Tukevasti epämukavuusalueella

KnausgardKarl Ove Knausgårdin Taisteluni 1-6 on tullut suomalaisen rahvaan tietoisuuteen viiveellä: viime syksyn kirjamessuilla melkein hankin ensimmäiset kaksi teosta, mutten ollut vielä vakuuttunut lukuprojektin kannattavuudesta. Tänä kesänä teoksista on ollut enemmän hössötystä suomalaisissakin medioissa, ja seurattuani kavereiden kohkaamista ”Knasun” ylilyönneistä ja edesottamuksista päätin vihdoin hankkia itselleni 1. taistelun AdLibris-verkkokaupan tarjoushintaan 3,90.

Ennen teoksen saapumista näin Yle Teemalta hänestä tehdyn hienon dokumentin, joka viritti minua sopivasti tunnelmaan. Seurasimme Karl Ovea noin puolen vuoden verran julkisuushullunmyllyn keskellä, jonkun verran työmatkoilla, mutta enimmäkseen kotonaan Skoonessa ja reissuillaan ”juurilleen” Norjaan. Tapasin väsyneen ja kuluneen miehen, joka vietti työpäiviään lähinnä musiikkia kuunnellen piilopirttinsä sivurakennuksessa ja poltti ketjussa. Tapasin hänen bipolaarisuudesta kärsivän, herkänoloisen, mutta fiksun Linda-vaimon, hänen älykkään oloisen, syöpää sairastavan äitinsä, isoveljensä joka oli Karl Oven freesimpi kaksoisolento ja lapsistakin näytettiin välähdyksiä. Häntä haastateltiin maagisessa Etelä-Norjan luonnossa, vuorilla, vuonoilla ja avomeren rannalla ja hänen harmaantunut habituksensa sulautui täydellisesti talvimaisemaan.

Teos kyllä vangitsi minut niin, että luin sen reilussa vuorokaudessa, vaikka se ei ollut helppolukuinen. Pidin teoksessa erityisesti kielestä ja norjalaisen arkielämän kuvauksista, esimerkiksi ruokaan ja musiikkiin liittyvistä oivalluksista. Knausgårdilla ja minulla on samanlainen musiikkimaku ja minusta hieman vanhempana olemme käyneet läpi samantyyppisen musiikillisen kasvuprosessin – hän esimerkiksi kirjoittaa valloittavasti  The Pixies-yhtyeestä, johon minulla liittyy vahvoja muistoja. Ottaen huomioon että teoksen kantava teema on isän kuolema, romaani on ylistyslaulu elämälle kaikissa sen muodoissaan. Knausgårdilla on taito vetää lukijansa sellaisille epämukavuusalueille, ettei teosta suositella herkkähermoisimmille, mutta loppujen lopuksi ainakin tämä ykkösosa koostuu melko tavallisista ihmiselämän kriiseistä ja käännekohdista. Epämukavuus tässä teoksessa liittyy alkoholismiin, likasiivoisuteen ja vanhuudenhöperyyteen. Jouduttuaan tyhjentämään isoäitinsä talon järkyttävästä paskasta Karl Oven ja hänen veljensä Yngven suhde syvenee ja saa uusia merkityksiä, ja mielestäni tämä juoni oli teoksen pelastusrengas, se inhimillinen ulottuvuus, joka veti muuten karun kerronnan takaisin tolkullisuuteen ja inhimillisyyteen. Siivouskohtaukset ovat sen verran eeppisiä, että ne nostivat kerronnan aivan uudelle tasolle.

Teosten vastaanotto on ollut myrskyisää mm. seuraavista syistä: 1) Knausgårdia pidetään itsekkäänä narsistina, joka käyttää hyväkseen läheisiään vain rikastuakseen, 2) läheisten vakavien ongelmien inhorealistista kuvausta pidetään epäeettisenä, 3) lukijoiden on ollut vaikeaa ymmärtää fiktion ja omaelämäkerran rajapintoja ja eritoten ottaa teoksia vastaan fiktioina. Ensimmäistä syytettä en missään nimessä allekirjoittaisi, sillä mielestäni teos on kaikkea muuta kuin napanöyhtäinen.  Knausgård ei vello omissa komplekseissaan, vaan kuvaa pikemmiten suhteitaan muihin ja ympäröivään maailmaan paljastaen välillä liikuttavaakin herkkyyttä. Lapsuuden kuvaajana hän on suorastaan loistelias. Toisen syytteen ymmärrän, mutta muistaa pitää, että Knausgård kysyi kaikilta elossa olevilta päähenkilöiltä luvan heistä kirjoittamiseen ja on ollut heidän kanssaan yhteyksissä kirjoitusprosessin aikana. Kolmannen ongelmakohdan ymmärrän parhaiten, se hämmensi itseänikin lukijana ja voin kuvitella, kuinka paljon se on hämmentänyt norjalaisia, joista monet pystyvät bongaamaan teoksista tuttujaan. Tavallaan kirjoista on tullut juorukalentereita tai paikallisen Seiskan korvikkeita norjalaisten työpaikkojen kahvihuoneissa, mikä ei todennäköisesti ollut kirjailijan tarkoitus.

Minua ensimmäinen taistelu inspiroi mm. kirjoittajana. Paikoitellen teoksesta löytyi filosofisia helmiä ja pohdintoja kirjallisuuden ja taiteen olemuksesta. Nämä pohdinnat vetävät arkista kerrontaa ylöspäin ja kuljettavat lukijan mielenmaisemasta toiseen. Jaan Knausgårdin kanssa erityisesti kirjoittamiseen liittyvän angstin, ja erityisesti tämä ajatus lohdutti:   ”Kun ihminen tietää liian vähän, mitään ei ole olemassa. Kun ihminen tietää liian paljon, mitään ei ole olemassa. Kirjoittaminen on sitä, että vetää tietämisemme varjoista esiin sen mikä on olemassa. Siitä kirjoittamisessa on kyse. Ei siitä mitä tapahtuu, ei siitä millaisia toimintoja siinä tapahtuu, vaan siinä, omassa itsessään. Siinä se on kirjoittamisen paikka ja tavoite. Mutta miten sinne pääsee?” (s. 216)

Joudun hankkimaan toisen taistelun käsiini pian, sillä olen jo koukussa. Kolmaskin näyttää olevan suomennettu, mutta siitä eteenpäin taisteluja joutuisi lukemaan ruotsiksi tai norjaksi. Vaikka luen ruotsiksi kevyttä viihdekirjallisuutta, luulen, etteivät hermoni riittäisi Knausgårdin tiiliskiviin toisella kotimaisella. Suomentaja Katriina Huttuselle kiitos oivaltavista sanavalinnoista ja sanonnoista. Knausgårdin taistelut eivät ole koomisia, mutta hänen seniilin isoäitinsä puhuessa nauroin, osaksi onnistuneen suomennoksen ansiosta.

Mainokset

Maailman lempein feministi

Poistokirjoista löytyi taas varsinainen helmi, EEeva_Kilpieva Kilven Naisen päiväkirja vuodelta 1978. Kilpi on tuntunut sielunsisarelta siitä asti, kun luin hänen ensimmäisen teoksensa (taisi olla Elämän evakkona, äitini hyllystä joskus nuorena), mutta nyt hänen tuotantoaan tutkiessani huomaan, että runojen lisäksi olen lukenut häneltä vain kaksi romaania. Enemmän olen kai seurannut Eevan haastatteluja ja julkisuuskuvaa. 85-vuotiaaksi naiseksi Eeva jaksaa edelleen sekoittaa korttipakkaa ja yllättää. Toivon saavani hänen uusimman teoksensa Kuolinsiivouksen (WSOY 2012) pian käsiini. Toivoisin myös, ettei kohtalokkaalta kuulostava teos jäisi Kilven viimeiseksi.

Naisen päiväkirjan piti alun perin olla yksityinen sivutuote romaania kirjoittaessa savolaisella kesämökillä, mutta hän huomasi tekstin kantavan ehkä paremmin kuin romaanin tekele ja se julkaistiin. Päiväkirjassa Eeva pohtii suhdettaan aikuistuviin poikiinsa ja luontoon, omaa eristäytyneisyyttään, taistelua masennusta vastaan ja sukupuolista halua. Tuona kirjoituskesänä hän on torjunut  brittirakastajansa Robinin vierailuyrityksen – miehen jonka mökkinaapuritkin jo tuntevat edellisten kesien retriireistä. Samalla hän haikailee myös Stanislavin ja Julianin perään – kaikille kansallisuuksille löytyy oma paikkansa kirjailijan sydämessä. Kaupunkioloissa hän kamppailee myös irstaiden miespuolisten fanien seksinanelusoittojen kanssa. Eevan miessuhdemietinnät tuntuvat tutuilta: kaukosuhteet ovat omanlaisensa turva, sillä niissä yhteistä elämää voi säännöstellä oman sietokykynsä mukaan.

Syy erakkouteen on selvä: Eeva ei halua passata ketään, vielä viittäkymppiä lähestyessäänkin hän kamppailee perinteisen karjalaisen naisenmallin ja oman taiteilijuutensa ristipaineissa. Mökkivieraiden käynnit piristävät, mutta samalla hän nauttii erityisesti heidän lähdöistään ja niiden jälkeisistä yksinäisistä illallisista, joiden kohokohta yleensä on puoli pulloa olutta ja voileipäkeksejä marmeladilla.

Eevan feminismi on hirvittävän käytännöllistä ja epäfanaattista. Hän ei käy sotaa ketään vastaan, mutta pitää itsestäänselvänä, että kankeita käsityksiä sukupuolesta pitää tuunata. Hän antaa esimerkkiä tekemällä, ei niinkään kirjoittamalla. Oikeastaan miessuhde- ja seksipohdintoja radikaalimmalta tuntuvat hänen ajatuksensa poikien kasvatuksesta. Hän on kyllästynyt elättämään kahta täysikäistä vielä kotona asuvaa pojan retkaletta, joista toinen ei meinaa edes selvitä ruotsin ehdoista. Hän pelkää olleensa huono äiti eikä haluaisi pojista kasvavan naisten alistajia, vaikka välillä merkit viittaavat siihen suuntaan. Kirjailijana hän myös odottaa poikien kirjoittavan hänelle kesämökille, elleivät pysty käymään. Suhde lapsiin vaihtelee päivä päivältä, ja ”huono äiti” käyttää huomattavan paljon aikaa poikien tulevaisuudesta huolehtimiseen.

Kilpi on kirjailijana poliittisen epäpoliittinen, maailmanpolitiikka kiinnostaa, mutta Suomen puoluepolitiikka ei. Hänelle 70-luku oli hankalaa aikaa, sillä paineet tunnustaa väriä olivat suuret. Suurimpana poliittisena linjauksena hänellä tuntuu olevan luonnonsuojelu ja ekologisuus – teemat jotka kirkastuvat kohti kypsempää uraa. Mökillä hän nauttii villeistä vuohenputkiniityistä, käärmeiden ja hiirten eksymisestä sisätiloihin ja hirvien visiiteistä hänen tiluksilleen. Hän haaveilee menestysromaanin kirjoittamisesta siinä toivossa, että niillä rahoilla hän voisi estää avohakkuut ja kiinteistövälittäjien ahneuden kesämökkikolonniansa lähistöllä.

Eeva Kilpi ja Kyllikki Villa kuuluvat suomalaisen kirjallisuuden ykkösidoleihini. Kilpi on kirjoittajana enemmän Suomi-keskeinen ja keskittyy sisäisiin matkoihin ehkä vielä erakkomaisemmin kuin Villa, joka yksinäisillä matkoillaan edelleen vanhana rouvana nauttii pienestä flirtistä valtamerilaivojen pursereiden kanssa. Kilpi ei flirttaile kenenkään kanssa missään, hän tuntuu vain lähettävänsä vanhenevia eksiään takaisin vaimojensa lihapatojen äärelle. Muuten Villan kotimaan päiväkirjoissa ja Kilven pohdinnoissa on paljon yhteistä. Villa tosin elätti vain yhtä lasta, joka kulki hänen mukanaan mantereelta toiselle – äidin ja tyttären suhde vaikutti helpommalta kuin Kilven kuvaama suhde poikiin.

Naisen päiväkirja on loistavaa kesälukemista ja erityisesti mökkilukemista, joten suosittelen sitä kaikille, jotka eivät vielä ole pakanneet kassiaan kesälaitumille. Teos sopii loistavasti myös miehille.

Kuinka tulla kirjailijaksi – päivitetty versio

EsikoiskirjailijastakirjailijaksiAvainPosti toi inspiroivan tutkimksen, Pirjo Rautiaisen Esikoiskirjailijasta kirjailijaksi (2013, Avain). Häpeällisen vähän tulee uutta tutkimuskirjallisuutta luettua, mutta viimeisen kahden kuukauden aikana olen tsempannut saralla enemmän kuin vuosiin. Sukupuolentutkimusta on tullut päivitettyä ahmimalla, samoin kehitystutkimusta. Rautiainen on taustaltaan kulttuuriantropologi, mutta tämä teos tuntuu rehelliseltä työelämäntutkimukselta. Hän on aiemmin kirjoittanut mielenkiintoisia pohdintoja etnografisesta kenttätyöstä ja erityisesti sen fyysisestä, materiaalisesta puolesta, mutta tässä tutkimuksessa ei liikuta sillä osastolla. Pääpaino on tutkittavissa, ei tutkijan omassa positioinnissa. Tavallaan tätä voisi pitää myös kulttuurintutkimuksena ja miksei kirjallisuudentutkimuksena, jos sellaiseksi ymmärretään myös tekstin ulkopuolisten olosuhteiden analyysi ja kritiikki. Kirja soveltuu sekä alan tutkijoille että kirjailijan uraa harkitseville. Mikään virtaviivainen opaskirja se ei ole alaa harkitseville, mutta realistinen dokumentti alan muuttuvista haasteista.

Tutkimus koostuu pitkistä haastattelupätkistä, joissa 35 haastateltua anonyymia kirjailijaa pääsee ääneen. Teemana on siis ammatillinen kehitys esikoiskirjan julkaisun jälkeen ja uran vakiintuminen, askeleet kohti vakavammin otettua kirjailijuutta. Eniten käsitellään toimeentulon konkretiaa, urakehitystä ja markkinointia/mediajulkisuutta. Koska olen seurannut alaa, tuntenut muutamia ammattikirjailijoita läheltä ja opiskellut luovaa kirjoittamista kirjoittajakoulussa, tutkimus ei varsinaisesti avannut silmiäni kirjailijan työn realiteeteille, mutta jotain uutta tarttui haaviin.

Tutkimuksessa minua kiinnostivat seuraavat teemat:

-yksinäisyys vs. julkisuus ja kirjailijan kapasiteetti sietää molempia, löytää hyvä balanssi näiden välillä

-kirjailijan uran mieltäminen yksityisyrittäjyydeksi, riskinotto ja töiden rationaalinen suunnittelu

-kirjailijan ura vs. tekstityö ja näiden vuorottelu, esim. kolumnien pitäminen (jostain syystä likainen mieleni muuntaa tekstityön seksityöksi ja osittain kai sitä se onkin)

-maakuntamatkat pienille paikkakunnille, kirjastojen kirjallisiin iltamiin – ”jalkatyön” merkitys (varmasti sama kuin antropologeilla kenttätyö! jos olisin kirjailija, tästä osuudesta pitäisin eniten)

Bloginpitäjälle hauskinta oli lukea kirjailijoiden omia pohdintoja blogien seuraamisesta. Monet tuntuvat löytävän blogeista rehellisempää palautetta kuin lehtien kritiikeissä niin hyvässä kuin pahassa. Ainakin itse luen lehtikritiikkejä ja blogeja rinnakkain, mutta usein lukupäätöksen teen vasta jonkun hyvän blogistin positiivisen arvion perusteella. Yleensä blogiarviot päihittävät ainakin maakuntalehtien kritiikit, joissa kirjoja usein esitellään kielellä, jota Pihtiputaan mummokin voi ymmärtää. Paikallisen AL:n kirja-arvioita en ole lukenut vuosiin, vaikka ahneena hamstraajana kannan kotiin sen ilmaisnumeroita kaupungilta harva se päivä. Jostain syystä etsimiäni kirjoja aina arvioidaan joko Keskisuomalaisessa tai Savon Sanomissa (kirjamakuni lienee sitten välisuomalainen). Niidenkin arviot enimmäkseen päihittävät AL:n. Pohjoissuomalaisten lehtien kritiikit ovat usein tasokkaampia kuin Väli-Suomen. Tästäkin tutkimuksesta tosin välittyi ajatus, että ainoa varteenotettava ja merkittävä kritiikki löytyy Hesarista. Pienistä kulttuurilehdistä tai Parnassosta ei paljoa puhuta.  Tällä kentällä blogit ovat todellinen vaihtoehto lehtien kritiikeille.

Koska nykymaailmassa monilla kirjailijoilla on myös oma blogi, jossa he joko kommentoivat luovia prosessejaan tai ruotivat kollegoidensa teoksia, roolit ja valta-asemat sekoittuvat. Blogimaailma on tuonut ainakin demokratisoitumisen mahdollisuuden kirjailijoiden ja lukijoiden vuorovaikutukseen.  Mikään ei ole niin hauskaa kuin saada palautetta kirjailijoilta itseltään blogin kommenttiosioon. Ja samalla kirjallisuusblogi voi johtaa kutsuihin joihinkin seminaareihin tai muihin kirjallisiin tapahtumiin.

Aion palata Rautiaisen tutkimukseen paremmalla ajalla varsinkin, jos joskus kävisi niin, että saisin jonkun keskeneräisistä fiktioistani lähetettyä kustantamoon. Koska itse kuulun kirjoittajana pahimpaan huithapeli-liigaan (osa hyvistäkin teksteistäni on kadoksissa tietoteknisten ongelmien vuoksi, en osaa koskaan pyytää palkkiota mistään työstä, ”uran suunnittelu” kuulostaa yhtä puisevalta kuin visiitti ison kaupungin TE-keskuksen peruspalvelutiskille, silloin kun edelläsi on 70 vuoronumeroa eikä laukussa ole edes suklaapatukkaa tai huonoa romaania), minulle kirjassa esitetyt ajatukset mentoroinnista ja perehdytyskurssista olisivat luultavasti elintärkeät. Vaikka tämä on tutkimusta, rivien välistä löytää paljon käytännön vinkkejä uralle valmistumiseen, erityisesti esiintymiseen ja mediajulkisuuden hallintaan. Teoksen lopussa on vielä kolmen sivun ohjelista uraa vakavasti harkitseville. Joka suhteessa pätevä ja hyödyllinen paketti.

Sikajuhlilla

Tampereen Kaukajärvellä on lempilähiöpubini Kivitasku. Löysin sen alun perin takavuosina tutkimusreissuillani, kun minulla oli usein luppoaikaa tapaamisten välillä ja huomasin, että rauhallinen baari oli erinomainen paikka kirjoittaa keskellä päivää. Kovin vähän olen Tampereella asuessani harrastanut baareissa kirjoittamista, mikä aiemmin oli yksi mieliharrastuksistani. Muutenkaan sitä kantapaikkaa ei ole löytynyt, sillä elämä on valunut liikaa sosiaalisen median ympyröihin omalla kotisohvalla. Oma paikallisemme, Hallilan pubi, on kohtuullisen siisti paikka myös, mutta sillä ei ole mitään omaa profiilia tai linjaa. Olen lähinnä käynyt siellä silloin, kun olen lukinnut itseni ulos ja odottanut jälkikasvun saapumista kotiin.

Kivitaskuun on meiltä kotoa nelisen kilometriä matkaa, mutta matkan jaksaa joskus tehdä kaukaakin, varsinkin kesällä pyörällä. Reissuun voi yhdistää toisenkin mansikkapaikan, Haiharan kartanon taidekeskuksen, jossa myös on viihtyisä kahvila. Jos vielä lenkkiin yhdistää ”maisemareitin” eli Kaukajärven ja Annalan välisen rehevän lehtometsän läpi kulun, tarjolla on monipuolinen aisteja hyväilevä paketti.

Kivitasku on idyllisen puistokadun päässä mäntyisellä kukkulalla ja pubissa on valtavat maisemaikkunat, mikä tekee paikkaan aivan omanlaisensa tunnelman. Pubi järjestää erilaisia teemailtoja (esim. karaoke ja tietovisat) ja monet käyvät siellä pelaamassa biljardia. Kaikki muut Kaukajärven baarit ovat pelottavia ördäysmestoja, mutta Kivitasku onnistuu tarjoamaan asiakkailleen muutakin kuin tuoppeja. Omistajapariskunta ovat perulaisia, heillä on aivan oma tyylinsä pitää baaria, ja luulen, että se on vaikuttanut paikan meininkiin positiivisesti myös suomalaisten asiakkaiden taholla. Paikassa käy nuorta ja vanhaa väkeä kaikilta elämän poluilta. Ihmiset juttelevat toisilleen. Mutta voi sinne mennä lukemaan kirjaakin, rauhallisia nurkkia löytyy.

Paikan erikoisuus on jokavuotiset sikajuhlat, tänä vuonna satuin niiden keskelle kahdesti, alkukesästä sattumalta, toisen kerran mainoksen kutsumana. Talo siis tarjoaa ruoat kaikille asiakkaille pari kertaa vuodessa. Alkukesästä tarjolla oli salaatteja ja possun paistia, nyt syksyllä he laittoivat maukasta perulaista possu-makkarapataa lisukkeineen. Paljon mitään en perulaisesta keittiöstä tiedä, mutta ruoka oli maukasta ja melko tulista. Nälkä lähti hyvin ja onneksi kävelymatkaa kotiin oli reippaasti, niin edes pieni osa kaloreista putosi tien penkalle.

Molemmilla kerroilla tupa on ollut täynnä, ja väki ilmeisen tyytyväistä – tietysti, koska meistä näin ruhtinaallisesti huolehditaan. Toivon, että tempaukset lisäävät asiakasmäärää myös tavallisina arki-iltoina.

Muistoja Joen kaupungista

Asuin äitini kanssa Joensuussa pienenä, kun hän teki opetusharjoittelua Joensuun yliopistossa. Taisin olla neljävuotias ja asumista kesti max. puoli vuotta. Asuimme viikot siellä ja matkustimme joka viikonloppu junalla oikeaan kotiimme Mikkeliin. Matka tuntui loputtoman pitkältä. Pieksämäen asemalla soi jo silloin blues.

Junamatkat olivat maagisia, niihin liittyi paljon outoa ja kummaa. Ensinnäkin pienen kokoni puolesta matkustin ilmaiseksi, vaikka olin jo täyttänyt 4 vuotta (4 vee oli lapsenlipun ikäraja 70-luvulla). Kerran hyvää tarkoittava täti jututti minua ja kysyi ikääni. Totuuden torvena vastasin: ”minä olen neljä, mutta äiti sanoi, etten saa sanoa sitä kenellekään.” Kuultuaan tämän äidilläni helotti posket nolostuksesta koko loppumatkan.

Viinijärveltä junaan nousi aina outo ilmestys, paikallinen transumies. Sillä oli karvaiset jalat, korkkarit  ja minkkiturkki. Peruukki ja paljon meikkiä. Kysyin äidiltä: ”ei oo setä, ei oo täti, mikä tuo oikein on?” Äiti yritti parhaansa mukaan hiljentää minua. Raukkaparalla ei ollut sanastoa selittää lapselle, mitä tarkoittaa transu. Ei sellaista sanaa käytetty 70-luvulla. Luultavasti äiti päivitteli minulta muka-salaa miehen ”kaksneuvoisuutta”. Teki kaikkensa, etten katsoisi siihen suuntaankaan. Mutta minä aina oikein odotin, että mies tulisi junaan. Usein hän sattuikin samaan junaan ja jopa samaan vaunuun. Silloin ei koskaan ollut tylsää.

Kamalinta oli junaan ehtiminen Joensuussa. Jalkani olivat liian lyhyet ja olin vasta luopunut rattaista 3-vuotiaana. Olin jo silloin liikuntaa vieroksuva kirjatoukka. Olimme aina viime tipassa ja äiti roikotti minua kädestä kasseineen pitkää siltaa pitkin. Marisin ja kiukuttelin, olisin halunnut mennä bussilla. Usein ehdimme asemalle niin, että juoksimme jo melkein liikkuvaan junaan. Minä pelkäsin ns. rautavaunuja, niitä ruosteenvärisiä, jotka näyttivät vankilan selleiltä. Huusin aina: ”Rautavaunuun en mene!” Nykyiset siniset P-junien vaunut olivat silloin uusinta uutta ja rakastin niiden mukavia penkkejä. Matkustus rautavaunussa silloin, kun sinisissä vaunuissa ei ollut tilaa, oli traumaattista.

Kun nyt aikuisena palaan Joensuuhun, lapsuuden muistot aktivoituvat pikkuhiljaa. Luulen, että asuimme kerrostalossa lähellä ortodoksista kirkkoa, asemalta päin katsottuna torilta oikealle. Ainakin ne ”hoodit” tuntuvat nyt oudon tutuilta. Asunto kuului jollekin äidin vanhalle sukulaiselle, oliko hän sairaalassa vai jo kuollut, sitä en muista. Olin päivähoidossa jonkun samassa talossa asuvan mummon luona, joka pelasti äitini pinteestä vieraassa kaupungissa. Mummon nimeä tai päivien kulkua en muista. Mitä teimme asunnossa iltaisin, sitäkään en muista. Luultavasti emme olleet siellä paljoa. Luultavasti kyläilimme sukulaisten luona Joensuun laitakaupungilla ja Jakokosken kylässä Kontiolahdella. Noina aikoina oltiin vielä sukurakkaita. Tavallaan äiti palasi opintojensa kautta toiseen kotiinsa, hänen äitinsä konnuille, paikkaan, josta hänkin oli kotoisin. Hän oli viettänyt siellä kaikki nuoruutensa kesät heinätöissä, häntä tarvittiin siellä työvoimana. Karjala todellakin eli meissä. Minun äitini, puoliksi karjalainen, tunsi olonsa kotoisaksi siellä, omiensa parissa. Äidin tädit ja serkut pitivät meistä huolta, antoivat piirakoita tuliaisiksi. Opin tuntemaan, mikä on kukkonen, sultsina ja vatruska.

Lapsuus on vieras maa aina, siitä kirjoittaminen on matka toiseuteen itsessä. Minä vietin lapsena parikin jaksoa diasporassa äidin opiskelun ja hankalan työtilanteen takia. Totuin matkalaukkuelämään jo pienenä ja sillä tiellä olen ollut koko ikäni. Aina jollain asemalla marisemassa, palelemassa, soittamassa suuta ventovieraille, puhelemassa lämpimikseni. Nyt tilanne on mennyt niin krooniseksi, että ahdistun, jos joudun viettämään kokonaisen kuukauden paikallani.  Matkat Karjalaan ovat juurevia matkoja, paluumatkoja, joskus jopa kotimatkoja. Sieltä palatessani mieleni ei ole levoton, vaan tunnen oloni tyyneksi ja vahvaksi. Koen saavani takaisin, jotain, josta minut on tehty.

Ajatus liikkuvuudesta

Kunnon mies sotkee kirkolle pyörällä. Autojakin on, mutta aina ei olla ajokunnossa. Eikä autoa tarvita hotapulverin ostoon. Autolla lähdetään asioille, kuten Pieksämäelle putelin hakuun tai Mikkelin raveihin.

Sitten tulee aika miehen elämässä, kun auto pannaan talliin museoitumaan. Ehkä autossa käydään vielä istumassa, lukemassa kirjaa tai raapimassa päätä, mutta korttia ei enää uusita. Päätetään yksimielisesti, että ajot ovat tältä erin ohi. Pyörällä pääsee edelleen, niin kauan kun koivet jaksaa kantaa.  Pyörällä käydään Matkahuollon laiturilla laskemassa tulijoiden päät.  Sitten ajetaan sairaalan rantaan verkon nostoon.  Pyörän sarviin nojataan, kun tavataan tuttuja raitilla.

Kun papat halttaantuvat, ne saavat terveyskeskuksesta rullapotkurin. Potkurilla mennään vuosikymmen. Sitten tulee rollaattori. Sitten hauta.

(Kuva Suomen Urheilumuseon kokoelmista: 1925. Isoisäni Lennart Manninen ystävänsä Taunon kanssa Kangasniemen raitilla. Lennart on vasemmalla, hänellä on ikää 15 vuotta.)

 

 

Aamiaiseksi pääkalloja

Pateettinen aloitus vakavamieliselle postaukselle, mutta never mind. Kaunokirjalliset kiinnostuksen kohteeni kulkevat sykleissä, en ole pitkiin aikoihin seurannut Kanadan kirjallisuutta, joten on taas korkea aika.

Kim Echlinin romaani Kadonneet (2009) tarttui käteeni sattumalta Hervannan Kirja-Kärkkäisen alekorista 2 eurolla. Aikamoinen löytö, uudehko Keltaisen kirjaston teos dumppaushinnalla. Echlin on v. 1955 syntynyt kirjailija, tutkija ja kirjoittamisen opettaja, jonka kansainvälinen läpimurto tapahtui vasta tämän teoksen kautta. Tutkijana Echlin on perehtynyt Kanadan alkuperäiskansojen tarinankerrontaan, mikä heijastuu myös tämän romaanin tyylistä ja rakenteesta.

Kanadan naiskirjallisuuden lähihistoriassa on muitakin toivoa antavia tarinoita naisista, jotka breikkasivat vasta kypsässä keski-iässä. Esimerkiksi Carol Shieldsin (1935-2003) kirjailijanura on inspiroinut monia keski-ikäisiä naiskirjailijoita: Shields eli ensin täyden elämän vaimona, äitinä ja yliopiston hallintohenkilönä ja kypsytteli tekstejään kaikessa rauhassa ennen ilmiömäistä maailmanmenestystä.

Maa on tuottanut myös menestyviä eläkeläiskirjailijoita. Asuessani siellä kävin 82-vuotiaan Sophia Mustafan esikoiskirjanjulkaisubileissä; Mustafa ehti julkaista vielä toisenkin teoksen ennen kuolemaansa. Tästä päättelisin, että Kanada on kaikenikäisten ihmisten kirjoittamiseen vakavasti ja kunnianhimoisesti suhtautuva maa.  Jos oma kirjoittamiseni vähänkään tästä edistyy, lähtisin mielelläni uuteen oppiin Kanadaan.

Kadonneet ryöstettiin käsistä Frankfurtin kirjamessuilla ja käännettiin siltä istumalta 16 eri kielelle. Kambodzan verisestä historiasta ei ole paljoa syntynyt kaunokirjallisuutta, ainakaan eurooppalaisilla kielillä. Romaani on perinteinen rakkaustarina, paikoitellen jopa kökkö ja kliseinen, mutta poliittis-historiallinen puoli antaa ajattelemisen aihetta. Anna ja Serey tapaavat nuorina rakastavaisina Pol Potin hirmuvallan aikana Montréalissa. Serey on nuori opiskelija, jonka keskiluokkaiset vanhemmat onnistuivat heittämään länteen opiskelemaan ennen Kambodzan rajojen sulkeutumista. Poika ei ole kuullut perheestään vuosiin ja pelkää pahinta. Kun maahan pääsee taas matkustamaan hän palaa etsimään kadonnutta perhettään.

Anna ei voi unohtaa Sereytä, hän rakentaa koko nuoruutensa kaipuun keskelle. Hän palaa etsimään miestä kymmenen vuoden hiljaisuuden jälkeen, löytäen maasta edelleen jäätävää pelkoa, sekasortoa ja silmitöntä väkivaltaa. Sereykin löytyy, pari muuttaa yhteen ja lapsikin on tulollaan; sen jälkeen kaikki hajoaa taas palasiksi ja päädytään samaan kauhun kierteeseen kuin vuosikymmen sitten. Anna ei loppujen lopuksi koskaan saa selvää, mitä Serey tekee työkseen ja millaisia kauheuksia hän on elämässään kokenut.

Jotkut seksikohtaukset hihityttivät. Ihmetyttää, kuinka pitkän linjan kirjoittamisen opettaja onnistuu viljelemään sellaisia latteuksia kuin: ”Otin vastaan sinun kosketuksesi ja sait tuntea syvyyteni, kun me synnyimme toisiimme kipeällä nautinnolla. /…/me ahmimme toisiamme kuin kannibaalit ja huohotimme kuin rukouksia.” (98-99)  No, kaikilla kirjailijoilla on sokeat pisteensä. Yleensä suutarin lapset kulkevat ilman kenkiä.

Pidin teoksessa eniten Phnom Penhin sodanjälkeisen arjen kuvauksesta, kaikessa tuskassa ja brutaaliudessaan. Päähenkilö Anna saa ystäviksi mopotaksikuski Maun ja tämän perheen, jotka ovat eläneet pitkään Thaimaan pakolaisleirillä. Maun vaimo on saanut leirillä kaksi lasta onnistuen välttämään pakkosterilisaation. Vaimo ei puhu englantia, eikä muutenkaan uskalla puhua länsimaiselle naiselle omista kokemuksistaan, mutta tulee hoitamaan tätä kuolleen lapsen synnytyksen jälkeen keittäen erikoisteetä ja pyrkien imemään pois Annan tuskan. Ihmisten sydämellisyys ja ystävällisyys tunkee läpi sellaisissakin tilanteissa, joissa kadulle on juuri ammuttu iso kasa vauvoja ja pikkulapsia.

Myös buddhalaisuuden kuvaus on lempeää ja lohduttavaa. Teos myös pursuaa hauskoja khmerinkielisiä sanontoja, jotka auttavat pääsemään sisään kansan arkiseen viisauteen. ”Älä anna vihaisen miehen pestä astioita, älä anna nälkäisen miehen vartioida riisiä.”

Loppupeleissä romaanista jäi vahva elämys ja kirjoittamiseen rohkaiseva mieli. Kadonneet ei ole tyypillinen sotadokumentti, vaan onnistuu eritoten kaunokirjallisena teoksena, jossa on selkeä rakenne ja paikalliseen kulttuuriin syvään luotaava, kunnioittavan utelias asenne.

Kuulun itse siihen ikäluokkaan, että minua käskettiin syömään loppuun aamiaiskauratyynyni (harvemmin puuron), koska Kamputsean lapsilla oli nälkä. Tänään sain aamiaiseksi Pol Potin armeijan jokiin heittämiä pääkalloja, joissa kyyhkyset edelleen pesivät.