Ei juhannusta ilman rähinäukkoja

Teos: Heikki Turunen: Simpauttaja (WSOY, 1973)

Äänikirjan lukija: Esa Saario

Juhannusviikon tunnelmiin kuuluu joku suomalainen maalaisklassikko, ja oma hittikirjani tällä saralla on ilman muuta Heikki Turusen Simpauttaja. Olen nähnyt tämän leffan ainakin viisi kertaa, ja kirjan olen lukenut aiemmin vain kerran, todennäköisesti tällä vuosikymmenellä. Vielä en ole nähnyt Simpauttajaa teatterin lavalla, mutta kesäteatterin valtavasta tarjonnasta tuo näytelmä kelpaisi millaisena sovelluksena tahansa.

Nyt en pitkästytä ketään perinteisellä arviolla kirjasta, joka ei kaipaa ”nostoa”: lukijat löytävät kyllä tiensä sen luo ilman ylistäviä sanojani. Minulle kirjassa omakohtaista on se, että kylä, jonne tarina sijoittuu, Vuonislahti nykyisessä Lieksassa, on isoäitini synnyinpaikka. Olen kuunnellut kylään liittyviä juttuja myös kirjan ulkopuolelta, tosin eri vuosikymmeniltä. Simpauttaja sijoittuu 1970-luvun alkuun, jolloin mummoni ei enää kylässä käynyt, eikä siellä muutenkaan ole meillä sukulaisia jäljellä.

Kirjan kuunteleminen antaa mahdollisuuden keskittyä enemmän sen kielelliseen antiin kuin juoneen. Murrepuhe on runsasta, ja nuoriso käyttää v-sanaa varsin railakkaasti, varsinkin Imppa uhmatessaan autokraattista isäänsä Hilppaa. Seksuaalinen rehvastelu kuuluu kylän miesten repertuaariin ylisukupolvisesti Mikko Ryssän baarissa. Vanhemmat ukot arvuuttavat, ovatko jo menneet ”kunttaäijiksi”.

En aiemmin huomannut, kuinka suuri rooli Jouko Turkalla on teoksessa. Häneen viitataan ainakin kahdesti, sillä hän on työttömän vasemmistolaisen toimittaja-Jompan suuri idoli. Turkka siis toimi nuorena Joensuun kaupunginteatterin johtajana 1968-72. Potkut tästä tehtävästä saatuaan hän oli vasta 30-vuotias, ja tuossa vaiheessa hyvin aktiivinen kommunisti. Kirjan Jomppa on myös saanut potkut toimittajan työstä ilmeisesti Karjalaisesta, ja maleksii kylillä kilinäkassien kanssa kaikkien riesaksi. Hän käy myös kiusaamassa kylän kirjastonhoitajaa, ja vaatii valikoimiin Marxia ja Brechtiä – juuri Brechtin Äiti-näytelmän esityksestä käytiin tuohon aikaan Joensuussa teatterisotaa, kun näyttelijät menivät lakkoon Turkan epädemokraattisista näytelmävalinnoista.

Simpauttaja on hurja uskottomuusdraama (Simpauttaja, Kuuno ja Julia), siinä on vahva mielenterveydellinen ulottuvuus (Oton kohtalo), mutta eniten luen sitä kertomuksena maaseudun nopeasta murroksesta. Kylän vanhuksista osa on uskomattomia jääriä, kuten kunttaäijä Hilppa, tai rapajuoppoja pikkudiktaattoreja (kuten Pirtamon isäntä), mutta suuremman osan suhde nuorisoon on salliva, ja visio tulevaisuudesta optimistinen. Ehkä kirjan suosio perustuukin sen hyväntahtoiseen ihmiskuvaan: vasemmistolaisia viboja on aistittavissa, mutta Turunen ei sorru poliittiseen saarnaamiseen. ”Oikeaa” tulkintaa historiasta tai politiikasta ei ole olemassa, eikä suurimmalla osalla kyläläisistä ole aikaa vääntää moisista, sillä leipä on revittävä niukoista lähteistä.

Eeppinen juhannuskirja Simpauttaja ei ole, vaan sen tapahtumat painottuvat loppukesään. Erilaisissa kyläjuhlissa on kuitenkin juhannuksen tuntu, eikä juhlia tule ilman juhlapaikan liepeillä hoippuvia rähinäukkojen remmejä. Oikeastaan nuoren Impan tulevaisuudessa siintää kaksi vaihtoehtoa: lähteäkö kaupunkiin, vai jäädäkö Jompan kanssa hakemaan junalla kilinäkasseja etelän Joensuusta tai pohjoisen Lieksasta. Ehkä 1970-luvulla juna pysähtyi Vuonislahdella useammin kuin kerran päivässä suuntaansa. Kun viimeksi olen siellä päin käynyt, se pysähtyi sen tasan kerran. Kiskobussi onneksi näyttää edelleen olevan toiminnassa, ja se edelleen pysähtyy myös syrjäkylillä.

Kaikille kirjallisille matkailijoille voin suositella Simpauttaja-reissua sen syntysijoille, sillä siihen voi kätevästi yhdistää Kolin valloituksen. Vuonislahden kylällä on aktiivinen kyläseura, ja tarjolla on monenmoista aktiviteettia ainakin kesäkuukausina. Kuvataiteiden ystäville seudulla on eniten tarjottavaa, onhan kylällä jopa oma taiteilijatalo Hupeli (tämäkin Heikki Turusen aikaansaannos). Oma vaatimaton haaveeni olisi vielä päästä laivalla Vuonislahdelta Kolille, vanhan ajan karelianistisissa tunnelmissa.

Tarkoitukseni ei ollut tuottaa matkailumainosta, mutta kirjaa kuunnellessa tuli tarkistettua kylän tarjonta vuonna 2019. Kirjasta vielä sen verran, että tämä on yksi parhaita kuuntelemiani äänikirjoja, ja Esa Saarion ääninäytteleminen oli harvinaisen sielukasta ja luontevaa.

Mainokset

Ei mitään kadehdittavaa maailmalta

Mika Mäkeläinen: Kimlandia (Atena, 2019)

Otsikkoni viittaa suositun pohjoiskorealaisen tyttöbändin Moranbongin hittibiisiin, joka kiteyttää kansallisen eetoksen. Tyttöbändit ovat olleet talouskriisissä sinnittelevän valtion nerokas yritys nostattaa maan profiilia, ja niiden esitykset vetävät paikalle myös uskollisia ulkomaisia faneja.

Muutama vuosi sitten blogissani oli enemmänkin Pohjois-Korea-kirjoihin liittyviä päivityksiä, mutta onneksi sain sen pään tukkoon, koska kirjojen sävy on luonteelleni liian depressiivistä. Myöskin kirjoissa, ovatpa ne journalistien matkakirjoja tai maasta loikanneiden muistelmia, on valitettavan toisteinen sävy, puhutaanhan totalitaarisesta maasta, jossa sallitaan vain yksi virallinen totuus.

Valitsin Kimlandian maahaasteeseeni, koska ainoa pohjoiskorealainen fiktiivinen teos, jonka sain käsiini, Bandin novellikokoelma Syytös (2017), jäi minulla aikanaan kesken sen yksiulotteisen maailmankuvan vuoksi. En näe syytä palata teokseen edes itseäni haastaakseni: jos joku kirja tökkii pahasti, se ei vain ole sinua varten. Pohjois-Koreaa tuskin voi kuvailla lupaavaksi kaunokirjallisuuden vientimaaksi, kun taas Etelä-Korea on sitä nousujohteisesti.

Mika Mäkeläinen tuli tietoiseksi nuorena P-Korean olemassaolosta kuultuaan radioamatöörinä ohjelmia erikoiselta kanavalta. Uteliaisuus maata kohtaan on kasvanut vuosien varrella, ja kun hän vihdoin pääsi YLE:n Pekingin Aasian-kirjeenvaihtajaksi, hän ymmärsi tilaisuutensa koittaneen. Toimittajaviisumin saaminen Pohjois-Koreaan ei kuitenkaan ole helppoa, ja se häneltä evättiin ensimmäisellä hakukerralla. Toisella kerralla tärppäsi, ja silloin hän pääsikin komeasti seuraamaan vuoden 2016 puoluekokousta, jota ei ollut ennen tätä pidetty 36 vuoteen. Hän oli aivan kuvausetäisyydellä Marsalkasta, ja sai otettua tästä renessanssimiehestä oman kuvan kirjaansa varten.

Teos on sekoitus tieto- ja matkakirjaa, jossa jälkiä Pohjois-Koreasta etsitään myös muualta, naapurimaista ja maailmalta. En saanut kirjasta selvää, montako kertaa Mäkeläinen lopulta on käynyt maassa, ja saiko hän lopulta mediakäyttäytymisellään lopullisen bännin maahan. Olettaisin, että reissujen kokonaiskestoa voi mitata enemmän viikoissa kuin kuukausissa. En usko, että kukaan onkaan käynyt Pohjois-Koreassa harjoittamassa tutkivaa journalismia tai tekemässä antropologisia kenttätöitä. Puhutaan maasta, jossa ulkomaalainen toimittaja tai turisti saa liikkua ulkona vain hallituksen nimittämän valvojan kanssa.

Pohjois-Korea on äärinationalistinen, rotupuhtauteen vannova rasistivaltio, joka pelkää ulkomailta tulevia pöpöjä ja tuomitsee kansalaisiaan, jotka maasta loikattuaan ovat naineet väärärotuisen (yleensä kiinalaisen). Tämän ajattelun vuoksi loikkarit ennen pitkää hakeutuvat asumaan Etelä-Koreaan, jossa kuitenkin väki kuuluu samaan kansaan ja ovat astetta vähemmän epäilyttäviä kuin vaikka kiinalaiset. Kiero huumorintajuni sai minut nauramaan näille käsityksille, vaikka ne aiheuttavat myös paljon inhimillistä tuskaa.

Yhtä lailla nauroin myös Pjongjangin keskustan loistoasuntojen taloyhtiön säännöille: tyypillistä on, että jopa penthouse-tyyppisissä lukaaleissa asuvia velvoitetaan osallistumaan siivoustalkoisiin säännöllisesti, sillä Pohjois-Koreassa talon kaikesta ylläpidosta vastaavat asukkaat. Kerrostalojen halutuimmat kämpät ovat toki alimmissa kerroksissa, sillä kuka haluaisi 45. kerroksen penthousen pitkän sähkökatkoksen aikana?

Kirjassa käsitellään muun muassa valtiopropagandaa, viimeaikaisia markkinatalousmyönnytyksiä, informaatioteknologiaa, poliisivaltion toimia, loikkareiden asemaa ja ydinasepolitiikkaa. Kovin syvällisiä kohtaamisia Mäkeläinen ei ole onnistunut lyhyillä reissuillaan saamaan aikaan, mikä on ymmärrettävää jo siksi, että jokainen hänen tapaava tietää hänen olevan toimittaja. Ehkä anonyymit turistit voivat toisinaan tutustua lähemmin johonkuhun, jos kohtaamisessa ei ole pelkoa, että siitä kerrottaisiin jonkun valtakunnan lehdissä.

Pidin kirjasta, sillä se oli hyvä kooste vakavaa ja humoristista, ja runsas lähteiden määrä takasi faktojen luotettavuuden. Tosin suurin osa lähteistä on nettiartikkeleita, joiden ”suosta” on vaikea bongata oikeasti printattuja kirjoja. Pohjois-Korea-kirjallisuudessa johtotähtenä näyttävät olevan amerikkalaiset, varsinkin suurten lehtien toimittajat, jotka ovat matkoillaan onnistuneet luomaan syvemmän suhteen maahan.

Maassa asuvista tai vaikuttavista siviileistä hyviä tietolähteitä tuntuvat olevan kehitystyöntekijät, joihin suomalainen Fida on myös kuulunut. Fidan paikallinen koordinaattori kommentoikin maan tilannetta kirjassa varsin osuvasti. Luin muualta, että yhdistys on joutunut lopettamaan 20 vuotta kestäneen toimintansa maassa tänä vuonna johtuen Yhdysvaltojen talouspakotteista. Tämä on hyvin valitettavaa, koska Fidan ruoka-apu on kohdistunut syrjäisten provinssien lapsiperheisiin, joissa avun tarve on suurin. Mitä sitten tapahtuu, kuin ne vähäisetkin ulkomaalaiset luottokontaktit lähtevät?

Minulle päällimmäisenä viestinä tästä teoksesta jäi syvään juurrettu ksenofobia, mikä on täysin Kimlandian eli Kim-suvun eliitin omaksi hyväkseen fabrikoitua. Maan sisäisestä kastijärjestelmästähän kukaan ei suostu puhumaan, mutta se vaikuttaa siellä ihmisen elämänkaareen joka sen vaiheessa. Kaikki tämä ja kommunismi/sosialismi ovat aika kaukana toisistaan, ainakin ideoiden tasolla, mutta tiedämme, että käytännön toteutuksen tasolla on kommunistisissa valtioissa aina päädytty varsin omaperäisiin tulkintoihin siitä, mitä ”internationaali” tai ”solidaarisuus” tarkoittaa.

Jos olet jo lukenut muutaman Kimlandiasta paon narratiivin ja synkimmästä synkimmän vankileirikuvauksen, tämä teos tarjoaa jotain raikasta ja uutta pohdittavaa Koreoiden tulevaisuuden suhteen. Kirjassa oli sikapitkä kirjastojono ainakin täällä Tampereella, mistä päättelen, että se on suosittua kesälukemistoa monille.

Maahaasteessa olen nyt rastilla 70/196: Pohjois-Korea.

Pala Tampereen tuntematonta historiaa

Teos: Terhi Rannela: Kiivaat (Karisto, 2019)

Kukapa tietäisi jotain suomalaisista partisaaneista, noista natsikollaboraatiota vastustavista joukoista? Niin, ne olivat pieniä ja kiivaita. Adjektiiviin ”kiivas” Terhi Rannela naulaa uusimman romaaninsa jopa siihen saakka, että sen päähenkilö, tamperelainen tehtaantyttö ja poliittinen vanki Salme on myös tyttönimeltään Kiivas.

Kiivaat ovat Pispalan aitoja punaisia, joissa aate jalostuu jo kolmannessa polvessa. Mummi on menettänyt miehensä kansalaisssodassa, äiti Kaarina on valinnut agitaattorin uran ja jättänyt kaksi lastaan äitinsä hoivattaviksi. Järjestely sopii lapsirakkaalle mummolle, vaikka elämä onkin niukkaa. Hän kannustaa tytärtään valitsemallaan uralla ja kerää leikekirjaan pikku-uutisia hänestä.

Salme on jo koululainen, kun pikkuveli Eikku tuodaan heille. Veli ei kehity samaan tahtiin muiden kanssa, ja hänessä on enemmän hoitamista kuin Salmessa. Vuonna 1941, mikä on romaanin tapahtumien keskiössä, tyttö on 17-vuotias liittyessään sos.dem.nuorisoseuraan. Aluksi toiminta on letkeää kesäiltojen viettoa seuran kesäkodilla Teiskossa, mutta pian se äityy ampumisharjoituksiin ja maanalaisiin lentolehtistalkoisiin. Salmea ei harmita, kun pääsee jakamaan lehtisiä yhdessä mielitiettynsä Toivon kanssa, vaan Amurin puutalokortteleissa puhuu myös rakkauden kieli.

Kirja on osittain kirjeromaani, jossa Salme tilittää toiselle naimisiin menneenä tuntojaan Helmi-Sofialle, Toivon oletetulle vaimolle Hämeenlinnaan. Kirje ei ole suuri paljastus rakkausrintamalla, eikä varsinkaan avaa pettämisdraamaa, vaan Salme haluaa seuraajansa tietävän, mitä hänen miehensä puuhaili sotavuosina. Vaikka Salmen oma mies tietää näistä puuhista, hän tuntuu kaipaavansa uutta uskottua salaisuudelleen. Toivo on ollut hänen elämänsä rakkaus, niin hän tunnustaa, mutta elämää eletään sopuisan Arvon kanssa, sillä Salme ei ole nainen, joka sanoo useamman kerran tahdon.

Dynamiittitytöt joutuvat sabotaasiyrityksestä vankilaan, ja toveri Kerttu on heistä se poliittisempi. Salme taas on imenyt aatteen äidinmaidossa, mutta vankilasta vapauduttuaan hän ei jaksa edes kömpiä vappumarssille. Vankilassa hän istuu ainakin osan aikaa yhdessä äitinsä kanssa, ja jossain päin runoja 60 sallitulle wc-paperiruudulle rustaa myös se kuuluisa runoilija, josta kaikki kuiskuttelevat.

Rannela on taitava tuomaan esiin pienen ihmisen mikrohistoriaa, ja siksi tuntuikin hyvältä, ettei teoksessa ollut yhtään julkkishahmoa. Hänen aiempi historiallinen romaaninsa Frau kun oli niitä täynnä. Osaan nimetä kuuluisista sota-ajan punaisista naisvangeista tasan kolme, Elvi Sinervon, Hertta Kuusisen ja Martta Koskisen, eikä tämä vielä auta minua ymmärtämään kansan historiaa. Kirjassa varsinkin Salmen mummon rooli korostuu sivistystä arvostavana lukutoukkana, ja antaa kyllä parhaimman mahdollisen kuvan tamperelaisesta työväenkulttuurista.

Teos on tiivis ja ajallisesti poukkoileva, mutta sen palaset pysyvät silti hyvin koossa. Itse opin siitä paljon paikallishistoriaa: kiinnostava episodi liittyi muun muassa nuoren Pauli Tuomirannan hautajaisiin – siis miehen, joka oli näännyttänyt itsensä hengiltä vankilassa 1930-luvulla. Rannela kuvaa hautajaisissa sattunutta välikohtausta, jonka jälkeen poliisi keskeyttää menot ja Salme ja mummo joutuvat palaamaan kotiin Järvensivun kautta.

Sivuhenkilöistä mieleeni jäi varsinkin juutalainen kauppias Roth, joka pitää hattuliikettään jossain Hämeenkadun kupeessa. Näitä juutalaisia kauppiaita olen bongaillut muissakin Tampere-aiheisissa romaaneissa, mikä kertoo siitä, että täällä on tosiaan ollut pieni juutalaisyhteisö. Roth on löytänyt yhteisen linjan sosialistinuorten kanssa ja tukee heitä salaa Salmen kautta avustuksin. Miehellä riittää myös huumorintajua vaikeimmissakin tilanteissa, kuten Salmen vankilastapalaamisjuhlissa huomataan.

En tiedä, olisinko elänyt tätä teosta niin voimallisesti, jos se olisi sijoittunut toiseen kaupunkiin. Toivon silti, että teokseen tarttuvat muutkin kuin tamperelaiset historian harrastajat: uskon, että se voisi puhutella nuoria lukijoita, koska Rannelalla on jo vahva nuortenkirjailijan maine ja paikoitellen kirjassa kuvataan aivan tavallisia nuorten kotkotuksia.

En ole Tampereen punaisen historian suurin asiantuntija, mutta ehkä tiedän keskivertolukijaa enemmän radikaalin vasemmiston vaiheista tässä maassa. Minulle tämän teoksen minimalistinen esittämisen tapa oli riittävä, mutta jäin miettimään juuri niitä nuorempia lukijoita, ja niitä, jotka eivät ole lukeneet poliittista historiaa yliopistossa. Sellaisille lukijoille teos saattaa herättää hämmentäviä kysymyksiä, mutta kirjaa ei kannata jättää kesken siksi, että ei sen kontekstista kaikkea ymmärrä. Ja sitten, omista itsekkäistä syistäni, otan riemulla vastaan teoksen, jossa politiikka on kaiken toiminnan keskiössä.

Tämä ei ole leppoisa mökkilaiturikirja, jonka kanssa otetaan varpaat vedessä-selfieitä viinilasi kädessä, eikä se sovellu niille, jotka rakastavat Enni Mustosta. Toivon, että tämä anti-mainos sopii kirjan kiivaaseen henkeen, ja antaa myös mahdollisuuksia vertailla kahden eri ajan poliittisen aktivismin muotoja ja ilmentymiä.

Riiustelun ja hakkailun puolestapuhuja

Teos: Lena Andersson: Ei henkilökohtaista vastuuta. (Siltala, 2015)

Suomennos: Sanna Manninen

Äänikirjan lukija: Hanna Saksman

Kuuntelin tätä romaania korkeassa kuumeessa, joten muistiinpanoni siitä jäivät hatariksi ja paikoitellen tuli suvantoja, joissa keskittymiseni repsahti. Sarjan ykkösosa oli kuitenkin niin vetävä, että koin tarpeelliseksi ahmia kakkososan putkeen.

Kirjassa tavataan Ester Nilsson viisi vuotta myöhemmin Hugo Rask-katastrofista. Ester lähenee jo neljääkymmentä ja on kroonisesti sinkku. Sitten hänen elämäänsä kävelee tätä vanhempi teatterimies Olof Sten, joka on naimisissa matkatöissä käyvän Ebban kanssa. Suhde on alussa romanttinen ja viipyilevä; vaikuttaa, että Olofille riittäisi pelkkä ystävyys, mutta Ester on sähköisesti rakastunut mieheen, joka ei ole koskaan lukenut diskurssianalyyttisiä teoksia. Älyllisesti Ester onkin niskan päällä, ja Olof kokee nuoremman naisen seuran piristäväksi, koska siinä ei tunnu olevan lainkaan arkea.

Ester ei ole oppinut mitään aiemmasta törmäilystään, vaan kokee ukkomiehen treffailun sopivana haasteena. Hän ei kuitenkaan halua olla se stereotyyppinen rakastajatar, joka on matkustellut paljon ja haahuilee silkkikimonossa kämpässään eksoottisten koriste-esineiden keskellä. Hän on päättänyt saada Olofin omakseen, ja etenee valloituksessaan määrätietoisen amatsonin tavoin.

Rakkaustarina on itseään toistava, mutta kuvaa hyvin sellaisen naisen mielenmaisemaa, joka rakastaa liikaa. Nautin kirjassa enemmän miljöistä ja tunnelmista, varsinkin ruokakuvauksista ja matkoista maakuntiin. Ester on myös sellainen nainen, joka vaihtaa ruokavaliotaan miesten mukaan, ja Olofin seurassa hän voi syödä lankkupihvejä, vaikka hän on aiemmin kieltäytynyt selkärangallisesta syötävästä. Pari viihtyy parhaiten kunnon perinneruokaa tarjoavista mestoista, joten heidän lautasillaan voi olla veripalttua, hapankaalia ja faluninmakkaraa.

Eeppisin lemmenloma tehdään Lapin Arvidsjauriin, jossa Olof onnistuu sielläkin käyttäytymään raivostuttavan ristiriitaisesti, vaikka ollaan 1000 kilometrin päässä tämän vaimosta. He kohtaavat myös monissa provinssikaupungeissa, joissa Olofilla on teatteriproduktioita, ja Skånessa, jossa Olofilla on kesäkoti. Ester hankkii jopa lehdenvihreän Twingon, jotta voisi kuskata rakastettuaan lähelle ja kauas.

Esteriä ei ainakaan voida syyttää yrittämisen puutteesta, mutta hänen hahmonsa jumittaa paikallaan. Toki hahmo on viehättävän analyyttinen, älykäs ja laaja-alainen, mutta myös raivostuttavan neuroottinen ja omaan napaansa tuijottava silloin, kun on rakastunut. Ja tottahan se on, suurin osa meistä vetäytyy itsekeskeisyyteen rakastumisen aikana, mutta Esterin kaltaisen korkean profiilin julkisen intellektuellin tapauksessa se tuntuu miltei itsetuhoiselta.

Ester päätyy jopa kirjoittamaan näytelmän (uusi aluevaltaus) Olofin projektiin, ja hän osallistuu sen harjoituksiin uskollisesti. Mutta Olof panee taas välit poikki ennen ensi-iltaa, mikä merkitsee sitä, että mies kategorisesti kieltää hänen pääsynsä näkemään tekstiään teatterin lavalla. Hienotunteisena ja taas liian rakastavana Ester tottelee, ja samalla menettää oman työnsä keskeisen hedelmän. Teatterimaailman kuvaus on kiinnostavaa, ja Olofin hahmo on varsin erilainen kuin Hugo Raskin. Vaikka hän on kusipää läheisilleen, hän ei vaikuta kovin narsistiselta uransa suhteen, vaan pikemminkin tiimipelaajalta.

Tässä teoksessa oli enemmän yksityiskohtaista Tukholma-kuvausta kuin edeltäjässään, jossa sitä oli myös paljon. Kirjoja voin siis suositella varsinkin niille, jotka etsivät kaupungista vähemmän tunnettuja vierailukohteita. Hieman kärsin niiden toisteisuudesta, enkä usko, että tästä voisi kehittyä pidempi sarja, koska Andersson on puristanut aiheestaan kaiken irti. Kuitenkin tämä oli ilahduttavan älyllistä kesäviihdettä, joka ehkä avasi joitain uusia ikkunoita ruotsalaiseen nykykulttuuriin, mene ja tiedä.

IKEA, Legoland vai Sointula?

Teos: Mari Mörö: Hajavalo (Teos, 2018)

Nyt saarihullun pottiin kilahti kaunokirjallisessa muodossa taas uusi kohde, Kanadan Malkosaaren Sointula. Tämä lyhyen aikaa 1900-luvun alussa toiminut utopistinen yhteisö toimii koulukirjaesimerkkinä suomalaisesta sosialismista, ja siirtolaisten vaihtoehtoisista maailmankuvista. Sointulaan muutti suoraan Suomesta maailmanparantajia, ja myös jo maahan aiemmin muuttaneita siirtolaisia, jotka haaveilivat laajemmasta elintilasta. Sointulassa on edelleen vahva suomalainen identiteetti, vaikka sen asukkaistoon ei enää kuulu monia suomen puhujia.

Mari Mörö sijoittaa teoksensa Hajavalo puoliksi Suomeen, puoliksi Kanadaan. Sen kertojana on nimetön, keski-ikäinen opettajanainen, joka on kyllästynyt koulumaailmaan ja elättää itseään pitämällä verkkokursseja ulkosuomalaisille nuorille. Teos alkaa taas hulvattomalla kuvauksella enkeliterapiakurssista, johon hänet on lähetetty äitinsä tuuraajaksi tämän jouduttua leikkaukseen. Tämä mahdollinen uravaihdos ahdistaa häntä, sillä vaikka hän on kyennyt opiskelemaan alan terminologian ja elekielen lyhyessä ajassa, hän kokee toisten hädällä bisnesten teon epäeettiseksi.

Suvun naiset tuntuvat kaikki oman polkunsa tallaajilta, ja kertoja itse on heistä eniten jalat maassa kulkeva. Tytär Hille on omistautunut maailman merten pelastamiseen muovilta, ja elelee vapaaehtoistyöntekijänä sukunsa sponsoroimana pienellä saarella Tyynellämerellä. Hillen ehdottomuus ja sydämenpalo kuulostaa samansuuntaiselta kuin sointulalaisten, ja näiden kahden ajanjakson idealismien vertaaminen toisiinsa on hedelmällinen tulokulma.

Kertoja on reissannut aiemminkin Kanadassa talovahtina, mutta vapaaehtoistyö Sointulan museossa takaa jotain uutta ja erilaista. Mörö ei esitä saaren nykypäivää kovinkaan romanttisessa tai ruusuisessa valossa, vaikka eivät kaikki sen asukkaat edusta paikallisen baarin friikkisirkusta. Helen, museon kantava voima, on suomalaista sukua, muttei osaa kieltä. Saarella käy sen verran turisteja, että museota kannattaa pitää auki. Siellä näkyy seinällä sutkautus: Nordic Utopias: IKEA, Legoland and Sointula. Hyvin osui ja upposi: miksi me suomalaiset emme sitten brändäisi omapäistä poliittista vastarintaa kansallisaarteeksemme, jos emme ole olleet taitavia saamaan ihmeitä aikaan muovista tai logistisesti optimaalisista huonekalun palasista?

Kaikki kirjan hahmot ovat sympaattisia, myös kertojan ex-mies Pete, työtön näyttelijä, joka tuntuu rehellisen toistaitoiselta kaikissa käytännön töissä. Kanadalaisiin hahmoihin olisin halunnut tutustua lähemminkin, he jäävät kertomuksessa aika lailla statisteiksi. Kolmen polven naisten vuoropuhelu oli sujuvaa, mutta heidän välilleen ei synny sukuromaanille tyypillisiä jännitteitä. En siis lukenut tätä lainkaan sukuromaanina, vaan matkakertomuksena ja seikkailuromaanina. Ja tietty tutkielmana maailmantuskasta ja aktivismista.

En ole tainnut lukea Möröltä muita teoksia kuin Kiltin yön lahjat. Hänen tuotantonsa on laaja, ja varsin lanu-painotteinen. Puutarhakirjoja on myös runsaasti, ja siitä näkökulmasta minua yllätti, että luontokuvauksen rooli jäi tässä romaanissa minimalistiseksi. Yksi ulottuvuus teoksessa minua jopa ärsytti: 1900-luvun alkuun sijoittuva, kursiivilla painettu nimettömän kertojan takaumaääni tuntui liian ohuelta tai viitteelliseltä, vaikka ymmärsin, että se kuului jollekulle, jonka kirjallisia jäämistöjä kertoja tutki saaren arkistossa.

Mörö ei kirjoita suurta historiallista romaania Malkosaaresta, vaan sijoittaa paikan komeasti tälle vuosituhannelle ja yhteisten huolien verkostoon. Varmasti saaren tulisielujen huolet olivat globaaleja jo heidän sinne muuttaessa vuonna 1900. En siis odottanut, että hän olisi kertonut saaren historiasta kaikkea, mutta monesta juonen aihiosta olisi voinut saada enemmänkin irti. Huumoria kirjassa piisaa, ja se kohdistuu enemmän Suomen puoleen kuin kanadalaisiin: ehkä kirjan kertoja on Malkosaarella vielä siinä vieraskoreuden vaiheessa, jossa isännistä ja emännistä ei kehtaa kaivaa esiin raadollisimpia puolia.

Ellei tämä teos olisi kertonut Sointulasta, se olisi saattanut jäädä minulta huomaamatta. Se on pieni helmi, jonka ajankohtaisuudessaan pitäisi koskettaa kaikkia, ja jos sosialismin historia ei kiinnosta, se kannattaa lukea ilmastosta ahdistuneen nuoren näkökulmasta.

Mörö kai tunnetaan tiivistämisen mestarina, ja ehkä juuri siksi tämä teos oli hitusen liian tiivis omaan makuuni. Tai se jätti minut nälkäiseksi, hyvällä tavalla. Temaattisesti se oli kuin minulle kirjoitettu, olenhan myös Kanada-fani, ja varsinkin matkustamisen näkökulmasta se antoi hyviä vinkkejä muuallekin Kanadaan kuin Sointulaan. Teoksesta jäi kirpeänsuloinen jälkimaku, ja eniten nautin siitä, että Mörö onnistui kirjoittamaan naisille hyvän draaman kaaren ilman sielua rikki repivää vääntöä. Kirjan kaikki henkilöt olivat hyvissä väleissä keskenään, mikä on kovin harvinaista nykykirjallisuudessa.

Monet lukemani ilmastonmuutosta käsittelevät kirjat ovat olleet paljon synkempiä kuin tämä, joten voisin melkein tituleerata tämän hyvän mielen kirjaksi, vaikka sen teemat ovatkin järeitä ja yhteiskunnallisia. Tämän nimityksen annan ilman ironiaa, vaikka usein teilaan hyvän mielen kirjat alimpaan rakoon. Mutta Mörö osoittaa, että teos voi samalla levittää hyvää mieltä ja käsitellä polttavia globaaleja ongelmia. Siinä on Hajavalon taika.

Jääpuikkojen syvimmästä olemuksesta

Teos: Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä (Siltala, 2015)

Käännös: Sanna Manninen

Äänikirjan lukija: Hanna Saksman

Ester Nilsson on tukholmalainen kaunosielu, runoilija ja esseisti, joka on 31 vuoden ikään julkaissut jo kahdeksan teosta. Hänen elämänsä painajainen on tylsistyminen, ja missionsa sen torjuminen. Lisää kierroksia muuten ennalta-arvattavaan kaupunkilaiselämäänsä hän etsii tunteidensa laajalta skaalalta, eikä mikään piristä arkea niin paljon kuin rakastuminen vaikeasti tavoiteltavaan mieheen. Todelliseen haasteeseen.

Vaikka Ester on poststrukturalisminsa ja taatusti myös siihen viittaavat feminismin klassikkonsa lukenut, hänen vanhahtavassa maailmassaan ei olisi kummallista puhua kaksilahkeisista. Esterin omaa fyysistä olemusta ei kuvata pilkuntarkasti, mutta näen hänet sieluni silmin pukeutuvan 50-luvun vintage-leninkeihin, varsinkin sellaisiin, joissa on avonainen kaulus ja pilkkuja. Ester on miehenmetsästäjä, sivistynyt vamppi, joka hurmaa kohteensa austinilaisilla kielipeleillään ja huolella valmistetuilla illallisilla boheemissa yksiössään, jossa on vain yksi tuoli.

Hugo Rask on Tukholman älykköpiireissä Suuri Ilmiö, kuvataiteilija, jolla on suuri yhteiskunnallinen vastuu. Raskin luennoilla parveilee nuoria opetuslapsia, jotka ovat valmiita ilmaiseen harjoitteluun hänen ateljeessaan millä tahansa ehdoilla. Ester saa tehtäväkseen kirjoittaa artikkeli Hugosta filosofiseen aikakauslehteen, ja juttukeikka osoittautuu hänen kohtalokseen.

Teos on lempeä, mutta samalla rankka kuvaus älykkään naisen silmittömästä rakastumisesta ja itsepetoksesta. Humoristinen kerronta nojaa myös vanhahtaviin kielikuviin: Ester kertoo pakahtumisesta ja täyttymyksestä, ja tuntuu, että hän olisi lukenut jonkun 40-luvun amerikkalaisen oppaan miehen miellyttämisestä. Yhtäällä hän haluaa korostaa itsenäisyyttään ja riippumattomuuttaan, mutta toisaalla hän on lapsellisen pidäkkeettömästi rakastunut mieheen, joka ei kykene vastavuoroisuuteen tunnetasolla.

Onko Hugo Raskilla sitten nainen Malmössä? Miksi hän matkustaa Skåneen joka toinen viikonloppu uskollisesti kuin kone? Ja mikä viritys hänellä on Boråsissa? Miksi hän ei koskaan kutsu Esteriä kesäpaikalleen Leksandiin, ei senkään jälkeen, kun suhde on muuttunut lihaksi ja jolloin Ester kokee oikeudekseen asettaa miehelle joitain vaatimuksia?

Itse rakkaustarina ei lopulta ole kovin kummoinen, mutta minua hurmasi tässä teoksessa sen ristiriitainen asetelma ja pisteliään nostalginen kielenkäyttö. Aika-akselilla teosta olisi vaikea sijoittaa tälle vuosituhannelle, ellei siinä lähetettäisi tekstiviestejä. Mahtavia olivat myös ruokakuvaukset, ja ravintolakohtaukset, joissa Hugo Raskilla on tapana osoittaa tunteellista nihilismiään koko maailman nähden. Ester arvottaa suhteen intensiteettiä miehen hänelle antamilla minuuteilla, mutta miehelle on tyypillistä viedä rakastettunsa lemmenyön jälkeen aamiaiselle 7/11-kioskille ja jättää tämä sinne työkiireisiin vedoten.

Tukholman kaupunkikuvaus edustaa romaanissa aivan parhautta, ja runoilija-Ester pystyy rekisteröimään jokaisen tiputtelevan jääpuikon sen historiallisten talojen räystäiltä. Lukija voisi ottaa romaanin mukaansa kunnon turistikierrokselle, jossa ohitetaan pahimmat kliseet ja rysät.

Teoksista en kuullut niiden julkaisuvuonna 2015, mutta nyt niistä on julkaistu tuoreet äänikirjat, joista minulla on jo toinen osa kuuntelussa. Andersson osaa koukuttaa kerronnallaan, ja sarjan toinen osa on tätä tiiviihköä aloitusosaa laajempi ja eeppisempi. Kuinka Esterille sitten käy, kun hän lähenee keski-iän kuuluisaa näkymättömyyttä?

Minulla jäi tästä teoksesta hieman samat vibat kuin äskettäin lukemastani Malin Lindrothin Vanhastapiiasta, vaikka tämä on fiktiota ja Lindrothin teos on omaelämäkerrallinen. Kertoja-Ester ei ehkä ole tuomittu jäämään yksin loppuiäkseen, mutta hän edustaa myös sitä naistyyppiä, josta älykkömiehet ovat enemmän kiinnostuneita ilmaisina oikolukijoina kuin rakastajattarina. Pitkälti nämä romaanit kertovatkin parisuhteiden (myös kuvitteellisten sellaisten) sisäisestä vallankäytöstä, ja valkoisen keskiluokkaisen, keski-ikäisen alfauroon päättymättömästä charmista, joka peittoa metoo-kampanjat ja pyrkimykset rikkoa lasikatto. Kai tällaisia hugobosseja sitten vielä on olemassa, vaikka itse olen viime vuosina onnistunut välttämään heitä (ehkä juuri siksi, että olen jo keski-ikäinen ja rahattomana naisena siksi näkymätön noissa geimeissä).

Dekkariviikon helmi

Teos: Lina Bengtsdotter: Francesca (Otava, 2019)

Suomennos: Sirkka-Liisa Sjöblom

Eilen starttasi kirjanystävien Dekkariviikko, jonka aikana järjestetään monenmoista tempausta niin kirjakaupoissa kuin blogeissa. Itse en ole ilmoittautunut mukaan, mutta saanen silti yksityisesti viettää sitä tahollani. Suuria suunnitelmia kesädekkareiden suhteen minulla ei ole, mutta nytkin työn alla on kaksi kovin erilaista teosta.

Lina Bengtsdotterin esikoisteos Annabelle osui ja upposi viime vuonna, vietin sen parissa nostalgisen karmeita hetkiä. Francesca on jatko-osa sarjassa, jossa taasen matkustetaan Länsi-Götanmaan Gullspångiin, rosoiseen kylään, jossa ei turhia hienostella. Etsivänä on tuttu Charlie, kovia kokenut, keski-ikää lähestyvä lapseton rikoskomisario Tukholmasta, jota synnyinseutujen varjot eivät päästä helpolla. Charlie on psyykkisesti epävakaa, alkoholismin kanssa painiva poliisinainen, joka haluaa pitää työnsä, mutta ei halua viettää loppuelämäänsä terapiassa tai kahdentoista askeleen ohjelmassa.

Kirjassa Charlie palaa omalle lomalle Gullspångiin henkisesti kuormittavan Annabellen tapauksen jälkeen. Pomo on pakottanut hänet pitämään rästiin jääneet lomapäivänsä, eikä hän keksi niille muuta käyttöä kuin toimimisen Susannen tukihenkilönä. Susanne on Charlien teini-iän bailukaveri, joka on juuri jäänyt neljän lapsen yksinhuoltajaksi ja potee vakavaa masennusta. Charlie nauttii siitä, että voi viedä Susannen lapsia pizzalle, ja samalla tonkia 27 vuotta sitten kadonneen Francesca Mildin tapausta, off record.

Toki teosten välillä on toistoa, mutta Bengtsdotterin kerronnan tapa on koukuttava. Esikoisteosta lukiessa olin sitä mieltä, että Gullspång oli vähän liiankin ankea mesta ja sen asukkaat sosiaalipornahtavia, mutta paluu samoille hoodeille toisessa teoksessa tuntui riemukkaalta, ja opin katsomaan myös sen asukkaita uusin lasein. Juoni pysyy hyvin koossa, mutta tarjoaa yllätyksiä loppuun saakka, ja henkilöhahmoja on sopivasti. Syksyn tullessa koko kylä odottaa paikallisen pubin sadonkorjuujuhlaa, josta valtaosa ei tule muistamaan mitään, mutta silti.

Gullspång on paikka, jossa on massatyöttömyyttä ja näköalattomuutta, ja viimeiset kynnelle kykenevät pilaavat terveytensä sulatolla. Kylän lähistöllä on muutamia rikkaidenrantoja, kuten Mildin suvun kartano ja Adamsbergin eliittisisäoppilaitos, jonka oppilaat ovat sisäistäneet täydellisesti ylenkatseen paikallisia asukkeja kohtaan. 1980-luvun lopulla kartanon tytär Francesca saa potkut sisäoppilaitoksesta jumalanpilkan vuoksi. Tästä alkaa vyyhti, joka päätyy Francescan katoamiseen, eikä kadonneen jäljille ole päästy lähes kolmeen vuosikymmeneen.

Ehkä kuitenkin teoksen keskeinen draama pyörii Charlien itsensä ympärillä. Hän ei kuitenkaan ole ainoa uniongelmista ja addiktioista kärsivä, vaan kirjan muutkin keski-ikäiset hahmot oireilevat samansuuntaisesti. Takaumat Charlien lapsuuteen ja nuoruuteen ovat koskettavia, ja edesmenneen boheemiäiti Bettyn mörskä Onnelakin on edelleen pystyssä asuinkelvottomana.

Korkeammalla tasolla teoksen keskeinen teema on luokkaerot, jotka ruotsalaisessa yhteiskunnassa kansankotiajattelusta huolimatta ovat aina olleet suuremmat kuin Suomessa. Jopa Gullspångin kaltaisessa työväenluokkaisessa yhteisössä erot korostuvat, eivätkä hienostorouvat löydä mitään tilattavaa paikallisesta konditoriasta, joka käyttää aivan liikaa voita heidän figuureilleen. Mildien suvun yläluokkainen elämäntapa ei ole charmikasta, vaan pikemminkin irvokasta, eivätkä sadan kilon betonileijonat pysty pitämään kartanon asukkaita turvassa.

Huomaan, että pidän enemmän niistä ruotsalaisdekkareista, jotka sijoittuvat syrjäseuduille kuin Tukholmaan tai muihin suurkaupunkeihin. Suosittuihin saaristolaisdekkareihinkaan (Camilla Läckberg, Viveca Sten) en ole hurahtanut, mutta Bengtsdotterin Gullspång ja Åsa Larssonin Kiirunan seutu ovat puhutelleet minua. Tässä teoksessa oli myös jotain yhteistä Camilla Greben Lemmikin kanssa, vaikka Greben juonen punonta on kieltämättä hurjempaa. Bengtsdotter ei kehittele teoksissaan äärimmäisiä julmuuksia, vaan jännitys on intiimin psykologista. Nämä kolme naisdekkaristia ovat kuitenkin olleet suosikkejani ruotsalaisista rikoskertojista, joten jään odottamaan kaikilta uusia teoksia.