Naisille, jotka haluavat saada kaiken

IMG_1820Kuka kehtaa tunnustaa varttuneensa naiseksi Cosmopolitan-lehtien opettavaisten seksivinkkien kajossa? Minä kehtaan, tosin pitkin hampain. Olin koukussa varsinkin lehden brittiversioon, jota luin vielä pitkälti yli kaksikymppisenä, vaikka en täysin sisäistänyt sen ideologiaa ”having it all”, jonka lehden perustaja Helen Gurley Brown aikanaan lanseerasi. Niin monella meistä on ollut tuskaa saada edes yksi elämän ”palkeista” täysin toimimaan, riippumatta sukupuolesta. ”Having it all” pitää sisällään käsityksen täydellisestä elämänhallinnasta – elämästä kompaktina ”pakettina”, johon saisi mielellään samaan aikaan kuulua ura, tyydyttävä parisuhde, perhe ja taloudellinen menestys.

Lena Dunham (s. 1986) on käsikirjoittaja, ohjaaja ja näyttelijä, jonka urasta en tiennyt tuon taivaallista ennen hänen omaelämäkerralliseen elämäntaito-oppaaseen tutustumista. Sellainen tyttö- nuoren naisen ”opetuksia” (Otava, 2014, suom. Lotta Sonninen) on humoristinen antiteesi cosmolaiselle ajattelulle. Ilmeisesti Dunham on myös lyhyen uransa aikana noussut varsinaiseksi provokaattoriksi, joka herättää raivoa, hämmennystä ja väärinymmärrystä medialausunnoillaan. Viime aikoina hän on kohauttanut varsinkin mielipiteillään rasismista ja seksuaalisesta väkivallasta. Hän herättää pahennusta sekä vasemmistolaissuuntautuneiden feministien että konservatiivien parissa. Jos asuisin New Yorkissa, saattaisin olla kiinnostunut kuulemaan häntä livenä vain yleisön kuohahduksien vuoksi.

Dunham on ollut teoksen kirjoittaessaan 28-vuotias, ja huolimatta satumaisesta urastaan hän kipuilee teoksen nykyisyydessä aika lailla samojen kysymysten parissa kuin nuorempana opiskelijana liberaalissa taidecollegessa Oberlinissa. Varmasti teos on kasvukertomus, mutta ehkä vielä enemmän standup-komiikkaa hipova paljastuskirja nolosta seksistä, hankalasta kehonkuvasta ja vaikeuksista solmia kestäviä parisuhteita. Dunhamin perhe on tarinassa keskiössä, ja hän kirjoittaa lapsuudestaan ja nuoruudestaan boheemin Sohon taiteilijapiireissä hersyvän rakastavasti. Kieltämättä nuoren naisen kasvuolosuhteet ovat tässä räikeän elitistiset, vaikka perhe ei olekaan erityisen materialistinen. Lenalla on muualle opiskelemaan lähdettyään etumatkaa, kun hipsterit ottavat mittaa toisistaan cooliusrintamalla. Kovin terävästi hän ei kirjoita etuoikeuksistaan, mutta täytyy hyväksyä, ettei tämä ole poliittisesti suuntautunut teos.

Pidin kirjasta ja samalla olin repiä hiuksiani turhautumisesta, mikä varmasti johtui myös ikäerosta ja sukupolvierosta. En muista, olisiko tämän tyyppinen kirjoittaminen ollut muotia silloin, kun itse olin nuori, tai jos oli, kirjailijat taisivat pukea intiimit tunnustuksensa fiktion muotoon. Tämä taitaa olla post-ironinen ja postfeministinen opas, jonka tarkoituksena ei ole pelastaa ketään muuten kuin vapauttaa heitä etsimään omaa totuuttaan. Seksuaalisuuteen ja omaan kehonkuvaan liittyvät havainnot ovat mielestäni kohtuukiinnostavia ja raikkaita, mutta koin vaivaannuttavaksi Dunhamin tavan kuvata jokaista elämänsä ”panoa” ihohuokosten tarkkuustasolla. Muutenkin henkilögalleria lyhyehkössä teoksessa on hämmentävän laaja, ja vaikka henkilöiden nimiä olisi muutettu, loukkaantumispotentiaali on joidenkin tyyppien suhteen valtava.

Teoksen Lena on erikoinen yhdistelmä nössöä kotityttöä, itsetuhoista ajelehtijaa ja uratietoista puurtajaa, jonka elämässä seksisuhteet ovat olleet se vapauden vyöhyke, jota ei varmasti kilpailukeskeisessä viihdemaailmassa esiinny. Itsetuhoinen ajelehtija etsii tieten tahtoen miehiä, jotka kohtelevat häntä huonosti tai ovat kykenemättömiä kommunikoimaan muuten kuin sängyssä. Tähän elämäntapaan kuuluu myös huumeiden käyttö ja sekakäyttö, ja huumeet ovat siksikin suosiossa, etteivät ne lihota. Yhdysvalloissa 2010-luvulla henkilö voi kirjoittaa avoimesti viihteellisestä kokaiinin käytöstään samalla tavalla kuin karkkikaupassa käynnistä. Teoksessa ei suinkaan ihannoida huumeita, mutta ne ovat osa tavallista arkea muuten hyvin terveyspainotteisessa elämäntavassa.

Teoksessa riemastuttavinta olivat Joana Avilezin humoristiset piirrokset, ja kyllä draaman ja komedian ystävä voi siitä bongata upeita one-linereita varastettavaksi tai muunneltaviksi. Oma suosikkini oli: ”En ole mikään hippi tai mitään, mutta kondyloomani parantui akupunktiolla.”

Sielun sisaruutta tämän teoksen kautta voi löytää esimerkiksi brittiläisen Caitlin Moranin teoksista, jotka kuitenkin olen kokenut astetta yhteiskunnallisimmiksi. Jenkkikirjoissahan yleensä ohitetaan luokkaerot, ja keskitytään muihin rakenteisiin, ja meille eurooppalaisille luokkaan perustuva eriarvoisuus on varmasti edelleen se suurin vääryyden kokemus. Jos tästä teoksesta haluaa etsiä mitään poliittista virettä, se ehkä liittyy heteronormatiivisuuden kyseenalaistamiseen. Mutta joo, aivan hämmentävän valkoista maailmaa Dunham kuvaa, tai sitten hän on ohittanut ihmisten kuvaamisen ”väreissä”.

Kirja todellakin soveltuu parhaiten parikymppiselle lukijakunnalle, ja kerrankin luin nuorten aikuisten teoksen, johon koin olevani vähän liian vanha. Pitää tutustua Dunhamin käsikirjoittamaan Girls-sarjaan saadakseni paremman otteen hänen mielenmaisemastaan.

 

Mainokset

Elonkerjuuta ja erotiikkaa

IMG_1700Arvi Pertun tuoreimmassa teoksessa Kuningattaren vuosi (Kirjokansi, 2016) palataan seksuaalisuuden teemaan kirjeenvaihtoromaanin muodossa. Teoksessa keski-ikäinen inkeriläiskirjailija kamppailee vuoden verran toimeentulonsa, naissuhteidensa ja Venäjän poliittisen tilanteen analyysiensa kanssa.

Teos on monologinen sähköpostiromaani, jossa kirjekaverien vastauksia ei paljasteta. Päähenkilö on taas Lesonen, mutta ilmeisesti persoonaa on jokseenkin etäännytetty kirjailijasta itsestään. Lesonen kirjoittaa mailia jollekulle melkein joka päivä vuoden aikana. Osa maileista imitoi känniläisen näppäilytarkkuutta ja logiikkaa, osa taas on hyvinkin selväjärkistä ja kiinnostavaa poliittista analyysia Venäjän nykytilasta ja inkeriläisten separatismihankkeista.

”Kuningatar” on hänen sattumalta löytynyt nettidominansa, jonka kanssa hän kokeilee myös live-sessioita vaihtelevalla menestyksellä. Hänelle kirjoitetut viestit tuntuvat eniten fiktiivisiltä, ja ne ovat päähenkilölle jonkunlainen pakopaikka tai satumaa. Tähänkin suhteeseen saapuu hatara arki, kun Kuningatar alkaa esittää vakiintumispyyntöjä. Välillä tuntuu, että päähenkilö on enemmän ihastunut tai rakastunut omaan kielelliseen nokkeluuteensa naista kuvatessa kuin naiseen itseensä. Uskoisin, että näin usein käy paljon kirjoittavien ihmisten kaukosuhteissa.

Kirjeromaaneja en ole vähään aikaan lukenut, joten teos oli virkistävää vaihtelua. Tosin luin tämän putkeen aiemman Lesos-teoksen kanssa, jossa keskityttiin erotiikkaan ja pornoon. Kirjailijan aiempaa tuotantoa selatessani huomasin myös teoksen Kipu (2014), joka näyttää myös käsittelevän sadomasokismia, tosin ei Lesosen näkökulmasta.

Tässä teoksessa päähenkilö on aidosti pihalla elämänsä valintojen suhteen, mutta ainakin paikoitellen pyrkii rehellisyyteen suhteiden laadusta. Välillä hän tosin pyrkii uimaan myös parhaan naispuolisen ystävänsä liiviin, joka on naimisissa tahollaan ja pitkäaikainen perhetuttu. Tämä tuntui jo rintamakarkuruudelta, sillä miehen sivusuhteet tuntuvat tuhoon tuomituilta. On myös kummaa, ettei hän kirjoittele lainkaan rajan takana asuvalle vakiorakastajattarelle Ljuballe.

Itseäni tässä teoksessa eniten kiinnosti päähenkilön toimeentulo ja vaivalloinen elonkerjuu. Inkerinmaahan liittyvät historialliset esseet eivät myy Suomessa eikä Venäjällä, mutta hän ei luovuta kirjallisten intohimojensa suhteen. Käsikirjoituksia katoaa kustantamoiden syövereihin, eivätkä suulliset lupaukset ole sopimuksia. Ensimmäinen työskentelyapuraha järjestyy vasta pitkän ja tuotteliaan uran jälkeen.

Venäjältä Suomeen muuttaneiden kirjailijoiden asemassa lienee jotain samaa. Aistin myös äsken lukemani Zinaida Lindenin novelleista tämän elonkerjuun teeman, vaikka niissä painopiste ei ollut kirjailijan identiteetissä. Onko maahanmuuttajataustaisen kirjailijan sitten tuotteistettava se mamu-status tullakseen huomatuksi ja saadakseen kirjojaan myydyksi?

Pertun teoksissa (eikä kyllä Lindeninkään) ei tällaista tuotteistamisen makua ole. Tuo Lesosen hahmo on sen verran outo, ettei sillä tehdä uusia Mielensäpahoittajia. Lesosen juopottelu on liian älyllistä tullakseen myydyksi R-kioskilla kuten Juha Vuorisen juoppohullut, eikä seksijutuissakaan ole sitä hedonistista eskapismia, mitä vaaditaan väsyneiden kotiäitien tarpeisiin.

Tämä oli rosoinen, elämänmakuinen ja paikoitellen hämmentäväkin lukukokemus, jota suosittelen varsinkin niille, jotka pohtivat mielenterveyden, päihteiden ja seksuaaliriippuvuuden kysymyksiä. Kirjasta huokuu sekavan elämäntilanteen keskellä omien voimavarojen rajallisuuden hyväksyntä, ja myös halu elää omannäköistä elämää yhteiskunnan antamien leimojen ulkopuolella.

Kiitos taas Kirjokannelle hienosta kansikuvasta. Se ilahduttaa pimenevinä syysiltoina.

 

Hurlumhei, hiivatulehdukset!

img_1100Henriikka Rönkkösen Mielikuvituspoikaystävää (Atena, 2016) ovat hehkuttaneet sinkut ja varatut kaverit, ja olihan se napattava e-kirjaston hyllystä ehkä juuri siksi. En tiennyt Rönkkösen urasta bloggarina tai naistenlehden kolumnistina enkä kirjan syntyhistoriasta mitään, ja siksi ehkä luen teosta puolueettomammin kuin hänen uskolliset seuraajansa.

Oikeastaan en tiedä, mitä tästä sanoisin. Voisi olla parempi, että jättäisin sanomatta. Mutta kun nyt ryhdyn sanomaan, sanomisiini on suhtauduttava samalla huumorilla kuin mitä kirjailija itse tykittää.

Olen satavarma, että teos on vapauttanut ja tulee vapauttamaan monia lukijoita ahtaan parisuhteen tai sinkkukliseiden normeista. Se ehkä saa laiskat lukijat lukemaan ja jonkun eksyneen lampaan tekemään jotain elämälleen. Itse luin kirjaa enemmän elämäntapaoppaana kuin kaunokirjallisena teoksena. Jos elämäntapaoppaassa puhutaan fanny farteista ja satunnaisen seksin aiheuttamasta hiivatulehduskierteestä, se ei voi olla liian pönöttävä. Mieluummin siis ottaisin Henriikka Rönkkösen gurukseni kuin Paulo Coelhon. Valitettavasti en etsi gurua.

Kirja taatusti ilahduttaa muitakin kuin noin kolmikymppisiä sinkkunaisia. Näin myös kirjassa draamallista potentiaalia, jos draama tosiaan saataisiin teatterin lavalla keskitettyä seksisuhteiden anatomiaan. Kirjassa kun ollaan syvemmällä vaginassa kuin takavuosien Vagina monologues:issa. Siinä ei tehdä paljon muuta kuin käydä treffeillä, ryypätä ja panna. Ihan vähän siinä lenkkeillään ja reissataan Australiassa. Päähenkilön ammatista emme saa mitään kuvaa, emmekä hänen läheisistään eksien ja nyksien ulkopuolella. Yhteiskuntaa ei oikeastaan ole olemassa. Päähenkilö ei ole rikas eikä köyhä, eikä hänellä ole muita murheita kuin suhde-elämänsä.

Kyllä tässä kirjassa moni kohtaus nauratti, ja sitten jälkikäteen nolostutti, että nauratti, ja sitten pidin itseäni tiukkapipona feministifundamentalistina, kun ruodin nolouttani. Kirjassahan on loputtomiin feministisiä vapautumisen alkuja, mutta silti Rönkkönen päätyy ajattelemaan, etteivät miehet ja naiset voi olla aidosti ystäviä, ellei ainakin toinen ole homo. WTF? Ainoan lesbokontaktin kohdalla koin awkward momentin, mutta en osaa sanoittaa, miksi. Kyllä siinä kuitenkin kuvattiin aivan kunnioittavaa kohtaamista. Hän esittää kirjassaan ilmeisesti oman empiirisen otoksensa satunnaisista kohtaamisista. Ei pidä unohtaa, että kirjan päähenkilö on omanlaisensa erotomaani. Erotomaani, joka nauttii noloista tilanteista ja epätäydellisyydestä. Päähenkilöllä ei ole ainakaan liian suuria kuvitelmia itsestään tai viehätysvoimastaan. Se on hänen ehdoton koukkunsa ja pelastusrenkaansa.

Kirjan henki ja asenne ovat sen ehdottomia ankkureita. Kielellisesti ja tyylillisesti jäin odottamaan enemmän. Rönkkönen pureutuu naisen seksuaalisuuteen samalla kaupallisella reteydellä kuin Juha Vuorinen alkoholismiin. En tiennyt, luinko naistenlehteä, blogia vaiko jo hieman nähtyä angloamerikkalaista chicklit-romaania. Kirjassa oli aineksia vaikka mihin, mutta en kokenut pääseväni maaliin. Silti jos joku varattu keski-ikäinen nainen tukeutuu tähän Prisman hyllyillä, silloin kirjan tavoite on saavutettu.

Tähän verrattuna esimerkiksi Elizabeth Gilbertin Eat, Pray, Love oli varsin fasinoiva kuvaus sinkkuelämästä ja uudelleenpariutumisesta. No, hän on ehkä tässä genressä minulle roolimalli, enkä pysty heittämään häntä jalustaltaan. Mielikuvituspoikaystävä oli paljon fiksumpi ja innostavampi kuin 95% suomalaisesta chicklit:istä. Ja oikeastaan en edes kategorisoisi tätä chicklit:iksi, koska tässä ei esitetty henkilöitä heidän arkisessa elämismaailmassaan, vaan lähinnä sängyssä.

Tämä teos huvitti, ärsytti, innosti ja latisti samaan aikaan. Jään silti odottamaan iloisin mielin jatko-osaa, tai seuraavaa itsenäistä romaania samalta tekijältä. Hän osaa vetää juonellisesti, mutta kielellisesti ja maailmankatsomuksellisesti teos oli latteahko.

 

 

Novellien katkeamaton helminauha

Varis Tuula Liina Että tuntisin eläväni 311213Tänään kävin Nekalan kirjastossa hakemassa sinne unohtuneen takkini ja jäin sinne haahuilemaan. Kirjasto on hiljaisuudessaan niin täydellinen lukumesta, että yleensä siellä käydessä luen paikan päällä lyhyehkön teoksen. Minä kun en lainaa kirjaston kirjoja, koska en kykene niitä palauttamaan.

Monien varteenotettavien ohuiden kirjojen parista valitsin Tuula-Liina Variksen novellikokoelman Että tuntisin eläväni (WSOY, 2013). Varikseen tutustuin ensin itsenäisesti luettuani Kilpikonnan ja olkimarsalkan (1994) ja sen jälkeen äitini suositusten kautta. Ehkä kolmen teoksen perusteella Kilpikonna ja olkimarsalkka kolahti eniten, sillä silloin päätin, ettei minusta koskaan tulisi suuren kirjailijan hyysääjää, vaan mieluummin etsisin omaa kirjoittajan polkuani niin kivikkoista kuin se tulisikin olemaan. Äidin reseptioiden kautta tuli aivan uusia näkökulmia Variksen tuotantoon, ja uskonkin, että hänen ihailijuutensa on ollut vahvinta oman ikäluokan lukijoiden parissa.

Että tuntisin eläväni sai minussa aikaan ensisijaisesti suurta kaihoa. Novellikokoelma kuvaa länsisuomalaisen suvun vaiheita vuodesta 1926 teoksen nykypäivään. Samalla lailla kuin viimeksi Venny Kontturia lukiessani kaikki koordinaatit eivät olleetkaan minulle itsestäänselviä. Olettaisin, että teoksessa liikutaan jossain Varsinais-Suomen ja Satakunnan rajapinnoilla. Maaseutupaikkakunta, jossa suurin osa novelleista sijoittuu, on fiktionaalinen Jokikylä ja kaupungiksi veikkaan Poria, koska siellä syödään nahkiaisia.

Sukupolvien näkökulmasta teos voisi kertoa myös minun isovanhempieni arjesta ja taistelusta. Novellikokoelman ensimmäinen tarina kertoo Esteristä, joka muutti kaupunkiin Jokikylästä tapaakseen Hanneksen, joka kuolee jo parin avioliittovuoden jälkeen vatsasyöpään. Taudinkuvan lähikuvaus noina aikoina, jolloin sosiaaliturva ei taannut kaikille käypää hoitoa on sielua raapivaa. Kokoelman novelleista tämä on vahvin ja jättää odottamaan tulevaa. Esterin pyyteetön palvelus aviomiehelleen ja sen jälkeinen lankeaminen naapurihuoneiston maisteriin, löysänahkaiseen taidekauppiaaseen, herättää kysymyksiä naisen asemasta ja arvosta. Esterille tarjotaan helppoa elämää sellaisen miehen kumppanina, joka ei miellytä häntä ja jonka hän onnistuu torpedoimaan. Loput novellit kiinnittyvät tavalla tai toisella Esterin tarinaan.

Pidin teoksessa eniten Esterin aloitusnovellista (v. 1926) ja novelleista ”Harri-parka” ja nimikkonovellista ”Että tuntisin eläväni”. Moni teoksen naishahmo on leski ja kokee outoa seksuaalista hurmaa miehen kuoltua. Kuolema, hautajaiset ja suruajan hämmentävä  tunneskaala ovat merkittäviä teemoja. ”Että tuntisin eläväni”-novellissa nuorehko leski Militsa vaatii seksiä miehensä ystävältä, mutta homma ei suju kuin Strömsössä. Tavallaan Militsan ja hänen isoäitinsä Esterin kohtalot nivoutuvat yhteen. Naisten kokema onni on hyvin arkista ja usein liian nopeasti ohimenevää. Esterin siskon Sylvian väkivaltaisessa, monilapsisessa avioliitossa miehen vaalima motto on: ”Akat on paras pitää paljain jaloin ja paksuna.”

”Harri-parka” kertoo taistolaisuudesta ja homoseksuaalisuudesta – yhdistelmästä, joka oli aikanaan melkein mahdoton, sillä neuvostoideologian mukaan homoseksuaalisuus oli sairaus. Harrin ex-vaimo Paula saa vihdoin tietää totuuden miehensä suuntautumisesta tämän kuoltua, Paula ja ex-käly Hanne ruotivat menneitä bongaillen savolaisella mökillä kuhankeittäjiä ja taivaanvuohia. Taistolaisuuden ja nykyajan ehdottomien ideologioiden väliltäkin löytyy yhteyksiä, tosin Paulan mukaan vegaaneilla ei ole poliittista draivia, koska ”itse tehdyt tallukkaat vissiin hajoavat mielenosoitusmarssissa.”

Politiikkaa Esterin suvussa puhutaan paljon. Suku on oikealle päin kallellaan, vaikka onkin köyhää. Sylvian tekee pahaa asioida työväen osuusliikkeessä, joka on peräkylän ainoa kauppa. Rauha ei voi syödä ”Työmies”-näkkileipää, vaikka se onkin maukkaampaa kuin kilpaileva brändi. Ompelijana hän sorteeraa myös asiakkaansa: ”Sosialistiksi tietämälleen ihmiselle hän ei krekkaleen krekkaletta ompelisi, vaikka se olisi maailman viimeinen asiakas.”

Novelleissa oli jotain samaa kuin Alice Munron arkisessa mystiikassa, tosin olisin odottanut Varikselta ripauksen enemmän outoutusta. Yhdessä novelleista tapahtuu kauhein mahdollinen, kokonaisen perheen murha-itsemurha, mutta tämä novelli jäi ohuimmaksi.  Dialogi on novelleissa ytimekkään osuvaa, ja mieleeni jäivätkin parhaiten monet kiertävät ilmaisut ja sanonnat. Konseptina novellikokoelma, jossa suvun eri jäseniä valotetaan eri vuosikymmeninä toimii kyllä loistavasti – lukijalle jää sopivasti tilaa tehdä omia johtopäätöksiään välille jäävistä aukoista ja hiljaisuuksista.

Erityisesti suosittelen teosta tuleville kirjailijoille, jotka haluavat opiskella tiivistämistä ja minimalistista kerrontaa. Minussakin novellit herättivät suuremman halun ohjata keskeneräisen suomifilmini loppuun kuin kirjoittaa tämän arvion.

Tehokkaan teinin itsekasvatusopas

7Habbit-of-highly-effective-teensVälillä tekstiä teoksesta, jota en ole lukenut, vaan pelkästään selaillut. En myöskään muista, kuinka teos on ajatunut kotiimme – luultavasti minun kassissani, sillä mistä itseironiaan kykenevät teinini olisivat voineet tällaisen viisauden lähteen napata? Biblioholismin nurjia puolia on juuri tämä: nurkissa pesii teoksia, jotka lisääntyvät toistensa kanssa kuin ameebat, ja uusien sekasikiöiden joukossa on entistä enemmän kamaa, jonka lukisin vain läpällä.

Vain läpällä-lukeminen on usein sitä rentouttavimpaa ja viihteellisempää lukemista, mutta omassa elämäntilanteessani ei nyt ole hirveästi aikaa vain esitellä teoksia, joita en missään nimessä lukisi, jos olisin vakavissani. Silti pelastan tämän viihteellisen teinin itsekasvatusoppaan kuleksimasta (eli merkkaan sen huomatuksi) ennen kuin heitän sen poistokassiin.

Sean Covey on kirjoittanut näitä highly effective-oppaita myös businessihmisille, tavallisille aikuisille ja perheille. Teinien oppaassa, The 7 Habits of Highly Effective Teens (Fireside Books, 1998), luultavasti samat vinkit on käännetty teinien kielelle. Teoksessa vilisee Suomessa myöhemmin mantroiksi muuttuneita termejä kuten proaktiivinen, synergia ja win-win-tilanteet – jännää sekin, kuinka käsitteet ovat matkanneet tänne pienellä viiveellä, kun taas amerikkalainen teini on joutunut tämän pommituksen kohteeksi jo aiemmilla vuosikymmenillä.

Ennen sisältöön puuttumista kysyisin, millainen teini lukee mielellään oppaita, joissa valmennetaan tehokkaaksi korporaation työntekijäksi. Eikö teini-ikä ole elämänvaihe, jonka kasvutavoitteena on kaikenlainen velttoilu ja vastaanhangoittelu? Jopa huono koulumenestys? Miksi teini ei voisi ammentaa elämänviisauttaan punk-sanoituksista tai huonoista tv-sarjoista? Mitä sellaiselle ihmiselle lopulta käy, joka on koko ikänsä treenannut itseään valtavirtayhteiskunnan normien mukaiseksi suorituskoneeksi?

Löysin teoksesta kaksi inhokkikohtaa, jotka estävät minua näkemästä joidenkin ohjeiden hyviä puolia. Ensimmäinen liittyy ihmissuhteisiin: Covey kehottaa nuoria pitämään pankkitiliä ihmissuhteistaan. Ehkä tässä ei itsekkäästi ajatella, mitä minä voin saada kavereiltani vaan päinvastoin, kuinka arvioin omaa käytöstäni muita kohtaan – sinänsä asiallista, mutta asian pukeminen merkantilistiselle kielelle karmii. Teoksessa on tehtäviä, jossa nuori voi pohtia oman pankkitilinsä talletuksia ja nostoja. Tilillä pitäisi olla aina nostovaraa. Vieläkin ok, mutta kokemuksesta tiedän, etteivät patologiset kiusaajat ja kukkulan kuninkaat tee tällaisia tehtäviä, vaikka heidät siihen pakotettaisiin. Ne ihmiset, jotka kaipaisivat tällaista rautalangasta väännettyä ihmissuhdeopastusta, eivät ehkä koskaan opi punnitsemaan tekojaan puuhakirjan tehtävien kautta saati oikeassa elämässä.

Tästä jatketaan buffetmetaforan, eli kirjoittajan mielestä elämä on loppumaton buffetti. Siinä ei ole kyse siitä, kuka saa isoimman piirakanpalasen, vaan kaikille löytyy riittävästi itseään miellyttävää syötävää. No, kiitos tiedosta. Jos nyt jätetään ensimmäinen/kolmas maailma vertailut ja konkreettiset nälänhätäkeissit sikseen, tuntuu vastuuttomalta opettaa nuorille katsomaan maailmaa päättymättömänä buffet-pöytänä. Mietitään nyt vaikka työpaikkoja. Tai maailman energiavaroja. Tai metsien kutistumista maapallolta. Eikö olisi järkevämpää saarnata niukkuudesta ja siihen tottumisesta? Eikö tämän päivän ihmisen olisi hyödyllistä valmentautua siihen, että mikä tahansa luonnonvara, koulutus tai ammatti saattaa yksinkertaisesti lakata olemasta?

Muuten teoksessa näkyy olevan joitain ihan varteenotettavia tunnetaito- ja kommunikaatioharjoituksia, joita tiedän käytettävän tässäkin maassa esim, terapiassa. Mutta kun ne hyödylliset asiat on puettu tähän intopinkeään menestysteologiseen formaattiin (Jumalastakin puhutaan, tosin vain marginaaleissa), voisin kuvitella tervejärkisen teinin juoksevan karkuun, jos joku aikuinen häntä tällä raamatulla päähän löisi.

PS: Teosta tarkemmin tutkailtuani huomasin sen tulleen meille Islannista, jonne ad libriksestä päätellen kirjailijan konsulttiyritys on ilmeisesti lahjoittanut opuksia kasapäin. Teos on kai ollut tyttäreni koulukirja paikallisella 9. luokalla, sillä muistaakseni heillä oli siellä elämäntaidon oppiaine. Kovin montaa muistiinpanoa en näe marginaaleissa.

Onnellisuuden avaimet morsiamille

Stopes Married LoveTällainenkin on tullut Amazonista tilattua, ilmeisesti lähivuosina: Marie Stopesin (1880-1958) Married Love (1908) Oxfordin yliopistopainon juhlaklassikkopainoksena. Marie Stopes siis oli aikanaan naisten makuuhuoneonnen ja perhesuunnittelun edelläkävijä, jonka nimellä toimii edelleen Britannian tunnetuin seksuaaliterveyden klinikkaverkosto.

Stopes kirjoitti Married Loven johtuen omista nuoruuden pettymyksistään makuuhuoneen puolella. Nuori lääketiedettä opiskeleva kunnon perhetyttö ja älykkö ei ollut valmistautunut siihen, mitä häntä odotti. Opiskellessaan naistentauteja pidemmälle hän alkoi saada vastaavia kysymyksiä muilta naisilta. Stopesin elämäkerta kertoo kiinnostavalla tavalla ”suutarin lapsesta, joka kulki ilman kenkiä”. Hänen kolme avioliittoaan eivät olleet kestävää laatua. Opiskeluaikoinaan hän jopa lähti miehen perään Japaniin aikeenaan asettua aloilleen vieraaseen kulttuuriin, mutta häiden jälkeen japanilainen mies ei halunnutkaan lihallista suhdetta ja liitto päätyi onnettomasti. Nämä asiat on kerrottu Marie Stopesista postuumisti; teoksessaan hän käsittelee avioliiton solmukohtia yleisellä ja hyvin kohteliaalla tavalla.

Stopes vertaa löydöksiään ruotsalaisen kollega Ellen Keyn teosten kanssa. Key oli Stopesille merkittävä inspiraation lähde, mutta samalla hän koki Keyn yhteiskunnallisen pessimismin ja naisasian kiivauden vaikeaksi. Esimerkiksi äitiydestä hän on eri mieltä Keyn kanssa: jos skandinaavisille sinisukkasiskoille ”yhteiskunnallinen äitiys” oli tuohon aikaan ihanne biologisen äitiyden sijasta, hän itse uskoi, että brittinaisista oli yhdistämään työnteko ja äitiys tarmokkaalla tavalla.

Teoksen pointti ei kuitenkaan ole lasten saannissa tai ehkäisyssä, vaikka Stopes kannustaakin pitkiin väleihin synnytysten välillä. Puhe on naisen seksuaalisesta tyydytyksestä, ja niistä hermostollisista ongelmista, joita tyydyttymättömyys aiheuttaa. Orgasmista tässä on kyse, vaikka viesti esitetään salonkikelpoisella kielellä. Stopes piti parempana vaihtoehtona elää naimattomana kokonaan selibaatissa kuin avioliitossa, jossa puoliskot ovat toisilleen seksuaalisesti sopimattomia. Kirja on kirjoitettu eritoten nuorille, jotka vasta harjoittelevat rakkauden taitoja.

Vuonna 1908 ei ollut sopivaa puhua yksityiskohtaisesti asennoista tai tekniikoista, mutta ainakin henkisen, jopa mystisen, yhteenkuuluvuuden perään Stopes kuuluttaa. Hänen mukaansa seksiä pitää harrastaa vain silloin, kun kumpaakin haluttaa, ja molemmilta vaaditaan herkkyyttä aistia toisen halukkuus. Kaikenlainen kulttuurin tuoma ylistimulaatio voi olla avioliitolle haitaksi – halun pitää lähteä kumppaneista itsestään. Aikamatkailun ystävänä mietinkin, miten Stopes reagoisi tämän päivän ylitsepursuavaan virikkeellisyyteen, joka ei jätä pikkulapsiakaan rauhaan. Voiko jotain sellaista kuin ”luonnollinen halu” esiintyä nykyihmisellä, jonka aistit ovat kaikkialla eroottisten viestien kyllästämät?

Levon ja kiireettömyyden merkityksestä hänellä on myös paljon sanottavaa, ja hän siteeraa aikansa kliinisiä tutkimuksia, joissa todettiin seksuaalisen halun katoavan täysin naisilla, jotka tekevät raskasta ruumiillista työtä ja ylipitkiä päiviä. Olenkin aina itse pohtinut eri kodinkoneiden ja muiden sähköisten laitteiden – ja ylipäänsä sähkön – vaikutusta perhe- ja seksielämään. Stopes kirjoitti aikana, jolloin sähkö oli yleinen hyödyke ainakin Britannian kaupungeissa, mutta ei vielä kaikkialla Suomessa. Ainakin minusta täydellinen seksin tappaja olisi pyykinpesu käsin ja kaikkien tekstiilien silitys ajan hengen mukaan. Toisaalta aikana, jolloin sähköä ei ollut, aikuisilla tuskin on ollut muita viihdykkeitä iltaisin kuin ryyppääminen tai seksi.

Stopesin teos tuskin toimii informatiivisena parisuhdeoppaana vuonna 2014, mutta historiasta kiinnostuneille teos tarjoaa ikkunan tuon ajan edistyksellisimpään kärkeen – mistä Stopes jo uskalsi kirjoittaa, negatiivisesta palautepostin vyörystä tietoisena, suuri osa keskiluokan siveäksi koulutetuista nuorista naisista ei uskaltanut sanoa ääneen. Luokkaerot seksistä puhumisen suhteen ovat taatusti olleet suuria niin Britanniassa kuin täällä. Ylipäänsä ajatus, että suht luonnollisista ruumiin funktioista pitää ensin lukea opaskirja ennen kuin asiaa voi kokeilla ”luonnossa”, on kaupungistuneen, keskiluokkaisen moderniteetin tuotosta, hyvässä ja pahassa. Sama pätee niin seksioppaisiin kuin ruokaresepteihin.

Aikuiseksi kasvamisen tuska

HellstenTein tänään Helsingin psykoterapiainstituutin testin siitä, millainen terapeutti olisin. Yllättävää kyllä, en sijoittunut mihinkään tyyppiryhmään, vaan vastaukseni edustivat tasaisesti kaikkia. Samalla huomasin, että vaikka olen vakavalla mielellä kiinnostunut terapiaopinnoista, en välttämättä ole vielä löytänyt minulle sopivaa koulutusta ja suuntausta. Terapiakirjallisuutta kerään, sekä kotimaista ja ulkomaista, mutta guruterapeuttejakaan minulla ei vielä ole. Olen tällä tiellä ihan alkutekijöissä.

Tommy Hellsten räjäytti suomalaisten tunneongelmissaan rypevien pankin teoksellaan Virtahepo olohuoneessa (1991)  lanseeraamalla käsitteen läheisriippuvuus kaikkien kahvihuoneiden kuumaksi puheenaiheeksi. Elämän lapsi (Kirjapaja, 2004) on teoksen jatko-osa, josta minulla on käsissä toinen painos jälkisanoineen (alkuperäinen on vuodelta 1993). Teoksen ymmärtämiseksi ei vaadita Virtahevon lukemista, vaikka sen opetukset nojaavat aiemmassa teoksessa aloitettuun toipumisprosessiin.

Hellsten on kenties Suomen menestynein psykoterapeutti ja itsehoitokirjailija, jonka sanomisia on parodioitukin – niin ikonisen roolin hän on saanut julkisuudessa. Itse olen lähinnä kuullut hänen puhuvan televisiossa erilaisissa empaattisissa talk show’issa, pitänyt häntä kohtuuviisaana ja täyspäisenä asiantuntijana, mutta samalla kaupallisuuden läpitunkemana. Nyt luettuani ensimmäisen gurun teoksen olen yllättynyt sen vahvasta kristillisestä sanomasta. En tiennyt hänen olevan näin uskovainen.

Mielestäni läheisriippuvuus on lähtökohtaisesti ja läpikotaisin länsimainen käsite, jota pitää ymmärtää sen lähtökohdista  käsin. Myös teoriat lapsuudesta ja ihmisen kasvusta ovat kulttuurisidonnaisia. En tiedä, kuinka länsimainen psykologia lähtisi auttamaan esimerkiksi Bangladeshin tekstiilitehtaiden lapsityöläisiä, jotka ovat ennen työhön ryhtymistä joutuneet selviytymään ilman päivähoitoa usein vaarallisissa slummiasunnoissa ja jotka joutuvat varhaisteini-ikäisestä raatamaan epäinhimillisen pitkiä työpäiviä. Toisaalta Bangladeshin köyhien parissa kaikissa kodeissa vallitsee samanmoinen kurjuus, joten muiden vuoksi uhrautuva lapsi tai nuori ei ole poikkeava eikä erityisen säälittävä samalla tavalla kuin pohjoiseurooppalaisen alkoholistiperheen vesa. Hellsten yrittää vakavalla mielellä auttaa kaikkia ”kriisioloista” kotoisin olevia aikuisia lapsia, mutta itse pidin alkoholisoituneen kodin analyysia liian kaikenkattavana selityksenä ihmisten pahoinvointiin. Alkoholismia hän vertaa insestiin, uskonnolliseen ääriliikehdintään ja työnarkomaniaan – kaikki ilmiöt johtavat vanhemmuuden katoamiseen. Sen verran rikkinäisistä kodeista tulleita ihmisiä tunnen, että voin verrata esim. sisarusten erilaista suhdetta kodin ilmapiiriin. Uskallanko väittää, että jotkut selviävät turvattomista oloista paremmin kuin toiset ja että  jokaiseen perheeseen syntyy yksi lapsi, josta tulee sijaisvanhempi ja vastuunkantaja, kun taas toiset saattavat paeta kodin oloja muualle.

Hellstenin kaltaisten uranuurtajien ansiosta maassamme on nykyään aktiivisia vertaistukiryhmiä, kuten Alkoholistien aikuiset lapset. Tunnen ihmisiä, jotka ovat saaneet tuosta yhdistyksestä todellista apua ja toivoa elämäänsä. Häpeästä pois oppiminen voi olla elämänmittainen prosessi, joka voi käynnistyä vasta, kun ihminen tunnustaa  keskeneräisyytensä. Jos ihminen tulee äärimmäisen rikkinäisestä kodista, hänellä on asioita, joita hän ei välttämättä voi jakaa edes puolisonsa tai lastensa kanssa. Toisaalta toimivan pari- ja perhesuhteen kannalta olisi olennaista, että perheen jäsenten välillä kasvaisi ehdoton luottamus. Usein katastrofiperheiden lapsista kasvaa näennäisen pyyteettömiä puurtajia ja vastuun kantajia, jotka piilottavat henkisen hätänsä työnarkomaniaan ja kiireisiin. Vanhemmuuskin on heille pelkkää suorittamista, ei läsnäoloa lasten kanssa kiireettömästi.

Olen oppinut läheisriippuvuudesta enemmän kauno- kuin terapiakirjallisuudesta. Niissä pelastava ankkuri on hirtehinen, usein pikimusta huumori. Hellstenin teksti on hyvää ja todellista, mutta usein hän sortuu persoonattomaan diibadaabaan. Kirjaa voi lukea sivutolkulla nyökytellen ja silti tajuamatta paljoa. Sain irti eniten esimerkeistä hänen potilaistaan – ne olisivat saaneet olla pidempiä ja seikkaperäisempiä, tosin silloin hän olisi kai rikkonut vaitiolovelvollisuuttaan terapeuttina. Populaari ote johtaa huvittaviin yleistyksiin, kuten suomalaisen miehen puhumattomuudesta: ”Miehellä ei ole tunne-elämää. On hänellä muutamia välineitä, joita käyttää  kun paha paikka tulee. Viina silloin kun ottaa päähän, puukko silloin kun todella ottaa päähän, hirttoköysi silloin kun ei muuta enää keksi. Ehkä tämä on erityisesti suomalaisen miehen ongelma. Lieneekö syynä se, että olemme itse asiassa asuneet hyvin lyhyen aikaa kalustetuissa huoneissa, kuten joku asian ilmaisee.” (134)

Syy, miksi pidän psykohistoriasta, on se, että psykohistorioitsija aloittaisi ilmiön käsittelyn juuri noista kalustetuista huoneista. Voitaisiin kysyä, millaista tunneilmaisua harrastettiin savupirteissä ja kuinka metsäläisyyden perimä edelleen jyllää meissä, tahdomme tai ei. Hellstenilläkin on monia hyviä historiallisia ja yhteiskunnallisia oivalluksia, mutta hän enimmäkseen pysyttäytyy yksilökeskeisessä nykytodellisuudessa. Uskon, että tämäkin teos on auttanut monia hakemaan itselleen ammattiapua ja sysännyt heidät elämänmittaiseen muutosprosessiin. Itse en kokenut syvällistä ahaa-elämystä tällä kertaa, mutta saattaisin pitää Hellstenin myöhemmästä teoksesta Saat sen mistä luovut (2000), joka ei kerro läheisriippuvuudesta.