Uskonpuhdistus on vaikea rasti

IMG_1510Jos olisin lukenut Kai Sadinmaan 10 käskyä kirkolle (Into, 2015) sen julkaisuvuonna, en tiedä olisinko nyt tässä. Olen siis opiskellut kirkon palvelijaksi DIAK-ammattikorkeakoulussa viime ajat te-toimiston aktivoittamistoimenpiteenä. Opintojen alkuvaiheessa luin enemmänkin kirkkoon ja kristinuskoon liittyvää tietokirjallisuutta, myös niitä, jotka eivät olleet kurssikirjoja, mutta viime aikoina into on laantunut. Blogissa keskityn suosiolla kaunokirjallisuuteen, mutta satunnaisesti saatan innostua myös asiaproosasta – saanhan nyt kirjoittaa siitä löysemmin rantein kuin ollessani yliopistotutkija. Minun ei enää tarvitse tieten tahtoen olla ammatillisesti rakentava, kollegiaalinen tai piiloutua institutionaalisen auktoriteettini taakse pönöttämään.

Sadinmaa on minulle tuttu henkilö, olen ollut kiinnostunut hänen performatiivisesta aktivismistaan jo ennen kuin hänestä tuli kuuluisa. Ollessaan vielä leipäpappina hän on käsikirjoittanut draamaa, ja hänellä on ollut omalaatuisia yhden miehen aktioita mm. Rajat Kiinni-mielenosoitusten kupeessa. Hän on liimannut teesinsä Kallion kirkkoon Mannerheimin päiväkäskyä peittämään, ja pyrkinyt eduskuntaan Vasemmistoliiton riveistä. Olen kuullut häntä myös livenä, ja puhujana hän on astetta lempeämpi kuin kirjoittajana. Itselleni hän on yhtä tärkeä kansalaisvaikuttaja kuin Marjaana Toiviainen, rohkea oman polkunsa kulkija, jonka omatunto ei ole sallinut konsensusajattelua kirkon palvelijana. Hän on siis ollut pitkään työttömänä, mutta työllistänee nyt itseään freelancer-kirjailijana ja puhujana.

10 käskyä kirkolle on tiukka, kirkon toimintaa perustavaa lailla haastava pamfletti, jonka keskiössä on Jeesus, Juudaan leijona, kiivaasti sorrettuja rakastava ja puolustava vastarintaliikkeen mies. Jeesusta ei voi löytää vain kutomalla peittoja Kolkatan katulapsille tai äänestämällä kukkarollaan reilun kaupan kahvin puolesta. Jeesus vie seuraajansa paikkoihin, joissa ihmiset koostuvat verestä ja lihasta, intohimoista, haluista ja ovat ihmisyydessään perustavaa laatua keskeneräisiä.

Teos on kauttaaltaan oppinut, mutta kansantajuinen. Jokainen teesi on ehjä, huolellisesti pohdittu kokonaisuus. Paikoitellen kirkkohistorian tuoreista kertausopinnoista on tekstin kokonaisuuden ymmärtämisen suhteen hyötyä, mutta se saattaa avautua paremmin yhteiskuntatieteilijälle tai ruohonjuuritason poliittiselle aktivistille kuin klassiselle teologille. Mm. Fredric Jamesonin ja Slavoj Zizekin aiempi luenta saattaa auttaa teesien perille menossa.

Akateeminen teologia on Sadinmaasta ongelma, sillä varsinkin dogmatiikkaan perehtyneet kirkonpalvelijat ovat viime aikoina keskittäneet energiansa hämmentäviin epäolennaisuuksiin, kuten ehtoollisen konsekraatiokysymykseen (tyyliin voiko öylättejä ja viiniä säilyttää seuraavaan kertaan, vai pitääkö ne kuluttaa samana päivänä). Messujen kaavat eivät innosta varsinkaan uutta, potentiaalista kirkkokansaa, sillä niiden ymmärtäminen vaatii vuosien aktiivista messuissa käyntejä ja mielellään ainakin teologian yliopistollisia perusopintoja. Varmasti juuri tämän vuoksi uuskarismaattiset liikkeet kiinnostavat nuorempaa aktiiviväestöä.

Köyhyyden vastustamisessa ja vähemmistöjen oikeuksien puolustamisessa en voisi olla enempää samaa mieltä kirjoittajan kanssa, eikä nyökyttelevässä faniarviossa olisi mitään järkeä. Myös viimeaikaiset kokemukseni kirkon rivijäsenenä (ei vielä alan opiskelijana) vahvistavat tässä esitettyjä havaintoja. Liiallisuuksiin menevä elämysteollisuus ja nuorison kosiskelu on piinallista, ja varsinkin aktiivisten vapaaehtoisten vastuuttaminen esim. piirien vetämiseen voi joskus johtaa hurjiin ylilyönteihin. Olen käynyt (tutustumatta syvällisesti etukäteen konseptiin) teoksessa parjattua Alfa-kurssia, jossa oli paljon hyvääkin konservatiivisesta eetoksestaan huolimatta, mutta siinä ei kyetty takaamaan kovin erilaisista taustoista tulevien osallistujien oikeutta saada ääntään kuuluviin, ja siksi moni jätti kurssin kesken jo ensi visiitin jälkeen.

Sadinmaan tyyli on purevaa, säälimätöntä yhteiskuntakritiikkiä, joka kyllä innostaa ja voi joltain aloittelijalta seisauttaa veretkin. Paikoitellen koin kuitenkin kritiikin paikallisseurakuntien toimintaa kohtaan kohtuuttomana, sillä en tunne mitään sosiaalisen toiminnan lajia, joka potentiaalisesti kutsuisi kaikkia seurakuntalaisia puoleensa – tällaista ei voi edes olla yhteiset ruokailut, sillä niin monet kärsivät syömishäiriöistä ja niihin liittyvistä sosiaalisista rajoitteista. Itse kovasti haluaisin osallistua aitoon Jeesuksen seuraamiseen, mutta voisin siitä huolimatta myös puuhastella jonkun kevyemmän projektin parissa, noin aluksi.

Sadinmaa on oikeassa myös siinä, että seurakuntien toiminnassa painottuu liikaa keski-ikäisten ja keskiluokkaisten naisten arvomaailma ja henkilökohtaiset mieltymykset. Miehille ei kuulemma ole tarjolla muuta kuin saunailtoja, joiden konservatiiviset vetäjät osaavat ottaa hipeimmiltä tulokkailta luulot pois. Mutta eikö se miehekkään toiminnan puute ole miesten oma vika? Ja olisiko olemassa jotain toimintaa, jossa miehet ja naiset voisivat tulla yhteen ilman, että jotkut kokisivat esimerkiksi sinkkujen läsnäolon uhaksi parisuhteelleen? Oma kantani on, että miesten ja naisten piirejä on olemassa vain heteronormatiivisen mustasukkaisuuden vuoksi. Kuitenkaan tästä asenneilmapiiristä ei voida syyttää vain kirkkoa, sillä ihmisillä on tapana rakentaa omat henkiset vankilansa.

Eniten opin kirjasta kirkon ja sen oheistoimijoiden (kuten DIAK-ammattikorkeakoulun) osallistumisesta kasinotalouteen ja veroparatiisien ylläpitoon. Juuri tällä viikolla uutisoitiin DIAK:in uusista glamorööseistä kiinteistöhankkeista, ja toissa viikolla eräs eläköityvä lehtori avautui työnsä ylikuormituksesta. Suosittelisin teosta lämpimästi kurssikirjaksi vaikka diakoniatyön kursseille, mutta tuskinpa tätä sinne hyväksytään rankan institutionaalisen kritiikin vuoksi.

Sain kirjasta myös paljon inspiraatiota omiin, hitaasti eteneviin fiktiohankkeisiini, joissa vilisee kristillisiä individualisteja, omien seurakuntiensa perustajia. Sadinmaan näkemys leipäjonoista ja muusta ruoka-avusta on myös avaava. Kirkon diakoniatyöhän oli ennen 1990-luvun lamaa täysin kriisissä, mutta lamat ja taantumat ovat taas työllistäneet ammatillisia leivänjakajia.

Itse haluaisin tuoda näkyväksi varsinkin menestysteologiset viritykset vapaiden suuntien köyhäinhuollossa. Ev.lut. kirkko on kuitenkin (ainakin omien havaintojeni pohjalta) hoitanut köyhäinapunsa varsin matalalla profiililla ja sydämellisesti. Vapailla suunnilla köyhyyden teologiset ja yhteiskuntapoliittiset selitykset saattavat olla paljon huolestuttavampia kuin vaikka Tampereen ihan asiallisessa Ruoka-Nyssessä.

PS: Kirja löytyi iki-ihanasta antikvariaatti Sofiasta Helsingin Vuorikadulta. Mulla on ehkä kaksi suosikkidivaria koko maassa, toinen on Sofia ja toinen Jyväskylän Lukuhetki. Vinkkejä muista, yhtä hauskoista rasteista otan mielelläni vastaan.

Helmet-haaste 2016

img_0324Osallistuin vuoden aikana pääkaupunkiseudun HELMET-kirjastojen 50 teoksen lukuhaasteeseen. Haaste oli mielessäni parhaiten tammi- ja joulukuun aikana; muun vuoden lueskelin lähinnä kuin ellun kana, mutta onneksi hieman kaivelemalla vuoden luetuista kirjoista löytyi useimpaan kohtaan täsmäteos. Viime viikolla jouduin vielä täydentämään listaa muutamalla tärpillä. Tähdellä merkityistä teoksista löytyy arvio tästä blogista.

1. Veikko Huovinen: Lampaansyöjät *
2. Antti Tuuri: Pitelemättömät*
3. Eppu Nuotio: Mutta minä rakastan sinua*
4. Niina Hakalahti: Lumipallo*
5. Nuruddin Farah: Karttoja
6. Elina Loisa: Rajantakaiset*
7. Maija Asunta-Johnston: Onnellisen naisen vuosi*
8. Renee Knight: Kenenkään ei pitänyt tietää*
9. Karin Erlandsson: Minkriket*
10. Takeshi Hiraide:Kissavieras*
11. Ninni Aalto ja Tuuli Hypen: Kas, kissa
12. Emilia Pöyhönen:Leipäjonoballadi
13. Jarmo Ihalainen: Mitä miehen pitää*
14. Jaakko Hämeen-Anttila: Islamin miekka. Idän ja lännen konfliktien historiaa.
15. Sari Kaarnivaara: Kadonnut vierelläni*
16. Kate Atkinson: Museon kulisseissa*
17. Päivi Alasalmi: Vainola*
18. Ricardo Cortes et al: Nyt vittu nukkumaan
19. Nina George: Pieni kirjapuoti Pariisissa*
20. Laura Lähteenmäki: Ikkunat yöhön*
21. Alexandre Dumas: Kolme muskettisoturia
22. Hanna Weselius: Alma! *
23. Riitta Jalonen: Kirkkaus*
24. Laura Lindstedt: Oneiron
25. Lucinda Riley: Keskiyön ruusu
26. Henrik Holappa: Minä perustin uusnatsijärjestön*
27. Chigozie Ibioma: Kalamiehet*
28. Johannes Ekholm: Rakkaus niinku*
29. Slunga&Seppänen: Lapin Lolita*
30. Heidi Mäkinen: Ei saa mennä ulos saunaiholla*
31. Miika Nousiainen: Maaninkavaara*
32. Pauliina Susi: Takaikkuna*
33. J.G.Farrell: The Hill Station*
34. Marie Kondo:KonMari
35. Mauri Kunnas: Suuri avaruuskirja
36. Eevamaija Poijärvi: Kasvun verran aikaa*
37. Katri Rauanjoki: Jonain keväänä herään*
38. Hassan Blasim: Irakin purkkajeesus
39. Alice Munro: Kallis elämä
40. Vilho Manninen: Kotipuolen raiteilla
41. Kirsti Ellilä: Tuntemattomat*
42. Paolo Giordano: Ihmisruumis
43. Siddharth Dhanvant Shangvi: The Last Song of Dusk*
44. Paula Hawkins: Nainen junassa*
45. Juha Seppälä: Kuoppakaupunki*
46. Sophie Kinsella: Kadonnut: Audrey*
47. Paulo Coelho: Vakooja
48. Johanna Hulkko: K18*
49. Riku Korhonen: Me emme enää usko pahaan
50. Vera Vala: Milanon nukkemestari

 

Natsien perhepiknikillä

imageVoiko natsismista parantua? Mikä saa ihmisen luopumaan ideologiasta, joka on dominoinut hänen elämäänsä ja identiteettiään teini-iästä saakka? Kuinka äärioikeistolaisiin piireihin ajaudutaan ja kuinka niissä päästään syvemmälle kohti ydintä? Millainen voima on viha?

Näitä kysymyksiä pohtii kolmikymppinen Henrik Holappa omaelämäkerrallisessa tunnustuskirjassaan Minä perustin uusnatsijärjestön (Into, 2016). Teos on vakavamielinen kasvukertomus, jossa ei pyritä liialliseen  akateemisuuteen, vaan painotetaan nuoren miehen omakohtaista kokemusta toimijuudesta varsin kirjavissa piireissä. Lukion keskeyttänyt, vartijan koulutuksen hankkinut työtön Holappa oli uhrannut paljon elämästään natsiaatteelle jo parikymppisenä, ja päätyikin toimimaan monien muiden kilpenä, jotka eivät hänen laillaan halunneet antaa kasvojaan perustettavalle liikkeelle. Suomen Vastarintaliikettä väsättiin kokoon vuosina 2007-9, mutta Holapan natsicv:ssä oli jo merkittäviä pallukoita 2000-luvun alussa.

Minusta kiinnostavinta Holapan kansainvälisessä natsiurassa oli Yhdysvaltain episodi, jonka aikana hänet painostettiin hakemaan turvapaikkaa vainotun toisinajattelijan statuksella. Mies siis jäi Jenkkeihin majailemaan manipulatiivisen vaimonhakkaajan, John De Nugentin luo kolmen kuukauden turistiviisumin päätyttyä, eikä hänellä ollut varaa hankkia paluulippua Suomeen. Aika natsijohtajan ”au pairina” eli palkattomana koirankusettajana nousee narratiivissa ironisena jaksona, sillä Holapasta tulee mamuista ala-arvoisin, paperiton piileskelijä, jota asianajajatkaan eivät voi pelastaa. Tarinaan mahtuu outoja esiintymisiä natsien perhepiknikeillä ja grillijuhlissa, joiden ansiosta Holapasta tuli omanlaisensa julkkis. Hänen päätymisensä usean vankilan kautta Buffalon säilöönottokeskuksen eristysosastolle, FBI:n kuulustelut ja lopulta karkotus ovat hurjaa, mutta loogista luettavaa. En tuntenut vahingoniloa, mutta ehkä myötähäpeää käydessäni läpi kovemman käden karkotusdraamaa, johon verrattuna  ”tavallisen” kehitysmaista kotoisin olevan pidätys olisi laimea kertomus. Suomen nostaminen sananvapautta rajoittavaksi poliisivaltioksi oli kertomuksessa huvittavaa.

Toinen kiinnostava pointti liittyi sukupuolipoliittisiin kysymyksiin. Uusnatsipiireihin kun hyvin harvoin päätyy kukaan nainen ilman natsitaustaista poikaystävää. Naisen tyytyminen perinteiseen sukupuolijärjestykseen myös kuuluu käsikirjoitukseen, ja monille natseille (kuten Holapalle ruotsalaisessa uusperhekuviossa) koti oli pyhä paikka, jonne ei kutsuttu edes järjestökavereita.  Ainoana aktiivisena naishahmona kirjassa esiintyy natsien isoäiti Birgitta, joka ei hänkään täysin sopeudu miesväen käskyihin ja odotuksiin. Holapan sisko nousee jopa tärkeämmäksi vastapooliksi kuin monta kansalaisuutta edustavat tyttöystävät.

Henrik Holappa ei profiloidu tarinassaan erityisen kansallismieliseksi toimijaksi, vaan hänelle tärkeämpää olivat natsien kansainväliset verkostot. Suomalaisten skinien alkoholinhuuruinen sekoilu oli nörtin oloiselle sotahistorian harrastajalle uhkaavaa, eikä hän kerro merkittävistä ystävyyksistä oman ikäistensä aateveljien kanssa. Myös talvisodan henki ja ryssäviha tuntuivat hänestä oudoilta aatteilta. Sen sijaan hänellä oli pariinkin otteeseen muslimitaustaisia kavereita, ja hyvin kirjava seurustelutausta. Suurin viha kohdistui juutalaisiin, kun taas joihinkin muslimien poliittisiin ylilyönteihin, kuten Iranin presidentin holokaustin kieltämiseen, Holappa suhtautui kunnioittavasti. Ideologian ristiriitaisuus ja sekavuus on kirjassa hyvin pohjustettu, mutta ”kääntymisen” kertomus jäi vielä kysymysmerkiksi.

Jäin miettimään, millaiset lukijat saisivat kirjasta eniten irti. Itse olen lukenut itseni uuvuksiin suomalaisen äärioikeiston viimeaikaisista ylilyönneistä, joten kertomus ei sinänsä yllättänyt minua. Huomasin kanssablogistien suosittelevan kirjaa opettajille ja nuorisolle ennaltaehkäisevän työn näkökulmasta. Voin tosin kuvitella, että sellainen nuori, joka ei ole koskaan kokenut paloa äärioikeistoa kohtaan ei välttämättä jaksa lukea analyysejä SVL:n ja sen ruotsalaisen emojärjestön sisäisistä, typeristä kukkotappeluista. Ehkä kirja voisi enemmänkin kiinnostaa nuorisopsykiatrian piirissä työskenteleviä. Minua ainakin kiinnostaisi kuulla tietyn tyyppisen poliittisen aktiivisuuden, rikollisuuden ja sen moraalisen oikeutuksen yhtymäkohdista, ja myös oikeuspsykiatrisista diagnooseista. Henrik Holappa ei onneksi pahoinpidellyt eikä tappanut ketään, mutta Amerikan vankiloissa hänen ongelmansa otettiin selvästi vakavammin kuin Suomen varsin lepsussa oikeusjärjestelmässä.

Kirja oli lyhyt, mutta riipivä. Taistelin varsinkin toisen puoliskon läpi apinanraivolla. Lukemiseen meni koko päivä pieninä annoksina. Ei sovi heikkohermoisille.

Myrkyllinen keitos – runoilta Tampereella

SAM_2524Pitkästä aikaa elävää kirjallisuutta tässä blogissa. Rauhanpuolustajat järjestivät torstaina 21.5. Myrkyllinen keitos-runoillan Tampereella ravintola Artturissa nigerialaisen Nnimmo Basseyn Suomen-vierailun kunniaksi. V. 1958 syntynyt Bassey on pitkän linjan ympäristö – ja ihmisoikeusaktivisti, joka on perustanut mm. Nigeriaan Maan ystävät-järjestön. Suomessa hän on ollut uuden kirjansa promootiokiertueella, joka huipentui esiintymisiin Maailma kylässä-festivaaleilla viime viikonloppuna. Olin myös menossa tuonne basaariin, mutta kokemuksesta tiedän, että siellä on vaikeaa keskittyä asiaohjelmiin. Tästä viisastuneena ajattelin, että miehen kuuleminen onnistuisi paremmin kotipuolessa.

Bassey kertoi tilaisuuden alussa perusasioita Nigerian ympäristökatastrofeista ja niiden kytköksestä Maailmanpankin velkasaneerauksiin. Tavallaan ongelman ytimessä on, että Nigeriassa on ostettu yhden ainoan mahdollisen talousjärjestelmän paradigma, eli globaalin kapitalismin vaihtoehtojen kuvitteleminen on siellä vähäistä. Maa rikastui aikanaan öljylöydöksellä ja eli 1980-luvulla nousukauttaan, jolloin maan valuutta oli supervahva. Vielä IMF:n rakennesopeutusohjelman aikanakin maalla oli varaa lainata omaa rahaansa, koska pohjimmiltaan se oli supervauras. Totuus monikansallisten öljy-yhtiöiden agendoista alkoi paljastua, kun Ogonimaan luonto ja maaperä tuhoutuivat kokonaan. Kuten muistamme Ken Saro-Wiwan murhasta, aktivismista tuli hengenvaarallista toimintaa. Nigerian älyköt ja toisinajattelijat ovat eläneet pitkään veitsen terällä tai hiljennettyinä. Tavallisen kansan hiljentäminen on maassa surullisinta. Ihmisoikeuksien ja luonnon oikeuksien tie on yhteneväinen. Eniten maa tarvitsee ruohonjuuritason kansalaisoikeusliikettä, jossa tavalliset ihmiset oppisivat perusasioita perusoikeuksistaan.

SAM_2529Bassey vaikutti tasapainoiselta tolkun mieheltä, joka painavasta asiastaan huolimatta puhui kiihkottomasti ja huumorintajuisesti. Hänen poliittinen intressinsä ei rajoitu Nigeriaan, vaan hän on yhtä lailla huolestunut vastaavista kriiseistä lähialueilla, mainiten esimerkkinä läheisen Malin kaivoskriisin. Hänen johtamassaan Environmental Rights Action– järjestössä on riittänyt kiinnostusta myös Talvivaaran kriisiin; v. 2013 hänen kollegansa Philip Jakpor teki juttukeikan Sotkamoon. Bassey itse on ollut kiinnostunut Pohjanmeren myrkkyvuodoista ja kalastuksen arjesta – myös omasta henkilökohtaisesta intressistään, sillä nigerialaiset syövät isoja määriä norjalaista turskaa. Pidän erityisen paljon järjestön vastavuoroisuudesta ja globaalista vastuusta – he eivät missään nimessä ole länsimaiden avustuksia kerjäävä instanssi, vaan samassa maailmassa lännen kanssa elävä aktiivinen toimija.

Illan runo-osuudessa esiintyivät Juho Hakkarainen, Satu Lepistö, J.K.Ihalainen ja Bassey itse. En tiedä, olisiko ollut liikaa pyydetty etsiä englanniksi esiintyviä suomalaisia runoilijoita. Kaksikielisyys runoilloissa on ok, jos valtaosa kuulijoista ymmärtää molempia kieliä. Tässä illassa olisin halunnut illan päähenkilön ymmärtävän muiden esitykset. Olen kai sitten kranttu mielensäpahoittaja. Suomenkielinen runo-osuus oli sopivan laaja-alaista, tosin vain J.K.Ihalaisen tuotannossa oli poliittista sisältöä nuorempien tekijöiden keskittyessä ihmissuhteisiin ja sisäisiin maailmoihin. Basseyn omat runot toimivat erinomaisesti yleisön aktivoijina. Niiden yksinkertaisuus ja poliittinen voima toimivat universaalilla tasolla. Erityisen fiiliksissä olin runon ”We thought it was oil, but it was blood” aikana, jolloin runoilija sai yrmyn härmäläisen yleisön taputtamaan biittiä ja lausumaan kertsiä. Kuulijoita oli paikalla noin kolmisenkymmentä ja kaikki olivat täysillä mukana. Lainaan vielä runon alkua, josta saatte kosketuksen Basseyn kirjoitustyyliin:

The other day
     We danced on the street
     Joy in our hearts
     We thought we were free
     Three young folks fell to our right
     Countless more fell to our left
     Looking up,
     Far from the crowd
     We beheld
     Red hot guns

We thought it was oil
     But it was blood (Nnimmo Bassey: We thought it was oil, but it was blood, 1998)

Erinomaisen toimivaa runoutta mielenosoituksiin ja katutasolle. Yritän hankkia miehen kokoelmat käsiini pian. Pieni määrä runoja on myös suomennettu hänen uudessa teoksessaan Kiehuva ja köyhtyvä Afrikka (Rauhanpuolustajat, 2014, suom. Satu Luoma).

Huumeruiskut hiekkalaatikolla

vaskivuorentie20Mathias Rosenlundin omaelämäkerrallinen Vaskivuorentie 20 (Schildts&Söderströms, 2013, suom. Ulrika Enckell) on kirja, jonka olisin halunnut lukea heti sen julkaisun jälkeen, sillä kuulin siitä positiivista pöhinää suomenruotsalaisilta kavereilta. Näin myös pari miehen tv-haastattelua, jotka vakuuttivat edelleen, että tulossa olisi järisyttävä, jopa käänteentekevä lukukokemus. Teos onkin ollut hyvin kierrossa Tampereen kirjastoissa, ja huvittunut olin siitä, että se löytyi ainakin Metso-kirjastosta taloustieteen hyllystä asianimekkeellä ”Raha”.

Ehkä sitten kolmikymppisen kirjoittama esikoisteos ei kelpaa muistelmaksi, tai sitten teoksen päätyminen taloustieteen osastolle on kirjaston hierarkiassa arvon ylennys. Samalla tavalla kuin esimerkiksi Susanna Alakosken teoksia luetaan Ruotsissa sosiaalipolitiikan kursseilla yliopistossa, tälläkin teoksella on selkeä akateeminen arvo. Teos ei ole perinteinen omaelämäkerta, vaan pikemminkin pitkä essee köyhyyden periytymisestä ja häilyvästä identiteetistä kahden toisilleen vieraan maailman välillä. Vielä enemmän kuin puhtaasta rahasta teos kertoo nuorten selviytymisestä murenevassa hyvinvointivaltiossa, erityisesti sellaisten nuorten, joita mielenterveyden ongelmat koskettavat, kuntoutujina tai läheisinä. Toivoisin teosta kurssikirjaksi en pelkästään taloustieteisiin ja sosiaalipolitiikkaan, vaan myös psykiatriaan ja hoitotieteisiin. Kysymyksenä onkin, miten sellainen nuori perhe voi selviytyä, jossa toinen vanhemmista on vakavasta masennuksesta kuntoutuva avohuollon potilas. Kysymys on eri kuin jos molemmat vanhemmat olisivat työttömiä tai kyseessä olisi pienituloinen yksinhuoltajaperhe. Näillä ongelmilla on yhtymäkohtia, mutta ajankäytön ja arjen hallinnan suhteen Mathiaksen tarina on erityinen.

Mathias muutti nuorena sivarina Vaasasta Helsinkiin, rakastui ja sai pian kuulla tulevansa isäksi. Perhe muutti halvemman asumisen perässä Vantaan Myyrmäkeen. Mathias pääsi opiskelemaan kirjallisuustiedettä, mutta vaimo sairastui synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja sai pian diagnoosin kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Toinen lapsi syntyi muutaman vuoden päästä ja pariskunnalla oli onnellisiakin aikoja. Vielä opintojen alkuvaiheessa Mathias pystyi helpommin luovimaan opintojen ja perhevelvoitteiden välillä, mutta vaimon sairaus hidasti opiskelun tahtia ja pian alkoivat opintotukien takaisinmaksun uhkahelvetti ja hanttihommat. Vielä pelkkiä opintoja suorittavana hän pystyi joustamaan aikatauluissaan ja hoitamaan lapset vaimon voimien ollessa vähissä, mutta siirryttyään tekemään keikkatöitä nollasopimuksella tätä joustonvaraa ei enää ollut. Ongelmat kasaantuivat ja kärjistyivät ja pian parisuhde alkoi ymmärrettävästi rakoilla.

Kun itse elin yksinhuoltajana Vantaan Koivukylän tornissa ja vastaavasti poistin hiekkalaatikolta huumeruiskuja ja puoliksi syötyjä diapam-liuskoja, mielessäni olivat hyvin samansuuntaiset kysymykset kuin Mathiaksella. Olin eronnut kahdesti vastaavasti kuormittavista suhteista, mutta olin palkkatyössä tutkijana. Palkkani riitti juuri ja juuri HOAS:in halvimpaan perheasuntoon. Talossamme ei asunut ainuttakaan muuta kantasuomalaista perhettä, mutta kymmeniä aasialaisia ja afrikkalaisia (joista osasta tuli elinikäisiä ystäviä). Kävin työpsykologilla puhumassa jaksamisestani ja toimeentuloluukulla kysymässä harkinnanvaraista apua äkillisiin menoihin. Yleensä tukea ei voitu myöntää, sillä elämäntapani oli heidän normiensa mukaan käsittämätön. Nousujohteiseen tutkijanuraani kun kuuluivat säännölliset seminaari- ja konferenssimatkat ympäri maata ja maailmaa, ja jouduin kuljettelemaan lapsia kaukana asuville kavereille ja sukulaisille harva se viikko. Ainoana vaihtoehtona olisi ollut työstä luopuminen ja jääminen rehellisesti yhteiskunnan tuille. Laskeskelin, että kotiin jääminen olisi todella kannattanut  – tai olisin voinut etsiä helpompaa työtä. joka ei olisi vaatinut omistautumista. Mathias Rosenlund kysyykin teoksessaan, kuinka on mahdollista, että meille on luotu järjestelmä, jossa työssäkäynti ei kannata.

Kiinnostavinta on analyysi akateemiseen maailmaan ”kuulumisesta” silloin, kun elämässä on toimeentuloon ja terveyteen liittyviä haasteita. Olen kirjoittajaa vuosikymmenen vanhempi ja muistan omiltakin opiskeluajoiltani tapauksia, joiden opinnot jäivät kesken, mutta yliopistomaailma oli tuolloin asteen inhimillisempi. Uskallan väittää, että useampi perheellinen, yksinhuoltaja tai mielenterveysongelmista kärsivä lopulta valmistui, jopa keskellä 90-luvun syvintä lamaa. Opetus oli joustavampaa ja opettajiin oli helpompaa luoda keskusteluyhteys ongelmatilanteissa. Tukea sai vielä silloin 7 vuodeksi, ja senkin jälkeen oli jouston varaa te-toimiston kautta. Itse kuuntelen näinä päivinä fiksujen mielenterveyden ongelmista tervehtyvien nuorten kanssa, ja moni sanoo, ettei uskalla aloittaa yliopisto-opintoja, sillä he pelkäävät tukien mahdollista takaisinmaksua. Rosenlund muistelee tässä opiskelun aloituksen aikoja 10 vuotta sitten; uskoisin, että tilanne on entisestään kiristynyt sen jälkeen ja tuottaa entistä enemmän pudokkaita. Opetus on heikentynyt ja yhä useampi koulutusohjelma lakkautetaan kansantaloudellisesti ”turhana”.

Rosenlund itse on perheensä ensimmäinen yliopisto-opiskelija, joka sai työväenluokkaisilta vanhemmiltaan erilaisen henkisen perimän. Rahan ja vallan huoneisiin pääsemättömyys ei tässä kertomuksessa kuitenkaan johdu ensisijaisesti työväenluokkaisuudesta, vaan elämäntilanteen aiheuttamasta köyhyydestä. Kenties, jos Mathias ei olisi perustanut perhettä 21-vuotiaana ja olisi jatkanut opintojaan huolettomana sinkkuna, hän ei olisi koskaan kysynyt itseltään näitä kysymyksiä, joita hän kysyy nyt. ”On olemassa erityisiä huoneita, jotka tuntuvat suoltavan rahaa melkein automaattisesti, mutta minulla ei ole niihin asiaa”, hän toteaa.

Minulla olisi raakoja ratkaisuja tarjottavana lapsiperheille, jotka kamppailevat köyhyyden kanssa. Rosenlund kysyy tässä, voiko lasta päästää elokuviin, jos tilillä on vain 20 euroa. Hyväsydämiset, keskiluokkaiset vanhemmat tekevät niin, sillä pelkäävät lastensa syrjäytymistä. Itse olen ollut superkiltti ja ostanut kaikenlaista turhaa varastaen laskuista, jotka ovat sitten siirtyneet ulosottoon. Tunnen pientuloisia vanhempia, jotka ovat selättäneet köyhyyttään edes vähän kieltämällä lapsilta lähestulkoon kaiken kuluttamisen. Tunnen sankareita, jotka pyöräilevät kaupungin toiselle laidalle ostamaan LIDL:istä kymmenen centtiä halvempia maitopurkkeja kuin lähikaupasta ja myös niitä, joilla riittää pokaa viedä lapsi syntymäpäiväkutsuille ilman lahjaa. Tunnen myös perheitä, jotka eivät koskaan käy missään kotikaupunkinsa ulkopuolella. Tunnen läpikotaisin maailmankuvan, jossa elämän ainoat koordinaatit keskittyvät KELA:n, sossun ja te-toimiston pyhään kolminaisuuteen, ja jossa lapsia kasvatetaan elämään etuuksien varassa, sillä parempaa tulevaisuutta ei ole näkyvissä horisontissa. Koska työväenluokkaiset työt vähenevät, uusi työväenluokka on jo valmiiksi syrjäytettyä. Rosenlund kirjoittaa akateemisesta köyhyydestä, joka sekin voi luisua ainakin rahallisesti vastaaville urille. Kaikki köyhät päätyvät syömään samoja 19 centin makaroneja, sillä spelttipasta on kymmenen kertaa kalliimpaa.

Teoksen kirjoittaminen on vaatinut kirjoittajaltaan suurta rohkeutta, mutta myös armollisuutta ja anteeksiantoa itselle ja muille. Oikeastaan teksti ei tunnu kolmikymppisen kirjoittamalta, vaan vanhan sielun, joka on jo nähnyt koko inhimillisyyden kirjon ja osaa valmistautua mihin tahansa johtuen syvästä elämänkokemuksestaan. Itsekin olen yrittänyt kirjoittaa omaa köyhyyskertomustani siitä asti, kun muutin Koivukylän torniin, mutta en ole koskaan kyennyt saattamaan sitä loppuun. Se ei johdu sanojen puutteesta, vaan fyysisestä pahoinvoinnista – tämäntyyppinen köyhyyden kierre kun on etova asia. Siksi ihailen Mathias Rosenlundia miehenä, joka on kirjoittanut itsensä kirjailijoiden luokkaan, ”niiden luokkaan, jotka todistavat kertomuksillaan”.

 

 

 

Monokulttuurin viimeiset kertomukset

UmayyaJes! Sain käsiini Umayya Abu-Hannan uusimman muistelmateoksen Alienin silmin – Helsinki ja Uusimaa muukalaisen kokemana (Siltala, 2014). Kaikkia Umayyan teoksia en olekaan lukenut, en ainakaan toiseksi viimeistä Multikultia, joka on saanut aikaan suurta pahennusta persu- ja hommafoorumilaisten porukoissa. Viimeksi luin suurta tuohtumusta Umayyan lausunnoista liittyen pääkaupunkiseudun asumiseen ja taannoiseen HS:n artikkeliin (12.1), jossa kerrottiin isojen maahanmuuttajaperheiden asumistarpeista pääkaupunkiseudulla. Umayyaa pidettiin kommenttiosiossa maamme monikulttuuristumismädätyksen alkuna ja juurena.

Asumisen ja kaupunkisuunnittelun ekspertiksi Umayya selvästi profiloituukin tämän teoksen kautta. Hänen pitkä kokemuksensa Helsingin kaupunginvaltuustossa ja kiinteistölautakunnan jäsenenä kertoo tarinaa konkreettisen poliittisen vaikuttamisen kentiltä. Samoin Umayya kertoo paljon omista asumiskokemuksistaan, jotka kieltämättä Koivukylää lukuunottamatta kuulostavat elitistisiltä. Umayya ei ota kantaa isojen ”superasuntojen” tai hartaiden muslimien asumistarpeiden kunnioittamisesta, mutta tuo esiin omakohtaisia kokemuksiaan asumisesta taloyhtiöissä, joissa mitään ei sallita, ei edes pihatulppaaneja eikä persoonallisia ovikylttejä. Koen sympatiaa hänen kanssaan erityisesti kohdissa, joissa hän ilmaisee asumistarpeikseen kaasuhellan, kylpyammeen ja turkoosinvärisen keittiön lattian. Tämäkin on moninaisuutta – pieniä asioita, jotka saattavat silti merkitä arjessa paljon.

Abu-Hanna tunnetaan kärkevistä kommenteistaan suhteessa Suomen takapajuisuuteen, ja monet vetävät niistä herneen nenään. Itse koen, että jos ihminen on asunut jossain maassa 30 pitkää vuotta, on kansalainen ja aktiivinen poliittinen toimija, silloin hänellä on oikeus kritisoida yhteiskunnan epäkohtia siinä missä kuka tahansa täällä syntynyt. Isoimmat pyyhkeet hän antaa isojen kaupunkien monikulttuurisuuskeskuksille, joiden johdossa ja vakituisissa työpaikoissa on aina kantasuomalaiset:

”Kaupunki ei ole monikulttuurinen, kun valtaväestö ohjailee monikulttuurisuutta kuin päiväkotitoimintaa.”

Syvä huokaus. Näinhän tilanne edelleen on, valitettavasti. Päiväkotifiilistä ei voi välttää, elleivät maahanmuuttajat itse pääse keskustensa palkallisiksi johtajiksi. Itse olen ainakin lopettanut käymisen keskuksissa, joissa kantasuomalaiset saavat palkkaa ja maahanmuuttajia työllistetään erilaisiin kokeiluihin 9 e päivärahalla.

Abu-Hanna itse kulki pitkän tien kansatieteen ja aasialaisten kielten opiskelijasta media-alan moniosaajaksi, ja koulutukseen ja opetukseen liittyvät muistot ovat myös kuvaavia. Hänelle suositeltiin pitkään pelkästään äidinkielensä arabian opintoja, vaikka hän ei ollut kiinnostunut arabian opetuksesta tuleville rauhanturvaajille ja kriisialueen työntekijöille. Media-alan koulutuksesta ja myöhemmästä urasta ammattikorkeakoulun opettajana hänellä on positiivisempaa kerrottavaa kuin perinteisistä yliopisto-opinnoista. Taistelu työpaikoista ei ollut ruusuilla tanssimista ja väliin mahtui pitkiä työttömyysvuosia. Kuitenkin hän sai Suomessa asuessaan toimia monilla keskeisillä näköalapaikoilla, politiikassa, medioissa, koulutuksessa ja taiteissa. Kokisin, että hänen roolinsa maahanmuuttajataustaisten nuorten tsemppaajana on ollut merkittävin. Teoksessa onkin monia merkittäviä kohtaamisia nuorten kanssa, jotka ovat päässeet pitkälle, tunnetuimpana heistä ehkä (ei enää niin nuori) Arman Alizad.

Vaikka muistelmien suurin anti on poliittisessa toiminnassa ja suomalaisen yhteiskunnan rakenteiden pohdinnassa, Abu-Hanna jättää paljon tilaa yksityiselämän pienille iloille ja ystävyyksille. Kirjaa voi lukea myös 60-luvulla syntyneiden sukupolvimuistelmana, sillä tässä analysoidaan Kauko Röyhkän, Tuomari Nurmion, Liisa Akimoffin ja muiden artistien merkitys ja bailataan hullun lailla Gay Gambrinissa. Hullut naiset löytävät Guerrilla Girlsit ja liimailevat vastaavia Lahna-taideteoksiaan kaupunkitiloihin öiseen aikaan. Taloja vallataan ja luksusaamiaisia nautitaan Seurahuoneella, vielä siinä vaiheessa, kun kukaan ei tiennyt niiden halvasta hinnasta. Elämäniloisimmat havainnot liittyvät tässä taiteisiin ja muotiin, esimerkiksi ”arabitaustaisen” naisen oikeuteen käyttää syvään uurrettuja kaula-aukkoja. Yleinen kommentti, jonka hän sai nuorempana liikkuessaan Helsingin yöelämässä, oli: ”eikö sinun kulttuurisi/uskontosi kiellä tätä?”

Itkin ja nauroin ääneen monessa kohdassa. Käsittämättömimmät naurut tuli 80-luvun HIV-hysteriasta, työpaikkahaastatteluista ja erilaisten ammattilaisten suhtautumisesta maahanmuuttajien automaattisesti kantamiin viruksiin. Esimerkiksi hakiessaan Stockmannin vaatemyyjän työtä Abu-Hannalle tarjottiin vähemmän näkyvää vihannesten hyllyttäjän hommaa, sillä edellytyksellä, että hän käy hepatiittitesteissä. Jouduttuaan vuosikausia todistamaan HIV-negatiivisuuttaan eri tiskeillä hän lopulta pääsi valistamaan poliitikkokollegoitaan kondomikasvatuksessa.

Teoksen rakenne on paikoitellen kovin fragmentaarinen. Ajallisen lineaarisuuden puute ei haittaa, mutta välillä viittaukset erinäisiin asumisratkaisuihin ja lukuisiin av(i)oeroihin tuntuivat hätäisiltä. Kirjassa on myös paljon julkkisjuoruja, esim. voimme jäädä pohtimaan sitä, miksi kohujuristi Heikki Lampela kävi takavuosina gaalatilaisuuksissa ase taskussaan. On makuasia, lämpeneekö tällaisille anekdooteille – minua ne naurattivat, mutta jonkun muun mielestä teoksessa saattaa olla liikaa henkilöitä.

Kokonaisuutena Alienin silmin on merkittävä virstanpaalu yhteiskunnallisena muistelmana, jota taatusti käytetään tulevaisuudessa myös tutkimusmateriaalina. Suosittelen teosta en pelkästään meille, joilla on julkinen kukkiksen, mokuttajan, suvakin tai anarkomarkon maine, vaan myös esimerkiksi kaupunkisuunnittelusta tai tulevaisuudentutkimuksesta kiinnostuneille. Eritoten teos sopii niille, jotka pohtivat vaihtoehtoisia menneisyyksiä ja tulevaisuuksia ja jotka ovat tietoisia homogeenisen kansallisen tarinankerronnan vaaroista.

 

Mietteitä työllistymisestä, osa 2

rekrytointikeskusYli puoli vuotta on kulunut kokemastani edellisestä työvoimapoliittisesta interventiosta, uravalmennuskurssista, jolla istuin turhautuneena kuulemassa palveluihin hakeutumisesta. Olen edelleen työtön. Putosin peruspäivärahalle ja joudun pian muuttamaan pienimpään mahdolliseen asuntoon lapsineni ja kirjoineni, koska tämänhetkiset tuloni yhteenlaskettuina eivät riitä nykyisen vuokran maksamiseen. Toimeentuloluukulla asioiminen pelottaa, sillä minulle on aiemminkin sossussa asioidessa tapahtunut henkisiä romahduksia siinä vaiheessa, kun sosiaalityöntekijä on kommentoinut tiliotteeni turhia menoja, kuten kahvilassa käyntejä. Nythän luukulla asioidaan vain ensimmäisellä kerralla, jonka jälkeen siirrytään kasvottomaan asiointiin, mutta jokainen kuitin kiikuttaminen ja hakemuksen täydennyspyyntö stressaavat  etukäteen. Mieluummin muuttaisin metsään ja eläisin mustikoilla kuin raportoisin sosiaaliviranomaisille siitä, mihin kulutin 3 euroa kolme kuukautta sitten.

Tällä välillä olen hakenut kymmeniä opetus-, kulttuuri-, sosiaali- ja hallintosektorien töitä saamatta ainuttakaan kutsua haastatteluun. Tavallisesti hakemani paikan saa nuori, vastavalmistunut sosionomi tai tradenomi AMK. Opetusalan eioo-vastauksista en ole harmissani, sillä vaikka olen opettanut vaativia itse suunnittelemiani kursseja jo 17 vuoden ajan, minulta edelleen puuttuvat pedagogiset opinnot. Muista töistä olen katkera, sillä olen kokenut olevani moniin superpätevä ja tarpeeksi kokenut. Vaikka en olisi tullut valituksi, olisin ainakin ansainnut haastattelukutsun tai ystävällisen ei kiitos-kirjeen. Mustalle listalleni joutuvat työnantajat, jotka eivät edes ole viitsineet tiedottaa valinnasta. Näitä on monia, esimerkiksi (yllättävän hyvämaineisia) kansalaisjärjestöjä ja sosiaalialan yrityksiä. Hakupäätöksistä kuullessani valitettavasti usein tulee mieleen, että paikkaan on säästösyistä valittu matalasti koulutettu untuvikko, jolle voidaan maksaa TES:in mukaista minimipalkkaa. Valinnoista ei edes tiedoteta valitusten tulvan pelossa.

Viime viikkoina olen aktivoitunut aikeissani pyrkiä joko työvoimakoulutukseen tai työkokeiluun. Molemmista saa 9 euron kannustinpäivärahan, joka isossa kaupungissa riittää edestakaiseen bussimatkaan ja eväisiin, muttei lämpimään lounaaseen. Palkkatukioptioon koen olevani liian ”huono”, sillä pääasiallinen aiempi työkokemukseni on akateemista eikä minulla ole tarvittavaa ”käytännön” näyttöä. Akateeminen työkokemushan ei ole ”käytännöllistä”, vaan ”turhaa” – olen työnhakijana heikommassa asemassa kuin olin 16-vuotiaana lukiolaisena, jolloin ostovoimaan ja inflaation suhteutettuna hankin enemmän rahaa kaupan kassalla kesätöissä kuin hankin nyt perheellisenä työttömänä, jolla on vuokra maksettavana. Viiden kielen kielitaitoni, julkaisuni, kenttätyöni, tutkijavaihtoni, kansalaisaktivismini, saamani apurahat, tuottamani taideprojektit ja monen vuoden vapaaehtoistyö ovat kaikki ”turhia” verrattuna välisuomalaisen ammattikorkeakoulun autuaaksi tekevään tutkintoon ja ”käytännön” työkokemukseen, jota mitataan palkkatyökuukausina muissa työyhteisöissä kuin yliopistolla. Toisin sanoen minut on nollattu.

Monesti olen ollut aikeissa lähettää hakemuksen, jossa pimitän tohtorintutkintoni, mutta hakemissani töissä maisterintutkintokin olisi luultavasti ollut liikaa. Koska minulla ei ole alempia opisto- tai AMK-tasoisia tutkintoja, seuraava aste olisi yo-todistus. Mietin, kuinka paljon kehtaisin elämästäni deletoida, että mahtuisin hyväksyttävän, kuuliaisen ja ”helpon” työntekijän muottiin. 23 vuoden lukion jälkeinen mitään tekemättömyys ja sossuäitiys eivät nekään vakuuta tulevia työnantajiani, mutta niillä pääsisin helpommin kuntouttavan työllistämistoiminnan piiriin tai jopa eläkkeelle.

Kotikaupungissani Tampereella on alkamassa kaksi työvoimapoliittista koulutusta, joista olen kiinnostunut: lähihoitajan ja tiedottajan opinnot. Tiedottajan opintoihin olisin soveltuvampi, mutta tiedotusalan työtilanne ei kannusta hankkimaan tätä pätevyyttä. Niin monet tuntemani pitkän kokemuksen tiedotusalan ammattilaiset ovat työttömiä tai sinnittelevät pienillä freelance-keikoilla, ja oma kokemukseni rajoittuu toistaiseksi vain bloggaamiseen. Ei nappaa. Lähihoitajan koulutus tuntuu hyödyllisemmältä, mutta ajatus koulutukseen hakeutumisesta aiheuttaa naurunpyrskähdyksiä muistaessani ne monet kerrat, kun hain sosiaalialan kouluttajien sijaisuuksia saamatta koskaan hakemuksiini vastakaikua. Olen ohjannut graduja, tehnyt väitöskirjojen esitarkastuksia ja ollut jopa vastaväittäjänä, mutta alemmille tasoille en opettajaksi kelpaa. Kelpaankohan opiskelijaksi, sitä vimmaisesti mietin.

Lähihoitajan alkavasta koulutuksesta olen yrittänyt saada lisätietoja te-toimistosta. Paikan päällä ei voi kuitenkaan tavoittaa muita kuin lätkä kaulassa maanisesti heiluvia luku- ja kirjoitustaitoavustajia, jotka lähinnä auttavat maahanmuuttajia sanojen oikeinkirjoituksessa eivätkä suostu vastaamaan mihinkään substantiaaliseen kysymykseen. Minulle lukutaitoassistentti iski puhelimen käteen, jotta voisin ilmaiseksi soittaa Työlinjalle. Puoli tuntia odotusta oli liikaa, joten jätin yhteydenottopyynnön netissä. Lupasivat yhteydenottoa kahden viikon sisällä, mutten jaksanut odottaa. Olen toistanut pyyntöni jo kahdesti. Mitään ei kuulu. Ehkä pyyntöni on liian vaikea, tai koulutuksista vastaavat ovat lomilla. Pitkäaikaistyöttömille aika on kuitenkin kallista, ja jokainen viikko, jolloin emme tee mitään toimeentulomme vuoksi, sysää syvempään ahdinkoon. Ennen vanhaan sitkeä sissi sai vastauksen kysymykseensä samana päivänä vuoronumerolla. Se tuntui reilummalta kuin viikkokausien puhelimen kyttääminen. (Vielä vanhempina aikoina akateemisille oli jopa omat, räätälöidyt palvelut, mutta niiden muistelu johtaisi jo epätoivon syöveriin.)

Viimeinen oljenkorsi on se paljon parjattu työkokeilu. Soitin tänään Tampereen kaupungin työllistämispalveluihin varatakseni aikaa heidän työvoimaneuvojalleen päästäkseni ns. ARVI-palveluun, jossa tilanteeni kartoitettaisiin perinpohjaisesti ja myös pohdittaisiin mahdollisuuksia löytää työkokeilu- tai palkkatukimahdollisuutta kaupungin organisaation sisällä. Puhelimeen vastasi tyly vastaanottovirkailija, joka torpedoi pyyntöni ensi kättelyssä siksi, että kerroin käyneeni muutaman kerran TE-keskuksen työvalmentajalla. Kaksinkertainen asiakkuus ei kuulemma ole mahdollista. Lupasin lopettaa TE-keskuksen asiakassuhteen, mutten siltikään saanut aikaa. Virkailija teki selväksi, ettei lähiaikoina kannattaisi lähestyä heitä uudelleen. TE-keskuksessa asioidessani minua on kannustettu olemaan yhteydessä kaupungin TYPA:an erityisesti minulle sopivimman paikan etsinnässä. Haluaisin nimenomaan keskustella kaupungin virkailijan kanssa siitä, kuinka kuntasektorille voisi työllistyä epävirallista tietä, kun rekrytointikielto on päällä eikä sijaisiakaan oteta.

Olen pitkästä työttömyydestäni huolimatta säilyttänyt itsetuntoni rippeet. Lähestyn työnantajia ja työllistämiskoneiston ilkeämpiäkin velhoja suht reippaasti. Viime viikkojen byrokraattiset kohtaamiset ovat kuitenkin alkaneet välittää viestiä, että elämäni olisi arvoton. Nämä osallistavan työvoimapolitiikan ja sosiaaliturvan uudet härdellit ovat tehty niin uuvuttaviksi, että mietin, kuinka käy niille, jotka eivät taida globaalin kilpailuyhteiskunnan assertiivista kyynärpäätaktiikkaa, luotaantyöntävää minä-minä-ajattelua (itse sain siitä laajan oppimäärän yliopistolla). Kuinka käy niille, jotka eivät jaksa purnata ja joille muutama tyly sana luukulla saattaa johtaa paniikkihäiriöön? Kuinka käy aremmille, ujommille, niille, joille työttömyydestä julkisesti puhuminen on jo omanlaisensa kasvojen menetys? Kuinka käy niille, jotka piileskelevät asunnoissaan uskaltamatta edes viedä roskapussia niinä tunteina, kun työtätekevä kunnon kansa on sorviensa äärellä?

Kun en muuta voi, niin yritän puhua jonkun heistäkin puolesta.