Marttailusta, nuukailusta, köyhäilystä

Tammikuun omaehtoinen opintoteemani on hamstraaminen maailmanloppua tai muuta megakatastrofia varten. Aihe on monisyinen, ja herättää varmasti monissa suurta ahdistusta, vaikka ei omakohtaista kokemusta sivilisaation murtumisesta olisikaan. Keräilen siis kirjoja, joissa kerrotaan hamstraamisen, säästeliäisyyden ja varautumisen kulttuureista.

Laura Honkasalo tunnetaan enemmän romaanikirjailijana, mutta hän on myös kirjoittanut osittain omaelämäkerrallisen tietokirjan Nuukaillen, eli kuinka pelastin kukkaroni ja maailman (Kirjapaja, 2014). Moni varmasti osaa lukea nimen ironisesti, ja lempeä itseironia pelastaakin muuten maailmantuskaa täynnä olevan puheenvuoron kuluttamisesta.

Honkasalo itse koki elintasonsa laskun jäätyään kahden pojan yksinhuoltajaksi, eli elämä pakotti hänet päivittämään kulutustottumuksiaan rankalla kädellä. Suurimmaksi ilon lähteeksi tässä elämänvaiheessa nousivat erilaiset kädentaidot, varsinkin ompeleminen. Kirjailija hänessä innostui myös pula-ajan niksi- ja kokkikirjoista, joista tässä teoksessa on runsaasti nostalgisia makupaloja. Kotimaisten säästäväisyysoppaiden lisäksi tässä tutkitaan amerikkalaisia vaimonkasvatusteoksia, joista vanhimmat ovat 1800-luvulta.

Osa Honkasalon vinkeistä soveltuu vain hardcore-Martoille, sillä en tunne moniakaan, jotka harrastavat sisäelinten kokkaamista, sitruunapuiden kasvatusta siemenistä, tai alusvaatteiden ostamista kirpputoreilta. Viherkasvimarttailua ymmärrän paremmin kuin pula-ajan kokkailua, ja olin räjähtää nauruun, kun luin seuraavan muistutuksen: ”Älä kuitenkaan napsi pistokkaita neuvolan tai veroviraston aulasta, ainakaan ilman lupaa.”

Onneksi kirja muistuttaa meitä myös säästäväisyyden patologisista puolista, jotka estävät meitä elämästä elämäämme tässä ja nyt. Sekä hamstraaminen että minimalistinen elämäntapa voivat johtaa yhteiskunnasta eristäytymiseen. Itse olen ehkä eniten huolissani ihmisistä, joiden päivästä kuluu iso osa oman tavarasuhteensa työstämiseen. Sairaalloinen suhde tavaraan on yhteydessä esimerkiksi syömishäiriöihin, se vaan ulkoistetaan oman kehon ulkopuolelle.

Nuukaillen on pirtsakka ja sopivan vaihtoehtoinen lifestyle-teos, jota lukee ilolla, vaikka ei kaikista sen vinkeistä itse syttyisikään. Muutamien reseptien ja ompeluvinkkien vuoksi mielelläni omistaisin kirjan. Minusta on myös virkistävää, että fiktiota tuottavat kirjailijat voivat välillä julkaista tämän tyyppistä asiaproosaa. Toivon, että näiden elämäntapateostensa kautta Honkasalo on myös saanut uusia lukijoita fiktiolleen.

Kuinka minulle sitten tätä kirjaa lukiessani kävi? Innostuin kovasti Honkasalon kenkä- ja käsilaukkumuistelmista ja päädyin tuntikausiksi eri verkkokauppojen sivustoille metsästämään uutta käsilaukkua. Verkkoshoppailua en ole sattuneesta syystä harrastanut vuosiin. Siitä en kuitenkaan kieltäytyisi ideologisista syistä, koska se on yllättävän rentouttavaa ja terapeuttista.

Leninki rapujuhlille

Tavaroista luopuessa olen etsinyt aiheesta kertovia blogeja. Aika monethan harrastavat kirpparilöytöjensä kuvaamista nettiin. Tämä osasto ei kiinnosta, mutta eteeni on tullut kaksi hulvatonta blogia,  jotka naureskelevat koko harrastukselle.

Suomalainen Paskat kirppislöydöt (http://paskatkirppisloydot.blogspot.fi) on parinkymmenen ”agentin” yhteisyritys, jossa he kuvaavat kirppisten helmiä ympäri Suomea. Aika moni postauksista on – ylläri ylläri – Tampereelta.  Ihmiset todella myyvät käsittämätöntä kamaa, kuten lyijykynän pätkiä, tamponeja ja tyhjiä kahvipusseja. Blogin tarkoitus on herätellä kansaa miettimään, mitä kirppareille vie ja kuinka tavaroita kannattaisi hinnoitella. Pelkään tietysti, että oma pöytäni päätyy kuvattavaksi, mutta jos niin käy, saanhan siitä vartin julkisuuden blogosfäärissä.

Amerikkalainen Regretsy (www.regretsy.com) on suomalaista blogia ilkeämpi, suorastaan ruokoton. Sen pitäjät etsivät aarteita sivustolta nimeltä Etsy, joka on käsityöläisten ja tuunaajien nettikauppa. Jos Paskoja kirppislöytöjä selatessani hihittelin myötätuntoisesti, Regretsy sai minut ulvomaan pahansuovasti. Amerikkalaiset osaavat ainakin omien taitojensa markkinoinnin eikä itsetunnossa ole häikkää. Ihan käsittämättömiä ”taideprojekteja” ihmisillä, kuten omista hiuksista ja kynsistä kodintekstiilien väsertäminen.  Oma osionsa on tietty erilaiset peniksiä ja vaginoita esittävät luomukset. Kuvissa poseeraa yleenä taiteilija itse sorvin äärellä tai oma luomus päällä, tosi pervosta kuvakulmasta nähtynä. Jotenkin sivusto huokuu ihmisten perimmäistä yksinäisyyttä:  nämä tosielämän mallit ottavat kuvia itsestään ja luomuksistaan ei pelkästään myyntitarkoituksessa, vaan myös saadakseen huomiota miehinä ja naisina. Ja mikäs siinä.  Varmaan tee-se-itsesivustolta löytää paremman heilan kuin baarista.

Tavallaan kumpikin sivusto on esimerkki postmodernista taiteesta: katselen kuvia ”löydettynä runoutena” tai kollaasina, periaatteella ”todellisuus on fiktiota käsittämättömämpää”. Vaikka blogien pitäjien perimmäiset tarkoitusperät eivät ehkä ole taiteelliset, he ovat onnistuneet tahallaan tai tahattomasti luomaan loistavaa kuvajournalismia. Kirjoittajana kuvittelen ihmistyyppejä ja koteja, joista aarteet ovat peräisin. Kirppisaarteiden kohdalla ehkä kiinnostavimpia ovat tavaroiden kuvaukset – vanhempi väki todella runoilee tuotteisiinsa myyntilauseita. Itsekin näin tänään kirpparilla mekon, jossa luki ”Leninki rapujuhlille”. Mietin, miksi juuri rapujuhlille. Ja millainen on myyjä, joka kertoo asiakkaalleen, missä vaatetta kuuluisi käyttää?

Minusta käsittämättömimpiä esineitä ovat kaikenlaiset telineet ja pitimet, kuten kännykän lepotuoli, kauhateline, teepussin asetti, ja kuvan kampateline. Nuottitelineen ja maalaustelineen vielä ymmärrän. Mutta kun ihmiskunnan kekseliäisyys keskittyy jonkun tavaran pitämiseen pystyssä toisen avulla, silloin alkaa mietityttää elämän tarkoitus.

 

Mietteitä poistoista

Kaupunkikodissani on 90 neliötä tilaa. Asumme hulppeasti kolmestaan, jokaisella meistä on 30 neliötä käytettävissämme. Silti kotiimme on pesinyt innokas hamsteri, joka tekee päivittäisestä elämästämme tukalaa. Neliömme täyttävät koriste-esineet, teinien urheiluvälineet (joka vuosi uudenkokoiset), aikakauslehdet ja about 3000 kirjaa.

Olen nyt muutaman päivän ajan roudannut kirpparille tavaraa, matkalaukullisen per päivä. Tämä ei vielä riitä, tavaran vähentymistä ei vielä näe silmin. Mutta ilahdun siitä, että kauppa on jo käynyt kohtuullisesti – meille joutava voi olla toisen aarre.

Kirjoista luopuminen on taitolaji. Välillä sydän särkyy, mutta sen kovettaminen kannattaa. Kirjoihin liittyvästä romantiikasta kannattaa luopua. Oma fiksaationi liittyy kirjojen kansiin. Keräilen kauniita kirjoja vain siksi, että ne näyttävät hyvältä hyllyssä. Esimerkiksi itämaisen filosofian osastoni on mittava, osan kirjoista olen lukenutkin, mutta tiedän, että ne juuri nyt ilahduttaisivat jotakuta muuta. Melkein kaikki teokset voi saada takaisin, jos niin haluaa. Ja yksi maailman seitsemästä ihmeestähän on Kindle-lukulaite (vaikka en ole vieläkään sen ahkerin käyttäjä).

Roudasin kirppikselle vasta n. 50 kirjaa, enimmäkseen suomenkielisiä pokkareita. Englanninkieliset eivät myy, valitettavasti. Ruotsin- ja ranskan- ja tanskankielisistä on turha edes puhua. Saan pitää Sartreni, Camus’ni, Strindbergini ja Blixenini. Mutta onneksi Tampereella ihmiset lukevat paljon ja kirpputoreilta löytää muutakin kuin Catherine Cooksonia, Kaari Utriota ja Laila Hirvisaarta. Kirpputorin pitäjä sanoi, että sinne kannattaa tuoda oudompaakin kirjallisuutta. En tosin tiedä, tarkoittiko hän ”oudolla” politiikantutkimuksen suomalaisia väitöskirjoja tai naistutkimuksen klassikoita 70-luvulta.

Varsinkaan ystävien ja kollegojen kirjoittamia kirjoja ei raaski heittää menemään, mutta olisiko suuri rikos siirtää osa ammattikirjallisuudesta vaikka kellariin nyt, kun on vaihtanut ammattia?

Kirjahyllyn harventaminen ilahduttaa minua. Tavoitteenani on saada kirjameri mahtumaan olohuoneen kolmeen hyllyyn. Haluan makuuhuoneen, jossa ei ole muita huonekaluja kuin sänky ja kirjoituspöytä. Tilan ottaminen haltuun turhilta tavaroilta on kokemuksellisesti yhtä hienoa kuin matkustaminen. Kodin laihduttaminen tuntuu myös helpommalta kuin omien kilojen. Jos onnistun tässä, sitten voin onnistua seuraavassakin dieettihaasteessa.

Olen ollut onnellisin elämässäni niinä aikoina, kun päivittäinen roinani mahtui muutamaan matkalaukkuun. Kun astioita on vain muutama, tiskiä ei kerry. Vaatteita ihminen tarvitsee noin seitsemän kertaa –  mikä ihanampaa, jos pyykkipäivä on vain kerran viikossa. Meillä on legendaarisen alhaiset vesimaksut nykyäänkin, mutta jos rationalisoisin pukeutumisemme, säästäisimme vielä lisää.

Pystyisin siivoamaan vaivatta, jos lattiapinta-ala olisi esteetön. Nyt se ei ole, sillä meillä on liikaa kenkiä ja lehtikasoja. Minusta ihmisen kuuluu omistaa yli 10 kenkäparia, mutta olisi kivaa, jos ne voisi säilöä vaikka kengille pyhitettyyn kaappiin. Nyt meillä on ameeboja kaikkialla. Kaappeihin ei mahdu mitään käyttötavaraa, koska ne ovat täynnä kaikkea tarpeetonta. Joudumme raivaamaan reittejä päästäksemme huoneesta toiseen.

Ehkä vihdoin olen oppinut reissuillani pistämään matkamuistojen ostamisen jäihin. Saan edelleen suuria kicksejä esimerkiksi keramiikasta, mutta tyydyn ottamaan valokuvia keraamisista ihmisten päistä. Ehkä minun kannattaisi mennä syksyllä työväenopiston keramiikkakurssille. Oma tekemä on niin paljon coolimpaa kuin souvenir shopista tuotu.

Ruoan ja juoman tuominen on niin paljon iloisempaa kuin posliinienkeleiden tai buddhanpäiden. Harmi vaan, ettei halpalennoilla voi tuoda haluamaansa ilman naurettavia lisämaksuja. Joskus vielä matkustan Italiaan minibussilla ja tuon tullessani viiden vuoden varaston viiniä ja oliiviöljyä. Mukaan mahtuisi pari alaikäistä afrikkalaistakin.

Viime talven näytelmässämme Mamut tuon salakuljettajanaisen nimi oli Volvo. Ehkä haluan tulla Volvoksi seuraavalla vuosikymmenelläni, joka alkaa pian.