Kun kaikki muut, niin minäkin…

Teos: Thomas Erikson: Idiootit ympärilläni. Kuinka ymmärtää muita ja itseään. (Atena, 2018)

Suomennos: Riie Heikkilä

Äänikirjan lukija: Aku Laitinen

Poppispsykologia ei noin yleensä kuulu lukemistoihini, ei ole ainakaan kuulunut viimeiseen vuosikymmeneen. Viime aikoina kirjastoja kolutessani olen törmännyt Thomas Eriksonin Idiootti-kirjoihin, joihin näkyy olevan hurjan pitkät varausjonot. Somessa olen myös havainnut pössistä näiden teosten ympärillä. Kirjat vaikuttavat ympäripyöreän hyödyllisiltä: onhan kaikilla meistä kokemusta hankalista ihmissuhteista, varsinkin silloin, kun olemme tekemisissä ihmisten kanssa, joita emme ole elämäämme valinneet.

Käyttäytymistiede kuulostaa jo terminä niin luotaantyöntävältä, etten ymmärrä, miksi joku opiskelisi sitä tosissaan ja päätyisi alan konsultiksi. Tämä kasvatustieteen ja psykologian sekasikiö tuntuu hirvittävän hyödylliseltä ruotsalaisessa, turvallisuushakuisessa yhteiskunnassa.

Eriksonin värikoodit pohjautuvat klassisiin temperamenttikuvauksiin, joihin itse olen tutustunut muun muassa steinerpedagogiikassa. En menisi kokonaan lyttäämään niitä, mutta jäykästi tulkittuina ne saattavat saada hallaa aikaan. Jo ennen kirjaan tarttumista tiedostin olevani sinipunainen tyyppi, jolla on halua muuttua keltaiseksi, ja jossa ei ole hippustakaan vihreää. Tyttäressäni on paljon sinistä, ja poikani on viher-keltainen. Kasvuympäristössäni ei ainakaan pidetty hyvänä punaista käyttäytymistä, vaan olen kasvanut äärimmäisen turvallisuushakuisessa (ruotsalaismielisessä?) ympäristössä.

Eriksonin näkökulma temperamenttityyppeihin pohjautuu businesskonsultin pitkään kokemukseen, ja siinä korostuvat havainnot johtajuuskoulutuksista ja myynnin edistämisestä. Tämä ei, yllättävää kyllä, minua häirinnyt kirjaa kuunnellessa, koska Eriksonin oma ”brändi” ei tunnu erityisen kaupalliselta. Tämän tyyppistä kyökkipsykologiaa varten kenenkään ei tarvitse käydä kalliita koulutuksia, vaan riittää, että lukee tämän teoksen kirjaston kirjana.

Populistina Erikson ei voi olla mainitsematta Bill Clintonin sepaluksen kiinnipitävyyttä, ja myös Jeesuksen persoonallisuustyyppi tulee analysoiduksi. Vertaukset ruotsalaisiin rivipoliitikkoihin tai kauan sitten palvelleisiin ministereihin eivät taas avaudu kuin ruotsalaisille lukijoille.

Erikson muistelee myös menneitä firman juhlia ja kollegojen käytöstä humalassa. Havainnot hän nimeää ”epätieteellisiksi” – no, herregud, kyllä, mutta en ylipäänsä pitäisi ruotsalaisten keskiluokkaisten bisnesihmisten havaintoja alkoholinkäytöstä kovin kiinnostavina. Hänen mukaansa keltaiset muuttuvat kännissä melankolisiksi, ja siniset riehakkaiksi. Alkoholismi ei kuitenkaan katso persoonallisuustyyppiä, ja humalaiseen käytökseen vaikuttavat monet muutkin tekijät kuin temperamentti.

Kirja on saanut sen verran paljon kritiikkiä, parjausta ja jopa huutonaurua kohdalleen, että yritin kuunnella tätä myötäsukaisesti. Hmh, ainoa havaintoni on, että kirja luultavasti kiinnostaa eniten Eriksonin luonnehtimaa vihreää tyyppiä, koska punaisilla ei ole tällaisiin jaarituksiin aikaa, keltaiset pitävät tekstiä liian koulumaisena ja siniset lyttäävät sen epätieteellisenä huijauksena. Vihreillä tyypeillä on kiinnostus saada ilmiöstä kuin ilmiöstä kokonaiskuva, mutta he eivät osoita kiinnostusta syventyä mihinkään. Heitä myös kiinnostaa, mitä muut heistä ajattelevat, ja siksi he tarvitsevat arkeensa tämän tyyppisiä käytösoppaita.

Olen sen verran punainen, että kuuntelin teoksen loppuosan aika kursorisesti, ja nopeutetulla tahdilla. Samalla huomaan, että äänikirjat toimivat parhaiten silloin, kun teoksen kieli on runollista tai teatraalista. Tietokirjan täytyy olla todella viihdyttävä, että sitä jaksaa kuunnella luettuna. Tässä teoksessa on viihteellinen potentiaali, mutta Eriksonin esimerkit ovat sovinnaisia. Niissä kohdissa, kun hän mainitsee termin ”alfauros”, olin valmis potkimaan läppärini hajalle.

Annoin tälle Goodreadsissa kokonaiset kaksi tähteä, mutta samalla totean, ettei kyseessä ole huonoin lukemani self help-opas – huonoimmista en kehtaisi kirjoittaa bloggausta edes ironisessa mielessä.

Tämä kirja on kirjaston pitkän jonon lisäksi saatavilla ilmaiseksi äänikirjana Koko kansa lukee-kampanjassa 4.-24.2-2019.

Mainokset

Yksinhuoltajuudesta suurella sydämellä

Teos: Jani Toivola: Kirje tytölleni (WSOY, 2018)

Jos minulta kysyttäisiin, millaiseksi olisin halunnut syntyä ja kasvaa, jos taivas olisi rajana, haluaisin olla afrikkalaistaustainen sateenkaareva luovien alojen ammattilainen, joka kirjoittaa myyviä kirjoja. Kirjoja, joita ei ole kirjoitettu helpon rahan vuoksi, vaan suurella sydämellä. Kirjoja, joita ei ole kirjoitettu vain omasta itsekkäästä halusta olla esillä, vaan vertaistueksi niille, jotka yhtä lailla ovat tehneet elämässä vaikeita valintoja.

En tiedä, olisinko mies vai nainen. Ehkä olisin neutri tai symboli, kuten edesmennyt laulaja Prince. En tiedä, olisiko minulla perhettä – mahdollisesti kyllä, mutta siinä tapauksessa vain yksi lapsi. Jos lapsia olisi enemmän, siinä tapauksessa minulla olisi varaa palkata henkilökuntaa. Suurimmalla todennäköisyydellä en kasvattaisi lastani parisuhteessa. Jos minulla olisi riittävä toimeentulo, kokisin helpommaksi elää lapseni kanssa yksin.

Jotain tällaista edustaa Jani Toivola, jonka kasvu ihmiseksi, joka hän tänään on, ei ole ollut helppoa. Luin mielenkiinnolla hänen esikoisteoksensa Musta tulee isona valkoinen (2017), ja nyt luen hänen kirjaansa tytölleen Ailille, joka kirjaa kirjoittaessa oli neljävuotias.

Kysymykset ihonväristä ja homoseksuaalisuudesta jäävät tässä teoksessa taustatarinoiksi, ja keskiöön nousevat kysymykset yksinhuoltajuudesta, työn ja vanhemmuuden yhteensovittamisesta ja oman äänen kuulemisesta kriisin keskellä. Uskoisin, että kirja resonoi myös sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät ole hankkineet lasta parisuhteen ulkopuolella, koska tilanteet, joita Toivola kuvaa, voisivat tapahtua kenelle tahansa, jolla on kokemusta vanhemmuudesta. Kirjassa on rehellistä puhetta vanhemmuuteen liittyvistä peloista, riittämättömyydestä ja haavoittuvuudesta. Varmasti teos kuitenkin koskettaa eniten niitä lukijoita, jotka ovat joskus olleet yksinhuoltajia.

Kirjassa pyöräillään kodin ja päiväkodin väliä. Välillä Janilla on niin kiire, ettei hän ehdi kuulla lapsensa kysymyksiä. Kerran sateenvarjo jää pinnojen väliin ja aiheuttaa vaaratilanteen. Aili ei millään haluaisi käyttää kypärää, ja välillä hän haluaisi mennä tarhaan pelkissä Frozen-pikkareissa syyssateessa. Janilla on vaikeuksia muistaa kaikkia vaatekappaleita, hän ei aina muista nimikoida niitä, ja varsinkin kasvatuskeskusteluihin tarvittavat lomakkeet aiheuttavat päänvaivaa. Hän miettii, tuleeko lapsi potkituksi pois tarhasta, jos hän jää kiinni vastausten tehtailusta kyselyihin.

Kirjassa myös leivotaan, sillä Janille vieraat ovat tärkeitä, ja vieraanvaraisuus. Ailin vauva-aikana hän myös järjestelee kotiaan maanisesti, eli pesänrakennusvietti on voimissaan. Kuulostaa siltä, että hän on masennuksen syövereissäkin toimeen tarttuvaa tyyppiä – ja teos muistuttaakin siitä, että ihminen voi olla aidosti masentunut, vaikka noin sanottu arjen hallinta edelleen pelittäisi. Pahimmassa vaiheessa hän kokee muistikatkoksia, jo sen verran eeppisiä, että niistä kuuluu olla huolissaan. Jos seisoo taksitolpalla keskellä työpäivää selvin päin, eikä muista, minne on menossa ja mitä puhumaan, silloin varmasti ollaan jo aika syvällä kriisissä.

Koska kyseessä on henkilökohtainen, kirjemuotoinen teos tyttärelle, Toivola keskittyy tässä heidän kahden väliseen todellisuuteen. Kyllä rivien välistä huokuu välittäminen myös niitä kohtaan, jotka eivät ole tarpeeksi onnekkaita elämään taloudellisesti huolettomassa tilanteessa, mutta on muistettava, että tämä on hyvin toimeentulevan henkilön huolista ja murheista kertova teos. Kaikki, mistä hän kertoo on aiheellista ja tärkeää, ja samalla on muistettava, että joillain masentuneilla yksinhuoltajilla ei ole koskaan ollut perheen ja työn yhteensovittamisen pulmaa. Teos ei sulje heitä ulos, mutta lapsiperheköyhyydessä elävä yksinhuoltaja saattaa lukijana haastaa joitain kirjan asetelmia, oikeutetusti.

Harmittelen sitä, etten saanut lukea tätä teosta silloin, kun omat lapseni olivat pieniä. Vaikka teksti on täysin vailla toimivia lapsenkasvatusvinkkejä, siitä voi silti tarttua mukaan jotain olennaista, mikä jaksaa kannatella vanhemmuuden arjessa. Luovuin joku vuosi sitten kaikista kasvatusoppaista, mutta tämän teoksen voisin hyvin omistaa ja säilyttää hyllyssäni iloa tuottavana objektina.

HELMET-haasteessa kirja sopisi parhaiten kohtaan 10: ”Rodullistetun kirjailijan kirja”, mutta siitä huolimatta sijoitan sen kohtaan 42: ”Kirjailijan nimi viehättää sinua”, koska miehen nimi herättää minussa toivon paremmasta tulevaisuudesta. Ehkä joidenkin ihmisten kohdalla nimi todella on enne.

Salonkikelpoinen paskamyrsky

rakkaussotaOlipa kerran Ebba ja Horace, tukholmalainen aviopari ”paremmista piireistä”. Ebbasta tuli kirjallisuuden professori, ja Horace päätyi duuniin Ruotsin Akatemiaan. Ebba Witt-Brattström tunnettiin virallisena valtakunnanfeministinä, ja Horace Engdahl tyyppinä, jolla oli kunnia julkaista Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuosittainen voittaja.

Pariskunta erosi vuonna 2014, ja eroa oli edeltänyt kiihkeä sotatila. Lapset olivat jo aikuisia, joten asia oli vain kahden eläkeikää lähentelevän aikuisen järjestelykysymys. Ebba oli juuri muuttanut Helsinkiin hoitamaan kirjallisuuden professuuria, ja häntä inspiroi kovasti Märta Tikkanen. Näin hän päätyi kirjoittamaan teoksen Vuosisadan rakkaussota (Into, 2018, suom. Jaana Nikula), joka omalla tavallaan jatkaa raivokkaan, mahdottoman parisuhteen problematiikan avaamista proosarunon muodossa.

Teoksen taustat ovat laajalti ruotsalaisten lukijoiden kollektiivisessa tietoisuudessa, sillä Ebban ja Horacen ero oli kuumaa lööppikamaa. Myös Horace on julkaissut oman versionsa tapahtumista teoksessaan Den sista grisen (2016). Ebban teos ilmestyi alun perin samana vuonna, ja se on jo sovitettu moneen kertaan teatterin lavalle. Ilmeisesti Ebba on ottanut voiton tässä kirjallisessa kilpalaulussa, mutta jäin silti ihmettelemään teosten suosiota, jopa kustantajien myöntävää julkaisupäätöstä.

Ilmeisesti teos todella kiinnostaa myös ulkomaailmaa, sillä huomasin siitä tulleen äskettäin myös englanninnoksen.

Ebban proosaruno-romaanissa ainoa itseäni kiinnostava osio on lähdeviitteet, joiden kautta teoksen piilomerkityksiä voi tutkailla vähän vähemminkin sivistynyt lukija. Mahtipontisuudessaan tyyli jäljittelee kai wagneriaanista oopperaa, ja pariskunnan riidoista saa kuvan, että suurin taistelu on liittynyt Ebban feminismiin. Horace on ollut väkivaltainen, ja Ebba on laittanut liiton jatkumisen ehdoksi terapiassa käymisen, mikä alkaa puuduttaa aviomiestä. Horace alentuu jatkuvaan huorittelemiseen, ja puolustaa perinteisiä sukupuolirooleja. Hän jopa kokee, ettei hänen arvoonsa kuulu kilpailu naisten kanssa, koska naisilla ei ole samaa älyllistä kapasiteettia käytössään kuin miehillä. Koko asetelma on valitettavan tunkkainen, ja ainakin minulla oli lukijana lähinnä vaivaantunut olo pohtiessani yhtäkään syytä, miksi tuota kirjallista rakkaussotaa olisi pitänyt jatkaa. (Kysymys, miksi jotkut toisilleen sopimattomat parit jatkavat toistensa piinaamista vuosikymmenestä toiseen, on toisen sfäärin kysymys, eikä kiinnosta minua paljoakaan.)

Luin myös alkuvuodesta Lauri Törhösen myrskyisän erokirjan Elämäni banaaninkuorena (2017), ja bloggasinkin siitä, mutta poistin kirjoitukseni MeToo-kampanjan vuoksi. Itsesensuuri on perseestä, ja tuo taitaa olla ainoa kerta, kun olen poliittisista syistä poistanut kirjoituksen, jonka suhteen muutin mielipiteeni ulkokirjallisista syistä.

Vibat teoksissa ovat hyvin samansuuntaiset, vaikka Witt-Brattström osaa pukea kiukkunsa ja koston kierteensä huomattavasti elegantimpaan muotoon. Kummankaan teos ei olisi takuulla noussut keskustelun aiheeksi (tai tullut edes julkaistuksi), elleivät kirjoittajat olisi olleet kohujulkkiksia. Myös heidän akateeminen uransa herättää kysymyksiä – Törhösen ura elokuvataiteen professorina toki loppui jo kauan ennen erodraamaa ja MeToo-kohua, mutta Witt-Brattström vaikuttaa edelleen lahden tällä puolella. Olisiko hän jopa perinyt Merete Mazzarellan pohjoismaisen kirjallisuuden professorin tuolin?

Ja kun mietin, kuinka paljon iloa Mazzarellan omaelämäkerralliset teokset (joissa myös pohdiskellaan eroja ja uusia rakkauksia) ovat tuottaneet minulle, niin on pakko todeta, että Vuosisadan rakkaussota edustaa miltei viemärisarjaa. Ehkä voisin antaa teokselle vielä uuden mahdollisuuden näytelmänä (jossa teoksen musiikki pääsisi eloon), mutta luettuna teksti oli vain surkuhupaisa kokemus. Ehkä jopa Törhösen teos herätti minussa enemmän sympatiaa, koska hän kirjoittaa (kaikesta tuskasta huolimatta) jotain asiallista yhteishuoltajuudesta.

Voi olla Ebba Witt-Brattströmiltä viisas teko, ettei hän edes mainitse perikuntaansa nimillä erokirjassaan, muistelee vaan hämärästi onnenhetkiä kuunnellessaan lasten legoleikkejä talonsa yläkerrassa. Olen saanut hänestä tämän muutaman päivän googlauksen perusteella todella kiinnostavan kuvan feministiaktivistina, ja myös hänen taustansa saksalaisen vastarintaliikkeen aktivistin ja virolaisen pakolaisen tyttärenä herättää sympatioita. Hänellä on taatusti paljon muuta, raikkaampaa kerrottavaa kuin paskamyrsky Horacea kohtaan.

Sitä odotellessa.

Naisille, jotka haluavat saada kaiken

IMG_1820Kuka kehtaa tunnustaa varttuneensa naiseksi Cosmopolitan-lehtien opettavaisten seksivinkkien kajossa? Minä kehtaan, tosin pitkin hampain. Olin koukussa varsinkin lehden brittiversioon, jota luin vielä pitkälti yli kaksikymppisenä, vaikka en täysin sisäistänyt sen ideologiaa ”having it all”, jonka lehden perustaja Helen Gurley Brown aikanaan lanseerasi. Niin monella meistä on ollut tuskaa saada edes yksi elämän ”palkeista” täysin toimimaan, riippumatta sukupuolesta. ”Having it all” pitää sisällään käsityksen täydellisestä elämänhallinnasta – elämästä kompaktina ”pakettina”, johon saisi mielellään samaan aikaan kuulua ura, tyydyttävä parisuhde, perhe ja taloudellinen menestys.

Lena Dunham (s. 1986) on käsikirjoittaja, ohjaaja ja näyttelijä, jonka urasta en tiennyt tuon taivaallista ennen hänen omaelämäkerralliseen elämäntaito-oppaaseen tutustumista. Sellainen tyttö- nuoren naisen ”opetuksia” (Otava, 2014, suom. Lotta Sonninen) on humoristinen antiteesi cosmolaiselle ajattelulle. Ilmeisesti Dunham on myös lyhyen uransa aikana noussut varsinaiseksi provokaattoriksi, joka herättää raivoa, hämmennystä ja väärinymmärrystä medialausunnoillaan. Viime aikoina hän on kohauttanut varsinkin mielipiteillään rasismista ja seksuaalisesta väkivallasta. Hän herättää pahennusta sekä vasemmistolaissuuntautuneiden feministien että konservatiivien parissa. Jos asuisin New Yorkissa, saattaisin olla kiinnostunut kuulemaan häntä livenä vain yleisön kuohahduksien vuoksi.

Dunham on ollut teoksen kirjoittaessaan 28-vuotias, ja huolimatta satumaisesta urastaan hän kipuilee teoksen nykyisyydessä aika lailla samojen kysymysten parissa kuin nuorempana opiskelijana liberaalissa taidecollegessa Oberlinissa. Varmasti teos on kasvukertomus, mutta ehkä vielä enemmän standup-komiikkaa hipova paljastuskirja nolosta seksistä, hankalasta kehonkuvasta ja vaikeuksista solmia kestäviä parisuhteita. Dunhamin perhe on tarinassa keskiössä, ja hän kirjoittaa lapsuudestaan ja nuoruudestaan boheemin Sohon taiteilijapiireissä hersyvän rakastavasti. Kieltämättä nuoren naisen kasvuolosuhteet ovat tässä räikeän elitistiset, vaikka perhe ei olekaan erityisen materialistinen. Lenalla on muualle opiskelemaan lähdettyään etumatkaa, kun hipsterit ottavat mittaa toisistaan cooliusrintamalla. Kovin terävästi hän ei kirjoita etuoikeuksistaan, mutta täytyy hyväksyä, ettei tämä ole poliittisesti suuntautunut teos.

Pidin kirjasta ja samalla olin repiä hiuksiani turhautumisesta, mikä varmasti johtui myös ikäerosta ja sukupolvierosta. En muista, olisiko tämän tyyppinen kirjoittaminen ollut muotia silloin, kun itse olin nuori, tai jos oli, kirjailijat taisivat pukea intiimit tunnustuksensa fiktion muotoon. Tämä taitaa olla post-ironinen ja postfeministinen opas, jonka tarkoituksena ei ole pelastaa ketään muuten kuin vapauttaa heitä etsimään omaa totuuttaan. Seksuaalisuuteen ja omaan kehonkuvaan liittyvät havainnot ovat mielestäni kohtuukiinnostavia ja raikkaita, mutta koin vaivaannuttavaksi Dunhamin tavan kuvata jokaista elämänsä ”panoa” ihohuokosten tarkkuustasolla. Muutenkin henkilögalleria lyhyehkössä teoksessa on hämmentävän laaja, ja vaikka henkilöiden nimiä olisi muutettu, loukkaantumispotentiaali on joidenkin tyyppien suhteen valtava.

Teoksen Lena on erikoinen yhdistelmä nössöä kotityttöä, itsetuhoista ajelehtijaa ja uratietoista puurtajaa, jonka elämässä seksisuhteet ovat olleet se vapauden vyöhyke, jota ei varmasti kilpailukeskeisessä viihdemaailmassa esiinny. Itsetuhoinen ajelehtija etsii tieten tahtoen miehiä, jotka kohtelevat häntä huonosti tai ovat kykenemättömiä kommunikoimaan muuten kuin sängyssä. Tähän elämäntapaan kuuluu myös huumeiden käyttö ja sekakäyttö, ja huumeet ovat siksikin suosiossa, etteivät ne lihota. Yhdysvalloissa 2010-luvulla henkilö voi kirjoittaa avoimesti viihteellisestä kokaiinin käytöstään samalla tavalla kuin karkkikaupassa käynnistä. Teoksessa ei suinkaan ihannoida huumeita, mutta ne ovat osa tavallista arkea muuten hyvin terveyspainotteisessa elämäntavassa.

Teoksessa riemastuttavinta olivat Joana Avilezin humoristiset piirrokset, ja kyllä draaman ja komedian ystävä voi siitä bongata upeita one-linereita varastettavaksi tai muunneltaviksi. Oma suosikkini oli: ”En ole mikään hippi tai mitään, mutta kondyloomani parantui akupunktiolla.”

Sielun sisaruutta tämän teoksen kautta voi löytää esimerkiksi brittiläisen Caitlin Moranin teoksista, jotka kuitenkin olen kokenut astetta yhteiskunnallisimmiksi. Jenkkikirjoissahan yleensä ohitetaan luokkaerot, ja keskitytään muihin rakenteisiin, ja meille eurooppalaisille luokkaan perustuva eriarvoisuus on varmasti edelleen se suurin vääryyden kokemus. Jos tästä teoksesta haluaa etsiä mitään poliittista virettä, se ehkä liittyy heteronormatiivisuuden kyseenalaistamiseen. Mutta joo, aivan hämmentävän valkoista maailmaa Dunham kuvaa, tai sitten hän on ohittanut ihmisten kuvaamisen ”väreissä”.

Kirja todellakin soveltuu parhaiten parikymppiselle lukijakunnalle, ja kerrankin luin nuorten aikuisten teoksen, johon koin olevani vähän liian vanha. Pitää tutustua Dunhamin käsikirjoittamaan Girls-sarjaan saadakseni paremman otteen hänen mielenmaisemastaan.

 

Elonkerjuuta ja erotiikkaa

IMG_1700Arvi Pertun tuoreimmassa teoksessa Kuningattaren vuosi (Kirjokansi, 2016) palataan seksuaalisuuden teemaan kirjeenvaihtoromaanin muodossa. Teoksessa keski-ikäinen inkeriläiskirjailija kamppailee vuoden verran toimeentulonsa, naissuhteidensa ja Venäjän poliittisen tilanteen analyysiensa kanssa.

Teos on monologinen sähköpostiromaani, jossa kirjekaverien vastauksia ei paljasteta. Päähenkilö on taas Lesonen, mutta ilmeisesti persoonaa on jokseenkin etäännytetty kirjailijasta itsestään. Lesonen kirjoittaa mailia jollekulle melkein joka päivä vuoden aikana. Osa maileista imitoi känniläisen näppäilytarkkuutta ja logiikkaa, osa taas on hyvinkin selväjärkistä ja kiinnostavaa poliittista analyysia Venäjän nykytilasta ja inkeriläisten separatismihankkeista.

”Kuningatar” on hänen sattumalta löytynyt nettidominansa, jonka kanssa hän kokeilee myös live-sessioita vaihtelevalla menestyksellä. Hänelle kirjoitetut viestit tuntuvat eniten fiktiivisiltä, ja ne ovat päähenkilölle jonkunlainen pakopaikka tai satumaa. Tähänkin suhteeseen saapuu hatara arki, kun Kuningatar alkaa esittää vakiintumispyyntöjä. Välillä tuntuu, että päähenkilö on enemmän ihastunut tai rakastunut omaan kielelliseen nokkeluuteensa naista kuvatessa kuin naiseen itseensä. Uskoisin, että näin usein käy paljon kirjoittavien ihmisten kaukosuhteissa.

Kirjeromaaneja en ole vähään aikaan lukenut, joten teos oli virkistävää vaihtelua. Tosin luin tämän putkeen aiemman Lesos-teoksen kanssa, jossa keskityttiin erotiikkaan ja pornoon. Kirjailijan aiempaa tuotantoa selatessani huomasin myös teoksen Kipu (2014), joka näyttää myös käsittelevän sadomasokismia, tosin ei Lesosen näkökulmasta.

Tässä teoksessa päähenkilö on aidosti pihalla elämänsä valintojen suhteen, mutta ainakin paikoitellen pyrkii rehellisyyteen suhteiden laadusta. Välillä hän tosin pyrkii uimaan myös parhaan naispuolisen ystävänsä liiviin, joka on naimisissa tahollaan ja pitkäaikainen perhetuttu. Tämä tuntui jo rintamakarkuruudelta, sillä miehen sivusuhteet tuntuvat tuhoon tuomituilta. On myös kummaa, ettei hän kirjoittele lainkaan rajan takana asuvalle vakiorakastajattarelle Ljuballe.

Itseäni tässä teoksessa eniten kiinnosti päähenkilön toimeentulo ja vaivalloinen elonkerjuu. Inkerinmaahan liittyvät historialliset esseet eivät myy Suomessa eikä Venäjällä, mutta hän ei luovuta kirjallisten intohimojensa suhteen. Käsikirjoituksia katoaa kustantamoiden syövereihin, eivätkä suulliset lupaukset ole sopimuksia. Ensimmäinen työskentelyapuraha järjestyy vasta pitkän ja tuotteliaan uran jälkeen.

Venäjältä Suomeen muuttaneiden kirjailijoiden asemassa lienee jotain samaa. Aistin myös äsken lukemani Zinaida Lindenin novelleista tämän elonkerjuun teeman, vaikka niissä painopiste ei ollut kirjailijan identiteetissä. Onko maahanmuuttajataustaisen kirjailijan sitten tuotteistettava se mamu-status tullakseen huomatuksi ja saadakseen kirjojaan myydyksi?

Pertun teoksissa (eikä kyllä Lindeninkään) ei tällaista tuotteistamisen makua ole. Tuo Lesosen hahmo on sen verran outo, ettei sillä tehdä uusia Mielensäpahoittajia. Lesosen juopottelu on liian älyllistä tullakseen myydyksi R-kioskilla kuten Juha Vuorisen juoppohullut, eikä seksijutuissakaan ole sitä hedonistista eskapismia, mitä vaaditaan väsyneiden kotiäitien tarpeisiin.

Tämä oli rosoinen, elämänmakuinen ja paikoitellen hämmentäväkin lukukokemus, jota suosittelen varsinkin niille, jotka pohtivat mielenterveyden, päihteiden ja seksuaaliriippuvuuden kysymyksiä. Kirjasta huokuu sekavan elämäntilanteen keskellä omien voimavarojen rajallisuuden hyväksyntä, ja myös halu elää omannäköistä elämää yhteiskunnan antamien leimojen ulkopuolella.

Kiitos taas Kirjokannelle hienosta kansikuvasta. Se ilahduttaa pimenevinä syysiltoina.

 

Hurlumhei, hiivatulehdukset!

img_1100Henriikka Rönkkösen Mielikuvituspoikaystävää (Atena, 2016) ovat hehkuttaneet sinkut ja varatut kaverit, ja olihan se napattava e-kirjaston hyllystä ehkä juuri siksi. En tiennyt Rönkkösen urasta bloggarina tai naistenlehden kolumnistina enkä kirjan syntyhistoriasta mitään, ja siksi ehkä luen teosta puolueettomammin kuin hänen uskolliset seuraajansa.

Oikeastaan en tiedä, mitä tästä sanoisin. Voisi olla parempi, että jättäisin sanomatta. Mutta kun nyt ryhdyn sanomaan, sanomisiini on suhtauduttava samalla huumorilla kuin mitä kirjailija itse tykittää.

Olen satavarma, että teos on vapauttanut ja tulee vapauttamaan monia lukijoita ahtaan parisuhteen tai sinkkukliseiden normeista. Se ehkä saa laiskat lukijat lukemaan ja jonkun eksyneen lampaan tekemään jotain elämälleen. Itse luin kirjaa enemmän elämäntapaoppaana kuin kaunokirjallisena teoksena. Jos elämäntapaoppaassa puhutaan fanny farteista ja satunnaisen seksin aiheuttamasta hiivatulehduskierteestä, se ei voi olla liian pönöttävä. Mieluummin siis ottaisin Henriikka Rönkkösen gurukseni kuin Paulo Coelhon. Valitettavasti en etsi gurua.

Kirja taatusti ilahduttaa muitakin kuin noin kolmikymppisiä sinkkunaisia. Näin myös kirjassa draamallista potentiaalia, jos draama tosiaan saataisiin teatterin lavalla keskitettyä seksisuhteiden anatomiaan. Kirjassa kun ollaan syvemmällä vaginassa kuin takavuosien Vagina monologues:issa. Siinä ei tehdä paljon muuta kuin käydä treffeillä, ryypätä ja panna. Ihan vähän siinä lenkkeillään ja reissataan Australiassa. Päähenkilön ammatista emme saa mitään kuvaa, emmekä hänen läheisistään eksien ja nyksien ulkopuolella. Yhteiskuntaa ei oikeastaan ole olemassa. Päähenkilö ei ole rikas eikä köyhä, eikä hänellä ole muita murheita kuin suhde-elämänsä.

Kyllä tässä kirjassa moni kohtaus nauratti, ja sitten jälkikäteen nolostutti, että nauratti, ja sitten pidin itseäni tiukkapipona feministifundamentalistina, kun ruodin nolouttani. Kirjassahan on loputtomiin feministisiä vapautumisen alkuja, mutta silti Rönkkönen päätyy ajattelemaan, etteivät miehet ja naiset voi olla aidosti ystäviä, ellei ainakin toinen ole homo. WTF? Ainoan lesbokontaktin kohdalla koin awkward momentin, mutta en osaa sanoittaa, miksi. Kyllä siinä kuitenkin kuvattiin aivan kunnioittavaa kohtaamista. Hän esittää kirjassaan ilmeisesti oman empiirisen otoksensa satunnaisista kohtaamisista. Ei pidä unohtaa, että kirjan päähenkilö on omanlaisensa erotomaani. Erotomaani, joka nauttii noloista tilanteista ja epätäydellisyydestä. Päähenkilöllä ei ole ainakaan liian suuria kuvitelmia itsestään tai viehätysvoimastaan. Se on hänen ehdoton koukkunsa ja pelastusrenkaansa.

Kirjan henki ja asenne ovat sen ehdottomia ankkureita. Kielellisesti ja tyylillisesti jäin odottamaan enemmän. Rönkkönen pureutuu naisen seksuaalisuuteen samalla kaupallisella reteydellä kuin Juha Vuorinen alkoholismiin. En tiennyt, luinko naistenlehteä, blogia vaiko jo hieman nähtyä angloamerikkalaista chicklit-romaania. Kirjassa oli aineksia vaikka mihin, mutta en kokenut pääseväni maaliin. Silti jos joku varattu keski-ikäinen nainen tukeutuu tähän Prisman hyllyillä, silloin kirjan tavoite on saavutettu.

Tähän verrattuna esimerkiksi Elizabeth Gilbertin Eat, Pray, Love oli varsin fasinoiva kuvaus sinkkuelämästä ja uudelleenpariutumisesta. No, hän on ehkä tässä genressä minulle roolimalli, enkä pysty heittämään häntä jalustaltaan. Mielikuvituspoikaystävä oli paljon fiksumpi ja innostavampi kuin 95% suomalaisesta chicklit:istä. Ja oikeastaan en edes kategorisoisi tätä chicklit:iksi, koska tässä ei esitetty henkilöitä heidän arkisessa elämismaailmassaan, vaan lähinnä sängyssä.

Tämä teos huvitti, ärsytti, innosti ja latisti samaan aikaan. Jään silti odottamaan iloisin mielin jatko-osaa, tai seuraavaa itsenäistä romaania samalta tekijältä. Hän osaa vetää juonellisesti, mutta kielellisesti ja maailmankatsomuksellisesti teos oli latteahko.

 

 

Novellien katkeamaton helminauha

Varis Tuula Liina Että tuntisin eläväni 311213Tänään kävin Nekalan kirjastossa hakemassa sinne unohtuneen takkini ja jäin sinne haahuilemaan. Kirjasto on hiljaisuudessaan niin täydellinen lukumesta, että yleensä siellä käydessä luen paikan päällä lyhyehkön teoksen. Minä kun en lainaa kirjaston kirjoja, koska en kykene niitä palauttamaan.

Monien varteenotettavien ohuiden kirjojen parista valitsin Tuula-Liina Variksen novellikokoelman Että tuntisin eläväni (WSOY, 2013). Varikseen tutustuin ensin itsenäisesti luettuani Kilpikonnan ja olkimarsalkan (1994) ja sen jälkeen äitini suositusten kautta. Ehkä kolmen teoksen perusteella Kilpikonna ja olkimarsalkka kolahti eniten, sillä silloin päätin, ettei minusta koskaan tulisi suuren kirjailijan hyysääjää, vaan mieluummin etsisin omaa kirjoittajan polkuani niin kivikkoista kuin se tulisikin olemaan. Äidin reseptioiden kautta tuli aivan uusia näkökulmia Variksen tuotantoon, ja uskonkin, että hänen ihailijuutensa on ollut vahvinta oman ikäluokan lukijoiden parissa.

Että tuntisin eläväni sai minussa aikaan ensisijaisesti suurta kaihoa. Novellikokoelma kuvaa länsisuomalaisen suvun vaiheita vuodesta 1926 teoksen nykypäivään. Samalla lailla kuin viimeksi Venny Kontturia lukiessani kaikki koordinaatit eivät olleetkaan minulle itsestäänselviä. Olettaisin, että teoksessa liikutaan jossain Varsinais-Suomen ja Satakunnan rajapinnoilla. Maaseutupaikkakunta, jossa suurin osa novelleista sijoittuu, on fiktionaalinen Jokikylä ja kaupungiksi veikkaan Poria, koska siellä syödään nahkiaisia.

Sukupolvien näkökulmasta teos voisi kertoa myös minun isovanhempieni arjesta ja taistelusta. Novellikokoelman ensimmäinen tarina kertoo Esteristä, joka muutti kaupunkiin Jokikylästä tapaakseen Hanneksen, joka kuolee jo parin avioliittovuoden jälkeen vatsasyöpään. Taudinkuvan lähikuvaus noina aikoina, jolloin sosiaaliturva ei taannut kaikille käypää hoitoa on sielua raapivaa. Kokoelman novelleista tämä on vahvin ja jättää odottamaan tulevaa. Esterin pyyteetön palvelus aviomiehelleen ja sen jälkeinen lankeaminen naapurihuoneiston maisteriin, löysänahkaiseen taidekauppiaaseen, herättää kysymyksiä naisen asemasta ja arvosta. Esterille tarjotaan helppoa elämää sellaisen miehen kumppanina, joka ei miellytä häntä ja jonka hän onnistuu torpedoimaan. Loput novellit kiinnittyvät tavalla tai toisella Esterin tarinaan.

Pidin teoksessa eniten Esterin aloitusnovellista (v. 1926) ja novelleista ”Harri-parka” ja nimikkonovellista ”Että tuntisin eläväni”. Moni teoksen naishahmo on leski ja kokee outoa seksuaalista hurmaa miehen kuoltua. Kuolema, hautajaiset ja suruajan hämmentävä  tunneskaala ovat merkittäviä teemoja. ”Että tuntisin eläväni”-novellissa nuorehko leski Militsa vaatii seksiä miehensä ystävältä, mutta homma ei suju kuin Strömsössä. Tavallaan Militsan ja hänen isoäitinsä Esterin kohtalot nivoutuvat yhteen. Naisten kokema onni on hyvin arkista ja usein liian nopeasti ohimenevää. Esterin siskon Sylvian väkivaltaisessa, monilapsisessa avioliitossa miehen vaalima motto on: ”Akat on paras pitää paljain jaloin ja paksuna.”

”Harri-parka” kertoo taistolaisuudesta ja homoseksuaalisuudesta – yhdistelmästä, joka oli aikanaan melkein mahdoton, sillä neuvostoideologian mukaan homoseksuaalisuus oli sairaus. Harrin ex-vaimo Paula saa vihdoin tietää totuuden miehensä suuntautumisesta tämän kuoltua, Paula ja ex-käly Hanne ruotivat menneitä bongaillen savolaisella mökillä kuhankeittäjiä ja taivaanvuohia. Taistolaisuuden ja nykyajan ehdottomien ideologioiden väliltäkin löytyy yhteyksiä, tosin Paulan mukaan vegaaneilla ei ole poliittista draivia, koska ”itse tehdyt tallukkaat vissiin hajoavat mielenosoitusmarssissa.”

Politiikkaa Esterin suvussa puhutaan paljon. Suku on oikealle päin kallellaan, vaikka onkin köyhää. Sylvian tekee pahaa asioida työväen osuusliikkeessä, joka on peräkylän ainoa kauppa. Rauha ei voi syödä ”Työmies”-näkkileipää, vaikka se onkin maukkaampaa kuin kilpaileva brändi. Ompelijana hän sorteeraa myös asiakkaansa: ”Sosialistiksi tietämälleen ihmiselle hän ei krekkaleen krekkaletta ompelisi, vaikka se olisi maailman viimeinen asiakas.”

Novelleissa oli jotain samaa kuin Alice Munron arkisessa mystiikassa, tosin olisin odottanut Varikselta ripauksen enemmän outoutusta. Yhdessä novelleista tapahtuu kauhein mahdollinen, kokonaisen perheen murha-itsemurha, mutta tämä novelli jäi ohuimmaksi.  Dialogi on novelleissa ytimekkään osuvaa, ja mieleeni jäivätkin parhaiten monet kiertävät ilmaisut ja sanonnat. Konseptina novellikokoelma, jossa suvun eri jäseniä valotetaan eri vuosikymmeninä toimii kyllä loistavasti – lukijalle jää sopivasti tilaa tehdä omia johtopäätöksiään välille jäävistä aukoista ja hiljaisuuksista.

Erityisesti suosittelen teosta tuleville kirjailijoille, jotka haluavat opiskella tiivistämistä ja minimalistista kerrontaa. Minussakin novellit herättivät suuremman halun ohjata keskeneräisen suomifilmini loppuun kuin kirjoittaa tämän arvion.