Luolamies supermarketissa

Teos: Matt Haig: Huomioita neuroottiselta planeetalta (Aula&co, 2019)

Suomennos: Sarianna Silvonen

Matt Haig on minulle uudehko kirjailijatuttavuus, ja olen lukenut häneltä aiemmin vain yhden teoksen, Kuinka aika pysäytetään. Romaani oli viihdyttävä ja oivaltava, mutta samalla liian nopeatempoinen ja pinnallinen makuuni, ja pohdin sitä lukiessani, oliko kirjailijalla mahdollisesti diagnosoitu keskittymishäiriö.

Nyt sain käsiini hänen uusimman bestsellerinsä, joka on pitkän esseen ja self-help-opuksen välimuoto. Kirja koskettaa varmasti meitä kaikkia, jotka kamppailemme vakavan someriippuvuuden kanssa. Kirjassa on paljon neuvoja ja vinkkejä listojen muodossa, joiden avulla lukija voi tarkistaa, kuinka syvällä riippuvuudessaan on menossa.

Minulla ei vielä mene yli tuntia päästäkseni ylös sängystä ennen aamun ensimmäisten somepäivitysten lukemista, kuten Haigilla ilmeisesti on joskus mennyt. Pidän kuitenkin puhelinta yöpöydällä tai sängyssä, varmuuden vuoksi. Luin tätäkin kirjaa tarkistaessa samalla some-tilannetta ainakin kaksikymmentä kertaa, ja kirja oli erittäin nopealukuinen. E-kirjojen lukeminen on muuttanut lukuasentojani dramaattisesti, enkä enää keskity kirjoihin kokonaisvaltaisesti kuten tein silloin, kun luin lähinnä painettuja teoksia.

Teos puhuttelee varmasti eniten meitä, joilla on ollut mielenterveydellisiä haasteita elämässämme. Väitän, että jokaisella meistä niitä on tai tulee olemaan, mutta mitä paremmassa asemassa olemme yhteiskunnallisesti ja taloudellisesti, sitä helpompi ne on ohittaa. Haig itse sairastui vakavaan masennukseen ja paniikkihäiriöön jo nuorena, on ollut itsetuhoinen ja kärsinyt riippuvuuksista. Tällä kirjallaan hän näyttää eri ilmiöiden syy-seuraussuhteita, eli teos tarjoaa vertaistukea varsinkin ihmisille, jotka kamppailevat samaan aikaan useamman psyykkisen ongelman kanssa.

On todennäköistä, että monesta ongelmasta voi tervehtyä, jos parantaa tietoisuustaitojaan ja liikkuu enemmän luonnossa. Suurimman haasteen mielenterveydelle luo kaikkialla vaaniva kapitalismi, joka imee voimansa ihmisen taipumuksesta itsetyytymättömyyteen ja vertailuun muiden kanssa. Maailmassa on vielä olemassa kulttuurisia taskuja, joissa naiset eivät koe tarvetta varustaa itseään kymmenillä ryppyrasvoilla – ja tällaisia taskuja pidämme ”kehitysmaina”, vaikka niitä pitäisi kutsua ”edistysmaiksi”. Haig viittaa tässä Fidzin saariin, joilla syömishäiriöt havaittiin vasta 1990-luvulla, kun amerikkalaiset saippuaoopperat saapuivat sinne. Miksi annamme kaupallisten kauneusihanteiden tyhmentää meitä? Miksi jossain päin maailmaa valkaistaan peräaukkoja – alueita, joiden ei millään logiikalla pitäisi olla koko maailman katsottavissa?

”Luolamies supermarketissa” on hyvä metafora nykyajan sopeutumisongelmille. Paniikkikohtausten yleisin tapahtumispaikka kun on ostoskeskus tai iso supermarket, jossa ympäristö on luonnottomin mahdollinen. Ihmisen keho ei ole evoluutiossa vielä sopeutunut täysin elottomaan, mekaaniseen ja kaupalliseen mielenmaisemaan, vaikka mieli ehkä haluaisi sopeutua. Ehkä edistyneen kaupallisen barbarismin kehittynein muoto on itsepalvelukassa, jossa inhimillistä kontaktia ei enää tarvita. Tosin olen kuullut, että ne ovat tuoneet helpotusta monille, joilla on haasteita sosiaalisten kohtaamisten saralla.

Kirja luultavasti puhuttelee eniten nuoria aikuisia, jotka eivät muista aikaa ennen internetiä. Osa Haigin pohdinnoista tuntuvat keski-ikäisestä elämänkoululaisesta itsestäänselviltä tai pinnallisilta. Poimin hänen somepohdinnoistaan yhden neuvon, joka tuntui itselleni ajankohtaiselta: ”Älä seuraa netissä ihmisiä, joista et pidä”. Tämä oikeasti on varteenotettava vinkki, jos esimerkiksi on koukuttunut seuraamaan äärioikeistolaisia vihapuhujia tai muita ihmiskunnan vihollisia. Heistä on hyvä olla tietoinen, mutta heidän seuraamisensa suuremmissa määrin tuntuu ajan haaskaukselta.

Muistaisinpa tämän huomenna.

Tämä teos voi olla riittävä herättelijä sellaiselle henkilölle, joka uskoo asioita kerrasta. Tässä yhdistellään maailmanhistoriaa, joogafilosofiaa, buddhalaisuutta, solubiologiaa ja jopa tämän päivän trendikkäitä tilanraivaamisoppeja raikkaaksi sekamelskaksi, eli jos luet tämän, sinun ei välttämättä tarvitse suorittaa laajempaa oppimäärää mariekondologiassa. Haig on laajalti lukenut, filosofiasta kiinnostunut kirjailija, joka viljelee syvällisiä lainauksia, mutta kannattaa perehtyä myös alkuperäislähteisiin, jos aikoo tavoittaa kirjan ”pointit”. Itse olen sitä mieltä, että Haigin pitäisi hidastaa tahtiaan vielä kymmenesosaan nykyisestä, jotta hän oikeasti alkaisi sanoa jotain omaperäistä.

Mainokset

Kirjasta, jonka S-ryhmä kielsi

Teos: Antti Heikkilä: Lääkkeetön elämä (Otava, 2018)

Lääkkeetön elämä taitaa olla ensimmäinen terveysaiheinen teos. jota arvioin blogissani. Olen lukenut elämässäni ehkä viisi terveyttä sivuavaa populistista teosta, mielenterveydestä enemmänkin, mutta pelkkään terveyteen liittyvä kirjallisuus ikävystyttää minua. Aiemmat lukemani terveysaiheiset teokset ovat liittyneet joogaan, ayurvedaan ja muihin itämaisiin tapoihin ymmärtää ihmiskehon toimintaa.

Kun Heikkilän teoksesta kuulin joulun alla, päätin heti lukea sen, koska mikä tahansa teos, jonka on poistettu Prisman valikoimasta, on taatusti lukemisen arvoinen. Teoksen aikaansaama mediakohu tuntui todelliselta myrskyltä vesilasissa, sillä Suomessa on todella holhoava julkinen mentaliteetti, mikä tulee terveyteen ja sairauksien hoitoon. Ns. vaihtoehtopiireissä kyllä kiertää mitä villimpää kirjallisuutta ravinnosta, mutta kun kirjan kustantaja on Otava ja sen kirjoittajana suomalainen lääkäri, silloin loanheittokynnys madaltuu huomattavasti.

Jos lukisin kirjaa syöpäpotilaana, suhtautumiseni sen ohjeisiin voisi olla varovaisempi. Kuitenkin on muistettava, että myös syöpäpotilailla ja muilla vakavasti sairailla on oikeus valita hoitonsa itse. Kirjassa käsitellään erityisesti kolmen kansantaudin, diabetesin, syövän ja masennuksen syntysyitä ja hoidon historiaa kattavasti. Heikkilä on saanut aikaan hyviä tuloksia varsinkin diabeetikkopotilaidensa parissa – ja muistettavaa on, että kyseessä on diabetes 2-potilaat, jotka itse vapaaehtoisesti ovat muuttaneet elämäntapaansa diagnoosin saatuaan.

Heikkilän tarjoama ketodieetti ei varmasti sovi kaikille, eivätkä kaikki siihen kokonaisuudessaan kykene. Olennaista siinä on antaa keholle tarpeeksi pitkiä paastoaikoja, eli hänen mielestään 14-16 tunnin syömättömyys vuorokaudessa olisi ihanne. No, jos ihminen pystyy 10-12 tunnin lepoaikaan, sekin on jo paljon. Kaikista välipaloista kuuluisi luopua, ja ruoka kuuluisi, jos mitenkään pystyy, nauttia muiden seurassa. Näin kehon stressitaso madaltuu ja ruokaa ehkä nautitaan hitaammin ja vähemmän kuin yksin syödessä.

En aio heittäytyä ketodiettin pauloihin heti huomenna, enkä ole vakuuttunut täysin lääkkeettömän elämän paremmuudesta. Silti poimin kirjasta todella varteenotettavia vinkkejä, jotka mielestäni eivät ole lainkaan huuhaata, vaan tervettä järkeä, jonka kuka tahansa, myös lääketiedettä opiskelematon, voi pienellä itsetutkiskelulla allekirjoittaa. Länsimaissa ihmiset elävät pysyvässä sokerihumalassa, ja tällainen kehon tila voi altistaa muihinkin riippuvaisuuksiin. Esimerkiksi alkoholismi voi joillain ihmisillä olla äärimmäistä sokeririippuvuutta, ja ruokavaliota muuttamalla myös viinanhimo saattaa hävitä.

Lääkkeetön elämä oli huomattavasti kiihkottomampaa tekstiä kuin mitä oletin, ja paikoitellen teksti oli niin kuivan tieteellistä, etten jaksanut sitä yhdeltä istumalta sulattaa. Älyllisesti se tarjoaa haasteita varsinkin meille humanisteille, ja jos tunnistat itsesi sellaiseksi, voit tarvita kirjan lukemiseen enemmän aikaa. Kirjassa on paljon lähteitä, ja joihinkin näistä tutustuminen voi myös olla aiheellista, varsinkin jos haluaa tutustua jonkun tietyn sairauden hoitohistoriaan. Itseäni alkoi kiinnostaa eniten Heikkilän mainitsemat mielenterveyden lääkkeettömät vaihtoehdot, joista yksi edelläkävijä on Suomessa ollut Keroputaan sairaala ja sen harjoittama avoimen dialogin hoitomalli.

On epätyypillistä, että lääkäri kertoo terveysoppaassaan suht runsaasti omasta elämästään, mutta kun hän ”practices what he preaches”, tämä on vähintä, mitä hän voi tehdä. Hyvä mieli tuli hänen tarjoamistaan tunnelmakuvista, eli välähdyksistä hänen ja hänen vaimonsa arjesta. Kirjassa luvattiin alussa pariskunnan suosimia ruokareseptejä, ja pelkäsin niiden olevan jotain ankean kivikautisia aterioita, mutta ne olivat aivan mahtavia. Ketodieetissä on varmasti olennaista luoda ruokaan variaatiota runsaalla mausteiden ja yrttien käytöllä.

Liikunnan suhteen Heikkilä tarjoaa myös ohjeita, jotka sopivat kaikenkuntoisille ja -ikäisille ihmisille. Hänen ehdottamansa HIIT-treenausta voi harjoittaa vaikka rollaattorilla, se on ensisijaisesti oman itsensä kanssa kamppailua ja omien rajojen venyttämistä.

Ruokavinkkien suhteen olin jopa onnessani, ja aion tehdä itselleni listan suositeltavista ruoka-aineista, jota en luultavasti pysty noudattamaan, mutta joka kuitenkin muistuttaa muutoksesta kohti parempaa. Parasta Heikkilän ruokaresepteissä on se, ettei niistä ainakaan puutu elämäniloa. Heti ensimmäisenä nappasin niistä pienellekin budjetille sopivat rahkaletut, toisenlaisen kaalilaatikon ja shakshuka-uunivihannekset. Kermaa ja voita tässä dieetissä saa käyttää runsaasti, ja kananmuniakin hän suosittelee päivittäiseen käyttöön.

Osa Heikkilän terveysvinkeistä eivät ole vähävaraisten saavutettavissa. Esimerkiksi suositus hyvälaatuisen luomulihan ja villikalan suosimisesta ei ilahduta urbaania köyhää. Toisaalta kirjassa puhutaan terveyspalveluiden tasa-arvoistamisesta, ja huomautetaan kasvavista terveyseroista esimerkiksi Saksassa. Itsehoito ruokavalion ja liikunnan kautta tuntuu varteenotettavalta vaihtoehdolta varsinkin köyhille, jotka muuten saattavat jäädä täysin mielivaltaisten toimenpiteiden uhreiksi. Näistä asioista Heikkilä on huolissaan, mutta ei usko, että tilanne voi parantua äänestämällä, ja siksi joillekin ihmisille lääkkeiden vähentäminen voi olla radikaalimpi teko kuin puoluepolitiikkaan ryhtyminen.

Vähävaraisten asian lisäksi koin, että Heikkilän vinkit ovat paremmin toteutettavissa aikuisten talouksissa kuin lapsiperheissä. Kirja ei luultavasti tavoita ruuhkavuosiaan eläviä perheellisiä, joille einesten käyttö arkipäivässä saattaa olla ainoa tapa pysyä järjissä. Kirjassa käsiteltiin nykyelämän stressitekijöitä ja arjen kuormittavuutta, mutta olisin halunnut lukea siitä lisääkin.

Kirja kannattaa ehdottomasti lukea ajatuksella ennen kuin lähtee sitä tuomitsemaan. Itse koen, että alamme lähestyä pimeintä keskiaikaa, jos tällaiset kirjat kielletään, sillä ”Käypä hoito”-suositukset ovat ylhäältä alaspäin toteutettavaa, suurten lääkefirmojen ja elintarviketeollisuuden manipuloimaa, kansanvalistusta. ”Käypä hoito” on ahdistanut minua paljon enemmän kuin Heikkilän teos, koska se ei tarjoa minkäänlaista oman ajattelun mahdollisuutta. Tämä teos teki sen, ja jätti jälkeensä ilon ja toivon pilkahduksen.

Yksinhuoltajuudesta suurella sydämellä

Teos: Jani Toivola: Kirje tytölleni (WSOY, 2018)

Jos minulta kysyttäisiin, millaiseksi olisin halunnut syntyä ja kasvaa, jos taivas olisi rajana, haluaisin olla afrikkalaistaustainen sateenkaareva luovien alojen ammattilainen, joka kirjoittaa myyviä kirjoja. Kirjoja, joita ei ole kirjoitettu helpon rahan vuoksi, vaan suurella sydämellä. Kirjoja, joita ei ole kirjoitettu vain omasta itsekkäästä halusta olla esillä, vaan vertaistueksi niille, jotka yhtä lailla ovat tehneet elämässä vaikeita valintoja.

En tiedä, olisinko mies vai nainen. Ehkä olisin neutri tai symboli, kuten edesmennyt laulaja Prince. En tiedä, olisiko minulla perhettä – mahdollisesti kyllä, mutta siinä tapauksessa vain yksi lapsi. Jos lapsia olisi enemmän, siinä tapauksessa minulla olisi varaa palkata henkilökuntaa. Suurimmalla todennäköisyydellä en kasvattaisi lastani parisuhteessa. Jos minulla olisi riittävä toimeentulo, kokisin helpommaksi elää lapseni kanssa yksin.

Jotain tällaista edustaa Jani Toivola, jonka kasvu ihmiseksi, joka hän tänään on, ei ole ollut helppoa. Luin mielenkiinnolla hänen esikoisteoksensa Musta tulee isona valkoinen (2017), ja nyt luen hänen kirjaansa tytölleen Ailille, joka kirjaa kirjoittaessa oli neljävuotias.

Kysymykset ihonväristä ja homoseksuaalisuudesta jäävät tässä teoksessa taustatarinoiksi, ja keskiöön nousevat kysymykset yksinhuoltajuudesta, työn ja vanhemmuuden yhteensovittamisesta ja oman äänen kuulemisesta kriisin keskellä. Uskoisin, että kirja resonoi myös sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät ole hankkineet lasta parisuhteen ulkopuolella, koska tilanteet, joita Toivola kuvaa, voisivat tapahtua kenelle tahansa, jolla on kokemusta vanhemmuudesta. Kirjassa on rehellistä puhetta vanhemmuuteen liittyvistä peloista, riittämättömyydestä ja haavoittuvuudesta. Varmasti teos kuitenkin koskettaa eniten niitä lukijoita, jotka ovat joskus olleet yksinhuoltajia.

Kirjassa pyöräillään kodin ja päiväkodin väliä. Välillä Janilla on niin kiire, ettei hän ehdi kuulla lapsensa kysymyksiä. Kerran sateenvarjo jää pinnojen väliin ja aiheuttaa vaaratilanteen. Aili ei millään haluaisi käyttää kypärää, ja välillä hän haluaisi mennä tarhaan pelkissä Frozen-pikkareissa syyssateessa. Janilla on vaikeuksia muistaa kaikkia vaatekappaleita, hän ei aina muista nimikoida niitä, ja varsinkin kasvatuskeskusteluihin tarvittavat lomakkeet aiheuttavat päänvaivaa. Hän miettii, tuleeko lapsi potkituksi pois tarhasta, jos hän jää kiinni vastausten tehtailusta kyselyihin.

Kirjassa myös leivotaan, sillä Janille vieraat ovat tärkeitä, ja vieraanvaraisuus. Ailin vauva-aikana hän myös järjestelee kotiaan maanisesti, eli pesänrakennusvietti on voimissaan. Kuulostaa siltä, että hän on masennuksen syövereissäkin toimeen tarttuvaa tyyppiä – ja teos muistuttaakin siitä, että ihminen voi olla aidosti masentunut, vaikka noin sanottu arjen hallinta edelleen pelittäisi. Pahimmassa vaiheessa hän kokee muistikatkoksia, jo sen verran eeppisiä, että niistä kuuluu olla huolissaan. Jos seisoo taksitolpalla keskellä työpäivää selvin päin, eikä muista, minne on menossa ja mitä puhumaan, silloin varmasti ollaan jo aika syvällä kriisissä.

Koska kyseessä on henkilökohtainen, kirjemuotoinen teos tyttärelle, Toivola keskittyy tässä heidän kahden väliseen todellisuuteen. Kyllä rivien välistä huokuu välittäminen myös niitä kohtaan, jotka eivät ole tarpeeksi onnekkaita elämään taloudellisesti huolettomassa tilanteessa, mutta on muistettava, että tämä on hyvin toimeentulevan henkilön huolista ja murheista kertova teos. Kaikki, mistä hän kertoo on aiheellista ja tärkeää, ja samalla on muistettava, että joillain masentuneilla yksinhuoltajilla ei ole koskaan ollut perheen ja työn yhteensovittamisen pulmaa. Teos ei sulje heitä ulos, mutta lapsiperheköyhyydessä elävä yksinhuoltaja saattaa lukijana haastaa joitain kirjan asetelmia, oikeutetusti.

Harmittelen sitä, etten saanut lukea tätä teosta silloin, kun omat lapseni olivat pieniä. Vaikka teksti on täysin vailla toimivia lapsenkasvatusvinkkejä, siitä voi silti tarttua mukaan jotain olennaista, mikä jaksaa kannatella vanhemmuuden arjessa. Luovuin joku vuosi sitten kaikista kasvatusoppaista, mutta tämän teoksen voisin hyvin omistaa ja säilyttää hyllyssäni iloa tuottavana objektina.

HELMET-haasteessa kirja sopisi parhaiten kohtaan 10: ”Rodullistetun kirjailijan kirja”, mutta siitä huolimatta sijoitan sen kohtaan 42: ”Kirjailijan nimi viehättää sinua”, koska miehen nimi herättää minussa toivon paremmasta tulevaisuudesta. Ehkä joidenkin ihmisten kohdalla nimi todella on enne.

Pitääkö Balilta palata kotiin?

matka yli onnenKeski-ikää lähestyvä ranskalainen sinkkumies matkustaa Balille löytääkseen elämäänsä uuden suunnan. Paikka kuhisee timmejä australialaisia surffarimimmejä, ja henkisempiä vegaanijoogeja, mutta uutta kumppania ei tunnu löytyvän edes tyylikkäimmistä jäätelöbaareista. Mies miettii, onko hänessä oikeasti jotain vikaa, ja päätyy konsultoimaan paikallista mestari Samtyangia, henkistä gurua, jonka näkemys ihmisen onnellisuudesta on kokonaisvaltainen.

Voih ja huoh. Apua! Onko Paulo Coelho saanut vakavan kilpailijan? Ja kuinka on käynyt Eat Pray Love-leffan aforistisen viisauden aseman maailman henkisillä markkinoilla? Voinko vastustaa Baliin sijoittuvaa teosta, jonka arvelen olevan täynnä universaalia, mitäänsanomatonta höttöä? Ilmeisesti en voi, niin suuri on oma haaveeni päästä matkustamaan hippien taivaaseen jonain päivänä.

Laurent Gounellen elämäntaitoromaani Matka yli onnen esteiden (Gummerus, 2018, suom. Lotta Tolvanen) on alun perin kirjoitettu jo vuonna 2008, ja se on maailmanlaajuinen bestseller, joka on Ranskan lisäksi myynyt paljon varsinkin englantia puhuvassa maailmassa. Gounelle on ammatiltaan NLP-ohjaaja, ja hän tuntuu kirjoittavan enimmäkseen romaanimuodossa. Yleensä tämän tyyppiset teokset ovat tietokirjoja, mutta tarinallisissa teoksissa on oma charminsa, mihin pelkkä elämäntaito-opas ei yleensä yllä.

Luin teoksen sujuvasti parissa tunnissa, ja kuten arvasin, se on kerronnaltaan hyvin simppeliä tekstiä. Balilla oli kiva pyrähtää pikaisesti, mutta teos ei varsinaisesti keskity matkailuun, vaan kliseisesti juuri siihen ”sisäiseen matkaan”. Ongelmana teoksessa oli, että romaanina teos ei vakuuta – siinä ei oikeastaan ole lainkaan juonta. Romaanin päähenkilö ei vakuuta minua fiktiivisenä hahmona. Romaanina teos saisi minulta korkeintaan yhden tähden. Leffana en suostuisi tätä katsomaan. Arvioin siis kirjaa nyt elämäntaito-oppaana ja matkakirjana.

Kirjassa korostetaan sisäistä hehkua, jota toisilla on enemmän kuin toisilla. Guru Samtyang pyytää oppilastaan katsomaan Nicole Kidmanin leffoja, mikäli haluaa päivittää positiivista minäkuvaansa. Gurun käsitykset länsimaisten ihmisten onnellisuudesta tai onnettomuudesta ovat toki omaperäiset, eikä Julian ole varma, onko hän edes koskaan poistunut saareltaan, vai ammentaako hän viisautensa pelkästään paikallisesta videovuokraamosta. Kohtaamiset kuitenkin saavat aikaan yllättävää muutosta tässä sovinnaisessa ja kiltissä opettajassa, joka pelkää eniten töistä myöhästymistä.

Oikeastaan teoksen anti on hieman sama kuin Tommy Hellsténin teoksissa, eli viesti on: saat sen, mistä luovut. Kirjassa pohditaan niin kristinuskon kuin hindulaisuuden/buddhalaisuuden käsityksiä uskosta, toivosta ja rakkaudesta, ja balilaiseksi guruksi Samtyangilla on ihan kiinnostavia pointteja myös Raamatusta. Kristinuskon käsitystä ihmisen kyvystä parantua hän päivittää, eli hänen mukaansa ihminen voi parantua syövästä lähettämällä rakkaudellisia viestejä soluilleen. Varsinkin balilaisten käsityksistä kuolemasta olisin halunnut lukea lisääkin, tai ehkä kokea niitä paikan päällä.

Ihminen voi matkustaa Balille, uida meressä uhanalaisten kilpikonnien keskellä, nauttia taivaallisesta hieronnasta ja itse puista poimimistaan trooppisista hedelmistä, lillua infinity poolissa ja majoittua viiden tähden rantamajoissa, ja silti palata kotiin samana tyytymättömänä itsenään. Minusta tämä kirja ei siis korostanut matkailun tuomaa autuutta ja henkistä kasvua ärsyttävän kategorisesti, eli se ei ollut Balin matkailun edistämisteos. Kun yritin etsiä kirjailijasta itsestään tietoa, huomasin myös hänen nettisivujensa olevan alkeellista viime vuosikymmenen tasoa – eli tyyppi ei vaikuta kovin kaupalliselta, vaikka varmasti elää hyvin kirjatuloillaan.

Tämä ei juuri nyt ollut minun elämäni suuntaa käänteentekevästi muuttava teos, mutta voin suositella tätä niille, jotka etsivät kevyempää henkistä opasta. Kirja sopii varmasti kaiken taustaisille lukijoille, niin uskovaisille kuin ateisteille, ja sen ohjeet tuntuvat myös turvallisilta mielenterveyden näkökulmasta. Itseäni lähinnä ärsytti se, että päähenkilöllä oli kauhea stressi ja kiire palata Balilta, vaikka periaatteessa hän olisi voinut muuttaa elämäänsä totaalisesti jäämällä saarelle rantapummiksi.

ADHD-instituutin pääsykokeisiin?

IMG_1857Väliin vähän asiaa, omaa elämää ja opiskelujakin koskettavaa tietokirjallisuutta. Olen viimeiset 10 vuotta ajatellut mennä ”ADHD-instituutin pääsykokeisiin” eli neurologisiin tutkimuksiin, ja uskon sen päivän olevan nyt hyvin lähellä. Viime aikoina en ole katastrofaalisesti kadotellut asioita tai saanut aikaan turhia laskuja, mutta hermo on menossa suhteessani lähiympäristöön ja sen materiaalisiin objekteihin ihan täällä kotona, neljän seinän sisällä. Hermo on myös menossa aikataulujen hallitsemattomuuteen ja kykenemättömyyteen suunnitella mitään päivää edespäin. Hermo on menossa siksi, että elämäni todennäköisesti jumittaa paikallaan juuri siksi, että kirjainhäiriöni on vaikeutunut viimeisen kymmenen vuoden aikana.

Oma kysymykseni ADHD:sta on seuraavanlainen: onko se aikamme yhteiskunnallinen tuote, ja jos on, onko muitakin keinoja hallita sitä kuin lääkehoito? Ja lisäksi, mikä on ruokavalion merkitys oireyhtymän tasapainottamisessa? Ja voiko sitä hoitaa luomumenetelmin, kuten vaikka meditaatiolla tai mindfulnessilla?

Essi Jäntti (jolla itselläkin on ADHD) on toimittanut yhdessä Vaasan seudun ADHD-yhdistyksen kanssa kiinnostavan teoksen Täyttä elämää ADHD:n kanssa (Karisto, 2015), joka koostuu aikuisena diagnoosin saaneiden, vanhempien ja isovanhempien kertomuksista elämästä perheissä, joissa yhdellä tai useammalla on. Kirjassa ”puhuvat” hyvin erilaisista taustoista tulevat ihmiset, joiden oireyhtymä oireilee kirjavilla tavoilla.

Tunnistan varsinkin keski-ikäisten naisten puheenvuoroista paljon itseäni. Toisin kuin jotkut lääkärit väittävät, ADHD:ta voi myös esiintyä akateemisesti menestyneillä yksilöillä, sillä jossain sen variantissa valikoitunut keskittymiskyky on täysin mahdollista. Monella akateemisella ADHD-yksilöllä voikin olla tutkintotodistus täynnä mitä kiinnostavampia opintokokonaisuuksia (tai niiden puolikkaita), joista ei yleensä ole loogista tukea toisilleen. Menestyvät ”addit” ovat usein innostujia ja innostajia, mutta kohdatessaan jotain tylsää tai liian haasteellista he saattavat heittää pyyheen kehään alta aikayksikön.

Aikuisena diagnoosin hankkiminen on oma taistonsa, johon ei ole yksiselitteistä vastausta. Varmasti lähetteet neurologille lähtevät nykyään enenevissä määrin potilaan omasta aloitteesta ja aiheen pitkäaikaisesta tutkiskelusta. ADHD:n ja kaksisuuntaisen mielialahäiriön oireissa on paljon samaa, mutta jos kaksisuuntaisen diagnoosissa on todettu enemmän hypomaanisuutta kuin depressiota, silloin olisi syytä tarkistaa, onko kyseessä sittenkin autismin kirjon vaiva. Jos ylivilkkaus, keskittymishäiriö tai haasteellinen käytös on ollut henkilön päivittäisenä kaverina jo lapsesta saakka, silloin todennäköisesti kyse ei ole kaksisuuntaisesta, joka yleensä puhkeaa vasta aikuisiässä. ADHD ei myöskään usein johda itsetuhoisuuteen, mutta pikeminkin se johtaa korkeaan riskinottoon ja tapaturma-alttiuteen.

Rakastin joitain käytännön vinkkejä tässä kirjassa. Eräs himoshoppaaja kertoi hoitavansa impulssikontrollin puutettaan jäädyttämällä luottokorttinsa ison jääpalan sisälle. Sen sulamiseen kestävässä ajassa ehtii jo miettiä, tarvitseeko oikeasti Zalandosta niitä kenkiä.

Teoksen lukeminen ei ainakaan minulle ollut kevyttä kenttälukemista, vaan jouduin lukemaan tätä useana päivinä pienissä osissa. Kai se johti vakavaan peiliin katsomiseen, mistä johtaen jokainen tarina iskostui vahvasti ihon alle. Vaikutti myös siltä, että kirjoituskutsuun vastanneet ”addit” ovat kaikki lahjakkaita kirjoittajia. Erityisen mukavaa oli lukea niiden henkilöiden tekstejä, joiden koulupolku oli ollut harvinaisen hankala ja jotka olivat oppineet opiskelemaan tai keskittymään lukemiseen vasta kypsässä aikuisiässä. Tämän teoksen ensisijainen tarkoitus on luoda toivoa, ja siinä se onnistuu aivan suvereenisti.

Varo kundaliinikriisiä!

VaiheessaHenkisen kasvun etsijöihin mahtuu koko ihmisyyden kirjo. Minua ovat aina kiinnostaneet henkisyyteen liittyvät ilmiöt, palvelut ja tapahtumat, mutta rehellisesti sanottuna tarkkailen kenttää enimmäkseen kieli poskessa. Samoin suhtaudun uskonlahkoihin. Kirkasotsaista hurmoshenkisyyttä esiintyy molemmissa leireissä. Paikkaani henkisten rientojen kentällä tuskin tulen koskaan löytämään. Ehkä parempi niin, sillä esimerkiksi henkisen kasvun oppaana olisin sietämätön olio. Samasta syystä pelkään myös uskoon tulemista. Minulle sopii paremmin agnostisen etsijän ja seikkailijan rooli. En missään nimessä halua löytää henkistä kotiani.

Mili Kaikkosen Vaiheessa – elämä henkisenä harjoituksena (Basam Books, 2015) ei suorastaan opettanut minulle mitään uutta henkisyydestä, kokeehan kirjoittaja itsekin väsymystä termin käyttäjänä. Sen sijaan se tarjosi ikkunan länsimaisen jälkiteollisen ihmisen tilaan, silloin, kun primäärit materiaaliset tarpeet on tyydytetty. Kaikkonen itse on tehnyt kansainvälistä uraa erilaisissa hyväntekeväisyys- ja ympäristönsuojelujärjestöissä Aasiassa ja Britanniassa, mutta uupui työssään ja koki muutaman sielunpimennyksen matkalla takaisin Suomeen.

Näkijän tehtävän hän koki omakseen jo palkkatöissä ollessaan, mutta vasta Suomessa siitä tuli yrittäjyyttä. Näkijä ei ole meedio eikä ennustaja, vaan ihminen, joka auttaa toisia näkemään itsensä uudessa valossa, etsimään omia voimavarojaan ja rohkaisee päätöksenteossa. Kuulostaa ihan nastalta duunilta, vaikka sekin voi olla kuormittavaa ja siitäkin voi tulla pelkkä työrooli. Kaikkonen kertoo toimenkuvastaan rennon avoimesti. Johtolankana työssä on ajatus: ketään ei voi viedä pidemmälle kuin missä on itse käynyt. Siksi näkijän on jatkuvasti tutkittava omaa polkuaan ja voimavarojaan – tyhjästä on vaikea nyhjäistä, ja uupunut muiden kuuntelija usein vaatii ympärilleen useamman kuin yhden sängystä nostajan.

Kirjassa oli monia humoristisia kohtia, jotka kertoivat paljon ihmisten käsityksistä siitä, millainen on henkinen ihminen. Kun Kaikkonen meni kaverin häihin ja hänen alkoi tehdä siellä mieli tupakkaa, ihmiset olivat järkyttyä hänen käytöksestään. Eihän terveyttä hehkuva joogi voi alentua tuolla tavalla! Parhaat naurut sain termistä kundaliinikriisi, jota Kaikkonen ei varsinaisesti avannut, mutta näin siitä avautuvan ihmisen edessäni elävästi. Kaikkonen käyttää sitä varoittaakseen liiallisen henkisen urheilun aiheuttamista rajatiloista, jopa psykooseista. Kyse on siis vakavasta asiasta, mutta ulkopuolisen näkökulmasta kundaliinikriisistä saa mahtavan sketsikohtauksen. Se alkaa siitä, kun hippi saa kahvilassa väärin keitettyä pakuriteetä…

Kun ihminen on elänyt tarpeeksi pitkään työttömänä tai muuten syrjäytettynä, elämässä tulee vaiheita, ettei jaksa olla kiitollinen mistään. Onneksi Mili Kaikkonen antaa siihenkin luvan (ainakin hetkellisesti). Itsekin olen jo kauan sitten antanut itselleni luvan olla ihan aidosti vittuuntunut, mutta yritän välttää katkeruutta. Oikeastaan ainoa keino selvitä hengissä muiden henkisten etsijöiden kirkasotsaisista suitsutuksista (esimerkiksi facebookin kiitollisuushaasteista ja ylimakeista mietelauseista) on vääntää niistä armotonta vitsiä. Huumorintajuiset meediot ja yksisarvisterapeutit kyllä kestävät sen. Huumorintajuttomia en edes halua tuntea.

Kaikkonen antaa esimerkin työpalaverista, jossa yksi osallistuja uskaltaa antaa projektin toimintamalleista asiallista kritiikkiä. Positiivisen ajattelun omaksuneille ihmisille kaikki kriitiinen palaute voi olla musertavaa, ja tästäkin palaverista eräs henkilö lähti kesken pois, kun ei kestänyt huoneessa olevaa negatiivista energiaa. Mielestäni tämän tyyppinen ajattelu johtaa koko yhteiskunnan automaattiseen tyhmentymiseen eli aivot narikkaan-tilaan. Naminami-kuplassa palaverit ovat tietty tarkoitettu positiivisen ilmapiirin nostattajiksi, mutta toivon mukaan ei oikeassa työelämässä. Voiko mikään maailmassa kehittyä, ellei huonoksi koettuja malleja saa kritisoida? Vai onko työssä käyminenkin nykyään kivaa terapiaa, jossa ensinnä huolehditaan siitä, että soraäänet eliminoidaan?

Teos on erään näkijän henkilökohtainen puheenvuoro, joka on kirjoitettu helposti ymmärrettävällä arkikielellä. Kaikkosen näkökulma henkisen kasvun ilmiöihin on lempeän maltillinen, eikä hän tunnu edustavan mitään ennaltamäärättyä koulukuntaa. Oman elämän vaiheessa olemisen suurin osa varmaan osaa todeta ilmankin tätä teosta, mutta tekstissä oli monia hyviä pohdinnan paikkoja ja keskustelunavauksia. Tällä tyylillä on helppo saada ihmiset avautumaan esimerkiksi seminaareissa, ja siksi pidän teosta arvokkaana työkaluna kaikille jotka itse etsivät omaa polkuaan ja jotka ohjaavat muita.

PS: Lämmin kiitos Basam Booksille arviointikappaleesta. Kustantamon listalla on enemmänkin teoksia, joissa henkisen kasvun kaipuuta tutkitaan myös yhteiskunnallisena ilmiönä, jota saa ja pitääkin kritisoida.

Huumeruiskut hiekkalaatikolla

vaskivuorentie20Mathias Rosenlundin omaelämäkerrallinen Vaskivuorentie 20 (Schildts&Söderströms, 2013, suom. Ulrika Enckell) on kirja, jonka olisin halunnut lukea heti sen julkaisun jälkeen, sillä kuulin siitä positiivista pöhinää suomenruotsalaisilta kavereilta. Näin myös pari miehen tv-haastattelua, jotka vakuuttivat edelleen, että tulossa olisi järisyttävä, jopa käänteentekevä lukukokemus. Teos onkin ollut hyvin kierrossa Tampereen kirjastoissa, ja huvittunut olin siitä, että se löytyi ainakin Metso-kirjastosta taloustieteen hyllystä asianimekkeellä ”Raha”.

Ehkä sitten kolmikymppisen kirjoittama esikoisteos ei kelpaa muistelmaksi, tai sitten teoksen päätyminen taloustieteen osastolle on kirjaston hierarkiassa arvon ylennys. Samalla tavalla kuin esimerkiksi Susanna Alakosken teoksia luetaan Ruotsissa sosiaalipolitiikan kursseilla yliopistossa, tälläkin teoksella on selkeä akateeminen arvo. Teos ei ole perinteinen omaelämäkerta, vaan pikemminkin pitkä essee köyhyyden periytymisestä ja häilyvästä identiteetistä kahden toisilleen vieraan maailman välillä. Vielä enemmän kuin puhtaasta rahasta teos kertoo nuorten selviytymisestä murenevassa hyvinvointivaltiossa, erityisesti sellaisten nuorten, joita mielenterveyden ongelmat koskettavat, kuntoutujina tai läheisinä. Toivoisin teosta kurssikirjaksi en pelkästään taloustieteisiin ja sosiaalipolitiikkaan, vaan myös psykiatriaan ja hoitotieteisiin. Kysymyksenä onkin, miten sellainen nuori perhe voi selviytyä, jossa toinen vanhemmista on vakavasta masennuksesta kuntoutuva avohuollon potilas. Kysymys on eri kuin jos molemmat vanhemmat olisivat työttömiä tai kyseessä olisi pienituloinen yksinhuoltajaperhe. Näillä ongelmilla on yhtymäkohtia, mutta ajankäytön ja arjen hallinnan suhteen Mathiaksen tarina on erityinen.

Mathias muutti nuorena sivarina Vaasasta Helsinkiin, rakastui ja sai pian kuulla tulevansa isäksi. Perhe muutti halvemman asumisen perässä Vantaan Myyrmäkeen. Mathias pääsi opiskelemaan kirjallisuustiedettä, mutta vaimo sairastui synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja sai pian diagnoosin kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Toinen lapsi syntyi muutaman vuoden päästä ja pariskunnalla oli onnellisiakin aikoja. Vielä opintojen alkuvaiheessa Mathias pystyi helpommin luovimaan opintojen ja perhevelvoitteiden välillä, mutta vaimon sairaus hidasti opiskelun tahtia ja pian alkoivat opintotukien takaisinmaksun uhkahelvetti ja hanttihommat. Vielä pelkkiä opintoja suorittavana hän pystyi joustamaan aikatauluissaan ja hoitamaan lapset vaimon voimien ollessa vähissä, mutta siirryttyään tekemään keikkatöitä nollasopimuksella tätä joustonvaraa ei enää ollut. Ongelmat kasaantuivat ja kärjistyivät ja pian parisuhde alkoi ymmärrettävästi rakoilla.

Kun itse elin yksinhuoltajana Vantaan Koivukylän tornissa ja vastaavasti poistin hiekkalaatikolta huumeruiskuja ja puoliksi syötyjä diapam-liuskoja, mielessäni olivat hyvin samansuuntaiset kysymykset kuin Mathiaksella. Olin eronnut kahdesti vastaavasti kuormittavista suhteista, mutta olin palkkatyössä tutkijana. Palkkani riitti juuri ja juuri HOAS:in halvimpaan perheasuntoon. Talossamme ei asunut ainuttakaan muuta kantasuomalaista perhettä, mutta kymmeniä aasialaisia ja afrikkalaisia (joista osasta tuli elinikäisiä ystäviä). Kävin työpsykologilla puhumassa jaksamisestani ja toimeentuloluukulla kysymässä harkinnanvaraista apua äkillisiin menoihin. Yleensä tukea ei voitu myöntää, sillä elämäntapani oli heidän normiensa mukaan käsittämätön. Nousujohteiseen tutkijanuraani kun kuuluivat säännölliset seminaari- ja konferenssimatkat ympäri maata ja maailmaa, ja jouduin kuljettelemaan lapsia kaukana asuville kavereille ja sukulaisille harva se viikko. Ainoana vaihtoehtona olisi ollut työstä luopuminen ja jääminen rehellisesti yhteiskunnan tuille. Laskeskelin, että kotiin jääminen olisi todella kannattanut  – tai olisin voinut etsiä helpompaa työtä. joka ei olisi vaatinut omistautumista. Mathias Rosenlund kysyykin teoksessaan, kuinka on mahdollista, että meille on luotu järjestelmä, jossa työssäkäynti ei kannata.

Kiinnostavinta on analyysi akateemiseen maailmaan ”kuulumisesta” silloin, kun elämässä on toimeentuloon ja terveyteen liittyviä haasteita. Olen kirjoittajaa vuosikymmenen vanhempi ja muistan omiltakin opiskeluajoiltani tapauksia, joiden opinnot jäivät kesken, mutta yliopistomaailma oli tuolloin asteen inhimillisempi. Uskallan väittää, että useampi perheellinen, yksinhuoltaja tai mielenterveysongelmista kärsivä lopulta valmistui, jopa keskellä 90-luvun syvintä lamaa. Opetus oli joustavampaa ja opettajiin oli helpompaa luoda keskusteluyhteys ongelmatilanteissa. Tukea sai vielä silloin 7 vuodeksi, ja senkin jälkeen oli jouston varaa te-toimiston kautta. Itse kuuntelen näinä päivinä fiksujen mielenterveyden ongelmista tervehtyvien nuorten kanssa, ja moni sanoo, ettei uskalla aloittaa yliopisto-opintoja, sillä he pelkäävät tukien mahdollista takaisinmaksua. Rosenlund muistelee tässä opiskelun aloituksen aikoja 10 vuotta sitten; uskoisin, että tilanne on entisestään kiristynyt sen jälkeen ja tuottaa entistä enemmän pudokkaita. Opetus on heikentynyt ja yhä useampi koulutusohjelma lakkautetaan kansantaloudellisesti ”turhana”.

Rosenlund itse on perheensä ensimmäinen yliopisto-opiskelija, joka sai työväenluokkaisilta vanhemmiltaan erilaisen henkisen perimän. Rahan ja vallan huoneisiin pääsemättömyys ei tässä kertomuksessa kuitenkaan johdu ensisijaisesti työväenluokkaisuudesta, vaan elämäntilanteen aiheuttamasta köyhyydestä. Kenties, jos Mathias ei olisi perustanut perhettä 21-vuotiaana ja olisi jatkanut opintojaan huolettomana sinkkuna, hän ei olisi koskaan kysynyt itseltään näitä kysymyksiä, joita hän kysyy nyt. ”On olemassa erityisiä huoneita, jotka tuntuvat suoltavan rahaa melkein automaattisesti, mutta minulla ei ole niihin asiaa”, hän toteaa.

Minulla olisi raakoja ratkaisuja tarjottavana lapsiperheille, jotka kamppailevat köyhyyden kanssa. Rosenlund kysyy tässä, voiko lasta päästää elokuviin, jos tilillä on vain 20 euroa. Hyväsydämiset, keskiluokkaiset vanhemmat tekevät niin, sillä pelkäävät lastensa syrjäytymistä. Itse olen ollut superkiltti ja ostanut kaikenlaista turhaa varastaen laskuista, jotka ovat sitten siirtyneet ulosottoon. Tunnen pientuloisia vanhempia, jotka ovat selättäneet köyhyyttään edes vähän kieltämällä lapsilta lähestulkoon kaiken kuluttamisen. Tunnen sankareita, jotka pyöräilevät kaupungin toiselle laidalle ostamaan LIDL:istä kymmenen centtiä halvempia maitopurkkeja kuin lähikaupasta ja myös niitä, joilla riittää pokaa viedä lapsi syntymäpäiväkutsuille ilman lahjaa. Tunnen myös perheitä, jotka eivät koskaan käy missään kotikaupunkinsa ulkopuolella. Tunnen läpikotaisin maailmankuvan, jossa elämän ainoat koordinaatit keskittyvät KELA:n, sossun ja te-toimiston pyhään kolminaisuuteen, ja jossa lapsia kasvatetaan elämään etuuksien varassa, sillä parempaa tulevaisuutta ei ole näkyvissä horisontissa. Koska työväenluokkaiset työt vähenevät, uusi työväenluokka on jo valmiiksi syrjäytettyä. Rosenlund kirjoittaa akateemisesta köyhyydestä, joka sekin voi luisua ainakin rahallisesti vastaaville urille. Kaikki köyhät päätyvät syömään samoja 19 centin makaroneja, sillä spelttipasta on kymmenen kertaa kalliimpaa.

Teoksen kirjoittaminen on vaatinut kirjoittajaltaan suurta rohkeutta, mutta myös armollisuutta ja anteeksiantoa itselle ja muille. Oikeastaan teksti ei tunnu kolmikymppisen kirjoittamalta, vaan vanhan sielun, joka on jo nähnyt koko inhimillisyyden kirjon ja osaa valmistautua mihin tahansa johtuen syvästä elämänkokemuksestaan. Itsekin olen yrittänyt kirjoittaa omaa köyhyyskertomustani siitä asti, kun muutin Koivukylän torniin, mutta en ole koskaan kyennyt saattamaan sitä loppuun. Se ei johdu sanojen puutteesta, vaan fyysisestä pahoinvoinnista – tämäntyyppinen köyhyyden kierre kun on etova asia. Siksi ihailen Mathias Rosenlundia miehenä, joka on kirjoittanut itsensä kirjailijoiden luokkaan, ”niiden luokkaan, jotka todistavat kertomuksillaan”.