Varo kundaliinikriisiä!

VaiheessaHenkisen kasvun etsijöihin mahtuu koko ihmisyyden kirjo. Minua ovat aina kiinnostaneet henkisyyteen liittyvät ilmiöt, palvelut ja tapahtumat, mutta rehellisesti sanottuna tarkkailen kenttää enimmäkseen kieli poskessa. Samoin suhtaudun uskonlahkoihin. Kirkasotsaista hurmoshenkisyyttä esiintyy molemmissa leireissä. Paikkaani henkisten rientojen kentällä tuskin tulen koskaan löytämään. Ehkä parempi niin, sillä esimerkiksi henkisen kasvun oppaana olisin sietämätön olio. Samasta syystä pelkään myös uskoon tulemista. Minulle sopii paremmin agnostisen etsijän ja seikkailijan rooli. En missään nimessä halua löytää henkistä kotiani.

Mili Kaikkosen Vaiheessa – elämä henkisenä harjoituksena (Basam Books, 2015) ei suorastaan opettanut minulle mitään uutta henkisyydestä, kokeehan kirjoittaja itsekin väsymystä termin käyttäjänä. Sen sijaan se tarjosi ikkunan länsimaisen jälkiteollisen ihmisen tilaan, silloin, kun primäärit materiaaliset tarpeet on tyydytetty. Kaikkonen itse on tehnyt kansainvälistä uraa erilaisissa hyväntekeväisyys- ja ympäristönsuojelujärjestöissä Aasiassa ja Britanniassa, mutta uupui työssään ja koki muutaman sielunpimennyksen matkalla takaisin Suomeen.

Näkijän tehtävän hän koki omakseen jo palkkatöissä ollessaan, mutta vasta Suomessa siitä tuli yrittäjyyttä. Näkijä ei ole meedio eikä ennustaja, vaan ihminen, joka auttaa toisia näkemään itsensä uudessa valossa, etsimään omia voimavarojaan ja rohkaisee päätöksenteossa. Kuulostaa ihan nastalta duunilta, vaikka sekin voi olla kuormittavaa ja siitäkin voi tulla pelkkä työrooli. Kaikkonen kertoo toimenkuvastaan rennon avoimesti. Johtolankana työssä on ajatus: ketään ei voi viedä pidemmälle kuin missä on itse käynyt. Siksi näkijän on jatkuvasti tutkittava omaa polkuaan ja voimavarojaan – tyhjästä on vaikea nyhjäistä, ja uupunut muiden kuuntelija usein vaatii ympärilleen useamman kuin yhden sängystä nostajan.

Kirjassa oli monia humoristisia kohtia, jotka kertoivat paljon ihmisten käsityksistä siitä, millainen on henkinen ihminen. Kun Kaikkonen meni kaverin häihin ja hänen alkoi tehdä siellä mieli tupakkaa, ihmiset olivat järkyttyä hänen käytöksestään. Eihän terveyttä hehkuva joogi voi alentua tuolla tavalla! Parhaat naurut sain termistä kundaliinikriisi, jota Kaikkonen ei varsinaisesti avannut, mutta näin siitä avautuvan ihmisen edessäni elävästi. Kaikkonen käyttää sitä varoittaakseen liiallisen henkisen urheilun aiheuttamista rajatiloista, jopa psykooseista. Kyse on siis vakavasta asiasta, mutta ulkopuolisen näkökulmasta kundaliinikriisistä saa mahtavan sketsikohtauksen. Se alkaa siitä, kun hippi saa kahvilassa väärin keitettyä pakuriteetä…

Kun ihminen on elänyt tarpeeksi pitkään työttömänä tai muuten syrjäytettynä, elämässä tulee vaiheita, ettei jaksa olla kiitollinen mistään. Onneksi Mili Kaikkonen antaa siihenkin luvan (ainakin hetkellisesti). Itsekin olen jo kauan sitten antanut itselleni luvan olla ihan aidosti vittuuntunut, mutta yritän välttää katkeruutta. Oikeastaan ainoa keino selvitä hengissä muiden henkisten etsijöiden kirkasotsaisista suitsutuksista (esimerkiksi facebookin kiitollisuushaasteista ja ylimakeista mietelauseista) on vääntää niistä armotonta vitsiä. Huumorintajuiset meediot ja yksisarvisterapeutit kyllä kestävät sen. Huumorintajuttomia en edes halua tuntea.

Kaikkonen antaa esimerkin työpalaverista, jossa yksi osallistuja uskaltaa antaa projektin toimintamalleista asiallista kritiikkiä. Positiivisen ajattelun omaksuneille ihmisille kaikki kriitiinen palaute voi olla musertavaa, ja tästäkin palaverista eräs henkilö lähti kesken pois, kun ei kestänyt huoneessa olevaa negatiivista energiaa. Mielestäni tämän tyyppinen ajattelu johtaa koko yhteiskunnan automaattiseen tyhmentymiseen eli aivot narikkaan-tilaan. Naminami-kuplassa palaverit ovat tietty tarkoitettu positiivisen ilmapiirin nostattajiksi, mutta toivon mukaan ei oikeassa työelämässä. Voiko mikään maailmassa kehittyä, ellei huonoksi koettuja malleja saa kritisoida? Vai onko työssä käyminenkin nykyään kivaa terapiaa, jossa ensinnä huolehditaan siitä, että soraäänet eliminoidaan?

Teos on erään näkijän henkilökohtainen puheenvuoro, joka on kirjoitettu helposti ymmärrettävällä arkikielellä. Kaikkosen näkökulma henkisen kasvun ilmiöihin on lempeän maltillinen, eikä hän tunnu edustavan mitään ennaltamäärättyä koulukuntaa. Oman elämän vaiheessa olemisen suurin osa varmaan osaa todeta ilmankin tätä teosta, mutta tekstissä oli monia hyviä pohdinnan paikkoja ja keskustelunavauksia. Tällä tyylillä on helppo saada ihmiset avautumaan esimerkiksi seminaareissa, ja siksi pidän teosta arvokkaana työkaluna kaikille jotka itse etsivät omaa polkuaan ja jotka ohjaavat muita.

PS: Lämmin kiitos Basam Booksille arviointikappaleesta. Kustantamon listalla on enemmänkin teoksia, joissa henkisen kasvun kaipuuta tutkitaan myös yhteiskunnallisena ilmiönä, jota saa ja pitääkin kritisoida.

Mainokset

Huumeruiskut hiekkalaatikolla

vaskivuorentie20Mathias Rosenlundin omaelämäkerrallinen Vaskivuorentie 20 (Schildts&Söderströms, 2013, suom. Ulrika Enckell) on kirja, jonka olisin halunnut lukea heti sen julkaisun jälkeen, sillä kuulin siitä positiivista pöhinää suomenruotsalaisilta kavereilta. Näin myös pari miehen tv-haastattelua, jotka vakuuttivat edelleen, että tulossa olisi järisyttävä, jopa käänteentekevä lukukokemus. Teos onkin ollut hyvin kierrossa Tampereen kirjastoissa, ja huvittunut olin siitä, että se löytyi ainakin Metso-kirjastosta taloustieteen hyllystä asianimekkeellä ”Raha”.

Ehkä sitten kolmikymppisen kirjoittama esikoisteos ei kelpaa muistelmaksi, tai sitten teoksen päätyminen taloustieteen osastolle on kirjaston hierarkiassa arvon ylennys. Samalla tavalla kuin esimerkiksi Susanna Alakosken teoksia luetaan Ruotsissa sosiaalipolitiikan kursseilla yliopistossa, tälläkin teoksella on selkeä akateeminen arvo. Teos ei ole perinteinen omaelämäkerta, vaan pikemminkin pitkä essee köyhyyden periytymisestä ja häilyvästä identiteetistä kahden toisilleen vieraan maailman välillä. Vielä enemmän kuin puhtaasta rahasta teos kertoo nuorten selviytymisestä murenevassa hyvinvointivaltiossa, erityisesti sellaisten nuorten, joita mielenterveyden ongelmat koskettavat, kuntoutujina tai läheisinä. Toivoisin teosta kurssikirjaksi en pelkästään taloustieteisiin ja sosiaalipolitiikkaan, vaan myös psykiatriaan ja hoitotieteisiin. Kysymyksenä onkin, miten sellainen nuori perhe voi selviytyä, jossa toinen vanhemmista on vakavasta masennuksesta kuntoutuva avohuollon potilas. Kysymys on eri kuin jos molemmat vanhemmat olisivat työttömiä tai kyseessä olisi pienituloinen yksinhuoltajaperhe. Näillä ongelmilla on yhtymäkohtia, mutta ajankäytön ja arjen hallinnan suhteen Mathiaksen tarina on erityinen.

Mathias muutti nuorena sivarina Vaasasta Helsinkiin, rakastui ja sai pian kuulla tulevansa isäksi. Perhe muutti halvemman asumisen perässä Vantaan Myyrmäkeen. Mathias pääsi opiskelemaan kirjallisuustiedettä, mutta vaimo sairastui synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja sai pian diagnoosin kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Toinen lapsi syntyi muutaman vuoden päästä ja pariskunnalla oli onnellisiakin aikoja. Vielä opintojen alkuvaiheessa Mathias pystyi helpommin luovimaan opintojen ja perhevelvoitteiden välillä, mutta vaimon sairaus hidasti opiskelun tahtia ja pian alkoivat opintotukien takaisinmaksun uhkahelvetti ja hanttihommat. Vielä pelkkiä opintoja suorittavana hän pystyi joustamaan aikatauluissaan ja hoitamaan lapset vaimon voimien ollessa vähissä, mutta siirryttyään tekemään keikkatöitä nollasopimuksella tätä joustonvaraa ei enää ollut. Ongelmat kasaantuivat ja kärjistyivät ja pian parisuhde alkoi ymmärrettävästi rakoilla.

Kun itse elin yksinhuoltajana Vantaan Koivukylän tornissa ja vastaavasti poistin hiekkalaatikolta huumeruiskuja ja puoliksi syötyjä diapam-liuskoja, mielessäni olivat hyvin samansuuntaiset kysymykset kuin Mathiaksella. Olin eronnut kahdesti vastaavasti kuormittavista suhteista, mutta olin palkkatyössä tutkijana. Palkkani riitti juuri ja juuri HOAS:in halvimpaan perheasuntoon. Talossamme ei asunut ainuttakaan muuta kantasuomalaista perhettä, mutta kymmeniä aasialaisia ja afrikkalaisia (joista osasta tuli elinikäisiä ystäviä). Kävin työpsykologilla puhumassa jaksamisestani ja toimeentuloluukulla kysymässä harkinnanvaraista apua äkillisiin menoihin. Yleensä tukea ei voitu myöntää, sillä elämäntapani oli heidän normiensa mukaan käsittämätön. Nousujohteiseen tutkijanuraani kun kuuluivat säännölliset seminaari- ja konferenssimatkat ympäri maata ja maailmaa, ja jouduin kuljettelemaan lapsia kaukana asuville kavereille ja sukulaisille harva se viikko. Ainoana vaihtoehtona olisi ollut työstä luopuminen ja jääminen rehellisesti yhteiskunnan tuille. Laskeskelin, että kotiin jääminen olisi todella kannattanut  – tai olisin voinut etsiä helpompaa työtä. joka ei olisi vaatinut omistautumista. Mathias Rosenlund kysyykin teoksessaan, kuinka on mahdollista, että meille on luotu järjestelmä, jossa työssäkäynti ei kannata.

Kiinnostavinta on analyysi akateemiseen maailmaan ”kuulumisesta” silloin, kun elämässä on toimeentuloon ja terveyteen liittyviä haasteita. Olen kirjoittajaa vuosikymmenen vanhempi ja muistan omiltakin opiskeluajoiltani tapauksia, joiden opinnot jäivät kesken, mutta yliopistomaailma oli tuolloin asteen inhimillisempi. Uskallan väittää, että useampi perheellinen, yksinhuoltaja tai mielenterveysongelmista kärsivä lopulta valmistui, jopa keskellä 90-luvun syvintä lamaa. Opetus oli joustavampaa ja opettajiin oli helpompaa luoda keskusteluyhteys ongelmatilanteissa. Tukea sai vielä silloin 7 vuodeksi, ja senkin jälkeen oli jouston varaa te-toimiston kautta. Itse kuuntelen näinä päivinä fiksujen mielenterveyden ongelmista tervehtyvien nuorten kanssa, ja moni sanoo, ettei uskalla aloittaa yliopisto-opintoja, sillä he pelkäävät tukien mahdollista takaisinmaksua. Rosenlund muistelee tässä opiskelun aloituksen aikoja 10 vuotta sitten; uskoisin, että tilanne on entisestään kiristynyt sen jälkeen ja tuottaa entistä enemmän pudokkaita. Opetus on heikentynyt ja yhä useampi koulutusohjelma lakkautetaan kansantaloudellisesti ”turhana”.

Rosenlund itse on perheensä ensimmäinen yliopisto-opiskelija, joka sai työväenluokkaisilta vanhemmiltaan erilaisen henkisen perimän. Rahan ja vallan huoneisiin pääsemättömyys ei tässä kertomuksessa kuitenkaan johdu ensisijaisesti työväenluokkaisuudesta, vaan elämäntilanteen aiheuttamasta köyhyydestä. Kenties, jos Mathias ei olisi perustanut perhettä 21-vuotiaana ja olisi jatkanut opintojaan huolettomana sinkkuna, hän ei olisi koskaan kysynyt itseltään näitä kysymyksiä, joita hän kysyy nyt. ”On olemassa erityisiä huoneita, jotka tuntuvat suoltavan rahaa melkein automaattisesti, mutta minulla ei ole niihin asiaa”, hän toteaa.

Minulla olisi raakoja ratkaisuja tarjottavana lapsiperheille, jotka kamppailevat köyhyyden kanssa. Rosenlund kysyy tässä, voiko lasta päästää elokuviin, jos tilillä on vain 20 euroa. Hyväsydämiset, keskiluokkaiset vanhemmat tekevät niin, sillä pelkäävät lastensa syrjäytymistä. Itse olen ollut superkiltti ja ostanut kaikenlaista turhaa varastaen laskuista, jotka ovat sitten siirtyneet ulosottoon. Tunnen pientuloisia vanhempia, jotka ovat selättäneet köyhyyttään edes vähän kieltämällä lapsilta lähestulkoon kaiken kuluttamisen. Tunnen sankareita, jotka pyöräilevät kaupungin toiselle laidalle ostamaan LIDL:istä kymmenen centtiä halvempia maitopurkkeja kuin lähikaupasta ja myös niitä, joilla riittää pokaa viedä lapsi syntymäpäiväkutsuille ilman lahjaa. Tunnen myös perheitä, jotka eivät koskaan käy missään kotikaupunkinsa ulkopuolella. Tunnen läpikotaisin maailmankuvan, jossa elämän ainoat koordinaatit keskittyvät KELA:n, sossun ja te-toimiston pyhään kolminaisuuteen, ja jossa lapsia kasvatetaan elämään etuuksien varassa, sillä parempaa tulevaisuutta ei ole näkyvissä horisontissa. Koska työväenluokkaiset työt vähenevät, uusi työväenluokka on jo valmiiksi syrjäytettyä. Rosenlund kirjoittaa akateemisesta köyhyydestä, joka sekin voi luisua ainakin rahallisesti vastaaville urille. Kaikki köyhät päätyvät syömään samoja 19 centin makaroneja, sillä spelttipasta on kymmenen kertaa kalliimpaa.

Teoksen kirjoittaminen on vaatinut kirjoittajaltaan suurta rohkeutta, mutta myös armollisuutta ja anteeksiantoa itselle ja muille. Oikeastaan teksti ei tunnu kolmikymppisen kirjoittamalta, vaan vanhan sielun, joka on jo nähnyt koko inhimillisyyden kirjon ja osaa valmistautua mihin tahansa johtuen syvästä elämänkokemuksestaan. Itsekin olen yrittänyt kirjoittaa omaa köyhyyskertomustani siitä asti, kun muutin Koivukylän torniin, mutta en ole koskaan kyennyt saattamaan sitä loppuun. Se ei johdu sanojen puutteesta, vaan fyysisestä pahoinvoinnista – tämäntyyppinen köyhyyden kierre kun on etova asia. Siksi ihailen Mathias Rosenlundia miehenä, joka on kirjoittanut itsensä kirjailijoiden luokkaan, ”niiden luokkaan, jotka todistavat kertomuksillaan”.

 

 

 

Ihmisen henkisestä horoskoopista

June horoscope imageJos tänään aiemmin luin ihmisen itsekasvatusopasta läpällä, nyt vakavampaan asiaan. Edessäni on suomalaisen kristosofin, J.R.Hannulan (1973-1956) teos Henkinen horoskooppimme (alk.1959, 3. painos 2008, Kristosofinen kirjallisuusseura, Tampere). Vaikka olenkin koko aikuisikäni liikkunut antroposofien, teosofien ja kristosofien vaikutuspiirissä, näiden sofioiden syvällinen merkitysero ei ole minulle vielä valjennut. Tähän teokseen tartuin ennakkoluulottomasti sen kiinnostavan nimen ja lyhyyden vuoksi.

Haluattepa tai ette uskoa planeettojen tai tähtimerkkien vaikutukseen ihmismieleen ja sen kehitykseen, suosittelen teosta luettavaksi sen selkeyden ja totaalisen epäfanaattisuuden vuoksi. Perussanoma tuntuu hyvin ajankohtaisena juuri näinä päivinä, kun ihmiset tuntuvat keskittävän entistä enemmän energioitaan uskonasioista vääntämiseen. Jokainen meistä voi löytää oman henkisen tai ikuisuushoroskooppimme, joka ei ensisijaisesti määrity syntymämme planeetallisten olosuhteiden kautta, vaan meillä itselläkin voi olla siinä jotain tekemistä.

Kristosofien mukaan Jumala ja hänen poikansa välittävät puhdasta aurinkoenergiaa, ja siksi jokainen ihminen syntyy Jumalan kuvaksi, auringosta. Pieni lapsi pysyy Jumalaa lähimpänä Merkuriuksen kiertoradalla, ja ikääntyessään loittonee kohti Saturnusta. Ihmiskunnan eri ammatit ovat esimerkkeinä erilaisista energioista ja kyvyistä, joita ihminen voi joko vaalia tai tuhlata. Kaikilla planeetoilla ja kaikissa toimissa on olennaista pysyä planeetan sisäradoilla, mahdollisimman lähellä Kristusta.

Aina se ei ole mahdollista: esimerkiksi taiteiden alalla toimivien Venuksen seuraajien on osattava luoda taidettaan sekä hurmioitumisen että surun kautta, mutta jos taiteilija harhautuu liian kauaksi ulkoradalle palvomaan kaikkea, mikä on likaista ja alhaista, häneltä saatetaan ottaa koko talentti pois. Vastaavasti varsinkin aloittelevilla taiteilijoilla rakastumisen kokemus saa usein aikaan sietämättömän naiivia materiaalia, joka voi tavoittaa vain toiset samassa tunnetilassa elävät. Mikäli taidetta luodaan elämän palvelemiseksi, silloin siinä on ilon ja murheen elementit vuoropuhelussa keskenään, kuten Platonin Pidoissa.

On ammatteja, joissa ihminen työskentelee enemmän elämän alkuvoimien kanssa ja toisia, joissa inhimillinen järki ja yhteiskunnallisten lakien valvonta korostuvat tuotannon sijasta. Taiteilijat ovat lopulta aika lähellä ihmisen alkuvoimia, mutta vielä lähempänä niitä ovat viljelijät, kauppiaat ja käsityöläiset, jotka tuottavat konkreettista työn tulosta joka päivä. Kauimpana auringosta ovat poliisit ja tuomarit Saturnuksen radallaan ja toiseksi kauimpina opettajat, papit ja lääkärit Jupiterin radallaan. Hannulan mukaan ihmisen syntymähoroskooppi saattaa vaikuttaa ”yhteiskunnallisen palveluksen” eli siviiliammatin laatuun ja mahdollisuuksiin, mutta erityisesti henkisen elämän puolella ihmisellä on enemmän pelivaraa vaikuttaa kohtaloonsa.

Tuntuisi siltä, että tällä universaalilla viisaudella (jonka juurien täytyy olla Intiassa, mutta joka on kiertänyt ympäri maailmaa ja ottanut paikallisia vaikutteita mukaansa) voisi hyvinkin olla hyötyä nuorten (ja miksei vanhempienkin) ammatinvalinnassa – ainakin Hannulan esitys tuntuu helpommalta ymmärtää kuin monet ammatinvalinnan psykologiset testit. Kun viimeksi sellaiset tein alkuvuodesta, sain ykkösammateikseni elokuvakäsikirjoittaja ja dramaturgi. Ei paha, oikeastaan kovinkin hyvä, mutta kovin syvällistä analyysia taipumuksistani en tietokonevälitteisen ohjelman kautta saanut.

Tämä taisi olla ensimmäinen horoskooppikirjani, joka tuntui ”selvältä pässinlihalta” ja jossa ei ollut minkäänlaista kaupallista tai populaaritieteellistä fiilistä. Hannula oli kristosofisen liikkeen perustajajäsen heidän erottuaan Ruusu-Rististä vuonna 1940, mutta nuorempana miehenä hän oli vaikuttanut teosofeissa oppi-isänsä Pekka Ervastin rinnalla. Tämän teoksen ymmärtämiseksi suuntausten ristiriidat ja toisistaan eroamiset eivät kuitenkaan ole olennaisia. Vietin näiden 39 sivun ääressä oikein virkistävän ja ajatuksia herättävän torttukahvihetken tänään.

 

 

Tehokkaan teinin itsekasvatusopas

7Habbit-of-highly-effective-teensVälillä tekstiä teoksesta, jota en ole lukenut, vaan pelkästään selaillut. En myöskään muista, kuinka teos on ajatunut kotiimme – luultavasti minun kassissani, sillä mistä itseironiaan kykenevät teinini olisivat voineet tällaisen viisauden lähteen napata? Biblioholismin nurjia puolia on juuri tämä: nurkissa pesii teoksia, jotka lisääntyvät toistensa kanssa kuin ameebat, ja uusien sekasikiöiden joukossa on entistä enemmän kamaa, jonka lukisin vain läpällä.

Vain läpällä-lukeminen on usein sitä rentouttavimpaa ja viihteellisempää lukemista, mutta omassa elämäntilanteessani ei nyt ole hirveästi aikaa vain esitellä teoksia, joita en missään nimessä lukisi, jos olisin vakavissani. Silti pelastan tämän viihteellisen teinin itsekasvatusoppaan kuleksimasta (eli merkkaan sen huomatuksi) ennen kuin heitän sen poistokassiin.

Sean Covey on kirjoittanut näitä highly effective-oppaita myös businessihmisille, tavallisille aikuisille ja perheille. Teinien oppaassa, The 7 Habits of Highly Effective Teens (Fireside Books, 1998), luultavasti samat vinkit on käännetty teinien kielelle. Teoksessa vilisee Suomessa myöhemmin mantroiksi muuttuneita termejä kuten proaktiivinen, synergia ja win-win-tilanteet – jännää sekin, kuinka käsitteet ovat matkanneet tänne pienellä viiveellä, kun taas amerikkalainen teini on joutunut tämän pommituksen kohteeksi jo aiemmilla vuosikymmenillä.

Ennen sisältöön puuttumista kysyisin, millainen teini lukee mielellään oppaita, joissa valmennetaan tehokkaaksi korporaation työntekijäksi. Eikö teini-ikä ole elämänvaihe, jonka kasvutavoitteena on kaikenlainen velttoilu ja vastaanhangoittelu? Jopa huono koulumenestys? Miksi teini ei voisi ammentaa elämänviisauttaan punk-sanoituksista tai huonoista tv-sarjoista? Mitä sellaiselle ihmiselle lopulta käy, joka on koko ikänsä treenannut itseään valtavirtayhteiskunnan normien mukaiseksi suorituskoneeksi?

Löysin teoksesta kaksi inhokkikohtaa, jotka estävät minua näkemästä joidenkin ohjeiden hyviä puolia. Ensimmäinen liittyy ihmissuhteisiin: Covey kehottaa nuoria pitämään pankkitiliä ihmissuhteistaan. Ehkä tässä ei itsekkäästi ajatella, mitä minä voin saada kavereiltani vaan päinvastoin, kuinka arvioin omaa käytöstäni muita kohtaan – sinänsä asiallista, mutta asian pukeminen merkantilistiselle kielelle karmii. Teoksessa on tehtäviä, jossa nuori voi pohtia oman pankkitilinsä talletuksia ja nostoja. Tilillä pitäisi olla aina nostovaraa. Vieläkin ok, mutta kokemuksesta tiedän, etteivät patologiset kiusaajat ja kukkulan kuninkaat tee tällaisia tehtäviä, vaikka heidät siihen pakotettaisiin. Ne ihmiset, jotka kaipaisivat tällaista rautalangasta väännettyä ihmissuhdeopastusta, eivät ehkä koskaan opi punnitsemaan tekojaan puuhakirjan tehtävien kautta saati oikeassa elämässä.

Tästä jatketaan buffetmetaforan, eli kirjoittajan mielestä elämä on loppumaton buffetti. Siinä ei ole kyse siitä, kuka saa isoimman piirakanpalasen, vaan kaikille löytyy riittävästi itseään miellyttävää syötävää. No, kiitos tiedosta. Jos nyt jätetään ensimmäinen/kolmas maailma vertailut ja konkreettiset nälänhätäkeissit sikseen, tuntuu vastuuttomalta opettaa nuorille katsomaan maailmaa päättymättömänä buffet-pöytänä. Mietitään nyt vaikka työpaikkoja. Tai maailman energiavaroja. Tai metsien kutistumista maapallolta. Eikö olisi järkevämpää saarnata niukkuudesta ja siihen tottumisesta? Eikö tämän päivän ihmisen olisi hyödyllistä valmentautua siihen, että mikä tahansa luonnonvara, koulutus tai ammatti saattaa yksinkertaisesti lakata olemasta?

Muuten teoksessa näkyy olevan joitain ihan varteenotettavia tunnetaito- ja kommunikaatioharjoituksia, joita tiedän käytettävän tässäkin maassa esim, terapiassa. Mutta kun ne hyödylliset asiat on puettu tähän intopinkeään menestysteologiseen formaattiin (Jumalastakin puhutaan, tosin vain marginaaleissa), voisin kuvitella tervejärkisen teinin juoksevan karkuun, jos joku aikuinen häntä tällä raamatulla päähän löisi.

PS: Teosta tarkemmin tutkailtuani huomasin sen tulleen meille Islannista, jonne ad libriksestä päätellen kirjailijan konsulttiyritys on ilmeisesti lahjoittanut opuksia kasapäin. Teos on kai ollut tyttäreni koulukirja paikallisella 9. luokalla, sillä muistaakseni heillä oli siellä elämäntaidon oppiaine. Kovin montaa muistiinpanoa en näe marginaaleissa.

Onnellisuuden avaimet morsiamille

Stopes Married LoveTällainenkin on tullut Amazonista tilattua, ilmeisesti lähivuosina: Marie Stopesin (1880-1958) Married Love (1908) Oxfordin yliopistopainon juhlaklassikkopainoksena. Marie Stopes siis oli aikanaan naisten makuuhuoneonnen ja perhesuunnittelun edelläkävijä, jonka nimellä toimii edelleen Britannian tunnetuin seksuaaliterveyden klinikkaverkosto.

Stopes kirjoitti Married Loven johtuen omista nuoruuden pettymyksistään makuuhuoneen puolella. Nuori lääketiedettä opiskeleva kunnon perhetyttö ja älykkö ei ollut valmistautunut siihen, mitä häntä odotti. Opiskellessaan naistentauteja pidemmälle hän alkoi saada vastaavia kysymyksiä muilta naisilta. Stopesin elämäkerta kertoo kiinnostavalla tavalla ”suutarin lapsesta, joka kulki ilman kenkiä”. Hänen kolme avioliittoaan eivät olleet kestävää laatua. Opiskeluaikoinaan hän jopa lähti miehen perään Japaniin aikeenaan asettua aloilleen vieraaseen kulttuuriin, mutta häiden jälkeen japanilainen mies ei halunnutkaan lihallista suhdetta ja liitto päätyi onnettomasti. Nämä asiat on kerrottu Marie Stopesista postuumisti; teoksessaan hän käsittelee avioliiton solmukohtia yleisellä ja hyvin kohteliaalla tavalla.

Stopes vertaa löydöksiään ruotsalaisen kollega Ellen Keyn teosten kanssa. Key oli Stopesille merkittävä inspiraation lähde, mutta samalla hän koki Keyn yhteiskunnallisen pessimismin ja naisasian kiivauden vaikeaksi. Esimerkiksi äitiydestä hän on eri mieltä Keyn kanssa: jos skandinaavisille sinisukkasiskoille ”yhteiskunnallinen äitiys” oli tuohon aikaan ihanne biologisen äitiyden sijasta, hän itse uskoi, että brittinaisista oli yhdistämään työnteko ja äitiys tarmokkaalla tavalla.

Teoksen pointti ei kuitenkaan ole lasten saannissa tai ehkäisyssä, vaikka Stopes kannustaakin pitkiin väleihin synnytysten välillä. Puhe on naisen seksuaalisesta tyydytyksestä, ja niistä hermostollisista ongelmista, joita tyydyttymättömyys aiheuttaa. Orgasmista tässä on kyse, vaikka viesti esitetään salonkikelpoisella kielellä. Stopes piti parempana vaihtoehtona elää naimattomana kokonaan selibaatissa kuin avioliitossa, jossa puoliskot ovat toisilleen seksuaalisesti sopimattomia. Kirja on kirjoitettu eritoten nuorille, jotka vasta harjoittelevat rakkauden taitoja.

Vuonna 1908 ei ollut sopivaa puhua yksityiskohtaisesti asennoista tai tekniikoista, mutta ainakin henkisen, jopa mystisen, yhteenkuuluvuuden perään Stopes kuuluttaa. Hänen mukaansa seksiä pitää harrastaa vain silloin, kun kumpaakin haluttaa, ja molemmilta vaaditaan herkkyyttä aistia toisen halukkuus. Kaikenlainen kulttuurin tuoma ylistimulaatio voi olla avioliitolle haitaksi – halun pitää lähteä kumppaneista itsestään. Aikamatkailun ystävänä mietinkin, miten Stopes reagoisi tämän päivän ylitsepursuavaan virikkeellisyyteen, joka ei jätä pikkulapsiakaan rauhaan. Voiko jotain sellaista kuin ”luonnollinen halu” esiintyä nykyihmisellä, jonka aistit ovat kaikkialla eroottisten viestien kyllästämät?

Levon ja kiireettömyyden merkityksestä hänellä on myös paljon sanottavaa, ja hän siteeraa aikansa kliinisiä tutkimuksia, joissa todettiin seksuaalisen halun katoavan täysin naisilla, jotka tekevät raskasta ruumiillista työtä ja ylipitkiä päiviä. Olenkin aina itse pohtinut eri kodinkoneiden ja muiden sähköisten laitteiden – ja ylipäänsä sähkön – vaikutusta perhe- ja seksielämään. Stopes kirjoitti aikana, jolloin sähkö oli yleinen hyödyke ainakin Britannian kaupungeissa, mutta ei vielä kaikkialla Suomessa. Ainakin minusta täydellinen seksin tappaja olisi pyykinpesu käsin ja kaikkien tekstiilien silitys ajan hengen mukaan. Toisaalta aikana, jolloin sähköä ei ollut, aikuisilla tuskin on ollut muita viihdykkeitä iltaisin kuin ryyppääminen tai seksi.

Stopesin teos tuskin toimii informatiivisena parisuhdeoppaana vuonna 2014, mutta historiasta kiinnostuneille teos tarjoaa ikkunan tuon ajan edistyksellisimpään kärkeen – mistä Stopes jo uskalsi kirjoittaa, negatiivisesta palautepostin vyörystä tietoisena, suuri osa keskiluokan siveäksi koulutetuista nuorista naisista ei uskaltanut sanoa ääneen. Luokkaerot seksistä puhumisen suhteen ovat taatusti olleet suuria niin Britanniassa kuin täällä. Ylipäänsä ajatus, että suht luonnollisista ruumiin funktioista pitää ensin lukea opaskirja ennen kuin asiaa voi kokeilla ”luonnossa”, on kaupungistuneen, keskiluokkaisen moderniteetin tuotosta, hyvässä ja pahassa. Sama pätee niin seksioppaisiin kuin ruokaresepteihin.

Ilon epikriisi

kansi_eltm_6622Espanjalaisesta Albert Espinosasta on tainnut tulla syksyn trendikirjailijani, sillä luen häneltä jo toisen teoksen tässä kuussa. Keltainen maailma (Bazar, 2014, suom. Taina Helkamo) tuli luokseni Näin on kirjat-tapahtumasta Bazarin ystävällisen markkinointiassistentin ojentamana – kiitos arviointikappaleesta. Aloinkin lukea teosta uteliaana jo tapahtumassa, sillä edellisen lukemani pinkin teoksen (Pyydä luoksesi sun) juoni kannusti pikaiseen jälleennäkemiseen.

Keltainen maailma on Albertin omaelämäkerrallinen, hyvin luova ja totutuista kaavoista poikkeava sairauskertomus, jossa hän kutsuu kaikki lukijansa tunnustamaan väriä. Värin ei tarvitse olla keltainen, mutta teos kutsuu lukijoitaan tutkiskelemaan niitä värejä, jotka puhuttelevat juuri heitä. Koska itselläni on jo pitkään ollut vaikea suhde keltaiseen, varsinkin päälle puettavana värinä, teos antoi minulle ajattelemisen aihetta jo objektina.

Espinosan nuoruus kului syöpäpotilaana ”pulipäiden” osastolla, jonne tuotiin maan vaikeimpia lapsipotilaita aina Kanarian saarilta asti. Kun muut kaverit kehuskelivat neitsyyden menetyksillään, nuori Albert valmistautui luusyövän turmeleman jalkansa amputointiin ja järjesti jalalleen juhlat ennen leikkausta. Monet tarinan yksityiskohdat olisivat liian järkyttäviä jaettaviksi, ellei niihin tarttuisi oivaltava kirjailija. Moni Albertin rakkaiksi tulleista ”keltaisista” ystävistä ja huonetovereista lähtee liian aikaisin. Tapauksen toivottomuuden arvaa siitä, kun potilas haetaan vähin äänin kotiin kuolemaan. Osastolla pidetään vain niitä, joilla on vielä toivoa.

Albertin kymmenen vuoden epikriisi ei mahtuisi edes ostoskärryihin, ja se päivä, kun lääkäri päättää sen vetämällä viivan parantumisdiagnoosin alle on maaginen. Miksi hänet valittiin elämään kärsimysten jälkeen, kun niin moni kavereista vietiin – sitä hän ei ymmärrä. Tällä välillä Albert oppii käyttämään ensin tavallista proteesia, sitten teknologian kehittyessä hydraulisen ja lopulta sähkökäyttöisen. Uusimman jalan lataaminen tapahtuu samalla lailla kuin kännykän, joten Albert joutuu olemaan muutaman tunnin päivässä jalattomana. Albert on joutunut opettelemaan kävelemään elämässään neljä kertaa – joka kerta eri tavalla ja tyylillä.

Vastalääkkeeksi elämän tuomiin kipuihin ja kärsimyksiin Espinosa kehottaa ihmisiä pitämään elinkertomusta sairauskertomusten sijaan. Hän on pitänyt omiaan keltaisiin vihkoihin ja harmaisiin kansioihin, mutta värillä ei ole väliä – pääasia, että tuo väri tuo pitäjälleen iloa. Itselleni grafomaanille elämän ilojen tallentamisessa ei ole mitään uutta, mutta ihmettelin Espinosan insinöörintarkkoja neuvoja muistiinpanojen tekemisestä. On ilmiselvää, että hänen täsmälliset numeroidut kysymyslistansa eivät sovi kaikille, vaan jokainen elämän kirjoittaja laatii itselleen omat rutiinit.

”Keltaisten” ihmisten roolista hän pohtii seuraavaa: jokaisella ihmisellä on elämässä parikymmentä merkittävää kohtaamista, jotka osuvat jonnekin ystävyyden ja rakkaussuhteen välille. Kaikki nämä ihmiset eivät jää pysyviksi vieraiksi elämässä, vaan jotkut merkittävät kohtaamiset saattavat kestää vain muutaman tunnin tai päivän. ”Keltaiset” ovat niitä ihmisiä, joiden kanssa fyysinen läheisyys on erityisen miellyttävää, vaikkei eroottista. Tällaisten ihmisten kanssa hiljaisuuskin on luontevaa. Riippuu ihmisen henkisestä valveutuneisuudesta, tunnistaako hän ”keltaisensa”. ”Keltaiset” voivat myös tuoda apua parisuhteen jumitilanteisiin, sillä heidän läsnäolonsa vie kuormaa ensimmäiseltä suhteelta. Ihmisen ei tarvitse laittaa kaikkia läheisyyteen liittyviä paukkuja parisuhteen pussiin, vaan terveessä suhteessa tilaa riittää myös tavallisille ystäville ja ”keltaisille”.

Espinosa ei varmasti ole ensimmäinen, joka kirjoittaa läheisyydestä tähän suuntaan, mutta hänen pohdinnoissaan on ainakin minulle jotain uutta ja omaperäistä. Huomaan selvästi, etten ole pitänyt silmiä auki erityisten ystävien tunnistamisessa, sillä osasin mainita vain muutaman, ja olen jo elämäni keskipäivässä – jos minun kuuluu tavata 23 ”keltaista”, tässä alkaa olla jo kiire!

Onko Keltainen maailma sitten elämäntaito-opas vai luovan kirjoittamisen opas? Taatusti molempia, riippuu käyttäjästään, millaista tukea hän tarvitsee. Itse koin hänen neuvonsa hengittämisen ja kävelemisen opettelusta hyödyllisimmiksi. Muuten luin kirjaa koskettavana ja syvällisenä omaelämäkertana, jonka anti ei luultavasti tyhjenny yhdellä lukemisella. Erityisen innokas olisin kuulemaan, kuinka syöpäpotilaat ja syövästä selvinneet teokseen suhtautuvat.

Aikuiseksi kasvamisen tuska

HellstenTein tänään Helsingin psykoterapiainstituutin testin siitä, millainen terapeutti olisin. Yllättävää kyllä, en sijoittunut mihinkään tyyppiryhmään, vaan vastaukseni edustivat tasaisesti kaikkia. Samalla huomasin, että vaikka olen vakavalla mielellä kiinnostunut terapiaopinnoista, en välttämättä ole vielä löytänyt minulle sopivaa koulutusta ja suuntausta. Terapiakirjallisuutta kerään, sekä kotimaista ja ulkomaista, mutta guruterapeuttejakaan minulla ei vielä ole. Olen tällä tiellä ihan alkutekijöissä.

Tommy Hellsten räjäytti suomalaisten tunneongelmissaan rypevien pankin teoksellaan Virtahepo olohuoneessa (1991)  lanseeraamalla käsitteen läheisriippuvuus kaikkien kahvihuoneiden kuumaksi puheenaiheeksi. Elämän lapsi (Kirjapaja, 2004) on teoksen jatko-osa, josta minulla on käsissä toinen painos jälkisanoineen (alkuperäinen on vuodelta 1993). Teoksen ymmärtämiseksi ei vaadita Virtahevon lukemista, vaikka sen opetukset nojaavat aiemmassa teoksessa aloitettuun toipumisprosessiin.

Hellsten on kenties Suomen menestynein psykoterapeutti ja itsehoitokirjailija, jonka sanomisia on parodioitukin – niin ikonisen roolin hän on saanut julkisuudessa. Itse olen lähinnä kuullut hänen puhuvan televisiossa erilaisissa empaattisissa talk show’issa, pitänyt häntä kohtuuviisaana ja täyspäisenä asiantuntijana, mutta samalla kaupallisuuden läpitunkemana. Nyt luettuani ensimmäisen gurun teoksen olen yllättynyt sen vahvasta kristillisestä sanomasta. En tiennyt hänen olevan näin uskovainen.

Mielestäni läheisriippuvuus on lähtökohtaisesti ja läpikotaisin länsimainen käsite, jota pitää ymmärtää sen lähtökohdista  käsin. Myös teoriat lapsuudesta ja ihmisen kasvusta ovat kulttuurisidonnaisia. En tiedä, kuinka länsimainen psykologia lähtisi auttamaan esimerkiksi Bangladeshin tekstiilitehtaiden lapsityöläisiä, jotka ovat ennen työhön ryhtymistä joutuneet selviytymään ilman päivähoitoa usein vaarallisissa slummiasunnoissa ja jotka joutuvat varhaisteini-ikäisestä raatamaan epäinhimillisen pitkiä työpäiviä. Toisaalta Bangladeshin köyhien parissa kaikissa kodeissa vallitsee samanmoinen kurjuus, joten muiden vuoksi uhrautuva lapsi tai nuori ei ole poikkeava eikä erityisen säälittävä samalla tavalla kuin pohjoiseurooppalaisen alkoholistiperheen vesa. Hellsten yrittää vakavalla mielellä auttaa kaikkia ”kriisioloista” kotoisin olevia aikuisia lapsia, mutta itse pidin alkoholisoituneen kodin analyysia liian kaikenkattavana selityksenä ihmisten pahoinvointiin. Alkoholismia hän vertaa insestiin, uskonnolliseen ääriliikehdintään ja työnarkomaniaan – kaikki ilmiöt johtavat vanhemmuuden katoamiseen. Sen verran rikkinäisistä kodeista tulleita ihmisiä tunnen, että voin verrata esim. sisarusten erilaista suhdetta kodin ilmapiiriin. Uskallanko väittää, että jotkut selviävät turvattomista oloista paremmin kuin toiset ja että  jokaiseen perheeseen syntyy yksi lapsi, josta tulee sijaisvanhempi ja vastuunkantaja, kun taas toiset saattavat paeta kodin oloja muualle.

Hellstenin kaltaisten uranuurtajien ansiosta maassamme on nykyään aktiivisia vertaistukiryhmiä, kuten Alkoholistien aikuiset lapset. Tunnen ihmisiä, jotka ovat saaneet tuosta yhdistyksestä todellista apua ja toivoa elämäänsä. Häpeästä pois oppiminen voi olla elämänmittainen prosessi, joka voi käynnistyä vasta, kun ihminen tunnustaa  keskeneräisyytensä. Jos ihminen tulee äärimmäisen rikkinäisestä kodista, hänellä on asioita, joita hän ei välttämättä voi jakaa edes puolisonsa tai lastensa kanssa. Toisaalta toimivan pari- ja perhesuhteen kannalta olisi olennaista, että perheen jäsenten välillä kasvaisi ehdoton luottamus. Usein katastrofiperheiden lapsista kasvaa näennäisen pyyteettömiä puurtajia ja vastuun kantajia, jotka piilottavat henkisen hätänsä työnarkomaniaan ja kiireisiin. Vanhemmuuskin on heille pelkkää suorittamista, ei läsnäoloa lasten kanssa kiireettömästi.

Olen oppinut läheisriippuvuudesta enemmän kauno- kuin terapiakirjallisuudesta. Niissä pelastava ankkuri on hirtehinen, usein pikimusta huumori. Hellstenin teksti on hyvää ja todellista, mutta usein hän sortuu persoonattomaan diibadaabaan. Kirjaa voi lukea sivutolkulla nyökytellen ja silti tajuamatta paljoa. Sain irti eniten esimerkeistä hänen potilaistaan – ne olisivat saaneet olla pidempiä ja seikkaperäisempiä, tosin silloin hän olisi kai rikkonut vaitiolovelvollisuuttaan terapeuttina. Populaari ote johtaa huvittaviin yleistyksiin, kuten suomalaisen miehen puhumattomuudesta: ”Miehellä ei ole tunne-elämää. On hänellä muutamia välineitä, joita käyttää  kun paha paikka tulee. Viina silloin kun ottaa päähän, puukko silloin kun todella ottaa päähän, hirttoköysi silloin kun ei muuta enää keksi. Ehkä tämä on erityisesti suomalaisen miehen ongelma. Lieneekö syynä se, että olemme itse asiassa asuneet hyvin lyhyen aikaa kalustetuissa huoneissa, kuten joku asian ilmaisee.” (134)

Syy, miksi pidän psykohistoriasta, on se, että psykohistorioitsija aloittaisi ilmiön käsittelyn juuri noista kalustetuista huoneista. Voitaisiin kysyä, millaista tunneilmaisua harrastettiin savupirteissä ja kuinka metsäläisyyden perimä edelleen jyllää meissä, tahdomme tai ei. Hellstenilläkin on monia hyviä historiallisia ja yhteiskunnallisia oivalluksia, mutta hän enimmäkseen pysyttäytyy yksilökeskeisessä nykytodellisuudessa. Uskon, että tämäkin teos on auttanut monia hakemaan itselleen ammattiapua ja sysännyt heidät elämänmittaiseen muutosprosessiin. Itse en kokenut syvällistä ahaa-elämystä tällä kertaa, mutta saattaisin pitää Hellstenin myöhemmästä teoksesta Saat sen mistä luovut (2000), joka ei kerro läheisriippuvuudesta.