Assistentin loistava menneisyys

IMG_1753Joskus kirjat vaikuttavat kantensa puolesta kuivakkaammilta kuin mitä ovat. Marjo Heiskasen Mustia koskettimia (Siltala, 2017) vatvoin pitkään, kunnes tohdin teoksen avata. Siihen kannusti äskettäinen positiivinen kokemus Ben Kallandin esikoisromaanin kanssa, jossa klassisella musiikilla oli myös suuri rooli.

Muistan, että joskus 2000-luvun alussa olin kovasti inspiroitunut ”musikaalisista romaaneista”, ja kaikkien aikojen suosikkini on ollut Vikram Sethin An Equal Music. Myöhemmin olen laiskistunut varsinkin klassisen musiikin suhteen, ja olen kokenut musiikkiterminologiaa pursuavat tekstit raskaina.

Mustat koskettimet liikkuu vahvasti ymmärrettävyyden rajapinnoilla. Teoksen tunnelmat ovat intensiiviset, ja henkilöiden väliset jännitteet ovat piinaavan kutkuttavat. Heiskanen on seikkaperäinen työprosessien kuvaaja, ja kirjoitustyyliä dominoivat pitkät kappaleet. Jos yksi tekstiosuus venyy yli sivun mittaiseksi proosassa, silloin alan lukijana miettiä, millainen tehokeino se on. Itse pidän pitkiä kappaleita raskaana ”jöötinä”, varsinkin, jos kuvataan jotain teknistä tai ulkoista tapahtumista.

Teoksen päähenkilöt ovat loisteliaan vakavia, intohimoisia oman polkunsa kulkijoita. Muusikkojen trio kuihtuu duoksi traagisten tapahtumien jälkeen, ja Lauran ja Seren yhteistyötä varjostaa Lauran raskaus. Muusikkojen palkattu assistentti Sari joutuu jatkuvasti nielemään pettymystään oman muusikon uransa katkeamisesta, ja uuden tyyppisen ammatillisuuden rakentaminen ottaa koville. Tuli mieleen, että tässä varmasti kuvataan huikean etuoikeutettua eliittiä, sillä kokoonpanon matkustaminen ei vaikuta edulliselta. Ei varsinkaan siksi, että Sere kärsii lentopelosta ja he junailevat halki Eurooppaa.

Teoksen terävimmät havainnot liittyvät suomalaisen taidemaailman lisääntyvään paineeseen tuottaa ”hyvinvointitaidetta”. Olen itsekin ollut aihetta käsittelevissä seminaareissa, ja suhtaudun ilmiöön kovin ristiriitaisesti. Ammatistaan ylpeä Sere Metsätsalo on palvelutalojen residenssitaiteilijahankkeista kauhuissaan, eikä suotta.

Seren nimi herätti minussa outoja mielleyhtymiä, koska viimeksi tapasin tuon nimisen henkilön Anni Swanin Iris rukassa. Siinäkin oli ulkomailla viihtyvä viulisti, ja Sere oli aito metsäläinen. Jotain metsäläisyyttä on myös tämän romaanin Seressä, ainakin tunneilmaisun tasolla. Vaikka hän osaa shoppailla leninkikankaita Lontoon Liberty’s-liikkeessä, hän kokee ahdistusta yläluokkaisten brittien kohteliaisuuden keskellä.

Kirjassa ollaan enimmäkseen tien päällä, keikoilla ja kilpailuissa, Suomessa ja maailmalla. Varsinkin Suomen maakuntiin kohdistuvien matkojen kuvaus on herkullista.  Savo on lopulta Serelle kotoisa toimintaympäristö, ja hän tuntee myös pimeät ”kamarimusiikkitiet” kuin omat taskunsa. Maakuntien musiikkiopistojen rooli identiteetin muokkaajana on merkittävä, vaikka Sere suhtautuukin välillä alentuvasti niissä toimiviin paikallisiin kulttuuripersooniin. Pahinta myrkkyä lienee paikallisten kilpailujen juryssä toimiminen, kun kunnallispolitiikassa ryvettyneet kellokkaat ottavat toisistaan mittaa varsin epämusikaalisin keinoin.

”Maailma on vähemmän pelottava kun sen soittaa” on ollut Seren voimaslogan pitkään, mutta keski-iän kynnyksellä hän alkaa huomata, että hänen soittamisestaan on kadonnut ilo. Sarin havainnot esinaisensa arjesta ovat vielä piikikkäämpiä kuin diivan harrastama itseruoskinta. Kaksikon työtoveruus on mutkikasta siksikin, että Sere on nuoruudessaan kadehtinut Saria ja tämän lyhyttä, komeetanomaista uraa.

Voiko lahjakkaalla muusikolla olla muunlaista tulevaisuutta kuin musiikkiin liittyvää, tuntuvat molemmat naiset pohtivan, eikä kummankaan valinnat ole helppoja. Oikeastaan mieleeni tätä teosta lukiessani tulivat myös ne irakilaiset muusikot, joita Migri kehottaa palaamaan kotimaahansa ja hankkimaan muun ammatin.  Onko musiikki välttämätön elinehto, ja voiko musiikki jopa ehkäistä itsemurhia?

Teoksessa oli suvantovaiheita, jotka luin kursorisesti, enkä häpeä sitä tunnustaa. Vaikka itse en ole muusikko, koin saavani teoksesta jotain ammatillista vahvistusta varsinkin itsensä työllistämisen näkökulmasta. Kyllä tätä luki mieluummin kuin suurinta osaa ns. luovuusoppaista, eli suosittelen teosta kaikille niille, jotka tuskailevat jonkun luovan prosessin keskellä. Teos tarjoaa vertaistukea ilman turhaa positiivisuuspuhetta tai ratkaisukeskeistä psyykkaamista. Sellaisenaan se varmasti ylittää yhden romaanin perustehtävän, sanataiteen luomisen. Korkean luokan sanataidettakin se oli, mutta taidepoliittinen taso tuntui kiehtovimmalta.

Mainokset

Sortavalan asemalta muihin maailmoihin

MoisseinenSortavalaa oli salakuljetettava aseman tienoilta käpyjen ja soran muodossa. Rajalla taiteilija kenties jännitti, mitä tullivirkailijat sanoisivat hänen kokoelmistaan. Kenties kiinnijääntiä ei tapahtunut, sillä jäänteet olivat viime viikonloppuna esillä Tampereella, Annikinkadun runofestivaalin taidekioskissa. Hanneriina Moisseinen oli festivaalien nimikkotaiteilija, ja hänen tulevasta evakkoprojektistaan oli esimakua kahdessa näyttelyssä.

Olin itse jo ottanut förskottia katsomalla Selma Vilhusen dokumenttifilmin Laulu (2014), jossa Hanneriinan ja Suomen puolisen Vienan Karjalan viimeisen runonlaulaja Jussi Huovisen yhteisiä polkuja seurataan kahden ja puolen vuoden ajan. Elokuva kosketti minua syvältä, varsinkin musikaalisesti.

SAM_2538Kuinka tuollaisiin Karjalan-tuliaisiin sitten voi suhtautua? Moisseisen lähestymistapa sekä elokuvassa että taideteoksissa, sarjakuvissa ja animaatioissa, on sekoitus itkua ja naurua. Varsinkin Laulu-elokuvasta päällimmäisenä jäi mieleen Moisseisen ja Huovisen sydämelliset jälleennäkemiset, joissa naurettiin jotenkin ikiaikaisesti. ”Salakuljetettu Karjala”-teema onkin oivallinen sekoitus syvää kaipuuta ja itseironiaa. Mitä muuta vanhasta Sortavalasta voi olla jäljellä kuin soraa? Turistit ehkä käyvät kuvaamassa rappeutuneita funkis-taloja, ja ne joilla on oikeasti sukujuuret Suistamolla, saattavat löytää isoäitiensä synnyintilan tontilta navetan kivirakenteen. Festivaalin teema Syntyjä, syviä ainakin esiintyi Moisseisen teoksissa monimerkityksisenä ja hankalana.

Annikilla Hanneriina Moisseinen esiintyi myös osana lavaohjelmaa. Haastattelu vei ison osan ajasta, mikä tavallaan oli harmi, sillä hänen laulunsa oli niin alkuvoimaista. Kaksi vienankarjalaista laulua hän ehti esittämään, ja toisen (ilman kanteletta esitetyn) aikana olin positiivisesti ilmaistuna muissa maailmoissa.

SAM_2541Etnomeininki jatkui Wimme Saaren joikuesityksessä, joka jalostui loppua kohti luonnon äänien räiskyväksi imitaatioksi. Saari kertoi välispiikeissä ammentavansa eläimelliset soundinsa suoraan yleisöstä, eli me kaikki olimme hänelle ääni-informantteja. Yleisön mukanaolo oli miltei karnivalistista, mikä oli ihmeellistä koleana kesäiltana. Saaren performanssi oli kiinnostava yhdistelmä naurua ja henkisyyttä. Oli myös antoisaa kuunnella hänen saamenkielisiä spiikkejään, vaikka en niistä mitään ymmärtänytkään. Saamen puhuminen julkisesti eteläisessä Suomessa on aina myös jonkin tasoinen poliittinen teko – ainakin se toimii muistutuksena siitä, mitä menetämme, kun emme viitsi opiskella maamme alkuperäistä kieltä.

Moni meistä oli paikalla uitettuina kuikkina, mutta epämukava märkyys unohtui näiden esitysten aikana. Moisseisen ja Saaren esitykset olivat erinomaisessa vuoropuhelussa keskenään ja pohjustivat mahtavasti illan päätähden Mutabarukan entréeta.

Mutabaruka on erittäin tunnettu runoilija, muusikko ja poliittinen vaikuttaja ei pelkästään kotimaassaan Jamaikalla, vaan myös rastafarien, reggae-fanien ja postkoloniaalien intellektuellien parissa ympäri maailmaa (paikallisista kavereistani ainoastaan afrikkalaiset tunnistivat hänet, mutta hän onkin ollut iso idoli siellä varsinkin yliopistopiireissä). Olin itsekin lukenut hänen runojaan muutama vuosi sitten Kingstonin konferenssireissulla ja toiveikkaana odotin saavani kirjaan nimmarin. Mies ei kuitenkaan liikkunut festivaalialueella ennen esiintymistään, joten toiveeni ei toteutunut. Epäilen, että Mutabarukalla oli Tampereen vihmassa kylmä.

SAM_2545Mitään maailmantähden pönötystä ei esityksessä näkynyt. Hän tuli lavalle minuutilleen yhdeksältä ja veti shownsa taatusti yli ajan, juuriaan kunnioittaen paljain jaloin. Esitys oli sen verran magneettinen, ettei sen aikana muistanut ajan kulua. Mutabaruka ei vedonnut niinkään tunteisiin kuin aiemmat esiintyjät, vaan herätteli globaalin poliittisen tietoisuuden hermoja. Esityksestä tuli energisen vihainen olo – ei aggressiivinen, mutta toimintaan kutsuva. Kiinnostavalla tavalla tämän rastafari-elämäntavan vanhan viisaan esitys oli illan selväpäisin ja selkokielisin – ei hörhöilyä, ei turhaa nostalgiaa, eikä myöskään oman kulttuurin tai elämäntavan suitsutusta.

Uusimmat runot käsittelivät ruoantuotantoa, eläinsuojelua ja Afganistanin sotaa. Tämän lisäksi hän esitti muutaman jo lukemani runon, joka käsitteli dekolonisaatiota ja mustien poliittista tietoisuutta. ”Spoken word” tuntui luissa ja ytimessä lentoon lähtevänä biittinä. Alan gurunkin oli silti mahdotonta muistaa pisimpiä runojaan ulkoa. Pisin runo käsitteli eläinsuojelun tekopyhyyttä – mitä vihaisempi hän on jostain asiasta, sitä pidemmäksi biitti venyy.

Häpeäkseni tunnustan, että söin elämäni ensimmäisen KFC-aterian Kingstonin yliopiston läheisessä ruokalassa v. 2008. KFC:ssä olenkin käynyt tasan kolme kertaa: Kingstonissa, Reykjavíkissa ja Pietarissa. Kaikki outoja paikkoja kuluttaa amerikkalaista roskaruokaa. Ymmärrän hyvin Mutabarukan huolen kansansa ravitsemuksesta, sillä pienellä saarella oli yliedustus amerikkalaisia syöttölöitä. KFC:n rasvainen kana”popcorn” kun ei ole kanaa koskaan nähnytkään. Ja kun isoäitien ruoat unohdetaan, kansa menettää jotain olennaista muististaan.

30-luvulta, päivää: kielletty jazz

77LTUJrKun Lapuan liike kiellettiin lailla vuonna 1932, sen tilalle perustettiin Isänmaallinen Kansanliike IKL. Puolueen suosio ei saavuttanut kansallisella tasolla samanmoista tasoa kuin tämän päivän Perussuomalaisten suosio on (kannatus oli korkeimmillaan rapiat 8 %), mutta brändäämisessä sen ideologit olivat kenties persuja taitavampia. Markkinoille tuli ideologista tupakkaa ja kahvia, tulitikkurasioita, viirejä, sormuksia ja joulukortteja. Liikkeessä oli mukana kieltämättä eteviä taiteilijoita, jotka tekivät sinimustasta brändistä pelkistetyn ja tunteisiin vetoavan.

tampmustakarhuTehdessäni taustatutkimusta erääseen ikuisuusprojektiini satuin löytämään netistä viitteitä IKL:n pitämiin Musta Karhu-ravintoloihin, joita oli suurimmissa kaupungeissa, hyvillä liikepaikoilla. Helsingissä Musta Karhu sijaitsi lähellä Rautatieasemaa, Keskustie 7:ssa, Ateneumin naapurissa, jonne oli maalaistenkin helppo löytää. Tampereella ravintola löytyi Hämeenkadun ja silloisen Läntisenkadun (nykyisen Näsinlinnankadun) kulmasta – mahdollisesti rakennus on purettu eikä siitä ole jäljellä kuvamateriaalia. Jyväskylässä sinimustaan henkeen vannottiin Vanhassa Tiilitalosssa ja Porissa Valtakadun kulmassa vanhemmassa puutalossa, jonka mielestäni tunnistin edelleen olemassaolevaksi. Oliko kyseessä siis joku oman aikansa Rosso tai Amarillo? Ehkä sieltä ei kerääntynyt bonuspisteitä, mutta uskollisille puolueaktiiveille ketju tarjosi omanmielistä seuraa reissuilla ympäri maata. Pienemmillä paikkakunnilla oli samannimisiä kahviloita. Kaupungeissa ravintoloissa oli anniskeluoikeudet ja monipuolinen ruokatarjonta.

sortavalan laulujuhlat 1935Mustat Karhut vaikuttivat aikansa musiikkimaailmaan hämmentävällä tavalla. Ainakin Helsingissä ravintola oli varsin suosittu, ja siellä pidettiin säännöllisiä matineoita, joissa vieraili korkealuokkaisia iskelmän ja klassisen musiikin taitajia. Ravintoloilla oli oma painettu soittolistansa, johon oli isänmaallisen marssimusiikin lisäksi kerätty suosiollista klassista musiikkia. Jazzin soitto oli ravintoloissa ehdottomasti kielletty. Klassisen musiikin saralla suosittiin jopa venäläisiä mestareita (eiväthän he olleet kommunisteja), mutta iskelmän saralla Georg Malmstén venäläistaustoineen oli kielletty. Heimokansojen musiikkiperinteen elvyttäminen oli ehdottoman suotavaa. Varmasti puhtainta tällä skaalalla oli Sortavalan laulujuhlille osallistuminen kansallispukuun tai Jussi-paitaan ja pussihousuihin tällättynä. Toisaalta pitää muistaa, että laulujuhlat olivat aikansa festareita, eivätkä kaikki niissä viihtyvät olleet ”iikolleja”.

Luettuani näistä kommervenkeistä nauroin ensin pitkään ääneen, mutta sitten menin vakavaksi: tuli mieleen, kuinka kaukana olemmekaan vuonna 2015 tämän tyyppisestä kulttuuripolitiikasta? Ja jos yhden pienen (mutta ärhäkkään) puolueen aktiivit onnistuivat saamaan 1930-luvulla aikaan toimivan ksenofobisen bisnesidean, entäs nyt, kun äärioikeisto on hallituksessa konkreettisesti vaikuttamassa suuriin linjoihin? Onkohan äärioikeistolaisessa Unkarissa jo olemassa suomalais-ugrilaisia musaklubeja? Minne persujen kannattaisi mennä opintomatkalle, kun heidän brändäämisensä tuntuu vieläkin olevan puolitiessä?

hqdefaultTämän päivän perussuomalaisesta musiikista on hieman kieli poskessa kirjoittanut mm. musiikkiblogisti Rolf Jacksen. Ja onhan näitä suomipoppia suosivia juottoloita kaikkialla pilvin pimein, mutta ei suomalaisen musiikin suosiminen tee ihmisestä automaattisesti persua. Mamban soittaminen tosin on jo jonkinlainen kannanotto, onhan Tero Vaara julkisesti tunnustautunut Hommaforumin aktiivijäseneksi. Mutta minäkin, feministisuvakki, soitan usein keittiössäni evakkolauluja – kunhan niitä esittää Liljan Loisto reggaebiitillä. Minulla on myös levyhyllyssä livvinkarjalan kielikurssi ja Kihnun saaren kosiolauluja. Ilokseni tosin huomaan, että Virossa on erittäin kiinnostava, sosiaalisista ongelmista niiden oikeilla nimillä puhuva rap-skene, jota kai myös voisi moderniksi perinnemusiikiksi kutsua. (Kuva on kaappaus EIXD-kokoonpanon videolta Balti Jaam.)

Itse en tiedä, missä kotikaupunkini Tampereen persut pesivät ja millaisia soittolistoja niiden paikkojen dj:t suosivat, mutta skenario paikoista, joissa ei saa soittaa hip hoppia, tuntuu pelottavan todelliselta. Ja viimeksi eilen, kun olin mukana järjestämässä Tampereen Klubilla afrokonserttia, kuulin erään paikalle osuneen keski-ikäisen natiivikansalaisen suusta n-sanaa käytettävän monipuolisissa merkityksissä. Viimeisen viikon aikana olen todistanut kaksi huutelukohtausta, joista toisessa käytettiin mutakuono-sanaa (koodinimi afrikkalaisia vaaleammille). Reppanoiden uhoava voimannäyttö pelottaa, kun eduskunnan puhenaisena on bloggari, joka vielä joku aika sitten samasti muslimit mörköihin ja puolustusministerinä palvelee tohtorismies ja historiantutkija, joka viime eduskuntakaudella halusi heimokansapäivän viralliseksi liputuspäiväksi.

Viisuvoittoa odotellessa

SAM_2465Sillä aikaa, kun varustaudumme Wienin mittelöön ja Pertti Kurikan Nimipäivien mahdolliseen massamenestykseen, voi olla aika taustoittaa euroviisuhistoriaa ja viisuihin liittyviä kulttuuri-ilmiöitä. Miten Euroviisuissa nykyään menestytään? Millä tempuilla voi erottautua Celine Dion-tyyppisten balladien massasta? Mikä luo spektaakkelin? Kaikki me muistamme lähiajoilta suomalaiset hevimonsterit ja itävaltalaisen partanaisen. Missä kulkee hyväksytyn outouden ja friikkiyden raja?

Magne Hovdenin Viisuviikingit (Otava, 2013, suom. Outi Menna) parodioi euroviisuhypetystä rankoin ottein. Luin kirjan kepeästi kahden ja puolen tunnin junamatkalla, ja vaikka se ei ollut käänteentekevä teos elämässäni, sen seurassa viihtyi mainiosti. Teoksessa tapaamme oudon kokoonpanon, bändin, joka alkaa luoda omaa mytologiaansa viikinkihistorian ja Dublinin kaupungin synnyn ympärille. Vuoden finaali järjestetään Dublinissa, ja vastoinkäymisistä huolimatta kokoonpano on finaaliin pääsystään vuorenvarma.

Taustalla piilee Suomen v. 2006 viisuvoitto; vuonna 2011 The Vikings haluaa päihittää Lordin aikaansaaman spektaakkelin. Ennen edustusbiisin lukkoonlyömistä eräs bändin jäsenistä on jo käynyt varastamassa leikkipuistosta viikinkiveneen puolikkaan saaden paikallisten perheiden vihat niskaansa. Viikinkibändin jokerikortiksi nousee basisti Steinar, joka on siviilissä luomiaan hysteerisesti tarkkaileva nössö, mutta joka onnistuu saamaan joka keikalla berserkin raivokohtauksen. Steinarin väkivaltaisista purkauksista tulee show’n juju, joita yleisö osaa jo odottaa. Bändin sisällä kytee kolmiodraama Steinarin, ja laulajien Irenen ja Stavrosin välillä. Stavros on elähtänyt gigolo, kun taas Irene on elämänsä Jeesukselle omistanut opettaja. Steinar on iskenyt silmänsä Ireneen, mutta tämä ei lämpiä hänen iskuyrityksilleen.

Stavros joutuu tekemään suurempaa vilunkia jo kisaan ilmoittautumisvaiheessa, ja valheen kanssa eläminen on välillä vaikeaa. Kun muu bändi saa kuulla petoksesta, he pelkäävät saavansa samantyyppisen maineen kuin Milli Vanillilla oli 80-luvulla. Valhe säilyy huomaamatta loppumetreille, sillä säveltäjäksi merkitty iskelmän legenda on paennut Singaporen viidakkoon kokoamaan itseään. The Vikings-brändi saa sympatiaa erityisesti maan äärioikeistolaisilta, jotka uskovat bändin palauttavan kansallismielisen hengen ja norjalaiset perusarvot maahan käden käänteessä.

Hauskimpia juonenkäänteitä kirjassa ovat bändin kohtaamiset kilpailijoidensa kanssa. Norjan karsintojen finaalissa Marion Ravn-niminen laulaja on hakenut Ruotsista vahvistuksekseen Dr.Albanin, minkä läsnäolo erityisesti huolestuttaa bändiä. Norjalaiset suhtautuvat tähän nigerialaisperäiseen hammaslääkäriin syvällä kunnioituksella (vastaavasti mies on edelleen suosittu vieras välisuomalaisilla keski-ikäisten klubeilla – tiedän, koska olin taannoin melkein menossa hänen keikalleen). Voitettuaan karsinnat alkaa tosi taistelu esimerkiksi albanialaista tourette-naista ja Carola Häggkvistiä vastaan. Viisujen muuttumista omanlaisekseen friikkisirkukseksi käsitellään eniten – ehkä se onkin teoksen pohjimmainen teema. Ja kun nyt vielä sijoittaa PKN:n tälle historialliselle janalle, teos voi antaa pohdinnan aihetta myös tämän vuoden kisoihin. Minusta PKN ei edusta minkään asteen ”friikkiyttä”, vaan miehet esiintyvät aitoina itsenään yrittämättä brändätä itseään mihinkään suuntaan. Haasteita tulee luomaan biisin musikaalinen puoli, eritoten sen lyhyys.

En kuitenkaan nauranut ääneen missään vaiheessa, vaan hytkyin nostalgisesti 80-90-lukujen ohikiitävien tähtösten tahdissa. Luulen, että Hovdenin aiempi läpimurtoteos Saamelandia (2012) olisi enemmän heiniäni, sitä olenkin monesti hyplännyt ”sillä silmällä” kirjakauppareissuilla – tämä teos oli alekorin heräteostos. Miehen tuotantoa on verrattu Arto Paasilinnaan – kunniamaininta sinänsä, ja aika näyttää, tuleeko hänestä vastaava legenda. Tämä teos oli sisällöllisesti liian ohut noustakseen klassikoksi. Luulen silti, että se kolahtaa intohimoisiin viisufaneihin.

Punatiili-ikoni murtaa myyttiään

Morrissey_Autobiography_coverMorrisseyn omaelämäkerta, klassisesti nimettynä Autobiography (Penguin, 2013) oli jo klassikko ennen syntymäänsä – miljoonat fanit ympäri maailmaa odottivat julkaisupäivää täpinöissään. Harva rock- tai poptähti omaa tällaisen ikonisen aseman tai kirjallista lahjakkuutta tehdä muutenkin ikonisesta asemastaan sanataidetta. Mozzer osaa. Onhan lahjakkuus tullut kaikille ilmi jo sanoituksissa. Harva varmaan epäili, olisiko teksti kielellisesti loistavaa ja älyllisesti säkenöivää.

Oma Smiths/Morrissey-fanitukseni on kulkenut vaiheissa: teininä kuuntelin Smithsejä Rockradiosta lähinnä lyriikoiden vuoksi; nuorena aikuisena osallistuin Smiths-revivaliin hieman vaivaantuneena ja varsinaisesti musiikki kolahti vasta kolmenkympin paremmalla puolella. Keikallakin olen nähnyt idolini vain kerran; viisi vuotta osallistuin Morrisseyn 50-vuotisseminaariin Helsingissä – ilmiö, josta stara itse puhuu ”korkeamman tason Smiths-tutkijoina”. Sen verran olen musalehtiä lukenut, että tunnen Morrisseyn uran eri kaudet – hänestähän on keltaisen lehdistön juttuja vain aniharvoin. Morrissey vegaanina, suht raittiina ja melkein aseksuaalina poptähtenä ei ole ryvettynyt oikein missään, paitsi pitkässä oikeusjutussa Smithsin rojaltejen jaosta ja yhdessä tekaistussa rasismisyytteessä.

Turhaa olettaa elämän ainutlaatuisuuden juhlintaa mieheltä, jonka lyriikkoihin kuuluu Heaven knows I’m miserable now. Morrissey on lähtökohdat huomioonottaen voinut viettää viimeiset 30 vuotta elämästään taloudellisesti turvattua elämää, jossa käsien likaaminen ei ole arkipäivää – silti teos kertoo monista ahdistus-, paniikkihäiriö- ja masennusjaksoista, mitä eksoottisimmista lääkekuureista ja suhteista kallonkutistajiin. Elämän tarkoituksettomuus, pettymykset ja monien ystävien äkillisistä kuolemista johtuva suru ovat johtaneet Morrisseyn kuilun pohjalle kuten kenen tahansa herkän ihmisen. Tässä pohditaan perimmäisiä kysymyksiä koskettavasti ja uskottavasti, ilman turhia korulauseita. Hänen tapansa kirjoittaa mielen järkkymisistä tuntuu kauttaaltaan tervejärkiseltä. Tämä olikin itselleni teoksessa taso, jolla pystyin vahvimmin samastumaan Moziin.

Muuten Morrissey osaa kielellä maalailun ja manipulaation. Mukaan mahtuu ilkeitä, kostonhimoisia paljastuksia sekä läheisistä että satunnaisista tuttavista. Pitkää tilitystä ex-Smithsien oikeusjutusta en jaksanut lukea, ja joissain rockmaailman sisäpiirin juorukalenterikohtauksissakin oikaisin. Mozin läheisiin ystäviin on pitkään kuuluneet mm. David Bowie, Chrissie Hynde ja edesmennyt Kirsty McColl, joista hänellä ei ole mitään ikävää sanottavaa. Ei-julkkisystävät ovat kieltämättä kiehtovampia hahmoja, erityisesti naiset. Ovelalla tavalla hän edelleen jättää kysymyksen omasta seksuaalisuudestaan ambivalentiksi: teoksessa eniten tilaa annetaan mysteerimies Jakelle, jonka kanssa Moz asuu kolmessa eri maassa, mutta samalla tässä suunnitellaan perheenlisäystä naispuolisen ystävän kanssa. Feministiseen filosofiaan Moz tuntuu perehtyneen ei pelkästään ystävien, vaan myös kirjallisuuden kautta. Ainoastaan kasvissyönnin suhteen Moz on jyrkempi – ruoka-asioissa täydellinen huumorintajuttomuus alkaa jo nyppiä, sillä hän toitottaa asiaansa kuin vasta uskoon tullut herätyskristitty.

Pohjoismaat, myös Suomi, saa teoksessa yllättävän paljon palstatilaa. Suomen-keikoista hänellä on enimmäkseen hyviä muistoja, paitsi yhdeltä Smiths-keikalta 1980-luvulla, jolloin kukaan ei informoinut artisteja sateen ja sähkölaitteiden mahdollisista riskeistä. Helsingin Jäähallissa ja Kauppatorilla hän on kokenut vahvoja yksilöitymisen kokemuksia. Pohjoismaisia faneja hän kehuu älykkäimmiksi ja luonnollisimmiksi yleisöiksi. Kaipa nämä muistelmat voisi lukea pelkän kansallisen itsetunnon kohotuksen perspektiivistä. Ylipäänsä uskon, että kaunokirjallisten ansioidensa vuoksi teos saattaa tavoittaa jopa lukijoita, jotka eivät the Smithsejä tai Morrisseyn soolouraa hyvin tunne.

Kirjan kiinnostavin osio on alkuosa, lapsuuden ja nuoruuden muistelot ennen kuuluisuutta. Ensimmäiset 200 sivua teoksesta ovat loistavaa Britannian, Manchesterin ja Britannian irlantilaisen vähemmistön sosiaalihistorian kirjoitusta, jossa nuori mies nimeltä Steven sulautuu yhteiskunnan mosaiikkiin ja perheyhteisöönsä, kapinoiden välillä musiikillisesti ja tyylillisesti, mutta toimien silti tiettyjen turvarajojen sisällä. Steven ei ollut ongelmanuori eikä erityisen rohkea kapinallinenkaan; hän jätti näpistelytkin muiden hommiksi, hyötyen vain joskus taideliikkeistä pöllityistä saaliista. Katolisen kirkon, thatcherismin ja homofobian kritiikki on osuvaa ja kokonaisvaltaista.

Suosittelen teosta ihan kaikille, myös niille, jotka eivät ole koskaan lukeneet ainoankaan pop- tai rocktähden muistelmaa. Teos murtaa punatiilikaupungin snobahtavan älykkörunoilijan myyttiä, mutta samalla myös pönkittää tiettyjä mozismeja. Ärsyyntymättä tätä kirjaa tuskin voi lukea, mutta samalla teos antaa lukemattomia ilon, samastumisen ja itsetutkiskelun kokemuksia.

Äärimmäisen lahjakkuuden tragedia

Amy-Winehouse_profile_pictureLuen musa-aiheisia kirjoja aniharvoin; ensimmäinen varsinainen lukulistallani pomppiva teos on Morrisseyn uusi omaelämäkerta, joka on ollut bestseller julkaisupäivästä lähtien. Tien päällä mukaani tarttui toisen idolini Any Winehousen (1983-2011) epävirallinen biografia Amy Amy Amy: The Amy Winehouse Story (Omnibus Press, 2008), jonka on kirjoittanut pitkän linjan rock-toimittaja Nick Johnstone.

Amyn tarina tuli tutuksi ikävistä lööpeistä, eikä hänen meininkinsä paljon eronnut Tukiaisten sisarusten meiningistä pahimmillaan. Erona moniin julkkisnarkkareihin ja -juoppoihin oli kuitenkin lahjakkuus: Amy teki itse musiikkinsa ja oli ilmiömäinen eri tyylisuuntien yhdistäjä. Tämä biografia keskittyykin Winehousen musikaalisen uran kehitykseen ja ammatillisiin kohtaamiseen jättäen skadaaliaineiston taka-alalle. Koska teos on kirjoitettu pian Back to Black-menestysalbumin julkaisun jälkeen, tässä ei vielä puida Winehousen viimeisten aikojen syöksykierrettä, vaan annetaan toivoa urakehitykselle ja riippuvuuksista toipumiselle.

Musiikkitoimittaja Johnstone pitäytyy tässä musajournalismin manerismeissa, enkä oikein osaa lukea teosta kattavana elämäkertana, vaan koosteena lehtiartikkeleiden leikkeistä. Ongelmana kirjassa on, ettei Winehouse antanut projektille siunaustaan eikä yhtään haastattelua, joten biografia ei ole ”autorisoitu”. Saman tiedon saisi kuka tahansa Winehousen tuotannosta kiinnostunut googlaamalla, ja innokkaimmat fanit taatusti tietävät Amysta paljon enemmän kuin tähän ohueen esitykseen mahtuu. Teos tuntuu hätäisesti kokoon pannulta, tyyliin ”on taottava kun rauta on kuuma” – ja taatusti teos on myynytkin kuumimmassa markkinaraossa. Itse odotan musakirjoiltakin jonkun tason kaunokirjallista tai ainakin vahvan kerronnallista otetta; minulle ei riitä kooste levyjen myyntimenestyksistä tai keikkalistojen kronologinen läpikäynti. Tässä kirjoittaja ei ole yrittänyt tarpeeksi päästä kohteensa pään sisälle, vaan kertomus jää ulkokohtaiseksi.

Mitä uutta sitten opin? Oikeastaan tunnen Winehousen tuotannosta paremmin vain toisen albumin, Back to Blackin, ja opin nyt kuuntelemaan hänen Frank-levyään ja kaivelemaan siitä eri tyylilajeja ja vaikutteita. Kiinnostavinta Winehousen tuotannossa on karibialaiset vaikutteet, sillä hänellä oli karibialaistaustaisia kollegoja ja manageri ja hän myös lomaili paljon alueella. Tätä en ole ehkä osannut kuulla ilman johdatusta aiheeseen: itse usein miellän karibialaiset rytmit pelkästään reggaeksi, ja Amy oli enemmän innoissaan skasta. Myös motown-vaikutteet ovat vahvoja, ja Winehouse teki urallaan todellista kunniaa mustille naislaulajille (mm. Ella Fitgerald, Nina Simone, Aretha Franklin, Etta James, Erykah Badu) luovasti sekoittamalla ja uudelleentulkitsemalla heidän biittejään. Winehousen feminismi oli ilmiselvää muiden naisten arvostamista, vaikkakin hän lyriikoissaan puolustaa monessakin kohtaa perinteistä parisuhdemallia ja etsii vahvaa miestä, joka pystyy vastaamaan vahvan naisen tuomaan haasteeseen.

Psykologisella tasolla olen aina pystynyt samastumaan Amyn itsetuhoisuuden kanssa – herkkä ja syvästi tunteva nainen ei yksinkertaisesti kestänyt erojaan, eikä myöskään suhteiden intohimon laimenemista, mikä kuitenkin on lainalaisuus, jonka suurin osa meistä joutuu käymään läpi. Hänen tarinansa muistuttaa meitä julkisuuskulttuurin sairaimmista ulottuvuuksista, ja julkkisten mielenterveysongelmien ”tavallisuudesta” – periaatteessa Amy käyttäytyi kuin kuka tahansa vakavasti bipolaarinen henkilö, joka ei ole saanut hoitoaan ja lääkitystään kuntoon. Menestys ja varallisuus eivät pystyneet lievittämään hänen oireiluaan, vaan pikemminkin kiihdyttivät syöksykierrettä. Amy ei myöskään -ainakaan julkisesti- tunnustanut kokevansa häpeää kännisistä tv-haastatteluista tai perutuista tai keskeytetyistä konserteista.

Kaikkitietävät tabloid-journalistit ”keksivät”, että Amy kärsi myöhäistetystä teini-iästä – hän ei kuulemma kokeillut tarpeeksi rajojaan alaikäisenä kaiken huomion keskittyessä musiikkiin. Teoria tuntuu hataralta, sillä moni muu lahjakas muusikko ei ole sortunut huumeisiin itsetuhoisesti, vaikka ei ehtinyt sekoilla teininä. Hänen vanhempansa olivat monella tapaa huoltajan roolissa vielä tähden viimeisinä vuosina, ja roolin teki tavallisen ongelmanuoren vanhempia tuskaisemmaksi se, että Amyn pahimmat huumesekoilut olivat aina seuraavan päivän lööpeissä. Vanhemmat eivät jättäneet Amya yksin vaikeimpinakaan aikoina, ja ymmärtääkseni ovat selviytyneet Amyn kuolemaan liittyvästä julkisuushelvetistä jokseenkin selväpäisinä puhuen edelleen vakavaan sävyyn nuorten huumeongelmista ja vahvemman yhteiskunnallisen intervention tarpeesta.

Postuumisti Winehousin tarinasta tulee myös mieleen Alexandra Salmelan 27- eli kuolema tekee taiteilijan-romaani (Teos 2010), joka tuli ulos vuotta ennen Winehousen kuolemaa. Tuntui riipivältä saada tietää, että myös Amy lähti täältä tuossa kohtalokkaassa iässä.

Renaissance Concert, 22.2.2014, Tampere

Renaissance Concert photoRakkaat blogini lukijat: olette lämpimästi tervetulleita kuuntelemaan hyvää afrikkalaista musiikkia ja tanssimaan Tullikamarin Klubille ensi viikon lauantaina 22.2. klo 21 alkaen.

Konsertin aloittaa senegalilaisvetoinen Mama Africa-tanssiryhmä, jonka jälkeen esiintyy illan pääartisti, zimbabwelainen Hilton Marowa Gondwana-bändinsä kanssa. Gondwana on kuin suurperhe, jonka muusikot tulevat jopa yhdeksästä eri maasta ja kolmelta mantereelta. Laulussa Hiltonia avustavat Kazumi Tanaka, Dineo Bodibe, Sofy Vastamaa ja Daddy Ous. Illan päättää DJ L-JahGun Selector illan teemaan sopivilla levyjameilla. Liput ovat 6 e.

Aiemmin päivällä kokoontuu samassa paikassa klo 13 uusi perustettava AFCA ry (Africa and Finland Cultural Association) ensimmäiseen vuosikokoukseensa. AFCA ry:n tarkoitus on edistää afrikkalaisten ja suomalaisten kulttuurivaihtoa ja tukea maahanmuuttajia taide- ja kulttuurisaroille integraatiossa. Tilaisuuteen on vapaa pääsy kaikille aiheesta kiinnostuneille, sillä yhdistys etsii uusia jäseniä.

Tampereella toimii jo monia afrikkalaisen tanssin, musiikin ja kulttuurivaihdon yhdistyksiä ja ryhmiä. Kuinka AFCA sitten erottautuu muista? Toimintamme keskiössä ovat ”uudemmat” kulttuurimuodot – emme opeta perinteistä tanssia tai rummutusta. Keskitymme modernimpaan musiikkiin ja sydäntämme lähellä ovat myös elokuvat, teatteri, kuvataiteet, muoti ja design. Pyrimme tuomaan yhteen afrikkalaisia maahanmuuttajia yli kulttuuri-, kieli-, kansallisten ja uskonnollisten rajojen. Yhdistyksemme piirissä toimii myös suomalaisia, muita eurooppalaisia ja aasialaisia kulttuureista kiinnostuneita ihmisiä. Tarkoituksenamme on järjestää keikkoja, konsertteja ja pienimuotoisia festivaaleja, tulevaisuudessa mahdollisesti myös keskustelutilaisuuksia, seminaareja ja taideworkshoppeja lapsille ja aikuisille.