Hurlumhei, hiivatulehdukset!

img_1100Henriikka Rönkkösen Mielikuvituspoikaystävää (Atena, 2016) ovat hehkuttaneet sinkut ja varatut kaverit, ja olihan se napattava e-kirjaston hyllystä ehkä juuri siksi. En tiennyt Rönkkösen urasta bloggarina tai naistenlehden kolumnistina enkä kirjan syntyhistoriasta mitään, ja siksi ehkä luen teosta puolueettomammin kuin hänen uskolliset seuraajansa.

Oikeastaan en tiedä, mitä tästä sanoisin. Voisi olla parempi, että jättäisin sanomatta. Mutta kun nyt ryhdyn sanomaan, sanomisiini on suhtauduttava samalla huumorilla kuin mitä kirjailija itse tykittää.

Olen satavarma, että teos on vapauttanut ja tulee vapauttamaan monia lukijoita ahtaan parisuhteen tai sinkkukliseiden normeista. Se ehkä saa laiskat lukijat lukemaan ja jonkun eksyneen lampaan tekemään jotain elämälleen. Itse luin kirjaa enemmän elämäntapaoppaana kuin kaunokirjallisena teoksena. Jos elämäntapaoppaassa puhutaan fanny farteista ja satunnaisen seksin aiheuttamasta hiivatulehduskierteestä, se ei voi olla liian pönöttävä. Mieluummin siis ottaisin Henriikka Rönkkösen gurukseni kuin Paulo Coelhon. Valitettavasti en etsi gurua.

Kirja taatusti ilahduttaa muitakin kuin noin kolmikymppisiä sinkkunaisia. Näin myös kirjassa draamallista potentiaalia, jos draama tosiaan saataisiin teatterin lavalla keskitettyä seksisuhteiden anatomiaan. Kirjassa kun ollaan syvemmällä vaginassa kuin takavuosien Vagina monologues:issa. Siinä ei tehdä paljon muuta kuin käydä treffeillä, ryypätä ja panna. Ihan vähän siinä lenkkeillään ja reissataan Australiassa. Päähenkilön ammatista emme saa mitään kuvaa, emmekä hänen läheisistään eksien ja nyksien ulkopuolella. Yhteiskuntaa ei oikeastaan ole olemassa. Päähenkilö ei ole rikas eikä köyhä, eikä hänellä ole muita murheita kuin suhde-elämänsä.

Kyllä tässä kirjassa moni kohtaus nauratti, ja sitten jälkikäteen nolostutti, että nauratti, ja sitten pidin itseäni tiukkapipona feministifundamentalistina, kun ruodin nolouttani. Kirjassahan on loputtomiin feministisiä vapautumisen alkuja, mutta silti Rönkkönen päätyy ajattelemaan, etteivät miehet ja naiset voi olla aidosti ystäviä, ellei ainakin toinen ole homo. WTF? Ainoan lesbokontaktin kohdalla koin awkward momentin, mutta en osaa sanoittaa, miksi. Kyllä siinä kuitenkin kuvattiin aivan kunnioittavaa kohtaamista. Hän esittää kirjassaan ilmeisesti oman empiirisen otoksensa satunnaisista kohtaamisista. Ei pidä unohtaa, että kirjan päähenkilö on omanlaisensa erotomaani. Erotomaani, joka nauttii noloista tilanteista ja epätäydellisyydestä. Päähenkilöllä ei ole ainakaan liian suuria kuvitelmia itsestään tai viehätysvoimastaan. Se on hänen ehdoton koukkunsa ja pelastusrenkaansa.

Kirjan henki ja asenne ovat sen ehdottomia ankkureita. Kielellisesti ja tyylillisesti jäin odottamaan enemmän. Rönkkönen pureutuu naisen seksuaalisuuteen samalla kaupallisella reteydellä kuin Juha Vuorinen alkoholismiin. En tiennyt, luinko naistenlehteä, blogia vaiko jo hieman nähtyä angloamerikkalaista chicklit-romaania. Kirjassa oli aineksia vaikka mihin, mutta en kokenut pääseväni maaliin. Silti jos joku varattu keski-ikäinen nainen tukeutuu tähän Prisman hyllyillä, silloin kirjan tavoite on saavutettu.

Tähän verrattuna esimerkiksi Elizabeth Gilbertin Eat, Pray, Love oli varsin fasinoiva kuvaus sinkkuelämästä ja uudelleenpariutumisesta. No, hän on ehkä tässä genressä minulle roolimalli, enkä pysty heittämään häntä jalustaltaan. Mielikuvituspoikaystävä oli paljon fiksumpi ja innostavampi kuin 95% suomalaisesta chicklit:istä. Ja oikeastaan en edes kategorisoisi tätä chicklit:iksi, koska tässä ei esitetty henkilöitä heidän arkisessa elämismaailmassaan, vaan lähinnä sängyssä.

Tämä teos huvitti, ärsytti, innosti ja latisti samaan aikaan. Jään silti odottamaan iloisin mielin jatko-osaa, tai seuraavaa itsenäistä romaania samalta tekijältä. Hän osaa vetää juonellisesti, mutta kielellisesti ja maailmankatsomuksellisesti teos oli latteahko.

 

 

Mainokset

Novellien katkeamaton helminauha

Varis Tuula Liina Että tuntisin eläväni 311213Tänään kävin Nekalan kirjastossa hakemassa sinne unohtuneen takkini ja jäin sinne haahuilemaan. Kirjasto on hiljaisuudessaan niin täydellinen lukumesta, että yleensä siellä käydessä luen paikan päällä lyhyehkön teoksen. Minä kun en lainaa kirjaston kirjoja, koska en kykene niitä palauttamaan.

Monien varteenotettavien ohuiden kirjojen parista valitsin Tuula-Liina Variksen novellikokoelman Että tuntisin eläväni (WSOY, 2013). Varikseen tutustuin ensin itsenäisesti luettuani Kilpikonnan ja olkimarsalkan (1994) ja sen jälkeen äitini suositusten kautta. Ehkä kolmen teoksen perusteella Kilpikonna ja olkimarsalkka kolahti eniten, sillä silloin päätin, ettei minusta koskaan tulisi suuren kirjailijan hyysääjää, vaan mieluummin etsisin omaa kirjoittajan polkuani niin kivikkoista kuin se tulisikin olemaan. Äidin reseptioiden kautta tuli aivan uusia näkökulmia Variksen tuotantoon, ja uskonkin, että hänen ihailijuutensa on ollut vahvinta oman ikäluokan lukijoiden parissa.

Että tuntisin eläväni sai minussa aikaan ensisijaisesti suurta kaihoa. Novellikokoelma kuvaa länsisuomalaisen suvun vaiheita vuodesta 1926 teoksen nykypäivään. Samalla lailla kuin viimeksi Venny Kontturia lukiessani kaikki koordinaatit eivät olleetkaan minulle itsestäänselviä. Olettaisin, että teoksessa liikutaan jossain Varsinais-Suomen ja Satakunnan rajapinnoilla. Maaseutupaikkakunta, jossa suurin osa novelleista sijoittuu, on fiktionaalinen Jokikylä ja kaupungiksi veikkaan Poria, koska siellä syödään nahkiaisia.

Sukupolvien näkökulmasta teos voisi kertoa myös minun isovanhempieni arjesta ja taistelusta. Novellikokoelman ensimmäinen tarina kertoo Esteristä, joka muutti kaupunkiin Jokikylästä tapaakseen Hanneksen, joka kuolee jo parin avioliittovuoden jälkeen vatsasyöpään. Taudinkuvan lähikuvaus noina aikoina, jolloin sosiaaliturva ei taannut kaikille käypää hoitoa on sielua raapivaa. Kokoelman novelleista tämä on vahvin ja jättää odottamaan tulevaa. Esterin pyyteetön palvelus aviomiehelleen ja sen jälkeinen lankeaminen naapurihuoneiston maisteriin, löysänahkaiseen taidekauppiaaseen, herättää kysymyksiä naisen asemasta ja arvosta. Esterille tarjotaan helppoa elämää sellaisen miehen kumppanina, joka ei miellytä häntä ja jonka hän onnistuu torpedoimaan. Loput novellit kiinnittyvät tavalla tai toisella Esterin tarinaan.

Pidin teoksessa eniten Esterin aloitusnovellista (v. 1926) ja novelleista ”Harri-parka” ja nimikkonovellista ”Että tuntisin eläväni”. Moni teoksen naishahmo on leski ja kokee outoa seksuaalista hurmaa miehen kuoltua. Kuolema, hautajaiset ja suruajan hämmentävä  tunneskaala ovat merkittäviä teemoja. ”Että tuntisin eläväni”-novellissa nuorehko leski Militsa vaatii seksiä miehensä ystävältä, mutta homma ei suju kuin Strömsössä. Tavallaan Militsan ja hänen isoäitinsä Esterin kohtalot nivoutuvat yhteen. Naisten kokema onni on hyvin arkista ja usein liian nopeasti ohimenevää. Esterin siskon Sylvian väkivaltaisessa, monilapsisessa avioliitossa miehen vaalima motto on: ”Akat on paras pitää paljain jaloin ja paksuna.”

”Harri-parka” kertoo taistolaisuudesta ja homoseksuaalisuudesta – yhdistelmästä, joka oli aikanaan melkein mahdoton, sillä neuvostoideologian mukaan homoseksuaalisuus oli sairaus. Harrin ex-vaimo Paula saa vihdoin tietää totuuden miehensä suuntautumisesta tämän kuoltua, Paula ja ex-käly Hanne ruotivat menneitä bongaillen savolaisella mökillä kuhankeittäjiä ja taivaanvuohia. Taistolaisuuden ja nykyajan ehdottomien ideologioiden väliltäkin löytyy yhteyksiä, tosin Paulan mukaan vegaaneilla ei ole poliittista draivia, koska ”itse tehdyt tallukkaat vissiin hajoavat mielenosoitusmarssissa.”

Politiikkaa Esterin suvussa puhutaan paljon. Suku on oikealle päin kallellaan, vaikka onkin köyhää. Sylvian tekee pahaa asioida työväen osuusliikkeessä, joka on peräkylän ainoa kauppa. Rauha ei voi syödä ”Työmies”-näkkileipää, vaikka se onkin maukkaampaa kuin kilpaileva brändi. Ompelijana hän sorteeraa myös asiakkaansa: ”Sosialistiksi tietämälleen ihmiselle hän ei krekkaleen krekkaletta ompelisi, vaikka se olisi maailman viimeinen asiakas.”

Novelleissa oli jotain samaa kuin Alice Munron arkisessa mystiikassa, tosin olisin odottanut Varikselta ripauksen enemmän outoutusta. Yhdessä novelleista tapahtuu kauhein mahdollinen, kokonaisen perheen murha-itsemurha, mutta tämä novelli jäi ohuimmaksi.  Dialogi on novelleissa ytimekkään osuvaa, ja mieleeni jäivätkin parhaiten monet kiertävät ilmaisut ja sanonnat. Konseptina novellikokoelma, jossa suvun eri jäseniä valotetaan eri vuosikymmeninä toimii kyllä loistavasti – lukijalle jää sopivasti tilaa tehdä omia johtopäätöksiään välille jäävistä aukoista ja hiljaisuuksista.

Erityisesti suosittelen teosta tuleville kirjailijoille, jotka haluavat opiskella tiivistämistä ja minimalistista kerrontaa. Minussakin novellit herättivät suuremman halun ohjata keskeneräisen suomifilmini loppuun kuin kirjoittaa tämän arvion.

Tehokkaan teinin itsekasvatusopas

7Habbit-of-highly-effective-teensVälillä tekstiä teoksesta, jota en ole lukenut, vaan pelkästään selaillut. En myöskään muista, kuinka teos on ajatunut kotiimme – luultavasti minun kassissani, sillä mistä itseironiaan kykenevät teinini olisivat voineet tällaisen viisauden lähteen napata? Biblioholismin nurjia puolia on juuri tämä: nurkissa pesii teoksia, jotka lisääntyvät toistensa kanssa kuin ameebat, ja uusien sekasikiöiden joukossa on entistä enemmän kamaa, jonka lukisin vain läpällä.

Vain läpällä-lukeminen on usein sitä rentouttavimpaa ja viihteellisempää lukemista, mutta omassa elämäntilanteessani ei nyt ole hirveästi aikaa vain esitellä teoksia, joita en missään nimessä lukisi, jos olisin vakavissani. Silti pelastan tämän viihteellisen teinin itsekasvatusoppaan kuleksimasta (eli merkkaan sen huomatuksi) ennen kuin heitän sen poistokassiin.

Sean Covey on kirjoittanut näitä highly effective-oppaita myös businessihmisille, tavallisille aikuisille ja perheille. Teinien oppaassa, The 7 Habits of Highly Effective Teens (Fireside Books, 1998), luultavasti samat vinkit on käännetty teinien kielelle. Teoksessa vilisee Suomessa myöhemmin mantroiksi muuttuneita termejä kuten proaktiivinen, synergia ja win-win-tilanteet – jännää sekin, kuinka käsitteet ovat matkanneet tänne pienellä viiveellä, kun taas amerikkalainen teini on joutunut tämän pommituksen kohteeksi jo aiemmilla vuosikymmenillä.

Ennen sisältöön puuttumista kysyisin, millainen teini lukee mielellään oppaita, joissa valmennetaan tehokkaaksi korporaation työntekijäksi. Eikö teini-ikä ole elämänvaihe, jonka kasvutavoitteena on kaikenlainen velttoilu ja vastaanhangoittelu? Jopa huono koulumenestys? Miksi teini ei voisi ammentaa elämänviisauttaan punk-sanoituksista tai huonoista tv-sarjoista? Mitä sellaiselle ihmiselle lopulta käy, joka on koko ikänsä treenannut itseään valtavirtayhteiskunnan normien mukaiseksi suorituskoneeksi?

Löysin teoksesta kaksi inhokkikohtaa, jotka estävät minua näkemästä joidenkin ohjeiden hyviä puolia. Ensimmäinen liittyy ihmissuhteisiin: Covey kehottaa nuoria pitämään pankkitiliä ihmissuhteistaan. Ehkä tässä ei itsekkäästi ajatella, mitä minä voin saada kavereiltani vaan päinvastoin, kuinka arvioin omaa käytöstäni muita kohtaan – sinänsä asiallista, mutta asian pukeminen merkantilistiselle kielelle karmii. Teoksessa on tehtäviä, jossa nuori voi pohtia oman pankkitilinsä talletuksia ja nostoja. Tilillä pitäisi olla aina nostovaraa. Vieläkin ok, mutta kokemuksesta tiedän, etteivät patologiset kiusaajat ja kukkulan kuninkaat tee tällaisia tehtäviä, vaikka heidät siihen pakotettaisiin. Ne ihmiset, jotka kaipaisivat tällaista rautalangasta väännettyä ihmissuhdeopastusta, eivät ehkä koskaan opi punnitsemaan tekojaan puuhakirjan tehtävien kautta saati oikeassa elämässä.

Tästä jatketaan buffetmetaforan, eli kirjoittajan mielestä elämä on loppumaton buffetti. Siinä ei ole kyse siitä, kuka saa isoimman piirakanpalasen, vaan kaikille löytyy riittävästi itseään miellyttävää syötävää. No, kiitos tiedosta. Jos nyt jätetään ensimmäinen/kolmas maailma vertailut ja konkreettiset nälänhätäkeissit sikseen, tuntuu vastuuttomalta opettaa nuorille katsomaan maailmaa päättymättömänä buffet-pöytänä. Mietitään nyt vaikka työpaikkoja. Tai maailman energiavaroja. Tai metsien kutistumista maapallolta. Eikö olisi järkevämpää saarnata niukkuudesta ja siihen tottumisesta? Eikö tämän päivän ihmisen olisi hyödyllistä valmentautua siihen, että mikä tahansa luonnonvara, koulutus tai ammatti saattaa yksinkertaisesti lakata olemasta?

Muuten teoksessa näkyy olevan joitain ihan varteenotettavia tunnetaito- ja kommunikaatioharjoituksia, joita tiedän käytettävän tässäkin maassa esim, terapiassa. Mutta kun ne hyödylliset asiat on puettu tähän intopinkeään menestysteologiseen formaattiin (Jumalastakin puhutaan, tosin vain marginaaleissa), voisin kuvitella tervejärkisen teinin juoksevan karkuun, jos joku aikuinen häntä tällä raamatulla päähän löisi.

PS: Teosta tarkemmin tutkailtuani huomasin sen tulleen meille Islannista, jonne ad libriksestä päätellen kirjailijan konsulttiyritys on ilmeisesti lahjoittanut opuksia kasapäin. Teos on kai ollut tyttäreni koulukirja paikallisella 9. luokalla, sillä muistaakseni heillä oli siellä elämäntaidon oppiaine. Kovin montaa muistiinpanoa en näe marginaaleissa.

Onnellisuuden avaimet morsiamille

Stopes Married LoveTällainenkin on tullut Amazonista tilattua, ilmeisesti lähivuosina: Marie Stopesin (1880-1958) Married Love (1908) Oxfordin yliopistopainon juhlaklassikkopainoksena. Marie Stopes siis oli aikanaan naisten makuuhuoneonnen ja perhesuunnittelun edelläkävijä, jonka nimellä toimii edelleen Britannian tunnetuin seksuaaliterveyden klinikkaverkosto.

Stopes kirjoitti Married Loven johtuen omista nuoruuden pettymyksistään makuuhuoneen puolella. Nuori lääketiedettä opiskeleva kunnon perhetyttö ja älykkö ei ollut valmistautunut siihen, mitä häntä odotti. Opiskellessaan naistentauteja pidemmälle hän alkoi saada vastaavia kysymyksiä muilta naisilta. Stopesin elämäkerta kertoo kiinnostavalla tavalla ”suutarin lapsesta, joka kulki ilman kenkiä”. Hänen kolme avioliittoaan eivät olleet kestävää laatua. Opiskeluaikoinaan hän jopa lähti miehen perään Japaniin aikeenaan asettua aloilleen vieraaseen kulttuuriin, mutta häiden jälkeen japanilainen mies ei halunnutkaan lihallista suhdetta ja liitto päätyi onnettomasti. Nämä asiat on kerrottu Marie Stopesista postuumisti; teoksessaan hän käsittelee avioliiton solmukohtia yleisellä ja hyvin kohteliaalla tavalla.

Stopes vertaa löydöksiään ruotsalaisen kollega Ellen Keyn teosten kanssa. Key oli Stopesille merkittävä inspiraation lähde, mutta samalla hän koki Keyn yhteiskunnallisen pessimismin ja naisasian kiivauden vaikeaksi. Esimerkiksi äitiydestä hän on eri mieltä Keyn kanssa: jos skandinaavisille sinisukkasiskoille ”yhteiskunnallinen äitiys” oli tuohon aikaan ihanne biologisen äitiyden sijasta, hän itse uskoi, että brittinaisista oli yhdistämään työnteko ja äitiys tarmokkaalla tavalla.

Teoksen pointti ei kuitenkaan ole lasten saannissa tai ehkäisyssä, vaikka Stopes kannustaakin pitkiin väleihin synnytysten välillä. Puhe on naisen seksuaalisesta tyydytyksestä, ja niistä hermostollisista ongelmista, joita tyydyttymättömyys aiheuttaa. Orgasmista tässä on kyse, vaikka viesti esitetään salonkikelpoisella kielellä. Stopes piti parempana vaihtoehtona elää naimattomana kokonaan selibaatissa kuin avioliitossa, jossa puoliskot ovat toisilleen seksuaalisesti sopimattomia. Kirja on kirjoitettu eritoten nuorille, jotka vasta harjoittelevat rakkauden taitoja.

Vuonna 1908 ei ollut sopivaa puhua yksityiskohtaisesti asennoista tai tekniikoista, mutta ainakin henkisen, jopa mystisen, yhteenkuuluvuuden perään Stopes kuuluttaa. Hänen mukaansa seksiä pitää harrastaa vain silloin, kun kumpaakin haluttaa, ja molemmilta vaaditaan herkkyyttä aistia toisen halukkuus. Kaikenlainen kulttuurin tuoma ylistimulaatio voi olla avioliitolle haitaksi – halun pitää lähteä kumppaneista itsestään. Aikamatkailun ystävänä mietinkin, miten Stopes reagoisi tämän päivän ylitsepursuavaan virikkeellisyyteen, joka ei jätä pikkulapsiakaan rauhaan. Voiko jotain sellaista kuin ”luonnollinen halu” esiintyä nykyihmisellä, jonka aistit ovat kaikkialla eroottisten viestien kyllästämät?

Levon ja kiireettömyyden merkityksestä hänellä on myös paljon sanottavaa, ja hän siteeraa aikansa kliinisiä tutkimuksia, joissa todettiin seksuaalisen halun katoavan täysin naisilla, jotka tekevät raskasta ruumiillista työtä ja ylipitkiä päiviä. Olenkin aina itse pohtinut eri kodinkoneiden ja muiden sähköisten laitteiden – ja ylipäänsä sähkön – vaikutusta perhe- ja seksielämään. Stopes kirjoitti aikana, jolloin sähkö oli yleinen hyödyke ainakin Britannian kaupungeissa, mutta ei vielä kaikkialla Suomessa. Ainakin minusta täydellinen seksin tappaja olisi pyykinpesu käsin ja kaikkien tekstiilien silitys ajan hengen mukaan. Toisaalta aikana, jolloin sähköä ei ollut, aikuisilla tuskin on ollut muita viihdykkeitä iltaisin kuin ryyppääminen tai seksi.

Stopesin teos tuskin toimii informatiivisena parisuhdeoppaana vuonna 2014, mutta historiasta kiinnostuneille teos tarjoaa ikkunan tuon ajan edistyksellisimpään kärkeen – mistä Stopes jo uskalsi kirjoittaa, negatiivisesta palautepostin vyörystä tietoisena, suuri osa keskiluokan siveäksi koulutetuista nuorista naisista ei uskaltanut sanoa ääneen. Luokkaerot seksistä puhumisen suhteen ovat taatusti olleet suuria niin Britanniassa kuin täällä. Ylipäänsä ajatus, että suht luonnollisista ruumiin funktioista pitää ensin lukea opaskirja ennen kuin asiaa voi kokeilla ”luonnossa”, on kaupungistuneen, keskiluokkaisen moderniteetin tuotosta, hyvässä ja pahassa. Sama pätee niin seksioppaisiin kuin ruokaresepteihin.

Aikuiseksi kasvamisen tuska

HellstenTein tänään Helsingin psykoterapiainstituutin testin siitä, millainen terapeutti olisin. Yllättävää kyllä, en sijoittunut mihinkään tyyppiryhmään, vaan vastaukseni edustivat tasaisesti kaikkia. Samalla huomasin, että vaikka olen vakavalla mielellä kiinnostunut terapiaopinnoista, en välttämättä ole vielä löytänyt minulle sopivaa koulutusta ja suuntausta. Terapiakirjallisuutta kerään, sekä kotimaista ja ulkomaista, mutta guruterapeuttejakaan minulla ei vielä ole. Olen tällä tiellä ihan alkutekijöissä.

Tommy Hellsten räjäytti suomalaisten tunneongelmissaan rypevien pankin teoksellaan Virtahepo olohuoneessa (1991)  lanseeraamalla käsitteen läheisriippuvuus kaikkien kahvihuoneiden kuumaksi puheenaiheeksi. Elämän lapsi (Kirjapaja, 2004) on teoksen jatko-osa, josta minulla on käsissä toinen painos jälkisanoineen (alkuperäinen on vuodelta 1993). Teoksen ymmärtämiseksi ei vaadita Virtahevon lukemista, vaikka sen opetukset nojaavat aiemmassa teoksessa aloitettuun toipumisprosessiin.

Hellsten on kenties Suomen menestynein psykoterapeutti ja itsehoitokirjailija, jonka sanomisia on parodioitukin – niin ikonisen roolin hän on saanut julkisuudessa. Itse olen lähinnä kuullut hänen puhuvan televisiossa erilaisissa empaattisissa talk show’issa, pitänyt häntä kohtuuviisaana ja täyspäisenä asiantuntijana, mutta samalla kaupallisuuden läpitunkemana. Nyt luettuani ensimmäisen gurun teoksen olen yllättynyt sen vahvasta kristillisestä sanomasta. En tiennyt hänen olevan näin uskovainen.

Mielestäni läheisriippuvuus on lähtökohtaisesti ja läpikotaisin länsimainen käsite, jota pitää ymmärtää sen lähtökohdista  käsin. Myös teoriat lapsuudesta ja ihmisen kasvusta ovat kulttuurisidonnaisia. En tiedä, kuinka länsimainen psykologia lähtisi auttamaan esimerkiksi Bangladeshin tekstiilitehtaiden lapsityöläisiä, jotka ovat ennen työhön ryhtymistä joutuneet selviytymään ilman päivähoitoa usein vaarallisissa slummiasunnoissa ja jotka joutuvat varhaisteini-ikäisestä raatamaan epäinhimillisen pitkiä työpäiviä. Toisaalta Bangladeshin köyhien parissa kaikissa kodeissa vallitsee samanmoinen kurjuus, joten muiden vuoksi uhrautuva lapsi tai nuori ei ole poikkeava eikä erityisen säälittävä samalla tavalla kuin pohjoiseurooppalaisen alkoholistiperheen vesa. Hellsten yrittää vakavalla mielellä auttaa kaikkia ”kriisioloista” kotoisin olevia aikuisia lapsia, mutta itse pidin alkoholisoituneen kodin analyysia liian kaikenkattavana selityksenä ihmisten pahoinvointiin. Alkoholismia hän vertaa insestiin, uskonnolliseen ääriliikehdintään ja työnarkomaniaan – kaikki ilmiöt johtavat vanhemmuuden katoamiseen. Sen verran rikkinäisistä kodeista tulleita ihmisiä tunnen, että voin verrata esim. sisarusten erilaista suhdetta kodin ilmapiiriin. Uskallanko väittää, että jotkut selviävät turvattomista oloista paremmin kuin toiset ja että  jokaiseen perheeseen syntyy yksi lapsi, josta tulee sijaisvanhempi ja vastuunkantaja, kun taas toiset saattavat paeta kodin oloja muualle.

Hellstenin kaltaisten uranuurtajien ansiosta maassamme on nykyään aktiivisia vertaistukiryhmiä, kuten Alkoholistien aikuiset lapset. Tunnen ihmisiä, jotka ovat saaneet tuosta yhdistyksestä todellista apua ja toivoa elämäänsä. Häpeästä pois oppiminen voi olla elämänmittainen prosessi, joka voi käynnistyä vasta, kun ihminen tunnustaa  keskeneräisyytensä. Jos ihminen tulee äärimmäisen rikkinäisestä kodista, hänellä on asioita, joita hän ei välttämättä voi jakaa edes puolisonsa tai lastensa kanssa. Toisaalta toimivan pari- ja perhesuhteen kannalta olisi olennaista, että perheen jäsenten välillä kasvaisi ehdoton luottamus. Usein katastrofiperheiden lapsista kasvaa näennäisen pyyteettömiä puurtajia ja vastuun kantajia, jotka piilottavat henkisen hätänsä työnarkomaniaan ja kiireisiin. Vanhemmuuskin on heille pelkkää suorittamista, ei läsnäoloa lasten kanssa kiireettömästi.

Olen oppinut läheisriippuvuudesta enemmän kauno- kuin terapiakirjallisuudesta. Niissä pelastava ankkuri on hirtehinen, usein pikimusta huumori. Hellstenin teksti on hyvää ja todellista, mutta usein hän sortuu persoonattomaan diibadaabaan. Kirjaa voi lukea sivutolkulla nyökytellen ja silti tajuamatta paljoa. Sain irti eniten esimerkeistä hänen potilaistaan – ne olisivat saaneet olla pidempiä ja seikkaperäisempiä, tosin silloin hän olisi kai rikkonut vaitiolovelvollisuuttaan terapeuttina. Populaari ote johtaa huvittaviin yleistyksiin, kuten suomalaisen miehen puhumattomuudesta: ”Miehellä ei ole tunne-elämää. On hänellä muutamia välineitä, joita käyttää  kun paha paikka tulee. Viina silloin kun ottaa päähän, puukko silloin kun todella ottaa päähän, hirttoköysi silloin kun ei muuta enää keksi. Ehkä tämä on erityisesti suomalaisen miehen ongelma. Lieneekö syynä se, että olemme itse asiassa asuneet hyvin lyhyen aikaa kalustetuissa huoneissa, kuten joku asian ilmaisee.” (134)

Syy, miksi pidän psykohistoriasta, on se, että psykohistorioitsija aloittaisi ilmiön käsittelyn juuri noista kalustetuista huoneista. Voitaisiin kysyä, millaista tunneilmaisua harrastettiin savupirteissä ja kuinka metsäläisyyden perimä edelleen jyllää meissä, tahdomme tai ei. Hellstenilläkin on monia hyviä historiallisia ja yhteiskunnallisia oivalluksia, mutta hän enimmäkseen pysyttäytyy yksilökeskeisessä nykytodellisuudessa. Uskon, että tämäkin teos on auttanut monia hakemaan itselleen ammattiapua ja sysännyt heidät elämänmittaiseen muutosprosessiin. Itse en kokenut syvällistä ahaa-elämystä tällä kertaa, mutta saattaisin pitää Hellstenin myöhemmästä teoksesta Saat sen mistä luovut (2000), joka ei kerro läheisriippuvuudesta.

Vaimon pöydältä putoavat murut

HildaBirminghamin yliopiston Afrikka-hyllyilltä löysin omaelämäkerrallisen aarteen, Hilda Ogben (s.1921) muistelmateoksen The Crumbs Off The Wife’s Table (Spectrum Books, Ibadan: 2001). Juutalainen Ogbe pakeni toisen maailmansodan aikana äitinsä kanssa Hampurista Britanniaan; isä ja osa sisaruksista kuolivat keskitysleirillä. Sodanaikaisessa internaatissa Manin saarella Ogbe tutustui tulevaan aviomieheensä Tommy Ogbeen, joka oli tullut Nigerian siirtomaasta Britanniaan lukemaan lakia. 1940-luvulla afrikkalaisten ja eurooppalaisten seurustelusuhteet ja avioliitot olivat hyvin harvinaisia, mutta Hilda ja Tommy eivät antaneet periksi. He seurustelivat pitkään, tutustuivat toisiinsa ajan kanssa ja punnitsivat yhteiselonsa kannattavuutta kuin aikuiset ihmiset. Naimisiin menoa tosin varjosti Tommyn ensimmäinen avioliitto kotimaassaan, mutta koska perinteistä liittoa ei oltu rekisteröity minnekään, se ei estänyt Tommyn samanaikaista toista liittoa Euroopassa. Pahaenteisesti Tommy kertoi Hildalle jo seurusteluvaiheessa: ”You know, we Nigerians always have a girlfriend in the corner somewhere, but they only get the crumbs that fall off the wife’s table.” Rakastunut nainen ei uskonut, mitä tuleman pitää, vaan uskoi pystyvänsä kasvattamaan miehestään uskollisen kumppanin.

Hildan ja Tommyn avioliiton alkuvaihe kuulostaa rohkean idylliseltä: ensimmäisen lapsen synnyttyä Tommy jäi koti-isäksi ja Hilda kävi töissä perhettä elättämässä. Tommy oli kätevä sekä lapsenhoidossa että keittiöhommissa. Rakkaudella Hilda muistaa töistä paluun riemua: oli kuin hän olisi palannut kylmästä sateesta lämpimään Afrikkaan. Tommy halusi kodissa olevan trooppinen ilmasto, joten hän lämmitti asuntoa kerosiinipulloilla. Herkulliset afrikkalaisen ruoan tuoksut valtasivat lontoolaisen asunnon.  Samalla kumpikin tiesivät muuton Afrikkaan olevan vain ajan kysymys.

Teos ei ole dokumentti äärimmäisestä rasismista, vaan rehellinen dokumentti outoudesta ja erilaisuuteen tottumisesta. Lontoon metrossa Hilda ja Tommy törmäävät ei vähempään kuin silloiseen pääministeri Attleehen, joka luulee Hildan olevan ministerikollegansa Crippsin kuuluisa tytär Peggy. Pääministeri tulee puhuttelemaan Hildaa Peggynä ja Hilda joutuu korjaamaan erehdyksen. Peggyn avioliittoa ghanalaisen herra Appiah’n kanssa oli ruodittu The Daily Mirrorissa ylenpalttisesti. Hilda ja Tommy eivät ole julkkiksia, mutta huomiota he saavat Lontoon kaduilla kuin julkkikset. Valokuvat tyylikkäästä nuorestaparista kertovat omaa tarinaansa.

Hildi capsulesKertomus Hildan 56 vuoden mittaisesta suhteesta Tommyyn ja viitisenkymmenen vuoden mittaisesta asumisesta Nigeriassa on kirjoitettu analyyttisesti ja samalla sydänverellä. Jo avioliiton alkuvuosina Hilda tiesi, että Tommylla on jatkuvasti ”tyttöjä nurkan takana”. Tämän lisäksi miehellä on taipumusta uhkapelaamiseen, minkä vuoksi ahkeran Hildan on työskenneltävä tuplapäivää. Alkuaikoina Hilda katsoi miehensä puuhia sormien läpi, mutta tyttöystävien muututtua vaativammiksi ja kalliimmaksi ylläpitää Hilda päätti muuttaa omaan taloonsa kauas Ogasta ja tämän jalkavaimoista. Yhteisistä lapsista huolimatta Hilda piti mykkäkoulua ukkonsa kanssa pienen ikuisuuden keskittyen omaan uraansa ja yritystoimintaansa. Hän aloitti 1950-luvulla vaatimattomasti vaateompelijana ja jäätelötehtailijana, mutta siirtyi vanhemmiten korubusinekseen, jolla rikastui huomattavasti. Samalla hän erikoistui perinteiseen yrttilääketieteeseen ja astrologiaan. Yrttiparantajana Hilda keksi keinon lievittää anemiaa, mikä johti hänen omien Hildi-kapseleiden myyntiin ja kunniatohtorin arvon saamiseen Benin Cityn yliopistossa. Hildan tarina on sympaattinen kertomus yrittäjyydestä ja kovasta työstä.

Tommy ja Hilda ystävystyvät uudelleen vanhuusiässä Tommyn jäätyä yksinhuoltajaisäksi viimeisen jalkavaimon karattua Italiaan. Tommy haluaa olla pienistä lapsistaan pääasiallisessa vastuussa, vaikka palveluskuntaa on tarjolla. Uusia vaimoehdokkaita pyörii nurkissa, mutta Tommylla ei enää riitä energiaa kaikille onnenonkijoille. Näin Hilda tiivistää pitkän suhteensa: ”I was disappointed that this man of great intelligence and many interests in his youth was not developing himself further. He was content with the three G’s: Girlfriend, Golf and Garden.”

Hildan tapa kirjoittaa avioliitostaan ei kuitenkaan ole skandaalinkäryinen, vaikka Tommyn uskottomuudesta olisi voinut saada aikaan ilkeänkin paljastusteoksen. Ehkä Ogbe pyrkii varoittamaan tulevia nigerialaisten ulkomaalaisia vaimoja siitä mitä tuleman pitää, vaikka rakkauden kohde olisi näinkin fiksu ja filmaattinen tapaus kuin Tommy. Moniavioisuuden hyväksyminen kun ei yleensä ole helppoa eurooppalaisille.

Hilda with eldersTeoksessa on muitakin kiinnostavia juonteita kuin avioliitto. Toisen maailmansodan aikaisen Britannian henkisestä tilasta Ogbe kirjoittaa elävästi, mutta sopivan etäännyttävästi. Saksanjuutalaisesta identiteetistäkin on hyviä pohdintoja: hän pitää luonnollisena omaa nuoruuden kiinnostustaan afrikkalaisiin opiskelijoihin, sillä molemmat hän ja Tommyn kaltaiset elivät yhteiskunnan reunoilla valtaväestön tunnistamatta heidän kieltään tai tapojaan. Nigeriassa ulkopuolisuuden tunne ei yllättävää kyllä ollut hänelle yhtä kaikenkattavaa kun Britanniassa – Tommyn suku otti valkoisen vaimon vastaan avosylin. Hildaa ei pakotettu muuttumaan afrikkalaiseksi, vaan lähipiiri otti vastaan valkoisen naisen tuomat uudistukset uteliain mielin. Vanhemmilla päivillä Hilda meni mukaan nigerialaisten ulkomaalaisten vaimojen klubin (Nigerviwes) toimintaan, josta hän raportoi myös huumorimielellä. Hänen mukaansa ei ole kolkkaa maailmassa, jonne nigerialaiset miesopiskelijat eivät olisi löytäneet ja naineet siellä paikallisia.

Suosittelen teosta erityisesti etnografian ystäville ja niille, jotka kamppailevat kahden kulttuurin suhteissa tai liitoissa. Uskoisin, että viisaus monikulttuuristen suhteiden kentällä kasvaa vain pitkästä elämänkokemuksesta. Tämä kertomus oli harvinaisen realistinen ja anteeksiantava. Hilda Ogbe on elänyt Nigeriassa rikkaan ja merkityksekkään elämän huolimatta ukkonsa edesottamuksista.

 

 

Gourmet-elämäntavan suurlähettiläs

marrying-buddhaShanghailainen Wei Hui on kohauttanut Kiinan kirjallisissa piireissä koko 00-luvun puolielämäkerrallisilla ”paljastuskirjoillaan” Shanghain sinkkuelämästä. Hänen esikoisensa Shanghai Baby (1999) sensuroitiin Kiinassa pian julkaisun jälkeen johtuen eksplisiittisistä seksikohtauksista ja niiden huonosta esimerkistä nuorille naislukijoille. Sain käsiini sarjan kakkososan, Marrying Buddha:n (2005), jossa päähenkilö Coco on jo kolmikymppinen, vauvakuumeessa ja vakavissa aikeissa mennä naimisiin. Monella tapaa teoksia voisi luonnehtia kiinalaiseksi versioksi Sinkkuelämästä, hyvässä ja pahassa.

Teoksessa seikkaillaan Shanghain ja New Yorkin välillä ja myös Shanghain ulkopuolisella Putuon saarella sekä kirjailijan promokiertueilla espanjankielisessä maailmassa. Näkökulma on anteeksipyytämättömän elitistinen: tässä syödään aina gourmet-ruokaa ja shoppaillaan maailmanluokan merkkiliikkeissä. Cocolla ei tunnu olevan koskaan olleen kokemuksia köyhyydestä tai puutteesta – kaikki on sujunut kuin Manulle illallinen. Hänen elämänsä suurin takaisku on yhteen muuttaminen japanilais-italialaisen Mujun kanssa, joka esittää tälle vaatimuksia ruoanlaitosta ja kodin siistinä pitämisestä. Muju arvostaa ”ehtoisaa emäntää”, joksi Coco ei pysty itseään muuttamaan ilman suurta itsepetosta. Feministinen näkökulma on kuitenkin ohuehko: Wei Hui ei anna tunnustusta naisliikkeille tai feministisille ajattelijoille, vaan levittää lähinnä uskoa kauneushoitoihin, shoppailuun ja seksuaalisiin kokeiluihin. Henkistä ulottuvuutta hän yrittää rakentaa juonentyngässä, jossa päähenkilö palaa syntymäpaikkaansa Putuon saarelle ja keskustelee buddhalaisten munkkien kanssa onnellisuudesta ja elämän tarkoituksesta. Tämä kuitenkin tuntuu päälle liimatulta ja pinnalliselta pääjuoni huomioon ottaen. Buddhan naiminen liittyy naisen sisäiseen ristiriitaan itsenäistymisen ja sitoutumisen välillä.

Marrying Buddha ei ole huonoin lukemani chicklit-teos tai eroottinen romaani, mutta ei paraskaan. Jotkut seksikohtaukset ovat viihdyttäviä ja taatusti rohkeampia kuin mikään Sinkkuelämässä näkemäni kohtaus. Latteahkoa juonta piristivät kohtaamiset Cocon transseksuaalin ystävän Xi’erin kanssa, joka on manner-Kiinan ensimmäinen kaapista ulos tullut sukupuolen korjausleikkauksen kokenut henkilö. Xi’er opettaa ystävilleen itsetyydytyksen iloja. Hänelle keskeinen orgasmin korvike on kuohuviinin juominen jalkahieronnassa. Toinen fetissinomainen kohtaus, joka toistuu ainakin kahdesti, on Cocon pakkomielle silkin repimiseen päältään seksin aikana. Tässä harrastetaan myös kolmen kivaa ja treenataan vaginan lihaksia mystisillä jadekuulilla. Kaikesta tästä huolimatta Cocon parisuhde latistuu liian nopeasti toverilliseksi kämppismeiningiksi.

Ongelmallisinta minulle oli kirjailijan lähes totaalinen huumorintajuttomuus ja itseironian puute. Päähenkilö Coco tuntuu lähes täydelliseltä, harvoin erehtyvältä hahmolta, jolle seksiseikkailujen ulkopuolella ei tapahdu paljonkaan yllätyksellisiä asioita, koska hänellä on täysi kontrolli päällä tilanteessa kuin tilanteessa. Vaikka hän bilettää maailmankuuluissa yökerhoissa ja notkuu aamuyön taksijonoissa ammattimaisin ottein, hänelle ei koskaan tapahdu mitään noloa eikä hän menetä kasvojaan. Tyyppi vaikuttaa melkein teflonpintaiselta pyrkyriltä, jolle oikean vaikutelman jättäminen on aina tärkeämpää kuin hauskanpito tai riskien ottaminen. Kuten joku teosta arvoinut blogisti väitti, Wei Huin rajojen rikkominen on loppujen lopuksi kovin maltillista ja turvallisuudenhakuista. Kulttikirjoina en lähtisi näitä teoksia mainostamaan, mutta tyypillisen chicklitin ystäville Wei Hui saattaa antaa jotain uutta ja sinistä. Ehkä se kiinalainen näkökulma on ”lisäarvo”, joka saa länsimaisen lukijan etsimään merkityksiä vanhan ja lainatun ulkopuolelta.

PS: Kirja pursusi intertekstuaalisia viitteitä sekä kiinalaiseen että länsimaiseen kirjallisuuteen ja filosofiaan. Ilokseni huomaan, että ehkä sen ainoan siteeratun kiinalaisen naiskirjailija Eileen Changin teos makaa lukemattomana hyllyssäni. Kiina-haaste jatkukoon siis sillä…