Avoimesti parinvaihdosta

Teos: Anna-Leena Härkönen: Kenraaliharjoitus (Otava, 2019)

Jane on nelikymppinen matkatoimistovirkailija, joka on naimisissa itseään nuoremman kuuluisan näyttelijän Mikin kanssa. Pariskunta on aikanaan tavannut seuramatkalla Kreetalla, jossa Jane oli oppaana. Jane ei paljoa perusta miehensä snobbailevista kulttuuripiireistä, mutta seuraa silti miestään jokaiseen ensi-iltaan kannustuksen vuoksi. Hän on kiltti ja hyvä vaimo, jolle avioliitto on pyhä asia siksikin, ettei ole itse saanut kasvaa ehjässä perheessä.

Janen hahmo kirjassa on kutkuttava, sillä hän on korostuneella tavalla perinteisten arvojen kannattaja. Näyttelijämiestään hän arvostaa enemmän silloin, kun tämä on muistanut käydä parturissa. Miehen sluibailu armeijasta on iso miinus, jonka hän kestää, mutta sisimmissään hän fantisoi militanteista miehistä. Jos hän avaa suunsa maanpuolustuksellisista mielipiteistään, hänet usein leimataan pikku-Lotaksi. Antifeminismi on hänellä myös verissä, ja hänen mielipiteensä raiskauksista ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä saattavat herättää pahaa verta kosteiden iltojen aikana.

Kun sitten Mikki ehdottaa vaimolleen parinvaihtoa seksielämän piristeeksi, Jane päätyy pahaan paikkaan. Hän ei ole ollut kiinnostunut seksistä minkään olion kanssa aikoihin, joten ehdotus ahdistaa erityisesti. Toisaalta hän tietää, että liitossa ei ole paljon toivoa, ellei yhteistä lankaa seksuaalisuuden kehittämisessä löydy. Ylimääräistä kitkaa suunnitelmassa tuottaa miehen kuuluisuus: ei ole helppoa luottaa ventovieraisiin ihmisiin, jotka mahdollisesti juoruavat pariskunnan tilanteesta eteenpäin.

Teoksen alkuvaiheessa nauroin makeasti muutamassa kohdassa, jotka eivät liittyneet seksiin. Janen ja hänen pankkivirkailijaäitinsä suhde tuntui herkulliselta, vaikka se surullisella tavalla korvasi samanikäisten naisystävien seuraa. Äidin tapa ohjeistaa tytärtään tuntui vähän liiankin intiimiltä, ja molempien naisten riippuvuus miehistä tuntui melkein patologiselta. Yksinhuoltajuuden teema nousee loppua kohti melkein suuremmaksi kuin seksuaalinen etsintä, ja Janen isäkysymyksen käsittely oli yllätyksellistä ja koskettavaa.

Parinvaihtoteemaa käsitellään kirjassa avoimesti ja monesta tulokulmasta. Oman seksuaalisuuden löytäminen ja seksuaalisuuden muutos ikääntyessä ovat herkkiä teemoja, joista ei ole kirjoitettu liikaa. Kirjassa Jane päätyy raiteelle, jota aviomies ei ole osannut kuvitella, ja myös aviomiehen kokeilut ahdistavat vaimoa. Toisaalta tässä kuvataan keski-ikäisten lapsetonta liittoa, jossa avoimen suhteen toteuttaminen ei ole yhtä vaikeaa kuin lapsiperheessä.

Juuri nyt tämä teos ei sytyttänyt minussa suurta roihua, mutta voin kuvitella sen toimivan keskustelun avaajana juuri oman ikäisissä lukijapiireissä. Paikoitellen kirjassa oli nokkelaa härkösmäistä kielellistä ilotulitusta, mutta enimmäkseen teos eteni teema edellä. Huomaan, että päädyn usein lukemaan Härköstä, vaikka kirjan teema ei minua puhuttelekaan; ehkä hän on omalla tavallaan luottokertoja, jonka kyydissä tiedän kaikesta huolimatta pääseväni perille, kuten hyvän matkaoppaan seurassa.

Luin tämän loppuun ehkä siksi, että Janen henkilöhahmo oli omasta näkökulmastani eksoottinen. Jos parinvaihtopohdintoja olen koskaan kuullut livenä, ne ovat tulleet aika eri tyyppisiltä ihmisiltä kuin Jane. Henkilöhahmojen kehittäjänä Härkönen onkin elementissään, varsinkin ristiriitaisten tyyppien, jotka eivät osaa olla itselleen armollisia.

Täsmälukemista Pride-viikolle

Teos: Tiia Forsström: Ammattirakastaja (LIKE, 2019)

Tiia Forsströmin teosta Ammattirakastaja on käsitelty sen verran naistenlehdissä, että epäilin siihen tarttuessani, olisiko sillä enää uutta annettavaa. Keski-ikäisen espoolaisrouvan ja hänen miehensä omakotitalossa tarjoamia seksipalveluja on käsitelty klikkiotsikoissa hieman sensaatiomaisesti, mutta pariskunnan bisnesten kannalta kaikki huomio lienee positiivista. Tiia ja Jouni ovat ammattirakastajia, tosin Jouni ei tienaa työllään läheskään yhtä hyvin kuin Tiia. Hän joutuu käymään töissä myös muualla.

Ennen ammattirakastajaksi ryhtymistä Forsström oli jo seksuaalioikeuksien aktivisti; koulutukseltaan hän on uskontotieteilijä, ja olisi varmasti menestynyt tutkijana, jos olisi sen tien valinnut. Lapset aiemmasta liitosta olivat jo teini-ikäisiä ja asuivat pääasiallisesti ex-puolison kanssa. Tiian ja Jounin koti on sisustettu työn tarpeita silmälläpitäen, sillä he ottavat asiakkaita vastaan kotonaan. Tiian lapset ovat hyväksyneet äidin uuden ammatin, samoin kuin hänen äitinsä, jolle asiasta kertomista hän jännitti eniten.

Onneksi kirja ei keskity vain Tiiaan ja Jouniin, vaan siinä puhuvat muut kollegat ja joku asiakaskin. Tiian kollegat pääkaupunkiseudulla edustavat eri ikäluokkia ja myös sateenkaaren kirjoa. Yksi kollegoista tekee seksityötä rahoittaakseen transhoidot omakustanteisesti Thaimaassa; toinen kollegoista on aidosti aseksuaalinen, ja pystyy näin puhtaan ammattimaiseen lähestymistapaan. Pride-kulkueessa seksityöläisillä on aina oma porukkansa, sillä heihin usein liittyy vielä suurempia ennakkoluuloja kuin esimerkiksi parisuhteessa eläviin homoihin.

Minullakin oli ennakkoluuloja tätä teosta kohtaan, sillä vaikka Forsström artikuloi selkeästi asemansa suhteessa niihin, joille seksityö ei ole vapaa valinta, hänen asemansa elitismi herättää kriittisiä kysymyksiä. Ennakkoluuloni pienenivät, mutta eivät poistuneet kokonaan kirjaa lukiessa. Huomasin kokevani enemmän sympatiaa sellaisia asiakkaita kohtaan, joilla on elämässä joku este seksuaalisuutensa toteuttamiseksi. Esimerkiksi vammaisten parissa tehtävä seksityö tuntuu humaanilta, ja kirjassa haastateltiin ihmisiä, jotka olivat siirtyneet seksin myymiseen hoitoaloilta. Tällä alalla voikin erikoistua vammaisten ja liikuntaesteisten palvelemiseen, ja koen, että siinä on kyse aidosta palveluammatista.

Elitismiä edustaa teoksessa Tiian ja kollegoiden tilanne, jossa he voivat valita asiakkaansa ja kieltäytyä palvelemasta huonosti käyttäytyviä tai liiallisuuksia vaativia tyyppejä. Kun seksityötä tehdään äärimmäisessä köyhyydessä ahneen parittajan välityksellä, tällaista valinnanvapautta ei ole. Ajattelin koko ajan kirjaa lukiessani kohtaamiani afrikkalaisnaisia, joilla työ oli aivan muuta kuin itsensä toteuttamista ihan täällä koti-Tampereella. Ja ajattelin lähihistoriaamme ja itänaisia, joille ”pilu viisikymppiä” oli kömpelö yritys elättää rajan takana elävää perhettä. Ajattelin niitä vaimon korvikkeita, jotka käyvät tarjoamassa totaalipalveluja itärajan poikamiehille.

Tässäkin kirjassa yksi palvelun alalaji oli ”girlfriend experience”, joka muistuttaa enemmän escort-palvelua kuin huoraamista. Harvoihin palvelupaketteihin kuuluu kuitenkaan kokonaisvaltainen huushollerskan rooli seksin bonuksena. Feministinen vapautuminen on tuollaisista järjestelyistä kaukana, mutta toisaalta karjalainen yksinhuoltaja voi noin toimimalla tienata vuoden palkkarahat ja elättää lapsiaan paremmin kuin paikallisilla palkoilla.

Tietokirjana Ammattirakastaja on räväkkä ja taatusti keskustelua herättävä. Pidin siitä, vaikka en ole kirjoittajan kanssa samoilla linjoilla kaikissa asioissa. Varsinkin feministisen teorian näkökulmasta teos tarjoaa uutta ajateltavaa, ja koin jopa tarvetta palata joihinkin klassikkoteoksiin, joissa seksityötä käsitellään historiallisesta tai marxilaisen materialistisesta näkökulmasta. Kiinnostaisi lukea uudelleen myös ns. seksikielteisiä argumentteja, vaikka aika onkin ajanut monien radikaalifeminististen opusten ohi. Itse taisin feministisen herätykseni alkuvaiheissa olla vahvasti kaikkea seksityötä kritisoiva moraalitantta. Näkemyksiä on pitänyt vuosien varrella rukata, koska elävässä elämässä ihmisten seksuaaliset tarpeet esiintyvät varsin erilaisina kuin feministisen teorian raamatuissa.

Kirjaa voi toki lukea ilman suurta tietämystä feministisestä teoriasta, se on täysin yleistajuinen ja työn arjessa lähellä kulkeva dokumentti. Jos en tällä viikolla ehdi lukea muuta sateenkaarevaa teosta, olen iloinen, että luin tämän, sillä se osoitti työn kentällä esiintyvän moninaisuuden aivan suvereenisti.

Pyydän anteeksi, että kuolit

Teos: Carolina Setterwall: Toivotaan parasta (Otava, 2019)

Suomennos: Laura Beck

Carolina ja Aksel ovat kolmikymppisiä media-alan ammattilaisia, jotka kohtaavat suht kliseisesti ja odotetusti yhteisten ystävien juhlissa kesällä 2009. He asuvat Tukholman Södermalmilla pienissä asunnoissaan, seurustelevat intensiivisesti ja muuttavat pian yhteen Akselin minimalistiseen asuntoon, jonne Carolina ei tavaroineen täysin mahdu.

Pariskunta muuttaa pian hyvinvoivaan lähiöön, hankkii norrlantilaisen kissan, matkustelee intensiivisesti trendikkäissä kohteissa ja nauttii elämästään. Rahasta ei ole pulaa, ja sillä näytetään välittämistä. Carolinan 35-vuotissyntymäpäivien aattona on aika tehdä valinta: pysyäkö yhdessä vai lähteäkö eri teille. Nainen ei voi enää ohittaa lapsiasiaa, vaikka mies ei pala halusta tulla isäksi.

Kirjan nykyisyydessä Carolina on jäänyt leskeksi äkillisesti, kun Ivan-vauva on kahdeksan kuukauden ikäinen. Hän on elänyt vauvansa kanssa symbioosissa, ja on neuroottinen, ylihuolehtiva äiti. Imetys on nielaissut hänet omaan maailmaan, ja Aksel on huolehtinut kaikesta muusta, myös kaupassa käymisestä. Akselilla on jonkinlainen työnarkomania, joka on oireillut jo aiempina vuosina. Hän on taannoin jättänyt vaimolleen kesken työpäivää kursorisen viestin tietokoneensa salasanasta siltä varalta, että hän joskus kuolisi. Carolina ei ole ottanut viestiä vakavasti, mutta sen olemassaolo ahdistaa suuresti kuoleman jälkeen.

Kirja käsittelee syyllisyyttä, itsesyytöksiä ja itsen armahtamista tilanteessa, jossa ainoastaan aika voi toimia lempeänä tuomarina. Setterwallin kirjoitustyyli on suorapuheinen, epäsentimentaalinen, intiimi. Teksti on myös hyvin jouhevaa ja virtaavaa, siinä ei ole turhia koukeroita eikä se yritä tehdä tilanteesta dramaattisempaa tai poeettisempaa kuin se on. Kielen helppous tekee tekstistä lähestyttävän, ja varmasti lähes kaikkien lukijoiden on helppo samastua kertojan tilanteeseen. Mahdollisena vertaistukiteoksena se tuntuu täsmällisen onnistuneelta.

Teos on ensisijaisesti surukirja, mutta se kertoo myös laveasti vauva-arjesta ja arjesta taaperon kanssa, parisuhteessa ja yksinhuoltajana. Narratiivi pysyy hyvin käsissä, mutta omaan makuuni kuvauksia imetyksestä ja vauvan kehityksen seuraamisesta oli himpun verran liikaa – siksi, etten tällä hetkellä kuulu Vauva-lehden lukijoiden kärkikaartiin. Toisaalta kirja voi hyvinkin innostaa ja voimistaa juuri vauva-arkea eläviä, myös heitä, jotka eivät ole kokenut suurta menetystä.

Opin kirjasta jotain uutta tietotasolla: Ruotsissa uskonnottomien hautajaisten järjestely vaikuttaa paljon edistyneemmältä kuin Suomessa, ja heillä on tarjolla pappia korvaavia ”offisiantteja” hautajaismenoja ohjaamaan. Vaikka kertoja oli hautajaisissa pihalla tapahtumista, oli uskonnottomien hautajaisten kuvaus kiinnostavaa.

Teoksessa on paljon samaa kuin Tom Malmqvistin surukirjassa Joka hetki olemme yhä elossa, vaikka tarinat puolison poismenosta eivät ole identtiset. Malmqvistin kertomus on vielä dramaattisempi, ja siinä on vahvempi kaunokirjallinen ote. Malmqvistin teos ehkä puhuttelee enemmän myös niitä, jotka eivät elä pikkulapsiarkea, ja siinä yhteiskunnan apuverkostot saivat suuremman roolin. Tässä kirjassa tuore leski on harvinaisen hyvässä sosioekonomisessa asemassa, eli hänellä on varaa palkata jopa siivooja vanhempainvapaalla ollessaan.

Parisuhteiden analyysin tasolla tunnistin kertojan hahmosta paljon itseäni, eri elämän vaiheissa, eikä draama pääty Ivanin isän kuolemaan. Loppu tarjoaa vielä yllätyksiä, eikä nopeiden valintojen aikaansaama jälki ole aina kaunista katseltavaa.

Kannattaa lukea tämä teos ja Malmqvistin kirja rinnakkain. Välillä jopa epäilin tekstuaalisten vihjeiden pohjalta, että näillä kahdella kirjailijalla olisi suhde keskenään, mutta siitä en ole löytänyt mitään todisteaineistoa.

PS: Toim. huom. Lisää googlailtuani huomaan, että Malmqvist ja Setterwall todella ovatkin pariskunta, eli toinen toisensa ”sambo”.

Kun kaikki muut, niin minäkin…

Teos: Thomas Erikson: Idiootit ympärilläni. Kuinka ymmärtää muita ja itseään. (Atena, 2018)

Suomennos: Riie Heikkilä

Äänikirjan lukija: Aku Laitinen

Poppispsykologia ei noin yleensä kuulu lukemistoihini, ei ole ainakaan kuulunut viimeiseen vuosikymmeneen. Viime aikoina kirjastoja kolutessani olen törmännyt Thomas Eriksonin Idiootti-kirjoihin, joihin näkyy olevan hurjan pitkät varausjonot. Somessa olen myös havainnut pössistä näiden teosten ympärillä. Kirjat vaikuttavat ympäripyöreän hyödyllisiltä: onhan kaikilla meistä kokemusta hankalista ihmissuhteista, varsinkin silloin, kun olemme tekemisissä ihmisten kanssa, joita emme ole elämäämme valinneet.

Käyttäytymistiede kuulostaa jo terminä niin luotaantyöntävältä, etten ymmärrä, miksi joku opiskelisi sitä tosissaan ja päätyisi alan konsultiksi. Tämä kasvatustieteen ja psykologian sekasikiö tuntuu hirvittävän hyödylliseltä ruotsalaisessa, turvallisuushakuisessa yhteiskunnassa.

Eriksonin värikoodit pohjautuvat klassisiin temperamenttikuvauksiin, joihin itse olen tutustunut muun muassa steinerpedagogiikassa. En menisi kokonaan lyttäämään niitä, mutta jäykästi tulkittuina ne saattavat saada hallaa aikaan. Jo ennen kirjaan tarttumista tiedostin olevani sinipunainen tyyppi, jolla on halua muuttua keltaiseksi, ja jossa ei ole hippustakaan vihreää. Tyttäressäni on paljon sinistä, ja poikani on viher-keltainen. Kasvuympäristössäni ei ainakaan pidetty hyvänä punaista käyttäytymistä, vaan olen kasvanut äärimmäisen turvallisuushakuisessa (ruotsalaismielisessä?) ympäristössä.

Eriksonin näkökulma temperamenttityyppeihin pohjautuu businesskonsultin pitkään kokemukseen, ja siinä korostuvat havainnot johtajuuskoulutuksista ja myynnin edistämisestä. Tämä ei, yllättävää kyllä, minua häirinnyt kirjaa kuunnellessa, koska Eriksonin oma ”brändi” ei tunnu erityisen kaupalliselta. Tämän tyyppistä kyökkipsykologiaa varten kenenkään ei tarvitse käydä kalliita koulutuksia, vaan riittää, että lukee tämän teoksen kirjaston kirjana.

Populistina Erikson ei voi olla mainitsematta Bill Clintonin sepaluksen kiinnipitävyyttä, ja myös Jeesuksen persoonallisuustyyppi tulee analysoiduksi. Vertaukset ruotsalaisiin rivipoliitikkoihin tai kauan sitten palvelleisiin ministereihin eivät taas avaudu kuin ruotsalaisille lukijoille.

Erikson muistelee myös menneitä firman juhlia ja kollegojen käytöstä humalassa. Havainnot hän nimeää ”epätieteellisiksi” – no, herregud, kyllä, mutta en ylipäänsä pitäisi ruotsalaisten keskiluokkaisten bisnesihmisten havaintoja alkoholinkäytöstä kovin kiinnostavina. Hänen mukaansa keltaiset muuttuvat kännissä melankolisiksi, ja siniset riehakkaiksi. Alkoholismi ei kuitenkaan katso persoonallisuustyyppiä, ja humalaiseen käytökseen vaikuttavat monet muutkin tekijät kuin temperamentti.

Kirja on saanut sen verran paljon kritiikkiä, parjausta ja jopa huutonaurua kohdalleen, että yritin kuunnella tätä myötäsukaisesti. Hmh, ainoa havaintoni on, että kirja luultavasti kiinnostaa eniten Eriksonin luonnehtimaa vihreää tyyppiä, koska punaisilla ei ole tällaisiin jaarituksiin aikaa, keltaiset pitävät tekstiä liian koulumaisena ja siniset lyttäävät sen epätieteellisenä huijauksena. Vihreillä tyypeillä on kiinnostus saada ilmiöstä kuin ilmiöstä kokonaiskuva, mutta he eivät osoita kiinnostusta syventyä mihinkään. Heitä myös kiinnostaa, mitä muut heistä ajattelevat, ja siksi he tarvitsevat arkeensa tämän tyyppisiä käytösoppaita.

Olen sen verran punainen, että kuuntelin teoksen loppuosan aika kursorisesti, ja nopeutetulla tahdilla. Samalla huomaan, että äänikirjat toimivat parhaiten silloin, kun teoksen kieli on runollista tai teatraalista. Tietokirjan täytyy olla todella viihdyttävä, että sitä jaksaa kuunnella luettuna. Tässä teoksessa on viihteellinen potentiaali, mutta Eriksonin esimerkit ovat sovinnaisia. Niissä kohdissa, kun hän mainitsee termin ”alfauros”, olin valmis potkimaan läppärini hajalle.

Annoin tälle Goodreadsissa kokonaiset kaksi tähteä, mutta samalla totean, ettei kyseessä ole huonoin lukemani self help-opas – huonoimmista en kehtaisi kirjoittaa bloggausta edes ironisessa mielessä.

Tämä kirja on kirjaston pitkän jonon lisäksi saatavilla ilmaiseksi äänikirjana Koko kansa lukee-kampanjassa 4.-24.2-2019.

Yksinhuoltajuudesta suurella sydämellä

Teos: Jani Toivola: Kirje tytölleni (WSOY, 2018)

Jos minulta kysyttäisiin, millaiseksi olisin halunnut syntyä ja kasvaa, jos taivas olisi rajana, haluaisin olla afrikkalaistaustainen sateenkaareva luovien alojen ammattilainen, joka kirjoittaa myyviä kirjoja. Kirjoja, joita ei ole kirjoitettu helpon rahan vuoksi, vaan suurella sydämellä. Kirjoja, joita ei ole kirjoitettu vain omasta itsekkäästä halusta olla esillä, vaan vertaistueksi niille, jotka yhtä lailla ovat tehneet elämässä vaikeita valintoja.

En tiedä, olisinko mies vai nainen. Ehkä olisin neutri tai symboli, kuten edesmennyt laulaja Prince. En tiedä, olisiko minulla perhettä – mahdollisesti kyllä, mutta siinä tapauksessa vain yksi lapsi. Jos lapsia olisi enemmän, siinä tapauksessa minulla olisi varaa palkata henkilökuntaa. Suurimmalla todennäköisyydellä en kasvattaisi lastani parisuhteessa. Jos minulla olisi riittävä toimeentulo, kokisin helpommaksi elää lapseni kanssa yksin.

Jotain tällaista edustaa Jani Toivola, jonka kasvu ihmiseksi, joka hän tänään on, ei ole ollut helppoa. Luin mielenkiinnolla hänen esikoisteoksensa Musta tulee isona valkoinen (2017), ja nyt luen hänen kirjaansa tytölleen Ailille, joka kirjaa kirjoittaessa oli neljävuotias.

Kysymykset ihonväristä ja homoseksuaalisuudesta jäävät tässä teoksessa taustatarinoiksi, ja keskiöön nousevat kysymykset yksinhuoltajuudesta, työn ja vanhemmuuden yhteensovittamisesta ja oman äänen kuulemisesta kriisin keskellä. Uskoisin, että kirja resonoi myös sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät ole hankkineet lasta parisuhteen ulkopuolella, koska tilanteet, joita Toivola kuvaa, voisivat tapahtua kenelle tahansa, jolla on kokemusta vanhemmuudesta. Kirjassa on rehellistä puhetta vanhemmuuteen liittyvistä peloista, riittämättömyydestä ja haavoittuvuudesta. Varmasti teos kuitenkin koskettaa eniten niitä lukijoita, jotka ovat joskus olleet yksinhuoltajia.

Kirjassa pyöräillään kodin ja päiväkodin väliä. Välillä Janilla on niin kiire, ettei hän ehdi kuulla lapsensa kysymyksiä. Kerran sateenvarjo jää pinnojen väliin ja aiheuttaa vaaratilanteen. Aili ei millään haluaisi käyttää kypärää, ja välillä hän haluaisi mennä tarhaan pelkissä Frozen-pikkareissa syyssateessa. Janilla on vaikeuksia muistaa kaikkia vaatekappaleita, hän ei aina muista nimikoida niitä, ja varsinkin kasvatuskeskusteluihin tarvittavat lomakkeet aiheuttavat päänvaivaa. Hän miettii, tuleeko lapsi potkituksi pois tarhasta, jos hän jää kiinni vastausten tehtailusta kyselyihin.

Kirjassa myös leivotaan, sillä Janille vieraat ovat tärkeitä, ja vieraanvaraisuus. Ailin vauva-aikana hän myös järjestelee kotiaan maanisesti, eli pesänrakennusvietti on voimissaan. Kuulostaa siltä, että hän on masennuksen syövereissäkin toimeen tarttuvaa tyyppiä – ja teos muistuttaakin siitä, että ihminen voi olla aidosti masentunut, vaikka noin sanottu arjen hallinta edelleen pelittäisi. Pahimmassa vaiheessa hän kokee muistikatkoksia, jo sen verran eeppisiä, että niistä kuuluu olla huolissaan. Jos seisoo taksitolpalla keskellä työpäivää selvin päin, eikä muista, minne on menossa ja mitä puhumaan, silloin varmasti ollaan jo aika syvällä kriisissä.

Koska kyseessä on henkilökohtainen, kirjemuotoinen teos tyttärelle, Toivola keskittyy tässä heidän kahden väliseen todellisuuteen. Kyllä rivien välistä huokuu välittäminen myös niitä kohtaan, jotka eivät ole tarpeeksi onnekkaita elämään taloudellisesti huolettomassa tilanteessa, mutta on muistettava, että tämä on hyvin toimeentulevan henkilön huolista ja murheista kertova teos. Kaikki, mistä hän kertoo on aiheellista ja tärkeää, ja samalla on muistettava, että joillain masentuneilla yksinhuoltajilla ei ole koskaan ollut perheen ja työn yhteensovittamisen pulmaa. Teos ei sulje heitä ulos, mutta lapsiperheköyhyydessä elävä yksinhuoltaja saattaa lukijana haastaa joitain kirjan asetelmia, oikeutetusti.

Harmittelen sitä, etten saanut lukea tätä teosta silloin, kun omat lapseni olivat pieniä. Vaikka teksti on täysin vailla toimivia lapsenkasvatusvinkkejä, siitä voi silti tarttua mukaan jotain olennaista, mikä jaksaa kannatella vanhemmuuden arjessa. Luovuin joku vuosi sitten kaikista kasvatusoppaista, mutta tämän teoksen voisin hyvin omistaa ja säilyttää hyllyssäni iloa tuottavana objektina.

HELMET-haasteessa kirja sopisi parhaiten kohtaan 10: ”Rodullistetun kirjailijan kirja”, mutta siitä huolimatta sijoitan sen kohtaan 42: ”Kirjailijan nimi viehättää sinua”, koska miehen nimi herättää minussa toivon paremmasta tulevaisuudesta. Ehkä joidenkin ihmisten kohdalla nimi todella on enne.

Salonkikelpoinen paskamyrsky

rakkaussotaOlipa kerran Ebba ja Horace, tukholmalainen aviopari ”paremmista piireistä”. Ebbasta tuli kirjallisuuden professori, ja Horace päätyi duuniin Ruotsin Akatemiaan. Ebba Witt-Brattström tunnettiin virallisena valtakunnanfeministinä, ja Horace Engdahl tyyppinä, jolla oli kunnia julkaista Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuosittainen voittaja.

Pariskunta erosi vuonna 2014, ja eroa oli edeltänyt kiihkeä sotatila. Lapset olivat jo aikuisia, joten asia oli vain kahden eläkeikää lähentelevän aikuisen järjestelykysymys. Ebba oli juuri muuttanut Helsinkiin hoitamaan kirjallisuuden professuuria, ja häntä inspiroi kovasti Märta Tikkanen. Näin hän päätyi kirjoittamaan teoksen Vuosisadan rakkaussota (Into, 2018, suom. Jaana Nikula), joka omalla tavallaan jatkaa raivokkaan, mahdottoman parisuhteen problematiikan avaamista proosarunon muodossa.

Teoksen taustat ovat laajalti ruotsalaisten lukijoiden kollektiivisessa tietoisuudessa, sillä Ebban ja Horacen ero oli kuumaa lööppikamaa. Myös Horace on julkaissut oman versionsa tapahtumista teoksessaan Den sista grisen (2016). Ebban teos ilmestyi alun perin samana vuonna, ja se on jo sovitettu moneen kertaan teatterin lavalle. Ilmeisesti Ebba on ottanut voiton tässä kirjallisessa kilpalaulussa, mutta jäin silti ihmettelemään teosten suosiota, jopa kustantajien myöntävää julkaisupäätöstä.

Ilmeisesti teos todella kiinnostaa myös ulkomaailmaa, sillä huomasin siitä tulleen äskettäin myös englanninnoksen.

Ebban proosaruno-romaanissa ainoa itseäni kiinnostava osio on lähdeviitteet, joiden kautta teoksen piilomerkityksiä voi tutkailla vähän vähemminkin sivistynyt lukija. Mahtipontisuudessaan tyyli jäljittelee kai wagneriaanista oopperaa, ja pariskunnan riidoista saa kuvan, että suurin taistelu on liittynyt Ebban feminismiin. Horace on ollut väkivaltainen, ja Ebba on laittanut liiton jatkumisen ehdoksi terapiassa käymisen, mikä alkaa puuduttaa aviomiestä. Horace alentuu jatkuvaan huorittelemiseen, ja puolustaa perinteisiä sukupuolirooleja. Hän jopa kokee, ettei hänen arvoonsa kuulu kilpailu naisten kanssa, koska naisilla ei ole samaa älyllistä kapasiteettia käytössään kuin miehillä. Koko asetelma on valitettavan tunkkainen, ja ainakin minulla oli lukijana lähinnä vaivaantunut olo pohtiessani yhtäkään syytä, miksi tuota kirjallista rakkaussotaa olisi pitänyt jatkaa. (Kysymys, miksi jotkut toisilleen sopimattomat parit jatkavat toistensa piinaamista vuosikymmenestä toiseen, on toisen sfäärin kysymys, eikä kiinnosta minua paljoakaan.)

Luin myös alkuvuodesta Lauri Törhösen myrskyisän erokirjan Elämäni banaaninkuorena (2017), ja bloggasinkin siitä, mutta poistin kirjoitukseni MeToo-kampanjan vuoksi. Itsesensuuri on perseestä, ja tuo taitaa olla ainoa kerta, kun olen poliittisista syistä poistanut kirjoituksen, jonka suhteen muutin mielipiteeni ulkokirjallisista syistä.

Vibat teoksissa ovat hyvin samansuuntaiset, vaikka Witt-Brattström osaa pukea kiukkunsa ja koston kierteensä huomattavasti elegantimpaan muotoon. Kummankaan teos ei olisi takuulla noussut keskustelun aiheeksi (tai tullut edes julkaistuksi), elleivät kirjoittajat olisi olleet kohujulkkiksia. Myös heidän akateeminen uransa herättää kysymyksiä – Törhösen ura elokuvataiteen professorina toki loppui jo kauan ennen erodraamaa ja MeToo-kohua, mutta Witt-Brattström vaikuttaa edelleen lahden tällä puolella. Olisiko hän jopa perinyt Merete Mazzarellan pohjoismaisen kirjallisuuden professorin tuolin?

Ja kun mietin, kuinka paljon iloa Mazzarellan omaelämäkerralliset teokset (joissa myös pohdiskellaan eroja ja uusia rakkauksia) ovat tuottaneet minulle, niin on pakko todeta, että Vuosisadan rakkaussota edustaa miltei viemärisarjaa. Ehkä voisin antaa teokselle vielä uuden mahdollisuuden näytelmänä (jossa teoksen musiikki pääsisi eloon), mutta luettuna teksti oli vain surkuhupaisa kokemus. Ehkä jopa Törhösen teos herätti minussa enemmän sympatiaa, koska hän kirjoittaa (kaikesta tuskasta huolimatta) jotain asiallista yhteishuoltajuudesta.

Voi olla Ebba Witt-Brattströmiltä viisas teko, ettei hän edes mainitse perikuntaansa nimillä erokirjassaan, muistelee vaan hämärästi onnenhetkiä kuunnellessaan lasten legoleikkejä talonsa yläkerrassa. Olen saanut hänestä tämän muutaman päivän googlauksen perusteella todella kiinnostavan kuvan feministiaktivistina, ja myös hänen taustansa saksalaisen vastarintaliikkeen aktivistin ja virolaisen pakolaisen tyttärenä herättää sympatioita. Hänellä on taatusti paljon muuta, raikkaampaa kerrottavaa kuin paskamyrsky Horacea kohtaan.

Sitä odotellessa.

Naisille, jotka haluavat saada kaiken

IMG_1820Kuka kehtaa tunnustaa varttuneensa naiseksi Cosmopolitan-lehtien opettavaisten seksivinkkien kajossa? Minä kehtaan, tosin pitkin hampain. Olin koukussa varsinkin lehden brittiversioon, jota luin vielä pitkälti yli kaksikymppisenä, vaikka en täysin sisäistänyt sen ideologiaa ”having it all”, jonka lehden perustaja Helen Gurley Brown aikanaan lanseerasi. Niin monella meistä on ollut tuskaa saada edes yksi elämän ”palkeista” täysin toimimaan, riippumatta sukupuolesta. ”Having it all” pitää sisällään käsityksen täydellisestä elämänhallinnasta – elämästä kompaktina ”pakettina”, johon saisi mielellään samaan aikaan kuulua ura, tyydyttävä parisuhde, perhe ja taloudellinen menestys.

Lena Dunham (s. 1986) on käsikirjoittaja, ohjaaja ja näyttelijä, jonka urasta en tiennyt tuon taivaallista ennen hänen omaelämäkerralliseen elämäntaito-oppaaseen tutustumista. Sellainen tyttö- nuoren naisen ”opetuksia” (Otava, 2014, suom. Lotta Sonninen) on humoristinen antiteesi cosmolaiselle ajattelulle. Ilmeisesti Dunham on myös lyhyen uransa aikana noussut varsinaiseksi provokaattoriksi, joka herättää raivoa, hämmennystä ja väärinymmärrystä medialausunnoillaan. Viime aikoina hän on kohauttanut varsinkin mielipiteillään rasismista ja seksuaalisesta väkivallasta. Hän herättää pahennusta sekä vasemmistolaissuuntautuneiden feministien että konservatiivien parissa. Jos asuisin New Yorkissa, saattaisin olla kiinnostunut kuulemaan häntä livenä vain yleisön kuohahduksien vuoksi.

Dunham on ollut teoksen kirjoittaessaan 28-vuotias, ja huolimatta satumaisesta urastaan hän kipuilee teoksen nykyisyydessä aika lailla samojen kysymysten parissa kuin nuorempana opiskelijana liberaalissa taidecollegessa Oberlinissa. Varmasti teos on kasvukertomus, mutta ehkä vielä enemmän standup-komiikkaa hipova paljastuskirja nolosta seksistä, hankalasta kehonkuvasta ja vaikeuksista solmia kestäviä parisuhteita. Dunhamin perhe on tarinassa keskiössä, ja hän kirjoittaa lapsuudestaan ja nuoruudestaan boheemin Sohon taiteilijapiireissä hersyvän rakastavasti. Kieltämättä nuoren naisen kasvuolosuhteet ovat tässä räikeän elitistiset, vaikka perhe ei olekaan erityisen materialistinen. Lenalla on muualle opiskelemaan lähdettyään etumatkaa, kun hipsterit ottavat mittaa toisistaan cooliusrintamalla. Kovin terävästi hän ei kirjoita etuoikeuksistaan, mutta täytyy hyväksyä, ettei tämä ole poliittisesti suuntautunut teos.

Pidin kirjasta ja samalla olin repiä hiuksiani turhautumisesta, mikä varmasti johtui myös ikäerosta ja sukupolvierosta. En muista, olisiko tämän tyyppinen kirjoittaminen ollut muotia silloin, kun itse olin nuori, tai jos oli, kirjailijat taisivat pukea intiimit tunnustuksensa fiktion muotoon. Tämä taitaa olla post-ironinen ja postfeministinen opas, jonka tarkoituksena ei ole pelastaa ketään muuten kuin vapauttaa heitä etsimään omaa totuuttaan. Seksuaalisuuteen ja omaan kehonkuvaan liittyvät havainnot ovat mielestäni kohtuukiinnostavia ja raikkaita, mutta koin vaivaannuttavaksi Dunhamin tavan kuvata jokaista elämänsä ”panoa” ihohuokosten tarkkuustasolla. Muutenkin henkilögalleria lyhyehkössä teoksessa on hämmentävän laaja, ja vaikka henkilöiden nimiä olisi muutettu, loukkaantumispotentiaali on joidenkin tyyppien suhteen valtava.

Teoksen Lena on erikoinen yhdistelmä nössöä kotityttöä, itsetuhoista ajelehtijaa ja uratietoista puurtajaa, jonka elämässä seksisuhteet ovat olleet se vapauden vyöhyke, jota ei varmasti kilpailukeskeisessä viihdemaailmassa esiinny. Itsetuhoinen ajelehtija etsii tieten tahtoen miehiä, jotka kohtelevat häntä huonosti tai ovat kykenemättömiä kommunikoimaan muuten kuin sängyssä. Tähän elämäntapaan kuuluu myös huumeiden käyttö ja sekakäyttö, ja huumeet ovat siksikin suosiossa, etteivät ne lihota. Yhdysvalloissa 2010-luvulla henkilö voi kirjoittaa avoimesti viihteellisestä kokaiinin käytöstään samalla tavalla kuin karkkikaupassa käynnistä. Teoksessa ei suinkaan ihannoida huumeita, mutta ne ovat osa tavallista arkea muuten hyvin terveyspainotteisessa elämäntavassa.

Teoksessa riemastuttavinta olivat Joana Avilezin humoristiset piirrokset, ja kyllä draaman ja komedian ystävä voi siitä bongata upeita one-linereita varastettavaksi tai muunneltaviksi. Oma suosikkini oli: ”En ole mikään hippi tai mitään, mutta kondyloomani parantui akupunktiolla.”

Sielun sisaruutta tämän teoksen kautta voi löytää esimerkiksi brittiläisen Caitlin Moranin teoksista, jotka kuitenkin olen kokenut astetta yhteiskunnallisimmiksi. Jenkkikirjoissahan yleensä ohitetaan luokkaerot, ja keskitytään muihin rakenteisiin, ja meille eurooppalaisille luokkaan perustuva eriarvoisuus on varmasti edelleen se suurin vääryyden kokemus. Jos tästä teoksesta haluaa etsiä mitään poliittista virettä, se ehkä liittyy heteronormatiivisuuden kyseenalaistamiseen. Mutta joo, aivan hämmentävän valkoista maailmaa Dunham kuvaa, tai sitten hän on ohittanut ihmisten kuvaamisen ”väreissä”.

Kirja todellakin soveltuu parhaiten parikymppiselle lukijakunnalle, ja kerrankin luin nuorten aikuisten teoksen, johon koin olevani vähän liian vanha. Pitää tutustua Dunhamin käsikirjoittamaan Girls-sarjaan saadakseni paremman otteen hänen mielenmaisemastaan.