Onko läskillä tulevaisuuden toivoa?

Teos: Raisa Omaheimo: Ratkaisuja läskeille (S&S,2022)

Äänikirjan lukija: Raisa Omaheimo

Viikko alkaa riemukkaasti Raisa Omaheimon tuoreella esseeteoksella Ratkaisuja läskeille. Omaheimo on helsinkiläinen kirjailija, kolumnisti ja dramaturgi, joka tunnetaan myös lavatuotannoista lihavuuden teemasta.

Eihän tämä ole ensimmäinen osittain omakohtainen aktivistipuheenvuoro tästä aiheesta, mutta se onnistuu tiivistämään läskiaktivismin uusimmat tuulet. Itse olen seurannut lihavuusaktivismin ja -tutkimuksen rantautumista Suomeen 1990-luvun lopulta saakka, mutta en ole koskaan toiminut sen ytimessä.

Aihe olisi kuitenkin ollut itsellenikin ajankohtainen jo pitkään. Olen kokenut monia kirjassa läpikäytyjä kohtauksia, joista kammottavin itselle on ollut se lentokoneen turvavyö, joka ei mahdu ympärille täyteen ahdetussa koneessa. Ehkä itse olen edelleen toivonut, ettei ruumiini koko vaikuttaisi esimerkiksi työnhaussa, ja näin ollen en ole halunnut profiloitua lihavuusilmiön asiantuntijana, mutta näinä päivinä alan ajatella toisin.

”Itseä vihatessa ei ole aikaa huomata sortavia rakenteita.” Tämähän huomautus voi viitata johonkin muuhun ulkonäön piirteeseen kuin painoon, mutta perimmiltään Omaheimo viittaa kapitalistiseen järjestelmään, joka rahastaa ihmisiä häikäilemättömästi ulkonäköpaineilla.

Muotiin, ulkonäköön ja medioihin liittyvät ilmiöt, joista kirjassa kerrotaan, olivat minulle jo tuttuja, mutta sain kirjasta arvokkaita vinkkejä kohtaamisiin terveydenhuollossa. Liiasta punnitsemisesta tai BMI-indeksin kyttäämisestä saa kieltäytyä, ja asennevammaisen ammattilaisen käytöksestä saa valittaa. Eniten jäi ihmetyttämään lihavuusleikkauksien tuputtaminen ihmisille, koska kyseessä todella on äärimmäinen interventio ihmiskehoon, jolla on ikäviä sosiaalisia vaikutuksia.

Tämä oli lopulta ilkikurisen positiivinen teos, johon kansikuvakin viittaa. Ratkaisuja läskeille on löydettävissä, jos niitä halutaan löytää. Maailma voi muuttua jo piirun verran paremmaksi, jos terasseilla olisi fiksumpia tuoleja, tai jos vaatekaupoissa koot vastaisivat asiakkaiden todellisia tarpeita. Mutta ratkaisuissa päästään vasta todella eteenpäin silloin, kun isokokoisten ihmisten ei tarvitse päivittäin stressata jonkun omaa mukavuutta haittaavan esteen vuoksi.

Toksisen maskuliinisuuden tuhoamisesta

Teos: bell hooks: Mies tahtoo muuttua – miehet, maskuliinisuus ja rakkaus (Niin ja näin, 2020)

Suomennos: Tapani Kilpeläinen

Amerikkalainen bell hooks alias Gloria Watkins oli yksi suuria feministisiä ikoneitani 1990-luvulla, ja olen tämän rakastumisvaiheen jälkeen seurannut hänen uraansa rennommin ottein. Hän kuuluu niihin amerikkalaisiin feministikirjailijoihin, joiden vaikutus varsinkin akateemisen maailman ulkopuolella on suuri, koska hän kirjoittaa varsin kansantajuisesti, ilman intellektuelleja maskeja.

Teos Mies tahtoo muuttua (alk. The Will to Change) tulee Suomeen 17 vuoden viiveellä, mikä ei lainkaan laimenna teoksen viestiä, mutta se kertoo toisesta yhteiskunnasta kuin tämän päivän Yhdysvalloista. On myös kiinnostavaa, että teos julkaistaan filosofisen niin&näin-kustantamon toimesta. Ehkä pienet alkukirjaimet komppaavat toisiaan, ruokkivat sielujen sympatiaa. Oli myös avartavaa lukea bell hooksia suomeksi, vaikka en itse olisi lähtenyt häntä kääntämään siksi, että koen hänen englanninkieliset teoksensa niin helppolukuisina, että niihin kykenevät sellaisetkin lukijat, jotka eivät lue paljoa englanniksi.

Toisaalta suuri yleisö ei välttämättä jaksa etsiä bell hooksin teoksia rapakon takaa, ja Suomessa niitä enimmäkseen löytyy yliopistojen kirjastoista. Eli suomennos tuntuu hyvältä strategialta, jos kohderyhmänä ovat tavalliset miehet – sellaiset, jotka kipuilevat identiteettinsä, tunneilmaisunsa tai seksuaalisuutensa kanssa.

Kirjassa hooks käy läpi omaa kasvu- ja parisuhdehistoriaansa, ja pohtii sitä ongelmaa, joka syntyi siitä, kun hän seurusteli älyllisesti kunnianhimoisten miesten kanssa, jotka olivat emotionaalisesti tiedottomia. Toisaalta hän havaitsi pariterapiassa kolmikymppisenä, ettei hän itse tiedostavana feministinä ollut valmis kohtaamaan miespuolista kumppania, joka halusi puhua avoimesti tunteistaan. Vaikea isäsuhde kummitteli taustalla, ja pitkään nainen vältteli yhteyttä väkivaltaa käyttäneeseen machoisäänsä. Sovinnon hetki tuli vasta keski-iässä, vaikka hän tiedosti, ettei pysty muuttamaan yli viisikymmentä vuotta naimisissa olleita vanhempiaan.

Toksinen maskuliinisuus ei ole teoksen keskeinen käsite, mutta hooks viittaa toksisuuteen parisuhteiden negatiivisena energiana. Tässä teoksessa hooksin vahva side zenbuddhalaisuuteen ja muukin henkinen etsintä ei tule niin voimallisesti esiin kuin joissain muissa, mutta lukijan on oltava tietoinen hänen kytköksistään. Toisaalta hooks antaa kristillisille kirkoille tunnustusta siitä, että ne saattavat olla monille mustille miehille ainoita paikkoja, joissa tunteita saa ilmaista edes kerran viikossa ilman lähipiirin paheksuntaa.

Tämä teos on kirjoitettu kaikentaustaiset miehet huomioon ottaen, eikä rotukysymys ole sen keskeinen ”pointti”. Kuitenkin kysymys nostaa päätään paikoitellen. Mustien ja valkoisten miesten asema on kovin erilainen esimerkiksi Yhdysvaltojen työmarkkinoilla, ja näin työnarkomanian kuvaukset koskevat yleensä vain valkoisia miehiä. Työnarkomaniaa hooks pitää yhtenä tiedottomuuden tilana, itse aiheutettuna transsina, jossa mies voi tuudittautua omaan itseriittoisuuteensa ohittamalla kotona tapahtuvan hoivan ja tunneilmaisun.

Kirjassa pohditaan kiinnostavalla tavalla yksinhuoltajaäitien roolia poikien kasvattajina, eikä hooks siloittele havaintojaan poliittisen korrektiuden viitan alle. Hän on havainnut, että usein yksinhuoltajaäidit (myös akateemisen koulutuksen saaneet) korostavat kasvatuksessaan poikien heteronormatiivista maskuliinisuutta patriarkaatin normien mukaan, jotta isättömät pojat eivät leimaantuisi homoiksi. Erityisen vaikeaksi tilanne kehittyy, jos poikien odotetaan käyttäytyvän ”pikkumiehinä” tai puolison korvikkeina, ja puolustavan äitiään ulkopuolisilta hyökkäyksiltä. En ole rehellisesti sanottuna ajatellut tätä kysymystä läheskään niin paljon kuin tyttöjen kasvatusta ”pikku äideiksi” – trendi, joka nykyään korostuu Suomessa lähinnä vahvasti uskonnollisten tai maahanmuuttajataustaisten perheiden parissa.

Poikien kasvatuksessa myös populaarikulttuurilla on tärkeä merkitys, ja hooks kuuluttaa sellaisten kirjojen ja elokuvien perään, joissa sankaruus olisi jotain muuta kuin väkivaltaan ja sotimiseen liittyvää. Hän on itsekin kirjoittanut joitain lastenkirjoja, ja toiminut kirjakiertueillaan satutätinä. Be Boy Buzz on hänen oma, vaatimaton kontribuutionsa poikien itsemäärittelyn oikeuteen.

Kovin paljon uutta oppimista en kokenut tämän vuonna 2003 julkaistun teoksen parissa, koska elin tuolloin feministisen teorian keskiössä ja sain elantonikin siitä. Silti uskallan suositella teosta varsinkin niille, jotka potevat feminismikammoa tai joilla on poikiin liittyviä kasvatushaasteita. Erityisen hyvin teos sopisi erilaisiin terapiaryhmiin, joissa käsitellään seksuaalisuuden tai tunne-ilmaisun vaikeuksia tai riippuvuuksia. Kaikki tässä teoksessa piilevä viisaus ei liity sukupuolieroihin, vaan sen oppeja voi kukin soveltaa omaa harkintaa käyttäen myös saman sukupuolen välisissä ihmissuhteissa.

Yhteiskuntakriittisenä teoksena Mies tahtoo muuttua on harvinaisen positiivinen siinä, että se esittää konkreettisia muutosehdotuksia, jotka ovat toteutettavissa arkielämässä. Toisin sanoen hooksin feminismi on enemmän rakentavaa kuin purkavaa, ja hänen ajattelunsa on jo 80-luvun alkupuolella pohjautunut ajatukselle tasa-arvoisesta kumppanuudesta.

Tämä ei ole ensimmäinen teos, jota suosittelisin luettavaksi hooksilta. Jos lukija haluaa ymmärtää hänen vahvan persoonallista kirjoitustyyliään, tutustuminen kannattaa aloittaa hänen omaelämäkerrallisista teoksistaan Bone Black ja Wounds of Passion (itse luin viimeksi mainitun häneltä ensimmäisenä). Ja lukijan on myös hyvä olla tietoinen hänen akateemisemmista teoksistaan, joissa hän käy ansiokkaasti läpi Yhdysvaltojen mustien naisten kadotettua historiaa.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan teoksen kohtaan 9: Kirjassa kohdataan pelkoja.

Hevosvarkaiden vertaistukipiirissä

Teos: Eira Mollberg: Villahousuhäpeä (Tammi, 2019)

Tällä kirjalla oli niin houkutteleva kansikuva, että tartuin siihen pelkästään sen vuoksi, vaikka nimi ei varsinaisesti vetänyt puoleensa. Kuulun itse ehkä viimeiseen sukupolveen, jolla saattoi lapsena olla villahousut, ja niistä rokattiin TV:n lastenohjelmissa aitoon sosialistiseen, varhaiskasvatukselliseen tyyliin. Kirjan kirjoittaja on minusta viitisentoista vuotta vanhempi, joten hänen lapsuudessaan villahousujen käyttöpakko oli totisinta totta.

Kirjan nimi ei viittaa tuohon 70-luvun lastenlauluun ja -elokuvaan , vaan Eira Mollbergin (s. 1957) henkilöhistoriaan, lapsuuden sattumukseen, jolloin hän lähti retkelle Fazerin karkkitehtaalle villahousuissa unohtaen pukea niiden päälle seuraavan vaatekerroksen, vekkihameen. Hän joutui esiintymään rumissa villahousuissaan koko päivän, mutta selvisi siitä häpeästä. Häpeä kuitenkin on seurannut naisen vaiheita läpi elämän, ja pakokeinona tähän hän löysi alkoholin.

Mollberg oppi juomaan kaksin käsin, molemmalle jalalle ja koko kansakunnan terveydeksi kuvausmatkoillaan Neuvostoliitossa ja Venäjällä, jonka kulttuuriin hän tutustui jo nuorena. Itämatkailun tahti kiihtyi kommunismin romahdettua, ja jossain vaiheessa hänellä oli jopa toinen asunto Pietarissa. Vuokraemäntä Maria Akinovna tuli hänelle toiseksi äitihahmoksi biologisen äidin vaivuttua syvän masennuksen alhoon, ja tämän kanssa hän adoptoi Momo-koiran, jonka vaiherikas elämä rytmittää kerronnan alkuosaa.

Mollberg teki uraa kulttuurialan silpputyöläisenä elokuvan ja teatterin saroilla. Kuuluisan isän varjo ei välttämättä helpottanut hänen polkuaan, vaikka hän pääsi jo nuorena mukaan moniin produktioihin. Isän kunnianhimo ja sairaalloinen suhde rahaan aiheuttivat tyttäressä oireilua, eikä tilannetta helpottanut jo nuorena mieleltään sairastunut Heikki-veli, joka välillä asui isän kanssa, välillä viipyi pitkiä jaksoja suljetuilla osastoilla.

”Saavutuksia arvostamassa kulttuurissamme ylitsekävelytaidolla pääsee pitkälle”, hän toteaa kokemuksistaan kulttuuripiireistä. Hänen isänsä kuului näihin ylitsekävelijöihin, ja tytär muistelee hänen ”Pillejään ja Pulliaan”, ainaisia jees-miehiä, jotka suostuivat pönkittämään isän paisuvaa egoa. Metoo-kampanjan suhteen isä oli ehtinyt olla jo kuollut liian pitkään, eikä Mollbergillä ole tässä teoksessa intressiä avata seksuaaliseen valtaan liittyviä kuvioita. Kuitenkin hän vihjaa, että isä olisi ollut oiva esimerkki kampanjan piirissä, jos olisi vielä ollut elossa.

Mollberg on elänyt merkittäviä vaiheita elämästään suljetuissa yhteisöissä. Nuorena tyttönä hän seikkaili työskentelemällä sisäoppilaitoksessa Englannissa. Kiinnostus ortodoksiin uskoon ja luostareihin alkoi hänellä myös nuorena, ja tämäkin tuttavuus alkoi isän elokuvaprojektin kautta Virossa, Pyhitsän nunnaluostarissa. Kun hän sitten tällä vuosikymmenellä tarvitsi katkohoitoa alkoholismiin, hän pystyi vertaamaan noita vaihtelevia laitosoloja varsinkin luostarikokemuksiin.

Tarinat kolmen eri luostarin, yhden virolaisen ja kahden venäläisen, arjesta nousevat aistillisuudessaan ja toiveikkuudessaan suomalaisen päihdehuollon arjen ohi kirkkaasti. Tosin päihdehuoltoa käsittelevät osat yllättivät minua enemmän kuin luostariosiot, sillä en ole aiemmin lukenut näin selväsanaista ja suorapuheista tekstiä kenenkään kuntoutujan hoitopolusta hänen itsensä tuottamana. Mollberg on välivuosina kärsinyt vakavista muistivaikeuksista, joten on ihme, että hän on palannut takaisin tilaan, jossa analyyttisen tekstin tuottaminen on taas mahdollista.

Mollberg sai muutama vuosi sitten hoitoa neljässä eri hoitolaitoksessa pääkaupunkiseudulla ja sen lähistöllä. Yksityisen ”Kettupoluksi” nimetyn laitoksen hän valitsi itse, koska häntä houkutti paikan oletettu luonnonläheisyys ja lupa ottaa lemmikkieläin mukaan. Valitettavasti adoptiokoira Momo jäi auton alle ja kuoli tuon hoitojakson aikana, eikä Mollberg saanut tähän henkilökunnalta tarvittavaa tukea. Kognitiiviseksi kutsuttu terapiaprosessi piti sisällään karkeaa henkistä väkivaltaa, kyykyttämistä ja hiljentämistä, ja kielto muiden asiakkaiden kanssa ”kaveeraamisesta” tuntui erakkouteen taipuvaisesta naisesta omituiselta.

Alkoholistit alkavat olla ”ok boomer”-ilmiö, ja tässä kuuttakymppiä lähestyvä kulttuuritoimija saa ensi kosketuksensa huumeriippuvuuden monisyiseen ilmiöön. Muiden päihdeasiakkaiden haastattelupätkät elävöittivät tarinaa, ja nostivat sen yksilökeskeisen vuodatuksen yläpuolelle. Mollberg päätyy myös kahteen paikkaan, jossa vannotaan yhteisöllisiin menetelmiin, mutta yhteisöllisyys saattoi noissa typistyä runsaampien röökitaukojen vaateeseen.

Mollberg käyttää addiktiosta hevosvarkauden metaforaa, eli kun alkoholisti luopuu viinasta, jäljelle jää kuitenkin tuo taipumus koukuttua johonkin elämää rajoittavaan, rikolliseen tai hengelle vaaralliseen asiaan. Katkohoidossa kirjailija koukuttuu lehdistä kuvien ja lauseiden leikkaamiseen ja liimaamiseen; aiemmin hän on löytänyt vastaavaa keskittynyttä hurmiota käsitöistä. Brita Kekkosta, pitkäaikaista ystävää, jonka elämäkertaa Mollberg oli työstämässä, kunnes Kekkonen tyrmäsi käsikirjoituksen törkeällä tavalla, hän piti addiktoituneena uusien elämäkertureiden värväämiseen ja oman tarinan kertomiseen aina alusta jollekulle uudelle korvaparille. Onnittelut tästä havainnosta, koska kyseessä on omituisin addiktio, josta olen koskaan kuullut.

Teos rakentuu kollaasin lailla osiin, joita lukija voi lukea haluamassaan järjestyksessä – tarina ei ole lineaarinen, vaan palaset kirjailijan lapsuudesta ja nuoruudesta limittyvät Suomen ja Venäjän pään värikkäisiin vaiheisiin. Toivon sydämestä, että Mollberg jatkaisi varsinkin Venäjän-tarinoiden kirjoittamista, sillä niissä oli herkkää runollisuutta ja samalla jämäkkää arjen selviytymisen narratiivia. Zakuska-pöytä ei ehkä ole kovin kummoinen elämys ilman pakollisia vodkapaukkuja, ja tässä kirjassa myös nunnat saattavat joskus ottaa molemmille jaloille. Voiko alkoholismista toipuva henkilö sitten jatkaa suhdettaan kulttuuriin, jossa alkoholin rooli on niin keskeinen elämän iloissa ja suruissa?

Täsmälukemista Pride-viikolle

Teos: Tiia Forsström: Ammattirakastaja (LIKE, 2019)

Tiia Forsströmin teosta Ammattirakastaja on käsitelty sen verran naistenlehdissä, että epäilin siihen tarttuessani, olisiko sillä enää uutta annettavaa. Keski-ikäisen espoolaisrouvan ja hänen miehensä omakotitalossa tarjoamia seksipalveluja on käsitelty klikkiotsikoissa hieman sensaatiomaisesti, mutta pariskunnan bisnesten kannalta kaikki huomio lienee positiivista. Tiia ja Jouni ovat ammattirakastajia, tosin Jouni ei tienaa työllään läheskään yhtä hyvin kuin Tiia. Hän joutuu käymään töissä myös muualla.

Ennen ammattirakastajaksi ryhtymistä Forsström oli jo seksuaalioikeuksien aktivisti; koulutukseltaan hän on uskontotieteilijä, ja olisi varmasti menestynyt tutkijana, jos olisi sen tien valinnut. Lapset aiemmasta liitosta olivat jo teini-ikäisiä ja asuivat pääasiallisesti ex-puolison kanssa. Tiian ja Jounin koti on sisustettu työn tarpeita silmälläpitäen, sillä he ottavat asiakkaita vastaan kotonaan. Tiian lapset ovat hyväksyneet äidin uuden ammatin, samoin kuin hänen äitinsä, jolle asiasta kertomista hän jännitti eniten.

Onneksi kirja ei keskity vain Tiiaan ja Jouniin, vaan siinä puhuvat muut kollegat ja joku asiakaskin. Tiian kollegat pääkaupunkiseudulla edustavat eri ikäluokkia ja myös sateenkaaren kirjoa. Yksi kollegoista tekee seksityötä rahoittaakseen transhoidot omakustanteisesti Thaimaassa; toinen kollegoista on aidosti aseksuaalinen, ja pystyy näin puhtaan ammattimaiseen lähestymistapaan. Pride-kulkueessa seksityöläisillä on aina oma porukkansa, sillä heihin usein liittyy vielä suurempia ennakkoluuloja kuin esimerkiksi parisuhteessa eläviin homoihin.

Minullakin oli ennakkoluuloja tätä teosta kohtaan, sillä vaikka Forsström artikuloi selkeästi asemansa suhteessa niihin, joille seksityö ei ole vapaa valinta, hänen asemansa elitismi herättää kriittisiä kysymyksiä. Ennakkoluuloni pienenivät, mutta eivät poistuneet kokonaan kirjaa lukiessa. Huomasin kokevani enemmän sympatiaa sellaisia asiakkaita kohtaan, joilla on elämässä joku este seksuaalisuutensa toteuttamiseksi. Esimerkiksi vammaisten parissa tehtävä seksityö tuntuu humaanilta, ja kirjassa haastateltiin ihmisiä, jotka olivat siirtyneet seksin myymiseen hoitoaloilta. Tällä alalla voikin erikoistua vammaisten ja liikuntaesteisten palvelemiseen, ja koen, että siinä on kyse aidosta palveluammatista.

Elitismiä edustaa teoksessa Tiian ja kollegoiden tilanne, jossa he voivat valita asiakkaansa ja kieltäytyä palvelemasta huonosti käyttäytyviä tai liiallisuuksia vaativia tyyppejä. Kun seksityötä tehdään äärimmäisessä köyhyydessä ahneen parittajan välityksellä, tällaista valinnanvapautta ei ole. Ajattelin koko ajan kirjaa lukiessani kohtaamiani afrikkalaisnaisia, joilla työ oli aivan muuta kuin itsensä toteuttamista ihan täällä koti-Tampereella. Ja ajattelin lähihistoriaamme ja itänaisia, joille ”pilu viisikymppiä” oli kömpelö yritys elättää rajan takana elävää perhettä. Ajattelin niitä vaimon korvikkeita, jotka käyvät tarjoamassa totaalipalveluja itärajan poikamiehille.

Tässäkin kirjassa yksi palvelun alalaji oli ”girlfriend experience”, joka muistuttaa enemmän escort-palvelua kuin huoraamista. Harvoihin palvelupaketteihin kuuluu kuitenkaan kokonaisvaltainen huushollerskan rooli seksin bonuksena. Feministinen vapautuminen on tuollaisista järjestelyistä kaukana, mutta toisaalta karjalainen yksinhuoltaja voi noin toimimalla tienata vuoden palkkarahat ja elättää lapsiaan paremmin kuin paikallisilla palkoilla.

Tietokirjana Ammattirakastaja on räväkkä ja taatusti keskustelua herättävä. Pidin siitä, vaikka en ole kirjoittajan kanssa samoilla linjoilla kaikissa asioissa. Varsinkin feministisen teorian näkökulmasta teos tarjoaa uutta ajateltavaa, ja koin jopa tarvetta palata joihinkin klassikkoteoksiin, joissa seksityötä käsitellään historiallisesta tai marxilaisen materialistisesta näkökulmasta. Kiinnostaisi lukea uudelleen myös ns. seksikielteisiä argumentteja, vaikka aika onkin ajanut monien radikaalifeminististen opusten ohi. Itse taisin feministisen herätykseni alkuvaiheissa olla vahvasti kaikkea seksityötä kritisoiva moraalitantta. Näkemyksiä on pitänyt vuosien varrella rukata, koska elävässä elämässä ihmisten seksuaaliset tarpeet esiintyvät varsin erilaisina kuin feministisen teorian raamatuissa.

Kirjaa voi toki lukea ilman suurta tietämystä feministisestä teoriasta, se on täysin yleistajuinen ja työn arjessa lähellä kulkeva dokumentti. Jos en tällä viikolla ehdi lukea muuta sateenkaarevaa teosta, olen iloinen, että luin tämän, sillä se osoitti työn kentällä esiintyvän moninaisuuden aivan suvereenisti.

Luolamies supermarketissa

Teos: Matt Haig: Huomioita neuroottiselta planeetalta (Aula&co, 2019)

Suomennos: Sarianna Silvonen

Matt Haig on minulle uudehko kirjailijatuttavuus, ja olen lukenut häneltä aiemmin vain yhden teoksen, Kuinka aika pysäytetään. Romaani oli viihdyttävä ja oivaltava, mutta samalla liian nopeatempoinen ja pinnallinen makuuni, ja pohdin sitä lukiessani, oliko kirjailijalla mahdollisesti diagnosoitu keskittymishäiriö.

Nyt sain käsiini hänen uusimman bestsellerinsä, joka on pitkän esseen ja self-help-opuksen välimuoto. Kirja koskettaa varmasti meitä kaikkia, jotka kamppailemme vakavan someriippuvuuden kanssa. Kirjassa on paljon neuvoja ja vinkkejä listojen muodossa, joiden avulla lukija voi tarkistaa, kuinka syvällä riippuvuudessaan on menossa.

Minulla ei vielä mene yli tuntia päästäkseni ylös sängystä ennen aamun ensimmäisten somepäivitysten lukemista, kuten Haigilla ilmeisesti on joskus mennyt. Pidän kuitenkin puhelinta yöpöydällä tai sängyssä, varmuuden vuoksi. Luin tätäkin kirjaa tarkistaessa samalla some-tilannetta ainakin kaksikymmentä kertaa, ja kirja oli erittäin nopealukuinen. E-kirjojen lukeminen on muuttanut lukuasentojani dramaattisesti, enkä enää keskity kirjoihin kokonaisvaltaisesti kuten tein silloin, kun luin lähinnä painettuja teoksia.

Teos puhuttelee varmasti eniten meitä, joilla on ollut mielenterveydellisiä haasteita elämässämme. Väitän, että jokaisella meistä niitä on tai tulee olemaan, mutta mitä paremmassa asemassa olemme yhteiskunnallisesti ja taloudellisesti, sitä helpompi ne on ohittaa. Haig itse sairastui vakavaan masennukseen ja paniikkihäiriöön jo nuorena, on ollut itsetuhoinen ja kärsinyt riippuvuuksista. Tällä kirjallaan hän näyttää eri ilmiöiden syy-seuraussuhteita, eli teos tarjoaa vertaistukea varsinkin ihmisille, jotka kamppailevat samaan aikaan useamman psyykkisen ongelman kanssa.

On todennäköistä, että monesta ongelmasta voi tervehtyä, jos parantaa tietoisuustaitojaan ja liikkuu enemmän luonnossa. Suurimman haasteen mielenterveydelle luo kaikkialla vaaniva kapitalismi, joka imee voimansa ihmisen taipumuksesta itsetyytymättömyyteen ja vertailuun muiden kanssa. Maailmassa on vielä olemassa kulttuurisia taskuja, joissa naiset eivät koe tarvetta varustaa itseään kymmenillä ryppyrasvoilla – ja tällaisia taskuja pidämme ”kehitysmaina”, vaikka niitä pitäisi kutsua ”edistysmaiksi”. Haig viittaa tässä Fidzin saariin, joilla syömishäiriöt havaittiin vasta 1990-luvulla, kun amerikkalaiset saippuaoopperat saapuivat sinne. Miksi annamme kaupallisten kauneusihanteiden tyhmentää meitä? Miksi jossain päin maailmaa valkaistaan peräaukkoja – alueita, joiden ei millään logiikalla pitäisi olla koko maailman katsottavissa?

”Luolamies supermarketissa” on hyvä metafora nykyajan sopeutumisongelmille. Paniikkikohtausten yleisin tapahtumispaikka kun on ostoskeskus tai iso supermarket, jossa ympäristö on luonnottomin mahdollinen. Ihmisen keho ei ole evoluutiossa vielä sopeutunut täysin elottomaan, mekaaniseen ja kaupalliseen mielenmaisemaan, vaikka mieli ehkä haluaisi sopeutua. Ehkä edistyneen kaupallisen barbarismin kehittynein muoto on itsepalvelukassa, jossa inhimillistä kontaktia ei enää tarvita. Tosin olen kuullut, että ne ovat tuoneet helpotusta monille, joilla on haasteita sosiaalisten kohtaamisten saralla.

Kirja luultavasti puhuttelee eniten nuoria aikuisia, jotka eivät muista aikaa ennen internetiä. Osa Haigin pohdinnoista tuntuvat keski-ikäisestä elämänkoululaisesta itsestäänselviltä tai pinnallisilta. Poimin hänen somepohdinnoistaan yhden neuvon, joka tuntui itselleni ajankohtaiselta: ”Älä seuraa netissä ihmisiä, joista et pidä”. Tämä oikeasti on varteenotettava vinkki, jos esimerkiksi on koukuttunut seuraamaan äärioikeistolaisia vihapuhujia tai muita ihmiskunnan vihollisia. Heistä on hyvä olla tietoinen, mutta heidän seuraamisensa suuremmissa määrin tuntuu ajan haaskaukselta.

Muistaisinpa tämän huomenna.

Tämä teos voi olla riittävä herättelijä sellaiselle henkilölle, joka uskoo asioita kerrasta. Tässä yhdistellään maailmanhistoriaa, joogafilosofiaa, buddhalaisuutta, solubiologiaa ja jopa tämän päivän trendikkäitä tilanraivaamisoppeja raikkaaksi sekamelskaksi, eli jos luet tämän, sinun ei välttämättä tarvitse suorittaa laajempaa oppimäärää mariekondologiassa. Haig on laajalti lukenut, filosofiasta kiinnostunut kirjailija, joka viljelee syvällisiä lainauksia, mutta kannattaa perehtyä myös alkuperäislähteisiin, jos aikoo tavoittaa kirjan ”pointit”. Itse olen sitä mieltä, että Haigin pitäisi hidastaa tahtiaan vielä kymmenesosaan nykyisestä, jotta hän oikeasti alkaisi sanoa jotain omaperäistä.

Kirjasta, jonka S-ryhmä kielsi

Teos: Antti Heikkilä: Lääkkeetön elämä (Otava, 2018)

Lääkkeetön elämä taitaa olla ensimmäinen terveysaiheinen teos. jota arvioin blogissani. Olen lukenut elämässäni ehkä viisi terveyttä sivuavaa populistista teosta, mielenterveydestä enemmänkin, mutta pelkkään terveyteen liittyvä kirjallisuus ikävystyttää minua. Aiemmat lukemani terveysaiheiset teokset ovat liittyneet joogaan, ayurvedaan ja muihin itämaisiin tapoihin ymmärtää ihmiskehon toimintaa.

Kun Heikkilän teoksesta kuulin joulun alla, päätin heti lukea sen, koska mikä tahansa teos, jonka on poistettu Prisman valikoimasta, on taatusti lukemisen arvoinen. Teoksen aikaansaama mediakohu tuntui todelliselta myrskyltä vesilasissa, sillä Suomessa on todella holhoava julkinen mentaliteetti, mikä tulee terveyteen ja sairauksien hoitoon. Ns. vaihtoehtopiireissä kyllä kiertää mitä villimpää kirjallisuutta ravinnosta, mutta kun kirjan kustantaja on Otava ja sen kirjoittajana suomalainen lääkäri, silloin loanheittokynnys madaltuu huomattavasti.

Jos lukisin kirjaa syöpäpotilaana, suhtautumiseni sen ohjeisiin voisi olla varovaisempi. Kuitenkin on muistettava, että myös syöpäpotilailla ja muilla vakavasti sairailla on oikeus valita hoitonsa itse. Kirjassa käsitellään erityisesti kolmen kansantaudin, diabetesin, syövän ja masennuksen syntysyitä ja hoidon historiaa kattavasti. Heikkilä on saanut aikaan hyviä tuloksia varsinkin diabeetikkopotilaidensa parissa – ja muistettavaa on, että kyseessä on diabetes 2-potilaat, jotka itse vapaaehtoisesti ovat muuttaneet elämäntapaansa diagnoosin saatuaan.

Heikkilän tarjoama ketodieetti ei varmasti sovi kaikille, eivätkä kaikki siihen kokonaisuudessaan kykene. Olennaista siinä on antaa keholle tarpeeksi pitkiä paastoaikoja, eli hänen mielestään 14-16 tunnin syömättömyys vuorokaudessa olisi ihanne. No, jos ihminen pystyy 10-12 tunnin lepoaikaan, sekin on jo paljon. Kaikista välipaloista kuuluisi luopua, ja ruoka kuuluisi, jos mitenkään pystyy, nauttia muiden seurassa. Näin kehon stressitaso madaltuu ja ruokaa ehkä nautitaan hitaammin ja vähemmän kuin yksin syödessä.

En aio heittäytyä ketodiettin pauloihin heti huomenna, enkä ole vakuuttunut täysin lääkkeettömän elämän paremmuudesta. Silti poimin kirjasta todella varteenotettavia vinkkejä, jotka mielestäni eivät ole lainkaan huuhaata, vaan tervettä järkeä, jonka kuka tahansa, myös lääketiedettä opiskelematon, voi pienellä itsetutkiskelulla allekirjoittaa. Länsimaissa ihmiset elävät pysyvässä sokerihumalassa, ja tällainen kehon tila voi altistaa muihinkin riippuvaisuuksiin. Esimerkiksi alkoholismi voi joillain ihmisillä olla äärimmäistä sokeririippuvuutta, ja ruokavaliota muuttamalla myös viinanhimo saattaa hävitä.

Lääkkeetön elämä oli huomattavasti kiihkottomampaa tekstiä kuin mitä oletin, ja paikoitellen teksti oli niin kuivan tieteellistä, etten jaksanut sitä yhdeltä istumalta sulattaa. Älyllisesti se tarjoaa haasteita varsinkin meille humanisteille, ja jos tunnistat itsesi sellaiseksi, voit tarvita kirjan lukemiseen enemmän aikaa. Kirjassa on paljon lähteitä, ja joihinkin näistä tutustuminen voi myös olla aiheellista, varsinkin jos haluaa tutustua jonkun tietyn sairauden hoitohistoriaan. Itseäni alkoi kiinnostaa eniten Heikkilän mainitsemat mielenterveyden lääkkeettömät vaihtoehdot, joista yksi edelläkävijä on Suomessa ollut Keroputaan sairaala ja sen harjoittama avoimen dialogin hoitomalli.

On epätyypillistä, että lääkäri kertoo terveysoppaassaan suht runsaasti omasta elämästään, mutta kun hän ”practices what he preaches”, tämä on vähintä, mitä hän voi tehdä. Hyvä mieli tuli hänen tarjoamistaan tunnelmakuvista, eli välähdyksistä hänen ja hänen vaimonsa arjesta. Kirjassa luvattiin alussa pariskunnan suosimia ruokareseptejä, ja pelkäsin niiden olevan jotain ankean kivikautisia aterioita, mutta ne olivat aivan mahtavia. Ketodieetissä on varmasti olennaista luoda ruokaan variaatiota runsaalla mausteiden ja yrttien käytöllä.

Liikunnan suhteen Heikkilä tarjoaa myös ohjeita, jotka sopivat kaikenkuntoisille ja -ikäisille ihmisille. Hänen ehdottamansa HIIT-treenausta voi harjoittaa vaikka rollaattorilla, se on ensisijaisesti oman itsensä kanssa kamppailua ja omien rajojen venyttämistä.

Ruokavinkkien suhteen olin jopa onnessani, ja aion tehdä itselleni listan suositeltavista ruoka-aineista, jota en luultavasti pysty noudattamaan, mutta joka kuitenkin muistuttaa muutoksesta kohti parempaa. Parasta Heikkilän ruokaresepteissä on se, ettei niistä ainakaan puutu elämäniloa. Heti ensimmäisenä nappasin niistä pienellekin budjetille sopivat rahkaletut, toisenlaisen kaalilaatikon ja shakshuka-uunivihannekset. Kermaa ja voita tässä dieetissä saa käyttää runsaasti, ja kananmuniakin hän suosittelee päivittäiseen käyttöön.

Osa Heikkilän terveysvinkeistä eivät ole vähävaraisten saavutettavissa. Esimerkiksi suositus hyvälaatuisen luomulihan ja villikalan suosimisesta ei ilahduta urbaania köyhää. Toisaalta kirjassa puhutaan terveyspalveluiden tasa-arvoistamisesta, ja huomautetaan kasvavista terveyseroista esimerkiksi Saksassa. Itsehoito ruokavalion ja liikunnan kautta tuntuu varteenotettavalta vaihtoehdolta varsinkin köyhille, jotka muuten saattavat jäädä täysin mielivaltaisten toimenpiteiden uhreiksi. Näistä asioista Heikkilä on huolissaan, mutta ei usko, että tilanne voi parantua äänestämällä, ja siksi joillekin ihmisille lääkkeiden vähentäminen voi olla radikaalimpi teko kuin puoluepolitiikkaan ryhtyminen.

Vähävaraisten asian lisäksi koin, että Heikkilän vinkit ovat paremmin toteutettavissa aikuisten talouksissa kuin lapsiperheissä. Kirja ei luultavasti tavoita ruuhkavuosiaan eläviä perheellisiä, joille einesten käyttö arkipäivässä saattaa olla ainoa tapa pysyä järjissä. Kirjassa käsiteltiin nykyelämän stressitekijöitä ja arjen kuormittavuutta, mutta olisin halunnut lukea siitä lisääkin.

Kirja kannattaa ehdottomasti lukea ajatuksella ennen kuin lähtee sitä tuomitsemaan. Itse koen, että alamme lähestyä pimeintä keskiaikaa, jos tällaiset kirjat kielletään, sillä ”Käypä hoito”-suositukset ovat ylhäältä alaspäin toteutettavaa, suurten lääkefirmojen ja elintarviketeollisuuden manipuloimaa, kansanvalistusta. ”Käypä hoito” on ahdistanut minua paljon enemmän kuin Heikkilän teos, koska se ei tarjoa minkäänlaista oman ajattelun mahdollisuutta. Tämä teos teki sen, ja jätti jälkeensä ilon ja toivon pilkahduksen.

Yksinhuoltajuudesta suurella sydämellä

Teos: Jani Toivola: Kirje tytölleni (WSOY, 2018)

Jos minulta kysyttäisiin, millaiseksi olisin halunnut syntyä ja kasvaa, jos taivas olisi rajana, haluaisin olla afrikkalaistaustainen sateenkaareva luovien alojen ammattilainen, joka kirjoittaa myyviä kirjoja. Kirjoja, joita ei ole kirjoitettu helpon rahan vuoksi, vaan suurella sydämellä. Kirjoja, joita ei ole kirjoitettu vain omasta itsekkäästä halusta olla esillä, vaan vertaistueksi niille, jotka yhtä lailla ovat tehneet elämässä vaikeita valintoja.

En tiedä, olisinko mies vai nainen. Ehkä olisin neutri tai symboli, kuten edesmennyt laulaja Prince. En tiedä, olisiko minulla perhettä – mahdollisesti kyllä, mutta siinä tapauksessa vain yksi lapsi. Jos lapsia olisi enemmän, siinä tapauksessa minulla olisi varaa palkata henkilökuntaa. Suurimmalla todennäköisyydellä en kasvattaisi lastani parisuhteessa. Jos minulla olisi riittävä toimeentulo, kokisin helpommaksi elää lapseni kanssa yksin.

Jotain tällaista edustaa Jani Toivola, jonka kasvu ihmiseksi, joka hän tänään on, ei ole ollut helppoa. Luin mielenkiinnolla hänen esikoisteoksensa Musta tulee isona valkoinen (2017), ja nyt luen hänen kirjaansa tytölleen Ailille, joka kirjaa kirjoittaessa oli neljävuotias.

Kysymykset ihonväristä ja homoseksuaalisuudesta jäävät tässä teoksessa taustatarinoiksi, ja keskiöön nousevat kysymykset yksinhuoltajuudesta, työn ja vanhemmuuden yhteensovittamisesta ja oman äänen kuulemisesta kriisin keskellä. Uskoisin, että kirja resonoi myös sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät ole hankkineet lasta parisuhteen ulkopuolella, koska tilanteet, joita Toivola kuvaa, voisivat tapahtua kenelle tahansa, jolla on kokemusta vanhemmuudesta. Kirjassa on rehellistä puhetta vanhemmuuteen liittyvistä peloista, riittämättömyydestä ja haavoittuvuudesta. Varmasti teos kuitenkin koskettaa eniten niitä lukijoita, jotka ovat joskus olleet yksinhuoltajia.

Kirjassa pyöräillään kodin ja päiväkodin väliä. Välillä Janilla on niin kiire, ettei hän ehdi kuulla lapsensa kysymyksiä. Kerran sateenvarjo jää pinnojen väliin ja aiheuttaa vaaratilanteen. Aili ei millään haluaisi käyttää kypärää, ja välillä hän haluaisi mennä tarhaan pelkissä Frozen-pikkareissa syyssateessa. Janilla on vaikeuksia muistaa kaikkia vaatekappaleita, hän ei aina muista nimikoida niitä, ja varsinkin kasvatuskeskusteluihin tarvittavat lomakkeet aiheuttavat päänvaivaa. Hän miettii, tuleeko lapsi potkituksi pois tarhasta, jos hän jää kiinni vastausten tehtailusta kyselyihin.

Kirjassa myös leivotaan, sillä Janille vieraat ovat tärkeitä, ja vieraanvaraisuus. Ailin vauva-aikana hän myös järjestelee kotiaan maanisesti, eli pesänrakennusvietti on voimissaan. Kuulostaa siltä, että hän on masennuksen syövereissäkin toimeen tarttuvaa tyyppiä – ja teos muistuttaakin siitä, että ihminen voi olla aidosti masentunut, vaikka noin sanottu arjen hallinta edelleen pelittäisi. Pahimmassa vaiheessa hän kokee muistikatkoksia, jo sen verran eeppisiä, että niistä kuuluu olla huolissaan. Jos seisoo taksitolpalla keskellä työpäivää selvin päin, eikä muista, minne on menossa ja mitä puhumaan, silloin varmasti ollaan jo aika syvällä kriisissä.

Koska kyseessä on henkilökohtainen, kirjemuotoinen teos tyttärelle, Toivola keskittyy tässä heidän kahden väliseen todellisuuteen. Kyllä rivien välistä huokuu välittäminen myös niitä kohtaan, jotka eivät ole tarpeeksi onnekkaita elämään taloudellisesti huolettomassa tilanteessa, mutta on muistettava, että tämä on hyvin toimeentulevan henkilön huolista ja murheista kertova teos. Kaikki, mistä hän kertoo on aiheellista ja tärkeää, ja samalla on muistettava, että joillain masentuneilla yksinhuoltajilla ei ole koskaan ollut perheen ja työn yhteensovittamisen pulmaa. Teos ei sulje heitä ulos, mutta lapsiperheköyhyydessä elävä yksinhuoltaja saattaa lukijana haastaa joitain kirjan asetelmia, oikeutetusti.

Harmittelen sitä, etten saanut lukea tätä teosta silloin, kun omat lapseni olivat pieniä. Vaikka teksti on täysin vailla toimivia lapsenkasvatusvinkkejä, siitä voi silti tarttua mukaan jotain olennaista, mikä jaksaa kannatella vanhemmuuden arjessa. Luovuin joku vuosi sitten kaikista kasvatusoppaista, mutta tämän teoksen voisin hyvin omistaa ja säilyttää hyllyssäni iloa tuottavana objektina.

HELMET-haasteessa kirja sopisi parhaiten kohtaan 10: ”Rodullistetun kirjailijan kirja”, mutta siitä huolimatta sijoitan sen kohtaan 42: ”Kirjailijan nimi viehättää sinua”, koska miehen nimi herättää minussa toivon paremmasta tulevaisuudesta. Ehkä joidenkin ihmisten kohdalla nimi todella on enne.

Pitääkö Balilta palata kotiin?

Keski-ikää lähestyvä ranskalainen sinkkumies matkustaa Balille löytääkseen elämäänsä uuden suunnan. Paikka kuhisee timmejä australialaisia surffarimimmejä, ja henkisempiä vegaanijoogeja, mutta uutta kumppania ei tunnu löytyvän edes tyylikkäimmistä jäätelöbaareista. Mies miettii, onko hänessä oikeasti jotain vikaa, ja päätyy konsultoimaan paikallista mestari Samtyangia, henkistä gurua, jonka näkemys ihmisen onnellisuudesta on kokonaisvaltainen.

Voih ja huoh. Apua! Onko Paulo Coelho saanut vakavan kilpailijan? Ja kuinka on käynyt Eat Pray Love-leffan aforistisen viisauden aseman maailman henkisillä markkinoilla? Voinko vastustaa Baliin sijoittuvaa teosta, jonka arvelen olevan täynnä universaalia, mitäänsanomatonta höttöä? Ilmeisesti en voi, niin suuri on oma haaveeni päästä matkustamaan hippien taivaaseen jonain päivänä.

Laurent Gounellen elämäntaitoromaani Matka yli onnen esteiden (Gummerus, 2018, suom. Lotta Tolvanen) on alun perin kirjoitettu jo vuonna 2008, ja se on maailmanlaajuinen bestseller, joka on Ranskan lisäksi myynyt paljon varsinkin englantia puhuvassa maailmassa. Gounelle on ammatiltaan NLP-ohjaaja, ja hän tuntuu kirjoittavan enimmäkseen romaanimuodossa. Yleensä tämän tyyppiset teokset ovat tietokirjoja, mutta tarinallisissa teoksissa on oma charminsa, mihin pelkkä elämäntaito-opas ei yleensä yllä.

Luin teoksen sujuvasti parissa tunnissa, ja kuten arvasin, se on kerronnaltaan hyvin simppeliä tekstiä. Balilla oli kiva pyrähtää pikaisesti, mutta teos ei varsinaisesti keskity matkailuun, vaan kliseisesti juuri siihen ”sisäiseen matkaan”. Ongelmana teoksessa oli, että romaanina teos ei vakuuta – siinä ei oikeastaan ole lainkaan juonta. Romaanin päähenkilö ei vakuuta minua fiktiivisenä hahmona. Romaanina teos saisi minulta korkeintaan yhden tähden. Leffana en suostuisi tätä katsomaan. Arvioin siis kirjaa nyt elämäntaito-oppaana ja matkakirjana.

Kirjassa korostetaan sisäistä hehkua, jota toisilla on enemmän kuin toisilla. Guru Samtyang pyytää oppilastaan katsomaan Nicole Kidmanin leffoja, mikäli haluaa päivittää positiivista minäkuvaansa. Gurun käsitykset länsimaisten ihmisten onnellisuudesta tai onnettomuudesta ovat toki omaperäiset, eikä Julian ole varma, onko hän edes koskaan poistunut saareltaan, vai ammentaako hän viisautensa pelkästään paikallisesta videovuokraamosta. Kohtaamiset kuitenkin saavat aikaan yllättävää muutosta tässä sovinnaisessa ja kiltissä opettajassa, joka pelkää eniten töistä myöhästymistä.

Oikeastaan teoksen anti on hieman sama kuin Tommy Hellsténin teoksissa, eli viesti on: saat sen, mistä luovut. Kirjassa pohditaan niin kristinuskon kuin hindulaisuuden/buddhalaisuuden käsityksiä uskosta, toivosta ja rakkaudesta, ja balilaiseksi guruksi Samtyangilla on ihan kiinnostavia pointteja myös Raamatusta. Kristinuskon käsitystä ihmisen kyvystä parantua hän päivittää, eli hänen mukaansa ihminen voi parantua syövästä lähettämällä rakkaudellisia viestejä soluilleen. Varsinkin balilaisten käsityksistä kuolemasta olisin halunnut lukea lisääkin, tai ehkä kokea niitä paikan päällä.

Ihminen voi matkustaa Balille, uida meressä uhanalaisten kilpikonnien keskellä, nauttia taivaallisesta hieronnasta ja itse puista poimimistaan trooppisista hedelmistä, lillua infinity poolissa ja majoittua viiden tähden rantamajoissa, ja silti palata kotiin samana tyytymättömänä itsenään. Minusta tämä kirja ei siis korostanut matkailun tuomaa autuutta ja henkistä kasvua ärsyttävän kategorisesti, eli se ei ollut Balin matkailun edistämisteos. Kun yritin etsiä kirjailijasta itsestään tietoa, huomasin myös hänen nettisivujensa olevan alkeellista viime vuosikymmenen tasoa – eli tyyppi ei vaikuta kovin kaupalliselta, vaikka varmasti elää hyvin kirjatuloillaan.

Tämä ei juuri nyt ollut minun elämäni suuntaa käänteentekevästi muuttava teos, mutta voin suositella tätä niille, jotka etsivät kevyempää henkistä opasta. Kirja sopii varmasti kaiken taustaisille lukijoille, niin uskovaisille kuin ateisteille, ja sen ohjeet tuntuvat myös turvallisilta mielenterveyden näkökulmasta. Itseäni lähinnä ärsytti se, että päähenkilöllä oli kauhea stressi ja kiire palata Balilta, vaikka periaatteessa hän olisi voinut muuttaa elämäänsä totaalisesti jäämällä saarelle rantapummiksi.

ADHD-instituutin pääsykokeisiin?

Väliin vähän asiaa, omaa elämää ja opiskelujakin koskettavaa tietokirjallisuutta. Olen viimeiset 10 vuotta ajatellut mennä ”ADHD-instituutin pääsykokeisiin” eli neurologisiin tutkimuksiin, ja uskon sen päivän olevan nyt hyvin lähellä. Viime aikoina en ole katastrofaalisesti kadotellut asioita tai saanut aikaan turhia laskuja, mutta hermo on menossa suhteessani lähiympäristöön ja sen materiaalisiin objekteihin ihan täällä kotona, neljän seinän sisällä. Hermo on myös menossa aikataulujen hallitsemattomuuteen ja kykenemättömyyteen suunnitella mitään päivää edespäin. Hermo on menossa siksi, että elämäni todennäköisesti jumittaa paikallaan juuri siksi, että kirjainhäiriöni on vaikeutunut viimeisen kymmenen vuoden aikana.

Oma kysymykseni ADHD:sta on seuraavanlainen: onko se aikamme yhteiskunnallinen tuote, ja jos on, onko muitakin keinoja hallita sitä kuin lääkehoito? Ja lisäksi, mikä on ruokavalion merkitys oireyhtymän tasapainottamisessa? Ja voiko sitä hoitaa luomumenetelmin, kuten vaikka meditaatiolla tai mindfulnessilla?

Essi Jäntti (jolla itselläkin on ADHD) on toimittanut yhdessä Vaasan seudun ADHD-yhdistyksen kanssa kiinnostavan teoksen Täyttä elämää ADHD:n kanssa (Karisto, 2015), joka koostuu aikuisena diagnoosin saaneiden, vanhempien ja isovanhempien kertomuksista elämästä perheissä, joissa yhdellä tai useammalla on. Kirjassa ”puhuvat” hyvin erilaisista taustoista tulevat ihmiset, joiden oireyhtymä oireilee kirjavilla tavoilla.

Tunnistan varsinkin keski-ikäisten naisten puheenvuoroista paljon itseäni. Toisin kuin jotkut lääkärit väittävät, ADHD:ta voi myös esiintyä akateemisesti menestyneillä yksilöillä, sillä jossain sen variantissa valikoitunut keskittymiskyky on täysin mahdollista. Monella akateemisella ADHD-yksilöllä voikin olla tutkintotodistus täynnä mitä kiinnostavampia opintokokonaisuuksia (tai niiden puolikkaita), joista ei yleensä ole loogista tukea toisilleen. Menestyvät ”addit” ovat usein innostujia ja innostajia, mutta kohdatessaan jotain tylsää tai liian haasteellista he saattavat heittää pyyheen kehään alta aikayksikön.

Aikuisena diagnoosin hankkiminen on oma taistonsa, johon ei ole yksiselitteistä vastausta. Varmasti lähetteet neurologille lähtevät nykyään enenevissä määrin potilaan omasta aloitteesta ja aiheen pitkäaikaisesta tutkiskelusta. ADHD:n ja kaksisuuntaisen mielialahäiriön oireissa on paljon samaa, mutta jos kaksisuuntaisen diagnoosissa on todettu enemmän hypomaanisuutta kuin depressiota, silloin olisi syytä tarkistaa, onko kyseessä sittenkin autismin kirjon vaiva. Jos ylivilkkaus, keskittymishäiriö tai haasteellinen käytös on ollut henkilön päivittäisenä kaverina jo lapsesta saakka, silloin todennäköisesti kyse ei ole kaksisuuntaisesta, joka yleensä puhkeaa vasta aikuisiässä. ADHD ei myöskään usein johda itsetuhoisuuteen, mutta pikeminkin se johtaa korkeaan riskinottoon ja tapaturma-alttiuteen.

Rakastin joitain käytännön vinkkejä tässä kirjassa. Eräs himoshoppaaja kertoi hoitavansa impulssikontrollin puutettaan jäädyttämällä luottokorttinsa ison jääpalan sisälle. Sen sulamiseen kestävässä ajassa ehtii jo miettiä, tarvitseeko oikeasti Zalandosta niitä kenkiä.

Teoksen lukeminen ei ainakaan minulle ollut kevyttä kenttälukemista, vaan jouduin lukemaan tätä useana päivinä pienissä osissa. Kai se johti vakavaan peiliin katsomiseen, mistä johtaen jokainen tarina iskostui vahvasti ihon alle. Vaikutti myös siltä, että kirjoituskutsuun vastanneet ”addit” ovat kaikki lahjakkaita kirjoittajia. Erityisen mukavaa oli lukea niiden henkilöiden tekstejä, joiden koulupolku oli ollut harvinaisen hankala ja jotka olivat oppineet opiskelemaan tai keskittymään lukemiseen vasta kypsässä aikuisiässä. Tämän teoksen ensisijainen tarkoitus on luoda toivoa, ja siinä se onnistuu aivan suvereenisti.

Varo kundaliinikriisiä!

Henkisen kasvun etsijöihin mahtuu koko ihmisyyden kirjo. Minua ovat aina kiinnostaneet henkisyyteen liittyvät ilmiöt, palvelut ja tapahtumat, mutta rehellisesti sanottuna tarkkailen kenttää enimmäkseen kieli poskessa. Samoin suhtaudun uskonlahkoihin. Kirkasotsaista hurmoshenkisyyttä esiintyy molemmissa leireissä. Paikkaani henkisten rientojen kentällä tuskin tulen koskaan löytämään. Ehkä parempi niin, sillä esimerkiksi henkisen kasvun oppaana olisin sietämätön olio. Samasta syystä pelkään myös uskoon tulemista. Minulle sopii paremmin agnostisen etsijän ja seikkailijan rooli. En missään nimessä halua löytää henkistä kotiani.

Mili Kaikkosen Vaiheessa – elämä henkisenä harjoituksena (Basam Books, 2015) ei suorastaan opettanut minulle mitään uutta henkisyydestä, kokeehan kirjoittaja itsekin väsymystä termin käyttäjänä. Sen sijaan se tarjosi ikkunan länsimaisen jälkiteollisen ihmisen tilaan, silloin, kun primäärit materiaaliset tarpeet on tyydytetty. Kaikkonen itse on tehnyt kansainvälistä uraa erilaisissa hyväntekeväisyys- ja ympäristönsuojelujärjestöissä Aasiassa ja Britanniassa, mutta uupui työssään ja koki muutaman sielunpimennyksen matkalla takaisin Suomeen.

Näkijän tehtävän hän koki omakseen jo palkkatöissä ollessaan, mutta vasta Suomessa siitä tuli yrittäjyyttä. Näkijä ei ole meedio eikä ennustaja, vaan ihminen, joka auttaa toisia näkemään itsensä uudessa valossa, etsimään omia voimavarojaan ja rohkaisee päätöksenteossa. Kuulostaa ihan nastalta duunilta, vaikka sekin voi olla kuormittavaa ja siitäkin voi tulla pelkkä työrooli. Kaikkonen kertoo toimenkuvastaan rennon avoimesti. Johtolankana työssä on ajatus: ketään ei voi viedä pidemmälle kuin missä on itse käynyt. Siksi näkijän on jatkuvasti tutkittava omaa polkuaan ja voimavarojaan – tyhjästä on vaikea nyhjäistä, ja uupunut muiden kuuntelija usein vaatii ympärilleen useamman kuin yhden sängystä nostajan.

Kirjassa oli monia humoristisia kohtia, jotka kertoivat paljon ihmisten käsityksistä siitä, millainen on henkinen ihminen. Kun Kaikkonen meni kaverin häihin ja hänen alkoi tehdä siellä mieli tupakkaa, ihmiset olivat järkyttyä hänen käytöksestään. Eihän terveyttä hehkuva joogi voi alentua tuolla tavalla! Parhaat naurut sain termistä kundaliinikriisi, jota Kaikkonen ei varsinaisesti avannut, mutta näin siitä avautuvan ihmisen edessäni elävästi. Kaikkonen käyttää sitä varoittaakseen liiallisen henkisen urheilun aiheuttamista rajatiloista, jopa psykooseista. Kyse on siis vakavasta asiasta, mutta ulkopuolisen näkökulmasta kundaliinikriisistä saa mahtavan sketsikohtauksen. Se alkaa siitä, kun hippi saa kahvilassa väärin keitettyä pakuriteetä…

Kun ihminen on elänyt tarpeeksi pitkään työttömänä tai muuten syrjäytettynä, elämässä tulee vaiheita, ettei jaksa olla kiitollinen mistään. Onneksi Mili Kaikkonen antaa siihenkin luvan (ainakin hetkellisesti). Itsekin olen jo kauan sitten antanut itselleni luvan olla ihan aidosti vittuuntunut, mutta yritän välttää katkeruutta. Oikeastaan ainoa keino selvitä hengissä muiden henkisten etsijöiden kirkasotsaisista suitsutuksista (esimerkiksi facebookin kiitollisuushaasteista ja ylimakeista mietelauseista) on vääntää niistä armotonta vitsiä. Huumorintajuiset meediot ja yksisarvisterapeutit kyllä kestävät sen. Huumorintajuttomia en edes halua tuntea.

Kaikkonen antaa esimerkin työpalaverista, jossa yksi osallistuja uskaltaa antaa projektin toimintamalleista asiallista kritiikkiä. Positiivisen ajattelun omaksuneille ihmisille kaikki kriitiinen palaute voi olla musertavaa, ja tästäkin palaverista eräs henkilö lähti kesken pois, kun ei kestänyt huoneessa olevaa negatiivista energiaa. Mielestäni tämän tyyppinen ajattelu johtaa koko yhteiskunnan automaattiseen tyhmentymiseen eli aivot narikkaan-tilaan. Naminami-kuplassa palaverit ovat tietty tarkoitettu positiivisen ilmapiirin nostattajiksi, mutta toivon mukaan ei oikeassa työelämässä. Voiko mikään maailmassa kehittyä, ellei huonoksi koettuja malleja saa kritisoida? Vai onko työssä käyminenkin nykyään kivaa terapiaa, jossa ensinnä huolehditaan siitä, että soraäänet eliminoidaan?

Teos on erään näkijän henkilökohtainen puheenvuoro, joka on kirjoitettu helposti ymmärrettävällä arkikielellä. Kaikkosen näkökulma henkisen kasvun ilmiöihin on lempeän maltillinen, eikä hän tunnu edustavan mitään ennaltamäärättyä koulukuntaa. Oman elämän vaiheessa olemisen suurin osa varmaan osaa todeta ilmankin tätä teosta, mutta tekstissä oli monia hyviä pohdinnan paikkoja ja keskustelunavauksia. Tällä tyylillä on helppo saada ihmiset avautumaan esimerkiksi seminaareissa, ja siksi pidän teosta arvokkaana työkaluna kaikille jotka itse etsivät omaa polkuaan ja jotka ohjaavat muita.

PS: Lämmin kiitos Basam Booksille arviointikappaleesta. Kustantamon listalla on enemmänkin teoksia, joissa henkisen kasvun kaipuuta tutkitaan myös yhteiskunnallisena ilmiönä, jota saa ja pitääkin kritisoida.