.

Katarina Wennstamin teoksen päähenkilöt olivatkin minulle ennalta tuttuja, eli olen lukenut Charlotta Lugnin ja Shirin Sundinin seikkailuista ensimmäisen osan. Näissä kirjoissa seurataan poliisin ja syyttäjänviraston yhteistyötä, ja suurempi osa hahmoista varsinkin tässä toisessa osassa oli juristeja kuin poliiseja.

Teos keskittyy karmivaan, mutta yleisesti tunnettuun ilmiöön, pikkuvauvan ravistelusta johtuviin komplikaatioihin, ja tällaisen tapauksen tutkintaan. Nackan uuteen Astrid Lindgrenin lastensairaalaan tuodaan puolivuotias, lähes tajuton Gloria-vauva, jonka tila on lähtenyt nopeasti huononemaan. Glorian vanhemmat ovat tavallisen oloinen ydinperhe, joka asuu remontin keskellä kalliissa omakotitalossa Lillängenin arvostetulla alueella. Vanhemmat vaikuttavat aidosti kauhistuneilta tapauksesta, mutta sairaalan henkilökunta kokee tarpeelliseksi aloittaa rikostutkinnan molemmista.

Puolet kirjasta keskittyy Shirinin ja Charlottan yksityiselämän sotkuihin, ja varsinkin Shirinin aviokriisi saa paljon huomiota. Hän on muuttanut lapsena Ruotsiin Iranista, ja yhteys Ruotsissa asuvaan sukuun on tiivis. Kirjassa kuvataan persialaisia juhlia ja keittiön aarteita vastapainona raskaalle pääjuonelle. Wennstam painottaa sitä henkistä taakkaa, mitä lapsiin kohdistuvia rikoksia selvittävät usein kantavat, ja tämän vaikutusta parisuhteisiin ja perhe-elämään. Tässä tarinassa varsinkin lapseton Shirin alkoi kyseenalaistaa omia lisääntymishaaveitaan, koska pelkäsi vastaavan pahan koskettavan hänen perhettään.

Minua tarina koukutti, vaikka dekkarina teos oli vähän liiankin simppeli. Pystyin sietämään rankan aiheen siksi, että omasta pikkulapsen vanhemmuudesta on jo kauan aikaa. Silti huomaan, että tässä on tullut luettua liiankin monta teosta Tukholman hienostoalueista, ja muistijäljet näistä teoksista tulevat sekoittumaan pahasti.

Toisen Lastensairaala-nimisen trillerin kuuntelin välipalana jo alkukuusta, enkä aikonut kirjoittaa siitä, mutta mainitsen nyt kirjan siksi, että teosten maailmat ovat niin rinnakkaiset. Tämä ei suoranaisesti kolahtanut, vaikka varmasti on huolellisesti pohjustettu oman genrensä sisällä. Tässä siis södermalmilaiseen lastensairaalaan kohdistuu terroristi-isku, ja tekijät kaappaavat kymmeniä ihmisiä, lapsipotilaita, vanhempia ja sairaalan henkilökuntaa. Tämä on kiivastahtinen yhdenpäivänromaani, jossa aikaa mitataan sekuntikellolla, ja porukkaa teloitetaan talossa ja puutarhassa. Taustalla on muslimitaustainen ryhmä, jonka kytkökset ovat Kaukasukselle, ja terrorin koulu oli käyty mm. Moskovan teatteri-iskussa.

Kirja tuntui vähän liiankin todennäköiseltä skenariolta, ja juuri nyt en ollut vastaanottavaisessa moodissa tämän mittakaavan kauheudelle. Operaation pääratkoja, komisario Hanna Kaufman oli kiinnostava tyyppi juutalaistaustoineen, ja tästäkin kirjasta parhaiten jäi mieleen sairaalassa työskentelevät palestiinalaiset hoitajasiskokset, joista toisen nimi oli myös Shirin.

Reaalimaailman faktojen tasolla varsinkin Wennstamin kirjassa esiteltiin koko Ruotsia kattavaa sairaaloiden työnjakoreformia, jossa nämä erityiset lastensairaalat ovat merkittävä muutos. Sydäntä muljautti myös loppusanojen omistus kansan satutädille, joka jo 1950-luvulla taisteli lasten fyysisen koskemattomuuden puolesta – ja tuolloin hänen puheitaan aiheesta pidettiin liian radikaaleina.

Olive Kitteridge lapsenpäästäjänä

Teos: Elizabeth Strout: Olive, taas (Tammi, 2021)

Suomennos: Kristiina Rikman

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Ensi kohtaamiseni Olive Kitteridgen kanssa tapahtui toissa pääsiäisenä mökillä, ja nyt kohtasimme taas tällä Tampereella palmusunnuntain aikaan. Kirja on ollut työn alla pieninä paloina, ja keskittyminen tähän rönsyilevän juoruilevaan teokseen on ollut hieman huteraa. Samaan aikaan olen lukenut helpompiakin kirjoja, ja vaikka en koe Elizabeth Stroutin teoksia aihepiireiltään vaikeilta, ne vaativat fokusointia jo laajan henkilögallerian vuoksi.

Mutta palataan siis Crosbyn pikkukaupunkiin Maineen. Eläkkeellä oleva matematiikanopettaja Olive Kitteridge on jäänyt leskeksi ja löytänyt uuden rakkauden Jackista, joka on eläkkeellä oleva professori. Kummallakin on surutyö kesken edellisestä puolisosta, ja kypsän iän rakkaudessa on muutenkin piikikkäitä piirteitä. Toisiin tutustuminen syvenee autoretkillä lähiseuduille, paikkoihin, joissa on entisten elämien haamuja. Kaikki crosbylaiset eivät edes ole huomanneet Oliven uutta liittoa, sillä hän ei ole siitä pahemmin huudellut.

Kirjassa käydään läpi noin kymmenen vuoden tapahtumia. Maan presidentti ehtii vaihtua, ja jopa lapsilla on tyrmääviä lausuntoja uudesta tulokkaasta. Olive ja ystävät odottavat kauhulla palvelukotiin siirtymistä, ja yleisimmät juorut liittyvät joidenkin tuttujen kaatumisiin, sydäreihin tai muistinmenetyksiin.

Olive Kitteridge ei ole kirjan jokaisen luvun keskiössä, vaan välillä vieraillaan muidenkin naapureiden luona. Crosbyyn muuttaa takaisin ihmisiä eläkepäiviä viettämään, ja välillä siellä vierailee myös oman kylän maailmalla menestyneitä kuuluisuuksia, joista joku on ollut Oliven oppilas. Olive kohtaa runoilija-Andrean, johon hän suhtautuu nihkeästi ranskankielisen kanadalaistaustan vuoksi. Monissa kirjan tarinoissa kohdataankin ikäihmisten ennakkoluuloja, jotka liittyvät joko etniseen taustaan tai seksuaalisuuteen.

Kirjan hulvattomin episodi liittyy baby shower-kutsuihin, jonne Olive tulee kutsutuksi, vaikkei tiedä, kuinka sellaisissa käyttäydytään. Niistä lukiessani nauroin ääneen, varsinkin, kun episodi päättyi erään kutsujen vieraan hätäsynnytykseen.

Toinen, lähes piinallinen episodi liittyi naapurin pariskunnan tyttäreen, joka halusi kasvattaa vanhempiaan Lady dominan työstä antamalla näille dokumentin, jossa hän itse on pääroolissa S/M-työssään. Vanhemmat olivat olleet mykkäkoulussa vuosikausia, mutta löysivät uuden sävelen suhteeseensa siitä havainnosta, että perilliset ovat aina seinähulluja.

Laajemmalla yhteiskunnallisella tasolla kirjassa kerrotaan myös somalien asettumisesta pieniin, perinteisiin yhteisöihin, joissa valtaosa väestöstä on valkoihoisia. Toisaalta myös skottitaustaisten vuosittaiset perinnemenot mainitaan, ja suomalaiset lapsenpiiat.

Koska kirjan tyyli on poukkoilevan jutusteleva, eikä juontakaan voi selkeästi tiivistää vanhenemisen loogisen kronologian ulkopuolella, se luultavasti avautuu paremmin painettuna versiona. Itse myös nautin kirjan lukemisesta viimeksi englanniksi niin, että saatan palata tähän toisen kerran alkukielellä. Myös hahmon seikkailuista tehty TV-sarja on minulta vielä näkemättä, joten luultavasti kohtaamme vielä lähitulevaisuudessa.

Taiteilijaperhe rikki revittynä

Teos: Venla Hiidensalo: Suruttomat (Otava, 2021)

Äänikirjan lukija: Satu Paavola

Muutama viikko sitten kirjoitin vaikuttuneena Joonatan Tolan teoksesta Punainen planeetta, jossa taiteilijaperhe yrittää selvitä arjen kaaoksestaan alkoholismin ja mielenterveysongelmien keskellä. Nyt sitten vaihdan genreä autofiktiosta historialliseen romaaniin, ja tapaan Tyko Sallisen hajoavan perheen Venla Hiidensalon kuvaamana.

Tarina ei ollut minulle kokonaan tuttu, mikä lisäsi mielenkiintoani teokseen, vaikka osittain koenkin lukeneeni aivan liikaa historiallisia romaaneja kotimaisista taidemaalareista. Tämän lisäksi osa tapahtumista sijoittuu luovutettuun Karjalaan, Sortavalaan ja Viipuriin, joiden historiasta olen muutenkin kiinnostunut.

Romaanin aika-akseli on noin kolmekymmentä vuotta, eikä se etene lineaarisesti. Se antaa äänen niin Salliselle itselleen, tämän vaimolle Helmi Vartiaiselle, ja pariskunnan tyttärille Tirsalle ja Tajulle, jotka erotetaan julmasti toisistaan Tajun syntymän jälkeen. Tyko lähettää esikoisensa siskonsa hoitoon Kööpenhaminaan vedoten vaimonsa mielenterveysongelmiin. Todellisuudessa hän on perheen diktaattori, joka on legendaarisen huono kuuntelemaan muita. Ehkä pahinta on, että hän vaikenee Tirsa-tyttären isyydestä. Sisarukset luulevat pitkään olevansa serkkuja, ja Tirsa menettää osan suomalaisista juuristaan.

Tirsa kuitenkin saa elää vakaammissa oloissa kuin Taju, joka menettää äitinsä ja joutuu isänsä mielivaltaiseen komentoon, jossa koetaan myös puutetta ja nälkää. Taju tuntuu perineen myös ”hermostollisen ongelman” äidiltään. 1930-luvulla hän palaa mielisairaalasta äitinsä suvun helmaan Sortavalaan, jossa hän yrittää kirjoittaa romaania piilopirtissä. Täältä hänet löytää punahuulinen maailmannainen Kööpenhaminasta, joka on tekemässä opinnäytetyötä oletetun enonsa taiteesta.

Tarinaan mahtuu vähän liikaakin tragediaa, mutta ei sitä olisi voinut kertoa lempeämmin sävyin ottaen huomioon, että pariskunnan saaga on melko tunnettu. Eniten jäin pohtimaan Mirriksi kutsutun Helmin omakuvaa ja itsetuntoa sen jälkeen, kun hän joutui luopumaan omasta taiteilijanurastaan ja tämän lisäksi hänen miehensä rakasti kuvata häntä muotopuolena, halvaantuneena tai vammaisen oloisena. Romaani antaa vaikutelman, että maalauksilla oli oma roolinsa naisen mielen murtumisen prosessissa. Tosin lasten menetys oli varmasti vielä merkittävämpi syy itsetuhoisuuteen.

Kiinnostuin kirjaa kuunnellessani Taju-tyttären tosiasiallisesta kirjailijanurasta, joka keskittyi toisen maailmansodan aikaan. Irja Sallan taiteilijanimellä tunnettu kirjailija oli lähtenyt natsi-Saksaan opintomatkalle, alun perin asevelimaata ihannoivana, mutta sai pitkäksi venyneen matkansa aikana kokea kauheuksia. 1940-luvulla hän sai kokea lyhyen menestyksen, ja kirjoja jopa käännettiin muille kielille. Taju vietti suuren osan elämästään Nikkilän mielisairaalassa, mutta ehti myös olla naimisissa kahden miehen kanssa, joista toinen oli pilapiirtäjä Kari Suomalainen.

Romaani on tyylikkäästi sommiteltu, ja vaikka perhehelvettiä kuvataan riipivästi, ei näissä kohtauksissa vellota liikaa. Mukaan mahtuu myös iloisempia kuvauksia Ateneumin piirustuskoulun sukupuolittuneesta arjesta ja Helsingin yöelämästä ennen itsenäisyyttä. Kööpenhaminan ja Pariisin osiot toivat myös muuten synkkään tarinaan vaihtelua, ja tätäkin teosta voi lukea matkakirjana niin kohti länttä kuin itää.

Satu Paavola pääsee äänikirjassa ihan näyttelemään Tyko Sallista, ja onnistuu roolissaan vallan mainiosti. Ehkä tekstinä luettuna en olisi tavoittanut tämän keskustelutaidottoman, sosiaalisesti kömpelön miehen äänensävyä.

Aivan suoraa yhteyttä Tyko Sallisen perheen ja Tolan perheen välillä ei löytynyt, sillä ensimmäisessä vanhemmilla on selkeä eturistiriita, kun taas toisessa vanhemmat pyrkivät pysymään yhdessä ja taistelemaan lastensa pitämiseksi yhteiskuntaa vastaan. Sallisen perheessä on myös yritystä rakentaa porvarillisia puitteita, kun taas Tolan perheessä kapinoidaan porvarillisuutta vastaan. 1910-20-luvuilla ei ollut lastensuojelua tämän päivän merkityksessä, mutta lähipiiri ilmaisi huoltaan tämän riitaisan pariskunnan elämänmenosta. Mielenterveys ja päihteet olivat pääteemoja molemmissa, mutta ensimmäisessä hulluudesta ja juoppoudesta syytettiin lähinnä perheen äitiä, usein kohtuuttomassa mittakaavassa.

Tammilehdon tummemmalta laidalta

Teos: Tommi Laiho: Uhanalaiset (Myllylahti, 2021)

Viime aikoina ADHD-puoli itsessäni on suosinut äänikirjaa painetun tekstin sijaan, ja osasyynä tähän on ollut myös korona. Näin ollen lukupinoa on kertynyt jopa niistä vähäisistä arviokappaleista, joiden saaminen ilahduttaa aina.

Tommi Laihon esikoisteos Uhanalaiset oli minulla työn alla yli kuukauden, vaikka kyseessä on varsin vetävä ja napakka dekkari. Kirjassa seikkaillaan nykyajan Itä-Helsingissä, metrolinjan varrella Kulosaaresta Myllypuroon. Yksi keskeinen tapahtumapaikka on anonyymin hyväntekijän aikaansaama, vastikään istutettu tammilehto, jonka symboliikka pääsee myös onnistuneisiin kirjan kansiin. Toinen tärkeä paikka on Kulosaaren siirtolapuutarha, jossa rikosjuonta vatvotaan moniäänisesti.

Teoksen päähenkilö on Karita Haapakorpi, keski-ikäinen leskeksi jäänyt rikoskomisario, jonka ainoa, jo täysikäinen poika Viljami on ajautunut pahoihin porukoihin. Äiti ja poika eivät ole nähneet toisiaan kahteen vuoteen, ja Karita kuulee pojastaan lähinnä kummitäti Aminan kautta, jolla on tähän hatara yhteys. Amina on somalitaustainen nuorisopsykiatri, joka on välillä työskennellyt myös poliisin profiloijana. Karita tarvitsee ystävänsä tukea usein myös lääketieteellisesti, sillä hän kärsii vaikeasta paniikkihäiriöstä.

Huoli mahdollisesta rikosaallosta nousee Myllypuron selviytymisasemalla, jossa Amina kohtaa nuoren Ganjaksi kutsutun maahanmuuttajamiehen, jolla on ollut itsetuhoista oireilua. Ganja on saanut itsemurhaan kannustavia viestejä tuntemattomalta taholta, ja samaan aikaan paljastuu muitakin tapauksia, joissa kuolinsyy on epäilyttävä. Muutenkin Itä-Helsingin itsemurhatilastot alkavat osoittaa hälyttäviä merkkejä.

Kaksikon tueksi saapuu Karitan siskon mökkinaapuri siirtolapuutarhasta, tilastotieteilijä-Juha, joka on ottanut aikalisää omistautumalla istutuksilleen. Kolmikko kohtaa pohtimaan itsemurhien suman todennäköisyyksiä vapaa-ajallaan nautinnollisille piknikeille, ja pian Aminan ja Juhan välille syttyy kipinä. Monikulttuurinen suhde ei ole tarinan keskiössä, mutta antaa sille omat mausteensa.

Nuorisokulttuurin ja Itä-Helsingin puheenparren kuvaus tuntuu kirjassa autenttiselta, mutta paikkoja kuvataan ulkopaikkakuntalaisen oloisella pikkutarkkuudella.

Kirjasta on jo tekeillä TV-sarja, ja koinkin kerronnan runsaan visuaaliseksi. Pääasiallinen murha, jota tässä kuvataan, tulee olemaan karmivaa nähtävää ruudulla, mutta ei tässä kuitenkaan mässäillä kauhuefekteillä. Paikoitellen koin Laihon kirjoitustyylin jopa piirun verran liian yhteiskunnallisen pohdiskelevaksi, varsinkin, kun käsiteltiin median roolia moraalipaniikin levittäjänä.

Voisin lukea Karitan ja Aminan seikkailuista toisenkin osan. Jos tämä on sarjan aloitusosa, oli hyväkin, ettei päähenkilöiden taustoista vielä paljastettu kaikkea. Minua jäi esimerkiksi askarruttamaan, miksi Amina tuntui olevan niin yksin maailmassa, ja mitä hän oli tehnyt raivatakseen itselleen oman tilan, jossa somalikulttuuri ei näyttänyt määrittelevän paljoakaan hänen valintojaan. Afrikassa hän oli reissaillut, mutta kirjassa ei kerrottu, missä merkeissä.

Koska luin kirjaa hitaasti, jouduin kertaamaan alkupuolen tapahtumia moneen otteeseen, ja muutenkin rikosjuoni pysyi loppuun saakka yllätyksellisenä.

Kiitos Myllylahdelle kirjayllätyksestä. Pidän Kimmo Kivilahden suunnittelemasta raikkaasta kansidesignista paljonkin, ja olisin bongannut sen tyypillisempien dekkarikansien keskeltä kirjakaupassa.

Taivas alkaa liinavaatekaapista

Teos: Hanna Brotherus: Ainoa kotini (WSOY, 2021)

Äänikirjan lukija: Hanna Brotherus

Viime postauksessani kerroin kepeästä pariisilaisesta romanssista, ja nyt on vähän raskaamman Pariisiin sijoittuvan autofiktion aika. Toukokuussa 2018 tanssitaiteilija Hanna Brotherus matkusti yksin kuukaudeksi Pariisiin tutkailemaan elämänsä suuntaa ja oppiakseen jotain vaikeasta äitisuhteestaan. Tämän retriitin lopputulemana valmistui hänen kirjallinen esikoisteoksensa, hieman yli viisikymppisenä.

Ja tässäkin teoksessa on monta rakkaustarinaa, ja siinä pohditaan monisyisesti rakkauden olemusta. Ei pelkästään romanttisen rakkauden, vaan ylisukupolvisten ketjujen. Taustalla on paljon surua ja vanhemmuuden kriisejä, yhden lapsen pelastamista huumeriippuvuudesta ja toisen syömishäiriöstä. Ennen tätä kirjailijan pikkusisko (joka aikanaan selviytyi anoreksiasta) on kuollut rintasyöpään. On ommeltu kuolinvaatteita ja suunniteltu omia hautajaisia. Ja perhedraaman taustalla kummittelee äidin harras herätyskristillisyys, jonka suuntausta Brotherus ei nimeä.

Brotherus kirjoittaa rehellisesti äitisuhteestaan, jossa keskeistä roolia on näytellyt siveyskäsitys. Äidin ymmärrys kunnollisesta perhe-elämästä liittyy liinavaatekaapin moitteettomaan järjestykseen, ja kertoja kokee olleen lähimpänä äitiään lakanoita viikatessa. Tämän työura on liittynyt kristillis-siveellisiin hankkeisiin, muun muassa Lotta-museon johtajana. Kotona pidettiin kinkereitä, joissa tyttäret joutuivat tarjoilemaan vieraille kahvia kummallisiin esiliinoihin pyntättyinä. Tämä siis oman ikäluokkani edustajan kokemana, ei 1930-luvulla.

Kristillisyyden kuvaus kirjassa ahdisti minua jopa enemmän kuin kuvaukset lestadiolaisista suurperheistä. Tuota kirjallisuutta luen enemmän etnologisesta intressistä, mutta tämän teoksen luterilaisuus on jotain muuta laatua, eikä paljoa vapaamielisempää. Kirjan luettuani yhdeksi top-inhokkeihini hengellisistä lauluista nousi ”Tuuli hiljaa henkäilee”.

Itsensä korostaminen tanssitaiteen keinoin on ollut kova pala kertojan äidille, isällä riitti hippusen verran ymmärrystä, vaikka tämäkin nimesi tyttären opinnot ”tanssitieteeksi” (ikään kuin näin nimeämällä lihallisuus vähenisi). Kuitenkin isän ja tyttären kohtaamisissa on jotain armollista tai hoitavaa, vaikka he eivät usein kohtaa kahden kesken.

Brotherus peilaa kirjassa omaa perfektionismiaan äidin vastaavaan. Molemmat ovat suorittajatyyppejä, ja Hanna huomasi jossain vaiheessa kadonneensa äitiyden rutiineihin hyvin samalla tavalla kuin äitinsä, vaikka puitteet ja menestyksen mittarit olivat heillä erilaisia. Kiireinen tanssitaiteilija ei ehkä elänyt liinavaatekaapissa kuten äitinsä, mutta otti steinerpäiväkodin säännöt ja suositukset kirjaimellisesti. Itse ex-steinermammana en muuten kuullut sormikkaiden käyttökiellosta, ja muutenkin opin kirjasta uusia juttuja tuosta pedagogiikasta, jota eri koulut ja päiväkodit soveltavat niin eri painotuksin.

Teosta kannattaa lukea myös matkakirjana, vaikka itse Pariisin osuus jääkin vähemmälle. Juuri nyt kaukokaipuisena olisin voinut lukea enemmänkin arkisista kohtaamisista metropolissa, tai vaikka Madame Lancelin tanssikoulusta, mutta ymmärrettävästi sisäisellä matkalla on suurempi painoarvo. Nuorten oireilun teema oli ehkä painavin, mutta myös itselleni tutuin. Itse syömishäiriöistä olen lukenut niin paljon, etten niistä oppinut nyt paljoa uutta. Tosin Brotherus näyttää taitavasti vallan mekanismeja syömishäiriöisessä perheessä, joista ei ole helppo puhua.

Olisin halunnut keskittyä enemmän niihin osioihin, joissa Brotherus kertoo tanssin filosofiastaan, mutta mieleni jäi käsittelemään 70-80-lukujen lapsuuden ja nuoruuden kuvausta ja äitisuhdetta. Koen myös, että kirjalla on paljon annettavaa niillekin lukijoille, joita tanssitaide ei erityisesti kiinnosta. Varsinkin äidin ja tyttären suhteen korjaamisesta aikuisiässä kirjalla on rehellisen suorasukaista annettavaa.

Hyönteistutkijan kuherruskuukausi

Teos: Katherine Pancol: Parittelurituaaleja (Bazar, 2021)

Suomennos: Taina Helkamo

Äänikirjan lukija: Mervi Takatalo

Mitäpä olisi kevään tulo ilman pariisilaista rakkaustarinaa?

Ranskalainen Katherine Pancol on pitkään kuulunut suosikkikertojiini chicklit:in kentällä, mutta ihan koko suomennettua tuotantoa en ole lukenut. Kirjat ovat selkeästi keventyneet volyymiltaan vuosien varrella, ja sarjojen välissä on julkaistu myös itsenäisiä romaaneja.

Parittelurituaaleja sijoittuu taas kirjailijan lempikaupunkeihin Pariisiin ja New Yorkiin (ei Lontooseen tällä kertaa), ja niiden tiedemaailmaan. Kertojana on 29-vuotias hyönteistutkija Rose Robinson, joka asuu Pariisissa äitinsä ja isoäitinsä kanssa. Lupaava väitöskirjatutkija saa rahoituksen lähteä New Yorkiin Cornellin yliopistoon valmistelemaan läpimurtoaan. Naisen onneksi samalla laitoksella uurastaa myös kuubalaistaustainen Leo Zackaria, jonka kanssa hänellä on ollut lievää säpinää jo kotikulmilla.

Vakavammalla tasolla teos kertoo tiedemaailman muutoksista, ja nuorista startup-yrittäjistä, jotka saavat tarjouksia suurilta globaaleilta firmoilta. Muun muassa kosmetiikkateollisuus on kiinnostunut hyönteisten nuorennuttavista vaikutuksista, mutta tämä ala ei kunnianhimoista Rosea kiinnosta. Hän haluaa kehittää uusia syöpälääkkeitä, ja kokee ohjaajiensa asennemaailman seksistiseksi.

Privaatissa Rose kokee itsensä seksuaalisesti epävarmaksi ja poikkeavaksi, koska hänellä on väkivaltaisia sitomisfantasioita. Naispuolisia ystäviä hänellä ei ole oikein koskaan ollut, joten uskoutuminen aiheesta on tehtävä terapeutin sohvalla. Voiko sitten tällaista suuntautumista yhdistää perhehaaveisiin?

Oikeastaan Rosen kiinnostus kuumaksi reitattuun Leoon kohdistuu enemmän tämän ulkomuotoon ja hulppeaan loft-asuntoon kuin persoonaan. Mies on yllättävän sinnikäs kosiskeluissaan, vaikka seksuaalinen kemia parin välillä sakkaa pahasti. Olisiko suhde kuitenkin kehityskelpoinen, vai tuntuisiko miehen suudelmat kömpelöiltä atakeilta senkin jälkeen, jos he avioituisivat?

Kirjassa on paljon hauskoja ja kepeitä tunnelmapaloja, kuten kolmen polven takkuileva joulunvietto Pariisissa. Ruokaan ja viiniin kirjan nuoret suhtautuvat intohimoisesti, vaikka keittiössäkään heidän mieltymyksensä eivät kohtaa. Elsassilainen hapankaali ei sytytä naista samalla tavalla kuin turistina Pariisissa liikkuvaa kosmopoliittia deittiään. Sivuhenkilöissä, kuten afroamerikkalaisessa kollegassa Big Denisessä, on potentiaalia, mutta he eivät kasva niin täyteen potentiaaliin kuin hänen kirjasarjoisaan.

Positiivista oli, että seksikuvaukset eivät ainakaan olleet kliseisiä eikä yltiöromanttisia, ja että uskon kuvatussa tilanteessa olevan paljon samastumispotentiaalia. Toisaalta en ollut niin täpinöissä teoksen tapahtumispaikoista, sillä juonen kannalta on jokseenkin laiskaa, että keskeinen tapahtuma on etuoikeutetun länsimaisen metropolin asukkaan vaivaton muutto toiseen metropoliin.

Oikeastaan luin kirjaa vähän YA-moodissa, ja luulen, että kirja houkuttelee eniten päähenkilöä nuorempia lukijoita. Rose Robinson tuntui kuitenkin nuorena uraohjuksena sympaattisemmalta hahmolta kuin aiemmista teoksista tuttu nuori muotisuunnittelija Hortense, jonka ilkeys ja häikäilemättömyys olivat legendaarisia.

Tämä on jo toinen tänä vuonna lukemani hyönteistutkijasta kertova romaani, sillä talvella luin Selja Ahavan historiallisen aikamatkailuteoksen Nainen joka rakasti hyönteisiä. Vaikka kirjojen tyylilajit eroavat, on päähenkilöissä lopulta paljonkin samaa. En ole saanut aikaan Ahavan teoksesta blogitekstiä, vaikka pidemmän päälle tulen varmasti muistamaan sen rajoja rikkovista seikkailuista tarkemmin kuin tästä oman aikamme arkisemmasta kuvauksesta.