Kotisiionista kajahtaa!

Teos: Timo R. Stewart: Luvatun maan kumo. Israelin kristityt ystävät Suomessa. (Gaudeamus, 2022)

Äänikirjan lukija: Timo R. Stewart

Tässä joulun aikana ei pidä unohtaa Betlehemiä, ja mikäpä olisi parempi tapa teleportata itsensä Jeesuksen syntymaisemiin kuin uusi tietokirja suomalaisten Israel-innostuksesta. Timo R. Stewart on jo aiemmin väitellyt tästä historiallisesta aiheesta, ja jatkanut tutkimuksiaan, jotka ovat johtaneet tämän teoksen julkaisuun. Väitöskirjassa hän perehtyi suomalaisen sionismin alkuvaiheisiin, mutta uudessa tietokirjassa käsitellään myös myöhempiä vaiheita.

En tiedä, miksi tämä aihe lopulta kiinnostaa minua, koska en ole itse saanut koskaan suurta Israel-kärpäsen puremaa. Välillä on tuntunut, että reissu Jerusalemiin voisi avartaa maailmankuvaa, mutta kaupunki ei kuitenkaan pääse bucket-listani kärkeen. Suomalaiset ovat todella rampanneet Israelissa jo yli sadan vuoden ajan, ja matkaseurueissa on ollut paljon variaatiota. Kirjassa käydään läpi sekä evankelis-luterilaisen kirkon että muiden kristillisten ryhmien, varsinkin vapaiden suuntien, vaiheita heidän suhteessaan Palestiinaan ja Israeliin.

Jeesuksen synnyinsijoille matkustamisessa on näkynyt monenlaisia trendejä, ja 1800-luvun puolella oli yleisempää, että sinne päätyivät ortodoksit kuin protestantit. Tsaarin ajan Venäjällä toivioretkeily Jerusalemiin alkoi 1800-luvulla, kun laivayhteys Odessasta avautui. Samaan aikaan myös briteille avautui mahdollisuuksia matkustaa pyhään maahan Thomas Cookin matkatoimiston avustuksella. Kun pohjoisen Euroopan protestantit alkoivat rampata Palestiinassa, he suhtautuivat ortodoksien ja katolisten rituaaleihin ylimielisesti, ja pyrkivät erottautumaan heistä mahdollisimman näkyvästi. Varhaisten luterilaisten Israel-kävijöiden kertomuksissa korostui kiinnostus maan luontoon, ja hengellisen yhteyden etsimiseen mieluummin luontoyhteyden keskeltä kuin virallisilta pyhiltä paikoilta.

Suomalaiset lähtivät Palestiinaan ja myöhempään Israelin valtioon tekemään lähetystyötä rinta rottingilla, mutta lähetystyön varhaisissa vaiheissa menestys ei ollut kovin suuri. Juutalaisten käännyttäminen kristinuskoon on aina ollut hyvin vaikea rasti, eikä muslimien keskuudessa menestys ollut yhtään helpompaa. Jotain yritystä heillä oli myös käännyttää Palestiinan ortodoksikristittyjä protestanttiin uskoon. Luterilaisilla ja vapaiden suuntien edustajilla oli myös kilpailua keskenään, eivätkä he välttämättä kommunikoineet keskenään paikan päällä, vaikka yhteistyöstä olisi voinut olla hyötyä kaikille osapuolille.

Olen lukenut näistä varhaisista suomalaisista lähetystyöntekijöistä muun muassa Amos Ozin teoksista, joissa nämä käytännölliset vanhemmat naisihmiset ovat olleet ehdottoman positiivisia hahmoja. Aili Havas ja Rauha Moisio olivat minulle siis jo tuttuja hahmoja ennen tähän kirjaan tarttumista. Ja tämä on saanut minut suhtautumaan hieman lempeämmin koko lähetystyön ilmiöön.

Sionismi osoittautui kuitenkin suomalaisia kiinnostavaksi ilmiöksi silloinkin, kun lähetystyö ei skulannut, tai kun matkaajien pääasiallinen motiivi ei ollut uskonnollinen. Esimerkiksi suomalaisten sosialidemokraattien parissa oli paljon kannatusta sionismille toisen maailmansodan jälkeen. Suomen ja Israelin kansojen vaiheita on haluttu verrata toisiinsa, ja Israelin itsenäistymistä on haluttu ymmärtää myös pelkkänä kansallisvaltion rakentamisprojektina.

Omasta näkökulmastani oli antoisinta muistella tämän teoksen kautta omia varhaisia muistoja esimerkiksi seurakunnan päiväkerhoista ja ala-asteen uskonnon opetuksesta. Mitä Israelista kerrottiin lapsille, ja kuinka paljon nuo kertomukset olivat vanhempaa tarinankerronnan perimää? Itse ainakin tuntuu, että olen saanut aimo annoksen sionistisia vaikutteita vielä lapsena 1970-luvulla, mutta jossain vaiheessa perinteinen (lue: antiikkinen) uskonnonopetus huopatauluineen ja jouluseimineen lakkasi. Mutta jotenkin muistelisin, että nuo opetukset olivat kovin aistivoimaisia, ja niissä keskityttiin muun muassa pyhän maan kasveihin ja ruokiin.

Monille sukupolville suomalaisia Israel/Palestiina on ollut ensimmäinen kaukomaa, josta he ovat kuulleet, ja tämän vuoksi tällä aihepiirillä on edelleen kansallista merkitystä. Vaikka emme enää elä yhtenäiskulttuurissa, on kiehtovaa ajatella, kuinka Raamatun tarinat ovat eläneet omaa elämäänsä vähän matkustamaan päässeen kansan mielikuvituksessa. Tästähän kertovat jo monet paikannimet, kuten Egyptinkorpi ja Taborinvuori. Tällä nimeämisen politiikalla on onnistuttu tuomaan pala ”kotisiionia” suomalaisiin takametsiin.

Stewart käy läpi laajan skaalan toimijoita niin ev.lut. kirkon sisältä kuin vapaista suunnista. Israel-ystävyyden kulta-aikaa oli 1960-80-luvut, jolloin toiviomatkoja tehtiin eniten ja nuoriso matkusti vapaaehtoisiksi kibbutseille. 1990-luvun alku oli taas kiinnostava episodi siksi, että suomalaiset olivat mukana auttamassa entisen Neuvostoliiton juutalaisia muuttamaan Israeliin.

Maailmanpolitiikan näkökulmasta oli kiinnostavaa tutkailla sionismin vaikutusta kotimaisiin medioihin, ja niiden tapaa kuvata Palestiinaa, palestiinalaisia ja islamia. Palestiinalaisten ohittamisesta ei tässä kontekstissa tosin ole mitään erityisen suomalaista, vaan yksisilmäinen Israel-fanitus on ollut laajempi eurooppalainen ilmiö.

En yhtään ihmettele, miksi teos oli tietokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaana, sillä teos on huolellisen tutkimustyön lisäksi vetävästi kirjoitettu. Se tarjoaa ajattelemisen aihetta niin maailmanpolitiikan, poliittisen historian, kirkkohistorian kuin uskontotieteiden harjoittajille. Itseä jäi tätä kirjaa luettuani kiinnostamaan eniten tarinankerronta ja raamatullisten kielikuvien käyttö poliittisessa retoriikassa.

Egosta, joka mahtuu limusiiniin

Teos: Bono: Surrender – 40 laulua, yksi elämä (Tammi, 2022)

Suomennos: Tero Lehtinen

Äänikirjan lukija: Mikko Leskelä

Kun U2 palasi ensimmäiseltä Amerikan-kiertueeltaan Dubliniin vuonna 1980, bändin lähipiirissä vitsailtiin, ettei jäsenten egot enää mahdu limusiiniin. Muistan itse noteeranneen tämän bändin ehkä vuonna 1984, ja olen kyllä kuunnellut sen musiikkia jo ennen kuin minusta tuli Irlanti-fani 1990-luvun alussa. U2 on kuulunut elämäni kalustoon kotoisan jouhevasti, mutta niin suuri fani en ole ollut, että olisin tiennyt sen jäsenten yksityiselämästä kaiken.

Ja joskus 90-luvun lopussa bändin suuruudenhullu meininki alkoi jo kyllästyttää, varsinkin Bonon rooli paavista seuraavana globaalina äänitorvena.

Hyvää tässä uudessa teoksessa on se, että se todella on Bonon itsensä kirjoittama. Teos on lähes 500 sivun mittainen järkäle, ja noin kolmannes siitä keskittyy globaalin avustustyön raportointiin.

Kuuntelin kirjan putkeen yhtenä viikonloppuna, ja minun on vaikea hahmottaa, mikä Bonon ja U2:n tarinassa on minulle uutta tietoa. Bonon poliittisen aktivismin tarina on tullut tutuksi medioista, mutta en tiennyt, kuinka uskonnollinen hän oli jo nuorena. Ja nimenomaan uskonnollinen, ei pelkästään epämääräisen hengellinen. Hän on aina löytänyt voimaa kristinuskon harjoittamisesta, virsistä ja jumalanpalveluksista.

1970-luvun Irlannissa hurmokselliset herätysliikkeet olivat muodissa sekä katolisten että protestanttien leireissä, ja Bono kävi Dublinissa Shalom-seurakunnassa. Vielä bändin alkumetreillä seurakunnassa toivottiin, että Bonon ja ystävien luovat energiat saataisiin herätysliikkeen käyttöön, mutta bändin jäsenistä Edge ja Adam eivät perustaneet paljoa kristinuskosta.

Itse kyllä olen aina tunnistanut U2:n musiikista kristilliset vaikutteet, mutta pidin varsinkin sen 80-luvun levyjä (The Joshua Tree, Rattle and Hum) jonkinlaisena välivaiheena, ja merkkinä rakkaudesta mustaan musiikkiin, varsinkin gospeliin. Mutta en tiennyt, kuinka paljon Bono on ammentanut omista lapsuuden ja nuoruuden kokemuksistaan näihin biiseihin.

Bonon elämässä syvä kriisi oli Iris-äidin menetys nuorena, ja jääminen jotenkin ankaran tai vähäeleisen isän kasvattamaksi. Yhteistä Bonolle ja Bob-isälle oli musikaalisuus, ja isän tenoriääntä pidettiin Dublinin pohjoisosan pubeissa voimallisempana kuin pojan. Isä ja poika pysyivät kyllä väleissä tämän kuolemaan saakka, mutta isä oli vanhempanakin vahvasti omista oloissaan viihtyvä.

Teos on todella monisyinen, mutta myös kokonaisuutena hieman uuvuttava, sillä lähes kaikki sen henkilöt ovat maailmanluokan julkkiksia. Olisin ehkä arvostanut sitä, jos Bono olisi kertonut enemmän kohtaamisistaan tavallisten tallaajien ja fanien kanssa. Avioliitostaan Ali-vaimon kanssa hän kirjoittaa viisaasti ja kauniisti, ja jäin myös pohtimaan, olisiko tuon liiton olennainen liima kristillinen vakaumus.

Maailmanpolitiikasta kirjoittaessaan Bono on juuri se sama suureleinen saarnaaja, johon aloin väsyä 90-luvun lopussa. Hänen aikaansaannoksensa kolmen eri järjestön kautta kehitysmaiden velkaongelman ja HIV-positiivisten aseman edistämiseksi ovat mittavia, ja 00-10-luvuilla hän selvästi keskittyi enemmän aktivismiin kuin musiikkiin.

Tämä teos oli vähän samantyyppinen kokemus kuin Sinead O’Connorin muistelmien lukeminen alkuvuodesta. Tuota kirjaa olin jopa odottanut, mutta lukukokemus oli yhtä lailla hämmentävän tyhjentävä. Ehkä Sinead on kuitenkin taitavampi, intensiivisempi kirjoittaja, ja hän onnistui luotaamaan syvemmälle niin omaan psyykeensä kuin irlantilaisen yhteiskunnan analyysiin. Bonon tarina on selkeästi enemmän keskittynyt USA:aan ja kehitysmaihin, ja siitä jäi jopa vaikutelma, että Irlannissa asuessaan hän ei välttämättä ole aina ollut läsnä omassa maassaan, vaan elänyt supertähteyden omituisessa kuplassa, jossa kaikki maailman vastaavat supertähdet ovat aina tavoitettavissa.

Bonon kirjailijan taitoja en halua aliarvioida, mutta hän on omaelämäkerturina vähän liian suoralinjainen omaan makuuni. Noihin kristinuskoon liittyviin pohdintoihin saatan palata uudestaankin, ja tämän jälkeen saatan lukea myös Nick Caven tuoreen kirjan, jossa hän kertoo elämästään poikansa kuoleman jälkeen.

Veikkaisin, että kirjasta saavat eniten irti ne, jotka tietävät U2:n vaiheista suht vähän, ja todelliset superfanit. Itselle kirjassa kerrottu ulkoisen tapahtumisen määrä oli liikaa, tai lukutahti liian nopea.

Tienraivaaja risteyskohdassa

Teos: Camilla Nissinen: Meitä vastaan rikkoneet (Tammi, 2022)

Äänikirjan lukija: Rosanna Kemppi

Kuuntelin tämän kirjan pari viikkoa sitten, ja olin jo jättää siitä raportoinnin välistä, sillä en oikein saanut siitä otetta äänikirjaformaatissa. Päätin kuitenkin palata kirjan maailmaan luettuani uudelleen Chimamanda Ngozi Adichien kirjan Purppuranpunainen hibiskus (2003). Molemmissa kirjoissa päähenkilö on nuori nainen, joka on pakotettu suorittamaan uskontoa. Kulttuurit ovat kaukana toisistaan, mutta kirjojen asetelmissa on jotain yhteistä.

Tässä romaanissa nuori Silja kasvaa Pohjois-Karjalassa perheessä, jossa vanhemmat ovat kääntyneet Jehovan todistajiksi aikuisiässä. Asuinpaikka on jonkun maalaispitäjän syrjäkylällä, jossa on alakoulu ja urheilukenttä, mutta ei paljoa muuta. Kun Silja tekee kahdeksanvuotiaana kenttäsopimuksen ja kertoo siitä iloisesti opettajalleen, opettaja luulee Siljan liittyneen paikalliseen urheiluseuraan.

Siljan vanhemmat ovat jopa kilttejä omalla tavallaan, mutta ehdottomia uskonsa toteuttamisessa. Yhteyttä pidetään vääräuskoisiin sukulaisiin, mutta ei osallistuta heidän pakanajuhliinsa. Joulun vietto isovanhempien kanssa ei ole mahdollista.

Kirjaa kuvataan herkäksi ja kuulaaksi, ja taatusti näin on. Mitään kovin yllättävää en kuitenkaan oppinut kahdesta pääteemasta, JT:n seurakuntaelämästä enkä syömishäiriöistä. Nissinen kuvaa JT:n paikallisen seurakunnan yhteisöelämää huomattavasti tarkemmin kuin Ben Kalland, joka taisi olla ensimmäinen kirjailija, joka on kirjoittanut romaanin Jehovan Todistajista. Seurakuntaelämästä jää eniten mieleen sääntökeskeinen suorittaminen ja hurskaan roolin esittäminen.

Romaanin Silja on hyvin varhaiskypsä, ja näin ollen hän tekee itsenäisiä päätöksiä kentälle lähdöstä ja kasteesta. Suhde äitiin rakentuu pitkälti ulkonäköön, painoon ja syömiseen liittyvissä keskusteluissa, ja äiti välittää tyttärelleen uskonnon värittämää normatiivista naiskuvaa, jonka mukaan kunnon uskovainen nainen on hoikka. Isän kanssa keskustellaan enemmän teologisista kysymyksistä, myös saunassa.

Tiesin jo kirjaan tarttuessani, että romaani tulisi olemaan rankka ja surullinen, eli sain, mitä tilasin. On teoksessa paikoitellen huumorin pilkahduksiakin, kuten episodissa, jossa matkustettiin bussilla retkelle Vantaan Beteliin, mutta olisin kaivannut lisää komiikkaa rankkojen osuuksien tasapainoksi. Toinen ongelma oli, että kuunneltuna kirjan aikatasoja joutui koko ajan arvaamaan, ja tämä aiheutti turhautumista. Olisin toki voinut vaihtaa formaattia, mutta en jaksanut.

Kokonaisuutena teksti on vetävää, ja jään odottamaan Nissiseltä muitakin fiktiivisiä aloituksia kuin JT-aiheisia. Luulisin, että kirjan maailma voi myös puhutella JT:n ulkopuolella kaikkia, jotka ovat eläneet lapsuuttaan 90-luvulla. Tähän nostalgisointiin koin olevani liian vanha, ja omien lapsuusmuistojeni Pohjois-Karjalakin tuntuu kaukaisemmalta ja agraarimmalta paikalta kuin tämän romaanin maakunta.

Hellarifeministin yksinäisyydestä

Teos: Saaramaria Kuittinen: Viekotus (Risa, 2022)

Voitin Radio Dein kilpailusta tuoreen esikoisromaanin, Saaramaria Kuittisen teoksen Viekotus. Kirjan nopeaa lukemista edisti sen saaminen fyysisen kappaleena kotisohvalle, ja huono sää.

Kuulin kirjasta jo sekalaisia arvioita ennen siihen tarttumista. Kaikki eivät olleet ylistäviä, ja kirjan esilukijoita on rasittanut varsinkin päähenkilöiden fiksaatio seksuaalisuuteen. Minua kirjassa kiinnosti varsinkin sen luvattu episodimaisuus, eli se, että se keskittyy vain yhteen juhannukseen Ison Kirjan konferenssissa Keuruulla.

Olen luultavasti lukenut kaikki helluntailaisuutta käsittelevät fiktiiviset teokset, jotka ovat julkaistu viimeisen parinkymmenen vuoden aikana mainstream-kustantamoissa. Tämän kirjan takana ei ole suurta kaupallista kustantajaa, eikä myöskään kristillistä tahoa. Risa on luultavasti pienkustantamo/omakustantamo, mutta silläkään ei ole mitään merkitystä arvioni kannalta.

Kuittinen on todennäköisesti suunnannut romaaninsa ensisijaisesti nuorille aikuisille, mutta en kokenut olevani liian vanha ymmärtämään tämän nuorisoporukan meininkejä. Reanna ja ystävät ovat aktiivisia helluntailaisia, jotka tapaavat joka kesä Keuruun juhannuskonferenssissa. Osa porukasta kuuluu samaan kotiseurakuntaan Helsingissä. Reannan äiti Else on tullut uskoon tytön ollessa kahdeksanvuotias; ennen tätä äiti on elänyt alkoholinhuuruista elämää suurissa talousvaikeuksissa. Äiti on kokenut ns. syväpuhdistumisen, ja päätynyt sen jälkeen pastori Juliuksen vaimoksi.

Seurakunnassa kaikki eivät tosiaankaan ole tasa-arvoisia, vaan ns. vanhat suvut ovat vahvemmassa asemassa kuin uudet käännynnäiset. Pastori Julius on perinyt paikkansa isältään, legendaariselta matkasaarnaajalta Aapro Ahokannolta. Juliuksen suosiota tavoittelevat monet nuoret pastorikokelaat, mutta toinen pastorin poika, Matteo Pohjanmaalta on edennyt nuorisopastorin tehtävään.

Reanna on Juliuksen tytärpuoli, jota Julius ei pidä yhtä puhdistuneena kuin vaimoaan. Vaimon menneisyys on edelleen asia, joka selvästi vaivaa Juliusta, eikä hän suhtaudu Reannaan lainkaan sellaisella pitkämielisyydellä kuin uuden isäpuolen kuuluisi suhtautua. Reanna on kapinoinut perheen uutta elämäntapaa vastaan, mutta palannut seurakunnan yhteyteen ehkä siksi, ettei oikein löydä ”kotia” muualtakaan.

Enpä paljasta enempää juonta, mutta viihdyin kyllä mainiosti katossa olevana kärpäsenä näissä geimeissä. Geimeissä, joissa en olisi halunnut olla osallisena. Tässä on iso läjä nuoria, joita kaikkia vaivaa jonkinasteinen vieraantuneisuus oman seurakuntansa perusopetuksesta. Osa haluaisi uudistaa seurakuntaa sisältäpäin, osa voi huonosti ja kapinoi. Yksi porukasta, tuore äiti Miina, on ehkä ainoa, jolle perinteinen meininki edelleen kelpaa, mutta hänkin kipuilee liitossaan juuri seksin vuoksi. Miina kuuluu niihin, joiden mielestä kouluista pitäisi poistaa seksuaalivalistus kokonaan, ja hän on kirjoittanut oman oppaansa nimeltä Viekotus.

Reannan kuuman romanssin lisäksi kirjaan mahtuu homoparin myrskyisää varjoelämää samassa teltassa, ja sen ulkopuolella.

Kirjassa esitellään tämän päivän helluntaiherätyksen sisäistä kirjoa varsin ansiokkaasti. Kirjan nuorista mieleen tuli, että elämäntavan tasolla he osallistuvat lähes kaikkiin ilmiöihin kuin muutkin nuoret, mutta laimennetussa muodossa. Päihteet ja esiaviollinen seksi lukuun ottamatta lähes kaikki muu ilonpito on sallittua. Ja varsinkin omaan ulkomuotoon on panostettava, jos haluaa esittäytyä edukseen kristillisellä deittifoorumilla.

Kirjassa todetaan, ettei ole yksinäisempää paikkaa kuin hellarifeministin asema. Sellaisia kuitenkin kirjassa kuvatussa yhteisössä on olemassa. Ja miksi ei olisi, ovathan monet heistä opiskelleet muuallakin kuin Isossa Kirjassa, eikä tässä yhteisössä ulkopuoliset ystävyyssuhteetkaan ole kiellettyjä.

Vaikka kirja luultavasti kiinnostaa eniten nuoria aikuisia ja YA-kirjallisuuden ystäviä, se ei ole kepeintä mahdollista viihdettä. Siinä käsitellään ylisukupolvisuuden tematiikkaa, ja yhteisön sisäisiä valtasuhteita tavalla, joka voisi kiinnostaa varttuneempiakin lukijoita. Itse tosiaan arvostin kirjassa eniten sen napakkaa rajausta, ja sitä, että se tällä valinnalla poikkesi raikkaalla tavalla uskontoaiheisten romaanien kaavasta. Suurin osa kun näistä tuppaa olemaan raskassoutuisia kasvukertomuksia, joiden sisältö on ennalta-arvattava.

Kuinka päästä potilaaksi hengelliseen sairaalaan?

Teos: Johannes Lahtela 2021: Samuli. Pimeydestä valoon (Otava, 2021)

Äänikirjan lukijat: Johannes Lahtela ja Samuli Edelmann

Blogissani on ollut yli kuukauden tauko, mikä ei johdu lukemattomuudesta, vaan siitä, etten pitkien datatyöpäivien jälkeen jaksa kirjoittaa sanaakaan tietokoneella. On kulunut myös pari viikkoa, etten ole pystynyt saattamaan yhtään aloittamaani teosta loppuun. Paperisia kirjoja on tullut hamstrattua valtavia määriä, joten toivoa tämän blogin jatkolle edelleen on.

Eilen illalla ja tänään aamulla kuuntelin suurella mielenkiinnolla ortodoksipappi ja näyttelijä Johannes Lahtelan elämäkertaa ystävästään Samuli Edelmannista. Edelmann toki on minulle julkkislööpeistä tuttu megatähti, mutta aloin tutustua hänen musiikilliseen tuotantoonsa vasta 00-luvun loppupuolella, kun hän alkoi levyttää evankelis-luterilaisen kirkon virsiä Luhangan kirkossa. En ole aina ollut vakuuttunut hänen näyttelijäntyöstään, vaan olen aina arvostanut häntä enemmän muusikkona. Näyttelijänä en toki häntä dissaa, vaan kyse on enemmän genremieltymyksistä – leffat, joissa hän on esiintynyt, eivät ole olleet minun heiniäni.

Tämä teos on kahden ystävyksen aikaansaama kertomus, jossa Samulista kuitenkin kerrotaan kolmannessa persoonassa. Lahtela ja Edelmann ovat tunteneet toisensa jo lapsuudesta, mutta eivät ole olleet läheisiä koko ikäänsä. Johannes saapuu Samulin elämään uudelleen, kun miehet tapaavat addiktioista toipuvien vertaistukiryhmässä yli kolmikymppisinä. Molemmilla on suuri kaipuu kohti suurempaa henkistä kokemista, ja yhdessä he löytävät tiensä ortodoksiseen kirkkoon. Samulille hengellinen kokeminen on spontaanimpaa kuin Johannekselle, joka vielä kirkkoon ensi kertaa astuessaan on ateisti. Kuitenkin vuosien kypsymisen kautta Johanneksesta tulee ortodoksipappi, ja miesten yhteinen hengellinen polku syvenee.

Noin puolet teoksesta on karua ja suorapuheista tarinaa päihdekierteen syövereistä, jota Edelmannin elämässä kesti viitisentoista vuotta. Supermalliin rakastuneena lemmenlomalla Pariisissakaan nuori mies ei pärjännyt ilman viskin juontia paperipussista porttikongeissa. Valkovenäläisiä paukkuja tilattiin yökerhossa 180 kappaletta kerralla vain siksi, koska voitiin. Menestyksensä huipulla Edelmann joi ajoittain tolkuttomasti, itsetuhoisesti ja koko elämänhallinnan kadottaen. Huolestuttavia merkkejä hänen päihdekäytöksessään oli ilmassa jo noin 15-vuotiaana.

Lahtela kiinnittää analyysissaan ystävänsä elämänkulussa huomiota varsinkin 1970-luvun taidepiireissä suosiossa olleeseen vapaaseen kasvatukseen, jossa moni lapsi ja nuori koki turvattomuutta. Samulin lapsuudessa ja nuoruudessa ei sinänsä ollut mitään erityisen raskasta kuormittavaa tekijää, sillä vanhempien eroaminen oli jo tuolloin kovin tavallista. Hänen äitinsä kärsi eron jälkeisestä masennuksesta, mutta ei varsinaisesti jättänyt lapsiaan heitteille. Isän vastuuton rooli eroperheen etävanhempana ehkä oli hänen nuoruudessaan se tekijä, joka sai hänet etsimään äärimmäisiä kokemuksia jo varhain.

Ehkä teoksessa on omaan kirjamakuuni hippusen verran liikaa psykologisointia, mutta hengellinen puoli teoksessa kolahti syvälle. Olen itsekin viettänyt paljon aikaa ortodoksikirkoissa elämälle uutta suuntaa etsien, ja etsintäni alkoi suunnilleen samanikäisenä kuin tällä kaksikolla. Lahtela kertoo kiehtovalla tavalla rukoilemisen mieltä hoitavasta puolesta, ja ortodoksisesta traditiosta, johon ihminen voi turvautua silloin, kun haluaa päästä eroon liian dominoivasta minästä. Myös venäläisen kirjallisuuden roolista Samuli Edelmannin elämässä opin paljon, ja seuraavaksi luultavasti lähden etsimään Karamazovin veljeksiä tämän teoksen inspiroimana.

Edelmannin ja Vesa-Matti Loirin elämänkaarissa ja persoonallisuustyypeissä on paljon yhteistä, mutta Jari Tervon Loiri- elämäkertaa en valitettavasti saanut tahkottua loppuun. Tämä teos taas luetutti itsensä kuin vettä valaen, enkä kokenut missään vaiheessa pitkästymisen hetkiä. Uskon, että tälle kirjalle riittää lukijoita myös niissä, jotka eivät tunne Edelmannin uraa senkään vertaa kuin itse tunsin kirjaan tarttuessani. Kertomuksena raitistumisesta ja mielenterveyden hoidosta teos toivon mukaan avaa ikkunoita monissa lukijoissa.

Miksi Jeesus valitsisi Skoda Octavian?

Teos: Jonas Bonnier: Lahkomurhat (Tammi, 2020)

Suomennos: Laura Kulmala

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Kesällä koukutuin pahasti true crime-tarinoihin äänikirjaformaatissa, mutta en raportoinut kaikista ahmimistani teoksista blogissa. Liivijengiläisten ja huumeparonien muistelmat avasivat minulle uutta maailmaa, mutta samaan aikaan suhtaudun kriittisesti heidän nostamiseen superjulkkiksen asemaan, vaikka välillä olisi tapahtunut kriittistä itsetutkiskelua ja mahdollinen uskoontulo.

En silti teilaa koko genreä, sillä siihen mahtuu myös erikoisempia kertomuksia. Jonas Bonnierin Lahkomurhat tuntui heti teokselta, joka oli pakko lukea, sillä en ole seurannut Knutbyn helluntaikirkon tragedioihin liittyvää uutisointia reaaliajassa. Tämä on kummallista, koska olen jo pitkään lueskellut oman aikamme uskonlahkoista, ja vielä 00-luvulla seurasin enemmän ruotsalaisia medioita kuin nyt.

Kyseessä ei ole kaunokirjallinen mestariteos, mutta se on kirjoitettu enemmän romaanimuotoon kuin ne true crime-teokset, jotka on tuotettu yhdessä rikollisten kanssa. Tragedia tapahtuu Upplannin lääniin Knutbyssä, jossa helluntaiseurakunta kerää uusia jäseniä karismaattisen naispastori Eva Skoogin hahmon voimalla. Sindre Forsman on 26-vuotias, liian varhain keski-ikäistynyt pastori ja perheenisä, joka muuttaa tähän ”saalemiin” Evan seuraajaksi. Päähenkilöiden nimet on muutettu, mutta oikeiden nimien googlaaminen tapahtuu käden käänteessä.

Vuonna 1998 kuolee Sindren ensimmäinen vaimo Kristina, eikä tapausta tutkita murhana, vaikka vainajan ruumiista löytyy yliannostus pistoksella annettua kipulääkettä. Pian Kristinan kuoltua Sindre avioituu uudelleen Evan pikkusiskon Mikaelan kanssa, mutta keskittää energiansa Kristuksen morsiamen Evan palvelemiseen tämän narsistisessa budoirissa. Suhdesoppaan mahtuu muitakin pariskuntia, lapsenpiikoja ja muita seurakunnan sisäpiiriläisiä. Vuonna 2004 Sindre pakottaa luonaan asuvan lastenhoitajan murhaamaan Mikaelan ja Evan aviomiehen Peterin. Peter jää henkiin, Eva säästyy vankilatuomiolta, mutta Sindre saa elinkautisen.

Ongelmana tarinassa on se, että se keskittyy lähes kokonaan seksuaalisuuteen. Olen varma, ettei kaikki tässä yhteisössä tapahtunut vallankäyttö ole ollut seksuaalista luonteeltaan, ja että kaikki seurakuntaan liittyneet eivät ole olleet mukana pyhän seksin vuoksi. En lukijana päässyt mukaan tämän lahkon psykologiseen koukuttavuuteen. Kyseessä on ollut seurakunta, joka keskittyi toiminnan muuttamiseen trendikkäämmäksi ja nuorekkaammaksi, ja johon haluttiin mukaan paremmin toimeentulevaa väkeä, jolla olisi varaa maksaa kunnon kymmenykset. Tämän tyyppisiä seurakuntia on Ruotsissa ollut pidempään kuin Suomessa, mutta täälläkin on monia ”saalemeita” yritetty tuunata katu-uskottavampaan suuntaan.

Seksuaalisuuden ulkopuolella henkilöiden maailmankuva on läpikotaisin materialistinen ja ulkonäkökeskeinen. Patriarkka Sindre joutuu kuitenkin tyytymään ajamaan ankealla Skoda Octavialla, ja aurinkolomatkin kohdistuvat lähinnä intialaisiin orpokoteihin. Seurakunnassa käytetään suht reippaasti alkoholia, ainakin sisäpiiriläisten kesken suljettujen ovien takana.

Onnistuneissa lahko- tai kulttiaiheisissa teoksissa lukija pääsee syvemmälle jäsenten ihon alle. Tässä varsinkin Sindre ja Eva tuntuvat narsististen manipuloijien stereotyypeiltä, niin mustavalkoisilta hahmoilta, ettei heidän seuraamisessaan tunnu olevaan mitään ”pointtia”. Puhtaasti kultiksi tai lahkoksi en edes kuvattavan seurakunnan toimintaa luonnehtisi siksi, ettei se pyrkinyt eristämään jäseniään täysin ympäröivästä maailmasta. Ryhmän ”me-hengelle” ei tunnu tässä olevan edes teologista perustetta, eikä poikkinaimisen kuvaus mielestäni eronnut paljoa siitä, mitä tapahtuu pienten paikkakuntien kunnan rivitaloilla riippumatta asukkien uskonnollisesta vakaumuksesta. Miehillä on matkatöitä, jotta he pääsisivät toteuttamaan seksuaalisuuttaan lastenlikkojen kanssa, ja vaimot rakastuvat silmittömästi pariterapeuttiin, setämäiseen Sindreen.

Jaksoin kahlata tarinan läpi pelkästään siksi, että harrastan ns. vapaiden suuntien kristillisyyden kuvauksia laidasta laitaan. Ruotsalaisten lahkojen kuvauksista pidin enemmän Mariette Lindsteinin teoksesta Ehdoton valta, joka kertoo skientologeista ja jonka taustalla on omakohtainen uskonnon uhrin kokemus. Ymmärtääkseni Bonnierilla ei ole helluntailaistaustaa, ja tämä näkyy kuvauksen pinnallisuudessa.

Tulinko sitten hullua hurskaammaksi tämän Skodan kyydissä, vai oliko teos ajanhukkaa? Ehkä teos toimi hyvänä varoituksena terapian muotoon puetusta sielunhoidosta, jossa usein toimii uskomattomia puoskareita. Lähin vertauskohde, joka mielessäni pyöri kirjaa kuunnellessa oli täällä Tampereella pyörinyt Nokia-Missio, jossa ei tapettu ketään, mutta jossa myös seksuaalisuus hiipi sielunhoitoon samansuuntaisella tavalla kuin tässä. Myös tuon seurakunnan taloudessa on saattanut olla enemmän epäselvyyksiä kuin Knutbyn herätyksessä, joka on ollut pienimuotoisempaa, kotikutoisempaa toimintaa. Nokia-Mission kriittistä historiikkiä jään siis odottamaan. Onkohan sellainen jo työn alla jossain?

Ei kiitos, meillä on Jeesus

Teos: Ulla Appelsin: Lapsuus lahkon vankina. Leevi K. Laitisen elämä. (WSOY, 2010)

Äänikirjan lukija: Panu Vauhkonen

Maailmankirjat ovat sekaisin, kun menin lukemaan Ulla Appelsinin, erään inhokkitoimittajani teosta lapsisaarnaaja Leevi K. Laitisesta. Leevin tarinasta olen kuullut jo medioista ja muista suomalaisista uskonlahkoja käsittelevistä tietokirjoista. Yllättävää kyllä, en muista kuulleeni Leevistä Kangasniemellä, jonka tarinoita muuten muistan yhden ensyklopedian verran. Lähdinkin lukemaan teosta paikallisuuden näkökulmasta, koska Kangasniemi tosiaan oli yksi tämän lahkon vahvimpia pesäkkeitä.

Leevi Laitinen syntyi Kaihlamäen kylään, Hännilään v. 1931 paikallisen osuuskaupan hoitajan kotiin. Pojan syntyessä taikauskoinen kätilö Lyyli oli ihmetellyt sitä, ettei poika itkenyt ensimmäisenä elinpäivänään – tätä pidettiin huonona enteenä. Kyseisen kätilön olenkin tavannut, hän asui isovanhempieni naapurissa ja oli varmasti melkoinen tietotoimisto.

Linnuntietä Hännilä on kesämökiltämme vain kilometrin tai parin päässä, joten on mahdollista, että nuori Leevi on käynyt isänsä kanssa kalassa meidänkin rannoillamme. Ajamme Hännilän läpi lähes joka reissulla, joten tarinan visualisointi tuntui ilmiömäiseltä.

Leevin vanhemmat kääntyivät kartanolaisuuteen yhdessä pojan ollessa kolmivuotias. Tästä alkoi perheen sosiaalinen eristäytyminen siitä huolimatta, että vanhemmat jatkoivat työtään varsin sosiaalisessa ammatissa kaupanpitäjinä. Leevi vietiin aluksi Alman hoteisiin Kymenlaakson Sippolaan, alakoululaisena hän asui jälleen Kangasniemellä, mutta toisella tilalla eristettynä vanhemmistaan, ja lähetettiin sieltä toisen maailmansodan aikana Multialle, jonne lahko oli perustanut viimeisen maailmanlopun odotuksen tyyssijan. Multialta Leevi sitten onnistui karkaamaan siskonsa Saaran kautta 18 vuotta täytettyään.

Seksuaalisen nöyryytyksen ohella julminta kohtelua Alman kasvatit saivat kokea siinä, että heiltä kiellettiin kaikki leikki, peli ja urheilu. ”Ei kiitos, meillä on Jeesus” oli Leevin vakiofraasi kohdatessaan suruttomia ikätovereitaan. Tosiasiassa pojan kohtalo oli kuin huonosti kohdellun sirkuseläimen: häntä riepoteltiin ympäri maata pitkillä saarnamatkoilla, joilla majoitus ja ylläpito olivat mitä sattuu. Myös valeriaanatippoja käytettiin Leevin lääkinnässä, jotta hän pysyisi hereillä myöhään iltaan venyvissä seuroissa.

Kartanolaisuudesta luinkin jo aikalaisromaanin viime vuoden kuntahaasteeseeni. Eino Hosian Tulipunaiset ratsastajat (1938) kuvasi liikettä satakuntalaisen maalaispitäjän näkökulmasta. Kartanolaiset juhlivat Hosian kaatumista talvisodassa, koska kirjan julkaisu oli heidän mukaansa pirun tekosia.

Kiinnostavaa tässä karmivassa saagassa on, että Alma Kartano todennäköisesti haki vahvimmat vaikutteensa nuorena Inkerinmaalta ja Venäjältä siellä vaikuttaneilta skoptseilta ja hyppääjiltä. Lahkon käsitys seksuaalisuudesta tuntuu ainakin näiltä ryhmiltä kopioidulta. Pukeutumiskoodiston ja polvirukoukset hän oli omaksunut rukoilevaisesta synnyinkodistaan. Muuten kartanolaiset pyrkivät yhteistyöhön ev.lut.kirkon kanssa, ja näin lahkon nuoret osallistuivat mm. rippikouluun.

Leevi Laitisen elämäntarinassa on myös paljon positiivista, ja hän on tämän teoksen jälkeen julkaissut myös omaelämäkerran Siivet kantoivat (2019). Tämäkin teos kiinnostaa, sillä oletan sen kertovan enemmän miehen aikuisuudesta ja työstä liike-elämässä. Kangasniemeläisiä juuriakaan hän ei ole unohtanut, vaikka pitää tätä nykyä vaimonsa kanssa lentokenttää tämän kotiseudulla Vampulassa.

Ulla Appelsinin kynästä ei minulla ole tämän teoksen tiimoilta mitään kriittistä sanottavaa, joten tulee mieleen, että hän tosiaan olisi lahjakkaampi tietokirjailijana kuin kolumnistina. Appelsinin oma tulkinta tosin tuntuu teoksessa varsin vähäiseltä, mutta uskon, että hän on tehnyt haastattelunsa hyvää journalistista koodia noudattaen. Kirjassa viitataan myös myöhempiin poliisikuulusteluihin ja oikeusjuttuihin, joiden rooli jää kuitenkin tässä Leevin lapsuuteen keskittyvässä teoksessa vähäiseksi. Tämä puoli jäi vielä kiinnostamaan, joten jään odottamaan uusia tulkintoja tästä hämmentävästä kultista.

Paastonajan huipentuma

Teos: Amos Oz: Juudas (Tammi, 2018)

Käännös: Minna Tuovinen

Vihdoin päästään paastolukemistojeni huipentumaan, kirjaa, jonka melkein luin loppuun jo viime pääsiäisen aikana, mutta joka silti jäi telakalle. Amos Oz (1939-2018) on kirjailija, jonka löysin viime vuosikymmenellä ja jonka tuotannosta olin silloin hurmoksissani. Viime vuonna uutinen kirjailijan poismenosta sykähdytti – hän vaikutti tekijältä, jolla takuulla olisi ollut vielä lukemattomia maailmoja kerrottavanaan. Hänen viimeiseksi romaanikseen jäi Juudas, teos, jossa käydään läpi juutalaisia käsityksiä Jeesus Nasaretilaisen kohtalosta ja Juudas Iskariotin osuudesta tähän.

Teoksen kertoja, Ash Shmuel, on parikymppinen opiskelija, jonka lopputyön aiheena on Jeesus juutalaisin silmin. Työ on ylitsepääsemättömässä kriisissä, sillä Ash on saanut selville, että kaikki hänen löydöksensä oli jo löydetty 1930-luvulla. Hän ei myöskään halua vaihtaa aihetta, joten ainoa vaihtoehto on harkita opintojen keskeyttämistä. Myös hänen vanhempansa ovat tehneet konkurssin, joten taloudellista tukea ei ole tiedossa mistään. Pattitilanteessa hän löytää erikoisen työpaikkailmoituksen, jossa etsitään seuramiestä invalidille vanhukselle.

Herra Gershom Wald on ”kova luu”, älykkö, joka elää kirjoilleen Jerusalemin läntisessä kaukiossa. Rähjäinen asuinalue on miltei maaseutua, ja Ash pystyy siellä harjoittamaan erakoitumista. Hänen ainoa tukikohtansa on unkarilainen ravintola, jossa hän käy päivisin syömässä gulassia ja hedelmäkompottia. Miesten taloutta johtaa rautaisin ottein mystinen nainen Atalja, joka on Ashia puolet vanhempi, mutta edelleen puoleensavetävä, jopa vaarallisella tavalla. Asetelma suorastaan vaatii, että Ash rakastuu dominoivaan vuokraemäntäänsä, ehkä se on jopa hänen kehitystehtävänsä.

Kuka kirjan hahmoista sitten on nykyajan Juudas, siitä lukija voi olla montaa mieltä. Ainakaan Ashin tarinaan ei liity suurta syyllisyyttä: hän on astmaattinen, sydämen laajentumasta kärsivä haaveilija, jonka ainoat ystävät ovat sosialistikerhossa, joka on Stalinin kuoleman jälkeen jakautunut ikävästi kahtia. Entinen tyttöystävä on mennyt naimisiin parempaa toimeentuloa lupaavan tylsimyksen kanssa, eikä hän ole sitä tyyppiä, joka nopeasti ystävystyisi uusien ihmisten kanssa. Hän on omalaatuinen ”luolamies”, jossa ehkä on eroottista vetovoimaa, mutta se ei riitä naisten pitämiseen kuvioissa. Atalja kiusoittelee häntä, mutta kaksikko käy välillä omituisilla treffeillä.

Teoksessa seikkaillaan Jerusalemissa ristiin rastiin ja käydään monessa raamatullisessa kohteessa. Minulle Jerusalem on edelleen kauttaaltaan mystinen ja vieras kaupunki, vaikka viime aikoina on tullut sitä Raamattuakin luettua enemmän kuin aikoihin. Siksi en osannut sijoittaa kaikkia tapahtumia ”sieluni silmin” kohteisiinsa, mutta ei se lukemista haitannut. Kirjassa eletään vuosia 1959-60, aikaa, jolloin kokonainen sukupolvi on kasvatettu sotimaan nuoren kansallisvaltion puolesta. Gershom Wald kuuluu niihin, joiden oikeudentajuun sotiminen kuuluu, kun taas Ash on synnynnäinen pasifisti, postimerkkien keräilijä.

Amos Ozin kirjoista olen bongaillut Suomi-viitteitä. Hän tutustui Suomeen lapsena naapurustossaan asuneen suomalaisen lähetyssaarnaajanaisen kautta, ja tämän tädin kohtaaminen oli ilmeisesti niin merkittävä tapaus hänen elämässään, että Suomi-sympatiaa mahtuu myös romaaneihin. Tässä viitataan sanontaan, että yksi suomalainen sotilas vastaa kymmentä venäläistä, ja Mannerheimin ja Kallion keskusteluun aiheesta. Vastaavaa logiikkaa käytettiin myös Israelin armeijassa, mutta koskaan ei tiennyt, mistä löytyi vastapuolen yhdestoista sotilas.

Teoksessa ei tapahdu paljoa, ja puolet sen sisällöstä liittyy päähenkilön gradun Juudas-pohdintoihin. On toki hurjaa pohtia sitä, kuinka paljon vihamielisyyttä Talmud ja Uusi Testamentti ovat luoneet ristiin luettuina, ja sitä, kuinka se vaikutti juutalaisten elämään eri Euroopan maissa.

Oz on taustaltaan liettuanjuutalainen, ja ehkä hänen onnekseen hänen sukunsa ehti muuttaa maasta vapaaehtoisesti ennen holokaustia. Voidaan spekuloida, mihin pisteeseen saakka tämä romaani on omaelämäkerrallinen, ei kokonaan, sillä tiedän hänen henkilöhistoriastaan asioita, jotka eivät tapahdu kirjassa. Ja päähenkilön suku on tässä latvianjuutalainen, jolla on juuret Riian kaupungissa. Silti kirjan hahmot ovat lähes kaikki ennen toista maailmansotaa Palestiinaan siirtyneitä eurooppalaisia juutalaisia, joilla ei siis ole holokaustista selviytymisen historiaa.

Maahaasteessa olen nyt rastilla 29 /196: Israel. Israelilainen kirjallisuus on kieltämättä jäänyt minulle etäiseksi Ozin tuotannon ulkopuolella; takavuosina on tullut luettua paria naiskirjailijaa, joiden nimiä en muista, mutta joiden teoksista pidin. Tähän kohtaan olisin tietty maajaon pohjalta valita myös palestiinalaisteoksen, koska Palestiinaa ei edelleenkään ole olemassa tunnustettuna valtiona. 

Gender trouble, Orivesi style

Olen sen sortin feministi, joka haluaa yrittää ymmärtää sitä porukkaa, jonka mielestä ”terveet sukupuoliroolit” kuuluvat koulujen ja päiväkotien opetussuunnitelmiin. Painotus sanalla ”yrittää”. Kristityillä konservatiiveilla on jatkuva huoli koulutusjärjestelmämme ”homosaatiosta” ja ”transusaatiosta” samalla, kun Ev.lut. kirkko joutuu kerjäämään varoja Yhteisvastuukeräyksessä toisen asteen oppilaitosten nuorten perustarvikkeisiin.

Elämme kehitysmaassa, jossa heikoimpien elintaso vastaa Romanian köyhien vastaavaa. Kaikilla perheillä ei ole varaa tietokoneisiin, koulukirjoihin, harrastuksiin eikä joululahjoihin. Tällainen köyhyys on usein ylisukupolvista, ja leipäjonoissa voi nähdä kolmenkin polven edustajia samasta suvusta. Tällaisille ihmisille konservatiiveilla kunnanvaltuutetuilla harvoin riittää empatiaa, koska heillä on kiire valvoa, etteivät heidän poikansa ja näiden kaverit pukeudu pinkkiin tai käytä salaa kynsilakkaa.

Orivedellä Herran vuonna 2019 konservatiivit kristityt puuhaavat kunta-aloitetta, joka palauttaisi ”terveet sukupuoliroolit” lasten opetukseen. Aloitetekstissä ei vastusteta niinkään opetusta seksuaalisesta suuntautumisesta, vaan pikemminkin sellaista sukupuolen käsitystä, jonka mukaan sukupuoli on jatkumo, eikä binäärinen jako rasiaan ja töpseliin. Gender Trouble, Judith Butleria lainaten, on saapunut Orivedelle kaksikymmentäyhdeksän vuotta myöhässä.

Butlerin joustava näkemys sukupuolesta on vapauttanut monia omasta identiteetistään epävarmoja ihmisiä ilmaisemaan itseään. Gender Trouble on todella vaikutusvaltainen teos, joka on muuttanut monien elämän kohti parempaa. Konservatiivien mukaan tämä on ”propagandaa”, joka turmelee nuorison. Heidän maailmassaan sukupuoli on nimenomaan rooleja, joita ihmisen taimeen kaadetaan ylhäältä päin, ja vahvistamalla lapsen binääristä sukupuolta sen mukaan, mitä hänellä on housuissa, rakennetaan ”luonnollinen” yhteiskunta.

Adam and Eve, not Adam and Steve.

Ehe-ehe.

Olen kristillinen radikaalifeministi, ja minulle Raamattu on tekstikokoelma, joka syntyi yhdessä maailman ajassa, kulttuurissa, jossa naisten ja seksuaalivähemmistöjen asema ei ollut kummoinen. En etsi Raamatusta vahvistusta tasa-arvotyöhön muuten kuin rakkauden kaksoiskäskyn muodossa.

Meillä Suomessa on liiankin ”terveet sukupuoliroolit”, jos esimerkiksi nuorten ammatinvalintatilastoihin on uskominen. Naisvaltaisten alojen palkkakehitys on surkeaa, myös niiden varhaiskasvattajien, joita nyt syytetään väärien sukupuolikäsitysten tartuttamisesta pilteille. Talousjärjestelmämme perustuu edelleen kahden perheen elättäjän mallille, vaikka aika usein lasten elatuksesta on pääasiallisessa vastuussa matalapalkkainen, palvelu- tai hoitoalalla vuorotyössä työskentelevä naisoletettu henkilö. Yksinhuoltaja. Konservatiivikristittyjen mukaan ”yhteiskunnan mädättäjä” (muun muassa minua on näissä piireissä nimitetty sellaiseksi suoraan päin naamaa).

Lasten sukupuolikasvatuksessa tulisi kiinnittää huomiota sukupuolten tasa-arvoon enemmän kuin identiteettikysymyksiin. Fiksut lapset oppivat sateenkaariasian muutaman mukavan eläinsadun kautta. Heillä todennäköisesti on hoitajana joku, jonka ymmärrys sukupuolesta ei perustu Raamatun, Suviseurojen puheiden, tai Askel-lehden seuranhakupalstan käsityksiin. Sateenkaariperheiden lapsia on päiväkodeissa, joten on  ehdottoman tarpeellista, että moninaisten perheiden todellisuus otetaan huomioon varhaiskasvatuksessa.  

Koska perinteiseen malliin sukupuolitettu talousjärjestelmämme käy aivan eri aikaa kuin yhteiskunta, lapsiperheköyhyys syvenee. Kaikkien vanhempien rahat eivät riitä edes perusasioihin, vaikka he kävisivät töissä. Lasten tekeminen uusliberaaliin talousjärjestelmään on järkyttävä riskibisnes. Tämä on oikea sukupuolipoliittinen huoli, josta myös kuntapoliitikkojen kuuluisi olla murheissaan. 

Sukupuolikasvatus voisi olla esimerkiksi kasvattamista demokratiaan. Lasten on hyvä oppia, että kaikki työ on yhtä arvokasta, ja että myös työttömillä on ihmisarvo. Lasten on hyvä oppia, että sukupuoli on käsite, josta kiistellään, ja että kiistelykin voi parhaimmassa tapauksessa olla toisen ihmisyyttä kunnioittavaa. Lasten on hyvä oppia keskustelemaan, väittelemään, kyseenalaistamaan.

Pahinta, mitä voin kuvitella tälle maalle, on isänmaallisten konservatiivikristittyjen suunnittelema koulutusreformi. Vaikka tulevia valtakunnallisia opetussuunnitelmia ei onneksi lyödä lukkoon Oriveden kaupunginvaltuustossa, on huolestuttavaa, että pienen kaupungin 31 valtuutetusta 7 kannattaa transfobiaa, ja pullan-, nyrkin- ja hellantuoksuista arvomaailmaa.

Islam, jolla on naisen kasvot

Teos: Sherin Khankan: Nainen on islamin tulevaisuus (S&S, 2018)

Suomennos: Taina Helkamo

Tanskan ensimmäinen naisimaami Sherin Khankan perusti Mariam-moskeijan vuonna 2016. Kyseessä on Pohjoismaiden ainoa moskeija, jossa perjantairukouksia johtavat naispuoliset imaamit. Erityisen suosittu moskeija on vihkipaikkana, koska se on myös ainoa moskeija Pohjoismaissa, joka vihkii musliminaisia, joilla on ei-muslimipuoliso. Monet parit matkustavat Kööpenhaminaan saadakseen liitolleen siunauksen naapurimaista käsin. 

Khankan on myös kiinnostava hahmo suomalaisesta näkökulmasta, sillä hänen äitinsä on kotoisin Mahlun kylästä Saarijärveltä. Hänen syyrialainen isänsä ei ollut Khankanin lapsuudessa ja nuoruudessa lainkaan uskontoaan harjoittava, vaan Khankan on löytänyt islamin itse aikuisuuden kynnyksellä. Tällöin hän vaihtoi nimensä Ann Christinestä Sheriniksi. Hän on koulutukseltaan uskontososiologi, mutta on opiskellut islamin perusteita ja arabiaa Egyptissä ja Syyriassa. 

Nainen on islamin tulevaisuus on inspiroivaa luettavaa myös ei-muslimille, koska siinä esitetään vahvoja argumentteja uskontodialogin puolesta. Yksi Khankanin tulevaisuuden unelmia olisi perustaa yhteinen pyhäkkö ”kirjojen kansoille” – rakennus, jossa olisi kolme ovea eri uskontokunnille. Khankanin järjestämissä tilaisuuksissa on myös tavallista, että muslimit ja kristityt rukoilevat sulassa sovussa samassa tilassa. Hänen positionsa ei kuitenkaan ole helppo, ja hänen läheisensä ovat ilmaisseet huolta perheen turvallisuudesta. Hänen lapsillaan on myös vakiokommenttina: ”äiti, miksi sinä et hae kunnon töitä?”

Khankan on itse kasvanut aidosti monikulttuurisessa kodissa, ja tuntee hyvin myös suomalaiset juurensa. Perheen kesäiset automatkat ”lähes napapiirille” esiintyvät teoksessa huolettomana shangri-lana, kun taas isänsä juurille hän pääsi tutustumaan vasta 10-vuotiaana. Vasemmistolaisen isän paluu Damaskokseen ei ollut Assadin aikana turvallista, ja perheellä on muistoja vanhempien pidätyksistä lomamatkojen aikana. Aikuisena Khankan pääsi matkustamaan Syyriaan ilman vanhempiaan, ja isän kotimaassa häntä eniten kiinnosti suufilaisuus.

Kirjassa on terävää ja ajankohtaista analyysia Tanskan poliittisesta ilmapiiristä, oikeistopopulismista ja islamofobiasta. Yllätyksekseen Khankan sai muutama vuosi sitten tietää, että yksi hänen parhaista lapsuudenystävistään oli mukana perustamassa uutta äärioikeistolaista puoluetta, joka on vielä ärhäkämpi retoriikaltaan kuin Danske Folkpartiet. Nainen oli mainostanut ystävyyttä Khankanin kanssa sosiaalisessa mediassa, ja tämän vuoksi mediat halusivat järjestää keskustelun naisten välillä, mutta lopulta Khankan kieltäytyi kunniasta.

Feministisestä näkökulmasta oli kiinnostavaa lukea myös Khankanin toisen projektin, Exitcirklen-kansalaisjärjestön työstä. Tämä on järjestö, joka tarjoaa vertaistukea henkisen väkivallan uhreille ja auttaa niin miehiä kuin naisia tunnistamaan suhteissaan tapahtuvan henkisen alistamisen merkkejä. Exitcirklen ei ole uskonnollinen järjestö, mutta monet musliminaiset ovat löytäneet tiensä sinne ehkä juuri siksi, että Khankan on tunnettu imaami. Myös Mariam-moskeijassa tehdään väkivallan vastaista työtä, ja opetetaan naisia erottamaan uskonnon ja kultturin sanelemia käytäntöjä. 

Khankan kertoo myös omasta avioliitostaan pakistanilaisen miehen kanssa, jossa kulttuurierot ovat olleet suuret. Pakistanilaisen suvun hyväksyntä uutta miniää kohtaan ei ollut aukotonta, sillä miehen odotettiin menevän naimisiin omanmaalaisen naisen kanssa. Myös miehen tulkinta islamista oli konservatiivisempi kuin Khankanin, eikä mies ollut kovin haltioissaan vaimonsa moskeijahankkeesta. Kirjan kirjoittamisen aikaan he olivat vielä naimisissa, mutta luin muualta, että ero on tapahtunut äskettäin. Khankan olisi halunnut elämässään toistaa vanhempiensa kaksikulttuurisen rakkaustarinan, mutta koki epäonnistuneensa siinä. Oma kysymykseni hänelle on seuraava: elettiinkö Tanskassa hänen lapsuudessaan ja nuoruudessaan suvaitsevaisempaa aikaa, jolloin kaksikulttuurisilla pareilla oli ehkä yhteiskunnankin puolesta helpompi hengittää? 

Nainen on islamin tulevaisuus on yksi parhaista lukemistani islam-aiheisista teoksista, ja olen lukenut niitä, sekä tieteellisiä että populaareja, tutkija-aikoinani kymmeniä ellen satoja. Kirja myös muistutti minua ajoistani Tanskassa, jossa asuin 90-luvun lopulla ja opiskelin poliittisen islamin suuntauksia. Ehkä yritin tarkkailla maata jopa muslimisiirtolaisen silmin, vaikka olin etuoikeutettu pohjoismainen maahanmuuttaja. Muslimien asema ei ollut maassa kovin ruusuinen edes 90-luvulla ja sen jälkeen on tapahtunut paljon poliittista polarisoitumista. 

Kirja on jopa niin inspiroiva, etten ihmettelisi, jos joku lukija palaisi islamiin sen luettuaan. Kovin helppoa ei elämä olisi aktiivisena feministimuslimina maassa, jossa politiikka on islamofobista, mutta ainakin teoksessa on kunnon tekemisen meininki. 

Maahaasteessa olen nyt kohdassa 12/196: Tanska (aiempia postauksia on vielä työn alla, pahoittelen haasteen epäloogista etenemistä).