Me tottelemattomat

paperitonHeti vastaanottokeskusaiheisen romaanin perään löysin kiinnostavan paperittomien siirtolaisten terveysasemalle sijoittuvan dekkarin. Ilollahan näitä tämän vuoden kirjauutisia seuraa, kun monikulttuurisuusaiheisia, eri tyylisiä teoksia nousee kuin sieniä sateella!

Mari Pyyn Paperiton (Myllylahti, 2015) iskee ajankohtaisuudellaan moneen hermoon, kertoohan se paperittomien hankalan tilanteen lisäksi kunnallispolitiikasta ja siellä käytävästä maahanmuuttopoliittisesta väännöstä. Jos viimeksi lukemani Vapaa-romaani ei ollut kovin poliittinen eikä yhteiskunnallinen, tämä dekkari taas on ”sitä itteään” perinpohjaisesti. Dekkarin keskiössä tosin ovat enemmän suomalaiset hyväntekijät, aktivistit ja maahanmuuton vastustajat kuin paperittomat siirtolaiset itse. Kirjassa kuvattava Universal Clinic on fiktiivinen paikka, mutta ei varmaan kovin kaukana reaalimaailman helsinkiläisen Global Clinicin toimintaperiaatteista. Helsinkiläisten keskiluokkaisten hyvin koulutettujen maahanmuuttokriittisyys on myös kiinnostava teema sinänsä – itse kun olen enemmän tutustunut maakuntien juurevampaan populismiin.

Mietin, olisiko teos toiminut ilman murhavirityksiä  – itseäni nimittäin kiinnosti kirjassa enemmän ihan se paperittomien klinikan perustyö kuin murhat. Pyy jakaa kirjassaan pätevän tietopaketin esimerkiksi ihmiskaupan uhrien suojeluohjelmista. Teos herättää myös eettisiä kysymyksiä paperittomien asemasta ja heidän auttamisestaan: onko miltei maanalainen klinikka paras mahdollinen auttamiskeino? Mihin on varauduttava, kun tarjoaa kotinsa paperittomalle ihmiselle? Voiko joku auttamisen muoto tehdä karhunpalveluksen jo haavoittuvassa asemassa oleville? Teoksen maailma on hankala, eivätkä kaikkien maailmanparantajien motiivit ole siinä puhtaita, kuten ei ole tosimaailmassakaan.

Inka Uusimaa on sosiaalityöntekijänä erilainen rikoksen ratkaisija – hän on nainen, joka tahtomattaan joutuu vaarallisiin tilanteisiin, jotka liittyvät maahanmuuttajiin. Paperittomien klinikan vapaaehtoisena hän uhmaa virka-asemaansa ministeriön asiantuntijana. Hänen miesystävänsä on pakistanilaistaustainen lakimies-poliisi, joka työskentelee Interpolille ja siksi ei voi aina paljastaa Inkallekaan olinpaikkaansa. Mies on huono sitoutumaan perhekuvioihin, ja pian nelikymppisen Inkan biologinen kello on tikittänyt jo liian kauan. Inkan on valittava, lähteäkö Ramin perään maailmalle vai jatkaako yksinäistä adoptioprosessiaan Suomessa. Tykästyin kovasti tähän sisukkaaseen naishahmoon, jonka elämästä ei puuttunut haasteita.

Paperittomien klinikan vapaaehtoisten väliset suhteet ovat mutkikkaat, kuten hyvin kuvitella voi – tuleehan tuon tyyppiseen toimintaan yleensä mukaan vahvoja egoja. Kiinnostavin hahmo on klinikan johtaja Martti Äijälä eli Äijä, joka ei pysty empaattisiin suhteisiin autettaviensa kanssa ja odottaa muiltakin kliinisen etäistä ammattilaisuutta. Äijä on ollut kolmekymmentä vuotta lääkärinä Namibiassa ja on erinomaisesti verkostoitunut poliittisen eliitin kanssa, minkä vuoksi klinikka saa ylipäänsä jatkaa toimintaansa. Suomeen palattuaan Äijä omistautuu ”äijäfeminismille” eli kehitysmaan naisten auttamiselle kotioloissa. Klinikka tuntuu kuitenkin Äijän oman egon kiillotusprojektilta, eikä hän ole helppo työkaveri kenellekään. Valtataistelut ovat verisiä sellaisellakin työpaikalla, jossa ei ole rahasta eikä kenenkään urasta kyse. Kiristyvässä poliittisessa tilanteessa kun tämäntyyppisestä kansalaistottelemattomuudesta ei saa työnhaussa lisäpisteitä, päinvastoin. Tässä aktivistit toimivat kuitenkin oman omantuntonsa mukaan, ja auttamistyö on monille heistä melkein ainoa intohimo elämässä.

Pyy tuo myös kiinnostavalla tavalla ristivalotukseen tämän päivän ja eilispäivän naiskaupan piirteet. Jenni-nimisen lakinaisen äiti on tullut Suomeen Neuvostoliitosta seksiorjana, ja tähän liittyvät asiat piinaavat äitiä vielä romaanin nykyisyydessä. Jenni itse on tullut politiikkaan tositeeveen  malliohjelman kautta, mikä on erikoista vihreälle poliitikolle. Kirjassa virnuillaan paljon medioille ja julkisuuden asettamille paineille. Pidin siitä, että suht raskaan teeman keskelle oli ripoteltu sopivasti huumoria – esimerkiksi klinikan naapurissa asuvan NIMBY-henkisen eläkeläispariskunnan Instagramin käyttö nauratti makeasti.

Paperiton on hyvin tiivis ja nopeatahtinen dekkari, jossa ei tarjota taidepausseja eikä suvantokohtia. Olisin halunnut lukea hieman lisää näistä pakkasessa hytisevistä pieniin vaatteisiin pukeutuneista naisista ihmisinä – eräs heistä joutuu murhayrityksen kohteeksi, mutta ei oikeastaan esiinny muuna kuin seksiobjektina. Ymmärrän hyvin aiheen haasteellisuuden, ja voin kuvitella, miksi tässä on keskitytty kuvaamaan enemmän auttajia kuin autettavia.

Kaiken kaikkiaan teos oli ilahduttava yllätys. Poliittisuudessaan ja ajankohtaisuudessaan se taatusti puhuttelee muitakin kuin dekkareiden suurkuluttajia.

Treffit Konnunsuon baarissa

VapaaTurvapaikanhakijoista on olemassa vähän suomenkielistä kaunokirjallisuutta; omaelämäkerrallisia teoksia olen lukenut useammankin. Juuri nyt mieleeni tulee vain Hassan Blasimin novellit, jotka kuitenkaan ei ole kirjoitettu alun perin suomen kielellä. Annamari Marttinen on eteläkarjalainen kirjailija, joka on myös opettanut turvapaikanhakijoille suomea Konnunsuon vastaanottokeskuksessa Joutsenossa. Siksi hänen romaaninsa Vapaa (Tammi, 2015) onkin tarkkapiirtoinen ja todenmukainen kertomus arjesta paikassa, jossa kukaan ei tiedä kohtalostaan ja jossa kaikki ovat vain väliaikaisesti kääntymässä. Entinen vankila ympäristönä on karu ja voi herättää monissa pakokauhun tunteita varsinkin, jos hakija on kotimaassaan ollut vankilassa kidutettuna.

Tällainen henkilö on romaanin Mahdi, kolmikymppinen irakilainen toimittaja, joka on menettänyt vanhempansa ja kadottanut veljensä. Mahdi on täysin yksin maailmassa ja saavuttuaan Suomeen hän kokee taantuvansa vauvan tasolle. Moni muu keskuksen asukeista on kuitenkin huonommassa jamassa kuin Mahdi – itse hän hakee tukea päivittäisestä rukoilemisesta, suomen kielen opinnoista ja lenkkeilystä. Suomen kurssilla käymisestä tulee miehelle melkein pakkomielle, eikä vähiten siksi, että opettajana on lempeä ja kaunis Katariina. Kun Mahdi löytää kirpputorilta Nerudan runokokoelman, jonka välissä on entisen vangin epämääräinen muistivihko, hän kokee tilaisuutensa tulleen esitellä löytöjään opettajalle ja näin tutustua häneen paremmin. Keskuksessa on kuitenkin tiukat säännöt henkilökunnan ja asukkien suhteista, joita Katariina ei voi eikä halua rikkoa. Silti opettaja kääntää oppilaalleen runot ja vihkon sisällön englanniksi.

Romaanin juoni kehkeytyy Mahdin ja huoneessa aiemmin asuneen Patu-nimisen vangin kokemusten ympärille. Mahdi tajuaa olevansa vapaa verrattuna huoneessa aiemmin asuneisiin murhamiehiin ja huumediilereihin. Silti karkotuksen pelko jäytää jokaisen keskuksen asukin sisintä ja kesken päivää tapahtuvat lähdöt ahdistavat kaikkia. Ystävyyssuhteita syntyy, mutta kaikki tietävät niiden jäävän väliaikaisiksi – onhan Konnunsuo transit-keskus, josta ihmisiä siirretään pysyvämpiin osoitteisiin.

Mahdi on henkilöhahmona ns. hyvis, jonka tilanteeseen on lukijan helppo samastua. Muut turvapaikanhakijahahmot jäävät ohuehkoiksi, eikä paljon puhuttuja konfliktitilanteita asukkaiden välillä ilmaannu. Marttinen ei kirjailijana ota kantaa maahanmuuttopolitiikkaan, mikä tekee tekstistä helposti nieltävän, mutta jäin kaipaamaan vahvempaa yhteiskunnallista otetta. On todennäköistä, että suurin osa turvapaikanhakijoista ei ole perillä Suomen poliittisesta tilanteesta, eli kuten kirjassakin kuvataan, heidän ainoat kontaktinsa kantaväestöön muodostuvat lyhyillä kauppareissuilla ja keikoilla legendaariseen Konnunsuon baariin. Tässä ei edes kuvata ainuttakaan rasistista kohtaamista, vaan keskuksen asukkaat elävät täysin eristyksissä muusta maailmasta. En kaivannut teokseen kommentaaria äärioikeiston uhasta, terrorismin pelosta enkä muistakaan ääri-ilmiöistä, mutta olisin mielelläni kohdannut jonkun henkilöhahmon, joka ei olisi ollut niin tyypillinen tai joka olisi pompannut ulos määrätystä roolistaan.

Pidin eniten opetustilanteiden kuvauksista, sillä ne muistuttivat minua omista ajoistani maahanmuuttajien luokkahuoneissa. Aikuisten ihmisten väritystuokiot on tässä kuvattu lämmöllä – uudet tulokkaat eivät protestoi lapsellisia menetelmiä vastaan, vaan nauttivat mahdollisuudesta keskittyä johonkin muuhun kuin ahdistavaan tilanteeseensa värien, musiikin ja tanssin kautta. Mahdin ja ystävien hahmoista välittyy kiitollisuus ja vastaanottavaisuus. He ovat monella tapaa ihanneopiskelijoita, jotka tarttuvat kielen opiskeluun kuin pelastusrenkaaseen. Kuten teos kuitenkin osoittaa, kaikki eivät ole tarpeeksi terveitä osallistuakseen kursseille.

Uniosuuksia oli teoksessa runsaasti ja jäin miettimään niiden tarpeellisuutta. Koin itse ne toisiaan toistaviksi ja luin ne hätäisen kursorisesti. Tarkoituksena tässä on kuvata kidutusta kokeneen ihmisen sisäistä maailmaa, mutta en kuitenkaan lukijana päässyt täysin Mahdin pään sisälle.

Kirjan kieli kuvaa hienosti maahan juuri tulleen ummikon hämmennystä. Lauseet ovat lyhyitä ja sanasto selkokielistä. Tuli mieleeni, että teos on ehkä osittain kirjoitettu turvapaikanhakijoille itselleen – kukaan tuskin tulovaiheessa oppii niin hyvin suomea, että pystyisi romaanin lukemaan, mutta he saattavat lukea sen myöhemmin. Koska kirjassa kiitetään useita entisiä oppilaita, koin, että kirjailijalla on ollut toive, että oppilaat lukisivat teoksen joku päivä. Itse aion vinkata tästä kirjasta maahanmuuttajaystävilleni, sillä tunnen muutamia, jotka pystyisivät tämän teoksen lukemaan.

Minulle teoksen maailma oli entuudestaan tuttu, joten en kokenut oppivani paljoa, vaikka tyylistä ja tunnelmista nautinkin. Teos voi olla hyvinkin opettavainen sellaiselle lukijalle, joka ei ole koskaan käynyt vastaanottokeskuksessa ja myös niille, joilla on turvapaikanhakijoihin liittyviä ennakkoluuloja tai pelkoja. Se ei pyri tuputtamaan lukijalleen mitään ideologiaa, vaan keskittyy erään yksilön tarinaan. Uskon, että juuri siksi teos tavoittaa monenlaisia lukijoita, ei pelkästään monikulttuurisuuden parissa työskenteleviä aktivisteja eli ns. ”suvakkeja”. Toivon myös, että teos rohkaisee lukijoitaan käymään vastaanottokeskuksissa ja tutustumaan kaiken maailman Mahdeihin, ei pelkästään romaanihenkilöihin. Jos ensi visiitti jännittää, tämä kirja voi toimia kävelykeppinä.

PS: Kirjoitettuani arvion muistan yrittäneeni lukea Arto Salmisen karun kyynistä esikoisromaania Turvapaikka, mutta en saanut sitä loppuun. Päähenkilö oli muistaakseni siinä paljon luotaantyöntävämpi kuin perussuomalaisten Juho Eerola, joka nuivistui työskenneltyään vastaanottokeskuksessa. Marttisen teosta ei voi verrata Salmiseen, tulevat sen verran eri planeetoilta.

Muumipappa goes postcolonial

Kansi_215Janne Ora oli minulle vielä eilen uppo-outo kertoja, jonka romaanin Kadotetun lumo (Tammi, 2014) löysin kirjaston e-kokoelmasta. Jo takaliepeen kuvauksesta arvasin, että kyseessä voisi olla mittatilausteos minulle – kertoohan teos monikulttuurisesta perhe-elämästä ja Länsi-Afrikasta.

Teoksessa eletään kahta parisuhdetta, joista toinen tapahtuu 1990-luvulla ja toinen 2000-luvulta eteenpäin. Päähenkilö Kristian on Pohjanmaalta Helsinkiin muuttanut kaksikielinen historian opiskelija, joka tapaa nigerialais-ruotsalaisen Andrean krapulapäivänä Tallinnan merimuseon lipunmyyntipisteessä. Andrea on museossa töissä, ja romanssi alkaa siitä, kun Kristian huomaa naisen lukevan hiljaisessa työvuorossa Hanif Kureishin Esikaupunkien Buddhaa. Ei hullumpi aloitus kertomukselle, joka vie lukijansa Itämeren kohteiden lisäksi Länsi-Afrikan kiertueelle.

Andrea ja Kristian rakastuvat ja jatkavat haasteellista suhdettaan Tukholman ja Helsingin välillä vuosikausia. Kysymys rodusta vaivaa suhdetta alussa, mutta rasismi ei ole jokapäiväistä. Myös Kristian kokee toiseutta Andrean kaveripiirissä Tukholmassa, jossa hänen muumimaista ääntämystään ja smalltalkin välttelyä ihmetellään. Puoleksi suomenruotsalainen Kristian on mahdollisesti enemmän pihalla etnis-kielellisen identiteettinsä kanssa kuin Andrea, joka puhuu äidinkielenään vain ruotsia. Kameleonttimainen Andrea ei tunnu löytävän elämälleen suuntaa, mutta pariskunta kokee höyhenenkeveitä onnen hetkiä rockklubeilla ja rantakallioilla. Lopulta Kristian tutustuu myös Andrean nigerialaiseen isään Solomoniin, joka on Biafran sodan veteraani.

Vävykokelaan ja harvasanaisen vesilaitoksen virkamiehen välille syntyy outo yhteys mökki- ja purjehdusreissulla Nynäshamnissa. Solomon on edennyt ruotsalaisessa yhteiskunnassa niin pitkälle kuin afrikkalaisen pakolaisen on mahdollista. Hän on sopeutunut länsimaisen hyvinvointivaltion kulttuuriin jopa niin hyvin, että on elättänyt tytärtään vaimon kuoltua yksinhuoltajaisänä. Mökkireissulla Solomon paljastaa Kristianille kokemansa kidutuksen arvet. Tarina selviytymisestä on järkyttävä, ja se valottaa myös Andrean sisäistä maailmaa. Isä ei ole koskaan opettanut tyttärelleen kotikieltään igboa eikä vienyt häntä tutkimusmatkalle juurilleen Aban kaupunkiin. Sen sijaan hän on keskittynyt olemaan ”pakolaisten tähti”.

Koin Solomonin hahmon teoksessa voimallisimmin, vaikka hän on henkilönä vaikeimmin lähestyttävä. Miehen kohtalo on koskettava, sillä häneen tutustutaan vielä uudelleen yksinäisenä alzheimer-potilaana romaanin nykyhetkessä. Traumatausta ja kosketuksen ja läheisyyden puute ovat mahdollisesti edesauttaneet sairauden puhkeamista melko varhaisessa vaiheessa. Psykiatrista analyysia kidutettujen kohtaloista teokseen mahtuu paljon. Osa siitä voi tuntua koulumaiselta, mutta itse koin sen opettavaisena.

Kristianin nykyhetken elämäntilanne monikulttuurisen uusperheen isänä on sekin kiinnostava. Hän tuntuu löytävän vain naisia, joiden elämissä on vieraillut suuri suru. Venlan elämän suuri rakkaus, ghanalainen Albert, on kuollut pahoinpitelyssä helsinkiläisessä puistossa. Venlan ja hänen tyttärensä Teresen tarinassa on paljon samaa Andrean kohtalon kanssa. Perhe-elämän kerronnan kautta Ora pureutuu juuri tämän päivän päällimmäisiin haasteisiin, arjen rasismiin, väkivallan uhkaan, loukkaavaan puskahuuteluun – ja siihen ikävään tosiasiaan, että barbarismista on tullut Suomessa sallittua. En oikeastaan keksisi ajankohtaisempaa romaania, ja uskoisin tämän auttavan eteenpäin tehokkaammin kuin Persulandian uutisvirrassa ahdistumisen.

Romaanin heikko lenkki oli Andrean joutuminen Estoniaa imitoivaan merikatastrofiin. Se oli minulle liikaa, vaikka juonen käänne toimiikin selityksenä naisen persoonan muutokselle. Kristianin tapa elää katastrofia uudelleen ja uudelleen on psykologisesti uskottavaa, mutta kerronnan tuossa vaiheessa koin hukkuvani murheisiin. Andrean avunpyyntö romaanin nykyisyydessä ja naisen etsintä alkoivat jo muistuttaa dekkaria. Jännitystä ja tiukkoja käänteitä riitti loppumetreille saakka. Luinkin teosta enemmän psykologisena trillerinä ja postkoloniaalina keskustelunavauksena kuin rakkaustarinana. Monikulttuurisuudesta Ora kertoo luontevasti, osana ihmisten tavallista arkea.

Kristian jää pohtimaan yhteyttä kahden elämänsä naisen välillä, ja löytää sen Igbomaan Aban kaupungin torilta, jossa Venla on käynyt ostamassa hedelmiä, mahdollisesti Andrean ja Solomonin eloon jääneiltä sukulaisilta. Ovatko tällaiset linkit ihmisten välillä sattumia, vai kohtaammeko uusia ihmisiä entisten rakkauksien jättämien jälkien perusteella? Ainakin Kristian tuntuu rakastuvan naisiin enemmän sen pohjalta, millainen teksti heillä on käsissään kuin pelkän fyysisen olemuksen perusteella. Vaimoonsa Venlaan hän tutustuu siksi, että tämä tulee kopioliikkeeseen tulostamaan hanke-ehdotusta Nigerian delta-alueen kestävän kehityksen puolesta. Vähemmän seksikästä kuin Hanif Kureishi, mutta kaikelle on aikansa.

Suomalaisesta kirjallisuudesta sielunkumppaneita Oralle ovat varmasti ainakin Marianne Backlén ja Elina Hirvonen. Romaanissa on melkein yhtä paljon postkoloniaaleja kirjallisuusviitteitä kuin Backlénin klassikkoteos Karmassa. Tunteiden tasolla tässä lähestytään Hirvosen Kun aika loppuu-teoksen pakahduttavuutta, vaikkakin Oran kieli on arkisempaa, paikoitellen jopa journalistisen dokumentoivaa. Oran pitkä tausta lehtimiehenä näkyy joissain näkökulmien valinnassa – tosin itseäni dokumentäärinen tyyli ei haitannut. Luultavasti koen ihmissuhteeni hyvin samansuuntaisina kuin Kristian ja kirjoitankin niistä vastaavan etäännyttävään tyyliin.

Teos on toistaiseksi jäänyt melko vähälle huomiolle, ja toivoisin sille lisää näkyvyyttä keskustelun avaajana ja uusien kysymysten herättäjänä. Lehdistön arviot ovat olleet kovin pintapuolisia, mutta blogeista on löytynyt osuvampaa kritiikkiä. Esimerkiksi Ompun http://readerwhydidimarryhim.blogspot.fi/2014/05/janne-ora-kadotetun-lumo.html arviossa oli hienoa omakohtaista pohdintaa tunteiden käsittelystä ja rasismista.

Päällimmäinen havaintoni teoksesta kiteytyy yhteen lauseeseen: Maailman monimutkaisuudessa piilee myös lohdutus. Tällä mennään ainakin tämä päivä.

Keltainen päältä, valkoinen sisältä

PP Wong 3Pitkästä aikaa ratkesin tilaamaan kirjoja Britannian Amazonilta. En edes tiedä, onko se kovin kannattavaa, sillä kirjojen halvoista hinnoista huolimatta postimaksut ovat ruhtinaallisia. Tällä kertaa toimituksessakin meni yli kaksi viikkoa, kun aiemmin kirjapaketit ovat saattaneet saapua muutamassa päivässä. Tilasin vielä enimmäkseen ns. mainstream-kirjallisuutta, josta osa on taatusti saatavilla Tampereella. Erikoisin löytöni oli ensimmäinen Britanniassa julkaistu kiinalaistaustaisen kirjailijan romaani, PP Wongin teos The Life of a Banana (Legend Press, 2014).

Brittein saarilla afrikkalais-, karibialais- ja intialaistaustaiset kirjailijat ovat olleet suuressa huudossa jo pari-kolmekymmentä vuotta. Japanilaistaustaisista pitkän linjan tekijöistä tunnetaan ainakin Kazuo Ishiguro, jonka tuotantoon pääsin käsiksi kunnolla vasta äskettäin. Monikulttuurinen, postkoloniaali kirjallisuus on mielestäni se kulttuurinen lisäarvo, jota Brittein saaret jatkuvasti tuottavat ilahduttamaan myös meitä, jotka elämme vielä monokulttuurisuuden illuusiossa. Siksi onkin hämmentävää huomata, että saarten kiinalaisperäiset maahanmuuttajat ovat pysyneet kokemuksistaan hiljaa.

Monilahjakas PP Wong tunnetaan enemmän näyttelijänä kuin kirjailijana, ja taustalla on mm. oikeustieteen ja antropologian opintoja LSE:ssä. Esikoisromaaninsa julkaisun jälkeen hän perusti Bananawriters-yhteisön kannustamaan muitakin Britannian kiinalaisia julkaisemaan tarinoitaan.

SAM_2501The Life of a Banana voisi olla nuortenkirja, tai sen kohdeyleisö ei ole fiksoitunut iän perusteella. Tapaamme 12-vuotiaan kertojatytön, Xing Lin, jonka nimeä perusbritit eivät millään meinaa oppia lausumaan oikein. Brittien yleinen tietämättömyys kiinalaisesta kulttuurista hämmentää; ehkä sivistyneimmät heistä tunnistavat Mulan-elokuvan Disney-prinsessan. Xing Li ja hänen isoveljensä Lai Ker jäävät orvoiksi isän kuoltua kivessyöpään ja äidin kärvennyttyä kiinalaisen pikaruokalan keittiöpalossa. Teinien mummo, varakas ja dominoiva Rose, alkaa lasten huoltajaksi, ja samalla teinit joutuvat oppimaan uuden elämäntyylin ja armeijamaisen kotikurin. Nuoret muuttavat köyhästä Itä-Lontoosta Kensingtoniin ja heidät pannaan parhaisiin yksityiskouluihin. Samalla he saavat tottua kokkeihin, sisäköihin ja autonkuljettajiin.

Xing Litä kiusataan uudessa koulussa julmemmin kuin aiemmassa. Rikkaiden perheiden kakarat ottavat kaiken ilon irti koulun harvojen etnisesti poikkeavien nuorten ivaamisesta. Xing Lin kiusaaminen menee fyysisen pahoinpitelyn puolelle, jolloin mummo hoitaa tilanteen varsin epätyypillisesti. Kiusaaja, koulun seksikkäin tyttö, paljastuukin olevan muita kolme vuotta vanhempi, sillä hän ei ole päässyt aikoihin luokaltaan. Motiivi silmittömään kiusaamiseen löytyykin kotoa: tytöllä on uusi kiinalainen äitipuoli, joten hän päättää kostaa jokaiselle ”banaanille”.

Minusta hauskin osio on teinien ja mummon yhteinen matka ”juurille” Singaporeen, eihän Xing Li ole koskaan käynyt missään Bathia kauempana. Singaporelainen paikalliskulttuuri alkoi kiinnostaa, erityisesti ruoan ja biletyksen näkökulmasta. Playboyn elkeet omaavan serkkunsa kyydissä kaksitoistavuotias tyttö pääsee kaupungin kuumimmille klubeille. Papereita ei kysytä ja drinksujakin tarjotaan. Hyvinvoivan saarivaltion kulttuurissa esiin nousee hedonismi, ja tietysti surullisenkuuluisat perfektionistiset säännöt julkisessa elämässä.

Juonessa on monia traagisia käänteitä, jotka kertovat paljon kiinalaisen kulttuurin lojaliteeteistä ja moraalikoodeista. Henkilöhahmot ovat kerrassaan loistavia, ei pelkästään koomisia, vaan enemmän tragikoomisuuteen nojautuvia. Suvun miehet ovat kokonaan paitsiossa ja heidän kohtaloistaan valehdellaan ulkomaailmalle. Xing Lin kuolleeksi julistettu isoisä löytyy singaporelaisesta vanhainkodista, ja enon mielisairautta peitellään kuin lepraa. Uncle Ho on oikeasti pelottava hahmo, jonka tervehtymiselle ei anneta paljoa toivoa.

Sivuhenkilöissä on myös paljon potentiaalia. Xing Lin parhaan ystävän Jayn kotiolot ovat kenties vielä mutkikkaammat kuin hänen; kiinalais-jamaikalaiset vanhemmat ovat saaneet kärsiä vielä törkeämmistä kommenteista kuin pelkästään keltaiset ”banaanit”. Jayn hahmo on niin lutuisen rakastettava, että hänet haluaisin syödä. Klassista musiikkia työkseen tekevän jamaikalaisen isähahmon kohtalokaan ei ole ihan kadehdittava. Minusta tässä revitellään mahtavasti myös muiden etnisyyksien stereotypioilla ja tuodaan etnisesti hybridin elämän tavallinen arki esiin ilman turhaa hypetystä.

Teosta on verrattu Sue Townsendin Hardianus Mole-sarjaan, mutta en näkisi yhtymäkohtaa ”yksi yhteen”. Xing Lin kertojan äänessä on jotain samaa naiivin, mutta hyväntahtoisen Hadrianuksen kanssa. Xing Li on Hardianuksen lailla hieman höntti, eikä ainakaan luokan priimusmateriaalia, joksi kunnianhimoinen isoäiti tahtoisi tätä koulia. Tavallisen teinitytön olemuksessaan Xing Li on sopivan universaali hahmo, johon myös ei-kiinalainen lukija voi samastua. Xing Lin kielenkäyttö on paikoitellen hieman latteaa, tai liian teinixiä omaan makuuni. Muuta huomautettavaa teoksessa ei olekaan, vaan PP Wong on saanut aikaan mieleenpainuvan, jännittävän ja uusia kysymyksiä herättävän debyyttikirjan maansa kirjallisella kartalla. Cheers to that!

Nälkäisiä tutkijoita etsitään

pinnittalvi450Sosiaalisessa mediassa käytiin eilen kiinnostavaa keskustelua Tampereen yliopiston kansainvälistymisstrategiasta. Yliopisto on paraikaa rekrytoimassa ulkomaisia tutkijoita, ja vararehtori Pertti Haapala oli erityisesti painottanut, että kandidaattien kuuluisi olla ”young and hungry”. Nälän metafora nauratti ja hämmensi monia entisiä kollegojani, ja erityisesti siitä sirkuksesta karanneena olin termistä äimän käkenä. Tiedonnälkää tässä kai ajettiin takaa, mutta nälkä on monilla tutkijoilla konkreettisesti kylässä. Ja eritoten jos ollaan rekrytoimassa kolmannen maailman tutkijoita, sanavalinta muuttuu makaaberiksi.

Tutkijat kommentoivat, että tuskinpa yliopiston johto oli Jussi Valtosen Finlandia-opusta lukenut. Kommentin siivittämänä kiinnostuin automaattisesti teoksesta He eivät tiedä mitä tekevät (Tammi, 2014). Kävin eilen aloittamassa sitä Akateemisen Kirjakaupan sohvalla, ja ensimmäiset 50 sivua olivat niin syvä lukukokemus, että ehkä teos pitää hankkia omaksi. Jo siksi, ettei tuota kirjaa voi lukea yhdeltä istumalta, vaan siitä riittää aineksia useampaan maailmanmenon ruotimissessioon. Siksi myös huudahdan jo ensi vaikutelmiani, ja suunnittelen tekeväni romaanista sarja-arvion.

Tapasin siis Joen, Ivy League-tasoisen  neurotieteilijän, joka saapuu Suomeen 1990-luvun alkupuolella naisen perässä suvun varoituksia kuulematta. Joen juutalaisessa suvussa kaikki ovat akateemisia menestyjiä, eikä heille maailmaa oikeastaan ole olemassa Harvardin, Stanfordin, Yalen, MIT:in ja UCLA:n ulkopuolella. Saamme kuulla, että Joe kärsii Harvardin syndroomasta, eli kroonisesta tyytymättömyydestä, joka johtuu siitä, ettei hänen akateeminen uransa etene odotetusti.

Joe yrittää alkuvaiheessa kaupitella Suomea amerikkalaiselle lähipiirilleen vähän kuten kiinteistövälittäjät. Suku ja ystävät näkevät kuitenkin bluffin läpi. Kun Joe kertoo heille Helsingin yliopiston innovatiivisuusstrategiasta ja verkostoista, he toteavat, ettei Stanfordin ole koskaan tarvinnut leveillä verkostoillaan. Tässä palaamme Tampereen yliopiston käyttämään kieleen vuonna 2015. Onko mikään muuttunut, vai onko menestysstrateginen kielenkäyttö vielä lisääntynyt? Kertooko se epätoivosta?

Teos tuntuu poikkeuksellisen kotoisalta akateemisuuden ja ajanjakson valinnan vuoksi. Itse olen arviolta päähenkilöitä muutaman vuoden nuorempi; tässä aloitellaan väitöskirjojen tekoa 1990-luvun alussa, aikana, jolloin sähköpostin kirjoittaminen oli vasta nörttien puuhaa ja jolloin suomalaisilla yliopistoilla oli aitoja suojatyöpaikkoja. Joe ihmettelee laitoksilla pesiviä peseytymättömiä hampuuseja, jotka eivät puhu kollegoilleen ja kantavat omaisuuttaan muovikasseissa. Suomalaisen yliopistomaailman epäsosiaalisuutta ruoditaan armottomasti.

Joen vaimo Alina häiriintyy miehensä kannettavan tietokoneen käytöstä kotioloissa. Hän kiittää onneaan, ettei mies ole vielä hankkinut matkapuhelinta, joka hävettäisi häntä. Pariskunta tarkkailee toisiaan pirullisen tarkasti. Alinan mustasukkaisuus liikkuu vainoharhan puolelle. Vaikka alussa kulttuurierot tuntuvat pikanteilla, liitto lopulta kaatuu kulttuurisiin väärinymmärryksiin. Joe ei sopeudu sosialistiseen Suomeen, jossa työnteko on liian leppoisaa. Hän tekee töitä koko hereilläoloaikansa ja hänen elämänsä tuntuu keskittyvän tieteellisten lehtien antamaan arvostukseen. Tämä publish or perish-mentaliteetti rantautui Suomeen vasta 2000-luvulla. Murahtaen kommunikoiville muovikassimiehille tuskin enää on tilaa siirtotehokkaissa toimistohotelleissa.

Valtosen lähihistoriallinen ote on analyyttista ja poliittisesti nyansoitua. Teos tuntuu operoivan katseen ja vastakatseen logiikalla, eikä juoni olisi ehkä toiminut, jos päähenkilöt olisivat olleet molemmat suomalaisia. Valtonen kartoittaa eronneen pariskunnan ja heidän aikuistuvan Samuel-poikansa polkuja intiimisti, tuhansien kilometrien fyysisestä välimatkasta huolimatta. En vielä päässyt tarinassa kauhuosastolle, vaan lähinnä tutustuin pariskunnan lyhyeeseen rakkaustarinaan.  Odotan innolla, mitä eläinkoelabroissa lopulta tapahtuu.

Siirtomaaosaston sosiaalivirastosta, päivää

Colin McInnesin Patakaupunki (alk. 0_7224466806629471270 1957, suom. Antti Nylén, Desura 2000) on varhainen postkoloniaali klassikko Lontoon rotusuhteista. Mielenkiintoista onkin, että Desura-kustantamo on kaivanut sen historian arkistoista ja tekstin on suomentanut tuolloin nuori kirjailijanalku Antti Nylén. Teoksen olen hankkinut takaliepeen kuvauksen vuoksi kahdella eurolla Kirjatorilta, mutta sen maailmaan pääsin vasta vuosien viiveellä. Nylénin filosofisiin esseeteoksiin ja hänen toimintaansa Suomen virallisena Smiths- ja Morrissey-tuntijana olen tutustunut pidemmän kaavan kautta. Siksi en yhtään ihmettele, että juuri tämän teoksen suomentajana on hän.

Teoksen päähenkilö on Lagosista Lontooseen purjehtiva Johnny Macdonald Fortune, jonka tarkoitus on opiskella meteorologiksi. Asuminen valtion sponsoroimassa opiskelija-asuntolassa ei kuitenkaan suju Johnnylta, ja pian hän ajautuu heittopussiksi uusien mustien ystäviensä nurkkiin. ”Patojen” kunnia-asia on erottautua valkoisista ”jumbleista” kaikilla mahdollisilla tavoilla, alkaen kävelytyylistä, ja katu-uskottavan ”padan” elämään kuuluvat erilaisten aineiden trokaaminen ja tiheästi vaihtuvat, huonoista perheistä tulevat seikkailunhaluiset pimut. Johnny on kuitenkin kotoisin koulutetusta keskiluokkaisesta perheestä, jolle ei kelpaisi miniäksi  yökerholta isketty suttura. Hän kokee olevansa Lontoossa paossa perheensä odotuksia. Kunnon nigerialaisen kristityn elämä ei enää houkuttele häntä, joten opiskelun sijasta hän sukeltaa patakaupungin alamaailmaan.

Brittiläiseen elämäntapaan Johnny tutustuu isänsä kainosta pyynnöstä. Isä pyytää poikaansa lähettämään terveisiä eräälle Maida Valessa asuvalle rouva Hancockille. Vasta rouvan luona kyläillessä Johnny saa kuulla velipuolestaan Arthurista, jonka on määrä vapautua vankilasta pian. Mustiin miehiin hairahtuminen on perheen naisten sukuvika: myös rouva Hancockin valkoiset tyttäret myöhemmästä avioliitosta haksahtavat gambialaisiin ja karibialaisiin. Nigerialaiset ovat tuolloin mustien pahisasteikolla kiltimmästä päästä, kun taas gambialaiset pitävät kiinni kukkulan kuninkuudesta sekä prostituutiossa että huumekaupoissa. Ruohoa kirjassa poltetaan enemmän kuin juodaan alkoholia, ja siihen liittyvät ratsiat ovat patakaupungin arkipäivää.

McInnesin katse kohdistuu myös valtaapitävään valkoiseen luokkaan. Siirtomaaosaston sosiaaliviraston nuori virkailija Montgomery Pew astuu puikkoihin epävarmana ilman ensimmäistäkään kokemusta mustasta rodusta. Pian hän löytää itsensä veljeilemästä Johnnyn ja kumppanien kanssa West Endin klubeilta. BBC:n viinaanmenevä toimittaja Theodora Pace vietellään nuorten miesten mesenaatiksi, ja pian syntyykin mittava radiojuttusarja rotusuhteista. Kummankin urat alkavat kärsiä uusien ystävyyksien takia. Sekä ”patojen” että ”jumblejen” havainnot toisistaan ovat realistisen epäjohdonmukaisia ja myyttisiä. Afrikkalaisten havainnot toisistaan perustuvat ehkä vielä suurempaan epäluottamukseen kuin mustien ja valkoisten suhteet. Yhtenäistä afrikkalaista veljeyttä ei ole olemassa, vaan ystävyydet pohjautuvat välittömään materiaaliseen hyötyyn ja rikoskumppanuuksiin.

Teoksen juoni on melko ennalta-arvattava, mutta McInnes on parhaimmillaan dialogin luojana. Varsinkin Johnny itse on teräväkielinen, rajoja rikkova hahmo. Baarien, klubien ja epämääräisten kimppakämppien tunnelma on sopivan nuhjuinen ollakseen uskottava. Kerronnan ote on paikoitellen miltei sosiologinen, ulottaen verkostonsa kaikkialle katuelämän sosiaalisiin suhteisiin. Osa arjen havainnoista tuntuvat edelleen ajankohtaisilta nyky-Suomessa, puhutaanhan tässä kulttuurin ”mädätyksestä” suunnilleen samoihin sanankääntein kuin Hommaforumilla. Kulttuurisesti lukutaidottomien, kouluttamattomien työväenluokkaisten naisten epätoivoiset suhteet eksoottisten tummien miesten kanssa (jotka eivät arvosta heitä, mutta käyttävät hyväkseen helppoina rahasampoina) tuntuvat ikävä kyllä myös kotoisilta. Olinkin hoomoilasena joissain kohdin kirjaa, sillä en täysin muistanut, kuvattiinko tässä 1950-luvun Britanniaa vaiko 2010-luvun Suomea. Suomalainen lukija voikin tehdä kiinnostavia vertauksia ja aikahyppyjä Patakaupunkiin matkatessaan. 1950-luvun tekstiksi romaani on selkeästi edellä aikaansa, ja luulisin, että sen sanoma on auennut keskivertobriteillekin viiveellä.

 

 

Suomighetton kapinallinen

Hetekivi OlssonEija Hetekivi Olssonin Tämä ei ole lasten maa (Schildts&Söderströms, 2012) on ollut listallani pitkään, sillä olen ruotsalaisen mamu-kirjallisuuden suurkuluttaja. Teosta on kehuttu erityisesti kouluelämän kriittisenä kuvauksena ja oivaltavasta lapsinäkökulmastaan. Kiinnostavaa teoksessa oli myös ajankuva, sillä päähenkilö Miira on kanssani samaa ikäluokkaa, vain vuoden nuorempi. Eli romaanin kasarivibat olivat melko lailla identtiset omien yläastemuistojeni kanssa. Tässä kuunnellaan Modern Talkingia ja Samantha Foxia, pukeudutaan collariasuihin, revitään uusista farkuista polvet rikki ja eletään Painajaista Elm Streetillä göteborgilaisessa Bergsjönin lähiössä. Miira kokee olevansa jälkeenjäänyt, koska on joutunut käymään koko peruskoulunsa suomenkielisellä erityisluokalla. Hän syyttääkin innokkaita suomalaisvanhempia turhasta nationalistisesta intoilusta, joka erottaa finssonit omaksi maahanmuuttajaghettokseen. Teoksessa seurataan Miiran kasvua yhdeksästä kuuteentoista vuoteen.

Teos on alusta loppuun saakka kipakkaa, periksiantamatonta luokka-analyysia. Suomalaisen ja ruotsalaisen työväenluokan välillä ei lopulta ole suurta eroa, eivätkä Miiran vanhemmat ole lähiön suurimpia väliinputoajia, vaan tuikitavallisia raatajia. Romaani eroaa tässä esimerkiksi Susanna Alakosken teoksesta Sikalat (2007), jossa kuvattiin suomalaisen rapajuoppoperheen arkea ja lastensuojelun interventiota. Tässä vanhemmat yrittävät parhaansa, mutta heidän tietynlainen tunnekylmä askeettisuutensa johtuu maahanmuuttajuudesta: kesälomilla Suomessa he kuorivat naamionsa ja uskaltavat elää kuukauden omina itsenään. Äidin intohimot liittyvät siivoamiseen, mattojen kutomiseen ja virkkaamiseen. Isällä on vaatekomerossa saavi, jossa hän käyttää klimppiviiniä, mutta kerran vuodessa vappuna siinä tehdään lapsille sopivaa ”suomimehua” eli simaa, jota Miira inhoaa sydämestään. Suomalainen kansanperinne edustaa Miiralle takapajulaa, ja tullessaan teini-ikään hän onnistuu keplottelemaan itselleen luvan jäädä kuukaudeksi yksin kotiin vanhempien kierrellessä Suomen humppalavoja.

Miiran elämäntehtäväksi tulee lunastaa ”vajakkiluokkansa” varhaiskypsän koviksen titteli, eikä tämä ole hänelle edes vaikeaa. Hän on kaikissa kokeiluissa ensimmäinen paitsi alkoholissa. Romaani keskittyykin vahvasti narkkarien ja namusetien tarjoamiin huvituksiin, ja tyttöjen yrityksiin kunnostautua pikkurikollisina. Miira on nouseva alamaailman ninja, joka tekee uskomattomia juttuja uneliailta vanhemmiltaan piilossa. Vanhempien ja lasten maat kohtaavat aniharvoin. Teoksen nimi onkin osuva ja lähiön arkea kuvaava. Maahanmuuttajavanhemmat ovat tässä niin uppoutuneita toimeentulon turvaamiseen, etteivät he näe ympärillään vaanivia lapseen kohdistuvia todellisia uhkakuvia. Miira pyörii todella pelottavissa porukoissa, joita hän pitää normaaleina, koska ei ole nähnyt vertailukohtaa, porvarillista rivarimaailmaa, kuin bussin ikkunasta.

Mitään Suomi-nostalgiaa teos ei tarjoa. Kuvaus perheen yhteisestä lomamatkasta Savoon ja Kyyjärvelle on tragikoomisen ankeaa. Miira kokee lievää samastumista karjalaiseen evakkoisoäitiinsä, joka maalaa tauluja ja kirjoittaa outoja murrerunoja, ja jolta äiti ja tytär ovat perineet tumman ulkomuotonsa. Miira on tietoinen siitä, ettei hän näytä tyypilliseltä ”suomilapselta”, ja tämän vuoksi hän saakin lähiön chileläisen ja marokkolaisen pojan sydämet syttymään. Miira ei ole kotonaan missään kulttuurissa, ja kokee ahdistusta myös kielikurssimatkallaan Englannissa sekä oudolla lomalla marokkolaisessa rantakohteessa. Fiktionaalinen irtiotto liittyen Miiran saamiin vapauksiin on ehkä tarkoituksellinen, sillä en usko, että edes suomalaiset tollukkavanhemmat olisivat päästäneet neljätoistavuotiaan yksin Afrikkaan ryyppäämään yhdessä seitsemäntoistavuotiaan koulupudokkaan kanssa (ei edes kultaisella 80-luvulla).

Teoksessa piereskellään, röyhtäillään ja puhutaan paljon ruumiin eritteistä. Naturalistinen ote keikahtaa paikoitellen toivottoman inhorealismin puolelle. Miiran vahva henkilöhahmo tosin kannattelee kertomusta loppuun saakka, ja saa lukijan toivomaan, että kenties hän nostaa itsensä toisenlaiseen asemaan kriittisellä älyllään. Mitään oikotietä onneen ei kuitenkaan ole. Tytön tilanne jää kutkuttavaksi kysymysmerkiksi.

Pidin kirjassa Miiran neuvokkaasta subjektiudesta ja kielellisestä virtuositeetistä. Lähiömaiseman äärimmäisyyksissä vellominen oli silti paikoitellen uuvuttavaa, varsinkin, kun luin teoksen parilla istumalla. Olisin kaivannut tarinaan muutaman valopilkun tai positiivisesti erilaisen henkilöhahmon – ehkä isoäidin hahmo oli lähimpänä toivoa, mutta hänet esiteltiin vain lyhyesti. Loppupeleissä ninjatyttö jäi ongelmineen ja kasvukipuineen pelottavalla tavalla yksin.

Monokulttuurin viimeiset kertomukset

UmayyaJes! Sain käsiini Umayya Abu-Hannan uusimman muistelmateoksen Alienin silmin – Helsinki ja Uusimaa muukalaisen kokemana (Siltala, 2014). Kaikkia Umayyan teoksia en olekaan lukenut, en ainakaan toiseksi viimeistä Multikultia, joka on saanut aikaan suurta pahennusta persu- ja hommafoorumilaisten porukoissa. Viimeksi luin suurta tuohtumusta Umayyan lausunnoista liittyen pääkaupunkiseudun asumiseen ja taannoiseen HS:n artikkeliin (12.1), jossa kerrottiin isojen maahanmuuttajaperheiden asumistarpeista pääkaupunkiseudulla. Umayyaa pidettiin kommenttiosiossa maamme monikulttuuristumismädätyksen alkuna ja juurena.

Asumisen ja kaupunkisuunnittelun ekspertiksi Umayya selvästi profiloituukin tämän teoksen kautta. Hänen pitkä kokemuksensa Helsingin kaupunginvaltuustossa ja kiinteistölautakunnan jäsenenä kertoo tarinaa konkreettisen poliittisen vaikuttamisen kentiltä. Samoin Umayya kertoo paljon omista asumiskokemuksistaan, jotka kieltämättä Koivukylää lukuunottamatta kuulostavat elitistisiltä. Umayya ei ota kantaa isojen ”superasuntojen” tai hartaiden muslimien asumistarpeiden kunnioittamisesta, mutta tuo esiin omakohtaisia kokemuksiaan asumisesta taloyhtiöissä, joissa mitään ei sallita, ei edes pihatulppaaneja eikä persoonallisia ovikylttejä. Koen sympatiaa hänen kanssaan erityisesti kohdissa, joissa hän ilmaisee asumistarpeikseen kaasuhellan, kylpyammeen ja turkoosinvärisen keittiön lattian. Tämäkin on moninaisuutta – pieniä asioita, jotka saattavat silti merkitä arjessa paljon.

Abu-Hanna tunnetaan kärkevistä kommenteistaan suhteessa Suomen takapajuisuuteen, ja monet vetävät niistä herneen nenään. Itse koen, että jos ihminen on asunut jossain maassa 30 pitkää vuotta, on kansalainen ja aktiivinen poliittinen toimija, silloin hänellä on oikeus kritisoida yhteiskunnan epäkohtia siinä missä kuka tahansa täällä syntynyt. Isoimmat pyyhkeet hän antaa isojen kaupunkien monikulttuurisuuskeskuksille, joiden johdossa ja vakituisissa työpaikoissa on aina kantasuomalaiset:

”Kaupunki ei ole monikulttuurinen, kun valtaväestö ohjailee monikulttuurisuutta kuin päiväkotitoimintaa.”

Syvä huokaus. Näinhän tilanne edelleen on, valitettavasti. Päiväkotifiilistä ei voi välttää, elleivät maahanmuuttajat itse pääse keskustensa palkallisiksi johtajiksi. Itse olen ainakin lopettanut käymisen keskuksissa, joissa kantasuomalaiset saavat palkkaa ja maahanmuuttajia työllistetään erilaisiin kokeiluihin 9 e päivärahalla.

Abu-Hanna itse kulki pitkän tien kansatieteen ja aasialaisten kielten opiskelijasta media-alan moniosaajaksi, ja koulutukseen ja opetukseen liittyvät muistot ovat myös kuvaavia. Hänelle suositeltiin pitkään pelkästään äidinkielensä arabian opintoja, vaikka hän ei ollut kiinnostunut arabian opetuksesta tuleville rauhanturvaajille ja kriisialueen työntekijöille. Media-alan koulutuksesta ja myöhemmästä urasta ammattikorkeakoulun opettajana hänellä on positiivisempaa kerrottavaa kuin perinteisistä yliopisto-opinnoista. Taistelu työpaikoista ei ollut ruusuilla tanssimista ja väliin mahtui pitkiä työttömyysvuosia. Kuitenkin hän sai Suomessa asuessaan toimia monilla keskeisillä näköalapaikoilla, politiikassa, medioissa, koulutuksessa ja taiteissa. Kokisin, että hänen roolinsa maahanmuuttajataustaisten nuorten tsemppaajana on ollut merkittävin. Teoksessa onkin monia merkittäviä kohtaamisia nuorten kanssa, jotka ovat päässeet pitkälle, tunnetuimpana heistä ehkä (ei enää niin nuori) Arman Alizad.

Vaikka muistelmien suurin anti on poliittisessa toiminnassa ja suomalaisen yhteiskunnan rakenteiden pohdinnassa, Abu-Hanna jättää paljon tilaa yksityiselämän pienille iloille ja ystävyyksille. Kirjaa voi lukea myös 60-luvulla syntyneiden sukupolvimuistelmana, sillä tässä analysoidaan Kauko Röyhkän, Tuomari Nurmion, Liisa Akimoffin ja muiden artistien merkitys ja bailataan hullun lailla Gay Gambrinissa. Hullut naiset löytävät Guerrilla Girlsit ja liimailevat vastaavia Lahna-taideteoksiaan kaupunkitiloihin öiseen aikaan. Taloja vallataan ja luksusaamiaisia nautitaan Seurahuoneella, vielä siinä vaiheessa, kun kukaan ei tiennyt niiden halvasta hinnasta. Elämäniloisimmat havainnot liittyvät tässä taiteisiin ja muotiin, esimerkiksi ”arabitaustaisen” naisen oikeuteen käyttää syvään uurrettuja kaula-aukkoja. Yleinen kommentti, jonka hän sai nuorempana liikkuessaan Helsingin yöelämässä, oli: ”eikö sinun kulttuurisi/uskontosi kiellä tätä?”

Itkin ja nauroin ääneen monessa kohdassa. Käsittämättömimmät naurut tuli 80-luvun HIV-hysteriasta, työpaikkahaastatteluista ja erilaisten ammattilaisten suhtautumisesta maahanmuuttajien automaattisesti kantamiin viruksiin. Esimerkiksi hakiessaan Stockmannin vaatemyyjän työtä Abu-Hannalle tarjottiin vähemmän näkyvää vihannesten hyllyttäjän hommaa, sillä edellytyksellä, että hän käy hepatiittitesteissä. Jouduttuaan vuosikausia todistamaan HIV-negatiivisuuttaan eri tiskeillä hän lopulta pääsi valistamaan poliitikkokollegoitaan kondomikasvatuksessa.

Teoksen rakenne on paikoitellen kovin fragmentaarinen. Ajallisen lineaarisuuden puute ei haittaa, mutta välillä viittaukset erinäisiin asumisratkaisuihin ja lukuisiin av(i)oeroihin tuntuivat hätäisiltä. Kirjassa on myös paljon julkkisjuoruja, esim. voimme jäädä pohtimaan sitä, miksi kohujuristi Heikki Lampela kävi takavuosina gaalatilaisuuksissa ase taskussaan. On makuasia, lämpeneekö tällaisille anekdooteille – minua ne naurattivat, mutta jonkun muun mielestä teoksessa saattaa olla liikaa henkilöitä.

Kokonaisuutena Alienin silmin on merkittävä virstanpaalu yhteiskunnallisena muistelmana, jota taatusti käytetään tulevaisuudessa myös tutkimusmateriaalina. Suosittelen teosta en pelkästään meille, joilla on julkinen kukkiksen, mokuttajan, suvakin tai anarkomarkon maine, vaan myös esimerkiksi kaupunkisuunnittelusta tai tulevaisuudentutkimuksesta kiinnostuneille. Eritoten teos sopii niille, jotka pohtivat vaihtoehtoisia menneisyyksiä ja tulevaisuuksia ja jotka ovat tietoisia homogeenisen kansallisen tarinankerronnan vaaroista.

 

Afroaasialainen Lontoo

AhmedVälillä pitää tankata turvallisuutta, ja minulla se tarkoittaa mm. paluuta nuoruuteni lempiaiheeseen, maahanmuuttajien Britanniaan. Hyllyssäni on maannut jo kauan kashmirilaistaustaisen brittikirjailija Iqbal Ahmedin Kaupunkini varjot (Avain, 2005, suom. Inka Parpola, joka on matkakirjallisuutta lähentelevä romaani Lontoon tuntemattomista nurkista ja niiden eläjistä. Muistatte varmasti Zadie Smithin Brick Lanen ja Hanif Kureishin Esikaupunkien Buddhan – Ahmed on sukulaissielu molemmille, mutta ei pyri imitoimaan kummankaan tyyliä.

Ahmed kytkee tarinansa kaupunginosiin ja niistä löytyneisiin avainhenkilöihin, joista suuri osa on ensimmäisen tai toisen polven aasialaisia tai afrikkalaisia maahanmuuttajia. Kertojan oma ääni on vahva, mutta samalla hän ei paljasta paljoa omasta elämästään – muistelee vain rivien välissä lapsuuttaan ja nuoruuttaan Kashmirissa ja kertoilee yksinäisestä hotellin portieerin elämästään Lontoossa. Kertoja on mitä luultavimmin Iqbalin oma alter ego, jolle hanttihommien teko on ainoa keino rahoittaa kahviloissa ja baareissa kirjoittamista. Työminä onkin hieno alibi päästä kurkistamaan monenmoisten arkisten ahertajien kulissien taa.

Lempihahmoni on nimetön gujaratilainen keski-ikäinen asiakaspostineiti, joka ei ole päässyt naimisiin, koska Lontoosta ei ole löytynyt tälle tarpeeksi korkeasäätyistä gujaratilaista miestä. Vanhapiika purkaa turhaumiaan alati vaihtuviin apulaisiin, joille hän maksaa niin vähän kuin mahdollista (ehkä neljänneksen siitä, mitä valtion postivirkailija saisi). Afrikanintialainen opiskelija Sanjay on hänen uusin käskytettävänsä, joka saa kokea neidin itaruuden ja ilkeyden ihon allaan. Neidille jopa teippipalan tai nitojan antaminen asiakkaalle on suuri synti, samoin muovipussin tarjoaminen ostoksia varten, sillä hänen busineksissaan jokainen pennyn kymmenesosa merkitsee voiton mahdollisuutta. Iqbal kuvaa osuvasti intialaisia business-sukuja, jotka suurista voitoistaan huolimatta edelleen ostavat vihanneksensa halvimmalta torilta lommoisina ja wc-paperinsa isoina kolleina, jotta säästäisivät vielä enemmän ja voisivat laajentaa imperiumiaan yhtä rastia laajemmalle. Postitoimiston arjessa ei lopulta tapahdu paljoa – olennaista on pienet havainnot asiakaspalvelun takkuamisesta ja kulttuuriset yhteentörmäämiset. Vaikka kaikki vakioasiakkaat inhoavat postineitiä, he kuitenkaan eivät jaksa kävellä alueen pääpostiin ja kokevat jopa kotoisuutta hänen oikkujensa edessä. Siksi postia lakkauttaessa lähes kaikki asiakkaat allekirjoittavat adressin sen säilyttämiseksi.

-Umbra_Sumus-_sundial_-_geograph.org.uk_-_321257Iqbal pyörii myös Brick Lanella ja Whitechapelin alueella noteeraten entisen kirkon, nykyisen moskeijan, jonka historiaa olen itsekin viime aikoina tutkiskellut netissä.  Nykyinen Jamme Masjid rakennettiin aikoinaan hugenottien kirkoksi ja sen ulkosivua edelleen koristaa alkuperäinen aurinkokello, jossa lukee ”1743-Umbra-sumus” (olemme varjoja). Alueen monikerroksista historiaa kuvaavat hyvin tällaiset sattumanvaraiset historialliset kohtaamiset. Tosin luulisin, että Ranskan hugenotit nousivat pakolaisuuden köyhyydestään nopeammin kuin sinne myöhemmin muuttaneet Sylhetin bangladeshilaiset, jotka edelleen valmistavat nahkatakkejaan hikipajan oloisissa verstaissa erittäin surkealla urakkapalkalla.

Teoksessa on kiinnostava mikroskooppinen kerrontatyyli, joka huonomman kertojan käsissä muuttuisi rasittavaksi faktojen tankkaamiseksi. Fiktiotekstiksi Lontoon maantieteeseen ja historiaan liittyvää faktaa tässä on ylenpalttisesti. Minua asia ei haitannut, mutta toisenlainen lukija odottaisi ehkä enemmän draaman kaarta kirjan luvuilta. Tämähän on puhdasta flaneeraamista ja ihmisten puoleensavetävien epätäydellisyyksien kuvaamista. Maahanmuuttajien työoloihin ja laittoman siirtolaisuuden sudenkuoppiin hän perehtyy intiimin monipuolisesti, mutta tunteiden tasolla en löydä tästä samanlaista maailmanpelastusdraivia kuin joistain muista saman aikakauden narratiiveista (täällä arvioitu esim. Amanda Craig: Hearts and Minds, Chris Cleave: The Other Hand). Iqbal herättää uteliaisuutta ja sympatiaa suurkaupungin pienten työmuurahaisten tilannetta kohtaan, muttei varsinaista poliittista raivoa, joka saisi esimerkiksi turistin pohtimaan valintojensa järkevyyttä.

En pystyisi itse kirjoittamaan näin tiheää fiktiota mistään elämäni kaupungista – vaikka olen yrittänyt, se on aina tyrehtynyt mahdottomuuteensa. Teos pääsisi varmasti parhaiten oikeuksiinsa paikan päällä, luettuna vaikka jokaisen kuvatun kaupunginosan pubissa. En siis tiedä, voinko vielä luopua tästä, sillä moni Iqbalin havainto olisi koettava paikan päällä. Erityisesti Whitechapelin ja Spitalfieldsin 1600-1700-lukujen historia kuumottaa nyt sen verran, että jotain uuden Britannian-reissun eteen olisi tehtävä…

Laatokan legendaariset kaaleet

CalebSortavalalaissyntyisen Armas Lindin omaelämäkerrallinen romaani Caleb – romanipojan evakkotaipale (Like ja Rauhanpuolustajat, 2010) ei ole kevyttä luettavaa, varsinkaan taipaleen nykyisen Suomen-puolisella osiolla. Samalla tavalla kuin viime aikoina uskonnollisten yhteisöjen vankeudesta selviytyjät ovat kirjoittaneet sorron ja seksuaalisen hyväksikäytön kokemuksistaan, myös Lindillä on tarjottavana monta surullista juonentynkää, joista aikuisten sodassa yksin jääneiden naisihmisten nuoreen poikaan osoittama terrori oli paksuinta, ottaen myös huomioon, että poika tuli kulttuurissa, jossa kaikki vastakkaisen sukupuolen läsnäollessa riisuutuminen ja intiimiasioista puhuminen oli ehdoton tabu. Komean kasvavan tumman pojan ruumiin erotisointi ja esineellistäminen tuntui tutun puistattavalta  myös postkoloniaalin kritiikin näkökulmasta. Eristäytyneiden yhteisöiden ja laitoksissa eläneiden sorron narratiivit koskettavat ja ahdistavat, mutta nyt itsekkäistä syistä keskityn teoksen muuhun historialliseen arvoon, joka tuntuu ainutlaatuiselta.

Teos kertoo Karjalan alueen romaneista, joiden keskittymiä oli 1900-luvun alkupuolella erityisesti Sortavalassa ja Viipurissa. Sortavalassa oli tunnettu mustalaisleiri, joka oli 30-luvulla maan suurin romanikeskittymä. Tavallaan nuorella Armaksella oli yhteisönsä suoja hänen nuoren yksinhuoltajaäitinsä voimien loppuessa, mutta turva ei ollut aukoton. Myös paikkakunnan edistyksellisessä opettajaseminaarissa mustalaisia hyväksyttiin ja ruokittiin, mutta ns. ”hyväntekijöiden” joukkoon mahtui käärmeitä, joille tärkeintä oli saada kaalee pois kaaleen tavoista.

Lindin kertomus keskittyy lapsen ja teini-ikäisen pojan odysseiaan matkalla leiristä kohti lastenkoteja, mielivaltaista sijoitusta, huutolaisuutta ja vaivaistaloa. Jos Karjalan puolella romanien asemaan vielä löytyi sympatiaa, Pohjois-Pohjanmaalla tilanne oli karu. Hienoin teoksen episodi liittyy nuoren Calebin retkeen Valamon luostariin hyväntekijänsä opettajaseminaarin keittäjä-Siirin kanssa, joka sinetöi miehen kuulumisen rajantakaiseen maisemaan. Ortodoksisuuden lempeys ja munkkien avarakatseisuus koskettavat. Lind panottaa myös luonnon ja perinnemaiseman merkitystä rääkätyn ihmismielen korjaajana ja varaventtiilinä. Pientä kerjäläispoikaa välillä parhaiten kuuntelee reumaattinen mänty, ja Laatokan aallot kuiskuttavat: ”en minä mieltäsi pahoittaa tahdo”. Menneisyyden haamujen kanssa tilinteko ja anteeksianto onkin mahdollista vain harvinaisten inhimillisen lämmön ja luontoelämysten osoitusten kautta. Teoksessa on lyyristä evakkonostalgiaa aivan yhtä paljon kuin valtaväestön evakoilla, vaikka Suomen puolella romanit kuuluivatkin evakkojen pohjasakkaan.

Ruotsissa nykyisin asuvan Lindin narratiivi on sävyltään kriitiisempi ja angloamerikkalaisen analyyttisempi kuin monet muut romanitarinat samalta aikakaudelta. Sosiaalisesti konstruoidun ”rodun” ja rasismin käsitteet ovat hänellä normikauraa, kun vastaava käsitteellistäminen on Suomessa asuvien romanien teksteissä vasta nupullaan. Lind kritisoi myös aikansa ”suur-Suomen syyhyä” ja sen aiheuttamaa tuhoa ihmisten mielissä ja asenneilmapiirissä. ”Karjala takaisin”-porukkaan hän ei kuulu, vaikka henkilökohtainen koti-ikävä jyllää. Poikien saksalaismiehityksen aikaiset kolttoset ja kaupanteko muistuttavat läheisesti tänne aiemmin arvioimani Paavo Rintalan sotanarratiiveja. Tämä teos ja Rintalan vastaavasti evakkonäkökulmasta kirjoitettu Pojat muodostavat dynaamisen vuoropuhelun keskenään.

Teos tuntui kauttaaltaan kotoisalta, haikealta mutta samalta puhdistavalta. Lind on aikuisuudessaan onnistunut säilyttämään kirkkaiden ja toivoa antavien muistojen aarrearkun, mitä ilman hän olisi luultavasti hajonnut psyykkisesti. Teos saikin pohtimaan aarrearkun ideaa taideterapian ja luovan kirjoittamisen opetuksen kannalta.