Nostalgiaretki Devoniin

Neiti Marple viimeinenAgatha Christien dekkarit kuuluivat vakilukemistooni 11-12-vuotiaana, enkä ole niiden maailmoihin palannut sen jälkeen kuin ehkä satunnaisen tv-katselun muodossa. Siksi oli hauska kokeilla, miltä Neiti Marplen viimeinen juttu (WSOY 1977, suom. Anna-Liisa Laine, engl. Sleeping Murder) tuntuu kolmekymmentä vuotta myöhemmin, kun mittarissa on kymmeniä ellei satoja dekkareita, joiden maailma on kyynistynyt ja raaistunut. Kysymykseni kuuluukin: voinko näin paatuneena lukijana palata tietynlaiseen viattomuuden aikaan, jota Christien dekkarit minulle edustavat?

Teos tuskin referaattia kaipaa; uskon, että kaikki kynnelle kykenevät ovat joko lukeneet teoksen tai nähneet sen tv:stä. Teoksessa eletään 1930-luvun loppua, aikaa, jolloin Elizabeth oli nuori prinsessa ja jolloin siirtomaapolitiikka alkoi tuntua tunkkaiselta ainakin tiedostavissa piireissä. Intia on tarinan alkupiste, jonne nuori Helen Halliday matkustaa mennäkseen naimisiin tuntemansa teefarmarin kanssa. Huikentelevainen Helen ei kuitenkaan vakuutu avio-onnesta, peruu kihlauksensa ja ehtii saada kaksi ihailijaa, toisen meno- ja toisen paluumatkalla valtamerilaivassa. Christie kuvaakin hienosti tuon ajan avioliittomarkkinoita ja nuorten naisten seikkailunhalua: aviomiehen metsästys kaukaisesta siirtomaasta on ollut 1900-luvun alkupuolella monien eteenpäinpyrkivien neitien harrastus.

Dillmouthin uneliaaseen merenrantakylään saapuu parikymmentä vuotta Helenin katoamisen jälkeen nuori rouva Gwenda Reed, kaukaa Uudesta Seelannista. Gwenda muistaa varhaisesta lapsuudestaan vain utuisia häivähdyksiä, mutta oudolla tavalla hän on osannut intuitiivisesti valita oikean kylän ja oikean talon tulevaksi asuinpaikakseen. Tuon ajan henkeen Gwendan mies Giles on lähettänyt vaimonsa valitsemaan uutta kotitaloa emämaasta, kun tällä itsellä on vielä liikeasioita hoidettavanaan siirtomaassa. Gwenda on elänyt pienenä Intiassa, lapsena hetken Englannissa ja vanhempiensa kuoltua tädin luona Uudessa Seelannissa. Tämän tyyppinen transnationaali liikkuvuus onkin tyypillistä tuon ajan brittiläisessä kirjallisuudessa. Gwendan meiningistä tulee mieleen myös klassikkokirja Frances Hodgson Burnettin Salainen puutarha, jossa orvoksi jäänyt tyttö palaa Intiasta pelottavaan perintötaloon.

Minusta teos on varsin hurmaava, enkä muistanut sen juonesta paljoa, joten lukukerta oli kuin ensimmäinen. Jännitys tiivistyy sopivasti loppua kohti, tosin tässäkin keskityin enemmän paikalliseen tunnelmaan kuin itse rikoksiin. Luulin, että Dillmouth olisi oikea paikkakunta Devonissa, mutta tänään viisastuin siitäkin, että se oli Christien keksimä fiktionaalinen paikka monelle Miss Marple-tarinalle. Dillmouth tuntuu poikkeuksellisen takapajuiselta ja konservatiiviselta tuppukylältä, jossa jokaisen talon asukkaisto muistetaan 50 vuoden säteellä. Alueella on jo tuossa vaiheessa alkeellista turismia, jota pyörittää lipevän opportunistinen J.J. Allflick kansaa ärsyttävine narsissinkeltaisine busseineen. Dillmouthiin ei toivottaisi kuin vakavamielisiä Miss Marplen kaltaisia vieraita asumaan hiljaisissa pensionaateissa.

Parasta kirjassa oli lapsuuden muistojen aktivoitumisen kuvaaminen, jolloin Gwenda ymmärrettävistä syistä pelkää menettävänsä järkensä. Christie on taidokas kuvaamaan varhaislapsuuden kokemusten vaikutusta aikuisiässä, erityisesti sitä ihmettä, kun ihminen yhtäkkiä muistaa alas painettuja asioita pilkuntarkasti.

Voin tämän positiivisen paluukokemuksen jälkeen harkita ainakin kaikkien aikojen Christie-suosikkini, Idän pikajunan arvoituksen, hankkimista käsiini. Jostain syystä lapsena pidin juuri enemmän Poirot’sta kuin Marplesta etsivähahmona.

Olen matkaillut Britanniassa melko laajalti, mutta Devon ja Cornwall ovat minulle tuntemattomia seutuja. Devonin kreivikunnan nykymeininkiä on tullut äskettäin seurattua erittäin oudon tositeeveesarjan kautta. Yle Areenalla pyörii brittisarja Seksitautien klinikalla, joista osa on filmattu Exeterin kaupungissa ja sen lähiseuduilla Devonissa. Devonin maaseudun sukupuolitautihaasteet tulivat sarjan kautta esille varsin kattavalla tavalla. Paikalliset sairaanhoitajat tekevät mm. yllätyshyökkäyksiä nuorten viljelijöiden bileisiin, joissa vaimonetsintämeininki tuntui railakkaammalta kuin Maajussille morsian-sarjassa. Toisaalta nuorten viljelijämiesten ujous ja tietämättömyys taudeista tuntui aidolta, ja erilaisten nuorten maailmat sielläkin saattavat olla valovuosien päässä toisistaan. Tv-sarjaa suosittelen vain ronskin huumorintajun omaaville – se on sen verran tiukkaa tavaraa, etten usko sille tulevan suomalaista vastinetta lähiaikoina. Miss Marplen ystävät eivät ehkä tuon sarjan lähikuvista nauti.

 

Mainokset

Uskonnottomat suviseurat

July 20 2014 004Suomi Areena, Pori, 18.7.2014. Päiväksi pakoon oman elämän pattitilannetta Onnibusilla, edestakainen matka 5 e. Olen paikalla jo ennen 8:aa, massatapahtumien kunniaksi torilla on jo täysistunto useimmissa kahviloissa. Salakuuntelen setämiesten kerhoja, sympaattista varhaiseläkeläisten turinaa, juttelua lasten talojen remontoinnista ja muista kiireistä siitä huolimatta, että palkkatyötä ei ole. Luen paikalliset lehdet, joissa enimmäkseen kerrotaan jazzalueen alkoholikiellosta. Ilmassa on mansikan huumaava tuoksu torimyyjien täyttäessä laarejansa. Kaupunki surraa energiaa, jota siellä ei tavallisena arkena havaitse.

En tiennyt Suomi Areenasta ennen tätä kesää; eräs kurssini opiskelija kertoi käyvänsä kotikaupungissaan poliitikkoja bongaamassa. MTV3:n sponsoroima massatapahtuma kieltämättä herätti epäilystä. Veikkasin päiviä vahvasti kokoomusvoittoisiksi, mutta ohjelmaa selattuani totesin sen olevan tarpeeksi kirjava makuuni. Ainoastaan pienten puolueiden ja hörhömpien aktivistiryhmien edustus näytti minimaaliselta. Aiempina päivinä olisi ollut tarjolla provosoivia ja mahdollisesti verenpainetta nostattavia sessioita, mutta valitsin käyntipäiväksi perjantain, koska halusin kokea jazzhumun maksamatta jazzlippua.

Kuuntelin kolmea paneelia, jotka olivat kaikki täyteen pakattuja ja asiallisia. Ensimmäinen oli Kansanvalistusseuran järjestämä Suuri Sivistyskeskustelu, josta ehdin kuulla vain puolet jäätyäni suusta kiinni aiemmalle rastille. Paneelin suurin julkkis oli Pekka Haavisto, mutta myös opetusministeri Krista Kiurulla ja Työterveyslaitoksen johtaja Kiti Müllerilla oli painavaa sanottavaa. Keskustelu painottui pitkälti nettilukutaitoon ja internet-sivistykseen. Kiti Müller sai paljon positiivista palautetta blogistaan (http://kitimuller.com/ ), jota hän professorin kiireistään huolimatta ehtii pitää ja jolla on selkeä kansansivistyksellinen funktio. Tieteen popularisoinnista oltiin selkeästi kiinnostuneita myös kommenttien tasolla. Kiinnostavin huomio liittyi suomalaisen ja amerikkalaisen koulukulttuurin eroon: Pohjois-Amerikassa kun kouluissa opetetaan nuoria synteesin tekoon, mikä on usein erillinen oppiaine. Tämä tarkoittaa, että oppitunnilla annetaan laaja-alainen kysymys tai teema, jota oppilaat voivat lähestyä kaikkien osaamiensa oppiaineiden työkalujen välityksellä. Jos teemana on vaikka kauneuden syvin olemus, joku voisi tutkia asiaa genetiikan, toinen estetiikan ja kolmas kirurgian näkökulmasta ja neljäs kaikkia perspektiivejä yhdistellen. Suomessa tällainen laaja-alainen asioita luovasti yhdistelevä toimintakulttuuri on suurimmalle osalle opettajista vierasta. Suomessa eletään karsinoituneessa maailmassa suhteessa tietoon, pätevyyteen ja osaamiseen. Käsitys tiedosta on valtavirtainstituutioissa konservatiivsen vanhanaikainen: tieto on legitiimiä vain, jos sen haltijalla on kädessä siihen viittaava todistus. Tämä näkyy ikävimmin työmarkkinoilla, joilla mikään osaaminen ei ole relevanttia, ellei hakijalla ole siihen täsmäkoulutusta. Angloamerikkalaisessa maailmassa kirjallisuuden maisteri voi toimia rahoitusalalla tai mikrobiologi voi vetää draamapajoja kodittomille ilman, että hänen uskottavuuttaan kyseenalaistetaan. Tällaista kulttuuria kaipaan ja siksi usein koen kroonista ikävää paikkoihin, joissa ehkä omakin osaamiseni huomattaisiin.

July 20 2014 010Toisen paneelin kuulin uskollisesti alusta loppuun, se oli Suomi-Venäjä-seuran keskustelu Suomen ja EU:n Venäjä-suhteesta. Keskustelun sävy oli haudanvakava johtuen edellisenä päivänä Ukrainassa alasammutusta malesialaiskoneesta, ja paneeliin osallistunut Ilkka Kanerva olikin ETYJ:in Suomen valtuuskunnan puheenjohtajana joutunut muuttamaan kesäsuunnitelmiaan kriisin vuoksi. Huolimatta Kanervan julkisuuskuvaan liittyvistä ennakkoluuloistani täytyy tunnustaa, että Ile veti tällä kertaa shownsa erinomaisen valtiomiesmäisesti. Paneelin varsinainen tähti oli kuitenkin Duuman neuvonantaja Aleksander Belov, pitkän linjan diplomaatti Tehtaankadulta, joka peräänkuulutti venäläisten oikeutta olla venäläisiä ja edustaa erilaista arvomaailmaa kuin euroamerikkalaista. Keskustelu painottui  ymmärrettävistä syistä turvallisuuspolitiikkaan, eikä keskusteluissa mainittu kertaakaan Pussy Riotia, homojen kurjaa asemaa, Sini Saarelaa ja Greenpeacea tai muita omia lempiteemojani, joita yleensä otan esille, kun keskustelen Venäjästä. Paneelissa muistutettiin EU-maiden hyvin eriävistä intresseistä suhteessa Venäjään ja täten yhtenäisen ulkopoliittisen linjan löytämisen vaikeudesta, ellei mahdottomuudesta. Verrattuna esimerkiksi YLE:n taannoiseen Venäjä-iltaan tämä keskustelu oli ilahduttavan kunnioittava ja rakentava.

Kuuntelin myös Folktingetin ruotsinkielistä keskustelua onnesta Love Boatilla eli ravintolalaiva Charlottalla, mutta keskittyminen alkoi jo herpaantua, vaikka tämä Thomas Lundinin juontama keskustelu olikin edellisiä huomattavasti kevyempi ja viihteellisempi. Jazzkadun helteinen hedonismi kutsui jo mukaansa. Naakkojen raakunta ja makkaraperunoiden käry aiheuttivat sisäistä levottomuutta.

July 20 2014 005Suomi Areena on kuin uskonnottomien tai agnostikkojen suviseurat – telttakokouksen meininki ei ehkä ole yhtä harras kuin lestadiolaisilla tai körteillä, mutta funktio on jotakuinkin sama. Porilaisille tapahtuma on ehdoton henkireikä jazzien yhteydessä – se tarjoaa aivovitamiineja niillekin, joilla ei ole varaa kalliisiin festarilippuihin. Tuntui, että kaupungin kaikki toimijat seurakunnista kansalaisjärjestöihin ja ammattiliittoihin olivat kantaneet kortensa kekoon. Tapahtumasta välittyi esimerkillinen tekemisen meininki – jos vastaavaa yritettäisiin isommissa kaupungeissa, tapahtuma luultavasti hukkuisi päällekkäiseen tarjontaan.

Kansakunnan henkisestä tilasta en saanut niskalenkkiotetta, sillä en edes usko sellaista löytyvän kuin fiktiivisellä tasolla. Yhtenäiskulttuuri on jo kuollut ja kuopattu, mutta on tärkeää, että vastakkaisia arvomaailmoja ja poliittisia kantoja edustavat henkilöt kohtaavat ja löytävät jotain pientä yhteistä jaettavaa. Jo se, että eri-ikäiset ja eri sosiaalista taustaa edustavat ihmiset jaksavat tulla yhteen puhumaan politiikasta, on merkki kaipuusta suurempaan yhteisöllisyyteen ja reaaliaikaiseen kasvotusten jakamiseen.

PS: Satakunnan valovoimaisin viikkolehti on vasemmistolainen Satakunnan työ, josta olen saanut tänä vuonna jo kaksi näytenumeroa. Olen ylpeä siitä, että lehti edelleen sinnittelee – vastaavat vasemmistolaiset äänenkannattajat kun ovat kuolleet sisämaan kaupungeissa jo vuonna miekka ja kirves. Työssä on todellista jalat maassa-laatujournalismia, asiallisia, kiihkottomia juttuja paikallisesta arjesta, elinoloista ja tulevaisuuden vaihtoehdoista. Luen tätä mieluummin kuin esimerkiksi Voimaa, jonka hipsteriys ja Helsinki-keskeisyys nyppivät, vaikka se kuuluukin keskeisiin tiedon kanaviini.

Sohvaperunan tunnustukset

beth thomas carry youHankin Beth Thomasin romaanin Carry You (2014) kahdella punnalla Birminghamin Tescosta. Tescossa oli myynnissä vain ehkä 20 eri romaania, joista kallein oli 5 puntaa. Thomasin tänä vuonna ilmestyneen teoksen halpa hinta arvelutti, mutta sen teemat, äidin kuolema ja sen sureminen, masennus ja siitä parantuminen kiinnostivat. Kyseessä siis on hyvin klassinen chicklit-pläjäys, joka ei yritäkään tavoitella muuta titteliä. Kirjan kannessa suositeltiin teosta erityisesti Marian Keyesin ja JoJo Moyesin faneille. Keyesistä en pidä ja Moyesia en ole lukenut, mutta vaikuttaa astetta omaperäisemmältä.

Teoksen päähenkilö Daisy on toiminut kolme vuotta syöpäsairaan äitinsä ja tämän miesystävän omaishoitajana. Heidän kuoltua Daisyn elämä suistuu raiteiltaan: hän ei enää saa lähdettyä ulos, vaan keskittää energiansa Hugh Grant-elokuvien pakkotoistoon ja Jaffa-keksien tuhoamiseen. Daisyn ystävät ovat naisesta kovasti huolissaan eivätkä anna periksi, vaan yrittävät keksiä keinoja hänen piristämisekseen. Hänen paras ystävänsä Abby on varsinainen päällepäsmäri, joka eräänä päivänä ilmoittaa, että kuukauden päästä Daisyn tulee kävellä Moonwalk-niminen naisten maratoni hänen seurassaan. Daisy on ehdotuksesta kauhuissaan, mutta alistuu voimakastahtoisen ystävänsä tahtoon pitkin hampain.

Daisy on pitkäaikaistyötön ja pian koditon vetelehtijä, joka päätyy asumaan Abbyn vierashuoneeseen. Äidin miesystävä on tehnyt hänet perinnöttömäksi, joten haaveet asunnon ostamisesta äidin perintörahoilla saavat jäädä sikseen. Abby puhuu hänelle baarineidin paikan paikallisesta pubista, mutta sillä palkalla ei edes makseta yksiön vuokraa Lontoon esikaupungista. Mitään glamoröösiä shoppailua tai miehenmetsästystä Thomas ei tarjoa, vaan rehellistä, arkista analyysia perhe- ja ystävyyssuhteista. Asunnosta ulos päästyään Daisylla on pientä sutinaa kahden miehen kanssa, joista molemmat tarjoavat hänelle ilmaista lenkkiseuraa, mutta niin masentunut Daisy edelleen on, ettei lihallinen tuttavuus kiinnosta. Thomas tuntee masennuksen kuin omat taskunsa ja kirjoittaa siitä välillä humoristisestikin. Ehkä teos voisi toimia vertaistukena muille kotiinsa linnottautujille. Kaikilla ei ole uskollisia tsemppaajia hakemassa ulos lenkille, joten tsemppaaja voisi joskus löytyä vaikka kirjan muodossa.

Oikeastaan romaanissa olisi ainesta vaikka mihin. Mielestäni kirjailijalla on tervehenkinen, jalat maassa-asenne ja melkein liiaksi kehittynyt empatian kyky. Suurena ongelmana on kieli ja täydellinen poliittinen naiivius- jopa Bridget Jonesin seikkailuissa ja Himoshoppaaja-sarjassa on enemmän yhteiskunnallista analyysia.  Vaikka luin teoksen loppuun saakka, välillä hiuksia repien, syytin itseäni ajan haaskaamisesta. Tuli olo, että tässä on menty, mistä aita oli matalin. Nuorten masennus kun on iso yhteiskuntapoliittinen ongelma ja masentuneilla nuorilla itsellään usein on paljon nyansoidumpia  ja kärkevämpiä kannanottoja tilastaan kuin tämän romaaniin päähenkilöllä.

Isoin kielellinen ongelma liittyy runsaaseen sosiaalisen median raportointiin. Daisyn ja ystävien fb-keskustelut olivat tyhjäpäisiä ja täysin turhia juonen kuljettamisen kannalta. Netti toimii tässä kaveripiirissä eritoten sosiaalisen kontrollin välineenä: jos Daisy ei vastaa Abbylle välittömästi, ystävä tulee linjoja pitkin aggressiivisena ja lopulta päätyy naisen ovelle. Olenko sitten ihan vanhanaikainen kalkkis, kun en tajua Facebook-päivitysten käyttöä kaunokirjallisuudessa? Onko juna jättänyt?

Teoksen pääteema, valmistautuminen kävelymaratoniin ja ison haaveen toteuttaminen, oli syy, miksi turhautumisesta huolimatta kahlasin tämän verbaalisen superähkyn läpi. Tässä oli paljon positivista, voimaannuttavaa kamaa puettuna vähemmän tyylikkääseen lenkkiasuun. Teos ei ollut huonoin lukemani chicklit-kirja, mutta ei luultavasti jää mielen sopukoihin uusien kysymysten muodossa. Lohtukirjallisuutta silti tarvitaan. Suosittelen teosta niille, joille lenkille lähtemättömyys on todellinen ongelma elämässä.

PS: Jostain syystä pidin kansikuvasta paljon, vaikka siinäkään ei ole mitään ihmeellistä.

Kauan eläköön Punjab!

west_is_west_ver2_xlgPääsiäisen pyhien angstinsekaisen videoputkeni päätti kaunis ja iloluontoinen brittielokuva West is West (BBC ja Assassin Films, 2010). Tämä Ayub Khan-Dinin kirjoittama elokuva on jatkoa v. 1999 menestysleffalle East is East, jossa keski-ikäinen pakistanilaismies George (Om Puri) Salfordista toteuttaa viidenkympin villitystä kuvankauniin nuoren brittiblondin kanssa. Leffassa West is West seurataan saman kahden kulttuurin perheen meininkiä viitisen vuotta myöhemmin eli vuonna 1976,  lähinnä perheen nuorimmaisen Sajid-pojan näkökulmasta. Elokuvan tuottajat ovat paljastaneet, että perheen saagalle olisi luvassa kolmaskin osa.

Teini-ikäinen Sajid on kasvamassa hyvää vauhtia koulupudokkaaksi ja pikkurikolliseksi, johtuen lähinnä rasistisesta koulukiusaamisesta ja siihen liittyvästä oirehdinnasta. Isä-Georgen (alias Jahangirin) näkemys lastenkasvatuksesta on patriarkaalisen perinteinen, eikä hän näe muuta vaihtoehtoa pojan palauttamiseen ruotuun kuin pitkä loma ”juurilla” Punjabissa. George ei olekaan käynyt kotona 30 vuoteen, eikä paluu ole helppoa, sillä kotikylässä häntä odottaa hylätty ensimmäinen vaimo ja aikuiset tyttäret miehineen. Rahaa mies on lähettänyt ensimmäiselle perheelleen tunnollisesti, niin, että sukulaiset ovat ostaneet lisää maata ja pitäneet kotitaloa jokseenkin tolpillaan. Avio-onni toisen Ella-vaimonkin kanssa on kaikkea muuta kuin seesteistä: Ella on katkera siitä, että mies pimitti tiedon ensimmäisestä vaimosta ja perheestä aivan liian kauan. Ulkona kadulla Ella kuitenkin puolustaa miestään ja lapsiaan leijonaemon lailla. Ulkomaailman suhtautuminen siihen, että ”paki” pyörittää fish and chips-kauppaa, ei sekään tule annettuna, mutta pikkuhiljaa firma alkaa myydä kebab-annoksiakin salaisen perhereseptin mukaisesti.

Mielestäni on aiheellista, että aina negatiivista huomiota saavasta Pakistanista tehdään myös kevyempiä ”hyvän mielen” elokuvia. Tässä leikitään melko sovinnaiseen tapaan kulttuurieroilla ja niiden yhteentörmäyksillä, mutta historiallinen näkökulma aiheeseen tuo syvyyttä. 1970-luvulla Pakistan oli Zulfikar Ali Bhutton johtama länsimaailmaa myötäilevä modernismiin pyrkivä muslimimaa, jonka maaseudulla ei kuitenkaan (kuten tämä leffakin osoittaa) vielä nautittu modernismin hedelmistä. Pienen kylän uskonnollisuus on sufilaista mystiikkaa, ja perinnetiedon yliopettaja on Pir Naseem (Nadim Sawalha), jonka sydämellisyys sulatti tämän tätikatsojan sydämen. Pir Naseemin arvoitukselliset opetukset ovat se ankkuri, joka kiinnittää nuoren Sajidin isänsä maan syvään multaan. Vanhan miehen ja pojan keskustelutuokiot tarjoavat todellista balsamia sielulle.

Leffaa on moitittu paikoittaisesta repsahtamisesta melodraaman puolelle, kun siinä olisi ollut kaikki ainekset vakavampaankin draamaan. Brittiäiti-Ellan ja tämän ystävän Annien yllätysvisiitti kylään on tragikoominen käänne, jossa kulttuurieroja kuvataan halvahkon liioitellusti. Koska kyseessä  on kuitenkin draamakomedia, näitä överiksi vedettyjä hahmoja voi tulkita monella tavalla. Kolmas naiskoomikko on isoveli-Maneerin morsian, joka on kuin Nana Mouskourin kopio ja vetää kosijaltaan jalat alta siksi. Naiset ovat ehdottomasti leffan hauskuuttajia, kun taas miesten aiheuttama komiikka on synkempää, melkein itsesääliin vajoavaa.

Elokuvassa on sykähdyttävän kaunista maisemaa ja se voi jopa herättää kaukokaipuuta maahan, johon harva nykyään uskaltaa matkustaa. Pakistan-osiossa kyllä nauretaan melko ilmiselville kehitysmaan asioille, kuten huonoille teille, täyteen pakatuille busseille, olemattomille saniteettioloille ja eläimille kaikkialla, mutta leffan antama yleisilme maasta ja sen ihmisistä on melkein romanttinen. Hienoin kohtaus tapahtui vanhassa hindulaisessa temppelissä, joka oli unohdettu keskelle erämaata islamisaation aikana.

Leffakritiikki ei ole jokapäiväistä kauraani (eikä tämän blogin fokus), mutta annan tälle 9/10 pistettä, tunnustaen että yksi piste tuli ehkä ”keittiön kautta” siksi, että pidän Pakistanista. Visuaalisesta toteutuksesta antaisin täyden kympin, näyttelijäntyöstä ysin ja käsikirjoituksesta ehkä vain 7 1/2 tiettyjen kliseiden viljelyn vuoksi.

Käännynnäisten innosta ja raivosta

my-home-town-fanaticsTänä pääsiäisenä minulla on jäänyt levy päälle ei mihinkään kristilliseen asiaan, vaan keskusteluun Britannian monikulttuurisuuden kriisistä. Voisihan sitä aikaansa huonomminkin käyttää, mutta katsomani dokumentit jäivät niin pahasti ihon alle kummittelemaan, etten tunnu pääsevän kuvista eroon, ellen kirjoita niistä.

Keskiviikkona tuli TV2:lta BBC:n dokumentti Kotikaupunkini kiihkoilijat (My Home Town Fanatics, 2012), jossa nuori toimittaja Stacey Dooley palaa kotikonnuilleen Lutoniin ottamaan mittaa paikallisista äärioikeistolaisista ja islamisteista. Luton on saanut viime vuosina ikävää julkisuutta vihamielisistä mellakoista ja mielenosoituksista, samoin moni terrorismista kiinni jääty tai epäilty on kotoisin kaupungin monikulttuurisesta lähiöstä Bury Parkista. Noin Tampereen kokoisessa Lutonissa on 30 moskeijaa ja osa kaupungin alueista tuntuu täysin pakistanilaisilta. Dooley itse oli käynyt aidon monikulttuurisia kouluja ja hengaillut aasialaisten tyttöjen porukoissa, joten kaupungin etnistä koostumaa hän ei ihmettele. Sen sijaan huoli islamismin noususta oli kouriintuntuva. Kävellessään kaupungin tietyissä osissa hän saa suoraa kommenttia viettelevästä pukeutumisestaan, vaikka on pukeutunut tehtäväänsä varten poikkeuksellisen peittäviin vaatteisiin. Dooley antaa kriitikoilleen takaisin samalla mitalla. Dokumentin yleinen sävy on varsin aggressiivinen ja ahdistavakin. Tässä tavataan sekä Britannian äärioikeistoa, English Defence Leaguen kannattajia että hardcore-islamisteja, mutta myös maltillisia muslimeja, joiden elämään mahtuu muutakin kuin uskonto.

EDL:n kotimainen versio olisi ehkä Suomen Sisu tai Hommaforum; liikkeellä ei ole muuta agendaa kuin maahanmuuttokriittisyys. Vaikka dokumentti ei sympatiseeraa näiden huligaanien toimintaa, se osoittaa kouriintuntuvasti toiminnan motiiveja ja syitä. Dooleyn lähestymistapa muistuttaakin Leena Sharman tyyliä uudessa kirjassa Ne – tässä yritetään päästä molempien ääriryhmittymien ihon alle. Huomaan myös, että dokumentista on tullut äärioikeistolaisten suosikki YouTubessa. Kai se on elävä postikortti katoavasta Englannista, sekoitus nostalgiaa ja surua.

My brother IslamistJatkoin tästä vielä rankempaan ja henkilökohtaiseen pläjäykseen, Robb Leechin dokumenttiin My Brother the Islamist (2011) , joka kertoo kahden veljen ongelmallisesta suhteesta toisen käännyttyä islamiin. Kun Richardista tulee Salahuddin, hän ei enää suostu tervehtimään veljeään oikealla kädellä, sillä oikea käsi kuuluu vain puhtaille uskonveljille. Salahuddin kuuluukin yhteen Lontoon pahamaineisimmista porukoista, vihamielisen saarnaaja Anjem Choudaryn Islam4UK-verkostoon, joka sittemmin on lakkautettu terrorisminvastaiseen lakiin vedoten. Veli on muuttunut huumorintajuttomaksi ja ehdottomaksi tuomariksi, joka imitoi kaikessa Muhammedia. Jopa jalkapallo on syntiä, sillä se vie Salahuddinin ajan Palestiinan kärsivien lasten tilanteen murehtimiselta.

Suurempi huoli kuin veljestään dokumentaristi-Robbilla on 17-vuotiaasta Benistä, joka nuoruuden hurmassaan lähtee Salahuddinin porukoihin Lontooseen levittämään sanaa.  Ben on edelleen lempeä ja inhimillinen tapaus, jolle Robb ei tahtoisi käyvän huonosti. Dokumentti osoittaa hienolla tavalla myös Benin ja tämän äidin neuvottelut uskosta ja henkilökohtaisista rajoista. Tässä äiti ei enää voi isolle pojalleen mitään, sillä poika tuntuu tietävän tasan tarkkaan, mitä haluaa. Kasvatettuaan Osama-parran Ben näyttää yhtä ukkomaiselta kuin Salahuddin. Ylipäänsä miespuoliset brittikäännynnäiset näyttävät koomisilta ja jotenkin juuriltaan revityiltä – heidän punertavat partansa naurattavat tahattomasti.

Osama-partaisten ukkojen toiminta nostatti verenpainettani siksi, että huomasin heidän olevan molemmissa dokumenteissa täyspäiväisiä fanaatikkoja ilman huolta päivittäisestä toimeentulosta. Perheen elättäminenkään ei vaa’assa paljoa paina, jos elämäntapana on länsimaiden vihaaminen. Tuskin kukaan Euroopan maissa ottaa Osaman kaksoisolentoa edes vapaaehtoistöihin, niin negatiivisia konnotaatioita tuo ”muoti” herättää.  Britannian toimeentulotukijärjestelmä vaikuttaakin anteliaammalta kuin Suomen. Veronmaksajien varoilla tässä sanaa levitettiin – antakaa anteeksi klassinen persu-retoriikkani, mutta päädyin päätelmääni ilman persuja.

Oikeassa maailmassa Salahuddin Dart istuu nyt kuuden vuoden kakkua terrorismiyrityksestä yhdessä luultavasti dokumentissa esiintyneiden uskonveljien kanssa. Benin kohtalo jäi askarruttamaan vaivaavasti. Anjem Choudary on edelleen vapaalla jalalla. Vaikka miehellä on julkinen esiintymiskielto Britanniassa, käy hän uskollisesti levittämässä sanaa pienemmissä Euroopan maissa, kuten Suomessa, jonne hän teki seminaarikeikan vuoden 2013 keväällä. Henkilökohtaisesti pidän Suojelupoliisin toimia löysäkätisinä, kun he sallivat kovan linjan islamistien esiintymisen maahanmuuttajayhteisöissämme. Choudaryn kaltaiset nilkit ovat pahimpia, sillä he laittavat nuoret noviisit tekemään likaisen työn ja esittävät itse viatonta lammasta.

Kolmas katsomani dokumentti, Make Me A Muslim (2012), oli onneksi iloisempi. Siinä pakistanilaissyntyinen malli Shanna Bukhari reissasi ympäri Britanniaa haastattelemassa nuoria naiskäännynnäisiä. Tässä puhuttiin enemmän muodista ja naimahuolista, eikä nuorten brittinaisten toiminnasta noussut poliittista huolen häivää.  Naiset olivat kääntyneet islamiin pidemmän harkinnan jälkeen ja rauhanomaisemmin kuin edellisen dokumentin miehet.

Ylipäänsä Britannian tilanne herättää kysymyksiä, sillä sosiaalisten ongelmien kentällä Britannia on ollut pitkään edelläkävijämaa – vastaavat ongelmat esiintyvät esimerkiksi Suomessa kymmenen tai parinkymmenen vuoden viiveellä. Maidemme maahanmuuton historiat ovat erilaisia, mutta maahanmuuttopolitiikassa on yhtymäkohtia. Maiden vertailu on kuitenkin vaikeaa ihan numeroista johtuvista syistä. Dokumenttien herättämä päällimäinen kysymykseni on: mitä tehdään, jos valtakulttuurilla ei enää ole tarjottavana positiivisia samastumisen malleja – jos nuoriso on menettänyt kulttuuriset juurensa, historian tajunsa ja kansallisen ylpeytensä? Britanniassa vahvoja yhteenkuuluvuuden merkkejä ovat jalkapallo ja pubikulttuuri, mutta monessa muussa suhteessa peli on jo menetetty. Koulujen monikulttuurinen ideologia on kenties mennyt liian pitkälle – oppilaat saavat tietoa vähemmistöjen tavoista ja uskonnoista, mutta valtakulttuurin historiaan suhtaudutaan vähätellen. Näissä olosuhteissa islamiin kääntyminen on fiksun ja herkän nuoren looginen valinta, erityisesti jos hän tulee köyhistä tai epästabiileista oloista. Em. dokumenteissa pojat tulivat tasapainoisista koulutetuista perheistä, kun taas tytöillä oli kirjavampaa taustaa ja isompia ongelmia esimerkiksi juomisen suhteen. Kuitenkin islamin tarjoama elämäntapa – alistuminen selkeisiin pelisääntöihin – on houkutteleva kaikille itsensä kanssa solmussa oleville. Harvalla kristillisellä kirkolla on valtaa tai intressiä määrätä pilkulleen, kuinka kristityn tulisi elää. Ja koska kristitty oppi on tulkinnanvaraisempaa, se jättää suuremman vastuun yksilölle. Kriisissä elävä ihminen ei välttämättä jaksa tuollaista vastuuta kantaa, vaan häntä miellyttää oppi, joka kertoo minuutilleen, milloin pitäisi herätä.

Tästä infopläjäyksestä jäi sekava ja maailmantuskainen olo. Kesäretki Lutoniin kiinnostaisi kyllä, samoin tuore kaunokirjallisuus aiheesta.

Tissit, tennis ja tuplajuusto

kunkkuHarvoin hankin joululahjoja lokakuussa, mutta nyt oli pakko, sillä itsekkäistä syistä tahdoin salalukea Tuomas Kyrön Kunkun (2013, Siltala) ennen sen paketointia.

Kunkkua on hehkutettu ensimmäisissä arvioissa Kyrön ehkä parhaaksi romaaniksi. Tässä yhdistyykin moni hänen lempiteemoistaan: hullunkuriset perheet, lähihistoria, urheilu ja K-junan radanvarsimaisema. Monarkia-Suomen pääkaupunki on 700 vuotta ollut Vantaa, ja Afrikan entisissä siirtomaissa on Pikku Martinlaaksoja. Penttisten suku on synnyttänyt vuosisatoja samassa synnytyshuoneessa ja potkaissut tyhjää viereisessä kuolinhuoneessa. Vanhojen kunkkujen istukat seisovat nätissä rivissä muumioituina ja parfymoituina.

Tulee mieleen takavuosien kirjoittajakoulussa oppimani motto: ”romaani on sika, joka on syönyt kaiken”. Tässä romaanissa kaikkiruokaisuus on siunaus ja taakka. Absurdiin komediaan kuuluu hersyvyys ja vauhti, eikä Kalle XIV Penttisen alias Penan elämään näytä kuuluvan suvantovaiheita. Monarkian kaaduttua ja Kunkun jouduttua tukityöllistetyksi varastomieheksi elektroniikkaliikkeeseen kohellus vaan muuttaa muotoaan. Penan elämäkerta noudattaa löysästi naapurimaamme monarkin elämänkaarta, mutta on läpeensä suomalaistettu. Nopeasti Pena oppii vantaalaisen  peruselämän pikku ilot ja salat, esimerkiksi oikea-oppisen jauhelihakeiton valmistuksen (liha siihen lisätään pannulta erikseen, sillä osa syöjistä on aina vegaaneja – kiitos Tuomas hyvästä vinkistä!).  Penan ja Kallen narratiivit kulkevat romaanissa rinnakkain; itse nauroin enemmän Penan edesottamuksille ja koin Kallen osiot paikoitellen turboahdetuiksi.

Hyvien ja huonojen uutisten kilpakumppanit Kyrö ja Nousiainen ovat taatusti imeneet vaikutteita toisiltaan. Kunkku muodostaakin kiinnostavan jatkumon Vadelmavenepakolaiselle, jossa nauretaan suomalaisten heikolle kansalliselle itsetunnolle. Kunkussa taas Suomi on pohjoisen Euroopan johtotähti talouden, popmusiikin ja teknologian saroilla. Suomessa isyyslomakin on julistettu pakolliseksi jo 30-luvulla, eikä ”veminismistä” tarvitse enää pahemmin saarnata. Ruotsi taas sinnittelee köyhänä kehitysmaana, jota vallankaappaukset ja luonnonkatastrofit piiskaavat. Ruotsin eristäytyminen ja ruotsalaisten purukalustojen huono kunto huolestuttavat naapurimaan kansalaisia. Aika näyttää, kuinka Kunkku otetaan vastaan Ruotsissa – toimiiko se käännöksenä ja kestääkö ruotsalaisten kantti valta-asemien karnivalistista ympärikääntöä.

Tässä naurattivat eniten lähihistorian arkistoista kaivetut museohahmot, joiden olemassaolon ainakin tämä lukija oli autuaasti unohtanut. Kuningashuoneen petollisena lehdistöpäällikkönä huseeraa Markku Veijalainen valkaistuine hampaineen, ja monarkian lopulta suistaa raiteiltaan Kunkun hairahdus Time Machine-yhtyeen laulaja Sanniin. Maailmanluokan julkkiksista ja valtiomiehistä kukaan ei ole tullut murhatuksi, vaan John F. Kennedy ja Olof Palme pysyvät kunkun lähipiirissä vanhusikään saakka. Kennedy on mennyt uusiin naimisiin Yoko Onon kanssa ja Palme elää Suomessa poliittisena pakolaisena. Nämä historiankirjoituksen ”vinksahdukset” toivat tekstiin iloa ja eloa.

Kunkun vahvuus piilee siinä, että se taatusti saavuttaa erilaisia ja eri-ikäisiä lukijakuntia ja herättää keskustelua kansakuntamme kahvipöydissä. Luin sitä tavallisen elämän ylistyksenä – Kunkullehan ainoat merkittävät asiat tapahtuvat, kun hän saa irtaantua edustusroolistaan. Tämän puolilukutaidottoman tissi-, tennis- ja tuplajuustomiehen elämää kuvataan lämpimällä humanismilla, joka naurattaa olematta ilkeä, luo toivoa epätoivon keskelle.

Kaunokirjallisesta näkökulmasta minuun ovat silti kolahtaneet Kyrön tuotannosta enemmän hänen pienemmät tarinansa, esim. Kerjäläinen ja jänis, ja alkutuotannon Nahkatakki  ja Tilkka. (Mielensäpahoittaja-sarjastakin tykkäsin, mutta sen kaupallistaminen meni överiksi.) Kunkkua luen enemmän ilmiönä tai ”happeningina” kuin proosateoksena, josta minulla kuuluisi olla vankka mielipide. Kyröllä on niin vahva brändi kansallisena hauskuuttajana, että jotkut vitsit alkavat jo tuntua ennalta-arvattavilta. Ikinä en kuitenkaan haluaisi lukea Kyröltä haudanvakavaa ”taideromaania”, mutta ehkä jotain, jossa ei olisi urheilukisoja eikä kansallisvaltioita.

Ihminen on puu joka kaatuu

hiltunen_sysipimeaAloitetaan mainoksella: Pekka Hiltusen dekkarin Sysipimeä (2012) saa nyt ilmaiseksi sähköisenä, jos liittyy ElisaKirjat-palveluun. Hiltusen tuotantoon olenkin tutustunut vain digitaalisesti: luin äskettäin lukunäytteen hänen uusimmastaan, Isosta (2013), joka käsittelee liikalihavuutta. Lupaavaa tekstiä se erityisesti ja nämä kaksi rinnakkain vihjaavat jo kirjailijan temaattisesta monipuolisuudesta.

Sysipimeä on Lontooseen sijoittuvan Studio-sarjan toinen osa, mutta sen voi hyvin lukea itsenäisenä teoksena menettämättä mitään. Dekkari kertoo kahdesta suomalaisesta nuorehkosta naisesta Liasta ja Marista, jotka ovat jonkin sortin freelancer-etsiviä muiden töidensä ohella. Lia on virallisesti graafinen suunnittelija ja Mari psykologi. Mari on onnistunut ovelien osakesijoitustensa turvin hankkimaan itselleen ja ystävilleen Lontoosta työtilan The Studio, ja siellä työskentelevän ystäväporukan on vaikea pysyä rikosten ratkaisusta erossa. Brittikollegoille suomalaisnaisten tarmo on jatkuvan vitsailun aiheena, mutta naisten integraatio brittiyhteiskuntaan on sen verran pitkällä, ettei heitä aina tunnisteta suomalaisiksi.

Sysipimeä voi olla järkyttävääkin luettavaa, sillä siinä ratkotaan raakoja homomiehiin kohdistuvia sarjamurhia, joita kaikkia yhdistää snuff-videot. Murhaaja levittää surmavideoitaan YouTubessa häkkeröimällä tuntemattomien ihmisten tileille, ja videot leviävät netissä kuin häkä osoittaen samalla nykymaailman sairaalloisuuden. The Studion porukka saa murhista nopeammin teknisiä tietoja kuin poliisi, ja lähettää poppoon vanhimman henkilön, ruotsalaisen Bertil Bergin vakoilemaan surmaajaa, mutta Berg tulee myös murhatuksi sivullisena. Bergin kuolema aiheuttaa hänen kollegoissaan maansurun, syvää ahdistusta, mutta myös suuremman tahdon saada sosiopaatti kiinni ennen poliisia. ”Ihminen on puu joka kaatuu” on kirjassa viljelty motto ihmisen haavoittuvuudesta ja erityisesti väkivaltavideoiden katselun perverssiydestä.

Teoksessa päästään rikollisen jäljille aina Sansibarin saarelle saakka, mikä kaikessa kauheudessaan oli myös teoksen kaunein osio. Sansibarilla high tech-laittein varustettu iskuryhmä joutuu toimimaan osittain ilman sähköä, koska saari on jo ollut kuukausitolkulla puolipimeä hallituksen saamattomuuden vuoksi. Sansibar on tapahtumien kulminaatiopiste siksi, että murhat liittyvät mystisellä tavalla Freddie Mercuryyn, sairaalloiseen fanitukseen ja Queenin laululyriikkoihin. Sansibarhan oli Mercuryn alias Farrukh Bulsaran synnyinsaari, jolla Queen-fanit edelleen käyvät pyhiinvaelluksilla, vaikka saaren islamilainen hallinto ei ilmiöstä pidä. Tästä osiosta huomaa, että Hiltunen on myös matkatoimittaja  ja nykyään Mondo-lehden päätoimittaja. Sansibarin kulttuuria, paikkoja ja arkkitehtuuria kun kuvataan pikkutarkan asiantuntevasti.

Toinen kiinnostava sivujuonne oli Mari-psykologin lapsuudentausta. Mari oli koulutettu sisaruksineen kotikoulussa, jota piti heidän kasvatustieteilijä-äitinsä tieteellisen kokeilun nimissä. Mari oli elänyt eristyksissä muusta maailmasta myöhäiseen teini-ikään saakka, jolloin hän vanhempiensa eron kautta vapautui ihmislaboratoriosta. Marin paikoitellen arvaamaton käytös ja äärimmäinen yksityisyyden tarve liittyy lapsuuden traumoihin. Koska olen ollut itse kiinnostunut kotikouluilmiöstä ja lueskellut joskus aiheeseen liittyviä blogeja ja artikkeleja, olin otettu siitä, että Hiltunen otti tämänkin aiheen käsiteltäväksi. Kovin paljon muuta Suomi-sisältöä teoksessa ei ole, mikä on raikastakin, en nimittäin olisi jaksanut lukea Suomi-neitojen saunomisesta ja karjalanpiirakkatalkoista.

Dekkariksi tämä oli yllättävän laaja-alainen, humaani ja kriittisiä kysymyksiä herättävä puheenvuoro medioiden vallasta ihmisten arjessa. Teknistä taustatietoa häkkeröinnistä ja mikrokameroista oli minun makuuni liikaa, mutta ehkä jotkut lukijat kaipaavat juuri tuonlaista uskottavuutta. Luen varmasti sarjan ensimmäisen osan, Vilpittömästi sinun, jos se eteen tupsahtaa, ja odotan jo uusia osia innolla.