Itseään toteuttaville äideille

img_1104Annamari Marttisen Kuu huoneessa (Tammi, 2009) kutsui minua kannen keväisten värien vuoksi – turkoosin ja violetin yhdistelmä puhuttelee minua aina ja virittelee henkisyyttäni. Teos kertoo vaihtoehtohoitojen runsaudensarvesta ja pienen kaupungin naisista, joilla ei ole paljon luontaisia kanavia toteuttaa itseään.

Päähenkilö Katjaan oli helppo samastua. Pitkän kotiäitiyden jälkeen työttömäksi jääneellä humanisti-Katjalla ei ole näkyvyyttä työmarkkinoilla, eikä TE-toimiston sponsoroima sihteerikurssikaan lupaa kuuta taivaalta. Katja on ajelehtija, fiilistelijä, hyväksyntää etsivä taivaanrannanmaalari, joka löytää vastauksena alkavaan masennukseensa kylän rajalliset henkiset riennot.

Kaikki riennoissa käyvät ovat keski-ikäisiä naisia, jotka yrittävät kaupitella toisilleen ylihinnoiteltuja ihanuuksia kotikutsuilla ja vuokratuissa hoitohuoneissa. Henkinen yrittäjyys voisi olla varteenotettava ura Katjalle, mutta hänen taloudenpitonsa on holtitonta. Aina ei ole varaa edes maksullisten luentojen ovirahaan. Nälkä henkisellä tiellä kasvaa syödessä, eikä häntä arveluta sijoittaa viikon ruokarahoja puolihuolimattomaan selvännäkijäsessioon maata kiertävän Irman kanssa. Katja pystyy tähän ainoastaan siksi, että hänellä on työssä käyvä mies elättäjänään.  Hän selvästi uskoo, että saatuaan kehonsa hiivat tasapainoon perheen talouskin alkaa kukoistaa. Usko ihmeisiin vaikuttaa tässä hyvin samansuuntaiselta kuin äsken lukemassani helluntailaisuuden kuvauksessa Terhi Törmälehdon  esikoisromaanissa Vaikka vuoret järkkyisivät (2017). Molemmissa vahva karismaattisuus ja hurmoksellisuus vievät naisilta jalat alta.

Katjan ainoaksi täyspäiseksi juttukumppaniksi nousee oma teinipoika Panu, joka pitkän totuttelun jälkeen alkaa nähdä jotain järkeä äidin itukokeiluissa. Kuitenkin linssispagetin pakkosyöttäminen kasvaville lapsille on takkuista. Tästä pääsisimme suoraan päivänpoliittisiin keskusteluihin vegaaniruokien ideologisuudesta. Kahdeksan vuoden sisällä tämän teoksen julkaisusta on tapahtunut paljon elämäntapamarkkinoilla, mutta teos on silti edelleen ajankohtainen. Marttinen tuntee kuvaamansa kentän suvereenisti ja tarjoaa myös lempeää huumoria manipulaation ja  ahneuden keskellä.

Vuoden mittaisen etsikkoajan jälkeen Katja siirtyy tilaan, jossa hän voi syödä äitinsä leipomia korvapuusteja ja myös masennuslääkkeitä. Marttinen ei anna valmiita ratkaisuja tai vastauksia henkisen tien etsijöille, mutta romaanin pääsävy on tutkivan kriittinen. Tämänkään teoksen luettuani en ole itse valmis luopumaan mieltymyksistäni vaihtoehtohoitoihin ja ei-kristilliseen henkisyyteen; näen edelleen kentällä myös ihmisen kasvua aidosti tukevia elementtejä. Aidon ja epäaidon tunnistaminen taas on toinen kysymys. Teoksessa esitetty huoli ruokavaliosta olivat mielestäni aivan asiallista, vaikkakin puritanismi on aina pahasta, koska se tappaa elämänilon.

Olen lukenut Marttiselta neljä teosta ja tästä pidin toistaiseksi eniten. Koin kuuluvani teoksen ydinkohdeyleisöksi. Astetta rankempaa huumoria samasta aiheesta oli Jessica Sunin romaanissa Hoito (2014), jossa keski-ikäinen miesterapeutti oli huomattavasti tämän teoksen astrologi-Erkkaa törkeämpi tapaus. Teokset muodostavat kiinnostavan vuoropuhelun keskenään.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 10: ”Kirjan kansi oli mielestäsi kaunis.”

Aikuisten lastentarhassa

300_7552792Viikonloppu ei ollut parasta lukuaikaa, kun piti seurata Pariisin surullisten tapahtumien kehittymistä uutisnarkkarina. Rauhoittaakseni mieltäni luin kuitenkin yön hiljaisina tunteina huumorikirjaa, jossa myös matkustettiin Ranskaan, tosin rauhanomaisissa merkeissä. Teos tupsahti eteeni sattumalta ja lähti mukaani vain kannen iloisen Buddha-teeman vuoksi. Entisenä Buddha-patsaiden keräilijänä en yleensä voi vastustaa teoksia, joissa joku päähenkilöistä on valaistumisen polulla.

Saksalaisen Doris Dörrien teos Mitäs nyt tehdään? (Tammi 2001, suom. Helen Taavila) kertoo müncheniläisestä Kaufmannien perheestä, jossa äiti ja tytär ovat yhdessä saaneet buddhalaisen herätyksen. Fred-isä lupautuu autokuskiksi, kun Franka-tytär haluaa palata Etelä-Ranskaan meditaatiokeskukseen tiibetiläisen rakkaansa, lama Pelgen luo. Isän tajuntaan ei mahdu ajatus tyttären seurustelusta buddhalaisen munkin kanssa, mutta pelastaakseen rakoilevan avioliittonsa hän suostuu kokeilemaan retriittiä, joka muutti hänen vaimonsa elämän.

Matka Ranskaan ei suju kommelluksitta. Matkan varrella Fred kokee tarpeelliseksi varastoida kehoonsa lihallisia nautintoja, sillä leirikeskuksessa todennäköisesti eletään vain riisillä ja tofulla. Vaikka Fred on pitkään elättänyt perhettään menestyvillä kasvisruokaravintoloilla (joiden teemat vaihtuvat keskiluokkaisten puritaanien trendien mukaan), sisimmässään hän kapinoi hippien askeettisuutta vastaan. Sveitsissä hän parkkeeraa perinteisiä pihvejä tarjoavaan Mövenpick-ravintolaan, josta hänen kyytiinsä päätyy traaginen maalaistollo, perheensä hylkäämä opettaja Norbert. Koska Norbertilla ei ole työtä eikä sijaa maailmassa, hän lähtee mielellään mukaan hiljaisuuden retriitille.

Dörrie kuvaa keski-ikäisten ja keskiluokkaisten saksalaisten elämäntuskaa lempeän ironisesti. Ranskalaisen luostarin porukka on iloisen monikulttuurista, mutta tyylitajuttomat, omenanvihreisiin kaapuihin pukeutuvat saksalaiset ovat siellä enemmistönä. Suurimmalla osalla porukasta on aviokriisi käynnissä, ja moni kokee tarvetta paeta alueelta päivittäin harrastamaan kiellettyjä asioita, kuten tupakointia, kaljanjuontia, kahvittelua ja seksiä. Norbert on porukasta ainoa, joka ei kaipaa ulkomaailman syntejä, hän nauttii liihottelusta metsissä aasialaisten nunnien kanssa. Fredin tytär Franka kasvaa yhdessä yössä kiukuttelevasta gootista tasapainoiseksi tiimipelaajaksi, kun taas Fred itse kokee lähinnä taantumista. Monella tapaa luostari onkin poispilattujen aikuisten lastentarha, jonne tullaan oppimaan kädestä pitäen elämän perusasioita kuten hengittämistä.

Ilmiöt, joita tässä teoksessa kuvataan, ovat tulleet Suomeen viiveellä, joten teos on edelleen ajankohtainen ainakin täällä. Dörrie selkeästi kuvaa elämäntapateollisuutta ja henkisiä markkinoita sisäpiiriläisenä, joka ei lyttää kaikkea etsintää tarpeettomana, mutta suosii välimatkan ottoa kritiikittömään hörhöilyyn. Buddhalaisuus esiintyy tässä juurevammassa asemassa kuin new age-terapiat – ilmiö, joka on vasta viime aikoina saavuttanut massojen suosion Suomessa. Kirjan kaikilla hahmoilla on joku esoteerinen maailmantulkintamuoto taskussaan, olipa se kädestäennustamista, enkeliterapiaa tai riimukivien tulkintaa. Kirjaa lukiessa olo oli kuin Hengen ja tiedon messuilla, hyvässä ja pahassa.

Teoksen nimi viittaa Fredin vaimon kontrollifriikkiyteen, siivousvimmaan ja jatkuvaan tulevaisuuden suunnitteluun. Hetkessä eläminen on Claudialle vielä vaikeampaa kuin Fredille, joka ainakin välillä nauttii paheistaan, päihteistä ja avioliiton ulkopuolisesta seksistä. Claudia on henkilö, joka on mielessään kirjoittanut postikortit jo ennen matkalle lähtöään. Hänelle buddhalaiset harjoitukset kuten sadat päivittäiset kokovartalokumarrukset ovat ulkokultaisimpia. ”Mitäs nyt tehdään?” on monien tuntemieni ihmisten elämänlanka, sillä tyhjän vapaa-ajan tuottama kauhu on käsinkosketeltavaa.

Luin joku aika sitten toisen saksalaisen romaanin, jossa vastaavasti kuvattiin perheen kriisiä ja yhteistä matkaa yrityksenä lähentyä uudelleen toisiinsa. Tämä romaani oli terävämpi kuin David Safierin Happy Family, jossa tosin oli vielä vinksahtaneempi juoni. Pidin paljon Dörrien yhteiskunnallisesta huumorista, sivalletaanhan tässä monia länsieurooppalaisten yhteiskuntien kipupisteitä. Teos ei ole erityisen Saksa-keskeinen, vaan Dörrie kuljettaa lukijaa monen maan halki kohdaten kaikkialla samantyyppistä vieraantumista. Ranskan lisäksi tässä matkaillaan Lontoossa ja läpi Belgian ja Hollannin. Amsterdam on paikka, josta perheen kriisi juontaa juurensa ja jonne Fred päätyy sovittamaan pahoja ajatuksiaan. Lopulta hänestä tulee maanteiden ritari, joka ei halua matkoilleen mukaan vaimon pakkaamia myslipatukoita.

Vakavammin ottaen teos voisi olla läpileikkaus länsieurooppalaisen elämäntavan kaoottisuudesta ja juurettomuudesta. Uskonnot ja henkisyys esiintyy tekstissä (kuten monella tosielämässäkin) irtokarkkikauppana, josta valitaan keinoväreillä värjättyä höttöä mielialojen mukaan. Samalla juurettomaan etsintään liittyy vapaus, jonka puolustaminen tuntuu entistä tärkeämmältä. Ehkä henkisten asioiden lastentarhassa on sittenkin kivempaa kuin korkeakoulussa.

 

Speaking with the angels

ByrneLorna Byrnen Enkeleitä hiuksissani (Otava 2009, suom. Joel Kontro) on teos, johon on suhtauduttava avoimin mielin, jos sen maailmaan ylipäänsä aikoo astua. Koska itse olen suhtautunut skeptisesti kaiken maailman enkeli- ja yksisarvisterapioihin, mutta yleensä luen melkein kaiken eteeni tulevan irlantilaisen kirjallisuuden,  teos on aiheuttanut minussa ristiriitaisia viboja jo kauan ennen sen lukemista.

Teos on ollut maailmanlaajuinen bestseller, ja se on innoittanut monia suomalaisiakin avaamaan silmänsä siivekkäille auttajille ympärillämme. Tässä arviossa pyrin ohittamaan kysymyksen, onko enkeleitä  olemassa tai voiko enkeleiden läsnäoloon pohjautuva energiahoito auttaa ihmistä hädässä. Rajatietoon skeptisesti suhtautuvista lukijoista valtaosa ei luultavasti kykenisi lukemaan teosta loppuun, siitä huolimatta, että se on vetävästi kirjoitettu. Itse lähdin lukemaan kirjaa omaelämäkerrallisena tekstinä, en henkisen kasvun oppaana. Halusin tietää, millaista elämää kuuluisa näkijänainen Lorna Byrne on elänyt Dublinin seudulla vuodesta 1955 jonnekin 2000-luvun puolelle.

Tästä lukijan positiosta teos oli ilahduttava kokemus. Uskoipa enkeleihin tai ei, lähestyypä teosta henkisestä tai maallisesta näkökulmasta, teos puhuttelee muillakin tasoilla. Se kertoo Irlannin lähihistoriasta, sosiaalisista rakenteista, perhekulttuurista ja yleisestä arvomaailmasta. Luonto on läsnä aistivoimaisena; lähimpänä henkimaailmaa Lorna on usein luontoretkillä nummilla, vuorilla ja järvillä. Noin puolet teoksesta koostuu kohtaamisista enkeleiden kanssa, mutta puolet on ns. tavallisen elämän kertomista. Byrnen kertojahahmossa kenties vahvinta on se, että hänen elämänsä reunaehdot ovat hyvin tavalliset, tai jopa tavallista vaatimattomammat.

Byrne syntyi köyhään dublinilaiseen kotiin, jossa isä elätti perhettä pyöränkorjaajana. Perheen alkuaikoina olot olivat ankeat; heidän ensimmäinen kotinsa Old Kilmainhamissa oli niin huonossa kunnossa, että romahti käsiin. Omissa oloissaan viihtyvää, vetäytyvää ja vähäpuheista Lornaa pidettiin pitkään jälkeenjääneenä, ja siksi hänen koulutukseensa ei panostettu. Hän päätyi 14-vuotiaana apulaiseksi bensa-asemalle, jonka hoitajana isänsä silloin toimi. Suvun vähättelevä suhtautuminen tytön älylliseen kapasiteettiin satutti häntä ja sai hänet pitämään kynttiläänsä vakan alla pitkälle aikuisikään. Ikävät kommentit jatkuivat vielä silloinkin, kun hän itse oli äiti. Sukulaiset toivoivat, ettei lapsista tulisi yhtä jälkeenjääneitä kuin äidistään.

Byrne ei kirjoita tästä katkerasti, sillä hän on henkisen kasvun tiellään oppinut antamaan anteeksi. Lempeys, hyväntahtoisuus ja luja usko tuonpuoleiseen elämään ovat teoksen pohjana niin, että esimerkiksi poliittiselle tai psykologisoivalle analyysille ei jää lainkaan tilaa. Pohjois-Irlannin rauhanprosessia hän kommentoi paikoitellen laimeasti, mutta esimerkiksi omaa köyhyyttään hän lähestyy asioiden tilana, johon hän ei pysty vaikuttamaan lainkaan. Enkelit eivät tule apuun, kun ilkeä sosiaalityöntekijä käy läpi perheen ruokakaappien sisältöä. Välillä he vievät viestejä anonyymeille hyväntekijöille, joilta tulee runsaita joulupaketteja, mutta perheen yleiseen kurjuuteen he eivät puutu.

Näkijänä Byrne aloitti uransa jo lapsena. Asioiden ennalta näkeminen oli ahdistavaakin, varsinkin kun hän koki, että kyvystään avautumalla hän olisi saattanut joutua laitoshoitoon, mitä muutenkin hänen vanhemmilleen väläytettiin. Ensimmäinen henkilö, jolle hän uskalsi enkeleistä kertoa lähemmin, oli hänen aviomiehensä Joe. Tällekin hän kertoi kyvystään pienissä osissa, jotta tämä ei pelästyisi tai järkyttyisi. Mies oppi elämään vaimonsa henkisten voimien kanssa luontevasti, eivätkä ne ainakaan tuntuneet rasittavan pitkää liittoa.

Byrnen perheen kamppailut köyhyyden, vakavan sairauden ja työttömyyden kanssa ovat monumentaaliset. Kirjailija ei kirjoita vastoinkäymisistä paisutellen, romantisoiden tai katkerasti, vaan realistisesti arjen haasteet näyttäen. Irlantilaisia kurjuuskertomuksia on viime aikoina tullut maailmalle liikaa (vrt. esim Frank McCourt), mutta tässä pointtina ei ole köyhyydessä möyriminen eikä edes sankaritarina siitä selviytymisestä. Köyhyys vain on. Sen kanssa on elettävä.

Tiivistän nyt tuntoni teoksesta kahteen osioon.

Mikä teoksessa valloitti?

Harvoin olen lukenut ns. henkisen kasvun teosta, joka olisi näin elävästi, arkisesti ja ilman krumeluureja kirjoitettu. Byrne ei oikeastaan anna lukijalleen paljoakaan ohjeita, kehottaa vaan pitämään silmät auki ihmeille, jotka tapahtuvat keskellämme, huomaammepa ne tai emme. Teos tuskin saa ketään näkemään enkelihahmoja arjessaan juuri samalla tavalla kuin Lorna Byrne ne on nähnyt ja kokenut, eikä se ole kirjan tarkoituskaan. Myös kirjailijan suhde kristinuskoon tuntuu olevan terveellä pohjalla, ja hänen rakkaudellinen viestinsä ei tosiaankaan rajoitu kristittyihin. Byrnellä on myös kristityksi kirjailijaksi hyvin armollinen lähestymistapa esimerkiksi abortin tehneitä kohtaan. Kristillisyyden osuus tosin on niin vahva, että pitäisin teosta enemmän hengellisenä kuin henkisenä.

Mikä teoksessa mätti?

Olen aivan allerginen kaikille henkiparantajille ja näkijöille, jotka pesevät kätensä poliittisista ja yhteiskunnallisista kysymyksistä. On naiivia olettaa, että henkinen kasvu olisi joku poliittisen toiminnan vaihtoehto tai että henkiolennot helpottaisivat asuntopulaa, rasistista syrjintää tai parisuhdeväkivaltaa. Lorna Byrne on minulle tärkeiden kysymysten äärellä hampaaton. Monet hänen kaltaisensa kokemusasiantuntijat ovat perustaneet kansalaisjärjestöjä ja yhteisöllisiä keskuksia, joissa apu on sosiaalista ja materiaalista, ei niinkään henkistä. Irlannissa tällaiselle toiminnalle on pitkä perinne, ja mielestäni Byrne ohittaa heidän olemassaolon, luottaen hyvin yksilökeskeiseen ja konservatiiviseen maailmankuvaan. Mikään perinteisten perhearvojen pro-life-fanaatikko hän ei ole, mutta olin jokseenkin hämilläni hänen käsityksistään raskauden keskeytyksestä – hänen mielestään sikiöllä on sielu, joka valitsee abortin jo hedelmöityshetkellä. Teoksen maailmankuva on myös fatalistis-deterministinen. En tiedä haluaisinko elää maailmassa, jossa ainoa tuki ja turva ovat enkeliparantajat.

Teos on saanut Suomessa ylistävän vastaanoton ns. henkisissä piireissä, mutta varsinaisia kirja-arvioita siitä näyttää olevan olemassa vähän. Mene ja tiedä, jos tämä teos on saanut Katri Helenan ja Manuela Boscon kaltaiset julkkiksetkin avaamaan silmänsä enkeleille. Ilmiö on vasta saamassa siipiä Suomessa, mutta enkeleiden ja yksisarvisten parissa jotkut jo tienaavat elantonsa.

Varo kundaliinikriisiä!

VaiheessaHenkisen kasvun etsijöihin mahtuu koko ihmisyyden kirjo. Minua ovat aina kiinnostaneet henkisyyteen liittyvät ilmiöt, palvelut ja tapahtumat, mutta rehellisesti sanottuna tarkkailen kenttää enimmäkseen kieli poskessa. Samoin suhtaudun uskonlahkoihin. Kirkasotsaista hurmoshenkisyyttä esiintyy molemmissa leireissä. Paikkaani henkisten rientojen kentällä tuskin tulen koskaan löytämään. Ehkä parempi niin, sillä esimerkiksi henkisen kasvun oppaana olisin sietämätön olio. Samasta syystä pelkään myös uskoon tulemista. Minulle sopii paremmin agnostisen etsijän ja seikkailijan rooli. En missään nimessä halua löytää henkistä kotiani.

Mili Kaikkosen Vaiheessa – elämä henkisenä harjoituksena (Basam Books, 2015) ei suorastaan opettanut minulle mitään uutta henkisyydestä, kokeehan kirjoittaja itsekin väsymystä termin käyttäjänä. Sen sijaan se tarjosi ikkunan länsimaisen jälkiteollisen ihmisen tilaan, silloin, kun primäärit materiaaliset tarpeet on tyydytetty. Kaikkonen itse on tehnyt kansainvälistä uraa erilaisissa hyväntekeväisyys- ja ympäristönsuojelujärjestöissä Aasiassa ja Britanniassa, mutta uupui työssään ja koki muutaman sielunpimennyksen matkalla takaisin Suomeen.

Näkijän tehtävän hän koki omakseen jo palkkatöissä ollessaan, mutta vasta Suomessa siitä tuli yrittäjyyttä. Näkijä ei ole meedio eikä ennustaja, vaan ihminen, joka auttaa toisia näkemään itsensä uudessa valossa, etsimään omia voimavarojaan ja rohkaisee päätöksenteossa. Kuulostaa ihan nastalta duunilta, vaikka sekin voi olla kuormittavaa ja siitäkin voi tulla pelkkä työrooli. Kaikkonen kertoo toimenkuvastaan rennon avoimesti. Johtolankana työssä on ajatus: ketään ei voi viedä pidemmälle kuin missä on itse käynyt. Siksi näkijän on jatkuvasti tutkittava omaa polkuaan ja voimavarojaan – tyhjästä on vaikea nyhjäistä, ja uupunut muiden kuuntelija usein vaatii ympärilleen useamman kuin yhden sängystä nostajan.

Kirjassa oli monia humoristisia kohtia, jotka kertoivat paljon ihmisten käsityksistä siitä, millainen on henkinen ihminen. Kun Kaikkonen meni kaverin häihin ja hänen alkoi tehdä siellä mieli tupakkaa, ihmiset olivat järkyttyä hänen käytöksestään. Eihän terveyttä hehkuva joogi voi alentua tuolla tavalla! Parhaat naurut sain termistä kundaliinikriisi, jota Kaikkonen ei varsinaisesti avannut, mutta näin siitä avautuvan ihmisen edessäni elävästi. Kaikkonen käyttää sitä varoittaakseen liiallisen henkisen urheilun aiheuttamista rajatiloista, jopa psykooseista. Kyse on siis vakavasta asiasta, mutta ulkopuolisen näkökulmasta kundaliinikriisistä saa mahtavan sketsikohtauksen. Se alkaa siitä, kun hippi saa kahvilassa väärin keitettyä pakuriteetä…

Kun ihminen on elänyt tarpeeksi pitkään työttömänä tai muuten syrjäytettynä, elämässä tulee vaiheita, ettei jaksa olla kiitollinen mistään. Onneksi Mili Kaikkonen antaa siihenkin luvan (ainakin hetkellisesti). Itsekin olen jo kauan sitten antanut itselleni luvan olla ihan aidosti vittuuntunut, mutta yritän välttää katkeruutta. Oikeastaan ainoa keino selvitä hengissä muiden henkisten etsijöiden kirkasotsaisista suitsutuksista (esimerkiksi facebookin kiitollisuushaasteista ja ylimakeista mietelauseista) on vääntää niistä armotonta vitsiä. Huumorintajuiset meediot ja yksisarvisterapeutit kyllä kestävät sen. Huumorintajuttomia en edes halua tuntea.

Kaikkonen antaa esimerkin työpalaverista, jossa yksi osallistuja uskaltaa antaa projektin toimintamalleista asiallista kritiikkiä. Positiivisen ajattelun omaksuneille ihmisille kaikki kriitiinen palaute voi olla musertavaa, ja tästäkin palaverista eräs henkilö lähti kesken pois, kun ei kestänyt huoneessa olevaa negatiivista energiaa. Mielestäni tämän tyyppinen ajattelu johtaa koko yhteiskunnan automaattiseen tyhmentymiseen eli aivot narikkaan-tilaan. Naminami-kuplassa palaverit ovat tietty tarkoitettu positiivisen ilmapiirin nostattajiksi, mutta toivon mukaan ei oikeassa työelämässä. Voiko mikään maailmassa kehittyä, ellei huonoksi koettuja malleja saa kritisoida? Vai onko työssä käyminenkin nykyään kivaa terapiaa, jossa ensinnä huolehditaan siitä, että soraäänet eliminoidaan?

Teos on erään näkijän henkilökohtainen puheenvuoro, joka on kirjoitettu helposti ymmärrettävällä arkikielellä. Kaikkosen näkökulma henkisen kasvun ilmiöihin on lempeän maltillinen, eikä hän tunnu edustavan mitään ennaltamäärättyä koulukuntaa. Oman elämän vaiheessa olemisen suurin osa varmaan osaa todeta ilmankin tätä teosta, mutta tekstissä oli monia hyviä pohdinnan paikkoja ja keskustelunavauksia. Tällä tyylillä on helppo saada ihmiset avautumaan esimerkiksi seminaareissa, ja siksi pidän teosta arvokkaana työkaluna kaikille jotka itse etsivät omaa polkuaan ja jotka ohjaavat muita.

PS: Lämmin kiitos Basam Booksille arviointikappaleesta. Kustantamon listalla on enemmänkin teoksia, joissa henkisen kasvun kaipuuta tutkitaan myös yhteiskunnallisena ilmiönä, jota saa ja pitääkin kritisoida.

Kehitystehtävänä turkoosi väri

aura-soma-equilibrium-b86-oberonVierailin pikaisesti Hengen ja tiedon messuilla Tampere-talolla viime lauantaina. Tarkoituksena oli haastatella luontais- ja henkisen kasvun yrittäjiä, mutta messuhulinassa juttutuokiot jäivät puolitiehen. Keskityin enemmän tapahtuman tunnelmiin ja väreihin kuin johonkin spesiaaliteemaan. Paikalla oli osittain samoja toimijoita kuin syksyn Viisas Elämä-messuilla. Hengen ja tiedon messut ovat vielä astetta esoteerisemmät ja kirjavammat, joten skeptikot ja rationalistit saattavat saada tapahtumassa näppyjä. Ilmassa oli kuitenkin aitoa heittäytymistä ja halua auttaa muita oman kasvunsa ja elämänmuutosten kanssa painiskelevia ihmisiä. Vastuu siitä, mitä viestejä haluaa ottaa vastaan, on tietysti kävijöillä. Tällä moniäänisellä basaarilla tuskin kaikki voivat miellyttää kaikkia.

SAM_2487Kuuntelin toimittaja Pike Hilakarin luennon aiheesta ”Oletko sinäkin erityisherkkä?”. Hilakari oli mukana kokemusasiantuntijana aiheesta, josta toistaiseksi on saatavilla vasta vähän tietoa. Erityisherkkyys voi liittyä fyysisiin ympäristöihin (esimerkiksi sähköallergiat ja sisäilmaongelmat), tunne-elämään tai kipukokemuksiin, jotka eivät ole peräisin omasta kehosta. Erityisherkkä ihminen imee ympäristöstään positiivisia ja negatiivisia energioita sellaisella intensiteetillä, että se voi koitua hänelle henkisesti tai fyysisesti raskaaksi. Jopa julkisissa liikennevälineissä vieraiden ihmisten kuunteleminen voi olla jollekin erityisherkälle liikaa.

Hilakarin esitys oli yleisöjä aktivoiva ja innostava. Vaikka en itse tunnistanut kaikkia lueteltuja piirteitä itsestäni, huomasin kuitenkin jotain tuttua tunne-elämän tasolla. Muiden ihmisten tunteiden eläminen kun on joskus uuvuttavaa puuhaa. Olennaista olisi oppia kääntämään oma herkkyytensä vahvuudeksi ja oppimaan rajoittamaan ympäristöjään niin, ettei erityislahjasta tulisi taakka. Kuulostaa elinikäiseltä kasvutavoitteelta.

Sain paljon irti kahden näytteilleasettajan pisteestä, Runotalon ja luontaishoitola Artemiksen. Runotalon Sari Lehtimäellä oli pisteessään erityisen sydämellinen meininki. Hän jakoi kävijöilleen voimakortteja ja kutsui tutustumaan hänen netissä toimivaan voimapuutarhaansa: http://www.runotalo.net. Runotalon tarjoamat palvelut liittyvät oman elämän voimasanojen löytämiseen ja erilaisiin itsetuntemukseen liittyviin kursseihin, joita on tarjolla sekä virtuaalisesti että livenä Ikaalisissa. Sivusto toimii inspiraation lähteenä kaikille, jotka pitävät valokuvaamisesta, puutarhanhoidosta ja kirjoittamisesta.

Artemiksen Arja Sinervo oli esittelemässä laajemminkin tarjoamiaan hoitojaan, mutta itse innostuin erityisesti Aura-Soma-pulloista. Olen törmännyt Aura-Soma-konseptiin aiemminkin, mutta pidin niitä netissä surffatessani puhtaana huuhaana. Hoitajan tavatessani ja pullot nähdessäni värien maailma alkoi avautua aivan uudella tavalla. Kyseessä on siis henkilökohtaisesta väriterapiasta, jossa hoidettava valitsee n. 110 pullosta neljä itseään eniten puhuttelevaa, joista tehdään tulkinta. Konsultaation jälkeen pulloihin tutustutaan kotioloissa. Öljyistä, mineraaleista, yrteistä ja kristalleista koostuvaa nestettä käytetään ulkoisesti sopiviin chakra-pisteisiin kehossa. Hoidon tarkoituksena on poistaa kehosta menneisyyden taakkoja ja raivata tilaa muutokselle. Lisää tietoa: http://www.hoitolaartemis.com/

as101bottlesUskokaa, ketkä haluatte. Minusta tässä on jotain itua ainakin psykologisella tasolla. Värit vaikuttavat mielialoihimme voimakkaasti, ja kun keskitämme energiamme joihinkin tiettyihin väreihin, jotka tuottavat mielihyvää, voimme löytää tien ainakin hetkittäiseen tasapainoon. Tätä hoitoa voi kokeilla verrattaen edullisesti – jo yhdellä tasapainopullolla voi aloittaa. Ensimmäisen konsultaation jälkeen hoito on pitkälti itsehoitoa, jossa vastuu on taas käyttäjällä.

Mieleen tulee, että mikäpä ei estäisi kokeilunhaluista värien ystävää kehittelemästä omia, inspiroivia värisekoituksiaan – tosin en usko, että noin kirkkaiden värien aikaansaaminen onnistuisi aloittelijalta. Konseptia on kehitelty pitkään, ja erityisesti yrttien, mineraalien ja kristallien yhdistelmät ovat herkkiä. Jos tekisin omia sekoituksia, en ainakaan käyttäisi niitä ulkoisesti. Aura-Soman konseptia voi tuskin monistaa, mutta värit voivat inspiroida ketä tahansa muuten vaan, vaikka aikaa tai rahaa itse terapiaan ei riittäisi.

Aura-Soma-värien voima ei välity netin välityksellä samalla tavalla kuin livenä. Valitsin kuitenkin alustavasti internetitse juuri tällä hetkellä puhuttelevimmat pullot, jotka luultavasti vaihtuisivat itse sessiossa. Lauantaina pulloja tutkiessani messuilla ihastuin erityisesti turkooseihin pulloihin, ja tänään ykkösvalinnakseni osui numero 86 eli Oberonin, keijujen kuninkaan pullo. Ilmeisesti väriyhdistelmistä ne, joissa toinen osio on kirkas, toimivat puhdistavammin kuin kahden voimakkaan värin kombinaatiot.

Aura-Soman kehittäjä, brittiläinen Vicky Wall oli farmaseutti ja yrttiparantaja, joka sokeutui diabeteksen seurauksena. Hän sai viestin tuonpuoleisesta ”vesien jakamisesta” ja keksi konseptin näkemättä omia aikaansaannoksiaan. Wallin kuoltua v. 1991 hänen pitkäaikainen ystävänsä Mike Booth peri nesteiden reseptit, ja on kehittänyt omia värisekoituksiaan. Pullojen yrtit kasvatetaan farmilla Tetfordissa, Lincolnshiressä ja vesi haetaan Glastonburyn muinaisista parantavista lähteistä. Väriterapiasta on olemassa kattava englanninkielinen teos: Booth, Mike and Carol McKnight 2006. The Aura-Soma Source Book – Colour Therapy for the Soul. Healing Arts Press.

Ihmisen henkisestä horoskoopista

June horoscope imageJos tänään aiemmin luin ihmisen itsekasvatusopasta läpällä, nyt vakavampaan asiaan. Edessäni on suomalaisen kristosofin, J.R.Hannulan (1973-1956) teos Henkinen horoskooppimme (alk.1959, 3. painos 2008, Kristosofinen kirjallisuusseura, Tampere). Vaikka olenkin koko aikuisikäni liikkunut antroposofien, teosofien ja kristosofien vaikutuspiirissä, näiden sofioiden syvällinen merkitysero ei ole minulle vielä valjennut. Tähän teokseen tartuin ennakkoluulottomasti sen kiinnostavan nimen ja lyhyyden vuoksi.

Haluattepa tai ette uskoa planeettojen tai tähtimerkkien vaikutukseen ihmismieleen ja sen kehitykseen, suosittelen teosta luettavaksi sen selkeyden ja totaalisen epäfanaattisuuden vuoksi. Perussanoma tuntuu hyvin ajankohtaisena juuri näinä päivinä, kun ihmiset tuntuvat keskittävän entistä enemmän energioitaan uskonasioista vääntämiseen. Jokainen meistä voi löytää oman henkisen tai ikuisuushoroskooppimme, joka ei ensisijaisesti määrity syntymämme planeetallisten olosuhteiden kautta, vaan meillä itselläkin voi olla siinä jotain tekemistä.

Kristosofien mukaan Jumala ja hänen poikansa välittävät puhdasta aurinkoenergiaa, ja siksi jokainen ihminen syntyy Jumalan kuvaksi, auringosta. Pieni lapsi pysyy Jumalaa lähimpänä Merkuriuksen kiertoradalla, ja ikääntyessään loittonee kohti Saturnusta. Ihmiskunnan eri ammatit ovat esimerkkeinä erilaisista energioista ja kyvyistä, joita ihminen voi joko vaalia tai tuhlata. Kaikilla planeetoilla ja kaikissa toimissa on olennaista pysyä planeetan sisäradoilla, mahdollisimman lähellä Kristusta.

Aina se ei ole mahdollista: esimerkiksi taiteiden alalla toimivien Venuksen seuraajien on osattava luoda taidettaan sekä hurmioitumisen että surun kautta, mutta jos taiteilija harhautuu liian kauaksi ulkoradalle palvomaan kaikkea, mikä on likaista ja alhaista, häneltä saatetaan ottaa koko talentti pois. Vastaavasti varsinkin aloittelevilla taiteilijoilla rakastumisen kokemus saa usein aikaan sietämättömän naiivia materiaalia, joka voi tavoittaa vain toiset samassa tunnetilassa elävät. Mikäli taidetta luodaan elämän palvelemiseksi, silloin siinä on ilon ja murheen elementit vuoropuhelussa keskenään, kuten Platonin Pidoissa.

On ammatteja, joissa ihminen työskentelee enemmän elämän alkuvoimien kanssa ja toisia, joissa inhimillinen järki ja yhteiskunnallisten lakien valvonta korostuvat tuotannon sijasta. Taiteilijat ovat lopulta aika lähellä ihmisen alkuvoimia, mutta vielä lähempänä niitä ovat viljelijät, kauppiaat ja käsityöläiset, jotka tuottavat konkreettista työn tulosta joka päivä. Kauimpana auringosta ovat poliisit ja tuomarit Saturnuksen radallaan ja toiseksi kauimpina opettajat, papit ja lääkärit Jupiterin radallaan. Hannulan mukaan ihmisen syntymähoroskooppi saattaa vaikuttaa ”yhteiskunnallisen palveluksen” eli siviiliammatin laatuun ja mahdollisuuksiin, mutta erityisesti henkisen elämän puolella ihmisellä on enemmän pelivaraa vaikuttaa kohtaloonsa.

Tuntuisi siltä, että tällä universaalilla viisaudella (jonka juurien täytyy olla Intiassa, mutta joka on kiertänyt ympäri maailmaa ja ottanut paikallisia vaikutteita mukaansa) voisi hyvinkin olla hyötyä nuorten (ja miksei vanhempienkin) ammatinvalinnassa – ainakin Hannulan esitys tuntuu helpommalta ymmärtää kuin monet ammatinvalinnan psykologiset testit. Kun viimeksi sellaiset tein alkuvuodesta, sain ykkösammateikseni elokuvakäsikirjoittaja ja dramaturgi. Ei paha, oikeastaan kovinkin hyvä, mutta kovin syvällistä analyysia taipumuksistani en tietokonevälitteisen ohjelman kautta saanut.

Tämä taisi olla ensimmäinen horoskooppikirjani, joka tuntui ”selvältä pässinlihalta” ja jossa ei ollut minkäänlaista kaupallista tai populaaritieteellistä fiilistä. Hannula oli kristosofisen liikkeen perustajajäsen heidän erottuaan Ruusu-Rististä vuonna 1940, mutta nuorempana miehenä hän oli vaikuttanut teosofeissa oppi-isänsä Pekka Ervastin rinnalla. Tämän teoksen ymmärtämiseksi suuntausten ristiriidat ja toisistaan eroamiset eivät kuitenkaan ole olennaisia. Vietin näiden 39 sivun ääressä oikein virkistävän ja ajatuksia herättävän torttukahvihetken tänään.

 

 

Sivistys vai siveelllisyys?

200px-ArvidJarnefeltArvid Järnefelt (1861-1932) tunnetaan tolstoilaisuuden vaalimisesta ja oudoista elintavoistaan. Lähdin tutkailemaan hänen tuotantoaan siinä toivossa, että löytäisin hänen teoksistaan rippeitä pietarilaisesta elämänmenosta 1800-luvun puolella, mutta en vielä päässyt omaelämäkerrallisessa Vanhempien romaanissa (1930) pitkälle. Sen sijaan aloitin miehen uraan ja ajatteluun tutustumisen teoksesta Heräämiseni (1894), joka on pitkähkö omaelämäkerrallisia tunnustuksia sisältävä eettis-siveellinen essee.

Järnefelt oli siis kuuluisan kosmopoliitin suvun vesa, maalari-Eeron veli, joka jo nuorena jätti juristin uransa etsien tietään kansan parissa. Häntä voisi pitää varhaisena hippinä, tai ainakin radikaalisesti vaihtoehtoisena eläjänä, joka kirjailijanuransa aikana työsti tolstoilaisia, kristillisiä ja anarkistisia ajatuksiaan eri genreissä. Vaelluksensa alkuvaiheessa hän yritti pyrkiä suutariksi ja konepajan mieheksi, mutta nämä kokeilut eivät kantaneet toivottua hedelmää. Lopulta hän päätti omistaa aikansa ja energiansa maanviljelykselle. Miehen tila Lohjan Virkkalassa on edelleen suvun omistuksessa ja sitä vaalitaan esi-isän oppien mukaan. Tila ei ole museo, mutta blogistaniassa näkyy joitain raportteja henkilöiltä, jotka ovat päässeet tilalla vierailemaan.

Essee alkaa railakkaasti Arvidin tunnustuksella itsesaastuttamisen harrastamisesta ja siihen liittyvästä syyllisyydestä. Hänen henkinen heräämisensä alkoi siis seksuaalisten kysymysten pohdinnasta: hän oli utelias siitä, millaisia vaikutuksia  autoerotiikalla ja bordelleissa käymisellä on yhteiskunnalle ja kuinka näistä hairahduksista keskusteltiin. Löydettyään aikalaisen kirjoittaman sydämellisen ja ei-tuomitsevan avioelämän oppaan hän koki vapautuvansa, sillä oppaassa kerrottiin, että itsesaastuttamista harrastavat lähestulkoon kaikki, joilla ei ole mahdollisuutta ”järjestettyyn siitineloon”. Vapaan rakkauden ajatuksen siemeniäkin hän idättää, tosin varsin ujossa muodossa. Pohdinnat vaikuttavat aikalaisen kynästä rohkeilta, ja niihin on luvassa jatkoa myöhemmässä teoksessa Kirjeitä sukupuolikysymyksistä (1915).

Korkeammalla tasolla Järnefeltin herääminen liittyy luopumiseen tekaistusta minäkuvasta, johon suurin osa meistä on taatusti elämänsä aikana syyllistynyt. Tämä esiintyy eri ihmisillä eri tyyppisenä keikarointina; Järnefeltillä itsellään se liittyi opintoihin, ammatinvalintaan ja sosiaalisen hyväksynnän hakemiseen Helsingin kosteissa herrakerhoissa. Tulevaisuuden kuului tarjota muutakin kuin selälletaputtajien huomion kalastamista. ”Missä on se elämän punainen lanka, jonka toisen pään olen kerinyt auki?”, hän kysyy.

Teksti muuttuu loppua kohti raamatulliseksi vakavamieliseksi abstraktioksi, joka ei herättänyt vastaavaa hilpeyttä kuin alkupuolen viinaan ja seksiin liittyvät havainnot. Luokka-analyysi on tekstissä iduillaan monessa kohtaa, mutta joku Järnefeltin äänessä nyppii, kun hän maalailee kuvia rakkaasta rahvaastaan. Sivistyksen ja siveellisyyden suhdetta hän pohtii erityisesti suutarinpajassa kertyneiden kokemusten kautta. Vaikka hän oppi suutarintyön alkeet, hän ei oppinut syljeksimään ja kiroilemaan kuin kollegansa. Hän katsoo itsensä sivistyneemmäksi kuin suutarit, mutta vain siitä armosta, että hänen vanhemmillaan oli varaa kouluttaa häntä. Siveellisyyden suhteen hän ei kehuisi ylempiä luokkia korkeampitasoiseksi, he vain juovat jalompia juomia ja harrastavat riitelyä ja muuta huonoa elämää suojatummissa tiloissa kuin rahvas.

Järnefeltin suomen kieli on ilmeikästä, mutta kovin koukeroista. Siihen täyspainoinen sukeltaminen vaatisi enemmän panostusta kuin mihin nyt pystyn. Miehen tuotannosta näytelmien kerrotaan olevan kevyemmästä päästä, sillä hän tuotti niitä tilaustöinä väliteoksinaan. Tämä heräämisen dokumentti oli paikoitellen piinallisen itsetietoinen ja moraalista ylemmyyttä toitottava. Historiallisena dokumenttina se kuitenkin hämmentää, sillä tämäntyyppinen intiimi tunnustuksellisuus ei vielä 1800-luvun puolella ollut suurinta huutoa.

Arvid Järnefeltin äidistä Elisabethista on enemmän uutta kirjallisuutta saatavilla; esimerkiksi Tarja Lappalainen on julkaissut teoksen Salonkielämää (2014), jossa käsitellään Elisabethin, Minna Canthin ja Juhani Ahon myrskyisiä välejä. Tavallaan tämän tyyppinen historiallis-kaunokirjallinen juoruilu kiinnostaa ja sitten ei. Järnefeltit ovat suku, josta tuntuu olevan materiaalia kaikissa sateenkaaren väleissä. Myös aiemmin lukemani Anni Swanin kirjeteokset sivuavat Järnefeltejä, sillä Saimi Swan oli naimisissa Eero Järnefeltin kanssa. Ruotsinkielisestä kulttuurista ja muusta kosmopolitismista puhdistautuneen fennomaanisen kulttuurieliitin piirit tuntuvatkin poikkeuksellisen sisäsiittoisilta.