Isänmaallista eskimoräppiä

Suomi100-juhlinnan kelmeässä jälkilämmössä, kun maamme hallitus on taas antanut köyhimmistä köyhimmälle lahjaksi risuja ja piiskaa, on aika tutustua taas vaihtoehtoiseen historiaan. Eteeni tupsahti Karri Paleface Miettisen Viides Maammekirja, eli ajatuksia suomalaisuudesta (LIKE, 2017).

Sen verran paljon olen Palefacen uraa medioissa seurannut, ja tuotantoon tutustunut, että teoksen sisällön suhteen en valmistautunut yllättymään. Varsinkin näkemykseni isänmaallisuudesta kulkee hyvin samoja ratoja hänen kanssaan. Pitkälti teos käsitteleekin kansallista identiteettiä, historian tulkintaa ja oikeutta oman näköiseen isänmaallisuuteen. Kaikki eivät välttämättä tunnista isänmaallisuuden ja nationalismin eroa, ja paljastaahan Miettinen itsekin, ettei hän esimerkiksi muista koulun historian tunneilta mitään opetusta vuoden 1918 tapahtumista.

Paleface on poliittinen aktivisti, mutta ei kovin syvällinen poliittisen historian tulkitsija. Koinkin, että teoksen anti oli enemmän kulttuurihistoriassa kuin poliittisessa analyysissa. Minua kiinnosti teoksessa varsinkin retket mustan rytmimusiikin maailmaan, josta sain paljon uutta tietoa. En ole koskaan kuullutkaan sellaisista Suomeen aikanaan muuttaneista legendoista kuin Eddie Boyd ja Lee Gaines, jotka tekivät elämäntyönsä Helsingissä. Myös suomiräpin, – hiphopin ja -reggaen lyhyttä historiaa käsitellään ansiokkaasti. Kirjassa olisi voinut olla ääniraita, ja ainakin se antaa paljon uusia kuunteluvinkkejä. Varsinkin saamerap alkoi kovasti kiinnostaa.

Kulttuurihistoriallisen annin lisäksi teokseen mahtuu myös aktivistin muistelmia, vaikka ei se omaelämäkerraksi taivukaan. Miettinen summaa vuosien varrella saamaansa vihapostia suht maltillisesti, vaikka onkin ollut Rajat kiinni- porukoiden silmätikkuna jo vuosia. Kirjan takakannen markkinapuheena voi toimia myös anonyymin vihaajan You Tube-kommentti ”vasemmistolaisesta porvaripaskasta, joka esittää neekeriä”. Palefacea vastaan on myös järjestetty ainakin yksi mielenosoitus, jossa vastustettiin hänen valitsemistaan Suomi100- juhlavuoden komiteaan.

Taiteen tekemisen näkökulmasta on tietysti palkitsevampaa jakaa vesiä kuin jäädä paitsioon. Vaikka jatkuvan kurapostin saaminen on henkisesti kuormittavaa, siihen voi myös asennoitua huumorilla.

Palefacen omat sukututkimukselliset pohdinnat olivat hauskoja. Pohjoissavolaiset ja turkulaiset geenit ovat kohdanneet Tampereella, ja mainitaan teoksessa myös suvun puutalo Nekalan Erätiellä, vain kivenheiton päässä siitä paikasta, jossa blogiani kirjoitan. Sukupohdinnoissa ja myös hiphop-muistelmissa teos asettuu kiinnostavaan ristivaloon esimerkiksi Koko Hubaran Ruskeat tytöt-esseekokoelman kanssa. Suosittelenkin näiden teosten lukemista yhdessä, sillä molemmat horjuttavat pinttyneitä Suomi-kuvastoja aivan esimerkillisesti.

Paikoitellen teosta lukiessani tuli olo, että se on mahdollisesti kirjoitettu lyhyellä aikavälillä. Ainakin yhden asiavirheen bongasin, eli Miettinen viittaa Jani Toivolaan adoptiolapsena. Onko kirjalla ollut lainkaan kustannustoimittajaa? Myös lennokkaan kirjoitustyylin vuoksi monet sinänsä tärkeät havainnot ja aihiot jäävät pelkän maininnan tasolle. Teokseen on lyhyeen tilaan ympätty suuri määrä henkilöitä ja ilmiöitä, mutta osa niistä jää pinnallisiksi raapaisuiksi. Mutta koska en ole lukenut yhtään aiempaa Maammekirjaa, en varsinaisesti tunnista genreä. Enkä varmasti tämänkään lukukokemuksen jälkeen säntää ensimmäisenä jahtaamaan Topeliuksen alkuperäistä teosta antivkariaateista.

Jotenkin koin, että teoksen ideaali kohderyhmä olisi nuorisossa, yläaste- ja lukioikäisissä, varsinkin niissä, joiden historian opiskelu takkuaa. Varmasti jotkut valveutuneet äidinkielen ja historian opettajat ottavatkin teoksen opetuskäyttöön. Tässähän käsitellään esimerkiksi siirtolaisuuden historiaa musiikin kautta suht seksikäällä ja raflaavalla tavalla. Musiikkipedagogina Paleface vaikuttaakin aivan oman sarjansa tekijältä, ja pedagoginen ote näkyy myös tässä tekstissä.

 

 

 

Kaikkihan me kaipaamme kohutaidetta

Viime aikoina olen alkanut kaivata jotain akateemista luettavaa, ja unettomina öinä olen lataillut joitain uusia kirjallisuuskriittisiä tutkimuksia, joiden lukeminen tosin usein toimii hyvänä unilääkkeenä.

Matti Mäkelä oli 1990-2000-lukujen ”kohukirjailija”, jonka teoksia en lukenut, koska hänet leimattiin rääväsuiseksi arkkisovinistiksi. Hän on pitkään toiminut myös kirjallisuuskriitikkona, enkä ole näihinkään arvioihin muistaakseni törmännyt. Nyt avasin hänen väitöskirjastaan toimitetun esseeteoksen ”Tämä ei ole taidetta.” Tabujen rikkominen kissan taposta mustaan marsalkkaan (Siltala, 2017).

Ensinnäkin haluan onnitella Mäkelää mainiosti toimitetusta populaarista tiedetekstistä. Tämä oli jouhevaa luettavaa, joka edelleen pysyi akateemisena, vaikka siitä oli poistettu turhat lähteet ja tieteellinen toisto. Onneksi en ole taustaltani ainakaan virallisesti kirjallisuuden tai taiteiden tutkija, vaan yhteiskuntatieteilijä. En siis pyri tässä minkäänlaiseen tieteelliseen arviointiin, vaan luen teosta puhtaasti maallikon perspektiivistä. Koin teoksen edustavan vahvemmin sosiologiaa kuin taiteiden tutkimusta, ja varsinkin, kun tässä analysoidaan useamman taiteen alan teoksia ristiin, tässä ei voida porautua kovinkaan syvälle minkään niistä erityiskysymyksiin.

Kirjallisuuden näkökulmasta Mäkelä ruotii erityisesti 1980-luvulla noussutta ns. pahan koulukuntaa, johon kriitikot laskivat mukaan mm. Esa Sariolan, Annika Idströmin, Olli Jalosen ja Matti Yrjänä Joensuun. Pääkohteena analyysissa on Sariolan kaksi teosta, joissa vieraantuneen city-ihmisen itsekkyys ja individualismi pääsivät tutkimuksen kohteiksi. Itse olen lukenut Idströmiä ja Jalosta, tosin myöhemmässä Jalosen tuotannossa ei taida enää näkyä näitä varhaisia merkkejä. Idströmin teoksen Kirjeitä Trinidadiin luin äskettäin uudelleen, ja olin teoksesta edelleen vaikuttunut (ehkä siinä jäätiin enemmän valon puolelle kuin hänen aiemmissaan teoksissa). Mäkelän arvio koulukunnan vaikuttavuudesta maamme kulttuurin kentällä on osuva: koska kirjailijat eivät itse käyttäytyneet huonosti eivätkä muutenkaan olleet näkyvästi esillä medioissa, he eivät teoksillaan onnistuneet järjestämään spektaakkeleja. Verrattuna Hannu Salaman 60-lukulaiseen räväkkään työväenluokkaiseen persoonaan Esa Sariola oli harmaata virkamiestyyppiä, eikä häneen persoonana kohdistunut vastaavaa kiinnostusta.

Mäkelän analysoimista ”kohuista” minulta on jäänyt huomaamatta vain yksi, Ulla Karttusen vuonna 2008 tekemä videoinstallaatio Neitsythuorakirkko, jossa oli esillä netistä imuroitua lapsipornoa. Tai varmasti luin tapauksesta, mutta se ei minua koskettanut tai kiinnostanut. Mainituista keisseistä olen aikanani ollut raivokkaan tuohtunut Teemu Mäen kissantappovideosta, tosin kuulin siitäkin vasta 2000-luvulla pitkän viiveen jälkeen, kun Mäki sai uuden paskamyrskyn niskaansa eläinaktivisteiltä. Katariina Lillqvistin Uralin perhosta olin katsomassa ensi-illassa, ja se oli näkyvä spektaakkeli poliisisaattueineen ja Mannerheimin sukuseuran edustajineen. Myös Erkko Lyytisen Suomen marsalkka-elokuvan vastaanotto kiinnosti, vaikka leffa oli järkyttävän nolo floppi.

Teos laittaa lukijan tutkimaan omia loukkaantumisen rajojaan, ja pohtimaan erilaisia moraalisia paniikkeja ympärillään. Mäkelä tutkii valittujen teostensa lisäksi reseptioestetiikkaa, eli tavallisen kansan reaktioita kohutaiteeseen, ja suhdetta julkisuuteen. Antropologisesta näkökulmasta havainto maalaiskansan haluttomuudesta joutua silmätikuksi oli kiinnostava, ja neuvot armeijan alokkaille pysyä joukkotilanteissa joukon keskellä yleistä mentaliteettia avaavia.

Moraalipaniikkien globaali vertaus länsimaisten ja islamilaisen maailman tuomitsemiseen on sekin aiheellista ja ajankohtaista, mutta olisi mielestäni vaatinut erillisen tutkimuksensa. Kiinnostavaa sekin, että Suomessa sarjakuvat ja pilakuvat eivät ole koskaan herättäneet suurta kohua, vaikka kyllä Kari Suomalaisen pilakuvista on postuumisti loukkaannuttu, varsinkin niistä, joissa hän ruoti 1990-luvun pakolaispolitiikkaa.

On tietysti erikoista, että väitöskirjassa pohditaan maailman pelastumista ja henkisen perinnön jättämistä lastenlapsille. Tällaiset keskustelut ovat tietty kiinnostavia, mutta menevät enemmän populaarin esseistiikan puolelle kuin tieteelliseen kirjoittamiseen. Ehkä näitä pohdintoja ei ollutkaan väitöskirjassa, vaan ovat esseeteokseen mahdutettuja lisäyksiä.

Onko Suomessa sitten harvinaisen matala kynnys leimata joku taiteen laji tekotaiteeksi tai ei-taiteeksi, sitä en osaa arvioida. Ehkä taiteen rahoitukseen liittyvissä keskusteluissa on esiintynyt vielä enemmän moraalista pöyristymistä ja tuohtumista kuin mitä on liittynyt näihin kohutapauksiin. Tämän teoksen inspiroimana haluaisin seuraavaksi lukea performanssi- ja käsitetaiteen historiaa.

Meri-Teijo: juurevaa työväenluokan historiaa

Viime viikolla pääsin veneilemään Suomenlahdelle Salon edustalla, ja uutena tuttavuutena reitin varrella oli Meri-Teijo. Tämännimisestä paikasta en ole koskaan kuullut, vain sitä vastapäätä köllöttelevästä Kemiönsaaresta, jota maantiedossa tumpelo noviisikaan ei kai ole voinut Suomen karttaa tutkiessaan ohittaa, niin suuri se on. Itselläni oli vuosituhanteen vaihteessa haave muuttaa luovaa työtä tekemään Kemiönsaaren Taalintehtaalle, jossa oli (ja on edelleen) edullisia vuokra-asuntoja saatavilla. Taalintehdas onkin jo puolivälissä matkalla Ahvenanmaalle, joten työrauha meren sylissä olisi ollut taattu. Koskaan ei tiedä, jos uusi muuttointo iskisi…

Meri-Teijo sijaitsee mantereella ja kuului aiemmin Perniöön, mutta on kuntaliitosten kautta tullut osaksi Salon kaupunkia. Paikkaa voisi kutsua Salon lähiöksi, mutta se ei ehkä tee miljöölle kunniaa. Henkinen etäisyys Salosta on suurempi kuin fyysinen (n. 20 km): näissä hyvinvoivissa, luovan innovaation valtaamissa kylissä tuntee olevansa Herran kukkarossa ja miltei ulkomailla. Varsinkin +30 asteen helteillä, jolloin tammi-, lehmus- ja muiden jalopuukäytävien alla ilma tuntuu trooppiselta ja peltojen yllä väreilee välimerellinen henki. Puiden alla on väliaikaisia keitaita paahtavalta auringolta, ja meri-ilma tekee muutenkin kuumuuden siedettävämmäksi kestää. Lukuunottamatta äkillisiä pakkomielteenomaisia pyrähdyksiä jätskikiskoille ja olutterasseille reissumme sujui ilman marinaa, jota taatusti olisi tullut roppakaupalla vastaavassa paahteessa kaupungissa. Kokeneessa seurassa reissusta selvittiin myös ilman palamisia ja merisairautta. Kiitos kapteenille ja matruuseille!

Meri-Teijon historia ruukkikylinä ulottuu 1600-luvulle; ensimmäiset rautaruukit Teijon ja Kirjakkalan kyliin perustettiin jo v. 1686. Mathildedalin ruukkikylä perustettiin v. 1852. Mathildedal eli suomalaisittain Matilda sai nimensä ruukinpatruuna Viktor Zabor Bremerin mukaan. Kävimme Teijon ja Matildan kylissä; Matilda oli ehkä astetta charmantimpi, vaikka Teijossa sijaitsi upea rokokootyylinen kartano ja poikkeuksellisen idyllinen hautausmaa. Hautausmaavierailu oli itselleni koskettavin hetki tällä reissulla: ihailin vanhan ajan rautaisia ja peltisiä puoliksi maahan painuneita 1800-luvulla täältä poistuneiden työläisperheiden muistomerkkejä, jotka oli annettu elää elämäänsä luonnontilassa.

Teijon luonto on enemmän ihmisen käden muokkaama kuin Matildan; satojen vuosien herraskainen kulttuuri on painanut jälkensä maastoon. Matildassa niityt ja pellot rehottivat rempseämmin, ja niittyjä leikkasivat todelliset uudisasukkaat, alpakat, omalla farmillaan, jonka tuotoksia lifestyle-myymälä Ruukin kehräämö ja puoti kauppaa viehättävässä miljöössä. Alpakoiden ruokkiminen oli lapsille mieluisaa puuhaa. Myytävät vaatteet olivat omaan makuuni liian seesteisiä, mutta ihastuin kutomon avoimiin oviin ja kaupassa myytävään alpakkakirjallisuuteen – omistajat vaikuttivat täydellisen omistautuneilta asialleen ja kuuluvat taatusti tämän maan alpakkatietäjien kärkikaartiin.

Molemmissa kylissä ränsistyneet ja remontoidut entiset työväenasunnot kertoivat omaa historiaansa. Rakennuksissa on asuttu ahtaasti, mutta niistä ilmeni yleinen intressi työväen olojen parantamiseen. Kylissä on toiminut mitä aktiivisempia yhdistyksiä ja seuroja, atleettiklubia, vapaapalokuntaa, soittokuntaa. Mathildedalin ruukkipolulla tuli déjá-vu-elämys suhteessa alkukesän reissuuni Britanniaan ja kävelyihin Bournvillen suklaatehtaan varjossa – molemmissa paikoissa on ollut kukoistava kasvuympäristö osaavalle, valistuneelle työväelle. Meri-Teijossa ympäristön kansainvälisyyttä on aikanaan lisännyt kylän poikien ja miesten aktiivinen merille lähtö ja sieltä palaaminen – ympäristö ei ollut pelkästään sujuvan kaksikielinen, vaan vaatimattomalla tavalla monikielinen ja -kulttuurinen. Muun maailman ideologiset vaikutteet ovat suurella todennäköisyydellä tulleet sinne laivateitse. Erityisesti politiikan ja uskonnon luovista dialogeista on olemassa todisteaineistoa.

Kiinnostavimpana anekdoottina mainittakoon, että ruukkien johto suhtautui myötämielisesti vapaiden suuntien kristillisyyteen, sillä uskoon tulleista saatiin kuuliaisinta, raitista työvoimaa. Tämän vuoksi esimerkiksi Mathildedaliin perustettin rukoushuone v. 1906 kaikille vapaille suunnille yhteiseksi tilaksi kilpailemaan luterilaisen kirkon kanssa. (Vastaavasta meiningistä kirjoittaa Leena Parkkinen romaanissaan Galtbystä länteen  (Teos, 2014) Turun saariston Korppoon kontekstissa.) Jo ennen tätä kyläyhteisössä vaikutti karismaattinen maallikkosaarnaaja Fredrik Häggström, kahdentoista lapsen isä, joka perusti oman baptistihenkisen herätysliikkeen vuosisadan vaihteessa uhmaten luterilaisen kirkon valtaa. Noihin aikoihin sos.demokraattiset työväenyhdistykset ajoivat myös uskonvapauden asiaa, ja vapaiden suuntien ja työväenliikkeen intressit olivat, yllättävää kyllä, tässä asiassa yhteneväisiä. Rukoushuonetta kutsuttiin Fredrikspoffiksi henkisen isänsä mukaan.

Mathildedalissa toimii aktiivinen kulttuuriyhdistys, joka tuottaa mm. kesäteatteria ja on toiminut kulttuurimaiseman elvyttämisen tärkeimpänä taustavoimana. Viimeiset kaksi tänne arvioimaani teosta ovat löytöjä heidän kierrätyshyllystään. Hyllyn sisällön perusteella noilla rannoilla asuu maailmaa paljon nähnyttä, valistunutta porukkaa.

Lähteet ja linkit:

Ruukkipolku-esite. Mathildedalin kulttuuriyhdistys ry.

Salon helluntaiseurakunnan kotisivut: http://www.salonhelluntaisrk.fi/seurakuntamme_80-vuotta/salon_helluntaiseurakunnan_historiaa/

Meri-Teijon kotisivu: http://www.meri-teijo.fi/fi/

 

Kuinka paratiisi rakennetaan?

Yliopistomies-tietokirjailija Antero Mannista (1907-2000) kiusattiin teini-ikäisenä hänen isänsä Oton kirjoittamasta herkästä runosta ”Kultasauva” (teoksessa Säkeitä II, 1910). Runossa ennustetaan: ”Antero sen tehdä voipi,/paljon eemmäs ehtii./Äidin virpi vihannoipi,/kultalehvät lehtii.” Minullakin on runosta syvä henkilökohtainen muisto, jolla en nyt aio kiusata mahdollisia sukulaislukijoitani. Sen sijaan kerron toisen suvun paratiisinrakentamisprojektista, joka alkoi 1900-luvun alkuvuosina Otto Mannisen epäonnistuneesta kosinnasta. Vastavalmistunut maisteri Manninen löysi Kangasniemen Kotavuoren saarensa apeissa tunnelmissa aikoen rakentaa sinne yksinkertaisen piilopirtin, jossa toipua sydänsuruistaan.

V. 1905 miehen onni kääntyi ja hän onnistui kutsumaan saarelleen Annin, jonka kanssa kihlautuminen ja naimisiinmeno tuntui vääjäämättömältä. Kotavuoreen rakennettiin pieteetillä ja pidemmällä kaavalla kartanomallinen erämaahuvila, joka vaati herrasväen poissaollessa uskollista talovahtia. Puulan Rämiäisen saareen nousi elävä huvilayhteisö, jossa vieraili kulttuuriväkeä ja sukua, mutta myös lähikylien talollisia, talottomia ja humu-ukkoja. Otto Mannisen isän Topiaksen jouduttua konkurssiin huvilan yhteyteen rakennettiin Alatalo lähisukulaisille, joka oli asutettu ympäri vuoden. Vaikka Oton perhe vaikutti suuremman osan aikaa Helsingissä kuin Kangasniemellä, he pitivät Kotavuorta todellisena kotinaan ja sielunmaisemanaan. Toisen maailmansodan aikana suku oli evakossa sähköttömässä kesäparatiisissaan talvellakin, ja vanhuuden päivillään Otto ja Anni asuttivat huvilaansa pääsääntöisesti.

Ensimmäinen itse lukemani ei-kuvakirja noin 5-6-vuotiaana oli Anni Swanin Iris Rukka (1916). Hyllyssämme oli myös satukirja Kotavuoren satuja ja tarinoita (1957), mutta vasta Iriksen traagiset seikkailut saivat minut arvostamaan kuuluisaa satutätiä. Erityisen hyvin muistan Tanelin ja Seren, jotka sydäntäsärkevästi lähettivät rakkaan kasvattinsa maailmalle korkeampaa oppia saamaan. Vasta nyt yli nelikymppisenä tajuan lastenkirjan syvän juurtuneisuuden Kangasniemen ja Puulan saariston maisemaan. Swanilla oli esikuvina romaania kirjoittaessaan Oton veli ja hänen vaimonsa, Rikhard ja Ida ja myös talonvahti Kuitusen porukka. Maalaisten kömpelö herrainpelko ei Iris Rukassa käänny tilannekomiikaksi, vaan romaanissa pysytään uskollisena vaatimattomille juurille.

Mannis-Swanin klaanilla oli kilpailua naapurihuvilan Wichmannien kanssa siitä, kumman paikka on paratiisimaisempi. Wichmannin perhe oli puoliksi unkarilainen ja unkarilaisen äidin eksoottinen kädenjälki toi kilpailussa lisäpisteitä. Mannisilla taas oli aurinkoisempi piha, jossa ruusut alkoivat kukkia ennen Wichmanneja. Paratiisin rakennus ei tuntunut koskaan loppuvan – aina oli uutta raivaamista, tuunaamista ja säätöä. Runoilijaksi Otto Manninen oli poikkeuksellisen käytännöllinen, vaatimaton ja sukurakas tyyppi. Kotavuoren huvilayhteisössä hänen raivaamansa ”professorin polku” on saanut takavuosina uusia raivaajia esim. Mannis-seuran innokkaiden jäsenten muodossa.

Eniten Kotavuoren saagassa koskettaa taiteen tekemisen ja arkiaskareiden luova balanssi. Pieni Hellevi-tyttö kasvaa kuuntelemaan isoisänsä Homeros-käännöksiä ääneen luettuina, mutta samalla perhettä viihdyttävät kyläläisten järjestämät emäntäkutsut, joilla kursailevat kahvia kaatavat tädit tokaisevat: ”Suaphan sillä suuta huuhdella”. Paratiisi viittaa minusta eniten elämän eri osa-alueiden asettamiseen hengittävään suhteeseen toistensa kanssa. Jos ihminen ei koskaan käy ongella, hakkaa halkoja tai nauti suun soittamisen jalosta taidosta, kuinka hän voi kuvitella luovansa mestariteoksia?

Pidin 1990-luvulla SKS:n Mannisista ja Swaneista kertovaa kirjeenvaihtohanketta läpiporvarillisena hapatuksena, mutta olen silti salaa silmäillyt teoksia ja hankkinutkin niitä lahjaksi suuremmille Kangasniemi-faneille. Nyt sarjan kolmas osa Kotavuoresta rakkaudella (SKS, 1997, toim. Antero Manninen) muljautti sydämeni ja asetti aivoni vaaralliseen etnologis-sukututkimukselliseen tilaan. Omista Mannisistani (jotka ehkä ovat hirvittävän kaukaista sukua Otto Mannisen haaralle, mene ja tiedä) löysin viime vuonna inspiroivaa materiaalia esim. vanhoista lehdistä ja löytämäni tieto muutti ymmärrykseni koko lapsuudestani. Isoisoisoäitinikin nimi muuten oli Sere eli Serafina.

Blogosfäärissä olen seurannut kiinnostavaa Puulasta kertovaa kirjahanketta, joka sai päätöksensä tänä juhannuksena. Jukka Rastas ja Samuli Arkko ovat julkaisseet kulttuurihistoriallisen valokuvateoksen Kahdeksas vuodenaika: Löytöretkiä Puulalle (Ivan Rotta, Kangasniemi 2014), jossa parivaljakko on kuvannut erämaajärveä kaikkina vuodenaikoina. Teos pitäisi saada käsiin pian, sen verran upealta se vaikuttaa jo kustantajan sivuilla sekä taiteellisesti että tiedollisesti. Teosta voi ostaa Puulan alueen kaupoista, mutta taatusti myös suoraan kustantajalta netin välityksellä.

Valekallonkutistaja 1920-luvulta

Löysin Teuvo Nisoniuksen (1906-1985) postuumina julkaistun romaanin Axel Tulikiven traagillinen kohtalo (Tammi, 2011) Suomalaisen kirjakaupan alekorista Tampereelta 1,95 euron polkuhintaan. Jo teoksen runollinen kansikuva herätti suuren mielenkiintoni, sillä olin juuri edellisenä päivänä kirjoittanut fantasioiden 20-luvun naisten poikatyttöestetiikasta polkkatukkineen ja tupakkaholkkeineen. Minulle 1900-luvun alkupuolen historia on loputon aarreaitta, josta ammennan myös sukututkimuksen saralla. Kiitän myös kansikuvan suunnittelija Markko Tainaa hyvästä työstä; cinemaattisen kansikuvan lisäksi minua viehätti takaliepeen tunnelmallinen kuva räntäsateesta Aleksanterinkadulla. Jo kirjasta objektina tuli hyvä mieli.

Teoksen tyylilaji vaihtelee rankasta itseironiasta ja tilannekomiikasta traagiseen perhedraamaan. Keskiössä on Teuvo-kertojan kiinnostus freudilaiseen psykoanalyysiin ja elokuvateoriaan, joista 23-vuotiaalla vastavalmistuneella maisterilla on aikomus valmistella väitöskirja lähitulevaisuudessa. Teuvo saa yhteyden Suomi-filmin studioiden legendaariseen Axel Tulikiveen, näyttelijä-ohjaajaan, jonka elämäntapa herättää pahennusta myös taiteilijapiireissä. Axel kuitenkin suostuu Teuvon aineistonkeruupyyntöön ja Teuvo pääsee studioille jonkunlaiseksi palkattomaksi jobbariksi.

Teuvon intressi psykoanalyysiin ei ole puhtaasti tieteellinen; hän etsii nuoria naispotilaita oppiakseen lisää naisten viettimaailmasta. Freudin teorioita hän on opiskellut itsenäisesti kotonaan pitkinä kesinä sanakirjan, voileipien ja maitokannujen seurassa, kun muu perhe on ollut laitumilla Keski-Suomessa. Teuvon menestys naismarkkinoilla on ylioppilasaikoina ollut alakuloinen; vasta maisteriksi valmistuttuaan hän rohkenee lähestyä osakunnassa intellektuellia Kaijaa, kunnon perheen tytärtä, jolle mikään inhimillinen ei tunnu olevan outoa. Siveellisyyssäännöt estävät kuitenkin esiaviollisen suhteen edistymisen, joten Kaijan sijaan Teuvo saa analysoitavakseen vapaamielisemmän Esterin, jonka hän kohtaa työn touhussa Lapinlahden mielisairaalassa. Analyysisessioiden dokumentointi on puhdasta komiikkaa, mutta herättää kysymyksen valelääkärien historiallisuudesta. 1920-luvulla ei ollut Valviraa. Teuvon psykoanalyysiyritys ei menesty kauan, mutta hän melkein pääsee sänkyyn ainoan potilaansa kanssa.

Melkein uskoin teoksen esi- ja jälkisanoissa sepitettyyn ”tositarinaan” uudelleen löydetystä vanhasta kässäristä ja kustannusluvasta päähenkilöiden kuoleman jälkeen. Joissain kohdin epäily heräsi, itselleni eritoten akateemisia pyrintöjä kuvatessa. Onko 1920-luvun lopulla ollut missään maailmassa akateemista elokuvantutkimusta ja kuinka tällainen itseoppinut julli olisi keksinyt omasta päästään yhdistää psykoanalyysin ja filmin? Muuten Teuvon karaktääri on kaikessa naiiviudessaan kovinkin uskottava. Romaanin kieli ja ajankuva valloittavat, erityisesti kuvaukset elävissäkuvissa käynneistä, perhe-elämästä ja vanhempien tavasta holhota jo täysi-ikäisiä kotona asuvia opiskelijanuoriaan. Siveellisyyden ja siveettömyyden rajankäynti on rankkaa. Kuitenkin vanhemmilla riittää luottamusta jälkikasvuunsa, ja toista sukupuolta olevia vieraita pidetään kuin piispaa pappilassa.

”Traagillisempi” juoni liittyy Axel Tulikiven persoonaan ja perhe-elämään. Rikkonaisen perheen sijaiskärsijäksi nousee 11-vuotias puhumaton, usein psykoosiin vaipuva tytär Tyyne, joka toimitetaan Lapinlahden sairaalaan lähes menetettynä tapauksena. Tyyneä käytetään sairaalassa häikäilemättömästi hyväkseen opetuskappaleena, ja ilmeisesti tyttö on kiireisessä lobotomiajonosssa. Teuvo koittaa lähestyä tyttöä näyttämällä tälle isänsä ja äitinsä yhteisiä filmipätkiä ja soittamalla heidän karkeita puheitaan. Sessiot epäonnistuvat katastrofaalisesti, mutta lopulta Tyyne pääsee matkustamaan Tukholmaan äitinsä kanssa, joka on edennyt Siiri Turusesta Sigrid Lejonstjernaksi.

Joissain arviossa teosta on verrattu Mika Waltarin Suureen Illusioniin. Tässä tosin seikkaillaan vain Helsingin porvarispiireissä, ei maailmalla.  Vastaavaa nuoruuden intomielisyyttä, dekadenssin ihailua ja juurettomuutta on havaittavissa Nisoniuksen tekstissä. Ihailen kirjailijan kykyä uppoutua täysvaltaisesti ajan henkeen. Itseäni lukukokemuksessa haittasi se, että aivan loppumetreihin saakka uskoin lukevani reaalimaailmassa eläneen ihmisen tositarinaa, jonka ihmeellistä edistysmielisyyttä ja modernismia hämmästelin.

Pieleen meni, hähhähhää. Jonkun aikaa kirjan julkaisun jälkeen paljastettiin, että oikea kirjailija onkin HS:n kuukausiliitteen toimittaja Teppo Sillantaus, joka tunnetaan myös menestyneen Naisen kanssa-sarjakuvan kirjoittajana. Tässä siis valekallonkutistajan seikkailuista dokumentoi aito vale-elämänkerturi. Eläköön bluffi ja fiktion magia!

 

Postkoloniaalilla päiväkävelyllä

Kanadalais-kiinalainen Maria N.Ng on kirjallisuuden- ja kulttuurintutkija, joka ei pelkää käyttää elettyä elämäänsä lähteenä teoreettisille pohdiskeluille. Omaelämäkerrallisessa esseessä Pilgrimages (Hong Kong University Press, 2009) hän vie lukijansa kävelylle Portugalin Porton kautta Macaoon ja sieltä Hong Kongiin, joka on muistelmien päänäyttämö. Teosta voi lukea muistelmana, matkakirjana tai kulttuurishistoriallisena esseenä riippuen lukijan omista intresseistä.

Olen hankkinut tämän kirjan siksi, että muutama vuosi sitten minulla oli pakkomielle Portugalin siirtomaihin. Vuonna 2010 pääsin vierailemaan Macaossa päiväretkellä Hong Kongista ja vuonna 2011 olin turistimatkalla Kap Verdellä. Jo lyhyen kosketuksen jälkeen Macao tuntui maagiselta paikalta: siellä oli todella unelias ja eteläeurooppalainen tunnelma verrattuna Hong Kongin kiihkeään sykkeeseen. Macaolla ja Kap Verden Salin saarella oli kieltämättä jotain yhteistä, vaikka Kap Verden köyhyys ja niukkuus olivat eri luokkaa kuin Macaon. Tähän ”must see”-listaan entisiä siirtomaita kuuluvat tietysti Intian Goa, Angola ja Mosambik. Ehkä vielä jonain päivänä…

Maria N. Ng syntyi Macaossa ja asui siellä lyhyitä jaksoja lapsena isoäitinsä hoivissa. Isoäiti oli paennut kommunismia Macaolle, joka 1940-luvulla oli hiljainen takapajula – territorion väkiluku kasvoi kuitenkin reilusti II maailmansodan jälkeen Ngn isoäidin kaltaisista pakolaisista. Koska Ng sattui syntymään Macaossa, hän piti hallussaan Portugalin siirtomaapassia, vaikka kasvoi Hong Kongissa. Hong Kongin kiinalaisille ei annettu vastaavia kansalaisoikeuksia ja vapaata liikkuvuutta emämaahan. Ng:n muistelmat taitavat olla ensimmäinen laatuaan lukemani, jossa kehutaan portugalilaisten tapaa hallinnoida paikallista väestöä. Vastaavat kertomukset Afrikan maista ovat yleensä puhdasta kauhugalleriaa.

Macao on eurooppalaisen goottilaisen arkkitehtuurin kyllästämä mielihyvävyöhyke, jonne mannerkiinalaiset ja hongkongilaiset seilaavat uhkapelaamaan ja ördäämään turvallisesti menettämättä kasvojaan. Macaon casino on pelottavan epäonnistunut valorumilus, joka kuitenkin olemassaolollaan on nostanut vyöhykkeen elintasoa. Vuonna 1999 Kiinaan liitetty autonominen vyöhyke on sen jälkeen päässyt eroon suuresta osasta järjestäytynyttä rikollisuutta ja kasvattanut turistipotentiaaliaan. Ng kirjoittaa lapsuuden leikkikentistä, jotka hänelle vahvasti keski-ikäisenä aikuisena ja siellä asuvien sukulaisten puutteessa ovat jo osittain kadonneet.

Muistelmien fokus on kuitenkin 1970-luvun Hong Kongissa, yhteiskunnassa, joka oli vahvasti länsimaistumassa ja jonka luokkaerot olivat syvempiä kuin lännessä. Hong Kongissakin on kaupungin vuokratalokomplekseja, joita Ng muistaa kauhulla: kertoo kaupunginisien huumorintajuttomuudesta ja yltiöoptimistisuudesta nimetä talorumilukset Healthy Villageksi. Ng asui perheineen varallisuudesta riippuen vuokrakasarmeilla, alivuokralaisina yksityisillä perheillä ja itsenäisesti kunniallisemmissa kortteleissa. Teos kertookin kiehtovalla tavalla Hong Kongin kiinalaisten sosiaaliluokkaan liittyvistä näkemyksistä. Kaupunki kun on ollut pitkään sekä kiinalaisten superrikkaiden että erikoiskohtelua nauttivien ekspatriaattien leikkikenttä. Tässä näytetään hongkongilaista tavallista arkea, jossa taloudelliset huolet dominoivat valintoja. Ng:n perhe tuntuu luokkaretkeilevän yhteiskunnan hissiä ylös ja alas harva se vuosi – vasta aikuisena tytär tajuaa sen johtuneen isän vakavasta peliaddiktiosta.

Äidin ja tyttären suhde nousee tässä keskeiseksi teemaksi, vaikka tarkoituksena oli muistella muuttuvaa kaupunkikuvaa. Ng pohtii perinteisen kongfutselaisen kiinalaisen kasvatuksen ja länsimaisen kristillisen koulutuksen välisiä eroja ja sitä, miksi hänelle kaikki länteen liittyvä oli nuorena arvokkaampaa ja halutumpaa. Kasvavalla teinitytöllä on tässä paljon fyysistä vapautta ja liikkumavaraa, mutta kaikki puhe seurustelusta ennen äidin viimeistä sanaa kumppanin sopivuudesta on kiellettyä. Katolisessa nunnien pitämässä tyttökoulussa meininki taas on 70-lukulaisittain vapaamielistä: luokka lukee yhdessä D.H. Lawrencen romaaneja ja Ng epäilee nunnia Vietnamin sodan vastustajiksi. Äidin ja tyttären välisestä monen kymmenen vuoden mittaisesta tahtojen taistelusta tulee mieleen Amy Tanin romaanit ja niiden vahvatahtoiset matriarkkahahmot.

Jos pääsisin uudestaan käymään Hong Kongissa ja sen ympäristössä, ottaisin tämän teoksen mukaan matkaoppaaksi. Tämä pyhiinvaellus kun kartoittaa kaupungin arkkitehtuurin ja myös henkisen tilan muutosta II maailmansodasta nykypäivään unohtamatta henkilökohtaista ulottuvuutta. Tässä käydään kouluissa, kirjastoissa, sairaaloissa ja hautausmailla – paikoissa joihin keskivertoturisti ei välttämättä osaa kurkistaa. Aasian kaupungeista Hong Kong teki minuun vaikutuksen puistomaisuudellaan ja arjen toimivuudella – vaikka asuminen siellä oli superahdasta, julkisilla paikoilla ei missään tullut ahdistavaa sillit purkissa-oloa eikä kaupunki-ilmakaan aiheuttanut hengenahdistusta. Ainakin fyysisellä tasolla viihdyin siellä paremmin kuin esim. Tokiossa tai missään Intian tai Pakistanin kaupungissa – pystyin hengittämään eikä metrossakaan joutunut liimautumaan muihin kiinni. Tämän lisäksi, kuten Maria N. Ng myös osoittaa, sekä Macaon että Hong Kongin monikerroksisissa historioissa riittää ihmeteltävää.

Akateemiseksi julkaisuksi Pilgrimages on hämmentävän intiimi ja vähemmän kirjanoppinut. Ainakin Kanadassa on normaalia, että kirjallisuuden professori kirjoittaa näin. Lähdeviitteitä on niukasti, fokus on selkeästi luovassa ilmaisussa. Mietin sitten, mihin akateemisuuden rippeitä tarvittiin. Ehkä kustantajan valinta on vaikuttanut tyyliin. Joka tapauksessa teos oli inspiroiva, helppolukuinen ja hengittävä. Herättää hervotonta matkustamisen halua.

 

Goottitytön sukutarina

Eileen Chang (1920-1995) oli kansallismielinen kiinalainen kirjailija, joka tunnetaan mm. kommunisminvastaisen propagandakirjallisuuden luomisesta Yhdysvaltain hallituksen rahoittamana. Chang tunnetaan myös ”uuden naiseuden” ja naisen seksuaalisuuden vapaamielisenä kuvaajana; jälkijättöisestä näkökulmasta voisi väittää, että hänellä oli naisen vapautumiseen liittyviä feministisiä intressejä. Chang eli traagisen, myrskyisän elämän, jota varjostivat hänen lapsuudessa ja nuoruudessa kokemansa hylkäämisen ja väkivallan kokemukset. Hän kuoli yksin sydänkohtaukseen asunnossaan Los Angelesissa erakoituneena ja unohdettuna; vasta hänen kuoltuaan teoksia on alettu kääntää englanniksi ja tulkita syvällisemmin kansainvälisesti.

Hankin Changin lapsuudesta kertovan puolielämäkerrallisen romaanin The Fall of the Pagoda (1968/2010) konferenssireissulla Hong Kongissa. Teos oli juuri tullut uunista englanninnoksena ja kustantajat mainostivat sitä ylpeästi konferenssin kirjamyyntipisteessä. Sen sävyt ja tunnelmat herättivät kiinnostukseni jo ylimalkaisen selailun perusteella, mutta olen tuolloin nähtävästi saanut luettua vain johdannon.

Toisin kuin tuo uudempi kiinalainen chicklit, jota lueskelin viime viikolla, Changin perhedraama ei ole mikään kevyt hedonistinen ilottelu. Tässä esitetään shanghailainen dysfunktionaalinen perhe 1930-luvulla kaikessa komeudessaan ja kauheudessaan maailmantuskaisen goottitytön näkökulmasta (uskallan käyttää sanaa ”gootti”, sillä teoksen johdannon kirjoittaja, kirjallisuuden profesori Der-Wei Wang nimesi tyylilajin gotiikaksi). Vaikka rahalla saa ja hevosella pääsee, tässä oikeastaan kenelläkään päähenkilöllä ei ole edellytyksiä onnellisuuteen. Länttä imitoidaan kritiikittömästi, mutta samalla perhe on ankkuroitunut ”vanhan maailman” aatelisiin arvoihin, jotka eivät Kiinan tasavallassa ennen kommunismiakaan enää toimi käypänä valuuttana. Toisin sanoen, perhe on sekaisin, ja kaikista sekopäisimpiä ovat päähenkilön vanhemmat Elm Brook ja Dew.

Päähenkilö Luten kujanjuoksu alkaa n. 13-vuotiaana, kun oopiumiriippuvainen isä ottaa toisen vaimon äidin erottua hänestä mahtipontisesti. Isällä on tietysti tapana pitää sarjaa jalkavaimoja, jotka lapset tuntevat numeroilla. Numero Seiska oli paljon sympaattisempi tapaus kun ”paha äitipuoli”, jonka vaikutuksesta Lute päätyy lopulta vangituksi omaan kotiinsa. Lapsen näkökulma tuntuu autenttiselta, ei liian sentimentaaliselta, vaan asioiden tilaa monisyisesti zoomaavalta. Onni onnettomuudessa on, että perheellä on lukuisia hyväsydämisiä palvelijoita, jotka hoitavat vanhempien roolin ja jakavat lapsille sympatiaa hankalissakin tilanteissa.

Palvelijoiden syntyperään, kansankulttuuriin ja elinoloihin Chang perehtyy myös syvällisesti. Siksi teosta voi lukea rikkaana etnografiana kiinalaisesta muuttuvasta kulttuurista ja dialogista maaseudun ja kaupungin välillä. Changin poliittinen taustakaan ei ainakaan tässä teoksessa esittäydy kovin oikeistolaisena tai kapitalistisena, vaan rivien välistä löytyy välillä kipakkaakin kritiikkiä Shanghain yläluokan dekadentista tilasta.

Oopiumin poltosta ja siihen liittyvistä merkityksistä opin myös paljon. Kiinassa oli kehittynyt sofistikoitunut salonkikulttuuri tämän kovan huumeen ympärille niin, että rikkailla perheillä oli erityinen oopiumisohva ja perheen omia huumediilereitä kutsuttiin oopiumikokeiksi. Lapsena Lute yrittää varastaa isänsä roskiksesta kauniita ampulleja uudelleenkäytettäviksi nukkekodin lamppuina, mutta onneksi neuvokas palvelija pelastaa lapsen satuttamasta tai huumaamasta itseään.

Koska Chang on taitava kirjailija, hän on onnistunut keittämään varsin skandaalinkäryisistä aineista kulttuurisesti rikkaan ja analyyttisen romaanin. Huonomman kirjoittajan käsissä tästä olisi tullut halpaa sosiaalipornoa, mutta Chang onnistuu rikkomaan monia yhteiskuntansa kirjoittamattomia tabuja ja tuomaan erilaisten ihmisten arvot ja näkemykset ristivalotukseen. The Fall of the Pagoda olikin tästä viimeaikaisesta Kiina-Japani-kirjaseikkailustani toistaiseksi yllättävin ja opettavaisin teos. Lukisin Changilta mielelläni myös aikuisen naisen elämästä kertovia teoksia; erityisesti v. 1979 julkaistu pienoisromaani Lust, Caution kiinnostaa jo nimen perusteella ja myös Ang Leen siitä vuonna 2007 tehty filmatisointi.

 

Käännynnäisten innosta ja raivosta

Tänä pääsiäisenä minulla on jäänyt levy päälle ei mihinkään kristilliseen asiaan, vaan keskusteluun Britannian monikulttuurisuuden kriisistä. Voisihan sitä aikaansa huonomminkin käyttää, mutta katsomani dokumentit jäivät niin pahasti ihon alle kummittelemaan, etten tunnu pääsevän kuvista eroon, ellen kirjoita niistä.

Keskiviikkona tuli TV2:lta BBC:n dokumentti Kotikaupunkini kiihkoilijat (My Home Town Fanatics, 2012), jossa nuori toimittaja Stacey Dooley palaa kotikonnuilleen Lutoniin ottamaan mittaa paikallisista äärioikeistolaisista ja islamisteista. Luton on saanut viime vuosina ikävää julkisuutta vihamielisistä mellakoista ja mielenosoituksista, samoin moni terrorismista kiinni jääty tai epäilty on kotoisin kaupungin monikulttuurisesta lähiöstä Bury Parkista. Noin Tampereen kokoisessa Lutonissa on 30 moskeijaa ja osa kaupungin alueista tuntuu täysin pakistanilaisilta. Dooley itse oli käynyt aidon monikulttuurisia kouluja ja hengaillut aasialaisten tyttöjen porukoissa, joten kaupungin etnistä koostumaa hän ei ihmettele. Sen sijaan huoli islamismin noususta oli kouriintuntuva. Kävellessään kaupungin tietyissä osissa hän saa suoraa kommenttia viettelevästä pukeutumisestaan, vaikka on pukeutunut tehtäväänsä varten poikkeuksellisen peittäviin vaatteisiin. Dooley antaa kriitikoilleen takaisin samalla mitalla. Dokumentin yleinen sävy on varsin aggressiivinen ja ahdistavakin. Tässä tavataan sekä Britannian äärioikeistoa, English Defence Leaguen kannattajia että hardcore-islamisteja, mutta myös maltillisia muslimeja, joiden elämään mahtuu muutakin kuin uskonto.

EDL:n kotimainen versio olisi ehkä Suomen Sisu tai Hommaforum; liikkeellä ei ole muuta agendaa kuin maahanmuuttokriittisyys. Vaikka dokumentti ei sympatiseeraa näiden huligaanien toimintaa, se osoittaa kouriintuntuvasti toiminnan motiiveja ja syitä. Dooleyn lähestymistapa muistuttaakin Leena Sharman tyyliä uudessa kirjassa Ne – tässä yritetään päästä molempien ääriryhmittymien ihon alle. Huomaan myös, että dokumentista on tullut äärioikeistolaisten suosikki YouTubessa. Kai se on elävä postikortti katoavasta Englannista, sekoitus nostalgiaa ja surua.

Jatkoin tästä vielä rankempaan ja henkilökohtaiseen pläjäykseen, Robb Leechin dokumenttiin My Brother the Islamist (2011) , joka kertoo kahden veljen ongelmallisesta suhteesta toisen käännyttyä islamiin. Kun Richardista tulee Salahuddin, hän ei enää suostu tervehtimään veljeään oikealla kädellä, sillä oikea käsi kuuluu vain puhtaille uskonveljille. Salahuddin kuuluukin yhteen Lontoon pahamaineisimmista porukoista, vihamielisen saarnaaja Anjem Choudaryn Islam4UK-verkostoon, joka sittemmin on lakkautettu terrorisminvastaiseen lakiin vedoten. Veli on muuttunut huumorintajuttomaksi ja ehdottomaksi tuomariksi, joka imitoi kaikessa Muhammedia. Jopa jalkapallo on syntiä, sillä se vie Salahuddinin ajan Palestiinan kärsivien lasten tilanteen murehtimiselta.

Suurempi huoli kuin veljestään dokumentaristi-Robbilla on 17-vuotiaasta Benistä, joka nuoruuden hurmassaan lähtee Salahuddinin porukoihin Lontooseen levittämään sanaa.  Ben on edelleen lempeä ja inhimillinen tapaus, jolle Robb ei tahtoisi käyvän huonosti. Dokumentti osoittaa hienolla tavalla myös Benin ja tämän äidin neuvottelut uskosta ja henkilökohtaisista rajoista. Tässä äiti ei enää voi isolle pojalleen mitään, sillä poika tuntuu tietävän tasan tarkkaan, mitä haluaa. Kasvatettuaan Osama-parran Ben näyttää yhtä ukkomaiselta kuin Salahuddin. Ylipäänsä miespuoliset brittikäännynnäiset näyttävät koomisilta ja jotenkin juuriltaan revityiltä – heidän punertavat partansa naurattavat tahattomasti.

Osama-partaisten ukkojen toiminta nostatti verenpainettani siksi, että huomasin heidän olevan molemmissa dokumenteissa täyspäiväisiä fanaatikkoja ilman huolta päivittäisestä toimeentulosta. Perheen elättäminenkään ei vaa’assa paljoa paina, jos elämäntapana on länsimaiden vihaaminen. Tuskin kukaan Euroopan maissa ottaa Osaman kaksoisolentoa edes vapaaehtoistöihin, niin negatiivisia konnotaatioita tuo ”muoti” herättää.  Britannian toimeentulotukijärjestelmä vaikuttaakin anteliaammalta kuin Suomen. Veronmaksajien varoilla tässä sanaa levitettiin – antakaa anteeksi klassinen persu-retoriikkani, mutta päädyin päätelmääni ilman persuja.

Oikeassa maailmassa Salahuddin Dart istuu nyt kuuden vuoden kakkua terrorismiyrityksestä yhdessä luultavasti dokumentissa esiintyneiden uskonveljien kanssa. Benin kohtalo jäi askarruttamaan vaivaavasti. Anjem Choudary on edelleen vapaalla jalalla. Vaikka miehellä on julkinen esiintymiskielto Britanniassa, käy hän uskollisesti levittämässä sanaa pienemmissä Euroopan maissa, kuten Suomessa, jonne hän teki seminaarikeikan vuoden 2013 keväällä. Henkilökohtaisesti pidän Suojelupoliisin toimia löysäkätisinä, kun he sallivat kovan linjan islamistien esiintymisen maahanmuuttajayhteisöissämme. Choudaryn kaltaiset nilkit ovat pahimpia, sillä he laittavat nuoret noviisit tekemään likaisen työn ja esittävät itse viatonta lammasta.

Kolmas katsomani dokumentti, Make Me A Muslim (2012), oli onneksi iloisempi. Siinä pakistanilaissyntyinen malli Shanna Bukhari reissasi ympäri Britanniaa haastattelemassa nuoria naiskäännynnäisiä. Tässä puhuttiin enemmän muodista ja naimahuolista, eikä nuorten brittinaisten toiminnasta noussut poliittista huolen häivää.  Naiset olivat kääntyneet islamiin pidemmän harkinnan jälkeen ja rauhanomaisemmin kuin edellisen dokumentin miehet.

Ylipäänsä Britannian tilanne herättää kysymyksiä, sillä sosiaalisten ongelmien kentällä Britannia on ollut pitkään edelläkävijämaa – vastaavat ongelmat esiintyvät esimerkiksi Suomessa kymmenen tai parinkymmenen vuoden viiveellä. Maidemme maahanmuuton historiat ovat erilaisia, mutta maahanmuuttopolitiikassa on yhtymäkohtia. Maiden vertailu on kuitenkin vaikeaa ihan numeroista johtuvista syistä. Dokumenttien herättämä päällimäinen kysymykseni on: mitä tehdään, jos valtakulttuurilla ei enää ole tarjottavana positiivisia samastumisen malleja – jos nuoriso on menettänyt kulttuuriset juurensa, historian tajunsa ja kansallisen ylpeytensä? Britanniassa vahvoja yhteenkuuluvuuden merkkejä ovat jalkapallo ja pubikulttuuri, mutta monessa muussa suhteessa peli on jo menetetty. Koulujen monikulttuurinen ideologia on kenties mennyt liian pitkälle – oppilaat saavat tietoa vähemmistöjen tavoista ja uskonnoista, mutta valtakulttuurin historiaan suhtaudutaan vähätellen. Näissä olosuhteissa islamiin kääntyminen on fiksun ja herkän nuoren looginen valinta, erityisesti jos hän tulee köyhistä tai epästabiileista oloista. Em. dokumenteissa pojat tulivat tasapainoisista koulutetuista perheistä, kun taas tytöillä oli kirjavampaa taustaa ja isompia ongelmia esimerkiksi juomisen suhteen. Kuitenkin islamin tarjoama elämäntapa – alistuminen selkeisiin pelisääntöihin – on houkutteleva kaikille itsensä kanssa solmussa oleville. Harvalla kristillisellä kirkolla on valtaa tai intressiä määrätä pilkulleen, kuinka kristityn tulisi elää. Ja koska kristitty oppi on tulkinnanvaraisempaa, se jättää suuremman vastuun yksilölle. Kriisissä elävä ihminen ei välttämättä jaksa tuollaista vastuuta kantaa, vaan häntä miellyttää oppi, joka kertoo minuutilleen, milloin pitäisi herätä.

Tästä infopläjäyksestä jäi sekava ja maailmantuskainen olo. Kesäretki Lutoniin kiinnostaisi kyllä, samoin tuore kaunokirjallisuus aiheesta.

Herrasväen hillitty aika

 

Anne Ollilan Aika ja elämä. Aikakäsitys 1800-luvun lopussa (SKS, 2000) on kiinnostava sukellus säätyläisyhteiskuntaan ja Pohjois-Karjalaan, Joensuun pieneen puutalokaupunkiin, jossa 1870-luvulta saakka vaikutti ruotsinkielinen Hällströmien lääkäriperhe. Isä Henrik toimi Joensuun piirinlääkärinä, tyttäret Julia, Emilia ja Hilja toimivat kansakoulun- ja soitonopettajina, ja koko perheen elämää sääteli tiukka viikkorytmi ja merkkipäivien odotus. Lauantai oli perheen siivous-, peseytymis- ja kirjeenkirjoituspäivä, jolloin saunan jälkeen kokoonnuttiin saliin vaihtamaan kuulumisia sukulaisten ja ystävien kanssa. Perhe ei ollut syvällisesti sitoutunut Karjalan maaperään, vaikka työskentelivät siellä vuosikymmeniä – heidän elämäntapaansa kuului matkustelu muualla Suomessa asuvien sukulaisten luo ja joskus ulkomaillekin. Hällströmit olivat keskimääräistä uskonnollisempi perhe, jonka tyttäret olivat niin vakavamielisiä, ettei kosijoita riittänyt ainakaan ovelle asti. Toisin sanoen tyttäret oli koulittu perusteellisesti kunnioittamaan sekä koulujärjestelmän aikaansaamaa päivärytmiä sekä hyvän naisen viikottaista huushollinpitoregiimiä.

Olen saattanut lueskella tätä teosta väitöskirjaa tehdessäni, sillä aihepiiri liippasi sitä läheltä. Ehkä pidin kuvausta jotenkin vaisuna tai epäpoliittisena  – itse olin kiinnostunut naisten poliittisen ajan käsityksistä ja suorasta poliittisesta toiminnasta Pakistanin valtiossa, jonka perustaminen oli täynnä poikkeustiloja ja poliittista väkivaltaa. Ollilan valitsema aika oli Suomessa rauhallisempaa kuin tulevat vuosikymmenet  – luulen, että esimerkiksi vuosina 1917-19 suomenruotsalaisilla neideilläkin oli muuta kirjoitettavaa toisilleen kuin kertomukset terveyskylvyistä ja puutarhanhoidosta. Tosin tässä tutkimuksessa ajanjakson valinta on perusteltua: Ollila etsii ajallista siirtymää kollektiivisesta yksilölliseen, uskonnollisesta maallistuneeseen maailmankuvaan.

Nyt vanhempana tutkimusjunasta pudonneena lukijana tämä teos antoi enemmän kuin tutkija-aikoina. Tässä oli kiinnostavia havaintoja ”herrasväkeen” kuulumisesta ja sen velvoitteista (esim. suhteessa palvelusväkeen), sen itsekäsityksestä ja itserepresentaatioista, tunteiden säätelystä, terveydenhoidosta ja matkustamisesta. Näkökulma keskittyy erityisesti vanhapiikaneiteihin Juliaan, Emiliaan ja Hiljaan (Hilja kuoli kolmikymppisenä tuberkuloosiin, neljäs sisko Elin jo nuorempana), joiden fyysinen reviiri tuntui tuon ajan naisnäkökulmasta keskivertoa laajemmalta. Heidän isänsä rahoitti avokätisesti neitien kylpyläreissuja siinä toivossa, että tytöt huvittelisivat koko rahan edestä (hoitojen ottaminen ei ollut matkojen keskiössä). Lomailu, lepääminen ja itsestä huolehtiminen – oman ajan ottaminen – kuului jo tuolloin Hellströmien maailmankuvaan. Olisiko isä toivonut, että tyttäret Imatran ja Lappeenrannan huvituksista löytäisivät sulhaset, kun Joensuussa ehdokkaita ei tuntunut olevan tarjolla? Miten näitä 1800-kylpyläreissujen kuvauksia voi rinnastaa kokemuksiimme 2010-luvun koko kansan vesipuistoista? Mitä voi sanoa Saimaan matkailun ”revivalista” 1800-luvun muistoihin nojautuneena?

Joku tytöistä pääsi myös matkustamaan Venäjälle, toiset opettajaseminaarin kanssa Norjaan ja ikävä kyllä Hiljan matkailu keskittyi Helsingin diakonissalaitokselle ja Hyvinkään parantolaan. Juna- ja laivamatkojen odottamisen stressi näkyy arkisissa aikakäsityksissä, erityisesti perheen isän työreissuilta kotiinpalun odotuksessa.

Kirjassa kaksi asiaa rasittivat: pitkät ruotsinkieliset lainaukset (sillä 1800-luvun suomenruotsi ei ole samaa kuin se kieli mitä osaan) ja yleisen maailmanhistorian pedagogiset osiot. Ajan filosofian käsittely on mielenkiintoista ja pohjustaa hyvin paikallistason analyysia. Mikrohistoriaksi tämä teos on yllättävän yleisellä tasolla kirjoitettu – jotenkin olisin odottanut teokselta enemmän ”ihon alle menemistä” ja spekulatiivistakin kirjoittamista – tutkijan itsensäkin likoon laittamista.

Aika ja elämä ei ole sukututkimusta, mutta minulle sukututkijana kirja avaa ikkunoita Itä-Suomen laajempiin luokka- ja säätysuhteisiin. Omien sukuhaarojeni neideistä on paljon vähemmän materiaalia jäljellä, mutta muutamat jäljellä olevat valokuvat ja anekdootit kertovat myös vastaavasta säädyllisyydestä ja liikkuvuudesta. Mistä sitten todella tietää, että oma suku on kuulunut varakkaaseen eliittiin? Väittäisin, että siitä, jos suvulla on edelleen arkisto täynnä kirjeenvaihtoa 1800-luvun puolelta. Tämä taitaa olla Suomessa todella harvinaista. Me muut suvuistamme kiinnostuneet saammekin sitten riemumielin kirjoittaa spekulatiivista fiktiota.

Blasket-saarten viimeiset soturit

Tällainenkin aarre löytyi hyllystä: Tomás O’Crohanin (1928/1986) Island Cross-Talk, yksi iirinkielisen painetun kirjallisuuden varhaisia klassikkoja. Tomás O’Crohan (1856-1937) oli tavallinen maanviljelijä ja suullisen perimän taitaja, joka vietti koko ikänsä Blasket-saarilla. Blasket-saaret sijaitsevat Kerryn maakunnassa Dinglen niemimaan kupeessa, ja saaren viimeiset asukkaat evakuoitiin v. 1953, sillä Irlannin hallitus ei kyennyt  taata heidän turvallisuuttaan ankarissa sääoloissa ja alkeellisissa asuinolosuhteissa. Ennen tätä saarten nuoriso oli massamuuttanut Amerikkaan, joten monet ”viimeiset soturit” seurasivat sukulaisiaan rapakon taa. O’Crohan eli vanhuuttaan saarilla aikana, jolloin väkiluku väheni, mutta saarten suosio etnologien ja iirinkielen elvyttäjien parissa kasvoi. Hänen luonaan vieraili kymmeniä ellei satoja innokkaita opetuslapsia, jotka istuivat mestarin jalkojen juuressa kirjoittamassa muistiinpanoja. Tästä aktivismista huolimatta iirin kielen asemaa ei onnistuttu koskaan palauttamaan elävän arkikielen tasolle.

O’Crohanin unelma oli ensinnäkin oppia lukemaan äidinkieltään sujuvasti, ja sen jälkeen lukea iirinkielistä painettua tekstiä. Nämä unelmat täyttyivät ruhtinaallisesti, sillä kaksi hänen omaa kirjaansa – tämä päiväkirja ja toinen ”objektiivisempi” kansankulttuurin kuvaus, The Islandman, julkaistiin ennen hänen kuolemaansa. Saarilla eli myös kaksi muuta aktiivista kirjailijaa, Muiris Ó Suilleabhai (1904-1950) ja Peig Sayers (1873-1958). Peig oli naiskirjailija ja ehkä kolmikosta kuuluisin. Hänen omaelämäkertansa Peig oli Irlannin kouluissa pakollisena lukemistona vuosikymmeniä, mutta tuskin nuorison ykkössuosikkina. (Kelttiläisen revivalismin nykykriitikot huomauttavatkin, että opetuksessa ei olla onnistuttu rikkomaan myyttejä iirinkieltä puhuvien köyhyydestä ja takapajuisuudesta – jos nuorille opetetaan pelkästään tämäntyyppistä etnologista kamaa, he eivät näe mitään yhteyttä lukemansa ja oman todellisuutensa välillä.)

Island Cross-Talk on joviaali, huumorintajuinen ja luonnon rytmiä seuraava lokikirja, joka keskittyy enemmän kyläyhteisön yhteisiin murheisiin kuin O’Crohanin henkilökohtaisiin asioihin. O’Crohan on päiväkirjaa kirjoittaessaan yksinäinen leskimies, jonka eloonjääneistä lapsista vain yksi asuu saarella. Hän pyrkii vanhana  miehenäkin istuttamaan perunansa, kuokkivan turpeensa ja keräämään merilevää siinä, missä monet hänen ikätoverinsa ovat heittäytyneet eläkeläisiksi (Irlantiin saatiin eläkejärjestelmä jo brittivallan aikana v. 1909 – asia, mitä kirjailija suuresti paheksuu). Naurun aiheita hän löytää eläinten karkaamisista ja muiden kyläläisten edesottamuksista. Esimerkiksi hammassärky ja tupakanhimo ovat saarilla päivittäisiä valituksen aiheita. Vanhat mummot jäävät sängyn pohjalle makaamaan, elleivät saa aamupiipullistaan. Kun saarille syntyi uusia lapsia, lapsenpäästäjä ja hänen apulaisensa juhlivat, sillä silloin he saivat polttaa isäntäväen piikkiin tupakkaa mielin määrin koko yön valvoessaan vastasyntyneen unta. Puolet informanteista tässä kirjassa on naisia, eivätkä lainkaan neuvottomia sellaisia. O’Crohanin aailmankuva tuntuu paljon tasa-arvoisemmalta sukupuoliperspektiivistä kuin Irlannin mantereelta tuona aikana tulleen (mies)kirjallisuuden antamat esimerkit.

Saarelaiset elävät melkein täydellisessä luonnontilassa, mutta seuraavat uteliaina mantereen uutisia. Päiväkirja on kirjoitettu angloirlantilaisen sodan ja rauhanprosessin aikaan (1919-22), jolloin synnytystuskissaan kamppailevan uuden valtion arjessa tapahtui monia mullistuksia. Junat ja tiet olivat poikki pitkiä kausia, mikä johti elintarvikepulaan syrjäseuduilla. Kauppiaat saattoivat pyytää mielivaltaisia hintoja vähäisistä tuotteistaan. Kauppasuhteet tyrehtyivät, mikä merkitsi suuria tappioita saarten kalastajille, sillä britit eivät enää ostaneetkaan heidän hummereitaan Lontoon loistoravintoloihin. Työläiset lakkoilivat, palkat laskivat huomattavasti, eikä osa kansasta ymmärtänyt lainkaan itsenäisyystaistelijoiden lupausta paremmasta elämästä. Äärimmäisessä pulassa ja tupakanhimossa saarelaiset jopa toivovat jonkun ohi kulkevista amerikkalaisista kauppalaivoista haaksirikkoutuvan, sillä niin käydessä he voisivat onkia mereen uponneet ylellisyystarvikkeet ja rikastua niillä.

Teos voi tuntua nykypäivän perspektiivistä naiivilta ja yksiulotteiselta, mutta sitä pitää lukea Blasket-saarten mikrokosmoksen näkökulmasta. Ottaen huomioon 1850-luvulla syntyneen kansanmiehen resurssit teosta voi pitää merkittävänä kaunokirjallisena saavutuksena. O´Crohan vaikuttaa syvästi uskovaiselta ja raittiusaatetta kannattavalta mieheltä, mutta hän ei tuomitse naapureidensa iloluontoisempaa elämää tai nuorison tansseissa käyntiä. Uskonnollisuus on tässä käytännöllistä ja rukoukset hiljaisen arkisia. Mihinkään hörhöilyyn tai ideologisiin ylilyönteihin ei näillä kyläläisillä ole aikaa eikä varaa.

Teoksesta tuli ehkä eniten mieleen Ulla-Lena Lundbergin Jää, jossa myös taiteiltiin elintarvikepulan ja raivoavan meren kynsissä. Täytyykin katsoa, löytyisikö Irlannin pikkusaarista kertovaa uudempaa fiktiota.

Blasket-saaret seisoivat pitkään autioina, mutta viime aikoina turismin kasvettua sinne kulkee ainakin kesäisin lautta läheisen Dunquinin kylän satamasta. Saarella on välillä toiminut retkeilymajakin, mutta se on lakkautettu maanomistusriitojen vuoksi. Kesäisin siellä telttaillaan ahkerasti. Ilmeisesti saarilla ei vieläkään ole ainakaan ympärivuotista asutusta. Kaltaiselleni saarifanille tässä olisi taas yksi varteenotettava vierailukohde – yleensä kirjoittamalla matkatoiveistani ne jollain ilveellä joku päivä toteutuvat (usein tosin viiveellä). Tämä siksikin, että verrattaen pitkän Irlannissa oleskelun jälkeenkään en ole koskaan käynyt sen länsiosissa, mikä on suuri häpeä ja harmi.