Hameeseen sisään, hameesta ulos

Teos: Linda-Maria Roine ja Venla Pystynen: Mercedes Bentso – Ei koira muttei mieskään (Johnny Kniga, 2019)

Muutama viikko sitten näin Yle Areenassa dokumentin rap-artisti Mercedes Bentsosta, ja nyt on vuoro lukea hänen omaelämäkerrallinen teoksensa, jonka hän on kirjoittanut yhdessä toimittaja Venla Pystysen kanssa. Mercedes Bentso on romanitaustainen rap-artisti, joka on toipunut nuoruuden huumeriippuvaisuudesta ja väkivaltaisista parisuhteista. Olen ollut tietoinen hänen urastaan jo jonkun vuoden, ja tavannut naispuolisia nuoria räppäreitä, jotka pitävät häntä esikuvanaan.

Harvemmin olen lukenut näin nuoren, vasta 25-vuotiaan kirjailijan omaelämäkertaa, johon mahtuu jo useampi eletty elämä. Teoksessa rankinta on lukea Linda-Marian lapsuudesta ja varhaisnuoruudesta, jota leimasi koulukiusaaminen, luokkakavereiden totaalinen ulossulkeminen ja varhaisen hyväksikäytön varjo. Suojaavana tekijänä hänen elämässään kuitenkin oli lämmin äitisuhde, ja äiti huolimatta omasta masennuksestaan toimi aina tyttärensä puolustajana joka luukulla ja vastaanotolla. Pitkälti hänen huumehistoriansa johtui halusta tulla näkyväksi ja hyväksytyksi, ja paikka jostain yhteisöstä löytyi huumeriippuvaisten romaninuorten parista.

Kuvaus nuorten romanimiesten patriarkaalisesta alistamisesta, tyttöystävän kouluttamisesta ja väkivallan hyväksymisestä on raa’an lohdutonta, vaikka nauroin ironisesti siinä kohdassa, kun Linda-Marian toinen, lyhytaikainen poikaystävä vaatii häntä mukaansa sossuun hakemaan hamelappua. Hänen elämäänsä kuului pari hamevuotta, mutta ei koskaan siirtynyt käyttämään varsinaista samettihametta muuten kuin kavereilta lainattuna. Vaikka Linda-Maria on romanitaustainen, häntä ei koskaan kasvatettu romanikulttuurin normeihin, ja siksi hänen nuoruudenaikainen retkensä ”juurille” oli omaehtoista identiteetin etsintää. Hänen äitinsä pyrkii koko ajan estämään kulttuurisia ja uskonnollisia ylilyöntejä, varsinkin suhteessa helluntaiseurakuntiin, jonne romaniystävät häntä kädestä taluttavat.

Uskonnon rooli on teoksessa keskeinen, mutta Linda-Maria suhtautuu helluntaipiirien homofobiaan kriittisesti jo teininä. Toisaalta häntä kiinnostaa myös islam ja mystinen korealainen uususkonto, josta kuulin ensimmäistä kertaa tässä kirjassa. Hän avaa ansiokkaasti romanien suhdetta helluntailaisuuteen, varsinkin uskoontulon ja parannuksen näkökulmasta. Monille huumeriippuvaisille vapaat suunnat ovat lähes ainoa toivon lähde, mutta Roine kritisoi sitä aaltoliikettä, jossa tullaan joka joulun alla ”Jeesuksen omaksi” ja muutaman viikon päästä diilataan taas Tallinnanaukiolla.

Mercedes Bentson kehitys artistiksi on varhaiskypsää, olihan hänellä toivoa omasta albumista jo alaikäisenä. Muusikon kasvutarinassa on jotain yhteistä vasta lukemani Astrid Swanin teoksen kanssa, vaikka artistien genret ja sosiaaliset taustat ovat erilaiset. Pääsy räppikouluun oli varmasti hänen elämänsä suurin käännekohta, ja toinen merkittävä tuen lähde oli Vamos-nuorten työpaja, josta hän sai tukea arjen hallintaan. Vamos-nuorten toiminnasta kertovissa osuuksissa itkin, koska niissä oli niin vahva solidaarisuuden meininki.

Uskon, että tässä teoksessa on ainesta tulla samanmoiseksi nuorten suosimaksi klassikkoteokseksi kuin minun nuoruudessani olivat sinänsä lohduttomat Nancy ja Huumeasema Zoo. Tässä teoksessa huumeiden käytöstä puhutaan vakuuttavan realistisesti, myös niiden viehätyksestä. Painotus on kuitenkin addiktion vakavissa lieveilmiöissä, ja raitistumisen prosessissa, josta harva selviää ilman pitkäkestoista psykososiaalista tukea.

Kirjan vahvin viesti liittyy kuitenkin ns. NEET-nuorten (not in working life, employment jne.) asemaan, joka on yhteiskunnallisesti suurempi kysymys kuin romanien asema tai huumevieroitus. Linda-Maria on viime aikoina osallistunut moniin paneeleihin, joissa pohditaan tätä yhteiskunnallista aikapommia, joka on Suomessa laajuudeltaan Euroopan kärkikastia. Kirjassa pääsevät näkyviin myös toisentyyppiset syrjään jääneet nuoret, kuten autismin kirjoon kuuluvat ja kehitysvammaiset. Tämä on siis ikäpolvitarina, johon uskoisin, että noin parikymppiset nuoret aikuiset voivat samastua, vaikka heillä ei olisi huumetaustaa tai kokemusta etniseen vähemmistöön kuulumisesta.

Suomalaisen akateemisen feminismin kritiikki osui ja upposi minuun, koska oma nuoruuteni meni kokonaan sen pauloissa, enkä silloin takuulla osannut suhtautua ”assan vessan feminismiin”, termiin, jonka Roine kirjassaan lanseeraa. Mercedes Bentson biisien vastaanotto feministipiireissä on ollut myrskyisää, ja hänen on ollut vaikea löytää paikkaansa akateemissävytteisissä keskusteluissa. Mutta herrajee, kyllä assan vessastakin voi löytyä feminismiä, ja sellainen feminismi voi saada aikaan suurempaa muutosta kuin seminaarisalien intersektionaalinen vääntö.

Teos oli aivan mahtava äänikirjana Roineen itse lukemana, ja varsinkin sen lyriikkaosuudet iskevät luettuina kuin häkä. Tämän kuunneltuani en ehkä enää pysty kuuntelemaan huonosti ääninäyteltyä äänikirjaa, koska teoksen ääni oli niin vahva.

HELMET-kirjahaasteessa sijoitan teoksen kohtaan 45: Kirjan nimessä on kieltosana.

Mainokset

Suurvisiirin tuntemattomat puolet

IMG_1842Ihmisen täytyy olla joko camp-henkinen tai täysin kajahtanut lähestyäkseen Tauski Peltosesta kirjoitettua elämäkertaa. Itse latasin sen eilen illalla e-kirjastosta muun lukemisen puutteessa, eli tarjonta siellä rajoittui taas sataan Enni Mustoseen ja tähän. Teoksen Tauski-elämä ja teot (2017) on kirjoittanut Antto Terras ja sen on kustantanut LIKE. Rohkea veto molemmilta.

Mitä tiesin Tauskista ennen kirjan lukemista? Tunsin värikkäästä saagasta vain loppupäätä, sillä ilmeisesti en ole 90-00-luvuilla lukenut keltaisia lehtiä ahkerasti lainkaan. Tauski on hiipinyt tietoisuuteeni vasta viime vuosina, kun hän kävi keikkailemassa edellisen asumukseni lähipubissa. Kerran olin jopa matkalla hänen pubikeikalleen, mutta onneksi he ilmoittivat ”sairaskohtauksesta” johtuvasta peruutuksesta. Tuolloin Tauski oli jäänyt koneesta Antalyassa huonovointisuutensa vuoksi. Ilmeisesti ainakin 10 vuoden aikana Tauskin keikkojen jännitys on keskittynyt siihen, saapuuko artisti paikalle ja missä kunnossa. Olen myös lukenut lööppejä perheväkivallasta ja huoltajuuskiistoista. Siinä kaikki.

Kirjasta ensimmäinen välittynyt viesti oli, että Tauskin kaltaisen miehen paikka ei ole tämän päivän feministisessä viherpiipertäjä-Suomessa. Turkissa hän on viihtynytkin, ja hankkinut sen vaatekaupoista suurvisiirin keikkakuteet. Kolme ex-vaimoa, joista kaikki juonittelevat keskenään miehen selän takana, kuulostaa muunnetulta haaremilta. Pesän jatkajaksi on sitten etsitty ulkomaista morsianta, joka olisi kiltimpi ja tottelevaisempi. Autot, talot ja muskeliveneet ovat päämäärä, iskelmämusiikki keino saada menestystä ja vaikutusvaltaa.

Musikaalisen uran saaga on miltei koomisempi kuin avioliittojen. Vaikka hän pääsi tekemään ensimmäisen levysopimuksensa Fazerin kanssa 24-vuotiaana, hän ei koskaan saanut kunnon hittejä esittääkseen.  90-luvulla hän päätyi kirjoittamaan omia biisejään, joista kai tunnetuin ”Sinä vain” sai odottaa pöytälaatikossa vuosia ennen julkaisua. Poptorille tehdyt ”rekkakuskilevyt” myivät, mutta samalla dumppasivat Tauskin sekunda-artistien kastiin. Matin ja Tepon toimiminen uusien tulokkaiden portinvartijoina tuntui myös absurdilta, ottaen huomioon heidän oman tuotantonsa tason.

Teoksen lempiepisodini liittyvät tietysti ulkomaisiin morsiamiin. Missikisan tuomarina Tauski pääsee kuumien kisujen kera Israelin Eilatiin, mutta siellä suomineidot kalpenevat paikalliselle tarjonnalle. Tauski rakastuu tulisesti naissotilas-Ornaan, ja hänet jo esitellään suvulle vävypoikana. Kiihkeä kosija saa jopa morsiamen matkaamaan Suomeen, mutta tämän jälkeen romanssi hiipuu. Hieman samanlaista kaavaa noudattavat romanssit gambialaisten neitojen kanssa, vaikkakaan siellä suhdetta ei saa korkattua ilman avioitumista. Saffiatou suostuu naimisiin, mutta lemmenloma Suomeen kestää neljännellä rouva Peltosella tasan viikon.

Mitä kirjasta sitten sai irti, muutakin kuin Seiska-tason suhdesoopaa? Ainakin teos kertoo Tauskin oppimisvaikeudesta ja paniikkihäiriöstä, jotka selittänevät kouluja käymättömyyttä ja uravalintaa. Yksityisyrittäjyys on vielä joskus maailman aikaan ollut pelastusrengas niille levottomille pojille, joiden suvuissa oli pääomaa. Tässäkin kerrotaan Tauskin mukanaolosta suvun bisneksissä nuorena miehenä – ennen alkoholisoitumistaan hän on ollut täysverinen työnarkomaani. Kertomus raisiolaisen farkkuliikkeen toiminnasta oli helmi, ja avasi myös Tauskin kyvyistä uuden puolen.

Kirja on kirjoitettu kauttaaltaan huumorilla, mutta kohdettaan kunnioittaen. Mistään suuresta sensaatioteoksesta tässä ei ainakaan ole kyse, ja varsinkin tämän vuosikymmenen pahimmat lööppikohut tässä ohitetaan kepeästi. Tämä on ihmisen kokoinen teos, joka ottaa vahvasti huomioon olosuhteet ja kontekstin. Saa nähdä, kuinka kauan Suomi-iskelmäteollisuus voi jatkaa, jos tuotantosuhteet ovat niin nuhjuiset ja kämäiset kuin mitä tässäkin teoksessa kuvataan.

Luin teoksen suuremmalla mielenkiinnolla kuin olisin lukenut jonkun nousujohteisen poliitikon tai urheilijan oma/elämäkerran, enkä siksi, että olisin saanut kicksejä päämiehen epäonnistumisista. Ehkä kirjan päivänvaloon saaminen on merkittävää siksi, että Tauski itse ei kykenisi sitä kirjoittamaan. Itselleni teki hyvää lukea elämäkerta henkilöstä, joka ei arvosta kirjasivistystä ja jonka elämään ei kuulu millään muotoa kirjallisuus tai muukaan kulttuuri, iskelmämusiikin ulkopuolella. Sillä yleensä välttelen tällaisia henkilöitä, mutta kuitenkin kirjoitan fiktiota heistä. Tarvitsen peilejä, joiden kautta punnita hahmojeni uskottavuutta.

Suosittelen teosta kaikille riskinottajille ja huumorintajuisille Tauski-faneille.

 

Isänmaallista eskimoräppiä

IMG_1838Suomi100-juhlinnan kelmeässä jälkilämmössä, kun maamme hallitus on taas antanut köyhimmistä köyhimmälle lahjaksi risuja ja piiskaa, on aika tutustua taas vaihtoehtoiseen historiaan. Eteeni tupsahti Karri Paleface Miettisen Viides Maammekirja, eli ajatuksia suomalaisuudesta (LIKE, 2017).

Sen verran paljon olen Palefacen uraa medioissa seurannut, ja tuotantoon tutustunut, että teoksen sisällön suhteen en valmistautunut yllättymään. Varsinkin näkemykseni isänmaallisuudesta kulkee hyvin samoja ratoja hänen kanssaan. Pitkälti teos käsitteleekin kansallista identiteettiä, historian tulkintaa ja oikeutta oman näköiseen isänmaallisuuteen. Kaikki eivät välttämättä tunnista isänmaallisuuden ja nationalismin eroa, ja paljastaahan Miettinen itsekin, ettei hän esimerkiksi muista koulun historian tunneilta mitään opetusta vuoden 1918 tapahtumista.

Paleface on poliittinen aktivisti, mutta ei kovin syvällinen poliittisen historian tulkitsija. Koinkin, että teoksen anti oli enemmän kulttuurihistoriassa kuin poliittisessa analyysissa. Minua kiinnosti teoksessa varsinkin retket mustan rytmimusiikin maailmaan, josta sain paljon uutta tietoa. En ole koskaan kuullutkaan sellaisista Suomeen aikanaan muuttaneista legendoista kuin Eddie Boyd ja Lee Gaines, jotka tekivät elämäntyönsä Helsingissä. Myös suomiräpin, – hiphopin ja -reggaen lyhyttä historiaa käsitellään ansiokkaasti. Kirjassa olisi voinut olla ääniraita, ja ainakin se antaa paljon uusia kuunteluvinkkejä. Varsinkin saamerap alkoi kovasti kiinnostaa.

Kulttuurihistoriallisen annin lisäksi teokseen mahtuu myös aktivistin muistelmia, vaikka ei se omaelämäkerraksi taivukaan. Miettinen summaa vuosien varrella saamaansa vihapostia suht maltillisesti, vaikka onkin ollut Rajat kiinni- porukoiden silmätikkuna jo vuosia. Kirjan takakannen markkinapuheena voi toimia myös anonyymin vihaajan You Tube-kommentti ”vasemmistolaisesta porvaripaskasta, joka esittää neekeriä”. Palefacea vastaan on myös järjestetty ainakin yksi mielenosoitus, jossa vastustettiin hänen valitsemistaan Suomi100- juhlavuoden komiteaan.

Taiteen tekemisen näkökulmasta on tietysti palkitsevampaa jakaa vesiä kuin jäädä paitsioon. Vaikka jatkuvan kurapostin saaminen on henkisesti kuormittavaa, siihen voi myös asennoitua huumorilla.

Palefacen omat sukututkimukselliset pohdinnat olivat hauskoja. Pohjoissavolaiset ja turkulaiset geenit ovat kohdanneet Tampereella, ja mainitaan teoksessa myös suvun puutalo Nekalan Erätiellä, vain kivenheiton päässä siitä paikasta, jossa blogiani kirjoitan. Sukupohdinnoissa ja myös hiphop-muistelmissa teos asettuu kiinnostavaan ristivaloon esimerkiksi Koko Hubaran Ruskeat tytöt-esseekokoelman kanssa. Suosittelenkin näiden teosten lukemista yhdessä, sillä molemmat horjuttavat pinttyneitä Suomi-kuvastoja aivan esimerkillisesti.

Paikoitellen teosta lukiessani tuli olo, että se on mahdollisesti kirjoitettu lyhyellä aikavälillä. Ainakin yhden asiavirheen bongasin, eli Miettinen viittaa Jani Toivolaan adoptiolapsena. Onko kirjalla ollut lainkaan kustannustoimittajaa? Myös lennokkaan kirjoitustyylin vuoksi monet sinänsä tärkeät havainnot ja aihiot jäävät pelkän maininnan tasolle. Teokseen on lyhyeen tilaan ympätty suuri määrä henkilöitä ja ilmiöitä, mutta osa niistä jää pinnallisiksi raapaisuiksi. Mutta koska en ole lukenut yhtään aiempaa Maammekirjaa, en varsinaisesti tunnista genreä. Enkä varmasti tämänkään lukukokemuksen jälkeen säntää ensimmäisenä jahtaamaan Topeliuksen alkuperäistä teosta antivkariaateista.

Jotenkin koin, että teoksen ideaali kohderyhmä olisi nuorisossa, yläaste- ja lukioikäisissä, varsinkin niissä, joiden historian opiskelu takkuaa. Varmasti jotkut valveutuneet äidinkielen ja historian opettajat ottavatkin teoksen opetuskäyttöön. Tässähän käsitellään esimerkiksi siirtolaisuuden historiaa musiikin kautta suht seksikäällä ja raflaavalla tavalla. Musiikkipedagogina Paleface vaikuttaakin aivan oman sarjansa tekijältä, ja pedagoginen ote näkyy myös tässä tekstissä.

 

 

 

Assistentin loistava menneisyys

IMG_1753Joskus kirjat vaikuttavat kantensa puolesta kuivakkaammilta kuin mitä ovat. Marjo Heiskasen Mustia koskettimia (Siltala, 2017) vatvoin pitkään, kunnes tohdin teoksen avata. Siihen kannusti äskettäinen positiivinen kokemus Ben Kallandin esikoisromaanin kanssa, jossa klassisella musiikilla oli myös suuri rooli.

Muistan, että joskus 2000-luvun alussa olin kovasti inspiroitunut ”musikaalisista romaaneista”, ja kaikkien aikojen suosikkini on ollut Vikram Sethin An Equal Music. Myöhemmin olen laiskistunut varsinkin klassisen musiikin suhteen, ja olen kokenut musiikkiterminologiaa pursuavat tekstit raskaina.

Mustat koskettimet liikkuu vahvasti ymmärrettävyyden rajapinnoilla. Teoksen tunnelmat ovat intensiiviset, ja henkilöiden väliset jännitteet ovat piinaavan kutkuttavat. Heiskanen on seikkaperäinen työprosessien kuvaaja, ja kirjoitustyyliä dominoivat pitkät kappaleet. Jos yksi tekstiosuus venyy yli sivun mittaiseksi proosassa, silloin alan lukijana miettiä, millainen tehokeino se on. Itse pidän pitkiä kappaleita raskaana ”jöötinä”, varsinkin, jos kuvataan jotain teknistä tai ulkoista tapahtumista.

Teoksen päähenkilöt ovat loisteliaan vakavia, intohimoisia oman polkunsa kulkijoita. Muusikkojen trio kuihtuu duoksi traagisten tapahtumien jälkeen, ja Lauran ja Seren yhteistyötä varjostaa Lauran raskaus. Muusikkojen palkattu assistentti Sari joutuu jatkuvasti nielemään pettymystään oman muusikon uransa katkeamisesta, ja uuden tyyppisen ammatillisuuden rakentaminen ottaa koville. Tuli mieleen, että tässä varmasti kuvataan huikean etuoikeutettua eliittiä, sillä kokoonpanon matkustaminen ei vaikuta edulliselta. Ei varsinkaan siksi, että Sere kärsii lentopelosta ja he junailevat halki Eurooppaa.

Teoksen terävimmät havainnot liittyvät suomalaisen taidemaailman lisääntyvään paineeseen tuottaa ”hyvinvointitaidetta”. Olen itsekin ollut aihetta käsittelevissä seminaareissa, ja suhtaudun ilmiöön kovin ristiriitaisesti. Ammatistaan ylpeä Sere Metsätsalo on palvelutalojen residenssitaiteilijahankkeista kauhuissaan, eikä suotta.

Seren nimi herätti minussa outoja mielleyhtymiä, koska viimeksi tapasin tuon nimisen henkilön Anni Swanin Iris rukassa. Siinäkin oli ulkomailla viihtyvä viulisti, ja Sere oli aito metsäläinen. Jotain metsäläisyyttä on myös tämän romaanin Seressä, ainakin tunneilmaisun tasolla. Vaikka hän osaa shoppailla leninkikankaita Lontoon Liberty’s-liikkeessä, hän kokee ahdistusta yläluokkaisten brittien kohteliaisuuden keskellä.

Kirjassa ollaan enimmäkseen tien päällä, keikoilla ja kilpailuissa, Suomessa ja maailmalla. Varsinkin Suomen maakuntiin kohdistuvien matkojen kuvaus on herkullista.  Savo on lopulta Serelle kotoisa toimintaympäristö, ja hän tuntee myös pimeät ”kamarimusiikkitiet” kuin omat taskunsa. Maakuntien musiikkiopistojen rooli identiteetin muokkaajana on merkittävä, vaikka Sere suhtautuukin välillä alentuvasti niissä toimiviin paikallisiin kulttuuripersooniin. Pahinta myrkkyä lienee paikallisten kilpailujen juryssä toimiminen, kun kunnallispolitiikassa ryvettyneet kellokkaat ottavat toisistaan mittaa varsin epämusikaalisin keinoin.

”Maailma on vähemmän pelottava kun sen soittaa” on ollut Seren voimaslogan pitkään, mutta keski-iän kynnyksellä hän alkaa huomata, että hänen soittamisestaan on kadonnut ilo. Sarin havainnot esinaisensa arjesta ovat vielä piikikkäämpiä kuin diivan harrastama itseruoskinta. Kaksikon työtoveruus on mutkikasta siksikin, että Sere on nuoruudessaan kadehtinut Saria ja tämän lyhyttä, komeetanomaista uraa.

Voiko lahjakkaalla muusikolla olla muunlaista tulevaisuutta kuin musiikkiin liittyvää, tuntuvat molemmat naiset pohtivan, eikä kummankaan valinnat ole helppoja. Oikeastaan mieleeni tätä teosta lukiessani tulivat myös ne irakilaiset muusikot, joita Migri kehottaa palaamaan kotimaahansa ja hankkimaan muun ammatin.  Onko musiikki välttämätön elinehto, ja voiko musiikki jopa ehkäistä itsemurhia?

Teoksessa oli suvantovaiheita, jotka luin kursorisesti, enkä häpeä sitä tunnustaa. Vaikka itse en ole muusikko, koin saavani teoksesta jotain ammatillista vahvistusta varsinkin itsensä työllistämisen näkökulmasta. Kyllä tätä luki mieluummin kuin suurinta osaa ns. luovuusoppaista, eli suosittelen teosta kaikille niille, jotka tuskailevat jonkun luovan prosessin keskellä. Teos tarjoaa vertaistukea ilman turhaa positiivisuuspuhetta tai ratkaisukeskeistä psyykkaamista. Sellaisenaan se varmasti ylittää yhden romaanin perustehtävän, sanataiteen luomisen. Korkean luokan sanataidettakin se oli, mutta taidepoliittinen taso tuntui kiehtovimmalta.

Sortavalan asemalta muihin maailmoihin

MoisseinenSortavalaa oli salakuljetettava aseman tienoilta käpyjen ja soran muodossa. Rajalla taiteilija kenties jännitti, mitä tullivirkailijat sanoisivat hänen kokoelmistaan. Kenties kiinnijääntiä ei tapahtunut, sillä jäänteet olivat viime viikonloppuna esillä Tampereella, Annikinkadun runofestivaalin taidekioskissa. Hanneriina Moisseinen oli festivaalien nimikkotaiteilija, ja hänen tulevasta evakkoprojektistaan oli esimakua kahdessa näyttelyssä.

Olin itse jo ottanut förskottia katsomalla Selma Vilhusen dokumenttifilmin Laulu (2014), jossa Hanneriinan ja Suomen puolisen Vienan Karjalan viimeisen runonlaulaja Jussi Huovisen yhteisiä polkuja seurataan kahden ja puolen vuoden ajan. Elokuva kosketti minua syvältä, varsinkin musikaalisesti.

SAM_2538Kuinka tuollaisiin Karjalan-tuliaisiin sitten voi suhtautua? Moisseisen lähestymistapa sekä elokuvassa että taideteoksissa, sarjakuvissa ja animaatioissa, on sekoitus itkua ja naurua. Varsinkin Laulu-elokuvasta päällimmäisenä jäi mieleen Moisseisen ja Huovisen sydämelliset jälleennäkemiset, joissa naurettiin jotenkin ikiaikaisesti. ”Salakuljetettu Karjala”-teema onkin oivallinen sekoitus syvää kaipuuta ja itseironiaa. Mitä muuta vanhasta Sortavalasta voi olla jäljellä kuin soraa? Turistit ehkä käyvät kuvaamassa rappeutuneita funkis-taloja, ja ne joilla on oikeasti sukujuuret Suistamolla, saattavat löytää isoäitiensä synnyintilan tontilta navetan kivirakenteen. Festivaalin teema Syntyjä, syviä ainakin esiintyi Moisseisen teoksissa monimerkityksisenä ja hankalana.

Annikilla Hanneriina Moisseinen esiintyi myös osana lavaohjelmaa. Haastattelu vei ison osan ajasta, mikä tavallaan oli harmi, sillä hänen laulunsa oli niin alkuvoimaista. Kaksi vienankarjalaista laulua hän ehti esittämään, ja toisen (ilman kanteletta esitetyn) aikana olin positiivisesti ilmaistuna muissa maailmoissa.

SAM_2541Etnomeininki jatkui Wimme Saaren joikuesityksessä, joka jalostui loppua kohti luonnon äänien räiskyväksi imitaatioksi. Saari kertoi välispiikeissä ammentavansa eläimelliset soundinsa suoraan yleisöstä, eli me kaikki olimme hänelle ääni-informantteja. Yleisön mukanaolo oli miltei karnivalistista, mikä oli ihmeellistä koleana kesäiltana. Saaren performanssi oli kiinnostava yhdistelmä naurua ja henkisyyttä. Oli myös antoisaa kuunnella hänen saamenkielisiä spiikkejään, vaikka en niistä mitään ymmärtänytkään. Saamen puhuminen julkisesti eteläisessä Suomessa on aina myös jonkin tasoinen poliittinen teko – ainakin se toimii muistutuksena siitä, mitä menetämme, kun emme viitsi opiskella maamme alkuperäistä kieltä.

Moni meistä oli paikalla uitettuina kuikkina, mutta epämukava märkyys unohtui näiden esitysten aikana. Moisseisen ja Saaren esitykset olivat erinomaisessa vuoropuhelussa keskenään ja pohjustivat mahtavasti illan päätähden Mutabarukan entréeta.

Mutabaruka on erittäin tunnettu runoilija, muusikko ja poliittinen vaikuttaja ei pelkästään kotimaassaan Jamaikalla, vaan myös rastafarien, reggae-fanien ja postkoloniaalien intellektuellien parissa ympäri maailmaa (paikallisista kavereistani ainoastaan afrikkalaiset tunnistivat hänet, mutta hän onkin ollut iso idoli siellä varsinkin yliopistopiireissä). Olin itsekin lukenut hänen runojaan muutama vuosi sitten Kingstonin konferenssireissulla ja toiveikkaana odotin saavani kirjaan nimmarin. Mies ei kuitenkaan liikkunut festivaalialueella ennen esiintymistään, joten toiveeni ei toteutunut. Epäilen, että Mutabarukalla oli Tampereen vihmassa kylmä.

SAM_2545Mitään maailmantähden pönötystä ei esityksessä näkynyt. Hän tuli lavalle minuutilleen yhdeksältä ja veti shownsa taatusti yli ajan, juuriaan kunnioittaen paljain jaloin. Esitys oli sen verran magneettinen, ettei sen aikana muistanut ajan kulua. Mutabaruka ei vedonnut niinkään tunteisiin kuin aiemmat esiintyjät, vaan herätteli globaalin poliittisen tietoisuuden hermoja. Esityksestä tuli energisen vihainen olo – ei aggressiivinen, mutta toimintaan kutsuva. Kiinnostavalla tavalla tämän rastafari-elämäntavan vanhan viisaan esitys oli illan selväpäisin ja selkokielisin – ei hörhöilyä, ei turhaa nostalgiaa, eikä myöskään oman kulttuurin tai elämäntavan suitsutusta.

Uusimmat runot käsittelivät ruoantuotantoa, eläinsuojelua ja Afganistanin sotaa. Tämän lisäksi hän esitti muutaman jo lukemani runon, joka käsitteli dekolonisaatiota ja mustien poliittista tietoisuutta. ”Spoken word” tuntui luissa ja ytimessä lentoon lähtevänä biittinä. Alan gurunkin oli silti mahdotonta muistaa pisimpiä runojaan ulkoa. Pisin runo käsitteli eläinsuojelun tekopyhyyttä – mitä vihaisempi hän on jostain asiasta, sitä pidemmäksi biitti venyy.

Häpeäkseni tunnustan, että söin elämäni ensimmäisen KFC-aterian Kingstonin yliopiston läheisessä ruokalassa v. 2008. KFC:ssä olenkin käynyt tasan kolme kertaa: Kingstonissa, Reykjavíkissa ja Pietarissa. Kaikki outoja paikkoja kuluttaa amerikkalaista roskaruokaa. Ymmärrän hyvin Mutabarukan huolen kansansa ravitsemuksesta, sillä pienellä saarella oli yliedustus amerikkalaisia syöttölöitä. KFC:n rasvainen kana”popcorn” kun ei ole kanaa koskaan nähnytkään. Ja kun isoäitien ruoat unohdetaan, kansa menettää jotain olennaista muististaan.

30-luvulta, päivää: kielletty jazz

77LTUJrKun Lapuan liike kiellettiin lailla vuonna 1932, sen tilalle perustettiin Isänmaallinen Kansanliike IKL. Puolueen suosio ei saavuttanut kansallisella tasolla samanmoista tasoa kuin tämän päivän Perussuomalaisten suosio on (kannatus oli korkeimmillaan rapiat 8 %), mutta brändäämisessä sen ideologit olivat kenties persuja taitavampia. Markkinoille tuli ideologista tupakkaa ja kahvia, tulitikkurasioita, viirejä, sormuksia ja joulukortteja. Liikkeessä oli mukana kieltämättä eteviä taiteilijoita, jotka tekivät sinimustasta brändistä pelkistetyn ja tunteisiin vetoavan.

tampmustakarhuTehdessäni taustatutkimusta erääseen ikuisuusprojektiini satuin löytämään netistä viitteitä IKL:n pitämiin Musta Karhu-ravintoloihin, joita oli suurimmissa kaupungeissa, hyvillä liikepaikoilla. Helsingissä Musta Karhu sijaitsi lähellä Rautatieasemaa, Keskustie 7:ssa, Ateneumin naapurissa, jonne oli maalaistenkin helppo löytää. Tampereella ravintola löytyi Hämeenkadun ja silloisen Läntisenkadun (nykyisen Näsinlinnankadun) kulmasta – mahdollisesti rakennus on purettu eikä siitä ole jäljellä kuvamateriaalia. Jyväskylässä sinimustaan henkeen vannottiin Vanhassa Tiilitalosssa ja Porissa Valtakadun kulmassa vanhemmassa puutalossa, jonka mielestäni tunnistin edelleen olemassaolevaksi. Oliko kyseessä siis joku oman aikansa Rosso tai Amarillo? Ehkä sieltä ei kerääntynyt bonuspisteitä, mutta uskollisille puolueaktiiveille ketju tarjosi omanmielistä seuraa reissuilla ympäri maata. Pienemmillä paikkakunnilla oli samannimisiä kahviloita. Kaupungeissa ravintoloissa oli anniskeluoikeudet ja monipuolinen ruokatarjonta.

sortavalan laulujuhlat 1935Mustat Karhut vaikuttivat aikansa musiikkimaailmaan hämmentävällä tavalla. Ainakin Helsingissä ravintola oli varsin suosittu, ja siellä pidettiin säännöllisiä matineoita, joissa vieraili korkealuokkaisia iskelmän ja klassisen musiikin taitajia. Ravintoloilla oli oma painettu soittolistansa, johon oli isänmaallisen marssimusiikin lisäksi kerätty suosiollista klassista musiikkia. Jazzin soitto oli ravintoloissa ehdottomasti kielletty. Klassisen musiikin saralla suosittiin jopa venäläisiä mestareita (eiväthän he olleet kommunisteja), mutta iskelmän saralla Georg Malmstén venäläistaustoineen oli kielletty. Heimokansojen musiikkiperinteen elvyttäminen oli ehdottoman suotavaa. Varmasti puhtainta tällä skaalalla oli Sortavalan laulujuhlille osallistuminen kansallispukuun tai Jussi-paitaan ja pussihousuihin tällättynä. Toisaalta pitää muistaa, että laulujuhlat olivat aikansa festareita, eivätkä kaikki niissä viihtyvät olleet ”iikolleja”.

Luettuani näistä kommervenkeistä nauroin ensin pitkään ääneen, mutta sitten menin vakavaksi: tuli mieleen, kuinka kaukana olemmekaan vuonna 2015 tämän tyyppisestä kulttuuripolitiikasta? Ja jos yhden pienen (mutta ärhäkkään) puolueen aktiivit onnistuivat saamaan 1930-luvulla aikaan toimivan ksenofobisen bisnesidean, entäs nyt, kun äärioikeisto on hallituksessa konkreettisesti vaikuttamassa suuriin linjoihin? Onkohan äärioikeistolaisessa Unkarissa jo olemassa suomalais-ugrilaisia musaklubeja? Minne persujen kannattaisi mennä opintomatkalle, kun heidän brändäämisensä tuntuu vieläkin olevan puolitiessä?

hqdefaultTämän päivän perussuomalaisesta musiikista on hieman kieli poskessa kirjoittanut mm. musiikkiblogisti Rolf Jacksen. Ja onhan näitä suomipoppia suosivia juottoloita kaikkialla pilvin pimein, mutta ei suomalaisen musiikin suosiminen tee ihmisestä automaattisesti persua. Mamban soittaminen tosin on jo jonkinlainen kannanotto, onhan Tero Vaara julkisesti tunnustautunut Hommaforumin aktiivijäseneksi. Mutta minäkin, feministisuvakki, soitan usein keittiössäni evakkolauluja – kunhan niitä esittää Liljan Loisto reggaebiitillä. Minulla on myös levyhyllyssä livvinkarjalan kielikurssi ja Kihnun saaren kosiolauluja. Ilokseni tosin huomaan, että Virossa on erittäin kiinnostava, sosiaalisista ongelmista niiden oikeilla nimillä puhuva rap-skene, jota kai myös voisi moderniksi perinnemusiikiksi kutsua. (Kuva on kaappaus EIXD-kokoonpanon videolta Balti Jaam.)

Itse en tiedä, missä kotikaupunkini Tampereen persut pesivät ja millaisia soittolistoja niiden paikkojen dj:t suosivat, mutta skenario paikoista, joissa ei saa soittaa hip hoppia, tuntuu pelottavan todelliselta. Ja viimeksi eilen, kun olin mukana järjestämässä Tampereen Klubilla afrokonserttia, kuulin erään paikalle osuneen keski-ikäisen natiivikansalaisen suusta n-sanaa käytettävän monipuolisissa merkityksissä. Viimeisen viikon aikana olen todistanut kaksi huutelukohtausta, joista toisessa käytettiin mutakuono-sanaa (koodinimi afrikkalaisia vaaleammille). Reppanoiden uhoava voimannäyttö pelottaa, kun eduskunnan puhenaisena on bloggari, joka vielä joku aika sitten samasti muslimit mörköihin ja puolustusministerinä palvelee tohtorismies ja historiantutkija, joka viime eduskuntakaudella halusi heimokansapäivän viralliseksi liputuspäiväksi.

Viisuvoittoa odotellessa

SAM_2465Sillä aikaa, kun varustaudumme Wienin mittelöön ja Pertti Kurikan Nimipäivien mahdolliseen massamenestykseen, voi olla aika taustoittaa euroviisuhistoriaa ja viisuihin liittyviä kulttuuri-ilmiöitä. Miten Euroviisuissa nykyään menestytään? Millä tempuilla voi erottautua Celine Dion-tyyppisten balladien massasta? Mikä luo spektaakkelin? Kaikki me muistamme lähiajoilta suomalaiset hevimonsterit ja itävaltalaisen partanaisen. Missä kulkee hyväksytyn outouden ja friikkiyden raja?

Magne Hovdenin Viisuviikingit (Otava, 2013, suom. Outi Menna) parodioi euroviisuhypetystä rankoin ottein. Luin kirjan kepeästi kahden ja puolen tunnin junamatkalla, ja vaikka se ei ollut käänteentekevä teos elämässäni, sen seurassa viihtyi mainiosti. Teoksessa tapaamme oudon kokoonpanon, bändin, joka alkaa luoda omaa mytologiaansa viikinkihistorian ja Dublinin kaupungin synnyn ympärille. Vuoden finaali järjestetään Dublinissa, ja vastoinkäymisistä huolimatta kokoonpano on finaaliin pääsystään vuorenvarma.

Taustalla piilee Suomen v. 2006 viisuvoitto; vuonna 2011 The Vikings haluaa päihittää Lordin aikaansaaman spektaakkelin. Ennen edustusbiisin lukkoonlyömistä eräs bändin jäsenistä on jo käynyt varastamassa leikkipuistosta viikinkiveneen puolikkaan saaden paikallisten perheiden vihat niskaansa. Viikinkibändin jokerikortiksi nousee basisti Steinar, joka on siviilissä luomiaan hysteerisesti tarkkaileva nössö, mutta joka onnistuu saamaan joka keikalla berserkin raivokohtauksen. Steinarin väkivaltaisista purkauksista tulee show’n juju, joita yleisö osaa jo odottaa. Bändin sisällä kytee kolmiodraama Steinarin, ja laulajien Irenen ja Stavrosin välillä. Stavros on elähtänyt gigolo, kun taas Irene on elämänsä Jeesukselle omistanut opettaja. Steinar on iskenyt silmänsä Ireneen, mutta tämä ei lämpiä hänen iskuyrityksilleen.

Stavros joutuu tekemään suurempaa vilunkia jo kisaan ilmoittautumisvaiheessa, ja valheen kanssa eläminen on välillä vaikeaa. Kun muu bändi saa kuulla petoksesta, he pelkäävät saavansa samantyyppisen maineen kuin Milli Vanillilla oli 80-luvulla. Valhe säilyy huomaamatta loppumetreille, sillä säveltäjäksi merkitty iskelmän legenda on paennut Singaporen viidakkoon kokoamaan itseään. The Vikings-brändi saa sympatiaa erityisesti maan äärioikeistolaisilta, jotka uskovat bändin palauttavan kansallismielisen hengen ja norjalaiset perusarvot maahan käden käänteessä.

Hauskimpia juonenkäänteitä kirjassa ovat bändin kohtaamiset kilpailijoidensa kanssa. Norjan karsintojen finaalissa Marion Ravn-niminen laulaja on hakenut Ruotsista vahvistuksekseen Dr.Albanin, minkä läsnäolo erityisesti huolestuttaa bändiä. Norjalaiset suhtautuvat tähän nigerialaisperäiseen hammaslääkäriin syvällä kunnioituksella (vastaavasti mies on edelleen suosittu vieras välisuomalaisilla keski-ikäisten klubeilla – tiedän, koska olin taannoin melkein menossa hänen keikalleen). Voitettuaan karsinnat alkaa tosi taistelu esimerkiksi albanialaista tourette-naista ja Carola Häggkvistiä vastaan. Viisujen muuttumista omanlaisekseen friikkisirkukseksi käsitellään eniten – ehkä se onkin teoksen pohjimmainen teema. Ja kun nyt vielä sijoittaa PKN:n tälle historialliselle janalle, teos voi antaa pohdinnan aihetta myös tämän vuoden kisoihin. Minusta PKN ei edusta minkään asteen ”friikkiyttä”, vaan miehet esiintyvät aitoina itsenään yrittämättä brändätä itseään mihinkään suuntaan. Haasteita tulee luomaan biisin musikaalinen puoli, eritoten sen lyhyys.

En kuitenkaan nauranut ääneen missään vaiheessa, vaan hytkyin nostalgisesti 80-90-lukujen ohikiitävien tähtösten tahdissa. Luulen, että Hovdenin aiempi läpimurtoteos Saamelandia (2012) olisi enemmän heiniäni, sitä olenkin monesti hyplännyt ”sillä silmällä” kirjakauppareissuilla – tämä teos oli alekorin heräteostos. Miehen tuotantoa on verrattu Arto Paasilinnaan – kunniamaininta sinänsä, ja aika näyttää, tuleeko hänestä vastaava legenda. Tämä teos oli sisällöllisesti liian ohut noustakseen klassikoksi. Luulen silti, että se kolahtaa intohimoisiin viisufaneihin.