Nomadismi: elitismiä vai tervettä järkeä?

Kannisto nomaditPäivi Kanniston tietokirja Elämäni nomadina (2012, Atena) tuli luokseni kirjailijan nuoruudenystävän kautta. Kannisto on Tampereella syntynyt kosmopoliitti ja Tampereen yliopiston kasvatti, joka jätti nousujohdanteisen uraputkensa businesskonsulttina vuonna 2005 ja ryhtyi maailmaa kiertäväksi nomadiksi. Kannisto on aviomiehensä Santerin kanssa kirjoittanut paljon (erityyppisiä tekstejä) ja tehnyt myös lyhytelokuvia reissuistaan ja elämäntavastaan. Pariskunnan tämänhetkistä blogia voi seurata osoitteessa:

http://www.2globalnomads.info/

Teos on akateemisella tyylillä kirjoitettu, mutta ei ole perinteistä tutkimusta, sillä siitä puuttuvat metodologia, tarkat tutkimuskysymykset ja lähdeviitteet. Kansantajuiseksi tietokirjaksi se on kuitenkin filosofisesti ja historiallisesti järeä, ja miellyttää siksi ehkä enemmän teoreettisemmin maailmaan suhtautuvaa kuin käytännön matkavinkkejä etsivää. Se ei ole matkaopas, vaan puheenvuoro elämäntavasta, johon emme kaikki ole tutustuneet.

Pidin Kanniston kirjoitustyylistä ja löysin siitä sielunkumppanuutta, sillä olen itsekin harhaillut jo ainakin vuosikymmenen akateemisen ja luovan kirjoittamisen välillä. Kannisto ei pahemmin kokeile  kielen tasolla, mutta antaa lukijalleen filosofisia pähkinöitä purtavaksi: miksi lykkäämme onnellisuutta? Miksi pohjoismaisessa yhteiskunnassa keskitytään vanhuuden ennakointiin? Kuinka voisimme aloittaa intuition kuuntelemisen? Mitä hyötyä on eksymisestä? Mitä tapahtuu, kun ihminen riisuu yltään yhteiskunnan asettaman kiltteyden kaavun?

Kannisto käy kirjassa läpi löytöretkeilijöiden elämäkertoja ja länsimaisen matkakirjallisuuden klassikkoja aina Marco Polosta Bruce Chatwiniin. Olisin odottanut kriittisempää otetta kolonialismiin historiallisena ilmiönä – Kannisto on tietoinen postkoloniaalisesta kritiikistä, mutta pitää samalla Arabian Lauria ja Richard Burtonia tietynlaisina sankareinaan, pystyiväthän he kulkemaan ympäri muslimimaailmaa natiiveiksi pukeutuneina. Homoeroottiseen kuvastoon viitataan, mutta sen orientalistisiin sivuvaikutuksiin ei päästä pintaa pidemmälle. Naispuolisia matkakirjallisuuden klassikkoja ei käsitellä lainkaan, mikä on outoa, sillä Kannisto tämän päivän esimerkeissään pyrkii sukupuolisensitiivisyyteen ja miesten ja naisten roolien kriittiseen tarkasteluun. Ei-akateemisen tai kirjallisuushistoriasta vähemmän kiinnostuneen lukijan näkökulmasta viittauksia matkakirjallisuuden historiaan on varmasti liikaa. Itse olen lukenut orientalistisista kuvastoista työkseni kymmenisen vuotta, enkä siksi varsinaisesti oppinut uutta, mutta virkistin muistiani ja sain muutaman uuden lukuvinkin, eli tämä matka omaan akateemiseen menneisyyteeni ei ollut turha.

Nomadien haastattelupätkät olivat valaisevia ja niitä olisin mielelläni lukenut enemmänkin. Ihastuin erityisesti yksin  matkustaviin naisiin, amerikkalaisiin Suzaniin ja Ritaan, ja  venäläiseen pariskuntaan Mariaan ja Ajayhin, jotka olivat jättäneet synnyinmaansa rasismin vuoksi (puoliksi intialainen Ajay koki ulkona liikkumisen Moskovan lähiöissä liian tukalaksi). Suurin osa haastatelluista esiintyy omilla nimillään ja heidän matkablogeihinsa on kirjan lopussa linkit – ratkaisu, mitä kunnioitan, sillä näin heidän osallistumisensa kirjan tekoon ei jää pelkkien ”puhuvien päiden” tasolle. Kirja tuntuu yhteisölliseltä projektilta, joka todennäköisesti hyödyttää osallistujia, ainakin lisääntyvien blogiklikkausten tasolla.

Onko oravanpyörästä hyppääminen sitten elitististä hörhöilyä vaiko ekoteko? Sanoisin, että molempia. Tämän kirjan haastatelluista, toisin kuin Mari Korpelan väitöskirjassa More Vibes in India (2009 ), suurin osa ei käyttänyt häikäilemättä hyväkseen lähtömaidensa sosiaaliturvaa rahoittaakseen matkailuaan kehitysmaissa, vaan he tekivät töitä matkojensa varsilla, hanttihommia, etätöitä tai lyhyitä konsulttikeikkoja. Moni teki vapaaehtoistöitä, jotkut jopa elättivät itseään matkablogeillaan. Ainoa asia, joka minua nyppii tämän elämäntavan puolustajissa on moraalinen ylemmyys – sillä ihmiset, jotka mahdollisesti lentävät useita mannerten ylittäviä lentoja vuodessa eivät ole sen ekologisempia kuin me lusmut, jotka ostamme marketista lihaa muovivakuumissa. Moraalista ylemmyyttä ei esiintynyt kaikissa informanteissa, ja kirjailija itsekin paikoitellen pyristelee siitä eroon, paikoitellen jää sen vangiksi.

Kannisto argumentoi nyky-Suomen poliittisesta ilmapiiristä mielensäpahoittajien potentiaalisesta pahasta mielestä välittämättä. Sen verran ehdin muita blogiarvioita vilkaista, että tiedän kirjan aiheuttaneen pahaa verta monissa. Häntä syytetään erityisesti elitismistä ja naiiviudesta. Näillä ennakko-oletuksilla lähdin itsekin etsimään teoksesta tuohtumisen aiheita, mutta valitettavasti en pahoittanut mieltäni mistään teoksessa esitetystä mielipiteestä. Lisää esimerkkejä ja (itse)kritiikkiä olisin kaivannut, mutta mielestäni kirjoittaja on jo oikealla polulla. Kannisto ei ymmärrä persuja, suomalaisten tuotteiden eksklusiivisia kannattajia, kotona kyhnyttäjiä tai kalenteriorjuutta, ja pyrkii tietoisesti provosoimaan ja käännyttämään ihmisiä näistä aatteista eroon. Jos hän ei näin tekisi, teos olisi luultavasti tympeämpi ja pliisumpi. Teos ei pysty miellyttämään kaikkia, ja jos se saa joissain aikaan pitkiä tulenkatkuisia vastineita, se on paljon positiivisempaa palautetta kuin syvä hiljaisuus.

En luultavasti lähde pysyvästi maailmalle tämän kirjan innoittamana ainakaan siihen asti, kun toinenkin jälkikasvusta on saatu ”uunista ulos”, vaikka vaihtoehto houkutteleekin tässä ja nyt. Kannistojen pariskuntaa lähdössä auttoi hyvätuloisuus: he todennäköisesti pystyivät elämään pari-kolme vuotta omaisuuden myynnistä irronneilla rahoilla, kun taas itse lähtisin täysin varattomana. Jos joskus lähden, lähden todennäköisesti vähin äänin ja suunnitelmin. Mielestäni tämä kirja voi kuitenkin raivata näköaloja niillekin, jotka suunnittelevat lyhyempiä irtiottoja, esim. vuoden sapattivapaata rinkka selässä. Kaikkia teoksessa esitettyjä luopumisia ei tarvitse toteuttaa, mutta jos teos auttaa ihmisiä pohtimaan kriittisesti matkustamisiaan ja niiden tolkullisuutta, jo silloin se on saavuttanut jotain merkittävää.

Kihnun ihmeelliset naiset

 

Virve laskuvarjoTeimme tämän kesän varsinaisen lomamatkan naapurimaahamme pidemmän kaavan kautta. Matkajokeriksi muodostui Kihnun saari, jonka olemassaolosta en tiennyt lainkaan vasta kuin paria päivää ennen lähtöä. Päädyin muuttamaan matkasuunnitelmaa päästäkseni Kihnulle, keskelle Riianlahtea melko hankalien lauttayhteyksien taa. Matka sinne ei lisännyt kustannuksia, vaan päinvastoin säästimme rahaa: lautta maksoi vain muutaman euron ja majoitus saarella oli halvempaa ja laadukkaampaa kuin mantereella. Uni maittoi vuokraamassamme mökissä paremmin kuin kotona ja herääminen pilaantumattoman luonnon helmassa tuntui luksukselta. Tämä oli ekoturismia parhaimmillaan: saarella kuuli jokaisen kävyn putoamisen ja tikan nokutuksen paremmin kuin omat ajatuksensa. Olisin viihtynyt siellä pidempäänkin kuin kolme päivää, varsinkin jonkun luovan projektin tiimoilla.

Kihnuun pääsee kolme kertaa päivässä Munalaidin laiturista ja muutaman kerran viikossa Pärnusta. Koska en ollut aiemmin matkustanut Virossa julkisilla, päädyin Pärnusta lähtevälle lautalle – senkään sataman löytäminen ei ollut yksiselitteistä. Tuli olo, ettei meitä tieten tahtoen haluta saarelle kammeta – opastukset olivat pääasiassa viroksi, samoin lähestulkoon kaikkien saareen liittyvä turistitieto. Tietysti ”hard to get”-asenteesta muodostui haaste – pitihän sinne päästä, kun todennäköisesti kukaan kavereista ei ole vielä siellä käynyt.

Lautan tuloa odottaessa minulle puhuu hyvin perinteisen oloinen huivimummo sanoja, joita en ymmärrä. Naurahdamme molemmat (minä teeskennellen viron kielen ymmärrystä), sitten hän siirtyy juttelemaan tutun seurueen kanssa, jotka puhuttelevat häntä Virve-tädiksi. Virve-täti näyttää hyvin tyypilliseltä saaren senioriasukilta, tosin tänä iltana hän ei ole pukeutunut paikalliseen körttiin vaan yleismaailmallisempaan mummokukkaleninkiin. Körtti siis tarkoittaa kansallispuvun hameosaa. Olisikohan körttiläisyys periytynyt sanana sittenkin Virosta, viitaten kansanomaiseen (nationalistiseen) uskoon? Varmasti körtti on suomen kielessäkin viitannut johonkin vaatekappaleeseen.

Estonia 023Seuraavana päivänä kyläkaupassa tutkiessani saaresta tehtyä kirjallisuutta minulle selviää, kenkä kuuluisuuden edellisenä iltana tapasin. Hän on Kösterin Virve, vuonna 1929 syntynyt laulaja-lauluntekijä, paikallisen kulttuurin edistäjä ja isomummo. Virve kirjoitti ensimmäisen laulunsa jo 14-vuotiaana, ja biisejä on syntynyt sen jälkeen satoja. Osa Virven musiikista on reitattu ”kansanlauluiksi” tietämättä niiden alkuperää. Virve on vanhoilla päivillään ollut kiertueella ympäri Viroa, naapurimaissa ja jopa Italiassa. Hän teki myös ensimmäisen laskuvarjohyppynsä 81-vuotiaana. Hänen konserttinsa myyvät Virossa kuin häkä ja yleensä niille vaaditaan encorea. Hankin teoksia, joissa hänen elämäntarinansa pääsee oikeuksiinsa muiden jo edesmenneiden kihnulaisten kuuluisuuksien rinnalla ja CD:n ”Elu küünal”, jonka pitäisi olla joululevy, mutta kuulostaa aivan juhannusyön karkeloilta. Aika muikeaa soittaa tätä ensi jouluna kinkun kylkiäisenä!

Kihnun saari sai UNESCO:n maailmanperintökohteen arvon v. 2003 immateriaalisen kulttuurin säilymisen johdosta. Tällä viitataan erityisesti saaren hääperinteeseen, johon liittyvät monimutkaiset rituaalit, leikit, laulut ja tanssit. Valitettavasti perinteisiä häitä ei ole vietetty saarella vuosiin, sillä ne maksavat tavallisille perheille liikaa eikä perinteet kiinnosta kaikkia nuoria. Joonas Plaan kertoo BA-opinnäytetyössään paikallisten ihmisten kyllästymisestä kansallispukuihin pukeutumiseen: hän koki etnografisen kenttätyönsä aikana, että puolet saarelaisista suorastaan naureskelivat ”UNESCO-väelle”, joka änkeytyi kaikkiin juhliin muinaismuistoihin telläytyneinä. Ymmärrän itse hyvin tämän jännitteen, olenhan koko ikäni suhtautunut ambivalentisti kansallispukuihin, tanhuun ja kanteleisiin. Vieraassa maassa tämä kaikki esiintyy jännänä ja eksoottisena, kotona lähinnä koomisena. Toinen ongelma paikalliskulttuurin juhlimisessa on ollut se, että painopiste on ollut lähes yksinomaan naisten välittämille käsityö- ja juhlaperimille, kun taas miesten panos on kategorisesti unohdettu. Kihnulaista kulttuuria kutsutaan matriarkaaliseksi. Haluaisin kyllä nähdä, mitä se tarkoittaa käytännössä.

Kihnulla asuu pysyvästi vain n. 600 asukasta, niistä enemmistö vanhusvoittoisia.  Paikallisessa koulussa on 30 oppilasta ja päiväkoti-ikäisiä on kuulemma 39, kertoi minulle museon opas, hänkin punasävyisessä raidallisessa körtissään. Ei kuulosta toivottomalta, jos pikkulapsia on enemmän kuin isoja. Koululla on luultavasti vankka tulevaisuus, todennäköisesti kaksiopettajaisena. Lukioon tai ammattikouluun he luultavasti lähtevät mantereelle.

UNESCO:n tunnustus on tuonut saarelle rahaa ja kuuluisuutta, esimerkiksi saaren museo on saatu kunnostettua viimeisen päälle ja sen viereinen kunnantalo suorastaan hohkasi uutuuttaan ja hienouttaan. Museo oli esimerkillisen elävä ja ihmisten arkea monipuolisesti valottava – paras johon olen tutustunut Virossa. Museon naisista ainakin pari näytti Virven jälkeläisiltä. Naisia saarella näkyi muutenkin julkisissa rooleissa enemmän kuin miehiä – ainoa kihnulainen mies, jonka kanssa vaihdoin muutaman sanan oli majakan vahti.

Estonia 011Kihnun kulttuuri on muodostunut perinteisestä sukupuolittuneesta työnjaosta: miehet ovat olleet viikkokausia merellä kalastamassa ja naiset ovat jääneet kotiin hoitamaan lapsia ja viljelyksiä. Työnjako näytti edelleen pitävän paikkansa: miehiä näki lähinnä sataman alueella veneitä ja laivoja korjaamassa. Kaikkialla saarella myytiin suitsutuskalaa suoraan kotimyynnistä. Meidän majatalosta (Rock City) sai aamiaiseksi enimmäkseen kalaruokia, kiiskeä, ahventa ja haukea eri muodoissa. Tuore kala maistuikin mainiolta, vaikka tarjottiin proosallisen konstailemattomassa asussa. Joonas Plaan raportoi myös paikallisten pariskuntien erikoisesta välttelykulttuurista: Kihnulla ei ole ollut tapana, että avioparit kulkevat kylillä yhdessä, vaan normaalissa arjessa he ovat tavanneet visusti kotona. Juhlissakaan he eivät mielellään istu vierekkäin. Plaan tulkitsee tämän olevan rakkaussuhteeseen johtuvaa häveliäisyyttä, jonkinlainen tabu.

Kihnun kulttuurista jäi mieleen kytemään niin monta kysymystä, että haaveilen jo uudesta matkasta sinne. Parhaiten kulttuuri aukenisi heidän juhlapäivinään, joita onneksi ortodoksisen kalenterin mukaan on monia. Saarelaiset kun kääntyivät joukkona ortodokseiksi luterilaisesta uskosta 1860-luvulla tsaarin luvatessa heille edullista maajakoa kääntymyksen palkkana. Ortodoksinen kirkko näytti edelleen hyvin vaatimattoman luterilaiselta, mutta valtaosa saaren asukkaista tunnustaa nyt ortodoksista uskoa.

Kirjallisuutta:

Kihnu Kulttuuri Instituut 2011. Kihnulaisten uskomattomat seikkailut merellä ja maalla.

Joonas Plaan 2011. Culture in Nature: Traditional Ecological Knowledge and Environmentalism in Kihnu. Tallinn University, Department of Social and Cultural Anthropology (BA thesis).

Kuin piispaa pappilassa

Vesilahti pappilaTietoisuuteni suur-Tampereen talousalueesta on laajentunut eksponentiaalisesti sen jälkeen, kun jäin työttömäksi. Vähään aikaan en ole lähialuematkaillut, mutta tällä viikolla eteen tuli taas uusi neitsytmatka, tällä kertaa Vesilahden pikkuruiseen kuntaan ja sen legendaariseen pappilaan, jossa järjestettiin monikulttuurinen ilta. Pappila ei ole ollut aina seurakunnan käytössä, vaan se on vasta äskettäin entisöity uudelleen kirkkoherranvirastoksi ja erilaisten kerhojen toimintatilaksi. Varsinainen salonki oli täynnä hyvällä maulla valittuja antiikkihuonekaluja ja itämaisia mattoja. Tunnelma oli rennon juhlallinen – kalusteet oli tarkoitettu käytettäviksi, ei tuntunut, että olisi istunut museossa. Ilta oli poikkeuksellisen lämminhenkinen ja sääkin suosi vierailijoita. Oli suorastaan hurmiollista istua aurinkoisena kesäiltana pappilan pihalla ja kuunnella lintujen pesänrakennuspuuhia. Valitettavasti kamera jäi kotiin, joten lainaan internetin julkisia kuva-aarteita.

Vesilahti on Pirkanmaan alueella ensimmäinen paikkakunta, jonne perustettiin seurakunta jo 1100-luvun lopulla. Kristinuskon ja pakanauskon välillä käytiin sielläkin verisiä taisteluja. Kuuluisin pakanasoturi oli nimeltään Kirmukarmu, jonka kunniaksi paikkakunnalla on ristitty mäki. Mäeltä on löytynyt arkeologisissa kaivauksissa arvokkaita kulta- ja pronssiesineitä kuten Kirmukarmun  ponsi, jossa on makaava mursu tai Ikuturso. Vesilahdelta on lukuisia muinaiskalmistoja, joilla olisi kiinnostavaa vierailla. Samoin Klaus Kurjen tie on virallinen muinaispolku, jonka varrella voi aikamatkailla sekä rauta-ajan muinaishistoriaan että keskiajan Laukon kartanon tarinoihin.Kirmukarmu

Laukon kartano tunnetaan legendaarisesta Elinan surma-balladista, jonka Lönnrot keräsi vesilahtelaisilta ollessaan kartanon kotiopettajana 1820-luvulla. Huhutaan, että Klaus Kurki-niminen tuomari olisi 1400-luvulla surmannut nuoren vaimonsa mustasukkaisuusdraaman keskellä, mutta koska vastaavia kulkutarinoita on Euroopan kansanrunous pullollaan, tarinan reaalimaailmallisesta paikkansapitävyydestä on väitelty pitkään. Kuka Klaus Kurki olikaan, hienosti hänen legendansa on elänyt – yksi Helsingin hienoimmista hotelleistakin kantaa hänen nimeään. Runoa on dramatisoitu eri muotoihin jo kohta 200 vuoden ajan, Oskar Merikanto on pukenut sen säveliksi ja onpa Maria Jotunikin kirjoittanut romaanin Klaus, Louhikon herra (1941). Balladissa on 400 säettä, joten se ei ole mikään kevyt iltalukeminen, jos sen haluaa ymmärtää syvällisemmin. (Allaolevassa kuvassa Ella Eronen ja Santeri Karilo vuoden 1938 elokuvassa Elinan Surma, ohj. Kalle Kaarna.)

Elinan surmaEn myöskään tiennyt, että Tampereen Laukontori on saanut nimensä vesilahtelaisesta kartanosta. Laukon isäntä aloitti höyrylaivaliikenteen Vesilahden ja Tampereen välillä 1800-luvun lopulla. Torikauppa vilkastui satamassa tämän linjan ansiosta, ja siksi tori on saanut nimensä kartanon mukaan.

Mietin, olisivatko Laukon kartanon aikaansaamat torpparien massahäädöt 1900-luvun alussa innoittaneet Väinö Linnaa kirjoittamaan Täällä Pohjantähden alla. Tämä oli aikanaan skandaalinkäryinen episodi, varmasti yksi Suomen historian brutaaleimmista köyhien kyykytysoperaatioista, jonka jälkimainingeissa alkoi jo näkyä sisällissodan varjot. Itsepintainen suomenruotsalainen kartanon herra ei suostunut perumaan määräystään, vaikka häntä varoitettiin tilanteen poliittisesta räjähdysalttiudesta. Tosin Pohjantähdessä suomenruotsalainen kartanon isäntä esitetään välillä täysin humaanina tapauksena – asia, jota Linnan tuotannossa ihailen, sillä hänellä ei ole mustavalkoisia hyviksiä eikä pahiksia.

Laukon kartano näyttää olevan hieman poshimpi paikka nykyään, ja sinne pääsee vierailemaan vain muutaman kerran kesässä Vesilahden kunnan järjestämillä opastetuilla bussiretkillä. Kartano on pääasiallisesti hevostila, jonka hevoset ovat niittäneet mainetta ja kunniaa raveissa ja ratsukilpailuissa ympäri maailmaa. Kartanon tytär, Liisa Lagerstam on väitellyt kulttuurihistorioitsija, jolla on myös historia-alan yritys Laukko Historicum (www.laukkohistoricum.fi). Lagerstam tutkii työkseen 1600-luvun suomalaista kartanoelämää ja erityisesti maskuliinisuuksia – miesten muotia, elämäntapoja ja käsityksiä siveellisyydestä. Väitöskirjan lisäksi hän on julkaissut suomenkielisen tietokirjan Kartanon herra Gabriel Kurck (2008), joka on mikrohistoriallinen tutkimus aatelismiehen käsityksistä kunniasta, isyydestä ja hengellisyydestä. Hänen äitinsä Leena Lagerstam on kirjoittanut Laukon kartano-aiheisen keittokirjan, joka on täynnä kuvia kartanon interiööreistä. Näitä teoksia netissä silmäiltyäni mieleeni tulvahtaa se perverssi fiilis, kun Glorian Antiikki-lehden puhelinmyyjä soittaa minulle keskellä työpäivää ja olen v-tuuntunut ja haluan saarnata hänelle lähiöyksinhuoltajan elämäntavasta – ”Luuletteko, että minulla olisi kiinnostusta lukea kartanonrouvien entisöintipulmista?”. Mutta oikeasti olen kiinnostunut vanhoista kartanoista ja antiikkihuonekaluista. Ja se tuntuu perverssiltä ottaen huomioon elämäntilanteeni.

Vesilahteen aion palata loppukesästä, kun vanhassa puukirkossa on kesäkonsertteja. Samalla pitää tsekata se matkan varrella auton ikkunasta häämöttänyt kalmisto.

Halal holidays

Halal holidayTämän päivän ihmetyksen aiheenani on uusi trendi turismiteollisuudessa, halal holidays. Satuin bongaamaan facebookista brittiläisen Crescent Tours-yrityksen, joka mainostaa rantalomia muslimeille. Vastaavia matkatoimistoja on Britanniassa muutama, varmasti muuallakin Euroopassa, mutta ei vielä Suomessa.

Kun nyt muistelen viime aikojen reissujani rantakohteisiin, en muista tavanneeni missään hotellissa tai millään rannalla uskovaisia muslimeja. Euroopan muualta tulleista etnisistä vähemmistöistä turistirysissä on näkynyt eniten afrikkalaisia tai karibialaisia kasvoja, brittien ja ranskalaisten seurueissa. Ensimmäisen polven maahanmuuttajilla on aina ensisijainen velvoite sukuloida entisessä kotimaassa, mutta toinen polvi ei välttämättä enää  koe vastaavaa uskollisuutta ”juurilleen”. Tämän lisäksi Koraanissa on suuria, jotka kehottavat muslimeja matkustamaan löytääkseen Jumalan merkkejä ja kuvioita kaikkialta. Islam on globaali uskonto, joka kannustaa liikkuvuuteen. Ajatus perheen yhteisestä rantalomasta ei ole suinkaan epäislamilainen, mutta monilla uskovilla on reunaehtoja hotelliasumisen ja rannalla makaamisen suhteen.

Crescent Tours järjestää halal-lomiaan erityisesti Turkkiin, jossa meillekin tunnetuihin kohteisiin on noussut erityisiä halal-hotelleja. Ruoka on halalia, alkoholia ei tarjoilla ja miehille ja naisille on erilliset altaat ja ranta-alueet. Yhteisillä rannoilla noudatetaan siveää pukeutumiskoodia, eli yli kymmenvuotiaat tytöt ja naiset pukeutuvat burkiniin tai uivat normivaatteet päällä. Perheen yhteistä viihtymistä korostetaan, ja monille musliminaisille halal holiday onkin ensimmäinen kerta elämässä, kun he ovat pystyneet rentoutumaan vähemmissä vaatteissa. Crescent Toursin lomilla käy myös paljon korkeasti koulutettuja sinkkunaisia, jotka arvostavat naisten omia altaita ja rantoja.

Mitä tästä ilmiöstä sitten voisi päätellä? Matkatoimiston sivut ja ilmiöstä kertovat artikkelit pursuavat elämäniloa. Erityisesti naispuoliset turistit kertovat vapautumisen kokemuksista – he arvostavat hotelleja, joissa heitä ei pidetä avaruusolentoina, joissa heidät hyväksytään sellaisina kuin ovat. Voin hyvin kuvitella, kuinka vapauttavalta tuntuu viettää viikko kaikkialta maailmasta tulleiden muslimisiskojen parissa, jos elää arkeaan tyypillisessä eurooppalaisessa lähiössä, jossa huivipäisten perään huudellaan ja jossa huumeet ja alkoholi nostavat päätään joka nurkan takana. Loma on usein loma jostakin. Vapaassa maailmassa yksilön oikeuksiin kuuluu muunmuassa matkaseuran valinta. Maksava asiakas on aina oikeassa.

Pakistanilais-brittiläinen yhteiskuntakriitikko Yasmin Alibhai-Brown vastustaa halal-lomien ideaa. Hän on koko elämänsä taistellut rodullista tai etnistä segregaatiota vastaan, ja kokee muslimien omat puuhamaat omanlaisenaan rasismina. Ymmärrän yskän, ilmiö on tavallaan yhtä kyseenalainen kuin tosikristittyjen toiviomatkat Israeliin. Miksi matkustaa, jos tietää perillä löytyvän vain omanlaisiaan ihmisiä, jos kaikki kontakti ”toiseuteen” on eliminoitu? Eikö tuollainen eristäytyminen ole älytöntä? Millaiseen maailmaan uskovaiset vanhemmat kasvattavat lapsiaan, jos tarkoituksena on välttää kontaktia vääränuskoisiin, väärin pukeutuviin, vääriä aineita nauttiviin ja väärällä tavalla käyttäytyviin ihmisiin?

Oma matkustamisen filosofiani on täysin päinvastainen: minulle lomaa on se, että saan tutustua johonkin joka eroaa täysin arjestani koto-Suomessa, erityisesti outoihin ihmisiin. Koska itätamperelaisessa arjessani kohtaan erityisesti erilaisista aineista riippuvaisia ihmisiä, minulle ei ole lomaa seurata loputonta ördäämistä toisessa maassa. Lomaa on se, että unohtaa hetkeksi arjen tylsät velvoitteet. Minulle lomaa on kolmen tunnin aamukahvi kiireisellä piazzalla tai erikoisten lintujen äänten kuunteleminen kattoterassilla. Olen lomillani usein täysin autistinen. En häiriinny kanssaturisteista, ryyppyporukoista tai rakastelun äänistä, ellei kyseessä ole äärimmäinen ääniterrori. Lasten kanssa matkustaessa en ole erityisesti etsinyt lapsiystävällisiä kohteita. Koen olevani ihan reilusti kristitty, mutta en usko kykeneväni osallistumaan ”kristitylle lomalle”, sillä kanssakristityt ovat yleensä rasittavinta seuraa, jonka tunnen. Olen myös huomannut matkakatalogeja selatessani, että tarjolla olisi pelkästään aikuisille ja pariskunnille tarkoitettuja hotelleja. What the fuck, kuulostaa tylsyyden huipentumalta.

Kritiikistä huolimatta haluaisin viettää viikon turkkilaisessa halal-hotellissa poistumatta alueelta hetkeksikään. En  tosin tiedä, ottavatko he asiakkaikseen ei-muslimeja.

Käkisalmi-Kingston

Viimeisen vuoden minua on laulattanut keittiössäni Liljan Loisto, reggaebändi, joka on vampannut vanhat Karjala takaisin-biisit uuteen uskoon. Monta kertaa olen missannut bändin keikan Hesassa ja Tampereella, mutta odotan seuraavaa mahdollisuutta. Olen kuullut, että keikoilla tanssitaan paritansseja uskollisesti 40-luvun tyyliin.

Minulla oli Karjala takaisin-kausi jo kauan ennen Liljan Loistoa, levyhyllystäni löytyy useampikin parin euron halppiskokoelma alkuperäisiä sodanjälkeisiä hittejä, joilla kaikilla on Muistatko Monrepos’n ja Evakon laulu. Genre on hämärästi tuttu myös lapsuudesta, jolloin kävin joskus evakkojen luona kylässä. Ymmärrän kyllä, että joillekin Karjalaan intohimoisesti suhtautuville Karjalan kunnailla reggaebiittiin puettuna tuntuu pyhäinhäväistykseltä; itse uskon perinteen siirtämiseen uusille sukupolville keinolla millä hyvänsä. Onhan Liljan Loiston biiseissä myös ironiaa ja kieli poskella-meininkiä, mutta niin on kaikessa hyvässä bilemusiikissa. Herkkähipiäiset evakkojen jälkeläiset eivät ehkä tätä huumoria kestä, mutta olkoon se heidän oma häpeänsä.

Minulla on kotona kaksi jamaikalaisen mummon kutomaa rastapipoa, jotka ovat vähintään yhtä suloisia kuin pässinpökkimät sukkamme. Jostain löytyy myös kokoelma Haile Selassie-pinssejä. Jamaikan rastafarien kaipuu Etiopiaan aivan yhtä todellista kuin karjalaisten kaipuu kotikyliinsä, taloihin, joista on jäljellä vain kivijalka. Eihän näitä kahta muuttoliikettä voi historiallisesti tai poliittisesti verrata toisiinsa, mutta tunteiden tasolla rakenne on samankaltainen. Toiviomatkojen merkitystä ei voi koskaan aliarvioida. Liljan lLoisto ammentaa inspiraationsa tasavertaisesti läheltä ja kaukaa, outouttaen kummankin ilmiön. Sekoitus on todellakin niin ufo, että se naurattaa ja itkettää samaan aikaan.

En ole itse edes kunnolla käynyt rajantakaisessa Karjalassa, reissuni ovat kohdistuneet Vienan Karjalaan ja Petroskoihin. Mutta ohi on ajettu ja maisema on iskostunut tajuntaani. Jossain Sortavalan kieppeillä oli hulppeinta. Myös Terijoki junan ikkunasta katsottuna herättää hillittömän kaipuun. Nämä olivat paikkoja, joista lapsuudessani puhuttiin, vaikka suvussani ei olekaan evakkoja. Vaikutti, että erityisesti naisille Karjalan kannas oli 20-30-luvuilla ollut haaveiden maa – sinne lähdettiin esim. Savosta parempien työ- ja koulutuspaikkojen perään. Leveämpi leipä ja kosmopoliitit kulttuuriset vaikutteet. Hienommat tanssiravintolat ja pitsihuvilat. Hienoa vertailua aiheesta löytyy myös esim. Sirpa Kähkösen romaaneista.

Suurin osa lähipiiristäni ja kavereistani reagoivat Liljan Loistoon negatiivisesti. Joudun todella laittamaan faniuteni sordiinolle seurassa. Ilmeisesti fuusio tuntuu monista liian kaukaa haetulta – jos ei pidä humpasta eikä reggaesta, voi olla vaikeaa heittäytyä tähän mielenmaisemaan. Jukka Poika avautuu suurille yleisöille helpommin, koska hänen  biisinsä dokumentoivat tätä päivää nykyihmisen kielellä.

Minulle karjalan murteen ja jamaikan pidginin sekoitus on vaan niin kodikasta. Ja haluaisin vielä lukea kielitieteellisen tutkimuksen aiheesta.

Kärpäsenä Zizekin katossa

Filosofi Slavoj Zizek kertoo Guardianin haastattelussa (11.6.2012) vievän kaksitoistavuotiaan pojan lomalle absurdeihin paikkoihin kuten Dubaihin, jossa isä ja poika shoppailevat, syövät illallista luksusravintoloissa ja pelaavat pleikkaa aamukolmeen. Marxistina hän kuitenkin huolehtii siitä, että poika näkee myös luksuskohteiden nurjan puolen: hän tutustuttaa lapsensa pakistanilaisiin taksikuskeihin, joiden kautta voi tutustua siirtotyöläisten arkeen.  Isä ja poika siis viettävät lomillaan todellista laatuaikaa.

Haluaisin olla kärpäsenä katossa heidän hotellihuoneessaan. Haluaisin tietää, kuinka maailmankuulu filosofi kommunikoi teinipoikansa kanssa. Keskustelevatko he korkealentoisin käsittein jo aamiaishuoneessa? Vai onko Zizekin joskus mahdollista taantua marisevaksi turistiksi, jonka päivän suurin ongelma on hiertävät sandaalit?

Pappa-Zizekillä on millä mällätä. Hän on ansainnut miljoonansa älyllä ja performanssilla. Hänen seitsemänkymmentäviisi teostaan on käännetty kymmenille kielille; kotona Ljubljanassa hänen teostensa eri versiot täyttävät kokonaisen huoneen. Hänen elämästään yliopistojen rocktähtenä on tehty useampi dokumentti, joissain maissa häntä  on seurattu myös juorulehdissä, johtuen siitä, että hänen viimeisin eksänsä on kuuluisa alusvaatemalli.

Zizek vihaa hippejä, monikulttuurisuusaktivisteja, ja kaikkia jotka kuvittelevat olevansa kulttuuriradikaaleja. Kävin hänen kotikaupungissaan viime syksynä ja omalla hippitutkallani mitattuna kaupunki oli Euroopan hipeimmästä päästä. Metelkovan kulttuurikeskus oli varsinainen elämys. Voin hyvin kuvitella, kuinka Zizek kiertää paikan kaukaa, koska vihaa tämän tyyppistä ”tiedostamista”. Yhdessä asiassa olen Zizekin kanssa samaa mieltä: köyhäily ja vaihtoehtoisuus on yleensä mahdollista vain niille, jotka tulevat keskiluokkaisista paremmin toimeentulevista kodeista.

Kotiinsa tulevalle toimittajalle Zizek tarjoaa cokista mäkkärin muovimukista. Hän vihaa opiskelijoita, varsinkin sellaisia, jotka tulevat kysymään neuvoa henkilökohtaisiin ongelmiinsa. Hän vihaa tunnustuksellisuutta, erityisesti seksuaalisista ongelmista puhumista, mutta tyypilliseen tapaansa avautuu toimittajalle omasta seksielämästään jo hississä. Haastattelu oli viihdyttävin, jonka olen lukenut vuosiin – en muista milloin viimeksi nauroin ääneen sanomalehteä lukiessani. Vaikka yritän kynsin ja hampain päästä eroon akateemisesta pönötyksestä, Zizek kuuluu siihen kerhoon teoreetikkoja, joista on vaikea luopua. Ehkä luen häntä vielä joskus salaa.