Mikromuovin kyllästämä morkkis

Teos: Piia Heikkinen: Ekotrippi (Basam Books, 2021)

Äänikirjan lukija: Piia Heikkinen

Järvisen Minna on 42-vuotias kolmen lapsen äiti ja pankkivirkailija Espoon perukoilta, ja äskettäisen eron jälkeen häntä on alkanut riivata muutoksen tarve omassa elämässä. Varsinkin lapsettomina viikkoina on liikaa aikaa pohtia maailman tilaa, ja Minnan suureksi harmiksi puolison uusi kumppani Carita on hurahtanut kunnolla ekologiaan. Vaikuttaa myös siltä, että Carita on bondaamassa kunnolla hänen esiteinityttärensä Siirin kanssa ja ottamassa äidin roolin ainakin perheen ympäristökasvattajana. Caritalla on reippaasti pöhisevä startup-firma, joka keskittyy ekologisiin lastentarvikkeisiin. Tätä Minnan on vaikea sulattaa, varsinkin, kun Caritalla ei ole edes omia biologisia lapsia. Mitä siis tehdä pelastaakseen edes jonkinmoinen auktoriteettiasema perheessä?

Piia Heikkisen Ekotrippi on chicklit-henkinen romaani perheestä yhteiskunnallisen murroksen keskellä. Tällä perheellä on juuret syvällä Savonmaalla, mutta se sinnittelee pääkaupunkiseudulla epävarmuuden keskellä. Isä Ari on onnistunut Minnaa paremmin karistamaan maalaisuuden ympäriltään, mutta Minnalla on alati kasvava huoli ikääntyvistä vanhemmistaan Juankoskella. Avioerokin on osittain johtunut siitä, kun Minna on ollut hoitamassa isäänsä pöndellä ja jättänyt miehen naapurin amatsonin vieteltäväksi. Kyllä pienemmästäkin voi naiseen iskeä ilmastokriisi, joka oireilee suhteessa jokaiseen henkilöön Minnan lähipiirissä. Minna kun ei oikein osaa puhua tunteistaan muuten kuin biojäteastioiden kautta.

Romaanissa Minna siis löytää uutta voimaa lasten koulun Ekoäitien yhdistyksen kautta. Hän osoittautuu varsinaiseksi mediapersoonaksi elämänsä ensimmäisellä Elokapina-miekkarilla oravaksi pukeutuneena, ja pääsee tätä kautta uusiin piireihin. Ekologisella herätyksellä on myös varjopuolensa: hyvistä aikeista huolimatta perheen elämä muuttuu entistä kulutus- ja tavarakeskeisemmäksi, kun Minnan kaikki aika menee marketeissa vegaanituotteiden selosteita tutkiessa ja nettikirppareita kolutessa.

Noin puolet teoksesta sijoittuu Savoon, jonne perhe tekee kunnollisen ”juurimatkan” Kanarian-loman sijaan. Heikkisellä on murre hallussaan, ja äidin ja tyttären välinen dialogi hersyy lämmintä, mutta myös piikikästä huumoria. Minnan äitihahmo ei ole pelkästään pullantuoksuinen lupsakka tapaus, vaan myös taitava manipuloija. Myös Siirin kummitäti Ellu osaa haastaa fanaattista ystäväänsä Agrimarketin kassan rouhealla asenteella. Savosta löytyy syvempää luontosuhdetta, mutta kuinka uuden heilaehdokkaan saisi vakuuttumaan siitä, ettei muikunmäti ei ole paras mahdollinen treffi-illallisen houkutus?

Savolainen puoli minusta oli täysillä mukana romaanin savolaisessa tarinassa, ja koin sen dialogeissa samantyyppistä kielellistä virtuositeettiä kuin Antti Heikkisellä. Äänikirja on kirjailijan itsensä lukema, ja alkumetreillä koin luennan hieman kankeaksi, mutta ymmärsin valinnan tarpeellisuuden murrevyöhykkeelle siirryttäessä: ääninäyttelijä ei onnistu saamaan syvään murrepuheeseen oikeaa potkua, ellei ole alueelta kotoisin.

Olisin voinut ahdistua ja ärsyyntyä kirjasta kunnolla, ellei siinä olisi välillä vaihdettu maisemaa Savoon. Varsinkin espoolaisen kouluelämän kuvaus tuntui hurjalta, vaikka uskon sen pohjautuvan omakohtaisiin havaintoihin. Ehdottoman hyvää romaanissa oli se, ettei sen aika-akseliin mahtunut korona-ajan ahdistus, eli siinä kuvataan aikaa juuri ennen pandemian puhkeamista.

Onneksi kirjassa on monia muitakin ulottuvuuksia kuin ilmastoahdistus, eli sitä voi lukea myös sukutarinana, tarinana ystävyyksistä ja äitien ja tyttärien suhteen kuvauksena. Olisi erityisen hyvä kuulla sellaisten lukijoiden mielipiteitä teoksesta, joilla ei ole ruuhkavuodet päällä eikä omakohtaista kokemusta koulujen ympäristökasvatuksesta. Ehkä teos voisikin toimia parhaiten uusien ikkunoiden avaajana niille, joilla ei ole niin sanotusti ”tilanne päällä”. Sillä vaikka huoli ilmaston lämpenemisestä vaikuttaa kaikkiin meistä, sitä ilmaistaan moninaisin keinoin, kuten tämänkin teoksen hahmojen kautta hyvin ilmenee.

Rikki menneiden kerronnan lahjasta

Teos: Elina Jokinen: Säröjen kauneus. Sisäisen tarinan voima (Tuuma, 2020)

Äänikirjan lukija: Mervi Takatalo

Muutama kuukausi sitten bloggasin jyväskyläläisen kirjoittamisen yliopisto-opettajan esikoisromaanista Päivänä jona Stella Julmala tuli hulluksi, ja samaan aikaan huomasin, että kirjalla oli sisarteos, Säröjen kauneus. Panin tämän luovan kirjoittamisen oppaan korvan taakse, ja tällä viikolla saapui sen aika äänikirjana. Samalla tiedostan, ettei äänikirja ole paras mahdollinen formaatti oppaalle, jonka äärellä olisi tarkoitus fiilistellä ja pysähtyä, mutta tällä kertaa en kuitenkaan ahminut sitä kerta kuulemalla, vaan ihmeteltävää riitti seuraavallekin päivälle.

Jokisen romaani oli minulle omakohtaisen vahva elämys, enkä odottanut yhtään vähempää tältä toisen genren esikoiselta. Leipätyössään Jokinen siis luotsaa tieteellisen kirjoittamisen opiskelijoita varsinkin väitöskirjatasolla. Mielenkiintoinen näköalapaikka, ja itsekin olisin varmasti hyötynyt aikanani moisesta opetuksesta, mutta sitä ei silloin ollut saatavilla. Väittelyn jälkeen kävin kolmivuotisen kirjoittajakoulun, ja tämän jälkeen en ole suurkuluttanut kirjoitusoppaita, sillä niissä myöhemmissäkin aina vaan viitataan suuriin guruihin, Natalie Goldbergiin ja Julia Cameroniin.

Näin tekee myös Jokinen, mutta tämän teoksen parissa koin matkustavani taas uusiin paikkoihin. Hänen näkökulmansa kirjoittamiseen on yhtäällä henkinen ja toisaalla mytologis-folkloristinen, mikä näkyy muun muassa intohimoisessa suhtautumisessa suomen kielen vanhempaan sanastoon. Esivanhempien meille jättämä hiljainen tieto on Jokiselle luovuuden lähde, ja kirjassa näkyy myös vahvoja elementtejä kiinnostuksesta suomenuskoon. Tämä on hyvä vastakohta sisarteokselle, jossa päähenkilö Stella Julmala kapinoi äitinsä vihertävää feminismiä vastaan alkamalla jo nuorena lestadiolaiseksi.

Suomenuskoon liittyy esimerkiksi erilaisten voimaeläinten käyttö, ja kirjoittamisessa arkkittyppiset eläimet kuten hirvet ja hylkeet voivat viedä tekstiä uusiin suuntiin. Stella Julmalan saagassa voimaeläin on orava, ja tässä teoksessa kirjailija ankkuroi sisäisen tarinan etsintänsä Eeva-Liisa Mannerin hirviaiheiseen runoon. Metsä ja siellä kulkevat muinaiset tietäjät ovat kirjailijalle voiman lähteitä, ja hän suosittelee myös kirjoitusharjoituksia tehtäväksi luonnossa.

Kaikki Jokisen opeista ei kuitenkaan ole muinaista ja arkkityyppistä, vaan viisautta ammennetaan jopa Lauri Tähkän keikoilta. Teoksessa on myös paljon viitteitä tämän päivän feministisiin vaikuttajiin, kuten Koko Hubaraan ja Saara Särmään, ja oman nurkkansa itsetutkiskelun guruna saa jopa Tommy Hellsten, jonka kirjoja en ole toistaiseksi pystynyt pahemmin lukemaan. Kaikista kirjassa käytetyistä viitteistä eniten alkoi inspiroida Elif Shafak, jonka tarinointi kirjailijan pään sisäisestä henkilögalleriasta alkoi erityisesti kiinnostaa.

En koe pystyväni avaamaan teoksen kaikkia puolia yhden äänikirjakierroksen perusteella, mutta jätän tämän lyhyen nootin tähän siksikin, että kirjan julkaissut Tuuma Kustannus ei taida olla monille tuttu, ja sen vuoksi toivoisin kirjoille enemmän näkyvyyttä.

Itse koin löytäväni kirjaa kuunnellessa taas pisaroita uutta uskoa omaan kirjoittajuuteeni, joka on blogin pidon ulkopuolella ollut pitkään jäissä. Ainakaan en tämän jälkeen koe tarvetta lähteä etsimään uusia teemoja, vaan tulin paremmin tietoiseksi siitä, että tarinat ovat jo olemassa sisälläni. Ja osa niistä toki kässäreinä, kunhan onnistuisin saamaan edes yhden niistä julki.

Jonotan seuraavaan elämääni

Blogissani on ollut hetken hiljaista, ja ehdin jo saada huolestuneen kyselyn terveydentilastani. Ei, en ole kuollut, mutta pariin-kolmeen viikkoon en ole lukenut ainuttakaan romaania. Tämä saattaa olla aikuisikäni pisimpiä lukupaastoja sitten väitöskirjan loppumetrien hässäkän.

(Tilanne on huolestuttava, sillä koneellani on ladattuna Paula Hawkinsin Tummiin vesiin, jonka laina-aika päättyy pian. Ja jos Hawkins ei saa minua PJ Harveyn tahdittamana ahmimaan romaania, silloin päässäni täytyy olla jotain vialla.)

Minulla on ollut elämässäni jaksoja, jolloin olen halunnut kirjailijaksi. Viimeisten 12 vuoden aikana työn alla on ollut kymmeniä tarinoita, joista yhden sain melko valmiiksi ollessani Islannissa tutkijavaihdossa. Se kertoi paperittomien piilotustoiminnasta, mutta oli liian siirappinen, enkä saanut sitä kuorrutetta raaputettua pois, vaikka kuinka yritin. Silloin kuitenkin onnistuin työskentelemään armaan internetin ulkopuolella kokonaisia työpäiviä.

Tässä välillä olen kirjoittanut Keski- ja Itä-Suomeen sijoittuvaa historiallista proosaa, joissa kaikissa on pieni sukututkimuksellinen siemen. Niistä pari aihiota ovat hyvin käyttökelpoisia edelleen. Näissä hankkeissa olen päässyt noin puoleen väliin, mutta pakonomaista tarvetta saada kirja valmiiksi ei ole ilmaantunut. Tämä ehkä siksi, etten halua ainakaan ensi töikseni julkaista vain kaunista tarinaa. Näiden aika on ehkä myöhemmin, kun olen saanut omaelämäkerralliset patoumat työstettyä.

Kuluneena kesänä palasin viime vuonna aloittamaani käsikirjoitukseen leipäjonoista. Silloin tekeleellä oli kaksi vaihtoehtoista nimeä, Herran kukkarossa ja Menestysteologian alkeet. Toisen, intensiivisen kierroksen jälkeen teoksen nimeksi tuli pelkkä Jono. Teos on ollut työn alla tasan vuoden, mutta raakaa kirjoittamistyötä oli parin kuukauden verran.

On ehkä huonoksi onneksi mainostaa teosta, joka on vasta lähetetty kustantamoille. Haluan kuitenkin jakaa synopsiksen siksikin, että tiedän sen olevan mahdollisimman epäseksikäs, epäkaupallinen ja heikosti kopioitavissa oleva. Uskon, ettei tällaista kirjaa voi kirjoittaa, ellei ole omakohtaista kokemusta aiheesta. Vaikka kirjassa on myös kevyttä viihdettä ja monikulttuurista vähemmistöpolitiikkaa, pääasiallisesti se liikkuu epämukavuuden ja sietämättömyyden rajapinnalla.

 

JONO

Toivon tuvalla työttömät tukityöllistetyt jakavat itseään toivottomille tapauksille ylijäämäruokaa. Sen oheisessa kahvilassa, Montussa, ylistetään Herraa väkevästi, vaikka asiakkaat nuokkuvat pöydissä pelti kiinni. Moni tulee paikalle pakoon kotinsa katkaistuja sähköjä. Kaikilla ei ole koteja. Häpeäpenkeillä meno on kuin erityislasten päiväkodissa. Sääntöjä ja käskyjä laminoidaan ovien pieliin, ja käsidesin pula on todellinen hygieniariski.

Sadonkorjuuseminaarin jälkeen toiminnanjohtaja Miika katoaa mystisissä oloissa. Kaksi asiakasvanhusta joutuu tehohoitoon ruokamyrkytyksen vuoksi, ja aluehallintovirasto huohottaa niskaan. Diakonian superasiantuntija Hannele saa yhdistyksen vetovastuun, mutta onko hänestä pelastamaan uppoavaa laivaa?

Jono on lempeää komiikkaa herätyskristillisestä uskosta, menestysteologiasta ja köyhyyteen liittyvistä uskomuksista. Se on tutkielma yhteisöstä, joka hylkii jäseniään. Kertomus klubista, johon kukaan ei halua kuulua. Puheenvuoro ongelmasta, joka tuskin poistuu vain rukoilemalla.

 

 

Opettajan täydellinen omena

Luovan kirjoittamisen kurssi Isossa Omenassa ja opettajan pöydällä täydellinen omena. Kurssi tapahtuu community collegessa eli paikallisessa kansalaisopistossa, ja opettajana on Arabella Hicks, nainen joka on saanut etunimensä Georgette Heyerin romanttisesta fiktiosta. Teosta markkinoidaan takakannessa kirjojen rakastajille ja kaikille, joilla on hankala äitisuhde – harvoin uskon takakannen mainoslauseisiin, mutta tämän teoksen suhteen kuvaus meni nappiin.

Susan Breenin The Fiction Class (Plume, 2008) voisi olla myös luovan kirjoittamisen opas, sillä jokaisessa kappaleessa on kelpo juoneen liittyvä kirjoittamistehtävä. Teosta voikin lukea monella eri tasolla: pedagogisena raporttina, keski-ikäisen sinkkunaisen realistisena välitilinpäätöksenä, äiti-tytär-saagana tai dokumenttina luovuuden puhkeamisesta oudoissa paikoissa. Arabella Hicksille merkittävä ihmissuhdelaboratorio on esikaupungissa sijaitseva vanhusten hoitokoti, jossa hänen äitinsä on asunut viime vuodet. Vera-äiti ei ole helppo ihminen, eikä hänen luonaan käy muita vieraita kuin tytär aina täsmäaikaan keskiviikko-iltaisin. Äidin ja tyttären iltarituaaleihin kuuluu Wendy’s-pikaruokaketjun hampurilaisaterian syöminen laimean laitosruoan vastapainoksi.

Verrattuna äsken arvioimaani lukupiiriromaaniin tämä teos on ilahduttavan outouttava, tarkkanäköinen ja yllätyksellinen. Breenillä on uskomaton taito nähdä taikaa ja ihmeitä mitättömän oloisissa paikoissa. Arabella ja Vera kuuluvat amerikkalaisen yhteiskunnan varallisuusasteikolla väliinputoajiin, ja hoitokoti, jonne äiti on viety, ei todellakaan edusta korkeinta laatua – silti Breen kuvaa olosuhteita armollisesti. Viimeisinä päivinään äiti alkaa kiinnostua oman elämänsä suurimman mysteerion kirjoittamisesta, ja saa aikaan mukaansatempaavan tarinan viimeisillä voimillaan kuumeen ja infektioiden keskellä. Tavallaan äiti käy tyttärensä kirjoittamiskurssia etäopetuksena hoitokodista käsin.

Breen onnistuu myös saamaan kirjoittajakurssin yhdestätoista oppilaasta paljon irti pienessä tilassa. Porukka on taidoiltaan ja elämänkokemuksiltaan hyvin heterogeenistä, ja tyypillisiä häiriköitä mahtuu mukaan myös. Kiinnostavaa oli nähdä, miten erilaisia asioita nämäkin tyypit kurssilta odottivat ja millaiset asiat saivat yhteishengen syntymään. Yksi ei selviä tunneista ilman jatkuvaa pillereiden popsimista, toinen tulee tunneille pukeutuneena kaikkiin kirjailijuuteen liittyviin kliseisiin, erityisesti vahvaan viinan lemuun, kolmas keskittyy ainoastaan transseksuaaleihin henkilöhahmoihin ja neljäs on selvästi paikalla vain vietelläkseen opettajansa. Tässä porukka ryhmäytyy erään opiskelijan sairaskohtauksen kautta – piinallinen tilanne kääntyykin ryhmän kannalta siunaukseksi.

Teoksen romanssi on myös epätodennäköinen, mutta lohdullinen. Arabella ei romanttisesta nimestään huolimatta ole kovinkaan aktiivinen deittimarkkinoilla, ja jokainen ihmissuhdeyritelmä on kaatunut hankalaan äitisuhteeseen. Tyttären antaumuksellinen suhde äidin menneisyyteen ja perheen kokemaan tragediaan tuntuukin raskaalta pakaasilta varsinkin alkavassa ihmissuhteessa. Arabella on tyyppinä kaavoihinsa kangistunut, introvertti ja turvallisuushakuinen. Hän on selvästi näitä ”maan hiljaisiin” kuuluvia tarkkailijoita, joiden rajojen rikkominen näkyy lähinnä tekstin tasolla, ei arkisessa käytöksessä. Hahmona vähintään yhtä herkullinen kuin kansikuvan omena.

Koska teos kertoo syvällisesti luovasta kirjoittamisesta, tietysti siltä odotetaan tietynlaista esimerkillisyyttä juonen kehittelyn ja leikkauksen suhteen. Nautin tässä teoksessa eniten siitä, kuinka vähillä eväillä saatiin aikaan suurta. Arabella Hicksin New Yorkissa kun ei ollut pahemmin glamouria, oli vain nuhjuinen luokkahuone, sitä nuhjuisempi vanhainkoti, ostari ja muutama kansankuppila. Uuden sulhasen luona oli luksusta lainassa, mutta sitäkin ilman teos olisi kantanut. Suosittelen teosta kaikille, jotka itse kirjoittavat fiktiota ja erityisesti niille, jotka ovat kirjoittamisensa kanssa jumissa. Mitään oikotietä onneen tämä kirja ei lupaa, mutta ainakin samassa jamassa painivien henkilöiden kaoottisen seuran.

Varastettujen hetkien taika

Michael Cunninghamin Tunnit (1998, suom. Gummerus, 2000) olen nähnyt leffamuodossa parikin kertaa, ja ehkä siksi itse kirja on lojunut sänkyni alla pari vuotta. Kirjaa on hehkutettu reaalimaailmassa ja blogeissa vuosikausia – se on monien kestosuosikki loistavan teeman, tyylikkään toteutuksen ja ehkä myös vahvan sukupuolipoliittisen viestin vuoksi. Onko Tunnit sitten Virginia Woolfin Mrs.Dallowayn halvempi viihdeversio vai itsenäinen taideteos? Mikä siinä tarkalleen hurmaa?

Itse en ole koskaan lukenut Mrs Dallowayta loppuun; To the Lighthouse on ainoa Woolfin romaaneista, jonka selätin ja hänen esseitään, erityisesti ikonista klassikkoa Omaa huonetta, olen lukenut antaumuksella. Kelle tahansa feministille tai naiskirjallisuuden ystävälle Woolf on kuitenkin keskeinen virstanpylväs. Pidän tajunnanvirrasta. Ongelma hänen teostensa suhteen ei ole tyylissä, vaan jonkun asteen tunkkaisessa jankkaavuudessa. Hän ei tunnu koskaan pääsevän eroon yläluokkaisesta rajoittuneisuudestaan. Kuten Cunningham osoittaa, Virginia Woolf on henkilö, jolle on tavallista lähettää sisäkkö esikaupungista Lontooseen hakemaan vain inkiväärihilloa ja oikeanlaista kiinalaista teetä vain siksi, että tämän sisko on tulossa kylään lapsikatraansa kanssa.

Tunneissa on kolme on päähenkilöä, Virginia itse vuonna 1923 kirjoittaessaan Mrs. Dalloway-romaania, kalifornialainen kotiäiti Laura vuonna 1949 ja newyorkilainen kirjailija Clarissa joskus 1990-luvun lopulla. Virginia Woolfin varjo seuraa Lauraa ja Clarissaa: Woolfin romaanit ovat Lauran ainoa henkireikä avioliitossa, jonka kulissit ovat kaatumassa päälle; Clarissaa on taas entinen rakastaja Richard kutsunut vuosikymmeniä leikillisesti Mrs. Dallowayksi. Richard on nyt kuolemassa AIDS:iin – epidemia niittää taiteilijapiirien keski-ikäisiä miehiä kulovalkean lailla. Ennen hyvästijättöä Clarissa haluaa järjestää exälleen juhlat runopalkinnon vuoksi.

Romaanissa päällimmäisenä tuntemuksena välittyi omituinen valo. Seuraamme naisia, joilla ei ole tosiaankaan mukavaa itsensä kanssa, mutta samalla he pystyvät havaitsemaan nyansoituja asioita ympäristöstään. Laura kärsii kotiäitiyden aikaansaamista rajoitteista ja oirehtii suicidaalisesti. Hän kokee Los Angelesin sykkeessä samantyyppistä klaustrofobiaa kuin Woolf koki asuessaan Richmondin esikaupunkialueella. Ainoa toivo löytyy epärationaalisilta retkiltä lähiympäristöön: seuraamme hänen angstintäytteistä iltapäiväänsä, jonka aikana hän pakenee anonyymiin hotelliin lukemaan Virginia Woolfia vain kuvitellakseen parin tunnin ajaksi olevansa joku muu. Aika, ohikiitävien hetkien hauraus ja läpikuultavuus, nousee päällimmäiseksi ihmetyksen kohteeksi kaikkien naisten tarinoissa. Taianomaisinta teoksessa on kuitenkin leikkaus. Dramaturgisen vaikutelman aikaansaaminen oikeanlaisilla väliintuloilla.

Clarissa on hahmoista vahvoin ja empaattisin. Eläydyin romaanissa eniten Clarissan ja Richardin outoon rakkaustarinaan, 60-70-lukujen nostalgiseen kaiveluun – aikoihin, jolloin vapaa rakkaus ei vielä merkinnyt kuolemantuomiota. Richard-runoilijan viimeiset elintunnit ja -hetket kuvataan tässä monumentaalisella herkkyydellä. Clarissan tarinassa keskiössä on homojen ja lesbojen vapautusliike ja feministinen aktivismi – tässä liikutaan piireissä, joissa kaikilla on joku sateenkaariperheviritys tai suhde sukupuolentutkimuksen yliopisto-opettajaan. Clarissan tarinassa fokus ei ole kuitenkaan kaapista ulostulossa, vaan saattohoidossa. Kuoleman kosketus ei lopulta kategorisoi ihmisiä sukupuolen tai seksuaalisen suuntautumisen mukaan.

Juuri tänään luin Suomi 24- keskustelupalstalta kirjailijoiksi aikovien kokemuksia kustantajista (ks ketju: http://m.suomi24.fi/node/12194746). Ketjun keskeisenä pointtina tuntui olevan katkera tilitys siitä, kuinka vain feministiset tai homouden historiaa käsittelevät teemat pääsevät isojen kustannustalojen seulan läpi. Esimerkiksi laman kourissa kärsineiden sisämaan tavisten kohtalot eivät isoja kustantajia kiinnosta. Keskustelijoiden mukaan esimerkiksi kansan syvien rivien tuntojen tallentajat Heikki Turunen tai Arto Paasilinna eivät olisi koskaan läpäisseet kustantajan seulaa tällä vuosikymmenellä.  Itse en ole koskaan osannut asettaa Paasilinnaa, Turusta ja saman ikäluokan Pirkko Saisiota eri leireihin.

Mene ja tiedä. Kun tutkin maailmankirjallisuuden historiaa, huomaan, että aika monilla ihailemillani klassikkokirjailijoilla oli ongelmia seksuaalisuutensa ilmaisun kanssa ja tämä näkyy myös tuotannossa tavalla tai toisella. Seksuaalisuus (tai seksuaalisuuteen liittyvä politisointi) on kuitenkin vain jäävuoren huippu siinä teemojen kirjossa, joista kirjailija voi valita. Jos seksuaalisten vähemmistöjen määrä yhteiskunnassa on jotain 5-10%, eikö olisi kohtuullista, että kaunokirjallisuudessa olisi ainakin tuo määrä seksuaalisiin vähemmistöihin kuuluvia hahmoja? Kysymystä voidaan laajentaa muihin vähemmistöihin.

Muodikkaan homouden dissaajat taatusti heittäisivät Tunnit roskakoppaan jo takakannen tekstin luettuaan. Ja heittäkööt. Valtaosassa tänne arvioimissa teoksissa perusasetelma keskittyy heteroseksuaalisten parien ja perheiden haasteisiin, sanoisinko jopa sen 95%. Itse en valitse kirjoja sen perusteella, ovatko henkilöhahmot homoja tai heteroita, perinteisessä parisuhteessa vaiko eronneita ja karanneita. Muutakin kaunokirjallista arvoa on oltava.

 

Kirjailija diagnosoi itsensä

Olen päässyt melko korkeaan ikään reagoimatta ilmiöön Timo K. Mukka (1944-1973). Muistan lapsuudesta elokuvan Maa on syntinen laulu, jota en olisi ehkä saanut katsoa, mutta katsoin salaa silti – siinä oli oudon maaginen tunnelma, vaikken siitä paljon tajunnutkaan. Mukka on ollut tietyissä piireissä kulttikirjailija, josta wannabe-kirjailijakamuni ovat puhuneet suu vaahdossa. Olen tuntenut oloni moukaksi, kun en ole ilmiöön tutustunut. Nyt sain käsiini Mukan lopputuotantoon kuuluvan Ja kesän heinä kuolee (1968), joka on puheenvuoro sairaudesta ja kirjoittamisesta. Vaikka kaiken tietävä Wikipedia luokittelee sen romaaniksi, en itse huomaa tekstissä romaanin rakennetta. Lukisin sen pikemminkin omaelämäkerrallisena esseenä, kirjailijan omana väliintulona tai välikatsauksena. Oli mikä oli, teksti ainakin erottui massasta outoudellaan.

Mukka kirjoitti tämän mielisairauden itsediagnoosin viisi vuotta ennen kuolemaansa. Mihinkään lopulliseen taudinkuvaan hän ei päädy, mutta näyttää ansiokkaasti mielensä horjumisen, enneunet, fantasiat ja pelot. Teksti on kirjoittanut itsensä osittain mielisairaalan osastolla. Mukka oli nuorena sairastanut vakavan aivokalvontulehduksen, joka jätti neurologiset jälkensä ja sairasti tietämättään vakavaa sydäntautia, johon sitten 28-vuotiaana menehtyi. Tässä pääasiallisena huolenaiheena ovat hulluus, seksiriippuvaisuus ja alkoholismi. Pelko mielen hajoamisesta on kouriintuntuvaa. Kirjaa kirjoittaessaan Mukka vaeltelee Lapin ja Etelä-Suomen väliä lapsuudenkotinsa, vaimonsa, rakastajattariensa ja mielisairaalan väliä, levottomana ja vailla tarkkoja päämääriä. Vaikka hänella on työn alla useampia käsikirjoituksia, ei hänellä tunnu olevan rauhaa keskittyneeseen kirjoittamiseen. Yksinäisyys ja ikävä jonnekin määrittelemättömään kohteeseen kalvavat miehen sisintä, vaikka hän on rakastunut milloin mihinkin muusaan. Avioliitto hoituu siinä sivussa, lapset on tehty maailmaan nuorena, mutta isänä ja aviomiehenä hän ei suoriudu.

Enimmäkseen teksti juoksee unikuvina ja kangastuksina, mutta välillä Mukka puhkeaa yhteiskunnalliseen paasaamiseen tulevaisuudesta, jonka osana hän ei halua olla. Yhteiskunnalliset osiot tuntuvat kuin äkillisiltä säpsähdyksiltä, kirkkauden hetkiltä psykoosin keskellä. Hän profetioi mm. taiteiden tulevaisuudesta, peruskoulu-uudistuksesta ja käänteestä kohti henkisiä arvoja. Kirjoittaessaan hän luottaa intuitioon ja unien viesteihin – hän esimerkiksi aloittaa tässä uutta romaania nähtyään unessa kaksi norjalaista tyttöä, jotka huikkaavat hänelle bussissa ”Vi er fra Hjärpes Fjällen”. Tästä lauseesta tulee Mukalle pakkomielle, ja hän kehittää romaanin tapahtumapaikaksi pohjoisruotsalaisen samannimisen kylän. Itsekin voin vakuuttaa, että metodi voi olla tuottelias, mutta tavassa, jolla Mukka kaivelee alitajuntaansa, on jotain pelottavaa.

Mikä tekstissä sitten ärsytti? Jos tämä on kuvaus sairastuvasta mielestä, se on pysäyttävän rehellinen sellainen. Koska en ole itse 60-lukulainen, en voi arvioida kuinka paljon Mukan seksuaaliset lesoilut noudattavat ajan henkeä, mutta itselleni tuli välillä mieleen, että ne muodostivat tekstissä ainoan tehokkaan tavan kapinoida. Mukka ei pahemmin murehdi Vietnamin sodasta (sen sisällä on yksi runo, jossa sympatiseerataan Prahan kansannousua), vaan hänen kapinansa ainakin kirjailijan uran tässä vaiheessa liittyy yksiavioisuuden normiin ja ahtaisiin käsityksiin perhe-elämästä. On sekin kapinaa, mutta melko ohutta sellaista. Vaikka teoksessa ollaan köyhien ja sorrettujen puolella ja kirjailija itsekin tuntuu ainakin osan ajasta elävän pelkällä näkkileivällä, tässä silti ihannoidaan kritiikittömästi The Taiteilijan joutilasta, oluenhuuruista, baarin nurkissa maleksivaa elämäntapaa, mitä ilman ei voi tulla suureksi. Muuten teksti on kypsää, monisyistä ja tuntuu kuin sen olisi kirjoittanut vanha mies, henkilö, joka on elänyt useamman elämän. Ainoat nuorekkaat piirteet ovat juuri nämä: seksiseikkailuilla elvistely ja boheemin taiteilijamyytin juhliminen.

En taatusti ymmärtänyt tekstin kaikkia metaforisia tasoja, enkä edes yrittänyt. Luulen, että teksti olisi avautunut minulle paremmin, jos olisin lukenut pari Mukan ”valmiimpaa” romaania pohjatöiksi. Oletan kirjoissa esiintyvän toistuvaa symboliikkaa (koirat, puut, metsä, ojan kaivuu, suomaisema, kalastus), joka aukeaa tekstienvälisesti. En edes usko, että Mukka tällä tekstillä etsi syvällisiä ymmärtäjiä, vaan vierellä kulkijoita, intensiivisiä kokijoita. Monella tavalla Mukka myös ennustaa tässä oman elämänsä rajallisuuden. Kirjailijan vimma selittyy siis alitajuisella tietoisuudella lähestyvästä kuolemasta. On siis turha spekuloida sillä, mistä Mukka kirjoittaisi tänä päivänä, 70-vuotiaana.  Hän ehti nuoreen ikäänsä suhteutettuna saamaan aikaan valtavasti. Itse yritän perehtyä seuraavaksi hänen ensimmäiseen ja viimeiseen romaaniinsa, Maa on syntiseen lauluun (nyt tekstimuodossa, 1964) ja Kyyhkyyn ja unikkoon (1970).

Energiavarkaita paossa

Ulla Vaarnamoa luulin pitkään runoilijaksi, sillä olen törmännyt häneen Tampereella useamman kerran lavalla yksin ja ryhmässä lausumassa ja improamassa. Pieleen meni, vasta eilen opin, että hän on jo pidemmän linjan julkaissut prosaisti, jolla on ollut tapana julkaista vuorotellen novelleja ja romaaneja.

Eteeni puskasta loikkasi hänen neljäs teoksensa, romaani Jäniskuu (2007). Jäniskuussa seuraamme vasta eronneen ja opettajaksi valmistuneen noin kolmikymppisen Tuulin itsenäistymispyrintöjä Tampereen pitkässä, kuumassa kesässä. Tuuli on valmistunut kortistoon, hänellä on vain vähän kokemusta sijaisuuksista eikä kansankynttilän uran aloituskaan suuresti inspiroi. Aikaa tappaakseen hän alkaa pyöriä Katapultti-nimisessä baarissa, josta löytyvät kilpakosijat Samuel ja Klaus. Samuelin kanssa Tuulilla on sielunkumppanuus, mutta pitää miestä liian nuorena edes satunnaiseksi seksikumppaniksi. Klausiin hän rakastuu kerta humahduksella, mutta vähäpuheinen mies pysyy hänelle mysteeriona ja lopulta aiheuttaa pettymyksen. Molemmat miehet ovat klassisia hulttioita, mutta Tuuli janoaa hulttioseuraa oltuaan seitsemän vuotta naimisissa asuntosäästäjähenkisen Peten kanssa, jonka kanssa ei koskaan pysähdytty edes huoltoasemalla kahvilla. Petestä irti pääseminen vaatii järeitä aseita.

Romaanin juoni on pieni ja arkinen – se luultavasti puhuttelee vahvimmin syntyperäisiä, juuristaan ylpeitä tamperelaisia ja kolmenkympin kriisissä räpiköiviä henkisiä etsijöitä, mutta kannustaisin muuta yleisöä tarttumaan teokseen sen kielen ja tunnelman vuoksi. Vaarnamon proosassa minimalistinen dialogi avaa uusia avaruuksia ja hassuista arjen sattumuksista, kuten silmälasien varastamisepisodista, saadaan aikaan suurta draamaa. Tuulin elämä saattaa olla tuulella käyvää, mutta siitä ei puutu sisäistä logiikkaa. Katuojaan tämä arjen sankari ei ole päättymässä, mutta eron jälkeen hän kaipaa seuraa, joka ei jatkuvasti reittaa eikä tuomitse häntä -ainoa tällainen seura löytyy Katapultin turpaparlamentista. Kuilu pesää rakentaviin, vauvoja sylissä pyöritteleviin nuoruudenystäviin on mittaamaton. Juuri kuten äsken arvioimassani Munron teoksessa, myös Vaarnamo tekee epäonnistumisista tähtihetkiä. Hengenheimolaisuus on saumaton.

Vaarnamon proosa ei ole alleviivaavan feminististä, mutta naisten välistä solidaarisuutta se peräänkuuluttaa. Tuulin suhde anoppiehdokkaaseen Beritiin alias Perttaan on mutkaton: Pertta kutsuu nuorenparin Teiskon vuokramökilleen kokonaiseksi kuukaudeksi hoitaen ruokapuolen, mutta odottaen väliintuloa muissa kustannuksissa. Suurperheen äiti Pertta hoitaa edelleen työnsä ja ostoksensa kuin pieni taloushirmu, mutta suhtautuu poikansa uuteen miniään sallivasti suurena yksilönä. Pertta luo Tuuliin sellaista energiaa, mitä hänen oma äitinsä lähinnä syö siivousintoiluineen ja päällepäsmäyksineen. Eron jälkeen Tuuli luultavasti jääkin ikävöimään Perttaa enemmän kuin eksäänsä tai kaukana Karjalassa asuvaa äitiänsä. Anoppi-ja miniäehdokkaiden itsenäiset ystävyyssuhteet eivät tässä maailmassa olekaan aivan harvinaisia. Sukupolvien välinen dialogi oli tässä romaanissa ansiokasta.

Romaani muistuttaa henkisestä kasvusta ja energiasyöppöjen eliminoimisesta. Osittain Vaarnamo nauraa selvinnäkijöiden sessioille ja maksullisille luennoille, mutta päähenkilö Tuuli onnistuu löytämään tästä maastosta uutta viisautta. Hänen öiset jänisaiheiset piirrokseksensa ja maalauksensa ovat sysäys kohti luovaa ajattelua ja muista riippumatonta elämää. Miehet katoavat suorittamaan kulkurielämänsä opintoja, mutta Tuuli löytää rauhan pienestä elämästään yksiössä opettajan sijaisena. Se riittää toistaiseksi.

Teos on siis melko klassinen kasvuromaani (Bildungsroman), joka kuitenkin välttelee tyypillisiä kasvuromaanin kliseitä. Kasvaminen on tässä vähäeleistä ja viipyilevää, eikä kellään henkilöistä tunnu olevan korkeinta viisautta siitä, kuinka ihmisen lopulta tulisi elää. Äidit ja anopitkin vain hössöttävät ja tussaavat, rakkaudella ja vanhoihin kaavoihinsa tottuneina. Oikeat asiat tapahtuvat omalla ajallaan.

Kirjakahvilakuume

Siitä asti, kun ensimmäistä kertaa astuin The Winding Stair-nimiseen nelikerroksiseen kirjakahvilaan Liffeyn pohjoisrannalla Dublinissa nuorena tyttönä, päätin, että minusta tulisi isona kirjakahvilan omistaja. Ihan sama missä maassa tai kaupungissa, kunhan paikka olisi sopivan rosoinen, kunhan sen asiakkaat saisivat mahdollisuuden vaikuttaa paikan interiööriin ja kunhan siellä luettaisiin runoutta ääneen joka ilta. Kirjoja kahvilassa olisi lattiasta kattoon, kaikki olisi myynnissä sopuhintaan ja jos jollain ei olisi varaa ostaa haluamaansa teosta, sen kohtalo olisi neuvoteltavissa. Bookcrossing– eli kierrätyshyllylle olisi paikkansa näkyvällä paikalla. Minun kahvilastani kukaan ei lähtisi kotiin ilman hengenravintoa ja uusia ideoita.

Näin päätin. Päätökseni jälkeen olen asunut neljässä eri maassa, seitsemässä kaupungissa, mutta mitään ei ole tapahtunut. Tahdonvoima ei ole koskaan ollut vahvin puoleni. Juuri siksi olen epäonnistunut draaman alalla. En vaan taida olla tahtoihminen. Olen enemmän taivaanrannan maalari. Kaikenlaista on tullut ja mennyt, mutta haave kahvilasta on pysynyt ja parantunut.

Nyt minulla on jo kirjoja ainakin pienen kahvilallisen verran, mutta pelkään pahoin, ettei konseptini koskaan saavuttaisi Suomen hygienia- ja paloturvallisuusstandardeja – varsinkaan jos lähtisin yrittämään yksin.

Tampereella ainoa hieman kirjakahvilaa muistuttava mesta on Ojakadun Runo-kahvila, vaikkakin siellä kirjojen määrä on minimaalinen, ehkä juuri noiden määräysten takia. Runoon eksyn nykyään korkeintaan kolmisen kertaa vuodessa. Sen tunnelma on rosoisen kotikutoinen, mutta salakuuntelemani keskustelut kohteliaita, porvarillisia, sisäsiistejä (juuri kuten omani). Viimeksi kävin siellä toissapäivänä. Rakkaan ystäväni kanssa (joka työskentelee teknologian parissa ja ruuhkavuosiensa rasittamana ehtii lukea ehkä kaksi romaania vuodessa) keskustelimme sen terassilla intohimoisesti kirjoista. Hän oli käyttänyt harvinaisen lukuaikansa loisteliaasti. Onkin mielentilalleni sopivaa tai jopa suositeltavaa, että saan parhaimmat lukuvinkkini pariskunnalta, joista toinen on matemaatikko ja toinen ATK-insinööri.

Valitettavasti The Winding Stair ei myöskään ole entisensä. Se lakkautettiin silloisessa muodossaan jo vuonna 2005, ja nykyään siinä toimii samanniminen ravintola – alakerrassa on edelleen kirjanmyyntiä. Vanhaa interiööriä on pyritty kunnioittamaan, mutta paikka tarjoaa á la carte-listalta vähintään keskivertohelsinkiläisten trendipaikkojen hintaisia annoksia. Köyhillä opiskelijoilla, anarkisteilla ja hipeillä ei siis ole enää paljoa asiaa sinne. Intuitioni haistaa, että tämäntyyppisiä  paikkoja voisi edelleen olla jäljellä Berliinissä tai Prahassa. (Muita ehdotuksia otan vastaan nöyrästi kommenteissa, hyvät lukijat.)

Kaikkien boheemien kirjakauppojen äiti on tietysti Pariisin Shakespeare & Company, jonka amerikkalainen Sylvia Beach perusti Latinalaiskortteliin jo vuonna 1919. Beachin muistelmat Shakespeare & Co (1959) on huikea katsaus 1900-luvun amerikkalaisten, englantilaisten ja irlantilaisten kaunokirjallisten Pariisi-addiktien elämään. Beach kun noin vaatimattomasti sattui olemaan ”vain” James Joycen Odysseuksen kustantaja ja koko Joycen perheen antelias mesenaatti. Muuta kaupan vakiokalustoa olivat mm. André Gide, Ezra Pound, Ernest Hemingway. Alice B. Toklas ja Gertrude Stein. Tällainen paikka tosin on niin ikoninen ja odotuksilla ladattu, etten usko siellä tapahtuvan mitään kummallista.

Toiveikkaasti ajateltuna emme voi tietää, kuka köyhä ruutuvihkoihin raapustelija on seuraavien sukupolvien kirjallinen ikoni, mutta tuntemissani kirjailijoissa olen havainnut sellaista ajanhallintaa ja määrätietoisuutta, ettei kahviloissa lorviminen olisi heille mahdollista. Ehkä todellisia kirjakahviloita ovatkin peräkylien huoltoasemat, joihin ”parlamentit” kokoontuvat jo aamukuudelta Juhla-Mokan ja munaleipiensä äärelle. Paikat, joissa kukaan ei ota valokuvia juustokakun palasistaan tai soijafrappucinoistaan. Pelkään tosin pahoin, että joku pian ehtii tuotteistaa Teboilin aamuvirkkujen aamukokoontumisetkin.

Onnen kirjanpitäjä

Karl Ove Knausgårdin toinen taistelu imaisi mukaansa vakavammin kuin ensimmäinen. Tämän kulutin uudenlaisessa miniaatyyri-Miki-muodossa, jota kehun nyt kaikille – lukukokemus ei tosiaankaan vähentynyt, vaan jaksoin lukea kevyttä minikirjaa sängyssä tuntikaupalla verrattuna pokkarin tai sidotun kirjan painoon. Ehkä sisältökin vaikutti lukukuntoon, mutta muodollakin tuntui olevan merkityksensä. Edelleen suitsutan Kindlen ylivertaisuutta, vaikka en ole ladannut laitteeseeni yhtään teosta yli vuoteen – laitteen laturi on kadoksissa. Knausgårdin loppuosat ovat tosin tulossa luokseni ruotsinkielisinä standardipokkareina – taistelujen loppu tulee siis kestämään viikkoja, ellei kuukausia ja jos hyydyn kesken seikkailun, annan sen itselleni anteeksi.

Toisessa osiossa Karl Ove on emigroitunut Tukholmaan paetakseen ahdistavaa avioliittoaan bergeniläisen Tonjen kanssa. Uudessa kaupungissa hän tuntee tasan kaksi ihmistä, opiskeluaikojen tutun Geirin, joka lähti Ruotsiin jo ennen valmistumistaan ja paljasjalkaisen tukholmalaisen Lindan, jonka hän tapasi kirjoittajakurssilla. Geir tulee häntä vastaan rautatieasemalle nk. homoympyrän kohdalle täsmällisesti klo 17, ja tuomitsematta ystävänsä epätyypillistä valintaa auttaa häntä uuden elämän alkuun uudessa maassa. Ruotsissa hän ei ole dramaattisesti ”toinen”, mutta kaupan myyjät eivät ymmärrä sanaakaan norjaa ja hän joutuu ulkomaalaisen statukseen haluamattaan. Olla norjalainen Ruotsissa ei suorastaan vedä puoleensa suurena maahanmuuttosaagana, mutta Knausgårdin pienet huomiot kulttuurieroista silti viihdyttävät. Itse koen norjalaisten tavat ja maneerit kotoisammiksi kuin ruotsalaisten, ainakin tähän kertomukseen nojautuen.

Lindaan Karl Ove oli taannoisen kurssin aikana niin rakastunut, että naisen torjuttua hänet hän viilsi ympäripäissään kasvonsa kurssikeskuksen vessassa, mutta tapahtuman jälkeen hän yritti kuitata arvet känniörvellyksellä. Uudelleentutustuminen Lindaan ei ole helppoa, mutta lopulta pariskunta onnistuu löytämään yhteisen sävelen. Linda on mielenterveyskuntoutuja, latentisti maanisdepressiivinen, joka onnistuu seurustelun tiiveimmän ajan pitämään tuhoavia piirteitään vakan alla. Karl Ove ei suorastaan tiedosta omia henkisiä ongelmiaan, mutta tuntuu että tässä parisuhteessa vakka on valinnut kantensa.

Toisaalta Linda vaikuttaa Knausgårdin maalaamista henkilöistä kaikista järkeenkäyvimmiltä, ja kahden taiteilijan suhteesta löytyy paljon iloa, valoa ja sähköä. Vaimon sairauden kuvaaminen ei tunnu hyväksikäytöltä, päinvastoin se voimistaa kaikkia vastaavia oireita kärsiviä elämään elämäänsä pää pystyssä. Kuitenkin parisuhteen syöverit vaikuttavat kuluttavilta – Linda on ripustautujatyyppiä ja loukkaantuu, jos Karl Ove päättää lähteä veljensä kanssa reissuun eikä hänen. Pariskunnan yhteiset reissut ovat täynnä kiukuttelua ja draamaa; Linda ei osaa arvostaa heidän yhteistä laatuaikaansa edes Venetsiassa tai Pariisissa, ja verensokerivajeessa kiukuttelu yltyy yleismaailmalliseksi vittuiluksi, johon osallisiksi pääsevät tarjoilijat ja viattomat kanssamatkustajatkin.

Tämän Karl Ove kuittaa kahden kansan välisellä kulttuurierolla: ruotsalaiset ovat pienestä pitäen tottuneet saamaan välipaloja päiväkodeissaan, kun taas norjalaiset on kasvatettu niukkuudessa ja tiukkojen ruoka-aikojen raamissa. Tämän voin itsekin allekirjoittaa – vähäisillä Norjan-reissuillani minulla on usein ollut nälkä, mutta se on tuntunut jopa kotoisalta. Ruotsin hyvinvointi on taas sitä, että pikaruokaa tungetaan ihmisille joka kulman takaa, ja erityisesti Tukholmassa 24/7- kulttuuri on totisinta totta. Minusta taas on oikeutettua, että ruoan tarjoilu lopetetaan jossain vaiheessa päivää. Norjassa arvostetaan edelleen ”kunnon ruokaa”, ja rakkaudenosoituksena Karl Oven äiti lähettää pojalleen jouluksi postipaketissa ”tikkulihaa”, kuivattua lampaan kylkeä, joka on heidän paras jouluherkkunsa lipeäkalan ohessa.

Ruotsalaisen keskiluokkaisen kulttuuriväen mitäänsanomattomasta sovinnaisuudesta Knausgård saa myös paljon irti: Norjassa kun ns. älyköt ovat häpeilemättä ilkeitä toisilleen, eivätkä yritä miellyttää ketään. Itse olen todella nauttinut norjalaisten debateista monikulttuurisuudesta – heillä kun ei välttämättä tunneta käsitettä poliittinen korrektius. He uskaltavat tykittää paljon raikkaammin kuin suomalaiset, ja näihin debatteihin osallistuvat myös maahanmuuttajat itse.

Geir-ystävä kutsuu Karl Ovea onnen kirjanpitäjäksi, viitaten miehen periluterilaiseen itsekuriin ja moraalikäsitykseen. Karl Ovelle esimerkiksi junan konduktöörille valehtelu on kauhistus, ja hän maksaa aina mielellään kaikesta täyden hinnan. Hänen työhuoneensa koskemattomuus on työnteon ehdoton reunaehto – hän ei esimerkiksi pysty kirjoittamaan huoneellaan silloin, kun anoppi on ollut siellä yöpymässä ja jättänyt shampoopullonsa vessaan näkyville, ja mikä yökötys, suihkun lattiakaivossa näkyy anopin hiuksiakin. Knausgård levittää oman pikkusieluisuutensa ja rajoittuneisuutensa maailman ruodittavaksi, tehden tästä paikoitellen huikeaa sielun alkemiaa.

Vakavampi kysymys, mitä monet naiset ennen minua ovat jo pohtineet Knausgårdia lukiessaan, liittyy sukupuoleen, tilaan ja ääneen. Ketään naiskirjailijaa en tunne, joka olisi onnistunut julkaisemaan 3500 sivua paljastuksia omasta elämästään. Olin jopa naisten omaelämäkertojen tutkija edellisessä elämässäni, kai minun pitäisi tietää, jos joku nainen jossain olisi onnistunut räjäyttämään muistelmapankin. Yksi ystävä vertasi Knausgårdia Pirkko Saisioon, joka kirjoitti vuosina 1998-2003 omaelämäkerrallisen fiktiotrilogian ja sai sen jälkeen Finlandia-palkinnon. Vertaus on osuva tekstien saaman kunnioituksen vuoksi, mutta muistaakseni Saision teoksissa ei vietetty 50 sivua lapsen syntymäpäivillä – hänen kerrontansa oli tiiviimpää ja yhteiskunnallisempaa, ei silmiinpistävästi Pirkko-keskeistä. Saisiota lukiessa en koskaan kokenut epämukavuutta, vaivaantuneisuutta tai myötähäpeää. Knausgårdia lukiessa tunnen, mutta tavallaan nautin näistä kokemuksista.

Knausgård on hirvittävän tyypillinen keskiluokkainen korkeasti koulutettu valkoinen heteromies, jonka elämässä on aina ollut jonkunlainen perusturva. Hän ei esimerkiksi tilitä lainkaan köyhyydestä siitä huolimatta että hän on elänyt lähes koko aikuisikänsä palkkatyön ulkopuolella. Hänellä tuntuu olevan aina varaa syödä ulkona, ostaa kalliita taidekirjoja ja ajaa taksilla. Hän onnistuu aina saamaan kohtuullisen halpavuokraisia asuntoja kaupunkien kermapersevyöhykkeeltä tutunkaupalla. Tukholma sopii hänen habitukseensa paremmin kuin norjalaiset kaupungit, joissa eletään edelleen kuin isoissa kyläyhteisöissä ja tönitäänkin toisiaan ruuhkassa. Hän ihailee ruotsalaisia, jotka ovat onnistuneet kehittämään kohteliaisuuden kulttuurin siihen pisteeseen asti, etteivät tuntemattomat koskaan kosketa toisiaan edes väentungoksessa. (Mikä helpotus asua Suomessa! Täällähän voi törmätä toiseen fyysisesti vaikka Lieksan Pielisentiellä marraskuisena iltana klo 21, kun kylässä on tasan yksi juottola auki ja katuvalotkin ovat osittain sammuneet.)

Näinä päivinä valkoisilla heteromiehilläkin on lupa tilittää ja tehdä henkilökohtaisesta poliittista. Pitkäpiimäiset jutut päiväkodin valtasuhteista, perhejuhlista, ruoanlaitosta ja siivouksesta menevät läpi, kun kirjoittajana on hyvinvoiva norjalainen mies. Kai sitten Knausgård on poikkeuksellisen taitava sanojen käyttäjä, että jopa minä, talouskoulua käymätön homssantuu ja sitoutumiskammoinen sinkkuäiti, jäin näiden koti- ja parisuhdekeskeisten purkausten vangiksi.

Knausgårdin lukeminen on vähän samanlaista kuin norjalaisen junan kulun seuraaminen dokumentissa, jossa maisema näytetään samaan aikaan neljän vuodenajan väreissä. Jos pidit tuosta Yle Teemalla pyörineestä ikuisuussarjasta, saatat ihastua myös ”Knasun” hourailuihin. Slow life ja leppoistaminen kun kummittelevat näiden rivien takana.

 

 

 

Tukevasti epämukavuusalueella

Karl Ove Knausgårdin Taisteluni 1-6 on tullut suomalaisen rahvaan tietoisuuteen viiveellä: viime syksyn kirjamessuilla melkein hankin ensimmäiset kaksi teosta, mutten ollut vielä vakuuttunut lukuprojektin kannattavuudesta. Tänä kesänä teoksista on ollut enemmän hössötystä suomalaisissakin medioissa, ja seurattuani kavereiden kohkaamista ”Knasun” ylilyönneistä ja edesottamuksista päätin vihdoin hankkia itselleni 1. taistelun AdLibris-verkkokaupan tarjoushintaan 3,90.

Ennen teoksen saapumista näin Yle Teemalta hänestä tehdyn hienon dokumentin, joka viritti minua sopivasti tunnelmaan. Seurasimme Karl Ovea noin puolen vuoden verran julkisuushullunmyllyn keskellä, jonkun verran työmatkoilla, mutta enimmäkseen kotonaan Skoonessa ja reissuillaan ”juurilleen” Norjaan. Tapasin väsyneen ja kuluneen miehen, joka vietti työpäiviään lähinnä musiikkia kuunnellen piilopirttinsä sivurakennuksessa ja poltti ketjussa. Tapasin hänen bipolaarisuudesta kärsivän, herkänoloisen, mutta fiksun Linda-vaimon, hänen älykkään oloisen, syöpää sairastavan äitinsä, isoveljensä joka oli Karl Oven freesimpi kaksoisolento ja lapsistakin näytettiin välähdyksiä. Häntä haastateltiin maagisessa Etelä-Norjan luonnossa, vuorilla, vuonoilla ja avomeren rannalla ja hänen harmaantunut habituksensa sulautui täydellisesti talvimaisemaan.

Teos kyllä vangitsi minut niin, että luin sen reilussa vuorokaudessa, vaikka se ei ollut helppolukuinen. Pidin teoksessa erityisesti kielestä ja norjalaisen arkielämän kuvauksista, esimerkiksi ruokaan ja musiikkiin liittyvistä oivalluksista. Knausgårdilla ja minulla on samanlainen musiikkimaku ja minusta hieman vanhempana olemme käyneet läpi samantyyppisen musiikillisen kasvuprosessin – hän esimerkiksi kirjoittaa valloittavasti  The Pixies-yhtyeestä, johon minulla liittyy vahvoja muistoja. Ottaen huomioon että teoksen kantava teema on isän kuolema, romaani on ylistyslaulu elämälle kaikissa sen muodoissaan. Knausgårdilla on taito vetää lukijansa sellaisille epämukavuusalueille, ettei teosta suositella herkkähermoisimmille, mutta loppujen lopuksi ainakin tämä ykkösosa koostuu melko tavallisista ihmiselämän kriiseistä ja käännekohdista. Epämukavuus tässä teoksessa liittyy alkoholismiin, likasiivoisuteen ja vanhuudenhöperyyteen. Jouduttuaan tyhjentämään isoäitinsä talon järkyttävästä paskasta Karl Oven ja hänen veljensä Yngven suhde syvenee ja saa uusia merkityksiä, ja mielestäni tämä juoni oli teoksen pelastusrengas, se inhimillinen ulottuvuus, joka veti muuten karun kerronnan takaisin tolkullisuuteen ja inhimillisyyteen. Siivouskohtaukset ovat sen verran eeppisiä, että ne nostivat kerronnan aivan uudelle tasolle.

Teosten vastaanotto on ollut myrskyisää mm. seuraavista syistä: 1) Knausgårdia pidetään itsekkäänä narsistina, joka käyttää hyväkseen läheisiään vain rikastuakseen, 2) läheisten vakavien ongelmien inhorealistista kuvausta pidetään epäeettisenä, 3) lukijoiden on ollut vaikeaa ymmärtää fiktion ja omaelämäkerran rajapintoja ja eritoten ottaa teoksia vastaan fiktioina. Ensimmäistä syytettä en missään nimessä allekirjoittaisi, sillä mielestäni teos on kaikkea muuta kuin napanöyhtäinen.  Knausgård ei vello omissa komplekseissaan, vaan kuvaa pikemmiten suhteitaan muihin ja ympäröivään maailmaan paljastaen välillä liikuttavaakin herkkyyttä. Lapsuuden kuvaajana hän on suorastaan loistelias. Toisen syytteen ymmärrän, mutta muistaa pitää, että Knausgård kysyi kaikilta elossa olevilta päähenkilöiltä luvan heistä kirjoittamiseen ja on ollut heidän kanssaan yhteyksissä kirjoitusprosessin aikana. Kolmannen ongelmakohdan ymmärrän parhaiten, se hämmensi itseänikin lukijana ja voin kuvitella, kuinka paljon se on hämmentänyt norjalaisia, joista monet pystyvät bongaamaan teoksista tuttujaan. Tavallaan kirjoista on tullut juorukalentereita tai paikallisen Seiskan korvikkeita norjalaisten työpaikkojen kahvihuoneissa, mikä ei todennäköisesti ollut kirjailijan tarkoitus.

Minua ensimmäinen taistelu inspiroi mm. kirjoittajana. Paikoitellen teoksesta löytyi filosofisia helmiä ja pohdintoja kirjallisuuden ja taiteen olemuksesta. Nämä pohdinnat vetävät arkista kerrontaa ylöspäin ja kuljettavat lukijan mielenmaisemasta toiseen. Jaan Knausgårdin kanssa erityisesti kirjoittamiseen liittyvän angstin, ja erityisesti tämä ajatus lohdutti:   ”Kun ihminen tietää liian vähän, mitään ei ole olemassa. Kun ihminen tietää liian paljon, mitään ei ole olemassa. Kirjoittaminen on sitä, että vetää tietämisemme varjoista esiin sen mikä on olemassa. Siitä kirjoittamisessa on kyse. Ei siitä mitä tapahtuu, ei siitä millaisia toimintoja siinä tapahtuu, vaan siinä, omassa itsessään. Siinä se on kirjoittamisen paikka ja tavoite. Mutta miten sinne pääsee?” (s. 216)

Joudun hankkimaan toisen taistelun käsiini pian, sillä olen jo koukussa. Kolmaskin näyttää olevan suomennettu, mutta siitä eteenpäin taisteluja joutuisi lukemaan ruotsiksi tai norjaksi. Vaikka luen ruotsiksi kevyttä viihdekirjallisuutta, luulen, etteivät hermoni riittäisi Knausgårdin tiiliskiviin toisella kotimaisella. Suomentaja Katriina Huttuselle kiitos oivaltavista sanavalinnoista ja sanonnoista. Knausgårdin taistelut eivät ole koomisia, mutta hänen seniilin isoäitinsä puhuessa nauroin, osaksi onnistuneen suomennoksen ansiosta.