Jehovan todistajien mieskuvasta

Teos: Erik Engelv: Minä en ole kuollut (Storytel Originals, 2022)

Suomennos: Mirka Maukonen

Äänikirjan lukija: Aleksi Holkko

Pride-viikonlopun kunniaksi kuuntelin ruotsalaisen Erik Engelvin muistelmateoksen lapsuudesta ja nuoruudesta Jehovan todistajien parissa Jämtlannissa. JT-aiheisia teoksia olen lopulta lukenut vähän, ja homoseksuaalisuudesta tuon lahkon parissa en lainkaan, ellei joitain uskontotieteellisiä kokoelmateoksia lasketa. Toki se, että tietyt kristinuskon lahkot suhtautuvat homoseksuaalisuuteen kategorisen kielteisesti, ei ole uutinen, mutta se, kuinka homoseksuaaleihin suhtaudutaan käytännössä vaihtelee suuresti näiden homofobisten ryhmien välillä.

Erik syntyy 1980-luvulla ruotsalaiselle isälle ja kreikkalaiselle äidille. Vanhemmat ovat tavanneet jehovien konferenssissa Kreikassa, ja äiti on lähtenyt miehen matkaan Ruotsiin. Perhe asuu Jämtlannin korvessa kylässä, jossa asuu monia muitakin todistajia.

Erik on tietoinen mahdollisesta homoseksuaalisuudestaan jo nuorena, mutta tekee kaikkensa sen alaspainamiseksi. Teininä hän on muodista ja popmusiikista kiinnostunut poika, jonka vaatteet ovat liian trendikkäät valtakunnansaliin. Perheessä ei kielletä medioiden seuraamista, ja kodissa on jopa televisio, jota muutkin perheenjäsenet seuraavat. Mutta lukion loputtua Erikin odotetaan palvelevan seurakuntaa päätoimisesti, ja hän toimii ovelta ovelle todistajana ja saarnaajana 25 vuoden ikään saakka.

Erikin haave on kategorisesti mahdoton: hän tuntee eniten vetoa toisiin todistajamiehiin, ja haluaisi tällaisen puolisokseen. Seurakuntanuoruuden vuosina hän tapaa ainakin yhden todistajamiehen, joka tunnustaa homoseksuaalisuutensa, mutta tämäkin mies menee myöhemmin naisen kanssa naimisiin ja saa kaksi lasta. Monia muitakin kohtalotovereita on, mutta yhteyden saaminen heihin on vaikeaa.

Kun Erik sitten päättää jättää seurakunnan, hän käy läpi ”hautajaisseremonian” kotonaan perheensä kanssa. Hiljaisuus ei ole aukoton, mutta yhteisön silmissä vanhempien on esiinnyttävä kuin Erikiä ei enää olisi olemassa. Pahennusta herättää varsinkin se, että Erik valitsee Tukholmassa julkisen roolin. Hän saa mentorikseen Jonas Gardellin, ja alkaa kirjoittaa kokemuksistaan lahkon homoseksuaalina jäsenenä.

Kirja on arvokas dokumentti Jehovan todistajain arjesta, tavoista ja elämänrytmistä. Minua kiinnosti varsinkin kysymys miehen mallista, ja isien ja poikien yhteisistä puuhista. Olen ymmärtänyt, että JT ei kannusta nuoriaan ainakaan kilpaurheiluun, ja kun liike on vahvasti antimilitäärinen, niin miehen mallin on oltava erilainen kuin valtakulttuurissa. Engelv kuvaa kirjassa monia lämpimiä hetkiä isänsä kanssa, ja nuo yksityiset hetket liittyvät kodin läheiseen luontoon, varsinkin järvellä soutelemiseen. Mutta enimmäkseen kirjassa kuvataan vakavia seurakunnan vanhimpia suorittamassa velvollisuuksiaan. Miehen malli tuntuu ankaralta ja karsitulta.

On ymmärrettävää, että Engelv aikuisiässä koki vahvempaa yhteenkuuluvuutta äidinpuolisen Kreikan-suvun kanssa, ja kirjassa onkin hienoja matkakuvauksia. Kreikassa poika tunnettiin nimellä Dinos, ja hänellä oli tapana käydä Ateenassa asuvan isoäitinsä luona omin päin ennen tämän kuolemaa. Ehkä Erikin äitikin pystyi vähän hellittämään tiukasta raamatullisuudestaan kotilomilla, sillä kaikki hänen sukulaisensa eivät olleet Jehovan todistajia.

Yksi kirjan kauneimpia episodeja on kuvaus Erikin häistä maisemakahvilassa Pargassa. Harmi vaan, ettei liitto kestänyt kauaa, vaan Erik päätyi lähettämään eropaperit postiin sateenkaaripostimerkillä varustettuna.

Teoksen kannen hellyttävän kömpelö lapsuuden kuva resonoi hienosti juonen kanssa, sillä lahkon jätettyään Engelv kokeilee siipiään silmälasimallina, ja pääsee Lontooseen saakka alan mallikisaan. Teoksessa on myös paljon muuta ilahduttavaa esteettisyyttä, ja varsinkin 90-luvun ajan henkeä.

Meedion kuumalla linjalla

Teos: Mattias Edvardsson: Perhetragedia (LIKE, 2022)

Suomennos: Outi Menna

Äänikirjan lukija: Toni Kamula

Jennica on kolmikymppinen puhelinmeedio ja ikuinen opiskelija Lundin yliopistokaupungissa. Hän on rikkaan suvun musta lammas, joka asuu 17 neliön yksiössä, ja ottaa siellä vastaan asiakkaitaan kuulokkeet päässä. Kun hän sitten tapaa Tinder-treffeillä 47-vuotiaan lastenlääkäri Stevenin, hän kokee, että ehkä vihdoin hänen onnensa on kääntymässä.

Jennica kuuluu kouluaikojen kaveripiiriin, joista suurin osa elää ruuhkavuosiaan luomuvauvanruokien tuoksu omissa kuplissaan. Yksi kavereista, Miranda, on jo kuollut syöpään.

Mirandan leski Bill on jäänyt työttömäksi, ja kärsii suurista talousvaikeuksista Sally-tyttären elättäjänä. Tähän jamaan hän ottaa alivuokralaiseksi Karlan, nuoren opiskelijan Norrlannista, jolla on rankka perhetausta. Karla on tottunut hankkimaan tuloja kysenalaisinkin keinoin, eikä Bill itsekään ole puhdas pulmunen mitä tulee rahankäyttöön.

Steven Rytter esittää uudelle deitilleen olevansa leskimies, mutta tosiasiassa hänen vaimonsa on suljettu pariskunnan hulppeaan residenssin vahvasti lääkittynä. Tätä kartanoa käy siivoamassa Karla, jota on kielletty seurustelemasta yksinäisen ja toimettoman Reginan kanssa.

Tällainen on ihmissuhteiden vyyhti Mattias Edvardssonin uusimmassa dekkarissa, joka on jo neljäs häneltä lukemani. Kyseessä ei ole kirjasarja, mutta kaikki teokset sijoittuvat Skooneen, ja yhteistä niille on, etteivät ne ole poliisivetoisia.

Tässä teoksessa kaikki avainhenkilöt ovat omalla tavallaan moraalisesti epäilyttäviä, vaikka heidän motiivinsa toimia moraalittomasti ovat osittain ymmärrettäviä. Raha on heidän pääasiallinen syynsä luisua harmaille pinnoille, mutta taustalla on myös juurettomuutta. Rikoskumppanuuskaan ei oikein toimi, sillä tyypit eivät luota toisiinsa.

Osittain tarina ulottaa lonkeroitaan pohjoiseen Bodeniin, jossa Karlan äiti kamppailee huumevieroituksessa, ja syyllistää tehokkaasti etelään muuttanutta tytärtään hylkäämisestä. Jopa paikalliset sosiaalityöntekijät soittavat Karlalle ja toivovat, että tämä palaisi kotiin tukemaan äitiään. Tämä tuntuu kohtuuttomalta vaatimukselta, mutta Karla ei voi jättää vastaamatta näihin puheluihin.

Mutta millainen perhetragedia sitten on Rytterin pariskunnan kuolema, ja miksi siitä syytetään Billiä, jolla ei ole ollut mitään yhteyttä koko pariskuntaan? Ja kuinka Bill olisi saanut aikaan murhata nämä ihmiset, kun työnhakukin oli hänelle niin takkuista?

Pidin tästä kirjasta, vaikka se ei ihan saavuttanut Edvardssonin esikoisteoksen tiivistä tunnelmaa. Viime vuonna kuuntelin Hyvät naapurit, joka ei kolahtanut samalla tavalla kuin kirjailijan aiemmat teokset. Tässä ehkä taas kiinnosti Lundin akateeminen ilmapiiri, ja varsinkin Billin rooli älykkäänä elokuvatutkimuksen maisterina – tyyppinä, joka ehkä vielä 20 vuotta sitten olisi voinut tehdä hienon uran osaamisellaan, mutta jolla näinä päivinä on selkeä pudokin karma.

Pihlajapuukujan paratiisissa

Teos: Göran Rosenberg: Lyhyt pysähdys matkalla Auschwitzista (Atena, 2022)

Suomennos: Ulla Lempinen

Äänikirjan lukija: Tuomas Nevanlinna

Göran Rosenberg (s. 1948) on ruotsinjuutalainen kirjailija ja toimittaja, joka sai yllä mainitulla autofiktiivisellä teoksellaan August-palkinnon vuonna 2012. Nyt kymmenen vuoden viiveellä teos saapuu luoksemme äänikirjana suomen kielellä, ja tässä arviossa yritän selvittää, miksi juuri tämä teos kannattaisi lukea valtavasta Auschwitz-kirjallisuuden merestä.

Rosenbergin isä David syntyi Lodzissa vuonna 1923, ja ehti opiskella hetken tekstiili-insinööriksi ennen siirtoa Lodzin ghettoon. Auschwitziin hän joutui sodan viimeisessä aallossa, ja vietti siellä vain lyhyen jakson. Vuonna 1944 Saksan sotateollisuus kaipasi kipeästi uutta orjatyövoimaa, joten David kuului niiden onnekkaiden joukkoon, jotka siirrettiin kuolemanleiriltä työleirille. Hän ei ollut erityisen vahva fyysisesti eikä varsinkaan luonteeltaan ”tyrkky”, joten miehen valikoituminen eloonjääneiden joukkoon oli jonkin sortin ihme.

Teos onneksi alkaa onnellisemmissa merkeissä, eli Rosenberg aloittaa isän tarinan 1950-luvun Södertäljestä, Pihlajapuukujan kaksiosta, jossa Göran eli varsin tavanomaista sosialidemokraattista lähiölapsuutta. Vanhempien erilaisuus muista tuli esiin vain pienissä yksityiskohdissa, kuten ruokatottumuksissa ja joulun vieton välttelyssä. Mutta pieni Göran onnistuu silti kinuamaan itselleen pöytäkuusen, ja Scanian tehtaan Lucia-juhlissa kokoontuvat kaikki uskonnosta huolimatta.

Noin kolmannes teoksesta keskittyy David-isän poukkoiluun natsien työleirien saaristossa, mutta itseäni kiinnosti enemmän kuvaus Ruotsista juutalaispakolaisten vastaanottajamaana. 1940-luvun julkinen retoriikka oli parhaimmillaan varovaista ja pahimmillaan avoimen antisemitististä, ja eniten oltiin huolissaan juutalaisten sopivuudesta työmarkkinoille. Suurin osa maahan päätyneistä nuorista keskitysleirien selviytyjistä päätyi muuttamaan kolmansiin maihin, varsinkin vielä silloiseen Palestiinaan ja Yhdysvaltoihin.

Södertäljen arkielämän kuvaus oli kirjassa parasta, sillä siitä välittyy sodanjälkeisen ajan optimismi ja tulevaisuudenusko. Paikkakunta oli vielä 1950-luvulla jonkin sortin lomaparatiisi, jonne tukholmalaiset tulivat viihtymään täyshoitoloissa. Rosenbergien koti oli kävelymatkan päässä merenrannan houkutuksista, ja omalla tavallaan tuo ympäristö tarjosi keskitysleireiltä selvinneille optimaalisen paikan toipua.

Mutta rannikon mäntyjen raitis ilmakaan ei lopulta parantanut isä-Davidia. On myös ymmärrettävää, että Rosenberg pystyi kirjoittamaan aiheesta vasta varttuneessa iässä. Pidän paljon hänen pohdiskelevasta tyylistään, ja reittaan teoksen Auschwitz-kirjallisuuden helmiin. Eli teos varmasti tarjoaa jotain uutta niillekin, jotka ovat lukeneet jo useamman eloonjäämistarinan.

Itse löysin yhteyden tämän teoksen ja Simon Muirin Ei enää kirjeitä Puolasta välillä. Muirin teos ei ole omaelämäkerrallinen, mutta se kertoo yhtä voimallisesti puolanjuutalaisten tilanteesta ennen leireille joutumista. Ja koska olen tainnut lukea jo lähes kaiken kirjallisuuden suomenjuutalaisten lähihistoriasta, on kiinnostavaa tietää myös jotain Ruotsin juutalaisista.

True crime-genren nurjalla puolella

Teos: Katie Lowe: Graham Cattonin murha (Gummerus, 2021)

Suomennos: Kristiina Vaara

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Hannah on nelikymppinen psykiatri, joka työskentelee terapeuttina nuorten syömishäiriöisten klinikalla. Hänellä on pian yliopisto-opinnot aloittava tytär, ja avopuoliso, joka ei ole Katien isä. Hannah’n ensimmäinen mies Graham tuli murhatuksi perheen yhteisessä kodissa Lontoossa, kun Katie oli kuusivuotias. Tämä oli menestynyt kirjallisuuden professori, joka olisi mielellään pitänyt vaimonsa kotiäitinä.

Grahamin oletettu murhaaja on lusinut kakkuaan jo vuosikymmenen, kun tapaus kaivetaan taas julkisuuteen. Eräs suosittu podcast-toimittaja on alkanut tutkia tapahtumia, ja ”Tuomio” – niminen sarja alkaa elää omaa elämäänsä Hannah’n lähipiirissä. Se vaikuttaa myös hänen ja hänen miehensä työuriin, eikä Hannah enää mielellään esiinny tyttärensä urheiluharrastuksissa pelikenttien laidalla.

Hannah asuu perheineen DerbyshirenEli maailmas maaseudulla, ja kodin lähellä on Hawkwoodin kartano, ränsistynyt entinen mielisairaala, jossa myös Hannah’n isoäiti oli joskus hoidettavana. Viime aikoina Hannahin on alkanut kiinnostaa paikallishistoria, ja ainakin hän haluaisi tietää, kuinka Skotlannista kotoisin oleva isoäiti joutui Hawkwoodiin hoitoon. Tai ehkä hän tietääkin, mutta menneisyyden varjot vääristävät hänen kuvaansa todellisuudesta.

Mutta millainen mies sitten oli Graham Catton? Ja kuka Hannahin miehistä on oikeasti olemassa? Grahamin ja Hannah’n suhde ei ollut ainoa Hannahia traumatisoiva tekijä, vaan teos kertoo ylisukupolvisista trauman siirtymistä.

Tämä oli yllättävän rankka teos, joka vaati melkein enemmän keskittymistä kuin mihin ylikuumenneessa kämpässäni kykenin eilispäivän aikana. Jollain tapaa se resonoi juuri lukemani Sofie Sarenbrantin ruotsalaisdekkarin kanssa, jossa myös seikkailtiin vanhan mielisairaalan raunioilla. Mutta tämä teos ei ollut poliisivetoinen, vaan muistutti enemmän psykologista trilleriä. Toki päästään sekaisin menevä psykiatri alkaa olla jo aikamoinen klisee dekkareiden/trillereiden maailmassa, mutta ainakin tuo podcast-ulottuvuus antoi minulle jotain uutta ajateltavaa.

Eli maailmassa, jossa kuka tahansa voi ryhtyä ratkomaan julkisesti ”kylmiä tapauksia”, siirrytään usein harmaalle alueelle, jolla ihmisten primitiivisimmät vaistot saavat vapaan leikkikentän. Onneksi Suomi on kielialueen niin pieni, että tosielämän rikosten parissa harrastelijat saavat kohdata toisiaan suht vaatimattomilla foorumeilla. Britanniassa taas on suurempi mahdollisuus jopa työllistyä ja rikastua tällä sektorilla, eli kirja kuvasi todenmukaisesti jo pientä teollisuuden alaa.

Runsaan dialogin viettelys

Teos: Nick Hornby: Olet tässä (WSOY, 2022)

Suomennos: Irmeli Ruuska

Äänikirjan lukija: Elina Varjomäki

Lucy on 42-vuotias lontoolainen englanninopettaja, joka kokee tehneensä elämässä monia asioita oikein. Hän on valinnut turvallisen ammatin, saanut lapset avioliitossa ja kantaa yhteiskunnallista vastuuta avainkysymyksistä. Kuitenkaan hän ei ole ollut immuuni elämän normaaleille vastoinkäymisille. Aviomies Paul osoittautui addiktioon taipuvaiseksi, ja ero heidän kahden välillä oli väistämätön. Alakoulua käyvät pojat viettävät leijonanosan ajasta äidillään, ja Lucy on jatkuvasti riippuvainen ulkopuolisesta lastenhoitoavusta.

Muutaman vuoden sinkkuelämän jälkeen Lucy alkaa kaivata elämäänsä säpinää, ja altistaa itsensä nykyajan deittailun realiteeteille. Tarjonta ei vakuuta, vaikka välillä ystävätkin yrittävät järjestää hänelle kiinnostavia vierustovereita illallisille. Varteenotettavin deitti on kirjailija-Michael, jolla on varaa pitää kakkosasuntoa Dorsetissa. Hulppeaa huvilaa uima-altaalla.

Keski-ikään tultuaan Lucy huomaa, että moni hänen ystävistään on alkanut menestyä. Hänellä taas on varma virka valtion koulussa, opinahjossa, johon kukaan hänen ystävistään ei laittaisi omia lapsiaan. Myös Lucylla on varaa varustaa jääkaappiaan viinipulloilla, ja käydä tiiviisti kulttuuririennoissa, mutta hän ei enää tunne täysin kuuluvansa kaveripiireihinsä.

Tällaiseen saumaan saapuu Joseph, 22-vuotias musta lihakaupan myyjä, jolla ei ole varaa opiskella yliopistossa. Joseph asuu vielä vanhempiensa luona, ja hankkii lisätuloja tekemällä lapsenvahtikeikkoja naapurustossa. Suhde näiden kahden välillä alkaa salakavalasti, ja kummankin, mutta varsinkin Lucyn, on vaikeaa kertoa siitä ulkomaailmalle.

Teos venyy muutamaan vuoteen kaksikon elämässä. Taustalla kytee Brexitin aikaansaama poliittinen turbulenssi, joka vaikuttaa enemmän Lucyn keskiluokkaiseen tietoisuuteen kuin Josephin ikäluokkaan. Toisaalta suuri osa Josephin lähipiiristä kannattaa Brexitiä, ja isä on saanut uutta virtaa elämäänsä kampanjasta. Josephin äiti taas on elävässä uskossa, ja on kasvattanut lapsensa metodistikirkon vapaa-aikakeskuksen kupeessa. Josephissa itsessäänkin on jotain kirkollista, tai hän noudattaa paljon puritaanisempia elämäntapoja kuin moni ikäisensä.

Tutkiskelin kirjaa siitä näkökulmasta, kuinka paljon dialogia on liikaa, sillä Hornby on varsinainen dialogin rakentamisen mestari. En ainakaan kokenut, että runsas dialogi olisi jumittanut tarinaa, mutta ehkä joissain valkoisten keski-ikäisten viininhuuruisissa Brexit-keskusteluissa oli toiston vaara.

Tutkielmana rodun, luokan ja seksuaalisuuden yhteenkietoutumista teos on sopivan arkinen. Tässä ei käytetä fiinejä akateemisia käsitteitä, mutta Lucyn ja Josephin suhteen julkisuuskuva vie lukijan monelle epämukavuusalueelle. Toisaalta erikoiselle pariskunnalle toivoisi onnea, eli loppupeleissä kyse on hyvän mielen kertomuksesta.

Romantiikan saa jokainen lukija liittää taruun mukaan omista lähtökohdistaan käsin. Minulle tämä ei ollut kaikkien aikojen eeppisin rakkaustarina, vaan kuvaus muuttuvasta maailmasta ja muutoksista, joihin kaikki eivät halua mukaan.

Kummittelevista maatuskanukeista

Teos: B. A. Paris: Herätä minut kuolleista (Gummerus, 2022)

Suomennos: Satu Leveelahti

Äänikirjan lukija: Karoliina Kudjoi

Finn ja Layla olivat joskus onnellinen nuoripari, jotka asuivat vanhassa talossa Devonissa. Kaksitoista vuotta sitten he olivat laskettelulomalla Ranskassa, ja sieltä palatessa Layla katosi huoltoasemalla jättämättä itsestään jälkeäkään.

Vuodet kuluivat, Finn masentui ja lihoi, mutta piti toivoa yllä naisystävän löytymisestä pitkään. Lopulta Layla julistettiin kuolleeksi naisen perheen toimesta, ja hänelle järjestettiin muistotilaisuus ilman arkkua.

Romaanin nykyisyydessä Finn asuu yhdessä Laylan siskon Ellenin kanssa, ja pariskunta suunnittelee häitä. 41-vuotiaana Finn on menestynyt pörssikeinottelija, ja pyörii konservatiivisissa piireissä. Ellen on paremmin sopeutuva edustusvaimon rooliin kuin hänen villi ja vapaa siskonsa olisi ollut. Mutta Laylan varjo on läsnä suhteessa, ja kun Finn alkaa löytää vihjaavia maatuskanukkeja kummallisista paikoista, ei hän voi muuta kuin alkaa toivoa Laylan takaisinpaluuta.

Kirjassa liikutaan Devonin maaseudun ja Ranskan lisäksi Cheltenhamissa ja Skotlannissa. Tämä ei kuitenkaan ole erityisen visuaalinen tai maisemissa tunnelmoiva teos, vaan huomio keskittyy henkilöiden sisäisiin maailmoihin. Jonkun aikaa minulla kesti paikantaa sisarusten kotisaari Lewis, jota etsin Devonin rannikolta, mutta se sijaitseekin läntisessä Skotlannissa.

Olihan tässä kunnollista pyöritystä, josta lukijan ei kannata tietää mitään etukäteen, mutta teoksen perusasetelma, samasta miehestä taistelevat sisarukset, ei varsinaisesti inspiroinut. Etsin kirjasta merellisiä viboja, ja koska luin juuri varsin aistivoimaisen teoksen Cornwallista (Amanda Craig: Synkkä sopimus), odotin tältäkin huikeita salattuja puutarhoja. Täytyy myöntää, että tämä trilleri jäi kalpeaksi ja turhan melodramaattiseksi kokemukseksi Craigin teokseen verrattuna, mutta sen hyvä puoli oli se, että sain sen kuunneltua kokonaisena todella tukalana päivänä noin 40 asteeseen kuumenneessa kämpässä.

Tuo maatuskojen käyttö viestinnän välineenä oli ainoa mielikuvituksellinen detalji kirjassa, vaikka muuten teos ei viitannut Venäjään. Teos olisikin kohentunut huomattavasti, jos siinä olisi ollut edes ripaus historiaa tai maailmanpolitiikkaa.

Korkeaa jännitystä Värtahamnetissa

Teos: Sofie Sarenbrant: Suojelusenkeli (WSOY, 2022)

Suomennos: Helene Butzow

Äänikirjan lukija: Satu Paavola

Juhannuksen dekkariksi valikoitui Emma Sköld-darjan yhdeksäs osa. Olen tainnut lukea tästä sarjasta nyt neljä tai viisi teosta väärässä järjestyksessä. Sarja sijoittuu Tukholmaan, ja poliisityön lisäksi siinä kuvataan varsinkin uusperheellisyyden haasteita.

Tässä osassa Emman työtoveri ja tuore hoito Krillan katoaa, ja hänen etsintänsä sitoo paljon poliisivoimien resursseja. Miehen etsintä alkaa Värtahamnetista, ja etenee käytöstä poistetun, ränsistyneen St. Gertruden mielisairaalan alueelle. Siellä majailee nykyään asunnottomia ja narkkareita, ja aluetta on vartioinut eläkkeellä oleva Arne Lillemor-koiransa kanssa. Myös Krillanin sisarpuoli Veronika, jolla on vaikea huumeongelma, on kadonnut, ja hänen biologinen isänsä löytyy mielisairaalan alueelta kuolleena.

Krillanin keissistä on jo tulossa kylmä tapaus, sillä Tukholman poliisivoimissa on leikattu määrärahoja, eikä kuukausia kadoksissa olleita voida enää etsiä. Emma ei haluaisi luopua toivosta, mutta samaan aikaan perhevelvollisuudet kutsuvat. Moni hänen lähipiirissään on huolissaan kahden kiireisen poliisin ehtimisestä perhe-elämän saralla.

Suuressa roolissa tarinassa ovat Emman sisko Josefine ja ex-miehen uusi tyttöystävä Nora. Nämä naiset joutuvat ottamaan vähän liikaakin vastuuta Emman ja Nylletin tyttäristä, ja varsinkin Nora kamppailee ikuisen jees-naisen roolissaan. Noran työroolin terapeuttina ei ole kotiroolia selkeämpi.

Vakavammalla tasolla teos kertoo ruotsalaisen yhteiskunnan mielenterveystyön sudenkuopista, pakkohoidosta, ja heitteillejätöstä. Yksityisten terapeuttien turvattomuus on teema, jota en ole tullut ajatelleeksi paljoa, joten sain teoksesta uutta ajateltavaa.

Tukholma oli muutenkin pyhinä agendalla, kun yritin auttaa erästä sinne matkustavaa karttalukutaidotonta ystävää löytämään paikkaan X Östermalmilla Värtahamnetista käsin. Eli teoksen alkuasetelma tuntui todella tutulta, ja se lähti käyntiin mielessäni vauhdikkaasti. Mutta jossain vaiheessa hieman puuduin Emman ja Nylletin päiväkotiralliin, ja koen, että sarjassa kuvataan liikaa poliisien suhdekuvioita.

Cornwallin karvaisista jättiläisistä

Teos: Amanda Craig: Synkkä sopimus (Minerva Crime, 2022)

Suomennos: Sirpa Saari

Äänikirjan lukija: Karoliina Kudjoi

Cornwall kuuluu niihin kiehtoviin kolkkiin Britanniassa, joissa en ole käynyt, ja jonne matkustaminen kiinnostaa kovasti. Omat mielikuvani maakunnasta ovat kieltämättä kitschisiä, joten oli ilo lukea Amanda Craigin sinne sijoittuvaa teosta, jossa kerrottiin vähemmän turistisesta arjesta.

Teoksessa kolmikymppinen yh-äiti Hannah elää Lontoossa äärimmäisessä niukkuudessa, ja elättää tytärtään rikkaiden perheiden kotisiivoojana. Hän on kotoisin Cornwallista, ja on sukunsa ensimmäinen akateeminen vesa. Äiti Holly on tehnyt uhrauksen lähettääkseen tyttärensä yliopistoon, mutta Hannah ei ole onnistunut urallaan tultuaan raskaaksi liian nuorena. Aviomies Jake kyllästyi perhe-elämän jatkuvaan kitkutukseen, eikä Hannahille jäänyt eron jälkeen kovinkaan monia vaihtoehtoja.

Cornwallissa Holly-äiti tekee kuolemaa, ja Hannah matkustaa kuolinvuoteelle viime hetkellä. Tunneryöpyn keskellä junassa hän tutustuu mystiseen Jinniin, naiseen, jolla on myös katkera eroprosessi käynnissä. Jinnin ex-mies asuu lähellä Hannah’n kylää, ja nainen tekee tälle hämmentävän ehdotuksen: entä, jos kumpikin kävisi murhaamassa toisen eksän?

Äitinsä kuoleman jälkeen Hannah palaa viettämään kesää tämän kaupungin vuokra-asuntoon, josta on pian luovuttava. Hän saa yllättävän työtarjouksen paikallisen kartanon, End Pointin, isännältä Stanilta, alkoholisoituneelta villimieheltä, jonka hahmo voisi olla paikallisesta kansanperimästä. Stan maksaa kartanon siivouksesta paremmin kuin Lontoon työnantajat, mutta hänen epävakaa seuransa kuuluu pakettiin. Mies on myös tunnetusti itsetuhoinen, joten Hannah’n on kohdeltava häntä silkkihansikkain.

Teoksen keskeinen teema on avioeron jälkeinen kostonhimo ja katkeruus, joka toimii myrkyllisen polttoaineena rakkauden raunioilla. Hannah ei todellakaan tiedä, mihin hän on sekaantunut, ja kenen tarinaan hänen kuuluisi luottaa.

Kirjassa oli joitain samoja viboja kuin yhdessä lempitrillerissäni, Paula Hawkinsin teoksessa Nainen junassa. Tosin tässä päähenkilö Hannah ei ole pahasti alkoholisoitunut, ja alkoholisti-Stanillakin on aikeita raitistua.

Tämä on todella runsas dekkari, jossa paikallisen kulttuurin, historian ja nyky-yhteiskunnan kuvaus on melkein kiinnostavampi kuin rikosjuoni. Teos tarjoaa myös virikkeitä puutarhojen ystäville, ja miljöiden runsas kuvaus tekee tästä ikimuistoisen kesäkirjan.

Luin Craigilta toisen paperittomista siirtolaisista kertovan teoksen, Hearts and Minds, tasan kymmenen vuotta sitten, ja se tuntui vähän liiankin raskaalta yhteiskunnalliselta pläjäykseltä. Tyyli ei ole hänellä paljon muuttunut sen jälkeen, mutta tässä teoksessa oli huomattavasti vetävämpi juoni. On siis mahdollista, että muistan tästä teoksesta enemmän kuin tuosta aiemmasta kymmenen vuoden jälkeen.

Slummien miljonääri, osa 2

Teos: Jan-Philippe Sendker: Kapinallinen ja varas (Aula&co, 2022)

Suomennos: Tuomas Renvall

Posti toi tänään kilpailuvoiton, ja kyseessä oli sen verran helppolukuinen ja vetävä teos, että korkkasin sen siltä istumalta. Jokunen vuosi sitten luin Jan-Philippe Sendkeriltä yhden hänen Burma-aiheisista kirjoistaan maailmankirjallisuuden maahaasteeseen, enkä voinut ymmärtää, kuinka joku voi tulla varteenotettavaksi kirjailijaksi niin siirappisilla teoksen nimillä.

Tämä uusi teos sijoittuu Thaimaahan, ja kirjan nimi on suorasukaisempi. Kirjassa seikkailevat nuori puutarhuri Niri ja tämän palvelusperheen tytär Mary. Niri kuulunee myanmarilaiseen vähemmistöön, ja on statukseltaan paperiton. Maryn perhe on rikastunut autokauppiaina, ja näin ollen Niri kutsuu heitä ”Benzeiksi”. En osannut lukea perheen etnisyyttä, mutta valkoisia eurooppalaisia he eivät olleet. Maryn perheessä on käännytty kristinuskoon, ja lapset ovat saaneet uudet nimet. Perheen elämäntapa tuntuu yhtä feikiltä, kuin lähelle rakenteilla oleva ”Beautiful Tuscany” – asuinalue.

Covid-19-epidemian vallatessa maailmaa Nirin perhe saa potkut palveltuaan Benzejä 18 vuotta. He joutuvat muuttamaan vaatimattomasta bungalow’sta hökkelikylään, jossa heidän asemansa uusina tulokkaina on kurja. Slummia johtaa aidon mafioson elkein intialainen Bagura, joka on kotimaassaan kuulunut dalit-kastiin. Tämä leima ei tunnu katoavan miehen yltä uudessakaan maassa.

Vaikeassa tilanteessa Niri kääntyy lapsuuden leikkitoverinsa Maryn huomaan, vaikka ei ole saanut puhua tämän kanssa vuosiin. Marylla on omat ongelmansa, sillä hän on toipumassa vakavasta ratsastusonnettomuudesta, ja saattaa jäädä rammaksi loppuiäkseen. Yhdessä nuoret keksivät keinoja auttaa Nirin slummin työttömiksi jääneitä perheitä. Keinot eivät toki ole laillisia, ja mukaan lyöttäytyy monia härskejä välistävetäjiä.

Maailma tarvitsee yksinkertaisia rakkaustarinoita, hyvän ja pahan vastakkainasettelua ja muistutusta globaalista köyhyydestä. Tämä ei todellakaan ole huono teos, vaan pidin tästä piirun verran enemmän kuin aiemmasta Sendkerin teoksesta. En kuitenkaan voinut olla huomaamatta, että teoksessa on melkein identtinen asetelma kuin Slummien miljonääri-elokuvassa, joka perustuu Vikas Swarupin romaaniin. Tai ei ehkä juonellisesti, mutta köyhyyden kuvauksen tasolla.

Tämä ei vesittänyt lukukokemustani, mutta kieltämättä nopeutti sitä. Tunnen Thaimaan kulttuuria huonommin kuin Intian, mutta teos ei ole kulttuurinen ilotulitus, vaan pikemminkin tarina globaalista köyhyydestä. Vastaavan tarinan olisi voinut kirjoittaa Manilasta, Rio de Janeirosta tai Pietarin kaatopaikoilta.

Länsimaista lukijaa varmasti kiinnostaa, kuinka koronan kanssa selvittiin Thaimaan slummeissa. Kirja tarjoaa myös ikkunan sosiaalisen median luovaan käyttöön paikoissa, joissa sähkön saaminen ei ole itsestäänselvää.

Luin kirjaa enemmän nuortenromaanina kuin aikuisille suunnattuna teoksena. Kansiliepeestä sain vaikutelman, että Sendkerillä on suunnitteilla jatko-osia saagaan.

Kirjaa lukiessani kävin läpi lukuisia lukemiani länsimaisten Thaimaa-kuvauksia ja muistutin itseäni siitä, että olen lukenut vasta tasan yhden ”oikean” thaiteoksen syntyperäiseltä kirjailijalta. Tämä on harmillista ja hämmentävää, mutta toivon mukaan tilanne korjautuu jossain vaiheessa. Kaakkois-Aasian muista maista olen lukenut enemmänkin ”natiivien” kirjailijoiden teoksia.

Neuloosin kokemista poliisiasemalla

Teos: Satu Rämö: Hildur (2022)

Äänikirjan lukija: Sanna Majuri

Kesän hittidekkariksi on jo lyhyen hyllyelämänsä perusteella nousemassa Satu Rämön tuore teos Hildur. Moni tunnistaa tekijän omaelämäkerrallisista Islanti-kuvauksista, mutta Hildur on hänen ensimmäinen fiktiivinen teoksensa.

Hildur on reilu kolmikymppinen poliisinainen, ja Länsivuonojen alueen ainoa rikostutkija. Hänellä on myös vastuualue kansallisessa Kadonneiden lasten tutkimusyksikössä. Käytännössä tämä tarkoittaa hatkat ottaneiden laitosnuorten paimentamista, mutta välillä eteen voi tulla vaikeampiakin tapauksia.

Hildurilla itsellään on raskas traumatausta, sillä hänen kaksi siskoaan katosivat 80-luvulla tämän ollessa hyvin pieni, eivätkä vanhemmat selvinneet tästä kriisistä. Hildur joutui sijoitetuksi, mutta muutti jo nuorena omilleen Reykjavikiin, ja näin hänestä muovautui aito oman polkunsa kulkija. Nainen opiskeli yliopistossa historiaa, ja viihtyy edelleen arkistoissa, mutta poliisin ammatin valinta johtuu pitkälti meren kutsusta. Hildur siis halusi ammatin, jota harjoittaa hänelle rakkailla Länsivuonoilla, sillä nainen on koukussa surffaamiseen. Tätä hän harrastaa myös talvella, ja Länsivuonoilla aallot ovat taatusti hurjimmat.

Hildurin työpariksi lentää Suomesta poliisikokelas Jakob, joka tulee Islantiin opiskeluvaihtoon. Hän on jo opinnoissaan loppusuoralla, ja vaihto sujuu vahvan ammatillisissa merkeissä. Jakob on valinnut Islannin vaihdon kohteeksi muun muassa saaren villalankatarjonnan vuoksi, onhan mies himoneuloja. Paikallinen lankakaupan pitäjä Gudrun on melkoinen amatsoni, joka antaa mielellään Jakobille intiimejä yksityistunteja.

Vaikka päähenkilöillä on suuria intohimoja yksityiselämässään, he ehtivät myös tehdä töitä varsin ansiokkaasti. Alueelle sattuu kuolemantapauksia, joilla on selvä yhteys toisiinsa, ja tilastollisesti ne kiinnostavat jo pääkonttoria Reykjavikissä. Kaikissa Islantiin sijoittuvissa dekkareissa on yleensä sama haaste: kovin laajat murhatapaukset eivät tunnu juonellisesti uskottavilta, kun saarella tapahtuu todennäköisesti vain yksi murha vuodessa. Rämö tietysti käsittelee myös tätä todennäköisyyttä, ja ripottaa juoneen myös pienempiä rötöksiä, jotka kuuluvat paikallisen poliisityön arkeen.

Tunnen Islantia jonkun verran, ja koin teoksen senkin vuoksi aivan hurmaavaksi. Länsivuonoilla en ole vieraillut, mutta Reykjavikin kuvauksissa vierailtiin erittäin tutuilla ”hoodeilla”. Monet pienet yksityiskohdat kirjassa kertoivat kirjailijan syvästä saaren lähihistorian tuntemuksesta. Esimerkiksi Hildurin täti tarjoilee tälle 1980-luvun hittijälkiruokaa, After Eight-suklaalla höystettyjä säilykepäärynöitä. Tällaisia asioita ei ehkä satunnainen Islannin-kävijä osaisi bongata, vaan niihin voi törmätä vasta pidemmän saarella asumisen jälkeen.

Ehkä teos puhuttelee suomalaisia lukijoita erityisesti Jakobin hahmon kautta, mutta toivoisin kirjalle kansainvälistä menestystä. Täytyy myöntää, että itse ihastuin kirjassa eniten tuohon surulliseen neulomista harrastavaan suomalaispoliisihahmoon, vaikka Hildur itse ei jäänyt yhtään hänen charminsa varjoon. Ilman neuloosin kokemista teos olisi silti ollut loistava, mutta oman lankaharrastuksen vuoksi se herätti minussa myös lukemisen ulkopuolisia intohimoja.