Huumeruiskut hiekkalaatikolla

vaskivuorentie20Mathias Rosenlundin omaelämäkerrallinen Vaskivuorentie 20 (Schildts&Söderströms, 2013, suom. Ulrika Enckell) on kirja, jonka olisin halunnut lukea heti sen julkaisun jälkeen, sillä kuulin siitä positiivista pöhinää suomenruotsalaisilta kavereilta. Näin myös pari miehen tv-haastattelua, jotka vakuuttivat edelleen, että tulossa olisi järisyttävä, jopa käänteentekevä lukukokemus. Teos onkin ollut hyvin kierrossa Tampereen kirjastoissa, ja huvittunut olin siitä, että se löytyi ainakin Metso-kirjastosta taloustieteen hyllystä asianimekkeellä ”Raha”.

Ehkä sitten kolmikymppisen kirjoittama esikoisteos ei kelpaa muistelmaksi, tai sitten teoksen päätyminen taloustieteen osastolle on kirjaston hierarkiassa arvon ylennys. Samalla tavalla kuin esimerkiksi Susanna Alakosken teoksia luetaan Ruotsissa sosiaalipolitiikan kursseilla yliopistossa, tälläkin teoksella on selkeä akateeminen arvo. Teos ei ole perinteinen omaelämäkerta, vaan pikemminkin pitkä essee köyhyyden periytymisestä ja häilyvästä identiteetistä kahden toisilleen vieraan maailman välillä. Vielä enemmän kuin puhtaasta rahasta teos kertoo nuorten selviytymisestä murenevassa hyvinvointivaltiossa, erityisesti sellaisten nuorten, joita mielenterveyden ongelmat koskettavat, kuntoutujina tai läheisinä. Toivoisin teosta kurssikirjaksi en pelkästään taloustieteisiin ja sosiaalipolitiikkaan, vaan myös psykiatriaan ja hoitotieteisiin. Kysymyksenä onkin, miten sellainen nuori perhe voi selviytyä, jossa toinen vanhemmista on vakavasta masennuksesta kuntoutuva avohuollon potilas. Kysymys on eri kuin jos molemmat vanhemmat olisivat työttömiä tai kyseessä olisi pienituloinen yksinhuoltajaperhe. Näillä ongelmilla on yhtymäkohtia, mutta ajankäytön ja arjen hallinnan suhteen Mathiaksen tarina on erityinen.

Mathias muutti nuorena sivarina Vaasasta Helsinkiin, rakastui ja sai pian kuulla tulevansa isäksi. Perhe muutti halvemman asumisen perässä Vantaan Myyrmäkeen. Mathias pääsi opiskelemaan kirjallisuustiedettä, mutta vaimo sairastui synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja sai pian diagnoosin kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Toinen lapsi syntyi muutaman vuoden päästä ja pariskunnalla oli onnellisiakin aikoja. Vielä opintojen alkuvaiheessa Mathias pystyi helpommin luovimaan opintojen ja perhevelvoitteiden välillä, mutta vaimon sairaus hidasti opiskelun tahtia ja pian alkoivat opintotukien takaisinmaksun uhkahelvetti ja hanttihommat. Vielä pelkkiä opintoja suorittavana hän pystyi joustamaan aikatauluissaan ja hoitamaan lapset vaimon voimien ollessa vähissä, mutta siirryttyään tekemään keikkatöitä nollasopimuksella tätä joustonvaraa ei enää ollut. Ongelmat kasaantuivat ja kärjistyivät ja pian parisuhde alkoi ymmärrettävästi rakoilla.

Kun itse elin yksinhuoltajana Vantaan Koivukylän tornissa ja vastaavasti poistin hiekkalaatikolta huumeruiskuja ja puoliksi syötyjä diapam-liuskoja, mielessäni olivat hyvin samansuuntaiset kysymykset kuin Mathiaksella. Olin eronnut kahdesti vastaavasti kuormittavista suhteista, mutta olin palkkatyössä tutkijana. Palkkani riitti juuri ja juuri HOAS:in halvimpaan perheasuntoon. Talossamme ei asunut ainuttakaan muuta kantasuomalaista perhettä, mutta kymmeniä aasialaisia ja afrikkalaisia (joista osasta tuli elinikäisiä ystäviä). Kävin työpsykologilla puhumassa jaksamisestani ja toimeentuloluukulla kysymässä harkinnanvaraista apua äkillisiin menoihin. Yleensä tukea ei voitu myöntää, sillä elämäntapani oli heidän normiensa mukaan käsittämätön. Nousujohteiseen tutkijanuraani kun kuuluivat säännölliset seminaari- ja konferenssimatkat ympäri maata ja maailmaa, ja jouduin kuljettelemaan lapsia kaukana asuville kavereille ja sukulaisille harva se viikko. Ainoana vaihtoehtona olisi ollut työstä luopuminen ja jääminen rehellisesti yhteiskunnan tuille. Laskeskelin, että kotiin jääminen olisi todella kannattanut  – tai olisin voinut etsiä helpompaa työtä. joka ei olisi vaatinut omistautumista. Mathias Rosenlund kysyykin teoksessaan, kuinka on mahdollista, että meille on luotu järjestelmä, jossa työssäkäynti ei kannata.

Kiinnostavinta on analyysi akateemiseen maailmaan ”kuulumisesta” silloin, kun elämässä on toimeentuloon ja terveyteen liittyviä haasteita. Olen kirjoittajaa vuosikymmenen vanhempi ja muistan omiltakin opiskeluajoiltani tapauksia, joiden opinnot jäivät kesken, mutta yliopistomaailma oli tuolloin asteen inhimillisempi. Uskallan väittää, että useampi perheellinen, yksinhuoltaja tai mielenterveysongelmista kärsivä lopulta valmistui, jopa keskellä 90-luvun syvintä lamaa. Opetus oli joustavampaa ja opettajiin oli helpompaa luoda keskusteluyhteys ongelmatilanteissa. Tukea sai vielä silloin 7 vuodeksi, ja senkin jälkeen oli jouston varaa te-toimiston kautta. Itse kuuntelen näinä päivinä fiksujen mielenterveyden ongelmista tervehtyvien nuorten kanssa, ja moni sanoo, ettei uskalla aloittaa yliopisto-opintoja, sillä he pelkäävät tukien mahdollista takaisinmaksua. Rosenlund muistelee tässä opiskelun aloituksen aikoja 10 vuotta sitten; uskoisin, että tilanne on entisestään kiristynyt sen jälkeen ja tuottaa entistä enemmän pudokkaita. Opetus on heikentynyt ja yhä useampi koulutusohjelma lakkautetaan kansantaloudellisesti ”turhana”.

Rosenlund itse on perheensä ensimmäinen yliopisto-opiskelija, joka sai työväenluokkaisilta vanhemmiltaan erilaisen henkisen perimän. Rahan ja vallan huoneisiin pääsemättömyys ei tässä kertomuksessa kuitenkaan johdu ensisijaisesti työväenluokkaisuudesta, vaan elämäntilanteen aiheuttamasta köyhyydestä. Kenties, jos Mathias ei olisi perustanut perhettä 21-vuotiaana ja olisi jatkanut opintojaan huolettomana sinkkuna, hän ei olisi koskaan kysynyt itseltään näitä kysymyksiä, joita hän kysyy nyt. ”On olemassa erityisiä huoneita, jotka tuntuvat suoltavan rahaa melkein automaattisesti, mutta minulla ei ole niihin asiaa”, hän toteaa.

Minulla olisi raakoja ratkaisuja tarjottavana lapsiperheille, jotka kamppailevat köyhyyden kanssa. Rosenlund kysyy tässä, voiko lasta päästää elokuviin, jos tilillä on vain 20 euroa. Hyväsydämiset, keskiluokkaiset vanhemmat tekevät niin, sillä pelkäävät lastensa syrjäytymistä. Itse olen ollut superkiltti ja ostanut kaikenlaista turhaa varastaen laskuista, jotka ovat sitten siirtyneet ulosottoon. Tunnen pientuloisia vanhempia, jotka ovat selättäneet köyhyyttään edes vähän kieltämällä lapsilta lähestulkoon kaiken kuluttamisen. Tunnen sankareita, jotka pyöräilevät kaupungin toiselle laidalle ostamaan LIDL:istä kymmenen centtiä halvempia maitopurkkeja kuin lähikaupasta ja myös niitä, joilla riittää pokaa viedä lapsi syntymäpäiväkutsuille ilman lahjaa. Tunnen myös perheitä, jotka eivät koskaan käy missään kotikaupunkinsa ulkopuolella. Tunnen läpikotaisin maailmankuvan, jossa elämän ainoat koordinaatit keskittyvät KELA:n, sossun ja te-toimiston pyhään kolminaisuuteen, ja jossa lapsia kasvatetaan elämään etuuksien varassa, sillä parempaa tulevaisuutta ei ole näkyvissä horisontissa. Koska työväenluokkaiset työt vähenevät, uusi työväenluokka on jo valmiiksi syrjäytettyä. Rosenlund kirjoittaa akateemisesta köyhyydestä, joka sekin voi luisua ainakin rahallisesti vastaaville urille. Kaikki köyhät päätyvät syömään samoja 19 centin makaroneja, sillä spelttipasta on kymmenen kertaa kalliimpaa.

Teoksen kirjoittaminen on vaatinut kirjoittajaltaan suurta rohkeutta, mutta myös armollisuutta ja anteeksiantoa itselle ja muille. Oikeastaan teksti ei tunnu kolmikymppisen kirjoittamalta, vaan vanhan sielun, joka on jo nähnyt koko inhimillisyyden kirjon ja osaa valmistautua mihin tahansa johtuen syvästä elämänkokemuksestaan. Itsekin olen yrittänyt kirjoittaa omaa köyhyyskertomustani siitä asti, kun muutin Koivukylän torniin, mutta en ole koskaan kyennyt saattamaan sitä loppuun. Se ei johdu sanojen puutteesta, vaan fyysisestä pahoinvoinnista – tämäntyyppinen köyhyyden kierre kun on etova asia. Siksi ihailen Mathias Rosenlundia miehenä, joka on kirjoittanut itsensä kirjailijoiden luokkaan, ”niiden luokkaan, jotka todistavat kertomuksillaan”.

 

 

 

Monokulttuurin viimeiset kertomukset

UmayyaJes! Sain käsiini Umayya Abu-Hannan uusimman muistelmateoksen Alienin silmin – Helsinki ja Uusimaa muukalaisen kokemana (Siltala, 2014). Kaikkia Umayyan teoksia en olekaan lukenut, en ainakaan toiseksi viimeistä Multikultia, joka on saanut aikaan suurta pahennusta persu- ja hommafoorumilaisten porukoissa. Viimeksi luin suurta tuohtumusta Umayyan lausunnoista liittyen pääkaupunkiseudun asumiseen ja taannoiseen HS:n artikkeliin (12.1), jossa kerrottiin isojen maahanmuuttajaperheiden asumistarpeista pääkaupunkiseudulla. Umayyaa pidettiin kommenttiosiossa maamme monikulttuuristumismädätyksen alkuna ja juurena.

Asumisen ja kaupunkisuunnittelun ekspertiksi Umayya selvästi profiloituukin tämän teoksen kautta. Hänen pitkä kokemuksensa Helsingin kaupunginvaltuustossa ja kiinteistölautakunnan jäsenenä kertoo tarinaa konkreettisen poliittisen vaikuttamisen kentiltä. Samoin Umayya kertoo paljon omista asumiskokemuksistaan, jotka kieltämättä Koivukylää lukuunottamatta kuulostavat elitistisiltä. Umayya ei ota kantaa isojen ”superasuntojen” tai hartaiden muslimien asumistarpeiden kunnioittamisesta, mutta tuo esiin omakohtaisia kokemuksiaan asumisesta taloyhtiöissä, joissa mitään ei sallita, ei edes pihatulppaaneja eikä persoonallisia ovikylttejä. Koen sympatiaa hänen kanssaan erityisesti kohdissa, joissa hän ilmaisee asumistarpeikseen kaasuhellan, kylpyammeen ja turkoosinvärisen keittiön lattian. Tämäkin on moninaisuutta – pieniä asioita, jotka saattavat silti merkitä arjessa paljon.

Abu-Hanna tunnetaan kärkevistä kommenteistaan suhteessa Suomen takapajuisuuteen, ja monet vetävät niistä herneen nenään. Itse koen, että jos ihminen on asunut jossain maassa 30 pitkää vuotta, on kansalainen ja aktiivinen poliittinen toimija, silloin hänellä on oikeus kritisoida yhteiskunnan epäkohtia siinä missä kuka tahansa täällä syntynyt. Isoimmat pyyhkeet hän antaa isojen kaupunkien monikulttuurisuuskeskuksille, joiden johdossa ja vakituisissa työpaikoissa on aina kantasuomalaiset:

”Kaupunki ei ole monikulttuurinen, kun valtaväestö ohjailee monikulttuurisuutta kuin päiväkotitoimintaa.”

Syvä huokaus. Näinhän tilanne edelleen on, valitettavasti. Päiväkotifiilistä ei voi välttää, elleivät maahanmuuttajat itse pääse keskustensa palkallisiksi johtajiksi. Itse olen ainakin lopettanut käymisen keskuksissa, joissa kantasuomalaiset saavat palkkaa ja maahanmuuttajia työllistetään erilaisiin kokeiluihin 9 e päivärahalla.

Abu-Hanna itse kulki pitkän tien kansatieteen ja aasialaisten kielten opiskelijasta media-alan moniosaajaksi, ja koulutukseen ja opetukseen liittyvät muistot ovat myös kuvaavia. Hänelle suositeltiin pitkään pelkästään äidinkielensä arabian opintoja, vaikka hän ei ollut kiinnostunut arabian opetuksesta tuleville rauhanturvaajille ja kriisialueen työntekijöille. Media-alan koulutuksesta ja myöhemmästä urasta ammattikorkeakoulun opettajana hänellä on positiivisempaa kerrottavaa kuin perinteisistä yliopisto-opinnoista. Taistelu työpaikoista ei ollut ruusuilla tanssimista ja väliin mahtui pitkiä työttömyysvuosia. Kuitenkin hän sai Suomessa asuessaan toimia monilla keskeisillä näköalapaikoilla, politiikassa, medioissa, koulutuksessa ja taiteissa. Kokisin, että hänen roolinsa maahanmuuttajataustaisten nuorten tsemppaajana on ollut merkittävin. Teoksessa onkin monia merkittäviä kohtaamisia nuorten kanssa, jotka ovat päässeet pitkälle, tunnetuimpana heistä ehkä (ei enää niin nuori) Arman Alizad.

Vaikka muistelmien suurin anti on poliittisessa toiminnassa ja suomalaisen yhteiskunnan rakenteiden pohdinnassa, Abu-Hanna jättää paljon tilaa yksityiselämän pienille iloille ja ystävyyksille. Kirjaa voi lukea myös 60-luvulla syntyneiden sukupolvimuistelmana, sillä tässä analysoidaan Kauko Röyhkän, Tuomari Nurmion, Liisa Akimoffin ja muiden artistien merkitys ja bailataan hullun lailla Gay Gambrinissa. Hullut naiset löytävät Guerrilla Girlsit ja liimailevat vastaavia Lahna-taideteoksiaan kaupunkitiloihin öiseen aikaan. Taloja vallataan ja luksusaamiaisia nautitaan Seurahuoneella, vielä siinä vaiheessa, kun kukaan ei tiennyt niiden halvasta hinnasta. Elämäniloisimmat havainnot liittyvät tässä taiteisiin ja muotiin, esimerkiksi ”arabitaustaisen” naisen oikeuteen käyttää syvään uurrettuja kaula-aukkoja. Yleinen kommentti, jonka hän sai nuorempana liikkuessaan Helsingin yöelämässä, oli: ”eikö sinun kulttuurisi/uskontosi kiellä tätä?”

Itkin ja nauroin ääneen monessa kohdassa. Käsittämättömimmät naurut tuli 80-luvun HIV-hysteriasta, työpaikkahaastatteluista ja erilaisten ammattilaisten suhtautumisesta maahanmuuttajien automaattisesti kantamiin viruksiin. Esimerkiksi hakiessaan Stockmannin vaatemyyjän työtä Abu-Hannalle tarjottiin vähemmän näkyvää vihannesten hyllyttäjän hommaa, sillä edellytyksellä, että hän käy hepatiittitesteissä. Jouduttuaan vuosikausia todistamaan HIV-negatiivisuuttaan eri tiskeillä hän lopulta pääsi valistamaan poliitikkokollegoitaan kondomikasvatuksessa.

Teoksen rakenne on paikoitellen kovin fragmentaarinen. Ajallisen lineaarisuuden puute ei haittaa, mutta välillä viittaukset erinäisiin asumisratkaisuihin ja lukuisiin av(i)oeroihin tuntuivat hätäisiltä. Kirjassa on myös paljon julkkisjuoruja, esim. voimme jäädä pohtimaan sitä, miksi kohujuristi Heikki Lampela kävi takavuosina gaalatilaisuuksissa ase taskussaan. On makuasia, lämpeneekö tällaisille anekdooteille – minua ne naurattivat, mutta jonkun muun mielestä teoksessa saattaa olla liikaa henkilöitä.

Kokonaisuutena Alienin silmin on merkittävä virstanpaalu yhteiskunnallisena muistelmana, jota taatusti käytetään tulevaisuudessa myös tutkimusmateriaalina. Suosittelen teosta en pelkästään meille, joilla on julkinen kukkiksen, mokuttajan, suvakin tai anarkomarkon maine, vaan myös esimerkiksi kaupunkisuunnittelusta tai tulevaisuudentutkimuksesta kiinnostuneille. Eritoten teos sopii niille, jotka pohtivat vaihtoehtoisia menneisyyksiä ja tulevaisuuksia ja jotka ovat tietoisia homogeenisen kansallisen tarinankerronnan vaaroista.

 

Mietteitä työllistymisestä, osa 2

rekrytointikeskusYli puoli vuotta on kulunut kokemastani edellisestä työvoimapoliittisesta interventiosta, uravalmennuskurssista, jolla istuin turhautuneena kuulemassa palveluihin hakeutumisesta. Olen edelleen työtön. Putosin peruspäivärahalle ja joudun pian muuttamaan pienimpään mahdolliseen asuntoon lapsineni ja kirjoineni, koska tämänhetkiset tuloni yhteenlaskettuina eivät riitä nykyisen vuokran maksamiseen. Toimeentuloluukulla asioiminen pelottaa, sillä minulle on aiemminkin sossussa asioidessa tapahtunut henkisiä romahduksia siinä vaiheessa, kun sosiaalityöntekijä on kommentoinut tiliotteeni turhia menoja, kuten kahvilassa käyntejä. Nythän luukulla asioidaan vain ensimmäisellä kerralla, jonka jälkeen siirrytään kasvottomaan asiointiin, mutta jokainen kuitin kiikuttaminen ja hakemuksen täydennyspyyntö stressaavat  etukäteen. Mieluummin muuttaisin metsään ja eläisin mustikoilla kuin raportoisin sosiaaliviranomaisille siitä, mihin kulutin 3 euroa kolme kuukautta sitten.

Tällä välillä olen hakenut kymmeniä opetus-, kulttuuri-, sosiaali- ja hallintosektorien töitä saamatta ainuttakaan kutsua haastatteluun. Tavallisesti hakemani paikan saa nuori, vastavalmistunut sosionomi tai tradenomi AMK. Opetusalan eioo-vastauksista en ole harmissani, sillä vaikka olen opettanut vaativia itse suunnittelemiani kursseja jo 17 vuoden ajan, minulta edelleen puuttuvat pedagogiset opinnot. Muista töistä olen katkera, sillä olen kokenut olevani moniin superpätevä ja tarpeeksi kokenut. Vaikka en olisi tullut valituksi, olisin ainakin ansainnut haastattelukutsun tai ystävällisen ei kiitos-kirjeen. Mustalle listalleni joutuvat työnantajat, jotka eivät edes ole viitsineet tiedottaa valinnasta. Näitä on monia, esimerkiksi (yllättävän hyvämaineisia) kansalaisjärjestöjä ja sosiaalialan yrityksiä. Hakupäätöksistä kuullessani valitettavasti usein tulee mieleen, että paikkaan on säästösyistä valittu matalasti koulutettu untuvikko, jolle voidaan maksaa TES:in mukaista minimipalkkaa. Valinnoista ei edes tiedoteta valitusten tulvan pelossa.

Viime viikkoina olen aktivoitunut aikeissani pyrkiä joko työvoimakoulutukseen tai työkokeiluun. Molemmista saa 9 euron kannustinpäivärahan, joka isossa kaupungissa riittää edestakaiseen bussimatkaan ja eväisiin, muttei lämpimään lounaaseen. Palkkatukioptioon koen olevani liian ”huono”, sillä pääasiallinen aiempi työkokemukseni on akateemista eikä minulla ole tarvittavaa ”käytännön” näyttöä. Akateeminen työkokemushan ei ole ”käytännöllistä”, vaan ”turhaa” – olen työnhakijana heikommassa asemassa kuin olin 16-vuotiaana lukiolaisena, jolloin ostovoimaan ja inflaation suhteutettuna hankin enemmän rahaa kaupan kassalla kesätöissä kuin hankin nyt perheellisenä työttömänä, jolla on vuokra maksettavana. Viiden kielen kielitaitoni, julkaisuni, kenttätyöni, tutkijavaihtoni, kansalaisaktivismini, saamani apurahat, tuottamani taideprojektit ja monen vuoden vapaaehtoistyö ovat kaikki ”turhia” verrattuna välisuomalaisen ammattikorkeakoulun autuaaksi tekevään tutkintoon ja ”käytännön” työkokemukseen, jota mitataan palkkatyökuukausina muissa työyhteisöissä kuin yliopistolla. Toisin sanoen minut on nollattu.

Monesti olen ollut aikeissa lähettää hakemuksen, jossa pimitän tohtorintutkintoni, mutta hakemissani töissä maisterintutkintokin olisi luultavasti ollut liikaa. Koska minulla ei ole alempia opisto- tai AMK-tasoisia tutkintoja, seuraava aste olisi yo-todistus. Mietin, kuinka paljon kehtaisin elämästäni deletoida, että mahtuisin hyväksyttävän, kuuliaisen ja ”helpon” työntekijän muottiin. 23 vuoden lukion jälkeinen mitään tekemättömyys ja sossuäitiys eivät nekään vakuuta tulevia työnantajiani, mutta niillä pääsisin helpommin kuntouttavan työllistämistoiminnan piiriin tai jopa eläkkeelle.

Kotikaupungissani Tampereella on alkamassa kaksi työvoimapoliittista koulutusta, joista olen kiinnostunut: lähihoitajan ja tiedottajan opinnot. Tiedottajan opintoihin olisin soveltuvampi, mutta tiedotusalan työtilanne ei kannusta hankkimaan tätä pätevyyttä. Niin monet tuntemani pitkän kokemuksen tiedotusalan ammattilaiset ovat työttömiä tai sinnittelevät pienillä freelance-keikoilla, ja oma kokemukseni rajoittuu toistaiseksi vain bloggaamiseen. Ei nappaa. Lähihoitajan koulutus tuntuu hyödyllisemmältä, mutta ajatus koulutukseen hakeutumisesta aiheuttaa naurunpyrskähdyksiä muistaessani ne monet kerrat, kun hain sosiaalialan kouluttajien sijaisuuksia saamatta koskaan hakemuksiini vastakaikua. Olen ohjannut graduja, tehnyt väitöskirjojen esitarkastuksia ja ollut jopa vastaväittäjänä, mutta alemmille tasoille en opettajaksi kelpaa. Kelpaankohan opiskelijaksi, sitä vimmaisesti mietin.

Lähihoitajan alkavasta koulutuksesta olen yrittänyt saada lisätietoja te-toimistosta. Paikan päällä ei voi kuitenkaan tavoittaa muita kuin lätkä kaulassa maanisesti heiluvia luku- ja kirjoitustaitoavustajia, jotka lähinnä auttavat maahanmuuttajia sanojen oikeinkirjoituksessa eivätkä suostu vastaamaan mihinkään substantiaaliseen kysymykseen. Minulle lukutaitoassistentti iski puhelimen käteen, jotta voisin ilmaiseksi soittaa Työlinjalle. Puoli tuntia odotusta oli liikaa, joten jätin yhteydenottopyynnön netissä. Lupasivat yhteydenottoa kahden viikon sisällä, mutten jaksanut odottaa. Olen toistanut pyyntöni jo kahdesti. Mitään ei kuulu. Ehkä pyyntöni on liian vaikea, tai koulutuksista vastaavat ovat lomilla. Pitkäaikaistyöttömille aika on kuitenkin kallista, ja jokainen viikko, jolloin emme tee mitään toimeentulomme vuoksi, sysää syvempään ahdinkoon. Ennen vanhaan sitkeä sissi sai vastauksen kysymykseensä samana päivänä vuoronumerolla. Se tuntui reilummalta kuin viikkokausien puhelimen kyttääminen. (Vielä vanhempina aikoina akateemisille oli jopa omat, räätälöidyt palvelut, mutta niiden muistelu johtaisi jo epätoivon syöveriin.)

Viimeinen oljenkorsi on se paljon parjattu työkokeilu. Soitin tänään Tampereen kaupungin työllistämispalveluihin varatakseni aikaa heidän työvoimaneuvojalleen päästäkseni ns. ARVI-palveluun, jossa tilanteeni kartoitettaisiin perinpohjaisesti ja myös pohdittaisiin mahdollisuuksia löytää työkokeilu- tai palkkatukimahdollisuutta kaupungin organisaation sisällä. Puhelimeen vastasi tyly vastaanottovirkailija, joka torpedoi pyyntöni ensi kättelyssä siksi, että kerroin käyneeni muutaman kerran TE-keskuksen työvalmentajalla. Kaksinkertainen asiakkuus ei kuulemma ole mahdollista. Lupasin lopettaa TE-keskuksen asiakassuhteen, mutten siltikään saanut aikaa. Virkailija teki selväksi, ettei lähiaikoina kannattaisi lähestyä heitä uudelleen. TE-keskuksessa asioidessani minua on kannustettu olemaan yhteydessä kaupungin TYPA:an erityisesti minulle sopivimman paikan etsinnässä. Haluaisin nimenomaan keskustella kaupungin virkailijan kanssa siitä, kuinka kuntasektorille voisi työllistyä epävirallista tietä, kun rekrytointikielto on päällä eikä sijaisiakaan oteta.

Olen pitkästä työttömyydestäni huolimatta säilyttänyt itsetuntoni rippeet. Lähestyn työnantajia ja työllistämiskoneiston ilkeämpiäkin velhoja suht reippaasti. Viime viikkojen byrokraattiset kohtaamiset ovat kuitenkin alkaneet välittää viestiä, että elämäni olisi arvoton. Nämä osallistavan työvoimapolitiikan ja sosiaaliturvan uudet härdellit ovat tehty niin uuvuttaviksi, että mietin, kuinka käy niille, jotka eivät taida globaalin kilpailuyhteiskunnan assertiivista kyynärpäätaktiikkaa, luotaantyöntävää minä-minä-ajattelua (itse sain siitä laajan oppimäärän yliopistolla). Kuinka käy niille, jotka eivät jaksa purnata ja joille muutama tyly sana luukulla saattaa johtaa paniikkihäiriöön? Kuinka käy aremmille, ujommille, niille, joille työttömyydestä julkisesti puhuminen on jo omanlaisensa kasvojen menetys? Kuinka käy niille, jotka piileskelevät asunnoissaan uskaltamatta edes viedä roskapussia niinä tunteina, kun työtätekevä kunnon kansa on sorviensa äärellä?

Kun en muuta voi, niin yritän puhua jonkun heistäkin puolesta.

Woodbrooke ja Mahatma Gandhin varjo

WoodbrookePäädyin viettämään viikon Birminghamissa, koska löysin kiinnostavan majapaikan, kveekareiden ylläpitämän Woodbrooke Quaker Study Centren kaupungin laitamilta Bournvillen kylästä. Kveekareiden uskoon ja elämänkatsomukseen olen tutustunut pikkuhiljaa vuosien varrella, ja koen sen olevan hyvin lähellä omia arvojani, ehkä lähempänä kuin muiden tuntemiani kristillisten ryhmittymien. Alunperin ilmoittauduin keskuksen viikonloppukurssille, mutta suunnitelma muuttui viikon mittaiseksi turismiksi perhesyistä. Kuitenkin ajatus majoittumisesta kveekareiden keskuksesta kihelmöi jo etukäteen.

032Woodbrooken kurssikeskus perustettiin jo v. 1903 suklaatehtailija George Cadburyn (1839-1922) perintötilalle. Cadbury tunnettin aktiivisena kveekarina ja työväenluokan sosiaalisten olojen parantajana. Hän rakennutti suklaatehtaansa ympärille Bournvillen ”mallikylän”, jossa oli erityyppisiä asuntoja eri elämänvaiheessa oleville työntekijöille. Erityistä huomiota laitettiin työntekijöiden harrastustoimintaan ja viherrakentamiseen. Bournvillen alue on edelleen puistomainen paratiisi runsaine ulkoilualueineen ja hyvinhoidettuine pihoineen. Sen puistoissa tapaa eksentrisiä hahmoja, kuten afrikkalaisia oopperalaulajia ja eläkkeellä olevia pienoisveneharrastelijoita. Lähimailla on n. kilometrin säteellä jopa kaksi kveekareiden hartauspaikkaa, Bournvillen ja Selly Oakin kokoukset, jotka molemmat tapaavat sunnuntaiaamuisin uskollisesti. Oikealla kuva Bournvillen ystävien rakennuksesta.

Woodbrooken kartanoalue on luultavasti villimmässä kunnossa kuin 1800-luvulla varojen ja työvoiman puutteessa, mutta osittain rämettynyt puutarha kertoo ekosysteemin luonnonmukaisuudesta. Kävely tiluksilla on kuin kävelisi viidakossa. Salaisia piilopaikkoja löytyy kaikkialta. Mieleeni juolahti lapsuudessa rakastamani teos Frances Hodgson Burnettin Salainen puutarha, vaikka siinä kuvattu ympäristö onkin Woodbrookea kaupunkimaisempi. Paikka lupaa omaa tilaa ja rauhaa – jopa ruokasalissa oli hiljainen pöytä retriittiä kaipaaville.

Gandhi LancashireWoodbrooken historian tähtihetkiin kuuluu Mahatma Gandhin vierailu keskuksessa v. 1931. Noihin aikoihin paikalliset britti-imperialismia vastustavat aktivistit olivat innokkaita oppimaan gandhilaiseen tapaan kehräämistä ja khadi-kankaan kutomista. Gandhi-jin luentoa keskuksessa oli kuulemassa 300 ihmistä sadalle suunnitellussa salissa. Gandhin huone oli numero 13, jonne kuulemma on aina kysyntää – itse en osannut moista kysyä ja olin tyytyväineen huoneeseen numero 56. Joka suhteessa historian havina tuntuu sokkeloisessa rakennuksessa. Jos seinät voisivat puhua, ne puhuisivat varmasti radikaalimmista poliittisista ideoista kuin mitä keskuksessa kuulee tänä päivänä. Viereisessä kuvassa Gandhi puhumassa Lancasterin tehdastyöläisille. Woodbrooken seinillä oli vastaavia kuvia Birminghamin vierailusta. Melkoinen rokkitähden kiertue on ollut kyseessä.

Woodbrooken huoneet haisevat vanhalle talolle ja lieville kosteusvaurioille. Muuten keskuksessa on todella siistiä ja palvelu pelaa esimerkillisesti. Kylpyhuoneet ovat äskettäin rempatut ja tarjolla on maailman parasta hunaja-sitruunaruoho-suihkugeeliä ja shampoota. Sängyt olivat supermukavat ja muutenkin uni maittoi rauhallisessa puistossa. Superallergisille en paikkaa suosittele, mutta itse en saanut homeallergiaan viittaavia oireita. Aamiaispöytä on runsas ja niin luomuinen, ettei edes täyden brittiaamiaisen syöminen tuntunut suurelta synniltä. Keskuksessa voi myös halutessaan tilata puoli- tai täysihoidon – keittiö vaikutti ammattimaiselta ja monipuoliselta, vaikka en muille aterioille osallistunutkaan. Kveekareiden toiminnasta kiinnostuneille on tarjolla aamuisin puolen tunnin hiljainen hartaus ja iltaisin vartin mittainen hartaushetki. Tietysti keskuksessa voi ja saa olla ilman mitään hengellistä intressiä, eikä ilmapiiri muutenkaan tuntunut ahdasmielisen uskonnolliselta.

Käännynnäisten innosta ja raivosta

my-home-town-fanaticsTänä pääsiäisenä minulla on jäänyt levy päälle ei mihinkään kristilliseen asiaan, vaan keskusteluun Britannian monikulttuurisuuden kriisistä. Voisihan sitä aikaansa huonomminkin käyttää, mutta katsomani dokumentit jäivät niin pahasti ihon alle kummittelemaan, etten tunnu pääsevän kuvista eroon, ellen kirjoita niistä.

Keskiviikkona tuli TV2:lta BBC:n dokumentti Kotikaupunkini kiihkoilijat (My Home Town Fanatics, 2012), jossa nuori toimittaja Stacey Dooley palaa kotikonnuilleen Lutoniin ottamaan mittaa paikallisista äärioikeistolaisista ja islamisteista. Luton on saanut viime vuosina ikävää julkisuutta vihamielisistä mellakoista ja mielenosoituksista, samoin moni terrorismista kiinni jääty tai epäilty on kotoisin kaupungin monikulttuurisesta lähiöstä Bury Parkista. Noin Tampereen kokoisessa Lutonissa on 30 moskeijaa ja osa kaupungin alueista tuntuu täysin pakistanilaisilta. Dooley itse oli käynyt aidon monikulttuurisia kouluja ja hengaillut aasialaisten tyttöjen porukoissa, joten kaupungin etnistä koostumaa hän ei ihmettele. Sen sijaan huoli islamismin noususta oli kouriintuntuva. Kävellessään kaupungin tietyissä osissa hän saa suoraa kommenttia viettelevästä pukeutumisestaan, vaikka on pukeutunut tehtäväänsä varten poikkeuksellisen peittäviin vaatteisiin. Dooley antaa kriitikoilleen takaisin samalla mitalla. Dokumentin yleinen sävy on varsin aggressiivinen ja ahdistavakin. Tässä tavataan sekä Britannian äärioikeistoa, English Defence Leaguen kannattajia että hardcore-islamisteja, mutta myös maltillisia muslimeja, joiden elämään mahtuu muutakin kuin uskonto.

EDL:n kotimainen versio olisi ehkä Suomen Sisu tai Hommaforum; liikkeellä ei ole muuta agendaa kuin maahanmuuttokriittisyys. Vaikka dokumentti ei sympatiseeraa näiden huligaanien toimintaa, se osoittaa kouriintuntuvasti toiminnan motiiveja ja syitä. Dooleyn lähestymistapa muistuttaakin Leena Sharman tyyliä uudessa kirjassa Ne – tässä yritetään päästä molempien ääriryhmittymien ihon alle. Huomaan myös, että dokumentista on tullut äärioikeistolaisten suosikki YouTubessa. Kai se on elävä postikortti katoavasta Englannista, sekoitus nostalgiaa ja surua.

My brother IslamistJatkoin tästä vielä rankempaan ja henkilökohtaiseen pläjäykseen, Robb Leechin dokumenttiin My Brother the Islamist (2011) , joka kertoo kahden veljen ongelmallisesta suhteesta toisen käännyttyä islamiin. Kun Richardista tulee Salahuddin, hän ei enää suostu tervehtimään veljeään oikealla kädellä, sillä oikea käsi kuuluu vain puhtaille uskonveljille. Salahuddin kuuluukin yhteen Lontoon pahamaineisimmista porukoista, vihamielisen saarnaaja Anjem Choudaryn Islam4UK-verkostoon, joka sittemmin on lakkautettu terrorisminvastaiseen lakiin vedoten. Veli on muuttunut huumorintajuttomaksi ja ehdottomaksi tuomariksi, joka imitoi kaikessa Muhammedia. Jopa jalkapallo on syntiä, sillä se vie Salahuddinin ajan Palestiinan kärsivien lasten tilanteen murehtimiselta.

Suurempi huoli kuin veljestään dokumentaristi-Robbilla on 17-vuotiaasta Benistä, joka nuoruuden hurmassaan lähtee Salahuddinin porukoihin Lontooseen levittämään sanaa.  Ben on edelleen lempeä ja inhimillinen tapaus, jolle Robb ei tahtoisi käyvän huonosti. Dokumentti osoittaa hienolla tavalla myös Benin ja tämän äidin neuvottelut uskosta ja henkilökohtaisista rajoista. Tässä äiti ei enää voi isolle pojalleen mitään, sillä poika tuntuu tietävän tasan tarkkaan, mitä haluaa. Kasvatettuaan Osama-parran Ben näyttää yhtä ukkomaiselta kuin Salahuddin. Ylipäänsä miespuoliset brittikäännynnäiset näyttävät koomisilta ja jotenkin juuriltaan revityiltä – heidän punertavat partansa naurattavat tahattomasti.

Osama-partaisten ukkojen toiminta nostatti verenpainettani siksi, että huomasin heidän olevan molemmissa dokumenteissa täyspäiväisiä fanaatikkoja ilman huolta päivittäisestä toimeentulosta. Perheen elättäminenkään ei vaa’assa paljoa paina, jos elämäntapana on länsimaiden vihaaminen. Tuskin kukaan Euroopan maissa ottaa Osaman kaksoisolentoa edes vapaaehtoistöihin, niin negatiivisia konnotaatioita tuo ”muoti” herättää.  Britannian toimeentulotukijärjestelmä vaikuttaakin anteliaammalta kuin Suomen. Veronmaksajien varoilla tässä sanaa levitettiin – antakaa anteeksi klassinen persu-retoriikkani, mutta päädyin päätelmääni ilman persuja.

Oikeassa maailmassa Salahuddin Dart istuu nyt kuuden vuoden kakkua terrorismiyrityksestä yhdessä luultavasti dokumentissa esiintyneiden uskonveljien kanssa. Benin kohtalo jäi askarruttamaan vaivaavasti. Anjem Choudary on edelleen vapaalla jalalla. Vaikka miehellä on julkinen esiintymiskielto Britanniassa, käy hän uskollisesti levittämässä sanaa pienemmissä Euroopan maissa, kuten Suomessa, jonne hän teki seminaarikeikan vuoden 2013 keväällä. Henkilökohtaisesti pidän Suojelupoliisin toimia löysäkätisinä, kun he sallivat kovan linjan islamistien esiintymisen maahanmuuttajayhteisöissämme. Choudaryn kaltaiset nilkit ovat pahimpia, sillä he laittavat nuoret noviisit tekemään likaisen työn ja esittävät itse viatonta lammasta.

Kolmas katsomani dokumentti, Make Me A Muslim (2012), oli onneksi iloisempi. Siinä pakistanilaissyntyinen malli Shanna Bukhari reissasi ympäri Britanniaa haastattelemassa nuoria naiskäännynnäisiä. Tässä puhuttiin enemmän muodista ja naimahuolista, eikä nuorten brittinaisten toiminnasta noussut poliittista huolen häivää.  Naiset olivat kääntyneet islamiin pidemmän harkinnan jälkeen ja rauhanomaisemmin kuin edellisen dokumentin miehet.

Ylipäänsä Britannian tilanne herättää kysymyksiä, sillä sosiaalisten ongelmien kentällä Britannia on ollut pitkään edelläkävijämaa – vastaavat ongelmat esiintyvät esimerkiksi Suomessa kymmenen tai parinkymmenen vuoden viiveellä. Maidemme maahanmuuton historiat ovat erilaisia, mutta maahanmuuttopolitiikassa on yhtymäkohtia. Maiden vertailu on kuitenkin vaikeaa ihan numeroista johtuvista syistä. Dokumenttien herättämä päällimäinen kysymykseni on: mitä tehdään, jos valtakulttuurilla ei enää ole tarjottavana positiivisia samastumisen malleja – jos nuoriso on menettänyt kulttuuriset juurensa, historian tajunsa ja kansallisen ylpeytensä? Britanniassa vahvoja yhteenkuuluvuuden merkkejä ovat jalkapallo ja pubikulttuuri, mutta monessa muussa suhteessa peli on jo menetetty. Koulujen monikulttuurinen ideologia on kenties mennyt liian pitkälle – oppilaat saavat tietoa vähemmistöjen tavoista ja uskonnoista, mutta valtakulttuurin historiaan suhtaudutaan vähätellen. Näissä olosuhteissa islamiin kääntyminen on fiksun ja herkän nuoren looginen valinta, erityisesti jos hän tulee köyhistä tai epästabiileista oloista. Em. dokumenteissa pojat tulivat tasapainoisista koulutetuista perheistä, kun taas tytöillä oli kirjavampaa taustaa ja isompia ongelmia esimerkiksi juomisen suhteen. Kuitenkin islamin tarjoama elämäntapa – alistuminen selkeisiin pelisääntöihin – on houkutteleva kaikille itsensä kanssa solmussa oleville. Harvalla kristillisellä kirkolla on valtaa tai intressiä määrätä pilkulleen, kuinka kristityn tulisi elää. Ja koska kristitty oppi on tulkinnanvaraisempaa, se jättää suuremman vastuun yksilölle. Kriisissä elävä ihminen ei välttämättä jaksa tuollaista vastuuta kantaa, vaan häntä miellyttää oppi, joka kertoo minuutilleen, milloin pitäisi herätä.

Tästä infopläjäyksestä jäi sekava ja maailmantuskainen olo. Kesäretki Lutoniin kiinnostaisi kyllä, samoin tuore kaunokirjallisuus aiheesta.

Dr. Damages kaiken korjaa, tietenkin!

doctor-damages-episode-88Kyse ei kuitenkaan ole lastenohjelmasta, vaan nigerialaisesta late night show’sta, joka lähetetään maailmalle New Yorkista. Dr. Damages-sarjan yli 100 jaksoa voi seurata YouTubesta tai Sahara Reporters-uutispalvelun kotisivulta. Sahara Reporters on mielenkiintoinen vaihtoehtomedia, joka on tullut monelle länsiafrikkalaiselle ainoaksi uskottavaksi tiedonlähteeksi, sillä paikalliset lehdet lähinnä raportoivat presidentin rouvan esiintymisistä gaalaillallisilla. Sahara Reportersia ylläpitävät Yhdysvalloissa asuvat emigrantit, mutta sen keskusteluihin osallistuvat nigerialaiset ja muutkin afrikkalaiset ympäri maailmaa.

Toimittaja Rudolf Okoo Okonkwo on kehittänyt itselleen Dr. Damages-hahmon, kun taas ”tohtorin” seksikkäällä hoitajalla Tomato Josilla on myös oma sarjansa Keeping it Real With Adeola. Adeolan sarjalla on jokseenkin korkeammat katsojaluvut, mutta sen tyylilaji on vakavampi ja siinä toimittaja esiintyy itsenään. Dr. Damages viljelee ilkeää ja verrattaen ”märkää” huumoria, jonka keskiössä tuntuvat olevan Nigerian tämänhetkinen presidentti Goodluck, Paavi, tele-evankelistat ja maan islamilaiset johtajat, jotka haluavat itselleen lisää lapsivaimoja. Hyvää sarjassa on, että nigerialaisten poliitikkojen ja uskonveljien hölmöilyjä verrataan amerikkalaisten ja eurooppalaisten vastaaviin toilailuihin. Erityisen lähellä tohtorin sydäntä on tietysti venäläinen nykypolitiikka, josta löytyy käteviä vertauskuvia nigerialaisen kanssa. Suomalaisia vastineita sarjalle voisivat olla Uutisvuoto ja Hyvät ja huonot uutiset, tosin Dr. Damagesissa on vähemmän vieraita. Tohtorin monologit ovat oiva esimerkki surrealismista taiteen lajina. Erityisen paljon nautin tiedeuutisista.

Olen nauranut melkein pissat housussa noin kymmenelle uusimmalle jaksolle. Vaikka en kaikkia Nigerian poliitikkoja tunne tai edes tunnista, sarja opettaa ulkomaista katsojaa ainakin maan tämänhetkisestä poliittisesta kulttuurista. Asioilla on haudanvakavakin puoli: koska maan hallitukset ovat ainakin 80-luvulta asti keskittyneet pelkästään kleptokratiaan, koulutusjärjestelmä on rappioitunut niin, että tämän päivän päättäjät eivät enää osaa puhua kunnolla mitään kieltä. Dr.Damages nauraa nigerialaisten huonolle englannille, jota voisi tietysti kutsua postkoloniaaliksi vastarinnaksi, mutta harvoin se sitä on. Myös poliitikkojen asenne tavallista kansaa kohtaan on luku sinänsä: en nauranut lainkaan, kun näin maan valtiovarainministerin Ngozi Okonjo-Iwealan, maan ehkä vaikutusvaltaisimman naispoliitikon ja entisen Maailmanpankin korkean viskaalin, esitelmöimässä äänestäjilleen bruttokansantuotteesta. Ministeri Ngozi käytti esimerkkinä kuuluisaa sokerikakkumetaforaa ja suorastaan vittuili kuulijoilleen: ”kun te nigerialaiset miehet kuitenkin otatte uusia vaimoja heti kun kakku kasvaa, niin jääkö kakusta enemmän syötävää kenellekään?” Ministeri Ngoziin verrattuna presidentti Goodluck, eläintieteen tohtori, on kuin kiertokoulun käynyt maalaistollo, joka tuskin osaa edes kettuilla.

Dr.Damages on pienellä budjetilla tehty kulttisarja, jonka rosoisuus on osa sen charmia. Ironista ehkä on se, että ne ”potilaat”, jotka ehkä eniten tätä hoitoa tarvitsisivat, elävät huonojen modeemiyhteyksien talouksissa eivätkä vielä pysty seuraamaan nettitv-lähetyksiä kotoaan. Kiinnostavaa olisikin tehdä sarjasta reseptiotutkimusta eli haastatella katsojia, kysyen: inspiroivatko vaihtoehtomediat poliittiseen toimintaan, antaako poliittinen satiiri eväitä muutoksen etsimiseen, onko tämän tyyppisellä media-aktivismilla vaikutusvaltaa? Keitä ovat Dr. Damagesin ideaalinen yleisö?

Varsinainen Mätäsvaara

Kuva0104Thaimaalaisten marjanpoimijoiden tilanteesta käydään paraikaa kiihkeää poliittista kädenvääntöä, onhan ensimmäinen väärin kohdeltu poimijaryhmä vihdoin aktivoitunut vaatimaan oikeuksiaan poliisi- ja oikeusteitse. Kainuulainen Ber-Ex-firma ei kyennyt löytämään poimijoilleen tarpeeksi marjaisia metsiä, oli pompotellut poimijoita mielivaltaisesti maakunnasta toiseen ja majoittanut heitä jopa autojen peräkärryissä. Poimijoiden noustua kapinaan firma pyrki vähin äänin heittämään kapinalliset paluulennolle vedoten halpamaisesti viisumirikkomukseen. Ber-Exin toimitusjohtaja Kari Jansa on jo itkenyt medioissa, kuinka surullista tulee olemaan, jos siirtotyöläisten palkkaamista koskevaa lakia muutetaan, tyyliin: ”syökää sitten chileläisiä mustikoita, kun oman maan marjat mätänevät mättäille – lopetetaan tämä teollisuus kokonaan.”

Ber-Ex ei kuitenkaan edusta koko maan marjayrittäjien eetosta. Kilpaileva firma Polarica on suhtautunut työsopimusten käyttöönoton ajatukseen suopeammin. Myös mansikkatiloilla olosuhteet ovat humaanimmat, mutta mansikanpoimijat luokitellaankin maataloustyöläisiksi. Suoraan sanottuna minua ei sureta, jos Kainuun työttömät eivät jaksa kerätä lakkojaan itse. Minua ei sureta käyttämättä jääneet marjat. Minua surettavat ihmiset, jotka jäävät muiden ahneuden ja laiskuuden pelinappuloiksi, globaaleiksi maksumiehiksi ja – naisiksi pelissä, joiden sääntöihin heillä ei ole ollut pienintäkään sanomista. Heidän ei ole mahdollista jatkaa tilojensa viljelyä ilman lisätienestien hakemista ulkomailta. Marjoista liikenevät varat menevät suoraan aiempien velkojen lyhennykseen, ei plasmatelkkareihin tai uusiin jeeppeihin.

Poimijoiden tilanteesta ollaan kyllä keskusteltu Suomessakin jo vuosikausia, sitä on tutkittu yliopistojen projekteissa ja siitä on tehty ennakkoluulotonta yhteisötaidetta, mutta harvalla meistä on ollut mitään kontaktia näihin työläisiin, sillä he ovat töissä Kainuun ja Pohjois-Karjalan korvessa vähintään 15 tuntia päivässä ja majoittuvat paikoissa, jonne harvalla on asiaa. Heidät kuljetetaan puskaan ja puskasta lentokentälle vähin äänin – harva poimijoista pääsee edes käymään leiriä lähimmässä kaupungissa tai Helsingissä. Ennen thaipoimijoiden tuloa marjafirmoilla ei ollut high-tech-puhdistuslaitteita tai kylmiöitä, sillä paikallisten poimijoiden aikaansaamalla volyymilla ei kehitetty infrastruktuuria. Nyt marjabusiness on muuttunut teollisemaksi ja globaalimmaksi, kiitos mobiilien maaorjien.

Päädyin viime lauantaina lapsuuden kylälleni Suolahteen tapaamaan sen Kansantalolle majoittuneita poimijoita. Heitä on tasan viisikymmentä ja he ovat allekirjoittaneet omilla nimillään vetoomuksen epäreilua palkkausta ja epäinhimillisiä oloja vastaan. Paikalla olivat myös Vasemmistonuorten Oikeutta marjanpoimijoille-kampanjaa kaksi vuotta vetänyt Li Andersson, Anna Kontula joka lupasi viedä marjanpoimijoiden terveiset suoraan eduskuntaan, ja poimijoiden matkassa pitkään kulkeneet aktivisti-filmintekijät Junya Lek Yimprasert (kuvassa vasemmalla) ja Richard Thompson Coon.  Lek toimi illan aikana poimijoiden tulkkina, sillä harva heistä osasi englantia. Lekin ja Richardin näyttämässä toisessa filmissä oli paljon tuttuja kasvoja, sillä osa poimijoista oli ollut Suomessa jo monena aiempana vuonna. Niiden katsominen oli taatusti asianosaisille rankkaakin, varsinkin kohtausten, joissa näytettiin asuinoloja ja puuttumattomuutta sairauksiin ja poimimisen aiheuttamiin vaivoihin.

Kansantalolla oli lämmin ilmapiiri, vaikka yhteistä kieltä ei monilla löytynyt. Suolahtelaiset kertoivat, että kulttuureihin on tutustuttu ruoan ja musisoinnin merkeissä. Oireellista maamme poliittisissa oloissa onkin, että thaipoimijoiden oloista aidosti kiinnostunut on pienen paikkakunnan työttömien yhdistys, joka ennakkoluulottomasti otti poimijat hoteisiinsa ja levitti välittämisen verkkoa kohti SPR:ää, seurakuntaa ja muita toimijoita. Poimijat olivat ottaneet Kansantalon kodikseen ja tarjoilivat meille ruokiaan kuin korkea-arvoisille vieraille. Vaikka huoli tulevista jättiveloista ja kotiinpalun järjestelyistä oli käsinkosketeltava, he silti jaksoivat olla kiinnostuneita vieraistaan, vitsailla ja naureskella yhdessä minimaalisella sanavarastolla.

Näinhän se menee, vähävaraiset auttavat toisia vähävaraisia, osattomat osattomia, mutta sydämestäni toivoisin, ettei valistunut kansa menisi leimaamaan Suolahden Kansantalon tapahtumia Vasemmistoliiton itsekkääksi mediakampanjaksi. Poimijoiden aseman kun luulisi koskettavan ihan kaikkia epäsäännöllisissä työsuhteissa toimivia puoluekantaan katsomatta.

Marjankerääjien asuttama kyläkoulu on Big Brother-talon vastakohta: kansa kääntää systemaattisesti selkänsä yhdelle ja seuraa fanaattisesti toista, sijoittaen sen tylsämielisten asukkaiden tsemppaamiseen pahimmillaan kymmeniä euroja. Minulla onkin perverssi tuki-idea marjanpoimijoille. Pantaisiin vaikka Andy McCoy ja Anu Saagim kisaamaan, kumpi saa kerättyä 100 kg puolukkaa päivässä ja laitettaisiin kannustustekstareista tulleet varat marjanpoimijoiden velkojen lyhennykseen.  Thai-poimijoiden joukossa kun oli Andyn ja Anunkin ikäisiä, koko ikänsä raakaa työtä tehneitä veteraaneja, jotka eivät ole istuneet kertaakaan elämässään porealtaassa.

 

Venäläisestä antifeminismistä

Irina VolynezBongasin Aamulehdestä seminaarikutsun ”Venäjän uudet arvot”. Tilaisuudessa oli tarkoitus keskustella mm. feminismistä, lastensuojelusta ja homojen ja lesbojen asemasta yhteiskunnasta. Huomasin kuitenkin seminaaria edeltävänä iltana, että Tampereen apulaispormestari Olli-Poika Parviainen oli torpedoinut Metso-kirjastoon suunnitellun seminaarin. Hänen mukaansa tilaisuus oli vähemmistöjä loukkaava.

Ensin luettuani uutisen olin Olli-Pojan kanssa samoilla linjoilla. Olen seurannut seminaaria puuhanneen Johan Bäckmanin ja hänen Antifa-porukkansa touhuja jo vuosia, enkä ole välittömästi vaikuttunut heidän tavastaan argumentoida medioissa. Mutta asiaa hieman mietittyäni tulin toisiin ajatuksiin. Koska itse olen ollut feministi teini-ikäisestä saakka ja julistanut  nais- ja sukupuolentutkimuksen ilosanomaa puolet elämästäni, mieleeni tulee, että ehkä myös ilosanomani vastustajilla voisi olla luvallinen paikka puhua omista ajatuksistaan.

Hommasin siis sähköpostitse Irina Volynezin, kazanilaisen aktivistin ja neljän lapsen äidin pamfletin Venäläisen äidin pyhä velvollisuus (2013, Venäläiset äidit Suomessa ry). Irina kannattaa uutta Suur-Isänmaapuoluetta ja on mukana Miljardi venäläistä-kampanjassa ja Internet-kodinturvajoukoissa. Suurperheen äitinä hän on kokenut joutuvansa syrjityksi, kun ihmiset kysyvät häneltä noloja kysymyksiä perheen lapsiluvusta. Joissain asioissa olenkin Irinan kanssa samaa mieltä: mielestäni suurperhe on joillekin yksilöille luontainen tapa olla maailmassa (kunhan eivät tunge malliaan muille). Pohjoismaisessa lastensuojelussa on taatusti paljon epäkohtia, jotka vaativat akuutteja toimenpiteitä. Venäläisessä perhekulttuurissa on paljon hyvää ja kaunista. Ei ole oikein, että länsimaista feminismiä tungetaan automaattisena ratkaisumallina muiden kulttuurien ongelmiin.

Sen sijaan pelkään ihmisiä, jotka joka toisessa lauseessa kutsuvat itseään patriooteiksi. Pelkään kaikkia kodinturvajoukkoja, olivatpa ne virtuaalisia tai fyysisiä. Minusta lasten ja nuorten seksuaalivalistus on elämää ylläpitävä voima, varsinkin maissa, joissa HIV/AIDS-tilastot ovat korkeita, mukaanlukien naapurimaamme. En usko, että on oikeita tai vääriä satuja, vaan lasten pitäisi kuulla mahdollisimman monenlaisia sellaisia. Ja jos SUVAITSEVAISUUS on Irinan mukaan syypää kaikkeen mätään maailmassa, palautetaanko maailmaan hyvyys ja pyhyys suvaitsemattomuudella?

Lopuista asioista en kykenisi hänen kanssaan väittelemään. Olemme kasvaneet niin eri maailmoissa. Tosin suurin osa tuntemistani venäläisistä ei tosiaankaan ajattele maailmasta samalla tavalla kuin Irina. Kyllä Irinan lausunnot homoista ja feministeistä loukkasivat minua. Tässä hieno analyysi feminismin syistä:

”Ensimmäinen syy on miehen puute, joka johtuu hankalasta luonteesta, fyysisestä rumuudesta tai epäonnesta. Toinen syy on laiskuus eli haluttomuus suoriutua naisen perhevelvoitteista (lasten kasvattaminen, kaupassa käyminen, kodin siivoaminen, ruoan tekeminen, pyykin peseminen). Normaali nainen selviytyy näistä tehtävistä aivan kuten lasten synnyttämisestä ja imettämisestäkin. Kolmas syy on mieltymys samaa sukupuolta oleviin seksipartnereihin.”

Kuinka tähän voisi vastata millään älyn häivällä?

Mutta joissain asioissa haluaisin valistaa Irinaa. Kun tämä Venäjän äitien taistelu tuntuu ensisijaisesti kohdistuvan suomalaiseen lastensuojeluun, niin haluaisin heidän tietävän joitain perusasioita sen historiasta. Lastensuojelu on pohjoismainen hyvinvointivaltion tuotos, jonka taustalla ei ole syvällistä feminististä ideologiaa. Sitä on kehitetty sosiaalityön ammatillisissa piireissä, enkä pidä sosiaalityötä kovin vaikutusvaltaisena feminismin pesäkkeenä. Vaikka sosiaalityöntekijät ovat naisia, se ei tarkoita, että he olisivat kiihkomielisiä feministejä. Suomeen feministinen ajattelu sen radikaalimmassa muodossa on tullut paljon myöhemmin kuin Venäjälle – esim. Aleksanda Kollontain ajatuksia pidettiin täällä liian rajuina. Suomalaiset naisasianaiset, jotka saivat aikaan naisten äänioikeuden vuonna 1917 eivät olleet sellaisia feministejä, joksi me feminismin tänä päivänä ymmärrämme. Suomen hyvinvointivaltion äidit halusivat uudistuksillaan nimenomaan auttaa äitejä ja perheitä arkisen taakan kantamisessa.  Heillä ei ollut mitään pyrkimystä rikkoa perheitä, päinvastoin. Me suomalaiset olemme syystäkin ylpeitä edullisesta päivähoidosta, kouluruokailusta, pitkistä vanhempainvapaista, neuvolatoiminnasta, äitiyspakkauksesta, yksinhuoltajaperheiden tukimuodoista. On täysin aiheellista, että lastensuojelu valvoo perheitä, joissa on päihde- ja mielenterveysongelmia tai joissa lapsia pahoinpidellään. Meillä ei ennen 2000-lukua ollut kriisiä lastensuojelussa, koska työntekijöitä oli tarpeeksi ja he ehtivät perehtyä perheiden asioihin riittävästi. Vasta 2000-luvulla aiheettomat huostaanotot ovat lisääntyneet, koska työntekijöitä ei ole tarpeeksi. On Suomessa asuvien venäläisten äitien etu, että lastensuojelun resursseja lisättäisiin, sillä silloin perheiden ongelmia voitaisiin hoitaa ennaltaehkäisevästi eikä aihetta huostaanottoihin syntyisi. Suomalaiset perheet kärsivät samasta ongelmasta kipeästi. Kyseessä ei ole ristiretki venäläisen perheen pyhiä arvoja vastaan.

Irinan pamfletti oli railakkaasti ja viihdyttävästi kirjoitettu, joten mistään tyhjästä tynnyristä ei tosiaankaan ole kyse. Voisiko olla, että Irinakin olisi lapsena ja nuorena hyötynyt Neuvostoliiton sukupuolten tasa-arvon ideologiasta, saanut kohtuuhyvän koulutuksen ja oppinut jopa kirjoittamaan niin provosoivasti, että tuhannet suomalaiset kaatavat nyt aamukahvinsa rinnuksille hänen pamflettiaan lukiessa?

Malawin teinien arkea: viiden tähden opetusvideo

Mawa LangaNäytin opettamallani sukupuolentutkimuksen johdantokurssilla brittiläis-malawilaisen sukupuolikasvatusvideon Mawa Langa (My Tomorrow, 2010), jonka löysin sattumalta youtubesta. Ryhmä on tehty kansalaisjärjestöjen yhteistyönä ja ohjaajana on Colin Stevens. Filmi kertoo nuoresta tytöstä Effiestä, joka asuu pienessä kylässä ja jonka vanhemmat ovat kuolleet AIDS:iin. Effiestä tulee perheen yksinhuoltaja ja hän joutuu keskeyttämään koulunsa sisarten tarpeiden vuoksi. Samalla kylän miehet alkavat katsoa häntä potentiaalisena ilmaisena seksikumppanina, ja hänen ovellaan käy häiritsevä trafiikki.

Keskeisiä teemoja ovat parisuhteen uskollisuus, seksistä pidättäytyminen ennen avioliittoa, kondomien käyttö ja tyttöjen oikeus koskemattomuuteen ja itsepuolustukseen. Leffa herätti kaltaisessani feminismin papittaressa primitiivireaktiota, sillä se esitti nuorten tyttöjen hyväksikäytön realistisessa valossa. Yksin asuvan tytön käsitetään olevan kylän miesten julkista omaisuutta. Kuinka yhteiskuntaa voisi muuttaa niin, että naista kohdeltaisiin yksilönä ja täytenä kansalaisena, jolla on ihmisoikeudet?

Malawi on ollut viime aikoina tapetilla lähinnä Madonnan sinne tekemien matkojen takia, supertähdellähän on kaksi malawilaista adoptiolasta. Madonnaa on syytetty VIP-kohtelun pyytämisestä ja ylimielisyydestä. Ilmeisesti leidi sponsoroi siellä useampaakin orpokotia. Maan presidentti Joyce Bandan huhutaan kirjoittaneen mustamaalauskirjeitä popin kuningattaresta, mutta ilmeisesti kyseessä oli huijarit. Joyce Banda peri viime vuonna presidentiksi noustessaan yhden Afrikan mantereen epätoivoisimmasta talouksista. Hänen tehtävänsä maan talouden elvyttäjänä on giganttinen. Bandaa kuten lähes kaikkia Afrikan presidenttejä on syytetty huikeasta korruptiosta, mutta häntä pidetään myös periksiantamattomana naisten aseman parantajana.

Malawin suurin ongelma tosin on orvot lapset ja nuoret. Kymmenen miljoonan väestöstä alaikäisiä orpoja on miljoona. Siksi Effien tarina on ehkä joka toisen tai kolmannen malawilaisen lapsen tarina. Luku hämmentää ja panee ajattelemaan pienen maan tulevaisuutta. Myydäänkö kaikki AIDS-orvot rikkaille länsimaalaisille vai onnistuuko maa ruokkimaan ja kouluttamaan kokonaisen sukupolven omavaraisesti?

Leffa on suunnattu alakouluikäisille, joiden uskotaan olevan ”toivon ikkuna” HIV:in vastaisessa taistelussa. Pidin leffasta, koska näyttelijät oli valittu paikallisista lapsista ja nuorista ja moni onnistui roolissaan erinomaisesti. Kylän pahikset esitetään koomisessa sävyssä, esimerkiksi teinien pahisjengi käyttäytyy kuin haaskalinnut tunkiolla. Effietä irstaasti kosiskeleva kyläkauppias epäonnistuu yrityksessään päästä sugar daddyksi ja joutuu tyttöjen pilkan kohteeksi. Asioista puhutaan niiden oikealla nimellä, mutta seksuaalisuudesta puhutaan sopivan nätisti. Vaikka en ihan mahdu kohdeikäryhmään, nautin silti leffan kerronnasta ja huumorista ja opin jotain malawilaisen kylän sisäisestä organisaatiosta.

Natiivi-informanttini mukaan elokuva on kiertänyt laajalti maan kouluissa ja saanut hyvän vastaanoton. Tuotantotiimi on suunnittelemassa uutta opetusfilmiä, joka tehdään tänä vuonna samassa kylässä samojen näyttelijöiden kanssa – aiheena on pienviljelys ja ruokaturvallisuus. Filmi yllätti minut, koska olen tähän mennessä pitänyt opetusvideoita toivottoman kökkönä genrenä. Oli tässäkin leffassa muutamia noloja kohtia kuten pedagogiset kysymykset, jossa luokan kuuluu pysähtyä keskustelemaan Effien tilanteesta. Mutta kokonaisuutena leffa saa minulta viisi tähteä, sillä uskon sen todella muuttavan nuorison asenteita HIV-orpoihin, ilmiöön, joka koskettaa koko sukupolvea, sukua ja perhettä.

Maman samosat ja uutta yhteisöllisyyttä

Winter 2013 011Viime viikonloppuna osallistuin ensimmäistä kertaa Ravintolapäivään myyntipuolella. Hervannan Herkku tarjoili perinteistä suomalaista ja aasialaista ruokaa Ässäkotien kerhohuoneella Lindforsinkadulla. Toiminnassa olivat mukana Hervannan Uusi Paikallisuus-hanke, Hervannan aikapankki ja meidän aluillaan oleva yhteisöteatteriryhmämme.  Päivän valmistelut jännittivät ainakin tätä ensikertalaista, ja koska en monien kiireiden vuoksi ehtinyt mainostaa sitä tarpeeksi omille piireilleni, pelkäsin väkikatoa.

Olin lukemassa Aravind Adigan romaania Between the Assassinations (2008), ja koska siinä vietetään paljon aikaa asemien ja tienvarsien tee ja samosa-kaupoissa, sain päähäni paistaa ravintolaamme samosoja. Samosat ovat totisesti globaalia ruokaa; olen syönyt niitä konferenssireissujen teetauoilla neljällä mantereella. Alkuperä on varmasti intialainen, mutta intialaisten maahanmuuttajien kautta ne ovat levinneet snacksiksi moneen kulttuuriin.

Samosoiden valmistamisessa yllätti käsityön määrä. Homma oli vähintään yhtä työlästä kuin karjalanpiirakkojen rypytys, plus uppopaistossa oli omat vaiheensa, joista vähäisin ei ollut mausteisen rasvankäryn poisto ilmasta ja ihohuokosista. Karjalainen piirakkapulikkani pääsi pitkästä aikaa töihin – taikinan käsittely tosiaan muistutti piirakkatalkoita. Tuotosteni ulkonäkö oli varmasti liikuttava, mutta onnistuin a) pitämään ne koossa b) olemaan polttamatta niitä, eli ensikertalaisena onnistuin luultavasti hyvin. Chiliä tuli täytteeseen laitettua liikaa ja inkiväärikin olisi voinut olla paremmin hienonettu. Mutta erityisen iloinen olen siitä, että tekeleeni menivät kaupaksi! Samosojen vieressä oli sulassa sovussa aitokarjalaisia luomupiirakoita ja irakilaista leipää.

Päivämme oli todella kiireinen, kauppa kävi vilkkaasti ja monet jäivät paikalle seurustelemaan pidemmäksi aikaa. Paikalle tuli myös vanhempaa väkeä ja maahanmuuttajia, ei pelkästään nuoria hipstereitä. Takahuoneessa taiteiltiin hennatatuointeja ja ravintolasalissa kaikki halukkaat pääsivät kokeilemaan shiatsu-hierontaa. Viimeiset asiakkaat tulivat muutamaa minuuttia ennen sulkemisaikaa, ja lähes koko ajan pöytämme olivat täynnä. Tämä on rohkaiseva viesti – hervantalaiset ovat rohkeasti mukana kokeilemassa uusia yhteisöllisyyden muotoja. Moni tuli paikalle päiväkävelyllään tietämättä enempää ravintolapäivän ideasta.

Pop up-ravintolaa tuskin kannattaa perustaa ansiomielessä, vaan pikemminkin sosiaalisista syistä. Päivän aikana voi tutustua uusiin ihmisiin ja mainostaa yhteisöllisiä hankkeita. Aikapankki-idean kehittelyssä olennaista on ihmisten tapaaminen reaalimaailmassa: pelkkä rekisteröityminen aikapankin sivuille ei välttämättä motivoi ottamaan yhteyttä ventovieraisiin ihmisiin palvelujen vaihtamistarkoituksessa. Teatteriryhmämme sai myös päivästä huomattavaa synergiaetua: saimme potkua varainhankintaan ja onnistuimme rekrytoimaan potentiaalisia uusia jäseniä. Odotan jo innolla seuraavaa ravintolapäivää toukokuussa – varsinkin, jos päästään kokkailemaan ulkoilmassa vähin taminein.