Kotisiionista kajahtaa!

Teos: Timo R. Stewart: Luvatun maan kumo. Israelin kristityt ystävät Suomessa. (Gaudeamus, 2022)

Äänikirjan lukija: Timo R. Stewart

Tässä joulun aikana ei pidä unohtaa Betlehemiä, ja mikäpä olisi parempi tapa teleportata itsensä Jeesuksen syntymaisemiin kuin uusi tietokirja suomalaisten Israel-innostuksesta. Timo R. Stewart on jo aiemmin väitellyt tästä historiallisesta aiheesta, ja jatkanut tutkimuksiaan, jotka ovat johtaneet tämän teoksen julkaisuun. Väitöskirjassa hän perehtyi suomalaisen sionismin alkuvaiheisiin, mutta uudessa tietokirjassa käsitellään myös myöhempiä vaiheita.

En tiedä, miksi tämä aihe lopulta kiinnostaa minua, koska en ole itse saanut koskaan suurta Israel-kärpäsen puremaa. Välillä on tuntunut, että reissu Jerusalemiin voisi avartaa maailmankuvaa, mutta kaupunki ei kuitenkaan pääse bucket-listani kärkeen. Suomalaiset ovat todella rampanneet Israelissa jo yli sadan vuoden ajan, ja matkaseurueissa on ollut paljon variaatiota. Kirjassa käydään läpi sekä evankelis-luterilaisen kirkon että muiden kristillisten ryhmien, varsinkin vapaiden suuntien, vaiheita heidän suhteessaan Palestiinaan ja Israeliin.

Jeesuksen synnyinsijoille matkustamisessa on näkynyt monenlaisia trendejä, ja 1800-luvun puolella oli yleisempää, että sinne päätyivät ortodoksit kuin protestantit. Tsaarin ajan Venäjällä toivioretkeily Jerusalemiin alkoi 1800-luvulla, kun laivayhteys Odessasta avautui. Samaan aikaan myös briteille avautui mahdollisuuksia matkustaa pyhään maahan Thomas Cookin matkatoimiston avustuksella. Kun pohjoisen Euroopan protestantit alkoivat rampata Palestiinassa, he suhtautuivat ortodoksien ja katolisten rituaaleihin ylimielisesti, ja pyrkivät erottautumaan heistä mahdollisimman näkyvästi. Varhaisten luterilaisten Israel-kävijöiden kertomuksissa korostui kiinnostus maan luontoon, ja hengellisen yhteyden etsimiseen mieluummin luontoyhteyden keskeltä kuin virallisilta pyhiltä paikoilta.

Suomalaiset lähtivät Palestiinaan ja myöhempään Israelin valtioon tekemään lähetystyötä rinta rottingilla, mutta lähetystyön varhaisissa vaiheissa menestys ei ollut kovin suuri. Juutalaisten käännyttäminen kristinuskoon on aina ollut hyvin vaikea rasti, eikä muslimien keskuudessa menestys ollut yhtään helpompaa. Jotain yritystä heillä oli myös käännyttää Palestiinan ortodoksikristittyjä protestanttiin uskoon. Luterilaisilla ja vapaiden suuntien edustajilla oli myös kilpailua keskenään, eivätkä he välttämättä kommunikoineet keskenään paikan päällä, vaikka yhteistyöstä olisi voinut olla hyötyä kaikille osapuolille.

Olen lukenut näistä varhaisista suomalaisista lähetystyöntekijöistä muun muassa Amos Ozin teoksista, joissa nämä käytännölliset vanhemmat naisihmiset ovat olleet ehdottoman positiivisia hahmoja. Aili Havas ja Rauha Moisio olivat minulle siis jo tuttuja hahmoja ennen tähän kirjaan tarttumista. Ja tämä on saanut minut suhtautumaan hieman lempeämmin koko lähetystyön ilmiöön.

Sionismi osoittautui kuitenkin suomalaisia kiinnostavaksi ilmiöksi silloinkin, kun lähetystyö ei skulannut, tai kun matkaajien pääasiallinen motiivi ei ollut uskonnollinen. Esimerkiksi suomalaisten sosialidemokraattien parissa oli paljon kannatusta sionismille toisen maailmansodan jälkeen. Suomen ja Israelin kansojen vaiheita on haluttu verrata toisiinsa, ja Israelin itsenäistymistä on haluttu ymmärtää myös pelkkänä kansallisvaltion rakentamisprojektina.

Omasta näkökulmastani oli antoisinta muistella tämän teoksen kautta omia varhaisia muistoja esimerkiksi seurakunnan päiväkerhoista ja ala-asteen uskonnon opetuksesta. Mitä Israelista kerrottiin lapsille, ja kuinka paljon nuo kertomukset olivat vanhempaa tarinankerronnan perimää? Itse ainakin tuntuu, että olen saanut aimo annoksen sionistisia vaikutteita vielä lapsena 1970-luvulla, mutta jossain vaiheessa perinteinen (lue: antiikkinen) uskonnonopetus huopatauluineen ja jouluseimineen lakkasi. Mutta jotenkin muistelisin, että nuo opetukset olivat kovin aistivoimaisia, ja niissä keskityttiin muun muassa pyhän maan kasveihin ja ruokiin.

Monille sukupolville suomalaisia Israel/Palestiina on ollut ensimmäinen kaukomaa, josta he ovat kuulleet, ja tämän vuoksi tällä aihepiirillä on edelleen kansallista merkitystä. Vaikka emme enää elä yhtenäiskulttuurissa, on kiehtovaa ajatella, kuinka Raamatun tarinat ovat eläneet omaa elämäänsä vähän matkustamaan päässeen kansan mielikuvituksessa. Tästähän kertovat jo monet paikannimet, kuten Egyptinkorpi ja Taborinvuori. Tällä nimeämisen politiikalla on onnistuttu tuomaan pala ”kotisiionia” suomalaisiin takametsiin.

Stewart käy läpi laajan skaalan toimijoita niin ev.lut. kirkon sisältä kuin vapaista suunnista. Israel-ystävyyden kulta-aikaa oli 1960-80-luvut, jolloin toiviomatkoja tehtiin eniten ja nuoriso matkusti vapaaehtoisiksi kibbutseille. 1990-luvun alku oli taas kiinnostava episodi siksi, että suomalaiset olivat mukana auttamassa entisen Neuvostoliiton juutalaisia muuttamaan Israeliin.

Maailmanpolitiikan näkökulmasta oli kiinnostavaa tutkailla sionismin vaikutusta kotimaisiin medioihin, ja niiden tapaa kuvata Palestiinaa, palestiinalaisia ja islamia. Palestiinalaisten ohittamisesta ei tässä kontekstissa tosin ole mitään erityisen suomalaista, vaan yksisilmäinen Israel-fanitus on ollut laajempi eurooppalainen ilmiö.

En yhtään ihmettele, miksi teos oli tietokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaana, sillä teos on huolellisen tutkimustyön lisäksi vetävästi kirjoitettu. Se tarjoaa ajattelemisen aihetta niin maailmanpolitiikan, poliittisen historian, kirkkohistorian kuin uskontotieteiden harjoittajille. Itseä jäi tätä kirjaa luettuani kiinnostamaan eniten tarinankerronta ja raamatullisten kielikuvien käyttö poliittisessa retoriikassa.

Egosta, joka mahtuu limusiiniin

Teos: Bono: Surrender – 40 laulua, yksi elämä (Tammi, 2022)

Suomennos: Tero Lehtinen

Äänikirjan lukija: Mikko Leskelä

Kun U2 palasi ensimmäiseltä Amerikan-kiertueeltaan Dubliniin vuonna 1980, bändin lähipiirissä vitsailtiin, ettei jäsenten egot enää mahdu limusiiniin. Muistan itse noteeranneen tämän bändin ehkä vuonna 1984, ja olen kyllä kuunnellut sen musiikkia jo ennen kuin minusta tuli Irlanti-fani 1990-luvun alussa. U2 on kuulunut elämäni kalustoon kotoisan jouhevasti, mutta niin suuri fani en ole ollut, että olisin tiennyt sen jäsenten yksityiselämästä kaiken.

Ja joskus 90-luvun lopussa bändin suuruudenhullu meininki alkoi jo kyllästyttää, varsinkin Bonon rooli paavista seuraavana globaalina äänitorvena.

Hyvää tässä uudessa teoksessa on se, että se todella on Bonon itsensä kirjoittama. Teos on lähes 500 sivun mittainen järkäle, ja noin kolmannes siitä keskittyy globaalin avustustyön raportointiin.

Kuuntelin kirjan putkeen yhtenä viikonloppuna, ja minun on vaikea hahmottaa, mikä Bonon ja U2:n tarinassa on minulle uutta tietoa. Bonon poliittisen aktivismin tarina on tullut tutuksi medioista, mutta en tiennyt, kuinka uskonnollinen hän oli jo nuorena. Ja nimenomaan uskonnollinen, ei pelkästään epämääräisen hengellinen. Hän on aina löytänyt voimaa kristinuskon harjoittamisesta, virsistä ja jumalanpalveluksista.

1970-luvun Irlannissa hurmokselliset herätysliikkeet olivat muodissa sekä katolisten että protestanttien leireissä, ja Bono kävi Dublinissa Shalom-seurakunnassa. Vielä bändin alkumetreillä seurakunnassa toivottiin, että Bonon ja ystävien luovat energiat saataisiin herätysliikkeen käyttöön, mutta bändin jäsenistä Edge ja Adam eivät perustaneet paljoa kristinuskosta.

Itse kyllä olen aina tunnistanut U2:n musiikista kristilliset vaikutteet, mutta pidin varsinkin sen 80-luvun levyjä (The Joshua Tree, Rattle and Hum) jonkinlaisena välivaiheena, ja merkkinä rakkaudesta mustaan musiikkiin, varsinkin gospeliin. Mutta en tiennyt, kuinka paljon Bono on ammentanut omista lapsuuden ja nuoruuden kokemuksistaan näihin biiseihin.

Bonon elämässä syvä kriisi oli Iris-äidin menetys nuorena, ja jääminen jotenkin ankaran tai vähäeleisen isän kasvattamaksi. Yhteistä Bonolle ja Bob-isälle oli musikaalisuus, ja isän tenoriääntä pidettiin Dublinin pohjoisosan pubeissa voimallisempana kuin pojan. Isä ja poika pysyivät kyllä väleissä tämän kuolemaan saakka, mutta isä oli vanhempanakin vahvasti omista oloissaan viihtyvä.

Teos on todella monisyinen, mutta myös kokonaisuutena hieman uuvuttava, sillä lähes kaikki sen henkilöt ovat maailmanluokan julkkiksia. Olisin ehkä arvostanut sitä, jos Bono olisi kertonut enemmän kohtaamisistaan tavallisten tallaajien ja fanien kanssa. Avioliitostaan Ali-vaimon kanssa hän kirjoittaa viisaasti ja kauniisti, ja jäin myös pohtimaan, olisiko tuon liiton olennainen liima kristillinen vakaumus.

Maailmanpolitiikasta kirjoittaessaan Bono on juuri se sama suureleinen saarnaaja, johon aloin väsyä 90-luvun lopussa. Hänen aikaansaannoksensa kolmen eri järjestön kautta kehitysmaiden velkaongelman ja HIV-positiivisten aseman edistämiseksi ovat mittavia, ja 00-10-luvuilla hän selvästi keskittyi enemmän aktivismiin kuin musiikkiin.

Tämä teos oli vähän samantyyppinen kokemus kuin Sinead O’Connorin muistelmien lukeminen alkuvuodesta. Tuota kirjaa olin jopa odottanut, mutta lukukokemus oli yhtä lailla hämmentävän tyhjentävä. Ehkä Sinead on kuitenkin taitavampi, intensiivisempi kirjoittaja, ja hän onnistui luotaamaan syvemmälle niin omaan psyykeensä kuin irlantilaisen yhteiskunnan analyysiin. Bonon tarina on selkeästi enemmän keskittynyt USA:aan ja kehitysmaihin, ja siitä jäi jopa vaikutelma, että Irlannissa asuessaan hän ei välttämättä ole aina ollut läsnä omassa maassaan, vaan elänyt supertähteyden omituisessa kuplassa, jossa kaikki maailman vastaavat supertähdet ovat aina tavoitettavissa.

Bonon kirjailijan taitoja en halua aliarvioida, mutta hän on omaelämäkerturina vähän liian suoralinjainen omaan makuuni. Noihin kristinuskoon liittyviin pohdintoihin saatan palata uudestaankin, ja tämän jälkeen saatan lukea myös Nick Caven tuoreen kirjan, jossa hän kertoo elämästään poikansa kuoleman jälkeen.

Veikkaisin, että kirjasta saavat eniten irti ne, jotka tietävät U2:n vaiheista suht vähän, ja todelliset superfanit. Itselle kirjassa kerrottu ulkoisen tapahtumisen määrä oli liikaa, tai lukutahti liian nopea.

Onko läskillä tulevaisuuden toivoa?

Teos: Raisa Omaheimo: Ratkaisuja läskeille (S&S,2022)

Äänikirjan lukija: Raisa Omaheimo

Viikko alkaa riemukkaasti Raisa Omaheimon tuoreella esseeteoksella Ratkaisuja läskeille. Omaheimo on helsinkiläinen kirjailija, kolumnisti ja dramaturgi, joka tunnetaan myös lavatuotannoista lihavuuden teemasta.

Eihän tämä ole ensimmäinen osittain omakohtainen aktivistipuheenvuoro tästä aiheesta, mutta se onnistuu tiivistämään läskiaktivismin uusimmat tuulet. Itse olen seurannut lihavuusaktivismin ja -tutkimuksen rantautumista Suomeen 1990-luvun lopulta saakka, mutta en ole koskaan toiminut sen ytimessä.

Aihe olisi kuitenkin ollut itsellenikin ajankohtainen jo pitkään. Olen kokenut monia kirjassa läpikäytyjä kohtauksia, joista kammottavin itselle on ollut se lentokoneen turvavyö, joka ei mahdu ympärille täyteen ahdetussa koneessa. Ehkä itse olen edelleen toivonut, ettei ruumiini koko vaikuttaisi esimerkiksi työnhaussa, ja näin ollen en ole halunnut profiloitua lihavuusilmiön asiantuntijana, mutta näinä päivinä alan ajatella toisin.

”Itseä vihatessa ei ole aikaa huomata sortavia rakenteita.” Tämähän huomautus voi viitata johonkin muuhun ulkonäön piirteeseen kuin painoon, mutta perimmiltään Omaheimo viittaa kapitalistiseen järjestelmään, joka rahastaa ihmisiä häikäilemättömästi ulkonäköpaineilla.

Muotiin, ulkonäköön ja medioihin liittyvät ilmiöt, joista kirjassa kerrotaan, olivat minulle jo tuttuja, mutta sain kirjasta arvokkaita vinkkejä kohtaamisiin terveydenhuollossa. Liiasta punnitsemisesta tai BMI-indeksin kyttäämisestä saa kieltäytyä, ja asennevammaisen ammattilaisen käytöksestä saa valittaa. Eniten jäi ihmetyttämään lihavuusleikkauksien tuputtaminen ihmisille, koska kyseessä todella on äärimmäinen interventio ihmiskehoon, jolla on ikäviä sosiaalisia vaikutuksia.

Tämä oli lopulta ilkikurisen positiivinen teos, johon kansikuvakin viittaa. Ratkaisuja läskeille on löydettävissä, jos niitä halutaan löytää. Maailma voi muuttua jo piirun verran paremmaksi, jos terasseilla olisi fiksumpia tuoleja, tai jos vaatekaupoissa koot vastaisivat asiakkaiden todellisia tarpeita. Mutta ratkaisuissa päästään vasta todella eteenpäin silloin, kun isokokoisten ihmisten ei tarvitse päivittäin stressata jonkun omaa mukavuutta haittaavan esteen vuoksi.

Onko ”rodusta” enää uutta opittavaa?

Teos: Ijeoma Oluo: So You Want to Talk About Race (Seal Press, 2018)

Äänikirjan lukija: Bahmi Turpin

Ijeoma Oluo (s. 1980) on tunnettu Black Lives Matter-liikkeen aktivisti, joka vaikuttaa Seattlen alueella. Hän on nigerialaisen isän ja valkoisen ameikkalaisen äidin lapsi, joka tuli enimmäkseen valkoisen sukunsa kasvattamaksi. Ijeoman isä palasi kotimaahansa tämän ollessa kaksivuotias. Hän on itse tullut äidiksi nuorena ja kasvattanut lapsiaan yksinhuoltajana. Näin hänen oma tarinansa aktivistina ja kansalaisvaikuttajana ei ole kaikista tyypillisin, vaan voitaisiin jopa sanoa, että hän edustaa hyvin tavallisen, vaikeuksia kokeneen nuorehkon mustan naisen ääntä Yhdysvalloissa.

Oluo päätyi kirjoittamaan tämän esikoiskirjansa muiden kannustuksesta, sillä ennen tätä hän oli puhunut samoista asioista intohimoisesti somessa. Teos nousi nopeasti New York Timesin bestseller-listalle. Vielä uutta nostetta teos on saanut vuonna 2020 tapahtuneen George Floydin murhan jälkeen, eli kirjaa voidaan pitää tärkeänä kontribuutiona Black Lives Matter-liikehdintään.

Juuri nyt pääni ei ole vaikuttavien poliittisten esseiden vastaanottomoodissa, sillä askartelen enemmän taiteellisissa sfääreissä, mutta olisin ollut kirjasta varsin vaikuttunut vielä 00-luvulla, kun opetin intersektionaalisen feminismin kysymyksiä yliopistossa. Tätä teosta ei ehkä ole kirjoitettu yliopiston kurssikirjaksi, mutta kyllä tälle olisi tilausta myös akateemisessa maailmassa, varsinkin Pohjoismaissa, joissa keskustelut ”rodusta” ja rodullistamisesta joudutaan usein aloittamaan aivan alkutekijöistä. Teos on hyvin yleistajuinen, ja pitää sisällään arkisia esimerkkejä siitä, kuinka ”rodusta” kannattaisi tai ei kannattaisi puhua. Kenen äänellä on merkitystä näissä keskusteluissa, ja keiden äänet jäävät kuulematta.

Teos kattaa koko amerikkalaisen yhteiskunnan spektrin, joista tutuimmat episodit varmasti liittyvät poliisiväkivaltaan, mielenosoituksiin, mellakoihin ja mustien miesten yliedustukseen maan vankiloissa. Itseäni kiinnosti enemmän arkisemmat kohtaamiset, kuten työelämään, koulunkäyntiin ja akateemiseen maailmaan liittyvät havainnot.

Eli opinko mitään uutta ”rodusta” tämän kirjan kautta? Kyllä opin. Itsellä taitaa olla kohtuuhyvät tiedot USA:n rodullistamisen historiasta, eli sillä osastolla teos oli tuttua huttua. Mutta opin paljon uutta erityisopetuksesta, mustien lasten vääristä diagnooseista, valkoisen koulujärjestelmän arvomaailmasta, ja erittäin surullisesta jatkumosta, joka tunnetaan nimellä ”school to prison pipeline” .

Suosittelen teosta lämpimästi varsinkin kaikille niille, jotka ovat hukassa tämän päivän monikulttuurisen työn sanaston kanssa. Termit kuten intersektionaalisuus, POC, mikroaggressio ja turvallinen tila tulevat Oluen avaamia todeksi ilman liiallista rautalangasta vääntöä tai opettavaisuutta. Tai kyllä tätä teosta voi kutsua pedagogiseksi, mutta se on tasavertaista puhetta kansalaiselta kansalaiselle.

Jäin miettimään varsinkin Ijeoman omaa tarinointia koulujen pihoilta ja luokkahuoneista. Hänen oma koulumenestyksensä oli aina hyvä, mutta veljen koulu-ura oli tyypillistä mustan pojan alisuoriutumista. Tämän vuoksi lasten äidin piti viettää paljon aikaa poikansa luokassa varmistaakseen sen, että tämä tuli edes jotenkin ymmärretyksi. Veljellä jäi lukio kesken, mutta musiikkikouluun pääsy pelasti hänet todennäköiseltä nuorisorikollisuudelta. Koulujärjestelmän sokeat pisteet tuntuvat loputtomilta. Jotenkin itse tuntuu, että jos minulla olisi mustia lapsia tuossa yhteiskunnassa, niin kannattaisin monenlaisia separatistisia hankkeita.

Perheenäiti maailmanhistorian polttopisteessä

Teos: Ben MacIntyre: Agentti Sonja (Minerva, 2021)

Suomennos: Aura Nurmi

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Pitääpä taas nipistellä itseään, jotta palautuisi nykypäivään syvän historiatripin jälkeen. Ben MacIntyre on minulle ennen tuntematon brittiläinen tietokirjailija, jonka teoksen Agentti Sonja valitsin randomilla BookBeatin virrasta ilman suuria ennakko-odotuksia. Luvassa siis oli kertomus merkittävästä juutalaisnaisesta toisen maailmansodan aikana, joka ei joutunut keskitysleirille. Keskitysleirikirjallisuudessa minulla on nyt erätauko, mutta luen mielelläni edelleen natsismin vastustamisesta, kunhan näkökulma on eri kuin jonkun erikoisen ammattiryhmän työn kuvaaminen kuolemanleirillä.

No, tässä teoksessa näkökulma on radikaalisti erilainen, tosin tarina kerrotaan brittiläisestä näkökulmasta, vaikka sen päähenkilö Ursula Kuczynski (myöh. Hamburger/Beurton, 1907-2000) eli puolet elämästään synnyinkaupungissaan Berliinissä. Ursula oli 1930-40-luvuilla korkean luokan neuvostovakooja Shanghaissa, Mantsuriassa, Puolassa, Sveitsissä ja Britanniassa. Hän oli käynyt kaksi kertaa kouluttautumassa Moskovassa ”Varpunen” – nimisessä keskuksessa, jossa hän oppi uusimman teknologian radistin työtä varten. Hän sai Puna-armeijan majurin arvon ilman sotilaskoulutusta, ja monia korkean luokan tunnustuspalkintoja. Moni hänen läheisistä kommunistiystävistään ja työtovereitaan tuli 1930-luvulla eliminoiduiksi Stalinin vainoissa, mutta Ursulalla ei itsellä ollut tuossa vaiheessa henkistä kanttia tunnustaa sitä, että työskenteli mielivaltaisen hirmuhallinnon palveluksessa. Kaikki hänen elämänsä rakkaudet olivat myös vakoojia, mukaan lukien ensimmäinen aviomies Rudi Hamburger, jonka Ursula itse käännytti tälle uralle menestyneen arkkitehdin uran ohella.

Britanniassa Ursula eli huomaamatonta, pientä elämää maaseudulla Oxfordshiressä toisen aviomiehensä Len Beurtonin kanssa. Len oli Ursulaa kahdeksan vuotta nuorempi brittikommunisti, jota tämä koulutti vakoojaksi Sveitsissä ja jonka kanssa avioliitto oli alun perin laskelmoitu lumeavioliitto, jotta Ursula pääsisi muuttamaan lapsineen sukunsa pariin Britanniaan. Rakkaus kuitenkin syttyi pikkuhiljaa pariskunnan välille, ja he elivät yhdessä, kunnes kuolema heidät erotti yhdistyneessä Saksassa 1990-luvulla.

Teos on huikea katsaus maailmanhistoriaan, jossa eletään kolmella mantereella (Ursula kävi myös piikomassa 1920-luvulla Yhdysvalloissa), jäädään koukkuun vakoilun aiheuttamaan adrenaliinituotantoon, uskotaan fanaattisesti dogmaattiseen maailmankuvaan, valitaan vaarallisia, mutta ah niin jännittäviä miehiä, edustetaan ikävystyttävillä päivälliskutsuilla, ja leivotaan täydellisiä skonsseja.

Tarina on kirjoitettu perinteiseen lineaariseen muotoon, ja on äärimmäisen toiminnallinen. Juuri nyt pystyin prosessoimaan kirjan suuren nippelitietomäärän, josta kaikki ei liittynyt vakoiluun tai sodankäyntiin. Pidin eniten Aasian-osuuksista, joissa oli kiinnostavimmat sivuhenkilöt, ja ilahduttava määrä kiinalaisia hahmoja. Mantsurian vakoilumatka 1930-luvulla parivuotiaan Mischa-pojan kanssa toki tuntui jäätävän hurjalta riskinotolta, jossa lapsen äitiä ei ole paljon päätä palellut.

Ursula Beurton alkoi kirjoittaa fiktiota Itä-Saksassa salanimellä Ruth Werner, ja hän oli vanhoilla päivillään tunnettu kirjailija sosialistisissa piireissä. 1970-luvulla hän julkaisi muistelmansa, joita DDR sensuroi rankalla kädellä. Ymmärtääkseni tämä uusi teos kuitenkin paljastaa salanimi Sonjan toiminnasta uusia säikeitä, ja tarjoaa myös ajallisen välimatkan luoman kriittisen etäisyyden tarinaan.

Vaikka tämän aatteelleen omistautuneen naisen tarinaan mahtuu monia sokeita pisteitä, hänen toimintansa on ymmärrettävää fasismin ja natsismin vastustuksen näkökulmasta maailmantilanteessa, jossa vaihtoehtoja toimintaan oli rajoitetusti. Juutalaisuuden elementti tarinassa jää lopulta aika ohueksi, koska Kuczynskin suku oli täysin maallistunut ja suurin osa suvun jäsenistä maailmankuvaltaan täysin ateistisia. Silti Britanniaan päätyneiden juutalaisten pakolaisten elämäntilanteiden kuvaus oli kiinnostavaa laajemmastakin näkökulmasta kuin pelkästä vakoilun perspektiivistä. Kirja tarjoaa monipuolisen näkökulman myös Britannian sota-aikaiseen intellektuellien historiaan, sillä Kuczynskin klaani oli äärimmäisen hyvin verkostoitunut maan keskeisiin älykköpiireihin.

Jos pidät John Le Carren teoksista, tämä tosielämän jännäri varmasti inspiroi sinua. Kirja tarjoaa myös makupaloja James Bond-faneille, sillä Ian Fleming oli ammentanut vaikutteita hahmoonsa 1930-luvun Shanghain meiningistä. Feministisestä näkökulmasta tämä elämäntarina on hämmentävä. Jään myös odottamaan tarinasta suunniteltua leffaa, johon kaavaillaan pääosan esittäjäksi Judi Denchiä.

Pakkomielle, intohimo vai kutsumus?

Teos: Dara McAnulty: Nuoren luonnontutkijan päiväkirja (Karisto, 2021)

Suomennos: Leena Ojalatva

Äänikirjan lukija: Paavo Kääriäinen

En ennen eilistä tiennyt, että Pohjois-Irlannilla on Greta Thunbergin kaltainen nuori aktivistivaikuttaja Dara McAnulty (s. 2004), joka kirjoitti tämän hittikirjansa 14-vuotiaana, julkaisi sen 15-vuotiaana ja on nyt 17-vuotiaana monia kirjapalkintoja saanut julkisuuden henkilö. Dara kuuluu myös autismin kirjoon, kuten hänen äitinsä ja sisaruksensa, jättäen biologi-isän ainoaksi perheen neurotyypilliseksi jäseneksi.

Tämä teos kattaa yhden vuodenkierron, jonka aikana Daran perhe muuttaa Fermanaghin kreivikunnasta Downin kreivikuntaan, ja retkeilee paljon ympäri pohjoista Irlantia paikoissa, joita Dara kutsuu ”yksityisiksi leikkikentiksi” siksi, että niissä törmää vain harvoin kanssaihmisiin. Perhe viihtyy erityisen hyvin makeiden vetten äärillä, ja ns. ”päällikkövuorilla”, mutta myös sellaiset lintusaaret kuin Rathlin Island kuuluvat vakiokohteisiin.

Nuorelle autistipojalle muutto on lopulta onnenkantamoinen, vaikka maisemien muutokset ottavat aina koville. Dara on kärsinyt koulukiusaamisesta kaikissa aiemmissa kouluissaan, mutta uudessa koulussa hän onnistuu saamaan nopeammin ystäviä. Hän kokee elävänsä murattia pursuavan kivimuurin takana, eikä sen sisälle ole aikoihin saanut katsoa kuin perheenjäsenet ja eläimet. Nyt teini-iän temmellyksessä Daran huolella rakennettu suojamuuri rakoilee, ja aktivistipiirit tuovat hänen elämäänsä uusia tuttavuuksia myös Irlannin ulkopuolelta. Nuori mies matkustaa mielenilmaisuihin varsinkin Lontooseen, mutta tätä mieluisampia ovat luonnonsuojelulliset keikat mm. petolintujen pariin Skotlantiin.

Teos kertoo tiiviiksi hitsatusta perheestä, jossa vanhemmat ovat tehneet kaikkensa, jotta lapset muodostaisivat läheisen luontosuhteen. Perheen luontoretket poikkeavat muiden perheiden tavoista viettää vapaa-aikaa, mutta elämäntapa ei vaikuta äärimmäisen askeettiselta. Heillä on käytössään auto, ja kerran he ovat ajaneet sillä jopa Italiaan saakka. Välillä Dara ja äiti joutuvat lentämään aktivistikeikoillaan, mutta onneksi tämä nuori tulisielu ei tee asiasta aivan yhtä suurta syntiä kuin Greta Thunberg on tehnyt. Darastakin löytyy aimo annos kapinallisuutta, mutta hän ei ole valmis jättämään koulua kesken, eikä ilmeisesti Irlannissa ole harrastettu koululaisten ilmastolakkoilua. Sen sijaan Extinction Rebellion (suomeksi Elokapina) oli hänelle tuttu liike jo 14-vuotiaana, ja hän kertoo päiväkirjassaan liikkeen kokoontumisista Dublinissa.

Teos on todella monitasoinen katsaus nuoren miehen elämään, jota voi lukea niin tarinana autismista, aktivismista kuin luontosuhteesta. Itseäni hurmasivat eniten retkikuvaukset, ja selostukset Irlannin lintujen käyttäytymisestä. Miksi ruisrääkkä on kadonnut lähes kokonaan saarelta, siihen löytyy perusteellinen selitys. Ja vaikka McAnultyn todellinen intohimo liittyy biologiaan ja Irlannin uhanalaisiin eläinlajeihin, hän tuntuu myös hyvin perehtyneeltä maan historiaan ja runouteen.

Koin erityisen tärkeäksi McAnultyn tavan sanoittaa tekemisiään, ja eronteon pakkomielteen ja intohimon käsitteiden välillä. Hänellä on pikkuveli, jonka intohimon kohteena on kommunististen maiden historia, eli ilmeisesti tämä veli viihtyy enemmän sisätiloissa. Nuoren Daran intohimona on aina ollut luonnon tarkkailu, mutta hän vaikuttaa tyypiltä, joka ymmärtää laajalti myös toisenlaisia intohimoja.

Pidin tästä kirjasta erityisesti siksi, että vaikka siinä käsitellään akuutteja ja vaikeita ongelmia, siinä ei kuitenkaan eletä maailmanlopun tunnelmissa. Suuri osa lukemistani suomalaisista ilmastonmuutosta sivuavista teoksista (olen lähinnä lukenut romaaneja aiheesta) ovat olleet huomattavasti synkempiä, usein dystooppisia. Tässä teoksessa on edelleen toivoa, ja se keskittyy arjen toimijuuteen, joka voi olla esimerkiksi lapsiin ja nuoriin vaikuttamista jokapäiväisissä kohtaamisissa.

Siinä vaiheessa, kun itse vietin aikaa Irlannissa, keskityin kokonaan urbaaniin kulttuuriin, ja olisin saattanut hyvin ohittaa tällaisen teoksen, jossa ei rymytä baareissa tai eletä käsittämättömässä kurjuudessa. 15-vuotiaana en olisi varsinkaan osannut samastua kirjan kertojaan, tosin omassa nuoruudessani arvot ja diskurssit olivat niin kaukaisia nykykulttuurista, etten osaa rinnastaa näitä kokemuksia. Nyt nuoren Daran maailma tuntuu läheiseltä, ja luulenkin, että tämä teos voi saada eri-ikäisiä lukijoita.

Mikään young adult-genren pläjäys tämä päiväkirja ei ainakaan ole. Ymmärtääkseni noissa kirjoissa on jo pitkään käsitelty autismin kirjoa pääteemana, mutta tämä teos varmasti puhuttelee niitäkin, joita neuropsykiatria ei kiinnosta.

Virkistyin kirjaa lukiessani varsinkin sen historiallisissa osuuksissa, ja aloin haaveilla linnakiertueesta vihreälle saarelle. Tämän kirjan huolellinen lukija voi jo sen vinkkien avulla rakentaa hulppean kesäreissun vähemmän tunnettuun Pohjois-Irlantiin, ja päätyä paikkoihin, joissa ei pahemmin ole nähty turisteja.

Kun heikko astia vahvistuu

Teos: Satu Lidman: Taivas ja syli. Kertomus parisuhdeväkivallasta vanhoillislestadiolaisessa perheessä. (Gaudeamus, 2020)

Äänikirjan lukija: Elina Ylisuvanto

Viikonloppu on mennyt välillisesti teologisissa merkeissä, ja pitkältä hautausmaarundilta pomppasin suoraan vanhoillislestadiolaiseen perhetodellisuuteen. Aiheesta on  julkaistu viime vuosikymmenen aikana niin fiktiota kuin tutkimuskirjallisuutta, ja tästä blogista voi löytää jälkiä useammasta teoksesta. Ihan kaikkea en ole itsekään lukenut, ja myös joitain teoksia on jäänyt kesken.

Satu Lidman on Tampereen yliopiston historiantutkija, jonka ura on keskittynyt parisuhdeväkivallan historiallisiin muotoihin. Hän ei omaa vanhoillislestadiolaista sukutaustaa, vaan tutustui Päiviin (nimi muutettu) tutkimusinformanttina vuosia sitten ja ehdotti tälle kumppanuutta kirjan kirjoittamisen merkeissä. Päivin kokema aviokriisi sijoittui 1970-90-luvuille, mutta naisen matka rankoista väkivallan kokemuksista selviytyjänä jatkui avioeron jälkeenkin.

Päivi käytti luovaa kirjoittamista terapiakeinona läpi elämänsä siksikin, ettei hän yhteisönsä jäsenenä voinut uskoutua suvulleen tai seuraystävilleen avioliittonsa tilasta. Aviomiehen harjoittama väkivalta Päiviä kohtaan oli pitkälti seksuaalista, eikä Päivi liiton alkuaikoina tiennyt, mistä hakea apua syvenevään kriisiin. Hän koki tulleensa raiskatuksi jo hääyönä, eikä Eero-miehen maailmankuvaan mahtunut ajatus puolison kunnioittamisesta seksikumppanina. Hänet oli kasvatettu pitämään naista heikkona astiana ja seksileluna, jonka käyttöön tällä oli 24/7-oikeus. Suurperheen kasvaessa miehen seksuaaliset vaatimukset kärjistyivät, ja hän käytti härskisti seksiä kaupanteon välineenä.

Toki alistavaan suhteeseen kuului myös ”tavallista” fyysistä ja henkistä väkivaltaa, joka pian ulottui myös lapsiin. Pariskunta ehti saada kahdeksan lasta siitä huolimatta, että Päivin kiinnostus avioseksiin oli alusta alkaen minimaalista. Perhe asui Etelä-Suomessa, kaukana pohjoisen koti-Siionista, ja kohtasi arjessaan ammattilaisia, jotka eivät tunteneet lestadiolaista perhekulttuuria yhtä hyvin kuin pohjoisessa tunnetaan. Näin Päivi kohtasi lääkäreitä, jotka suosittelivat tälle niin ehkäisyä kuin avioeroa, ja pariskunta päätyi tilanteen eskaloituessa myös lastensuojelun ja mielenterveyspalvelujen asiakkaiksi.

Vaikka teos on kirjoitettu akateemisen etäännyttävään tyyliin, paikoitellen sitä lukee sydän pamppaillen kuin koukuttavaa dekkaria. Tekstissä on paljon otteita Päivin omista kirjoituksessa, mikä luo siihen sopivaa dialektiikkaa. Tutkimuksellinen puoli teoksessa olikin minulle suht tuttua, olenhan itsekin tutkiskellut lähisuhdeväkivallan ilmentymiä opiskelijana 1990-luvulla. Historiallisesta näkökulmasta olikin kiinnostavaa nähdä, kuinka nopeasti alan käsitteistö muuttui väkivaltatyön ammatillistuttua 1990-luvun aikana.

Lidmanin mikrohistoriallisen tutkimuksen keskiössä ei ole teologia eikä hengellisen elämän arki, mutta ilman tutustumista lestadiolaisuuden sisäisiin keskusteluihin teos olisi jäänyt pinnalliseksi MeToo-narratiiviksi. Teos viittaa moniin luterilaisen kirkon käytänteisiin 1600-luvulta ja toteaa, että vanhoillislestadiolaisuuden käsitykset avioliitosta ja aviokriisien hoidosta ovat osittain jämähtäneet sinne. Asumusero on ollut yllättävän yleinen käytäntö Pohjoismaissa jo ennen herätysliikkeitä, ja sen salliminen on ollut yleistä myös lestadiolaisuudessa tapauksissa, joissa muuten olisi perhesurmien riski.

Teos ei onneksi mässäile perheen kokemalla väkivallalla, mutta varsinkin viitteet sen lasten kokemiin sairaalakeikkoihin tekivät pahaa. Jossain vaiheessa Päivistä tuntui, että hän pitää kotonaan kokonaista laatenpsykiatrista osastoa, niin pitkäkestoista myös lasten tarve terapeuttisille toimenpiteille oli. Kriisin syvetessä myös Päivi itse oli väkivaltainen lapsiaan kohtaan, mutta tämä ei koskaan johtanut huostaanottoihin. Perhe sai pitkään kaupungin lastensuojelun tukea perhetyön muodossa niin, että Päivi pystyi pitämään työnsä ja näin elättämään perhettään.

Teos kertoo ulkoisesti menestyneestä lestadiolaisperheestä, joka rakensi omakotitaloa kahdeksannen raskauden aikana. Eero kykeni peittämään  raakaa toimintaansa akateemisen sivistyksen kaapuun, ja onnistui monissa tilanteissa esiintymään täyspäisemmän oloiselta kuin rikki revitty, psyykenlääkkeitä syövä vaimonsa. Kuinka Eerolle sitten lopulta kävi eron jälkeen, sitä teos ei paljasta, mutta keskeinen viesti on, ettei väkivallasta toipuminen ole mahdollista, jos toipua pitäisi yhdessä raiskaajansa kanssa.

Hypättyäni akateemisesta junasta en ole jaksanut päätoimisesti seurata feministisen tutkimuksen uusia julkaisuja, mutta tämä teos antoi paljon uutta ajateltavaa ei pelkästään sisällön, mutta myös muodon vuoksi. Odotin kirjalta suurempaa kokeilevuutta tyylillisesti, mutta se jää kuitenkin leimallisesti akateemiseksi tutkimukseksi, jossa angloamerikkalaistyylinen pedagoginen  selkeys ja toisto nostavat paikoitellen päätään liiankin. Toisaalta tarina on kerrottu jalat maassa-otteella niin, että myös vähemmän tutkimuskirjallisuutta lukeva pysyy helposti kyydissä. Näin koen, että se palvelee hyvin niin alan ei-akateemisia ammattilaisia kuin apua omaan tilanteeseen etsiviä.

Myös se, että kirja on saatavilla äänikirjana kertoo sen populaarista otteesta. Kuitenkaan en voi kuvitella, että suurperheen äidit voisivat kuunnella tätä lasten kuullen, sen verran rankkoja osuuksia teos pitää sisällään. Mutta mahdollisesti vanhoillislestadiolaisissa piireissä lapset altistuvat puheille huoruuden ja haureuden synneistä jo polvenkorkuisina, sillä yhteisön käyttämä kaanaankieli pitää sisällään rikkiväkevää sanomaa.

Tein kirjasta paljon muistiinpanoja tulevaa käyttöä varten, ja eniten siinä jäi kiinnostamaan viitteet kirkkohistoriaan, aina 1600-luvulle saakka. Huomattavaa on, ettei suomalaisen maalaiskansan arki poikennut suuresti varhaisten lestadiolaisten arjesta 1800-luvun alussa, vaan liikkeen jyrkkä erottautuminen on tapahtunut vasta 1900-luvun modernisaation myötä. Mikrohistoriassa haastavinta onkin menneiden sukupolvien pään sisään pääseminen, ja mielestäni Lidman onnistuu tehtävässään hyvin, vaikka tämä teos keskittyy lähihistoriaan ja vielä eläviin informantteihin.

Naistenpäivää Luxembourgin puistossa

Teos: Annastiina Heikkilä: Bibistä burkiniin. Totuuksia ranskatar-myytin takaa (S&S, 2018)

Äänikirjan lukija: Minttu Mustakallio

Naistenpäivää vietin eilen vahvasti kirjallisissa tunnelmissa, vaikka viime viikolla onnistuin pitämään myös taukoa lukemisesta. Bloggaamistani varjostaa myös tekninen häiriö, eli WordPress-alustani tuntuu olevan kunnolla sekaisin. Tekstejä ei voi tallentaa eikä aina julkaistakaan. Kierrätetty läppärini vetää myös viimeisiä, ja saattaa levitä päivänä minä hyvänsä. Rahaa uuden koneen ostamiseen ei ole, eli saatan olla loppukevään kokonaan kännyn varassa. Kännyllä bloggaaminen ei kuulu lempipuuhiini, eli blogi saattaa merkittävästi hiljentyä.

Ranskassa asuvan suomalaistoimittaja Annastiina Heikkilän Bibistä burkiniin oli naistenpäivän täsmälukemisto, minkä jälkeen luin vielä hyytävän brittidekkarin. Dekkari valitettavasti varasti huomioni, ja tämä monipuolisen asiapitoinen tietokirja jäi lehdelle soittamaan. Siitä raportoiminen toiseen kertaan myös ketuttaa, sillä eilen kirjoittamani arvio katosi jo bittiavaruuteen näiden teknisten pulmien vuoksi. Kuuntelin kirjaa elegantisti kotikahvilassani kuin hyvää radio-ohjelmaa, eli äänikirja formaattina oli tähän tiiviiseen noin kuuden tunnin esitykseen juuri sopiva. Tosin joidenkin nimien mieleen painaminen jäi puolitiehen; en saanut kirjattua ylös esim. afrikkalaistaustaisia naisnäyttelijöitä, joista olin kirjassa eniten kiinnostunut.

Huomaan, että olen salakavalasti seurannut Ranskan feministisiä uutisia viime vuosilta niin paljon, etteivät teoksen aiheet tuntuneet kovin uusilta. Ainoastaan rodullistettujen naisten asema maan filmiteollisuudessa oli tuntematon aihepiiri, josta olisin voinut lukea kokonaisen kirjankin. Itselleni lähimmät intressit (joita seuraan myös muiden eurooppalaisten maiden kohdalla) olivat nuorten muslimifeministien aktivismi, ja Syyriaan lähteneiden ISIS-kannattajien asema, ja mahdollisen paluun oikeutus. Ranskalaisen yhteiskunnan suhde julkiseen uskonnon harjoittamiseen ja symboleiden kantamiseen on tunnetusti ongelmallinen, ja siihen liittyvät keskustelut usein paljastavat tuon yhteiskunnan kipeimmät hankauspisteet. Myös Heikkilä avaa tätä problematiikkaa ansiokkaasti, vaikka toteaa, että burkinin käyttöoikeus oli melko kosmeettinen ongelma, joka hirveän mediakohun jälkeen pian unohdettiin marginaalisena tai epärelevanttina.

Suomalaisesta näkökulmasta ranskattaren myytin tuuletus onnistui myös tuomaan esiin suomalaisen äitiyden esitysten ongelmakohtia. ”Keskinkertainen” äitiys oli kiinnostava käsite, mikä viittaa siihen, että Ranskassa on pyritty luomaan jo 1800-luvulta saakka sellaista mallia äitiydestä, joka ei muuttaisi kertaheitolla koko aiempaa elämää. Ranskassa ensimmäinen päiväkoti avattiin jo 1844, mikä oli suuri edistysaskel verrattuna aiempaan tapaan lähettää sylilapsia maaseudulle imettäjän luo. Tästä eteenpäin naisille on tarjoutunut mahdollisuuksia luoda tasapainoisempaa arkea työn, parisuhteen, äitiyden ja älyllisten harrastusten tiimellyksessä.

Mahdollisesti Heikkilän esitys asiasta on kaupunkilaiskeskeinen ja melko keskiluokkainenkin, mutta se herätti silti minussa myös omakohtaisia muistoja. Kuulun itse siihen ikäpolveen äitejä, jolle kertakäyttövaippojen käyttö ei vielä ollut suuri synti, enkä tuntenut suurta syyllisyyttä lasten viemisestä tarhaan yksivuotiaina. Tästä näkökulmasta itseäni nuorempien suomalaisäitien omistautuminen kiintymysvanhemmuudelle ja luonnonmukaisille materiaaleille tuntuu omanlaiseltaan henkiseltä vankilalta, vaikka tuo selli on mukavasti pehmustettu ja leppoistettu. Koin siis samastumista Heikkilän kirjan informanttien kanssa, joista valtaosa oli pannut jälkikasvunsa tarhaan jo muutaman kuukauden ikäisenä, ja jotka näkivät lapsiaan huomattavasti vähemmän viikossa kuin keskiverto suomalaismamma.

Huikein näköalapaikka kirjassa oli osallistuminen pitkäaikaisen poliitikko Simone Veilin (1927-2017) muistotilaisuuteen Luxembourgin puistossa. Aborttioikeuden puolesta taistellut ja EU:ssa pitkän virkauran tehnyt Veil on minulle uudempi tuttavuus kuin hänen melkein-kaimansa juutalaistaustainen filosofi Simone Weil (1907-1943), johon nainen on helppo sekoittaa. Veilin saattaminen Panthéonin kansallissankareiden pariin oli suuri symbolinen tapahtuma, johon pariisilaisnaiset osallistuivat hartaalla kunnioituksella. Tuossa monumentissa makaa 77 sankaria, joista vain 6 on naisia.

Toinen kiinnostava ikoninen hahmo, jota Heikkilä pääsi haastattelemaan, on Elizabeth Badinter, sosiologi, joka on kirjoittanut paljon maskuliinisuudesta. Hän kuului metoo-kampanjan aikana niihin, joilla riitti sympatiaa myös kampanjaa kritisoineille naisvaikuttajille, kuten Catherine Deneuvelle. Badinterin kirjallisesta tuotannosta en ole itse kuullut sitten 1990-luvun, jolloin ainakin yksi hänen teoksistaan oli saatavilla myös suomennoksena. Noin ylipäänsä tuntuu, että ranskalaisen yliopistoteorian saatavuus on huomattavasti kaventunut suomen kielellä sitten 1990-luvun, jolloin sen harrastuneisuus oli maassamme laaja-alaista. Itse kykenisin lukemaan ranskankielistä teoriaa juuri ja juuri, mutta kielitaitoni ei riittäisi siitä keskustelemaan ranskaksi. Olen myös harmikseni heittänyt suurimman osan tuolloin hankkimistani suomennoksista ja englanninnoksista mäkeen, myös Badinterin teoksen, joka ehkä jossain vaiheessa tuntui vanhentuneelta.

Nyt tuntuu, että feministisen teorian- ja käsitteenmuodostuksen saralla ollaan palaamassa vanhoihin klassikoihin, ja että Heikkilän kirjan kaltaiset populaarimmat teokset ovat suosittuja, koska ne tarjoavat mahdollisuuden kurkistaa feministisen teorianmuodostuksen maailmaan kepeämmin käsitteellisin varustein. Itselleni teos antoi eniten rodullistettujen vähemmistöjen kulttuurisen representaation kysymysten saralla, kun taas osittain kirjan anti oli jo vähän liiankin tuttua huttua.

 

Toksisen maskuliinisuuden tuhoamisesta

Teos: bell hooks: Mies tahtoo muuttua – miehet, maskuliinisuus ja rakkaus (Niin ja näin, 2020)

Suomennos: Tapani Kilpeläinen

Amerikkalainen bell hooks alias Gloria Watkins oli yksi suuria feministisiä ikoneitani 1990-luvulla, ja olen tämän rakastumisvaiheen jälkeen seurannut hänen uraansa rennommin ottein. Hän kuuluu niihin amerikkalaisiin feministikirjailijoihin, joiden vaikutus varsinkin akateemisen maailman ulkopuolella on suuri, koska hän kirjoittaa varsin kansantajuisesti, ilman intellektuelleja maskeja.

Teos Mies tahtoo muuttua (alk. The Will to Change) tulee Suomeen 17 vuoden viiveellä, mikä ei lainkaan laimenna teoksen viestiä, mutta se kertoo toisesta yhteiskunnasta kuin tämän päivän Yhdysvalloista. On myös kiinnostavaa, että teos julkaistaan filosofisen niin&näin-kustantamon toimesta. Ehkä pienet alkukirjaimet komppaavat toisiaan, ruokkivat sielujen sympatiaa. Oli myös avartavaa lukea bell hooksia suomeksi, vaikka en itse olisi lähtenyt häntä kääntämään siksi, että koen hänen englanninkieliset teoksensa niin helppolukuisina, että niihin kykenevät sellaisetkin lukijat, jotka eivät lue paljoa englanniksi.

Toisaalta suuri yleisö ei välttämättä jaksa etsiä bell hooksin teoksia rapakon takaa, ja Suomessa niitä enimmäkseen löytyy yliopistojen kirjastoista. Eli suomennos tuntuu hyvältä strategialta, jos kohderyhmänä ovat tavalliset miehet – sellaiset, jotka kipuilevat identiteettinsä, tunneilmaisunsa tai seksuaalisuutensa kanssa.

Kirjassa hooks käy läpi omaa kasvu- ja parisuhdehistoriaansa, ja pohtii sitä ongelmaa, joka syntyi siitä, kun hän seurusteli älyllisesti kunnianhimoisten miesten kanssa, jotka olivat emotionaalisesti tiedottomia. Toisaalta hän havaitsi pariterapiassa kolmikymppisenä, ettei hän itse tiedostavana feministinä ollut valmis kohtaamaan miespuolista kumppania, joka halusi puhua avoimesti tunteistaan. Vaikea isäsuhde kummitteli taustalla, ja pitkään nainen vältteli yhteyttä väkivaltaa käyttäneeseen machoisäänsä. Sovinnon hetki tuli vasta keski-iässä, vaikka hän tiedosti, ettei pysty muuttamaan yli viisikymmentä vuotta naimisissa olleita vanhempiaan.

Toksinen maskuliinisuus ei ole teoksen keskeinen käsite, mutta hooks viittaa toksisuuteen parisuhteiden negatiivisena energiana. Tässä teoksessa hooksin vahva side zenbuddhalaisuuteen ja muukin henkinen etsintä ei tule niin voimallisesti esiin kuin joissain muissa, mutta lukijan on oltava tietoinen hänen kytköksistään. Toisaalta hooks antaa kristillisille kirkoille tunnustusta siitä, että ne saattavat olla monille mustille miehille ainoita paikkoja, joissa tunteita saa ilmaista edes kerran viikossa ilman lähipiirin paheksuntaa.

Tämä teos on kirjoitettu kaikentaustaiset miehet huomioon ottaen, eikä rotukysymys ole sen keskeinen ”pointti”. Kuitenkin kysymys nostaa päätään paikoitellen. Mustien ja valkoisten miesten asema on kovin erilainen esimerkiksi Yhdysvaltojen työmarkkinoilla, ja näin työnarkomanian kuvaukset koskevat yleensä vain valkoisia miehiä. Työnarkomaniaa hooks pitää yhtenä tiedottomuuden tilana, itse aiheutettuna transsina, jossa mies voi tuudittautua omaan itseriittoisuuteensa ohittamalla kotona tapahtuvan hoivan ja tunneilmaisun.

Kirjassa pohditaan kiinnostavalla tavalla yksinhuoltajaäitien roolia poikien kasvattajina, eikä hooks siloittele havaintojaan poliittisen korrektiuden viitan alle. Hän on havainnut, että usein yksinhuoltajaäidit (myös akateemisen koulutuksen saaneet) korostavat kasvatuksessaan poikien heteronormatiivista maskuliinisuutta patriarkaatin normien mukaan, jotta isättömät pojat eivät leimaantuisi homoiksi. Erityisen vaikeaksi tilanne kehittyy, jos poikien odotetaan käyttäytyvän ”pikkumiehinä” tai puolison korvikkeina, ja puolustavan äitiään ulkopuolisilta hyökkäyksiltä. En ole rehellisesti sanottuna ajatellut tätä kysymystä läheskään niin paljon kuin tyttöjen kasvatusta ”pikku äideiksi” – trendi, joka nykyään korostuu Suomessa lähinnä vahvasti uskonnollisten tai maahanmuuttajataustaisten perheiden parissa.

Poikien kasvatuksessa myös populaarikulttuurilla on tärkeä merkitys, ja hooks kuuluttaa sellaisten kirjojen ja elokuvien perään, joissa sankaruus olisi jotain muuta kuin väkivaltaan ja sotimiseen liittyvää. Hän on itsekin kirjoittanut joitain lastenkirjoja, ja toiminut kirjakiertueillaan satutätinä. Be Boy Buzz on hänen oma, vaatimaton kontribuutionsa poikien itsemäärittelyn oikeuteen.

Kovin paljon uutta oppimista en kokenut tämän vuonna 2003 julkaistun teoksen parissa, koska elin tuolloin feministisen teorian keskiössä ja sain elantonikin siitä. Silti uskallan suositella teosta varsinkin niille, jotka potevat feminismikammoa tai joilla on poikiin liittyviä kasvatushaasteita. Erityisen hyvin teos sopisi erilaisiin terapiaryhmiin, joissa käsitellään seksuaalisuuden tai tunne-ilmaisun vaikeuksia tai riippuvuuksia. Kaikki tässä teoksessa piilevä viisaus ei liity sukupuolieroihin, vaan sen oppeja voi kukin soveltaa omaa harkintaa käyttäen myös saman sukupuolen välisissä ihmissuhteissa.

Yhteiskuntakriittisenä teoksena Mies tahtoo muuttua on harvinaisen positiivinen siinä, että se esittää konkreettisia muutosehdotuksia, jotka ovat toteutettavissa arkielämässä. Toisin sanoen hooksin feminismi on enemmän rakentavaa kuin purkavaa, ja hänen ajattelunsa on jo 80-luvun alkupuolella pohjautunut ajatukselle tasa-arvoisesta kumppanuudesta.

Tämä ei ole ensimmäinen teos, jota suosittelisin luettavaksi hooksilta. Jos lukija haluaa ymmärtää hänen vahvan persoonallista kirjoitustyyliään, tutustuminen kannattaa aloittaa hänen omaelämäkerrallisista teoksistaan Bone Black ja Wounds of Passion (itse luin viimeksi mainitun häneltä ensimmäisenä). Ja lukijan on myös hyvä olla tietoinen hänen akateemisemmista teoksistaan, joissa hän käy ansiokkaasti läpi Yhdysvaltojen mustien naisten kadotettua historiaa.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan teoksen kohtaan 9: Kirjassa kohdataan pelkoja.

Luovuuden ja vakaumuksen ehdoilla

Teos: Milla Peltonen: Erakot. Omintakeisten suomalaisten elämäntarinoita. (Into, 2020)

Elämässäni on ollut joitain käännekohtia, jolloin tarve muuttaa kauas pois sivilisaatiosta on ollut valtava. Projektia olen joskus edistänyt jopa konkreettisin askelin, mutta huono fyysinen kunto ja puutteelliset erätaidot ovat olleet hidasteita matkallani. Erakkous ei ole koskaan ollut tavoitteenani, mutta olen aina ihaillut ihmisiä, jotka pystyvät karsimaan elämästään turhia sosiaalisia kontakteja. Siksi Milla Peltosen teos Erakot puhutteli minua henkilökohtaisesti.

Kirjassaan Peltonen käy läpi suomalaisen erakkouden lähihistoriaa 1900-luvun alkupuolelta tähän päivään. 1900-luvun legendaarisiin erakkoihin kuuluivat Lapin kullanhuuhtojapioneerit, joista jotkut jäivät elämään saamelaisten maille omaksuen heidän tapojaan ja kulttuuriaan. 1960-luvulla turismin kasvaessa Lapin erakot joutuivat kohtaamaan matkalaisia, joista kaikki eivät osanneet kunnioittaa luonnon pyhyyttä, ja nämä kohtaamiset olivat joskus vihamielisiä. Meänteis-niminen kolttasaamelaisten mailla majaileva ”metsän haltija” (siviilinimeltään Reijo Savinainen) joutui 1960-luvulla jopa vankilaan, sillä häntä syytettiin turistien matkatavaroiden anastamisesta. Toisaalta monet legendaariset Lapin erakot olivat mukana filmihankkeissa, eikä heidän arkensa turistien ja elokuvantekijöiden ympärillä parveillessa ollut välttämättä niin askeettista kuin luulla voisi.

Minua kiinnostivat enemmän eteläisen Suomen erakot, jotka ovat jättäneet jälkiä paikallishistoriaan maakunnissa. Täällä Pirkanmaalla Kangasalan erämaa kutsuivat erakkosieluja puoleensa, ja Peltonen mainitsee jopa kaksi siellä vaikuttanutta hahmoa, Nestori Hanhikosken ja taidemaalari Einari Ilmonin. Erakkojen jäljillä voi kiinnostunut retkeilijä tehdä moniakin retkiä, sillä heidän asumuksistaan on tehty Metsähallituksen toimesta eräkämppiä. Päijänteen ja Saimaan alueen saaristot ovat myös olleet erakkojen suosimia kohteita, joihin liittyy hersyvää tarinankerrontaa.

Teos tarjosi minulle monia varteenotettavia retkikohteita omilla reiteilläni Pirkanmaalta kohti Keski-Suomea ja Etelä-Savoa. Kirjaa kannattaa siis lukea myös matkailumielessä, sillä Peltonen matkaili informanttiensa perässä varsin omaperäisissä maamme kolkissa.

Muun muassa Pohjois-Karjalan Valtimo mainitaan teoksessa ainakin parin nykyerakon asuinpaikkana, ja tuohon kuntaan sijoittuu myös Peltosen mainitsema Laura Gustafssonin romaani Korpisoturi (romaani, joka on jäänyt minulla harvinaisen vahvasti mieleen). Myös Hämeen, Savon ja Keski-Suomen rajamailla sijaitsevat korpikunnat Kuhmoinen, Sysmä, Joutsa ja Luhanka tuntuvat oivallisilta retkikohteilta erakkouden näkökulmasta.

Peltonen pohtii kirjassaan varsinkin erakkouden syntysyitä, eikä tähän ole olemassa selkeää kaavaa tai toimintamallia. Monilla legendaarisilla erakoilla oli taustalla traagisia elämäntapahtumia, hylkäämisiä ja muita traumatisoivia asioita, mutta osalla maailmasta vetäytyminen on johtunut muista syistä. Ideologiset tai hengelliset syyt ovat keskeisiä osalle, mutta toisilla syyt ovat henkilökohtaisempia, eivätkä kaikki ole olleet valmiita kertomaan niistä maailmalle. Luovuus ja taiteellisten vaikutteiden hakeminen villistä luonnosta ovat myös keskeisiä motivaattoreita korpeen muuttamiseen, ellei pysyvästi, niin kausiluonteisesti.

Nykypäivän erakkohahmoista minua puhuttelivat eniten kirjassa haastatellut Rami Hiltunen ja Marketta Horn. Molemmat ovat olleet ennen tätä kirjaa jonkun verran medioissa, ja Horn on julkaissut elämäntapaansa liittyvää blogia ja kirjoja. Hiltunen elää omavaraistaloudessa maanviljelijänä Ranualla, Horn on hankkinut itselleen palan ikimetsää Saarijärveltä, ja hänen elämäntapansa karsii luontevasti ympäriltä turhia ihmisiä. Ekomummon lapsenlapset viihtyvät mummolassa, mutta suhde lapsiin kiristyy silloin, kun mummo laskee näiden käyttämiä tiskiainetippoja. Jo ennen erakkouttaan Horn kasvatti lapsiaan syväekologisin periaattein, joten lapset joutuivat pissaamaan maitopurkkiin jo 1970-luvulla. Horn myös visioi vanhainkotia, jossa ei olisi vesivessaa tai muita moderneja mukavuuksia.

Hiltusen ekofilosofia ei vaikuttanut yhtä ehdottomalta kuin Hornin, mutta heitä yhdisti pitkä asuminen kasvukeskuksissa, menestynyt ura ja siitä luopuminen. Hiltunen toimi parturi-kampaajana etelän kaupunkeja kiertäen ja sairastui nelikymppisenä työuupumukseen. Jo kemikaaleille altistuminen oli merkittävä pahoinvointia lisäävä tekijä.

Peltonen lähestyi projektissaan nykypäivän erakkoja, mutta kaikki eivät suostuneet haastateltaviksi. Joitain informantteja hän haastatteli puhelimitse tai sähköpostitse, kun taas toisten kanssa hän vietti laatuaikaa näiden syrjäisissä asumuksissa. Uskonnollisen vakaumuksen vuoksi hiljaisuuteen pyrkivät olivat oma genrensä tässä tutkimuksessa, ja heidän tarinansa olivat myös kiehtovia. Jonkun verran tiesin etukäteen ortodoksisesta kilvoittelun perinteestä, mutta munkki Stefanosin omalaatuisesta hengellisestä polusta oli taas hauska lukea. Myös buddhalaista tietä kulkeneen Martti Anttilan tarina oli mukaansatempaava, ja toi kansainvälisen tuulahduksen tähän muuten Suomi-keskeiseen historiikkiin.

Kirja tuli siksikin lähelle, että olen henkilökohtaisesti tavannut sen informanteista yhden, ja toisestakin olen kuullut tarinaa hänen lähipiiristään. Suomi todella on pieni maa myös erakkojen bongaamisen näkökulmasta, mutta kuten Peltonen toteaa, myös termin ”erakko” määrittelyn suhteen pitää olla kriittinen tai vähintään joustava. Tässä teoksessa elossa olevat informantit pohtivat ansiokkaasti omaa eristäytymisen tarvettaan, kun taas entisaikoina moniin erakkohahmoihin puheyhteys oli vähäinen tai kokonaan katkennut.

Suosittelen kirjaa muillekin kuin kansatieteeseen intohimoisesti suhtautuville. Luontosuhteen pohtiminen jäi minulla nyt ensi lukemalla vähäiseksi, mutta varsinkin Marketta Hornin nostamat pointit kuluttamisesta jäivät kummittelemaan takaraivooni häiritsevinä. Luin teoksen melko hätiköidysti muiden projektien keskellä, mutta keskittyneempi lukija voi varsinkin runsaiden lähdeviitteiden kautta löytää jopa itselleen sopivia tutkimusaiheita. Varsinkin kirjassa linkitetyt elokuvan pätkät tuntuvat katsomisen arvoisilta.

Teoksella on potentiaalia nousta tämän vuoden tieto-Finlandia-ehdokkaaksi, koska se avaa tätä perisuomalaista ilmiötä niin monesta näkökulmasta.