Hyvästijättö jumalatieteelle

kevätjää”En epäile, etteikö Jumalaa olisi olemassa. En vain välitä Hänen tarkoituksistaan enää hiukkaakaan, sillä Hän on ylittänyt sietokykyni rajan. Tunnen olevani yhden naisen valon ja pimeän taistelutanner, ja minun on suuriman osan ajasta mahdoton nähdä, miksi valon olemassaoloa pitäisi puolustella.”

Näin kirjoittaa Pauliina Kuokka omaelämäkerrallisessa romaanissaan  Kevätjää (Kirjapaja, 2014). Hän on kolmesti eronnut entinen pappi, nykyinen sosiaalityöntekijä, eteläsuomalaisesta pikkukaupungista. Kuokka päätyi nuorena aikuisena lähemmäksi evankelis-luterilaista kirkkoa hänen pikkuveljensä itsemurhan jälkeen, ja suruaikana päätyi vaihtamaan opintojensa suuntaa sairaanhoitajasta papiksi. Romaanissaan hän käy läpi sukunsa taakkoja fragmentaarisen kasvukertomuksen muodossa. Romaanin minäkertoja muistuttaa lähes identtisesti sitä kirjailijaa, jota romaanin julkaisun aikaan on haastateltu, mutta luonnehtisin teosta silti enemmän romaaniksi kuin omaelämäkerraksi siksi, että siinä käytetään joitain romaanitaiteeseen liittyviä etäännyttämisen keinoja.

Hankin teoksen kolmella eurolla Herättäjäjuhlien kirjatorilta, ja aloitin sen lukemisen juhlien aikana hiljaisessa tilassa odottaessa kännykän lataantumista. Kirja sopi juhlien tunnelmiin loistavasti, vaikka se ei herännäisyydestä kerrokaan. Mutta herännäisyyteen kuuluu uskonkriisien, epäilyksen ja epämääräisen ikävöinnin tunnustaminen, ja tässä teoksessa päähenkilön Jumalasuhde on juuri sellainen – rosoinen ja välillä vähemmän salonkikelpoinen.

Kirjassa kertoja jättää papin uran ollessaan kolmekymmentäviisivuotias. Muutenkin hän vaikuttaa hengästyttävän aikaansaavalta: hän opiskelee kolmea eri alaa, ehtii mennä naimisiin kolmesti, julkaisee esikoisteoksensa ennen ensimmäisen lapsensa syntymää ja ehtii olla töissä useassa seurakunnassa. Veljen traagisen poismenon jälkeen toinen suuri kriisi alkaa, kun hän muuttaa yhteen kolmannen miehensä, lapsensa isän kanssa. Luottotietonsa menettäneen jo ikääntyneen taiteilijan kanssa perheen arkeen hiipii krooninen köyhyys, joka muuttaa kertojan tapaa ymmärtää myös kirkon roolia suomalaisessa yhteiskunnassa.

Teoksen henkilökohtainen kasvukertomus on koskettava, mutta sain eniten irti sen yhteiskunnallisesta tasosta. Naispappi kerää viimeisiä nauloja työuransa arkkuun tilanteessa, jossa hän joutuu peittelemään perheensä ahdinkoa. Jokaista työhaastattelua varten on ostettava edustavia asuja, kampaajalla on käytävä, ja lyhyiden sijaisuuksien aikana rahaa palaa aivan liikaa työlounaisiin ja mustiin sukkahousuihin. Hän selviää kyllä toimituksista ja saarnoista, mutta työyhteisön hyvinvointiin ja hallinnointiin kuluva aika turhauttaa häntä. Hän kokee, että seurakunta on olemassa enemmän sen työntekijöiden omaa puuhastelua varten kuin vaikka sen alueella asuvia asunnottomia – näiden häätämistä varten lähetetään ohjeistavia sähköposteja. Kun maailmalla on kasvavana trendinä tarjota yöpymistiloja kodittomille kirkkojen tiloissa, Suomen seurakunnissa tehdään laskelmia siitä, kuinka pidetään vartijaliikkeiden vääriin hälytyksiin meneviä kuluja aisoissa.

Jos olisin lukenut tämän teoksen vuonna 2014, olisin varmasti miettinyt vielä muutaman ylimääräisen kerran kirkon alan opintoihin hakemisen järkevyyttä. Harvat kirkon aloja edustavat (ehkä Kai Sadinmaata lukuunottamatta?) ovat onnistuneet pukemaan kirkon sisäisen kriisin näin osuvasti, ja Kuokkakin tekee sen teoksessaan jonkunlaisena sivutuotteena tai jälkikirjoituksena. Kirkkoa kritisoiva osuus on vain ohut juonne rikkaassa narratiivissa, ja kirjasta voi nauttia, vaikka ei olisi lainkaan kiinnostunut kirkollisverojen käyttötarkoituksista.

Henkilökohtaisella tasolla kirjassa puidaan muun muassa evakkotaustaa, ja siirtokarjalaisen mummon jättämää perimää. Veljen itsemurha on tarinan käänteentekevä kulmakivi, joka aiheuttaa kertojan perheessä aavekipua vielä vuosikymmenten päähän. Aikuisen lapsen huolehtiva ja lievästi läheisriippuvainen suhde vanhempiinsa nousee myös kantavaksi teemaksi. Teos kertoo myös lapsettomuudesta ja pitkien hoitojen jälkeisestä, äkillisesti nousevasta toivosta, joka ilmoittaa olemassaolostaan energiahoitajan pöydällä. Siinä pohditaan myös kysymystä, voiko kirkon palvelija synnyttää avioliiton ulkopuolisen lapsen – eli tutkaillaan seurakuntien asenneilmapiiriä. Mitä tarkoittaa ”esimerkin antaminen” muulle seurakunnalle, ja voiko kirkkoneuvostolla olla edelleen valtaa sanella kirkon paimenten naima-asioista?

Pidin tästä kirjasta pidäkkeettömästi, ja se inspiroi minua taas jatkamaan omia kirjoitusprojektejani. Koin kirjan rakenteen hedelmälliseksi, vaikka paikoitellen, varsinkin romaanin alussa, tarinaa oli hieman työlästä seurata. Kerronnan draivi tiivistyy puoleenväliin mennessä ja todella koukuttaa viimeistään siinä vaiheessa, kun naiseksi kasvamisen suht tavallisista kipupisteistä on päästy eteenpäin. Kirjan alkuosaan mahtuu suht tavallista, arkista ja helposti tunnistettavaa kerrontaa, ja 80-90-lukujen ajankuvaa, joka on yhteistä kaikille noina aikoina kasvaneille. Koin, että tarina kertojan teologisista opinnoista ja pappisurasta oli kuitenkin romaanin ”pihvi”, jota lukiessa koin oppivani eniten uutta.

Koska kirja on Kirjapajan kustantama, se ei välttämättä ole saavuttanut suurta lukijamäärää kirkollisten piirien ulkopuolella. Mielestäni tämä teos olisi voinut yhtä hyvin tulla suuremman kaupallisen kustantamon kustantamaksi, koska kielellisesti ja taiteellisesti teksti on kypsää ja ilmeikästä. Siinä käsitellyt kysymykset eivät ole millään muotoa vanhentuneet muutamassa vuodessa, ja varsinkin kysymykset kirkon tavasta kohdata köyhimmistä köyhiä ovat ehkä vielä ajankohtaisempia nyt kuin muutama vuotta sitten.

Jäin miettimään, kiinnostaako kirja sellaisia lukijoita, joiden suhde kirkkoon on etäinen tai sitä ei ole lainkaan. En osaa sanoa, mutta loppujen lopuksi sen pohdinnat parisuhteista ja äitiydestä ovat aika universaaleja, eli kertojaan voi samastua, vaikka itse pappeus ja sen aiheuttamat elämänkriisit eivät lukijaa kiinnostaisi. Tästä teoksesta on moneksi, ja sellaisenaan lunastaa kaikki onnistuneen romaanin tunnusmerkit.

Mainokset

Vahvauskoisuuden syvästä kaapista

IMG_1873Kirjan uskonnot, niiden äärilaidat ja suhde normista poikkeavaan seksuaalisuuteen on aihe, joka yleensä saa aikaan vain ahdistusta ja mielipahaa. Oma mielikuvani islamista, kristinuskosta ja juutalaisuudesta on ollut, että juutalaisuus olisi pitkään ollut näistä vähiten tuomitseva homoseksuaalisuutta tai muuta sateenkaaren kirjoa kohtaan – tai että liberaalissa reformijuutalaisuudessa on yleensäkin ollut tilaa moniäänisyydelle ja -arvoisuudelle. Mielikuvani johtuu siitä, että noin puolet lukemastani feministisestä kirjallisuudesta (varsinkin akateemisesta) tulee naisilta, joilla on juutalaista sukutaustaa.

Juutalaisista juurista puhuminen on yhtä outoa kuin puhuisi jonkun henkilön kristityistä tai muslimijuurista. Eihän uskonto ole etnisyys eikä automaattisesti periytyvä piirre ihmisessä, mutta ehkä juutalaisten kohdalla tausta ”antropologisoidaan” siksikin, että harvoilla juutalaissuvuilla on tarkkaa kotipaikkaa maailmassa. Ja kai myös siksi, että uskonnon sisältä katsottuna jokainen juutalaisen äidin lapsi on juutalainen, huolimatta tämän omasta hengenelämästä.

Teksasilainen Leah Lax on kirjailija, jonka kohdalla voidaan puhua merkittävästä juutalaistaustasta. Hän syntyi 1950-luvun lopussa liberaaliin juutalaiskotiin, joka ei ollut erityisen hengellinen. Johtuen kodin epätasapainosta ja vanhempien lepsusta kasvatustyylistä hän löysi oman kapinan kanavansa uskonnosta, ja alkoi seurata hasidien Chabad Lubovitsch-liikettä 16-vuotiaana. Liikkeestä löytyi pian tuleva aviomies, joka kosinnan hetkellä vielä pukeutui farkkuihin, mutta pariskunta ajautui pian liikkeen syövereihin kykenemättä tekemään ainuttakaan päätöstä elämässään ilman rabbin siunausta.

Lax irtaantui liikkeestä 45-vuotiaana, alkoi kirjoittaa tosissaan, mutta kesti aikansa, ennen kuin omaelämäkerta sai muotonsa. Teos Uncovered: How I Left Hasidic Life, and Finally Came Home (She Writes Press, 2015) kuvaa seitsemän lapsen äidin lahkosta irtaantumisprosessia, ja samalla kaapista ulostuloa vahvan lyyrisellä otteella. Siinä on myös ilkikurista itseironiaa, johtuen juuri siitä, että kertoja teki matkansa aikana aktiivisia valintoja kohti hurskasta naiseutta ja äitiyttä. Ehkä juuri siksi, että hänen seksuaalinen identiteettinsä oli häilyvä jo nuorena, hän koki vetoa liikkeeseen, jossa naisen paikka, rooli ja tehtävät olivat etukäteen tarkkaan määritellyt. Tällaista äitiyttä ja naiseutta kun on helpompi ”suorittaa” kuin ulkona ”maailmassa”, jossa vaihtoehtoja eri tyylien ja elämäntapojen välillä on liikaa.

Täytyy muistuttaa, että kirjassa kuvataan ääriliikettä. Ääriliikettä, joka kuitenkin on tuon ajanjakson aikana paisunut perheiden suuren lapsiluvun vuoksi. Juuri tässä kuvattu Lubovitsch-liike on aktiivisin lähetystyössään, kun taas moni muu hasidien ”dynastia” tyytyy laajenemiseen reproduktion kautta. Lubovitsch pyrkii kutsumaan uskostaan etääntyneitä juutalaisia lähempään yhteyteen, ja sen erityisenä kohteena ovat yliopistojen kampukset ympäri maailmaa. Liike lähettää nuoria jäseniään palvelukseen vähän kuin mormonit, ja heillä on myös toimipiste Helsingissä.

Kirjassa on paljon kiinnostavaa ja herkkää kuvausta hasidien rituaaleista ja juhlista, joissa mystinen ekstaasi ja lakihenkisyys sekoittuvat omintakeisesti. Lax ei kirjoita hylkäämästään yhteisöstä skandaalinkäryisesti eikä koston hengessä, vaan itsetutkiskelevalla otteella. Tällainen ote on kai helpompaa henkilölle, joka on kasvanut sekulaarissa ympäristössä ja ehtinyt vähän opiskellakin ennen ”pyhän äitiyden” uraa. Jos taas ihminen on syntynyt ja kasvanut yhteisöön ja käynyt vain sen ylläpitämää koulua, silloin irtaantumisprosessi on vaikeampaa.

Kirja tarjoaa myös vertailukohdan kaikille, jotka ovat pohtineet suomalaisen lestadiolaisuuden asemaa. Monesti olen verrannut lestadiolaisia amisheihin, mutta sekään vertaus ei ole kovin osuva. Näissä juutalaislahkoissa ymmärrys naisen asemasta on hyvin samansuuntainen kuin lestadiolaisilla, mutta heillä (samoin kuin amisheilla) kiinnittäytyminen yli 200 vuotta vanhaan eurooppalaiseen folkloreen ja puoliksi kuolleeseen kieleen tekee lahkoista vielä vaikeammat ymmärtää. Hasideissa on myös se kiinnostava piirre, että heistä valtaosa asuu suurkaupungeissa (tässä asutaan Teksasin Houstonissa), ja siitä huolimatta he ovat onnistuneet kasvattamaan lapsensa täysin tynnyrissä.

Feminismin ja sateenkaariaktivismin suhteen tuntui, että Laxilla on ollut tarve palata sille 70-luvun kampukselle, jonka vapaamielistä menoa hän aikanaan vältteli ja paheksui. Välillä on tapahtunut paljon, ja tämän 40 vuoden historian läpi käyminen ei onnistu hetkessä. Feminististä esihistoriaa kirjan kirjoitusprosessissa edustaa myös Gloria Steinem, joka toimi Laxin sparraajana erään kirjoitusretriitin aikana.

Löysin muutamia muutakin hasidiomaelämäkertoja, joissa kirjoittajat tulivat vielä syvemmältä ”tynnyristä” kuin Lax. Esimerkiksi jotkut uskonnollisessa koulussa opiskelleet eivät osaa kunnolla englantia, ja monilla voi olla kirjoittamisen suhteen haasteita. Myös jotkut rohkeat hasidit ovat kertoneet elämänsä kipukohdista elokuvan tai standup-komedian muodossa. Palaan aiheeseen tulevissa postauksissa.

 

 

Koillismaan sielulliset kätköt

RuusuvuoriJuha Ruusuvuori on jo pitkään ollut minua kiinnostava kirjailija, jonka tuotantoon olen tutustunut viiveellä – varsinkin olen pitänyt hänen romaaniensa monikulttuurisesta mielenmaisemasta. Kuulin hänen ja hänen vaimonsa Ulla Ylisirniö-Ruusuvuoren yhteisestä romaanitrilogiahankkeesta jo ennen kuin sen ensimmäinen osa, Yksi näistä pienemmistä (WSOY, 2017) julkaistiin. Pariskunta julkaisee teokset pelkällä Ruusuvuori-nimellä, mikä on toimiva markkinointistrategia.
Tiesin kirjasta etukäteen lähinnä sen, että se käsittelee lestadiolaisuutta ja lasten hyväksikäyttöä. Yli neljäsataa sivua proosatekstiä tästä aiheesta tuntui ahdistavalta haasteelta. Teoksen kansi oli sopivalla tavalla mystinen ja monitulkintainen. En tiennyt, lähtisinkö lukemaan dekkaria, trilleriä vai perinteistä taideproosaa.

Teoksessa on kolme keski-ikäistä päähenkilöä, jotka ovat olleet toistensa kanssa enemmän tekemisissä nuoruudessa. Laila ja Saara ovat siskopuolia, joilla on suuri ikäero ja jotka eivät tunne toisiaan kovin hyvin, vaikka Lailalla onkin tapana soittaa pikkusiskolleen kerran viikossa, aina samaan aikaan. Janne on tutustunut sisaruksiin toimiessaan lyhyen ajan pappina heidän seurakunnassaan, ja ollut romanttisesti kiinnostunut Lailasta. Laila on työskennellyt koko aikuisikänsä Posiolla lastensuojelun sosiaalityöntekijänä. Hänen on vaikea solmia läheisiä ihmissuhteita, ja vapaa-aikanaan hän viihtyy mieluummin eläinten keskellä luonnossa kuin ihmisten parissa.

Laila pysyttelee vanhoillislestadiolaisen yhteisön reunamilla, vaikka häntä ei hyväksytä sen täysvaltaiseksi jäseneksi. Jumalan rauhaa hänelle toivotetaan, mutta hänen asemansa ei naimattomana naisena ole häävi. Kylän poikamiehet ja muut yksinäiset ukot ovat kautta aikojen jahdanneet häntä, ja Rauhanyhdistyksen vanhimmat ovat hyvin kiinnostuneita hänen yksityiselämästään, mutta hänellä ei ole mitään tunnustettavaa mersumiehille.

Saara ja Janne huolestuvat Lailasta, jonka yhteydenpito on käymässä omituiseksi. Molemmat alkavat rampata Posiolla, ja palaavat samalla nuoruutensa kiperiin muistoihin. Saara päätyy ”downshiftaamaan” eli muuttamaan Lappiin osa-aikaisen psykiatrin työn perässä, jolloin hänellä jää aikaa rakkaalle hevosharratukselleen. Hän ei kuitenkaan muuta kotikonnuilleen Koillismaahan, vaan Keminmaalle. Länsilappilaisen ja koillismaalaisen mentaliteetin eroja teoksessa vertaillaan runsaasti, ja pohditaan myös kotikonnuilleen jämähtäneiden ihmisten maailmankuvaa.

Teosta ei kannata vältellä, jos kokee lasten seksuaalisen hyväksikäytön teeman liian raskaaksi. Vaikka se on pääteema, sitä lopulta käsitellään taloudellisesti ja maltillisesti. Ehkä enemmänkin siinä tutkitaan ihmismielen suojaavia mekanismeja ja traumapotilaan elämänehtoja. Rankoilla kokemuksilla ei mässäillä, eikä teos ainakaan antanut mielikuvaa, että lasten hyväksikäyttö olisi jonkunlainen epidemia lestadiolaisyhteisöissä. Sen sijaan yhteisön tapa ”hoitaa” varsinkin uhreja ja hiljentää heidän hätänsä nostetaan pontevasti esiin. Siitä ei voi kirjoittaa diplomaattisesti, vaan ilmiö herättää kuvotusta.

Nykykontekstissa teos nostaa tärkeän lastensuojelullisen kysymyksen esiin. Viime vuosina Pohjois-Suomessa ja Pohjanmaalla on koettu tarvetta saada lastensuojelun tehtäviin lestadiolaistaustaisia tai muuten liikettä hyvin tuntevia työntekijöitä, jotta työ perheissä ylipäänsä saataisiin käyntiin. Tässä Laila liikkeen ulkojäsenenä kelpuutetaan auttamaan syrjäytynyttä lestadiolaisperhettä. Luottamus ”suruttomiin” sosiaalityöntekijöihin on joillain alueilla todella minimaalista.

Ruusuvuorten kerrontatekniikka on vaativa, sillä lyhyistä kappaleista ei aina tunnista kertojan identiteettiä. Tämä luo tietty mystiikkaa, ja jättää suuren vastuun lukijalle, mutta loppua kohti se alkoi tuntua raskaalta. Teksti pyrkii kyllä hienosti varjostamaan dissosiaatiohäiriöstä kärsivän henkilön ajatuksenjuoksua, muistikatkoksia ja psykologista lokerointia.

Onneksi kirjassa oli rehevää syrjäseutujen kuvausta, muustakin kuin uskonnollisuuden näkökulmasta. Huoltoasemat, karaokebaarit ja rähjäiset mökkikylät pääsivät oikeuksiinsa ystävysten matkoilla. Janne-pastorin kulinarismi kasvoi jopa koomisiin mittasuhteisiin, vaikka erityisherkkujen kuten tuoreiden merenelävien metsästys varmasti onkin aina ollut helpompaa Ruotsin rajalla kuin muualla Suomessa.

En osannut loppua kohtikaan päättää, luinko dekkaria vai trilleriä, eikä määritteleminen tuntunut enää keskeiseltä. Rikoksista teos tietysti kertoo, mutta ei niiden ratkaisusta. Kauhua teoksessa oli lopulta vähän, jos Lailan päänsisäistä kaaosta ei lueta mukaan – sellaisenaan se riitti luomaan kauhun ilmapiirin. Paikallisuuden runsas kuvaus, ja uskonnollisuuden, historian ja yhteiskunnan kipupisteiden analyysi nostivat teoksen toiselle tasolle – ja näin uskon sen kiinnostavan monenlaisia lukijoita.

Pohjoisen tunnelmissa oli jotain samaa kuin Åsa Larssonin mainioissa Kiirunaan sijoittuvissa dekkareissa, varsinkin henkilöhahmojen rakentamisen tasolla. Lestadiolaisuuden kuvauksena teos oli sopivalla tavalla erilainen kuin esimerkiksi Pauliina Rauhalan Taivaslaulu – se ei välttämättä luo yhtä intensiivistä tunne-elämystä, vaan yhteen henkilöön samastumisen sijaan se saa lukijan tutkimaan kokonaista yhteisöä.

Tilkkutäkki nimeltä camino

IMG_1815Minulla on muutama pinttynyt matkahaave, jotka olen ajatellut toteuttaa sitten, kun olen taas kunnon veronmaksaja. Vaellus Santiago de Compostelaan kuuluu ehkä niistä realistisimpiin toteuttaa, muita ovat mm. junamatka Venäjän poikki Vladivostokiin, Altai-vuoriston seikkailu ja Balin retriitti.

Camino-pyhiinvaelluksesta olen lukenut muutaman teoksen, ja Anneli Myllärin 33 päivää Santiago de Compostelaan (Mediapinta, 2013) on oiva lisä tähän kokoelmaan. Mylläri teki ensimmäisen pyhiinvaelluksensa vuonna 2006, ja ilmeisesti on jatkanut harrastusta, sillä teokselle on luvassa myös jatko-osa.

Tässä teoksessa noin kuusikymppinen pariskunta lähtee 800 kilometrin vaellukselle, jolle on varattu aikaa seitsemän viikkoa. Annelia itseään vaivaa selkäkivut ja lieviä uniongelmiakin on esiintynyt. Häntä jännittää yhteismajoituksessa nukkuminen, eikä hän koe muutenkaan tarvetta olla jatkuvasti yhteydessä kanssavaeltajiin. Matkaa suunnitellessa hän huomaa hengellisen etsinnän tarpeen kasvavan, ja tässä teoksessa uskonelämällä onkin keskeinen rooli.

Teos on sekä matkapäiväkirja että opas, ja varmasti siitä eniten saavat irti matkaa oikeasti suunnittelevat ensikertalaisvaeltajat. Valokuvat ovat todella inspiroivia, ja voin hyvin kuvitella, että joku saattaisi tehdä päätöksen lähteä vaellukselle vain niiden vuoksi. Ruoan merkitys on keskeinen, ja munakkaiden osaa espanjalaisessa ruokavaliossa ei vähätellä. Matkan varrelta löytyy myös ainakin yksi ilmainen viinihana, joka ihmetyttää suomalaista kulkijaa.

Rukouksia ja Raamattu-viitteitä teoksessa on runsaasti, mutta ei häiritsevästi. Annelin lempivirreksi matkan aikana nousee ”Tule kanssani Herra Jeesus”, jossa lauletaan askeleista ja tiellä kulkemisesta. Camino varmasti onkin sellainen konteksti, jossa julkisella paikalla virren veisuuta ei pidetä merkkinä mielipuolisuudesta.

Kirja kertoo myös lempeän realistisesti parisuhteen haasteista pitkällä matkalla. Olli-puolisolla on tässä suurempi ahdistus ajankäytöstä kuin Annelilla, joka mielellään haluaisi jättää päivien kulun ”Herran haltuun” ja nauttia ajattomuuden illuusiosta. Enpä usko, että mikään seurue tai pariskunta onnistuisi tätä matkaa tekemään ilman välillä esiin pulpahtavia musikaalisia erimielisyyksiä.

Myös vaeltajien yhteisöllisyydestä on hyvää pohdintaa. Monet reissuun lähtijät muodostavat ”pyhiinvaellusperheitä”, mutta Olli ja Anneli ovat luonteeltaan introverttejä, ja tarvitsevat myös omaa rauhaa. Camino-turismin ehkä hienoin piirre on se, että vaellukseen osallistuu hyvin eri-ikäisiä ja fyysiseltä kunnoltaan eroavia henkilöitä. Huonompikuntoiset voivat välillä kulkea jonkun välin bussilla, ja apua rinkkojen kuljetukseenkin on saatavilla. Ei varmasti ole olemassa pyhiinvaeltajan stereotyyppiä, vaan matka kiinnostaa ihmisiä erilaisissa elämän vaiheissa.

Minulla jäi teoksesta toiveikas olo: tämä matka on mahdollista tehdä suht pienellä budjetilla, kunhan muistaa treenata vaellustaitojaan hyvissä ajoin kotimaassa. Kuvat kumpuilevasta vihreästä tilkkutäkkimaisemasta ja haikaranpesistä kirkkojen kellotapuleissa toimivat voimallisena kutsuna kohti käänteentekevää seikkailua.

 

Suviseurojen makkaranmyyntimonopolista

IMG_1733Kirjojen Suomi-projektin kolmanneksi rastiksi valikoitui Hannu Raittilan Ei minulta mitään puutu (WSOY, 1998), joka on veijarimainen yhdenpäivänromaani Suviseurojen pystytyksestä. Minulla ei ole mitään muistikuvaa tästä teoksesta, enkä suuremmalla todennäköisyydellä olisi ollut kirjan teemoista kiinnostunut sen julkaisuvuonna.

Raittilaa ei ole turhaan kutsuttu insinöörikirjailijaksi. Hänellä on poikkeuksellisen tarkka kiinnostus arkkitehtuuriin, koneistukseen ja perinteisiin miesten töihin. Lestadiolaisuutta hän lähestyy taloudellis-tuotannollisesta näkökulmasta tutkien heidän käsityksiään työnteosta ja menestyksestä.

Romaanissa eletään julkaisuhetken nykyaikaa lamavuosista selviytyneessä Suomessa. Netin, kännyköiden ja EU-jäsenyys tuovat ihmisten arkeen uusia mahdollisuuksia. Suviseurojen järjestelyissä uusia teknologioita halutaan hyödyntää maksimaalisesti, ja kunnia-asia on satelliittiyhteyden järjestäminen amerikkalaisille siskoille ja veljille. Seuroilla on myös oma radiokanava, ja kirjapaino pystytetään savipellolle yhtä runoantologiaa varten. Suuruudenhulluudessa on kuitenkin riskinsä, ja suurin vaara on, että koneista ja massiivisista teltoista tulee se kultainen vasikka, jota palvotaan Herran sijaan.

Tämä oli minulle todella haasteellinen lukukokemus siksi, että henkilöhahmojen identiteetti jäi välillä pimentoon – puoletkaan ajasta en ollut varma, kuka oli äänessä. Teoksen alussa narratiivia dominoi kauppias Loikkanen, joka ei ole uskossa, mutta näkee makkaran ja einesten myynnin seuroilla ainutlaatuiseksi rahasammoksi, jolla Torremolinoksen matkarahat saadaan kokoon parissa päivässä ja pidetään vaimo tyytyväisenä. Makkaran myynti onkin suoraviivaista puuhaa, mutta lihakebakoiden ja einespizzojen lämmitys vaatii kekseliäisyyttä.

Suviseurat järjestetään nimettömällä pohjanmaalaisella paikkakunnalla, jossa väestö on körttivoittoista. Juhlien tuloa paikkakunnalle pidetään silti onnenpotkuna, sillä sillä on työllistäviä vaikutuksia monille. Körttihistoriaa tässä kerrataan melkein yhtä paljon kuin lestadiolaisten, ja kahden leirin välisestä kilpailusta on mehukkaita analyysejä. Körtit vaikuttavat lestadiolaisista aikaansaamattomilta murehtijoilta, joilla ei ole kykyä organisoida asioita. Paikallisessa historiassa körttien sähköistämisen vastustus tuntui kiinnostavalta vaiheelta. Lestadiolaisilla taas tietynlainen edistysusko on ollut vallalla, jos se ei liittynyt elävään kuvaan tai maailmalliseen musiikkiin.

Teoksen kiinnostavin hahmo on uskontotieteilijä, yksinhuoltajaäiti Leila, joka on lestadiolaisesta suvusta, mutta etääntynyt uskostaan. Hän tulee Suviseuroille haastattelemaan avainhenkilöitä Suomen Akatemian rahoituksella, mutta reissulla on myös henkilökohtaisempia motiiveja. Samaan syssyyn tässä käsitellään myös modernin luterilaisuuden pakanallisia piirteitä, Helvetin enkeleiden symboliikkaa ja tieteisuskoa. Uskontotieteen käsitteistö on Raittilalla hallussa suvereenisti, mutta välillä sen käyttö tuntuu päälleliimaavalta snobbailulta.

Minulla oli kirjaa lukiessa kauhea nälkä, koska elin viikonlopun todella huonolla ravinnolla. Asuntoautojen kokkauskuvaukset olivat todella onnistuneita, mutta herättivät minussa kiukkua. Lohivoileivät, poronkäristykset ja juustoleivän narskunta tosin kertoivat siitä aistillisuudesta, joka tämän tyyppisillä festareilla on mahdollista silloin, kun alkoholi on kokonaan eliminoitu.

Raittila antaa romaanissaan ison tunnustuksen ilmeisesti esikuvalleen Antti Hyrylle, jonka vaihtoehtoista luomiskertomusta luetaan Helvetin enkelien häissä osana seremoniaa. Antti Hyryn teoksiin en tiedä, tulenko tämän elämän aikana taipumaan, mutta arvostan sitä, että tämän tyyppiset kirjailijat ovat lojaaleja toisilleen.

Ymmärsin kirjasta vain teologista/uskontotieteellistä puolta, ja jouduin skippaamaan isoja osia teknisistä kuvauksista. Tällainen lukeminen lienee joskus sallittua, vaikka se ei auta hahmottamaan teosta kokonaisuutena. Arvostin teoksen lämmintä huumoria, joka avasi seurojen  luonnetta sekä sisäpiiriläisten että ulkopuolisten näkökulmasta. Kovin syvälle lestadiolaisyhteisön kipukohtiin tässä ei porattu, mutta se ei varmasti ollut tarkoituskaan toiminnallisessa yhdenpäivänromaanissa.

 

Jonotan seuraavaan elämääni

IMG_0464Blogissani on ollut hetken hiljaista, ja ehdin jo saada huolestuneen kyselyn terveydentilastani. Ei, en ole kuollut, mutta pariin-kolmeen viikkoon en ole lukenut ainuttakaan romaania. Tämä saattaa olla aikuisikäni pisimpiä lukupaastoja sitten väitöskirjan loppumetrien hässäkän.

(Tilanne on huolestuttava, sillä koneellani on ladattuna Paula Hawkinsin Tummiin vesiin, jonka laina-aika päättyy pian. Ja jos Hawkins ei saa minua PJ Harveyn tahdittamana ahmimaan romaania, silloin päässäni täytyy olla jotain vialla.)

Minulla on ollut elämässäni jaksoja, jolloin olen halunnut kirjailijaksi. Viimeisten 12 vuoden aikana työn alla on ollut kymmeniä tarinoita, joista yhden sain melko valmiiksi ollessani Islannissa tutkijavaihdossa. Se kertoi paperittomien piilotustoiminnasta, mutta oli liian siirappinen, enkä saanut sitä kuorrutetta raaputettua pois, vaikka kuinka yritin. Silloin kuitenkin onnistuin työskentelemään armaan internetin ulkopuolella kokonaisia työpäiviä.

Tässä välillä olen kirjoittanut Keski- ja Itä-Suomeen sijoittuvaa historiallista proosaa, joissa kaikissa on pieni sukututkimuksellinen siemen. Niistä pari aihiota ovat hyvin käyttökelpoisia edelleen. Näissä hankkeissa olen päässyt noin puoleen väliin, mutta pakonomaista tarvetta saada kirja valmiiksi ei ole ilmaantunut. Tämä ehkä siksi, etten halua ainakaan ensi töikseni julkaista vain kaunista tarinaa. Näiden aika on ehkä myöhemmin, kun olen saanut omaelämäkerralliset patoumat työstettyä.

IMG_0045Kuluneena kesänä palasin viime vuonna aloittamaani käsikirjoitukseen leipäjonoista. Silloin tekeleellä oli kaksi vaihtoehtoista nimeä, Herran kukkarossa ja Menestysteologian alkeet. Toisen, intensiivisen kierroksen jälkeen teoksen nimeksi tuli pelkkä Jono. Teos on ollut työn alla tasan vuoden, mutta raakaa kirjoittamistyötä oli parin kuukauden verran.

On ehkä huonoksi onneksi mainostaa teosta, joka on vasta lähetetty kustantamoille. Haluan kuitenkin jakaa synopsiksen siksikin, että tiedän sen olevan mahdollisimman epäseksikäs, epäkaupallinen ja heikosti kopioitavissa oleva. Uskon, ettei tällaista kirjaa voi kirjoittaa, ellei ole omakohtaista kokemusta aiheesta. Vaikka kirjassa on myös kevyttä viihdettä ja monikulttuurista vähemmistöpolitiikkaa, pääasiallisesti se liikkuu epämukavuuden ja sietämättömyyden rajapinnalla.

 

JONO

Toivon tuvalla työttömät tukityöllistetyt jakavat itseään toivottomille tapauksille ylijäämäruokaa. Sen oheisessa kahvilassa, Montussa, ylistetään Herraa väkevästi, vaikka asiakkaat nuokkuvat pöydissä pelti kiinni. Moni tulee paikalle pakoon kotinsa katkaistuja sähköjä. Kaikilla ei ole koteja. Häpeäpenkeillä meno on kuin erityislasten päiväkodissa. Sääntöjä ja käskyjä laminoidaan ovien pieliin, ja käsidesin pula on todellinen hygieniariski.

Sadonkorjuuseminaarin jälkeen toiminnanjohtaja Miika katoaa mystisissä oloissa. Kaksi asiakasvanhusta joutuu tehohoitoon ruokamyrkytyksen vuoksi, ja aluehallintovirasto huohottaa niskaan. Diakonian superasiantuntija Hannele saa yhdistyksen vetovastuun, mutta onko hänestä pelastamaan uppoavaa laivaa?

Jono on lempeää komiikkaa herätyskristillisestä uskosta, menestysteologiasta ja köyhyyteen liittyvistä uskomuksista. Se on tutkielma yhteisöstä, joka hylkii jäseniään. Kertomus klubista, johon kukaan ei halua kuulua. Puheenvuoro ongelmasta, joka tuskin poistuu vain rukoilemalla.

 

 

Helluntailaisuuden etnolingvistiikkaa

img_1099Luen liian vähän sanomalehtien kirja-arvioita, mutta Terhi Törmälehdon esikoisromaanista Vaikka vuoret järkkyisivät (Otava, 2017) kuulin Hesarin arviosta (Arla Kanerva, 19.1.2017) ja innostuin. Teoksen nimi on sopivan raamatullinen ja mahtipontinen makuuni, eivätkä teematkaan rasita köykäisyydellään. Tämä on jo kolmas blogissani arvioitu kuvaus nuoruudesta helluntaiherätyksen helmoissa, ja toistaiseksi vakuuttavin.

Romaanin päähenkilö Elsa kasvaa Kainuun syrjäkylässä, eivätkä paikallisen ev. lut. seurakunnan nuortenillat tuo hänen elämäänsä tarpeeksi säpinää. Elsa käy lukiota Kajaanissa, jossa hän pääsee hengellisesti reippaampiin helluntailaispiireihin. Tytön isä kuuluu paikalliseen körttisukuun ja äiti on etelästä tulleena toimittajana vahvasti uskontokriittinen. Vanhemmille ja isovanhemmille Elsan uskoon tulo on järkytys, jonka kanssa heidän on opittava elämään. Äiti kysyy tyttäreltään suoraan, eikö hän muuta keksinyt kuin Kainuun pahimmat sekopäät. Mummo ei keksi muuta keinoa purkaa kiukkuaan kuin lumen kolaamiseen.

Helluntailaisten aktioissa on kieltämättä koomisia piirteitä, kuten partiointi koko maakunnan Alkoissa ja traktaattien tunkeminen hyllyjen väliin. Törmälehto ei kuitenkaan esitä uskovaisia pelleinä tai friikkeinä, vaan ihmisinä, jotka kokevat tietävänsä enemmän kuin muut. Helluntailaiseen kieleen vihkiytyminen vie aikansa, eikä sen käyttäminen pakanoiden parissa ole aina järkevää. Oman koodikielen rinnalla on kielillä puhuminen, jonka merkitys tässä kyseisessä seurakunnassa nousee arvoon arvaamattomiin. Muita armolahjoja ei seurakuntalaisilta edes odoteta.

Teos nousee relevantiksi tutkimusmatkaksi kolmen eri kristinuskon suuntauksen  välillä, sillä Elsa päätyy lukion jälkeen konferenssimatkalle Kolumbiaan ja jää sille tielleen. Katolilaisen uskon vahvuus on uusi elementti, jota Elsa ei voi arjessaan ohittaa. Helluntailaisten piirit Bogotassa eivät eroa radikaalisti Kainuun meiningistä, vaikka herätyksen postkoloniaalin riiston elementit nousevat siellä esiin kärkevämmin. Helluntaiherätyksen amerikkalainen imperialismi esiintyy irvokkaana, kun eräs matkasaarnaaja vakuuttaa saaneen viestin, että taivaassa puhuttaisiin vain englantia. Elsa ei ole kokonaan antautunut herätykselle, vaan opiskelee myös yliopistossa antropologiaa ja kielitieteitä. Opintojensa vuoksi hän ei voi ryhtyä evankelistaksi, vaikka häneltä sitä kauniina vaaleana yleisömagneettina odotettaisiin.

Kirjassa käsitellään uudelleensyntyneiden sinkkujen seksuaalisuutta rehellisen tahdikkaasti. Elsa kaipaa rinnalleen kumppania ja kipuilee uskonveljien ja maallisten ystävien ristipaineessa. Hän on ihastunut entiseen sotilaaseen Manueliin, jonka usko järkyttää vuoria. Manuel piirtää Elsan ihoon erikoisia kuvia, mutta ei kykene asettumaan naisen kanssa samalle tasolle älyllisesti eikä tunteellisesti. Yliopistolta löytyy Santiago, joka suhtautuu Elsan uskonnollisuuteen avomielisesti, vaikka tunnustaakin sen olevan vieraampi kulttuuri kuin esimerkiksi suomalaisuus.

Kirjan alkuasetelmasta voi jo päätellä, ettei uskonratkaisu tule kannattelemaan Elsaa läpi elämän. Uskonkriisin kuvaus on realistista, eikä tässä ainakaan tuomita tai ulossuljeta henkilöä, joka elää kahdessa maailmassa. Ulkosuomalaisuuden kuvauksenakin kirja ilahduttaa, sillä Elsa kiinnostuu myös paikallisista kielistä ja kulttuureista ja kotiutuu myös muiden kuin uskonsisarten ja -veljien kautta. Kolumbialaiseen kulttuuriin sukelletaan myös keittiön ja musiikin kautta.

Törmälehdon kieli on paikoitellen elegantin runollista, mutta kerronta perinteisen realistista. Teos on hyvällä tavalla ilmava ja helppolukuinen, vaikka tässä operoidaankin kahden maan ja aikajakson välillä fragmentaarisesti. Ylipäänsä odotan kirjan ympärille rikasta keskustelua, sillä uskon sen herättävän myös uskovien helluntailaisten mielenkiinnon.

HELMET-haasteessa sijoitan tämän kohtaan 44: Teoksessa käsitellään uskontoa/ uskonnollisuutta.