Egosta, joka mahtuu limusiiniin

Teos: Bono: Surrender – 40 laulua, yksi elämä (Tammi, 2022)

Suomennos: Tero Lehtinen

Äänikirjan lukija: Mikko Leskelä

Kun U2 palasi ensimmäiseltä Amerikan-kiertueeltaan Dubliniin vuonna 1980, bändin lähipiirissä vitsailtiin, ettei jäsenten egot enää mahdu limusiiniin. Muistan itse noteeranneen tämän bändin ehkä vuonna 1984, ja olen kyllä kuunnellut sen musiikkia jo ennen kuin minusta tuli Irlanti-fani 1990-luvun alussa. U2 on kuulunut elämäni kalustoon kotoisan jouhevasti, mutta niin suuri fani en ole ollut, että olisin tiennyt sen jäsenten yksityiselämästä kaiken.

Ja joskus 90-luvun lopussa bändin suuruudenhullu meininki alkoi jo kyllästyttää, varsinkin Bonon rooli paavista seuraavana globaalina äänitorvena.

Hyvää tässä uudessa teoksessa on se, että se todella on Bonon itsensä kirjoittama. Teos on lähes 500 sivun mittainen järkäle, ja noin kolmannes siitä keskittyy globaalin avustustyön raportointiin.

Kuuntelin kirjan putkeen yhtenä viikonloppuna, ja minun on vaikea hahmottaa, mikä Bonon ja U2:n tarinassa on minulle uutta tietoa. Bonon poliittisen aktivismin tarina on tullut tutuksi medioista, mutta en tiennyt, kuinka uskonnollinen hän oli jo nuorena. Ja nimenomaan uskonnollinen, ei pelkästään epämääräisen hengellinen. Hän on aina löytänyt voimaa kristinuskon harjoittamisesta, virsistä ja jumalanpalveluksista.

1970-luvun Irlannissa hurmokselliset herätysliikkeet olivat muodissa sekä katolisten että protestanttien leireissä, ja Bono kävi Dublinissa Shalom-seurakunnassa. Vielä bändin alkumetreillä seurakunnassa toivottiin, että Bonon ja ystävien luovat energiat saataisiin herätysliikkeen käyttöön, mutta bändin jäsenistä Edge ja Adam eivät perustaneet paljoa kristinuskosta.

Itse kyllä olen aina tunnistanut U2:n musiikista kristilliset vaikutteet, mutta pidin varsinkin sen 80-luvun levyjä (The Joshua Tree, Rattle and Hum) jonkinlaisena välivaiheena, ja merkkinä rakkaudesta mustaan musiikkiin, varsinkin gospeliin. Mutta en tiennyt, kuinka paljon Bono on ammentanut omista lapsuuden ja nuoruuden kokemuksistaan näihin biiseihin.

Bonon elämässä syvä kriisi oli Iris-äidin menetys nuorena, ja jääminen jotenkin ankaran tai vähäeleisen isän kasvattamaksi. Yhteistä Bonolle ja Bob-isälle oli musikaalisuus, ja isän tenoriääntä pidettiin Dublinin pohjoisosan pubeissa voimallisempana kuin pojan. Isä ja poika pysyivät kyllä väleissä tämän kuolemaan saakka, mutta isä oli vanhempanakin vahvasti omista oloissaan viihtyvä.

Teos on todella monisyinen, mutta myös kokonaisuutena hieman uuvuttava, sillä lähes kaikki sen henkilöt ovat maailmanluokan julkkiksia. Olisin ehkä arvostanut sitä, jos Bono olisi kertonut enemmän kohtaamisistaan tavallisten tallaajien ja fanien kanssa. Avioliitostaan Ali-vaimon kanssa hän kirjoittaa viisaasti ja kauniisti, ja jäin myös pohtimaan, olisiko tuon liiton olennainen liima kristillinen vakaumus.

Maailmanpolitiikasta kirjoittaessaan Bono on juuri se sama suureleinen saarnaaja, johon aloin väsyä 90-luvun lopussa. Hänen aikaansaannoksensa kolmen eri järjestön kautta kehitysmaiden velkaongelman ja HIV-positiivisten aseman edistämiseksi ovat mittavia, ja 00-10-luvuilla hän selvästi keskittyi enemmän aktivismiin kuin musiikkiin.

Tämä teos oli vähän samantyyppinen kokemus kuin Sinead O’Connorin muistelmien lukeminen alkuvuodesta. Tuota kirjaa olin jopa odottanut, mutta lukukokemus oli yhtä lailla hämmentävän tyhjentävä. Ehkä Sinead on kuitenkin taitavampi, intensiivisempi kirjoittaja, ja hän onnistui luotaamaan syvemmälle niin omaan psyykeensä kuin irlantilaisen yhteiskunnan analyysiin. Bonon tarina on selkeästi enemmän keskittynyt USA:aan ja kehitysmaihin, ja siitä jäi jopa vaikutelma, että Irlannissa asuessaan hän ei välttämättä ole aina ollut läsnä omassa maassaan, vaan elänyt supertähteyden omituisessa kuplassa, jossa kaikki maailman vastaavat supertähdet ovat aina tavoitettavissa.

Bonon kirjailijan taitoja en halua aliarvioida, mutta hän on omaelämäkerturina vähän liian suoralinjainen omaan makuuni. Noihin kristinuskoon liittyviin pohdintoihin saatan palata uudestaankin, ja tämän jälkeen saatan lukea myös Nick Caven tuoreen kirjan, jossa hän kertoo elämästään poikansa kuoleman jälkeen.

Veikkaisin, että kirjasta saavat eniten irti ne, jotka tietävät U2:n vaiheista suht vähän, ja todelliset superfanit. Itselle kirjassa kerrottu ulkoisen tapahtumisen määrä oli liikaa, tai lukutahti liian nopea.

Pimeyden lukupiirissä

Kuvitus: Natsinpelotuspussukka

Teos: Lauri Nurmi: Jussi Halla-aho. Epävirallinen elämäkerta. (Into, 2020)

Äänikirjan lukija: Oskari Katajisto

Jossain Helsingin kantakaupungissa oli milleniumin vaihteessa antikvariaatti nimeltä Burning Books. Se keskittyi sotahistoriaan ja harvinaisempaa poliittiseen kirjallisuuteen, ja tuon ”harvinaisuuden” voi kukin jo päätellä, kun arvioitavana on epävirallinen elämäkerta Jussi Halla-ahosta. Kaupan pitäjä oli yksi Suomen Sisun perustajista; Halla-aho liittyi kaupassa pidettävään kämyjen lukupiiriin oltuaan aikansa nettifoorumilla, joka oli hänen porttinsa kohti radikalisoitumista.

Ennen tätä Jussi oli toki nuorena hätkäyttänyt juttelemalla tuhmia väkivaltafantasioistaan negroideja kohtaan, mutta tämä kuului enemmän death metal-uhoon kuin miehen pidättyväiseen arkiminään. 90-luvulla Halla-aho toimi nuoriso-ohjaajana siviilipalveluksessa, äänesti vihreitä ja haahuili päämäärättömästi vuosia ennen pääsyä kirkkoslaavin opintoihin. Monella tapaa häntä voisi luonnehtia jopa alisuoriutujaksi.

Lauri Nurmi on ottanut riskin kirjoittaessaan elämäkerran henkilöstä, jota hän ei ole edes haastatellut. Monille tämä asetelma on käsittämätön, ja moni myös jättää kirjan lukematta tästä syystä. Itse kuuntelin teoksen äänikirjana, ja keskityin tässä formaatissa paremmin yksityiselämän tapahtumiin kuin julkiseen uraan, josta tiesinkin jo lähes kaiken tarvittavan.

Muutama viikko sitten yritin kuunnella myös Laura Huhtasaaresta tehtyä vastaavaa opusta, mutta se tuntui rakenteeltaan sekavalta, enkä jaksanut seurata tarinaa loppuun. Tämä teos sai mielenkiintoni pysymään valppaana, ehkä siksi, että Tampere-kuvaukset olivat niin osuvia.

Olen lähes ikätoveri Halla-ahon kanssa, asun Tampereella, mutta en ole kasvanut täällä. Juuri nyt asun parin sadan metrin päässä hänen vanhasta lukiostaan. Silloin Härmälässä asunut Jussi on luultavasti talsinut kouluun kotitaloni ohi. Nurmi kertoo elävästi 70-80-lukujen poliittisesta ilmapiiristä Tampereella, ja Halla-ahon toisinajattelun siemenet saattavat juontaa juurensa siitä, ettei hän sopeutunut tuon ajan koulujärjestelmään.

Miehen sukutaustasta löytyy myös yllättäviä elementtejä. Jos äidin puolen Bergrothien suvussa oli kirjoitettu ylioppilaiksi jo 1700-luvulta saakka, se selittää hänen luontaista ylemmyydentuntoaan. Toisaalta en ole kokenut läheskään kaikkia suomenruotsalaisten kulttuurisukujen kasvatteja koppavina, enkä usko, että sukutausta vaikuttaa suoraan temperamenttiin tai luonteen kehittymiseen.

Nurmi on hyvin perehtynyt Halla-ahon puhetyyliin ja retoriikkaan. Terävästi hän havainnoi kirjakielen käyttöä: hänen mukaansa Halla-ahon käyttämä pedantti kirjakieli eroaa yleiskielestä, jota usein käyttävät ihmiset, jotka ovat monipaikkaista. Itse esimerkiksi olen yleiskielen puhuja, ja tunnistan eron intuitiivisesti. Halla-aho ei ole kovin taitava rekisterien vaihtaja, mutta hermostuessaan hän saattaa töräyttää karkeaa katupojan kieltä, kuten ”molopäähomoaktivisti”. Myös Scripta-blogissa hän viljeli tätä koodinvaihtoa, jotta lukijat Hervannassa ja Kontulassa pysyisivät mukana.

Kirja on lähes kauttaaltaan karua luettavaa, mutta Nurmi ei dehumanisoi kohdettaan. Päinvastoin hän onnistuu näyttämään Halla-ahon persoonan syvän ristiriitaisuuden. Miehen elämän onnellisimmat ajat ovat kohdistuneet juuri samaan vaiheeseen, jossa hänen natsisminsa on ollut kiihkeimmillään. Tuolloin hän oli isyyslomalla, ja kirjoitteli natsijuttujen ohella nettipäiväkirjaansa herkkiä kuvauksia vauvanhoidosta. Nurmi harmitteleekin tässä, että hän sattui saamaan lapsensa ennen lifestyle-blogien boomia. Sillä jos hän olisi breikannut isäbloggarina vihapuhujan sijasta, Suomi olisi säästynyt paljolta ikävältä.

Vastaavaa herkkyyttä näkyy hänen suhteessaan eläimiin, joiden oikeuksia hän on puolustanut paljon pontevammin kuin Kontula A-äänestysalueen köyhien. Kirjan kissaepisodit olivat herkullisia, ja eniten kutkutti hänen pitkään eläneen kissansa salakuljetusmatka Ukrainasta Suomeen.

Kirja saa lukijan pohtimaan poliittisen radikalisaation psykologiaa. Nurmi ei onneksi päädy selittämään Halla-ahon valintoja isän alkoholismilla tai koulukiusaamisella, vaan näkee hänen kiinnostuksensa natsiaatteeseen samanlaisena kuriositeettinä kuin hänen rakkautensa kuolleisiin kieliin tai Ukrainaan.

Isänpäivän lahjaksi en nyt kehtaa tätä kirjaa suositella, mutta ilmeisen kohderyhmänsä (politiikkafriikit) ulkopuolella teos voi palvella viisikymppisiä nostalgikkoja, jotka etsivät 70-80-lukujen yhtenäiskulttuurin sielunmaisemaa. Kirjassa kuvattu Peltolammin lähiö kun on paikka, jonka kaltaisia löytyy jokaisesta isommasta kaupungista.

Tuosta sisulaisten lukupiiristä vielä: tämä teos muistutti minua piinallisesti siitä, ettei kaikki yhteisöllinen lukeminen ole hyväksi ihmisille, ja että joskus voisi olla parempi kannustaa levottomia poikia vaan pysymään tietokonepelien maailmassa.

Toksisen maskuliinisuuden tuhoamisesta

Teos: bell hooks: Mies tahtoo muuttua – miehet, maskuliinisuus ja rakkaus (Niin ja näin, 2020)

Suomennos: Tapani Kilpeläinen

Amerikkalainen bell hooks alias Gloria Watkins oli yksi suuria feministisiä ikoneitani 1990-luvulla, ja olen tämän rakastumisvaiheen jälkeen seurannut hänen uraansa rennommin ottein. Hän kuuluu niihin amerikkalaisiin feministikirjailijoihin, joiden vaikutus varsinkin akateemisen maailman ulkopuolella on suuri, koska hän kirjoittaa varsin kansantajuisesti, ilman intellektuelleja maskeja.

Teos Mies tahtoo muuttua (alk. The Will to Change) tulee Suomeen 17 vuoden viiveellä, mikä ei lainkaan laimenna teoksen viestiä, mutta se kertoo toisesta yhteiskunnasta kuin tämän päivän Yhdysvalloista. On myös kiinnostavaa, että teos julkaistaan filosofisen niin&näin-kustantamon toimesta. Ehkä pienet alkukirjaimet komppaavat toisiaan, ruokkivat sielujen sympatiaa. Oli myös avartavaa lukea bell hooksia suomeksi, vaikka en itse olisi lähtenyt häntä kääntämään siksi, että koen hänen englanninkieliset teoksensa niin helppolukuisina, että niihin kykenevät sellaisetkin lukijat, jotka eivät lue paljoa englanniksi.

Toisaalta suuri yleisö ei välttämättä jaksa etsiä bell hooksin teoksia rapakon takaa, ja Suomessa niitä enimmäkseen löytyy yliopistojen kirjastoista. Eli suomennos tuntuu hyvältä strategialta, jos kohderyhmänä ovat tavalliset miehet – sellaiset, jotka kipuilevat identiteettinsä, tunneilmaisunsa tai seksuaalisuutensa kanssa.

Kirjassa hooks käy läpi omaa kasvu- ja parisuhdehistoriaansa, ja pohtii sitä ongelmaa, joka syntyi siitä, kun hän seurusteli älyllisesti kunnianhimoisten miesten kanssa, jotka olivat emotionaalisesti tiedottomia. Toisaalta hän havaitsi pariterapiassa kolmikymppisenä, ettei hän itse tiedostavana feministinä ollut valmis kohtaamaan miespuolista kumppania, joka halusi puhua avoimesti tunteistaan. Vaikea isäsuhde kummitteli taustalla, ja pitkään nainen vältteli yhteyttä väkivaltaa käyttäneeseen machoisäänsä. Sovinnon hetki tuli vasta keski-iässä, vaikka hän tiedosti, ettei pysty muuttamaan yli viisikymmentä vuotta naimisissa olleita vanhempiaan.

Toksinen maskuliinisuus ei ole teoksen keskeinen käsite, mutta hooks viittaa toksisuuteen parisuhteiden negatiivisena energiana. Tässä teoksessa hooksin vahva side zenbuddhalaisuuteen ja muukin henkinen etsintä ei tule niin voimallisesti esiin kuin joissain muissa, mutta lukijan on oltava tietoinen hänen kytköksistään. Toisaalta hooks antaa kristillisille kirkoille tunnustusta siitä, että ne saattavat olla monille mustille miehille ainoita paikkoja, joissa tunteita saa ilmaista edes kerran viikossa ilman lähipiirin paheksuntaa.

Tämä teos on kirjoitettu kaikentaustaiset miehet huomioon ottaen, eikä rotukysymys ole sen keskeinen ”pointti”. Kuitenkin kysymys nostaa päätään paikoitellen. Mustien ja valkoisten miesten asema on kovin erilainen esimerkiksi Yhdysvaltojen työmarkkinoilla, ja näin työnarkomanian kuvaukset koskevat yleensä vain valkoisia miehiä. Työnarkomaniaa hooks pitää yhtenä tiedottomuuden tilana, itse aiheutettuna transsina, jossa mies voi tuudittautua omaan itseriittoisuuteensa ohittamalla kotona tapahtuvan hoivan ja tunneilmaisun.

Kirjassa pohditaan kiinnostavalla tavalla yksinhuoltajaäitien roolia poikien kasvattajina, eikä hooks siloittele havaintojaan poliittisen korrektiuden viitan alle. Hän on havainnut, että usein yksinhuoltajaäidit (myös akateemisen koulutuksen saaneet) korostavat kasvatuksessaan poikien heteronormatiivista maskuliinisuutta patriarkaatin normien mukaan, jotta isättömät pojat eivät leimaantuisi homoiksi. Erityisen vaikeaksi tilanne kehittyy, jos poikien odotetaan käyttäytyvän ”pikkumiehinä” tai puolison korvikkeina, ja puolustavan äitiään ulkopuolisilta hyökkäyksiltä. En ole rehellisesti sanottuna ajatellut tätä kysymystä läheskään niin paljon kuin tyttöjen kasvatusta ”pikku äideiksi” – trendi, joka nykyään korostuu Suomessa lähinnä vahvasti uskonnollisten tai maahanmuuttajataustaisten perheiden parissa.

Poikien kasvatuksessa myös populaarikulttuurilla on tärkeä merkitys, ja hooks kuuluttaa sellaisten kirjojen ja elokuvien perään, joissa sankaruus olisi jotain muuta kuin väkivaltaan ja sotimiseen liittyvää. Hän on itsekin kirjoittanut joitain lastenkirjoja, ja toiminut kirjakiertueillaan satutätinä. Be Boy Buzz on hänen oma, vaatimaton kontribuutionsa poikien itsemäärittelyn oikeuteen.

Kovin paljon uutta oppimista en kokenut tämän vuonna 2003 julkaistun teoksen parissa, koska elin tuolloin feministisen teorian keskiössä ja sain elantonikin siitä. Silti uskallan suositella teosta varsinkin niille, jotka potevat feminismikammoa tai joilla on poikiin liittyviä kasvatushaasteita. Erityisen hyvin teos sopisi erilaisiin terapiaryhmiin, joissa käsitellään seksuaalisuuden tai tunne-ilmaisun vaikeuksia tai riippuvuuksia. Kaikki tässä teoksessa piilevä viisaus ei liity sukupuolieroihin, vaan sen oppeja voi kukin soveltaa omaa harkintaa käyttäen myös saman sukupuolen välisissä ihmissuhteissa.

Yhteiskuntakriittisenä teoksena Mies tahtoo muuttua on harvinaisen positiivinen siinä, että se esittää konkreettisia muutosehdotuksia, jotka ovat toteutettavissa arkielämässä. Toisin sanoen hooksin feminismi on enemmän rakentavaa kuin purkavaa, ja hänen ajattelunsa on jo 80-luvun alkupuolella pohjautunut ajatukselle tasa-arvoisesta kumppanuudesta.

Tämä ei ole ensimmäinen teos, jota suosittelisin luettavaksi hooksilta. Jos lukija haluaa ymmärtää hänen vahvan persoonallista kirjoitustyyliään, tutustuminen kannattaa aloittaa hänen omaelämäkerrallisista teoksistaan Bone Black ja Wounds of Passion (itse luin viimeksi mainitun häneltä ensimmäisenä). Ja lukijan on myös hyvä olla tietoinen hänen akateemisemmista teoksistaan, joissa hän käy ansiokkaasti läpi Yhdysvaltojen mustien naisten kadotettua historiaa.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan teoksen kohtaan 9: Kirjassa kohdataan pelkoja.

Poliittisen eliitin uusi merkitys

Teos: Raija Oranen: Manu (Otava, 2019)

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Minulla oli tänä viikonloppuna lämpöhalvauksen oireita, ja jaksoin vain kuunnella äänikirjaa silmät kiinni hikilammikossani. Kuunneltavaksi kirjaksi valikoitui Raija Orasen Manu, joka oli julkaistu päivää ennen kuuntelun aloittamista. Saatan siis olla ensimmäinen tai ensimmäisiä bloggaajia, jotka kirjasta kirjoittavat.

Raija Orasen kirjoihin en ole aiemmin perehtynyt, vaikka tiedän hänen suuresta suosiostaan. Minulla on poleeminen suhde varsinkin historian merkkihenkilöistä tehtyihin romaaneihin, ja yleensä koen, että mitä enemmän romaanin päähenkilöllä on valtaa, sitä epäkiinnostavampi teos on.

Romaani Manusta kiinnosti siksi, että ainakaan tämä politiikan supertähti ei ponnistanut hulppeista puitteista. Kirja keskittyy vain välähdyksenomaisesti miehen lapsuuteen ja nuoruuteen, mutta jonkun verran siinä käydään läpi hänen raskaita sotavuosiaan Itä-Karjalassa. Jo tässä vaiheessa hän kuului eliittijoukkoihin eli jääkärikomppaniaan, jonka johtajana toimi maanpetoksestakin tunnettu Lauri Törni. Ihmisten tappaminen vaikutti miehen mielialoihin myöhemmin, varsinkin valtiovierailuilla Neuvostoliittoon.

Parasta antia minulle olivat Maunon ja Tellervon nasevat keskustelut, joihin Jukka Pitkänen eläytyi hienosti. Kuitenkin kirjan sisältö keskittyy vahvasti poliittiseen historiaan ja julkisiin tapahtumiin, enkä voinut olla kysymättä, missä fiktion osuus kirjassa piili. Vertaan tätä teosta esimerkiksi Johanna Venhon teokseen Ensimmäinen nainen, jossa keskitytään vahvasti Sylvi Kekkosen sisäiseen elämään. Se tuntui enemmän fiktiolta kuin tämä teos, jonka sisällöstä noin puolet tiesin etukäteen, vaikka en ole lukenut Koivisto-aiheisia kirjoja kuin viimeisen Tellervon elämäkerran.

Ehkä Manun vanhuuden mietelmät tuntuivat eniten fiktiolta, varsinkin siinä vaiheessa, kun hän pani kirjoitusvälineensä jäihin ja jätti julkaisemisen seuraaville polville. Muistisairautta Oranen kuvaa herkän uskottavasti, pariskunnan syvää keskinäistä huolenpitoa korostaen. Kaalikääryleiden syönti Bellevue-ravintolassa oli heille parisuhteen laatuaikaa vielä viimeisinä vuosina, ja muutenkin kirjassa avataan heidän kulinaarisia mieltymyksiään. Aistillisuutta teokseen tuo Tähtelän kesäasunnon kukkaloisto ja maatöiden parantava voima. Koivisto onnistui pitämään ansaitun vapaapäivänsä viikossa, jota ilman hän ei olisi selvinnyt työnsä paineista.

Olen ollut liian nuori muistamaan Koiviston pääministerikauden turbulenssia, mutta muistan hyvin hänen ensimmäisen presidentinvaalikampanjansa. Tästä eteenpäin historialliset tapahtumat olivatkin minulle tuttuja, mutta olihan noita Neuvostoliiton loppuaikojen kuolemansairaiden presidenttien hahmoja hupaisaa kerrata. 1960-70-luvun tapahtumissa oli enemmän tuntematonta, enkä varsinkaan tiennyt Koiviston ja Kalevi Sorsan kiperästä suhteesta.

Uskonnollista pohdintaa kirjaan mahtuu jonkin verran. Koivisto tuli uskovaisesta kodista, joten Raamatun lukeminen ei ollut hänelle vierasta, vaikka hän ottikin etäisyyttä isänsä vapaiden suuntien uskonnollisuudesta. Romaanissa käytetään sanaa Sallimus, jonka olomuodosta hiljainen pohdiskelija ei ole varma. Koiviston vakaumus esiintyy poliittisella uralla erikoisissa paikoissa: hän esimerkiksi toivoo siunausta Gorbachovin hankkeille tilanteessa, jossa hänen laivansa on jo uppoamassa.

Kun sitten mietitään, onko Suomessa poliittista eliittiä, niin kyllä on, ja tästäkin kirjasta paistaa läpi demaripiirien sisäsiittoisuus. Monella tavalla Koivistot petasivat jo Tarja Haloselle paikkaa huipulla, vaikka Halonen ei ollut edustavimmillaan Tellervon vanhoissa leningeissä. Koivistot olivat omien havaintojeni mukaan Suomen ”kuninkaallisin” presidenttipari, vaikka he eivät koskaan unohtaneet vaatimattomia juuriaan. Ehkä heissä oli luontaista arvokkuutta, jota ei pienentänyt kummankin osapuolen laaja sivistyneisyys.

Orasen ammattimaisuus kirjailijana näkyy vahvassa kertojan äänessä, joka ei latistu näennäisen kuivien talouspoliittisten pohdintojenkaan keskellä. Silti olisin kaivannut teokseen lisää sisäistä tapahtumista. Tästä huolimatta teos oli juuri sopivaa luettavaa/kuunneltavaa tähän hetkeen, ja uskon, että kirja kiilaa syksyn myyntitilastojen kärkeen. Nuoremmille ihmisille suosittelen teosta Suomen lähihistorian kertauskurssina, jossa varsinkin itäsuhde korostuu voimallisesti. ”On parempi valita ystävät läheltä ja vihamiehet kaukaa”, oli yksi edesmenneen presidentin reaalipoliittisia periaatteita. Tätä on hyvä soveltaa myös muille elämänaloille kuin politiikkaan.

Gender trouble, Orivesi style

Olen sen sortin feministi, joka haluaa yrittää ymmärtää sitä porukkaa, jonka mielestä ”terveet sukupuoliroolit” kuuluvat koulujen ja päiväkotien opetussuunnitelmiin. Painotus sanalla ”yrittää”. Kristityillä konservatiiveilla on jatkuva huoli koulutusjärjestelmämme ”homosaatiosta” ja ”transusaatiosta” samalla, kun Ev.lut. kirkko joutuu kerjäämään varoja Yhteisvastuukeräyksessä toisen asteen oppilaitosten nuorten perustarvikkeisiin.

Elämme kehitysmaassa, jossa heikoimpien elintaso vastaa Romanian köyhien vastaavaa. Kaikilla perheillä ei ole varaa tietokoneisiin, koulukirjoihin, harrastuksiin eikä joululahjoihin. Tällainen köyhyys on usein ylisukupolvista, ja leipäjonoissa voi nähdä kolmenkin polven edustajia samasta suvusta. Tällaisille ihmisille konservatiiveilla kunnanvaltuutetuilla harvoin riittää empatiaa, koska heillä on kiire valvoa, etteivät heidän poikansa ja näiden kaverit pukeudu pinkkiin tai käytä salaa kynsilakkaa.

Orivedellä Herran vuonna 2019 konservatiivit kristityt puuhaavat kunta-aloitetta, joka palauttaisi ”terveet sukupuoliroolit” lasten opetukseen. Aloitetekstissä ei vastusteta niinkään opetusta seksuaalisesta suuntautumisesta, vaan pikemminkin sellaista sukupuolen käsitystä, jonka mukaan sukupuoli on jatkumo, eikä binäärinen jako rasiaan ja töpseliin. Gender Trouble, Judith Butleria lainaten, on saapunut Orivedelle kaksikymmentäyhdeksän vuotta myöhässä.

Butlerin joustava näkemys sukupuolesta on vapauttanut monia omasta identiteetistään epävarmoja ihmisiä ilmaisemaan itseään. Gender Trouble on todella vaikutusvaltainen teos, joka on muuttanut monien elämän kohti parempaa. Konservatiivien mukaan tämä on ”propagandaa”, joka turmelee nuorison. Heidän maailmassaan sukupuoli on nimenomaan rooleja, joita ihmisen taimeen kaadetaan ylhäältä päin, ja vahvistamalla lapsen binääristä sukupuolta sen mukaan, mitä hänellä on housuissa, rakennetaan ”luonnollinen” yhteiskunta.

Adam and Eve, not Adam and Steve.

Ehe-ehe.

Olen kristillinen radikaalifeministi, ja minulle Raamattu on tekstikokoelma, joka syntyi yhdessä maailman ajassa, kulttuurissa, jossa naisten ja seksuaalivähemmistöjen asema ei ollut kummoinen. En etsi Raamatusta vahvistusta tasa-arvotyöhön muuten kuin rakkauden kaksoiskäskyn muodossa.

Meillä Suomessa on liiankin ”terveet sukupuoliroolit”, jos esimerkiksi nuorten ammatinvalintatilastoihin on uskominen. Naisvaltaisten alojen palkkakehitys on surkeaa, myös niiden varhaiskasvattajien, joita nyt syytetään väärien sukupuolikäsitysten tartuttamisesta pilteille. Talousjärjestelmämme perustuu edelleen kahden perheen elättäjän mallille, vaikka aika usein lasten elatuksesta on pääasiallisessa vastuussa matalapalkkainen, palvelu- tai hoitoalalla vuorotyössä työskentelevä naisoletettu henkilö. Yksinhuoltaja. Konservatiivikristittyjen mukaan ”yhteiskunnan mädättäjä” (muun muassa minua on näissä piireissä nimitetty sellaiseksi suoraan päin naamaa).

Lasten sukupuolikasvatuksessa tulisi kiinnittää huomiota sukupuolten tasa-arvoon enemmän kuin identiteettikysymyksiin. Fiksut lapset oppivat sateenkaariasian muutaman mukavan eläinsadun kautta. Heillä todennäköisesti on hoitajana joku, jonka ymmärrys sukupuolesta ei perustu Raamatun, Suviseurojen puheiden, tai Askel-lehden seuranhakupalstan käsityksiin. Sateenkaariperheiden lapsia on päiväkodeissa, joten on  ehdottoman tarpeellista, että moninaisten perheiden todellisuus otetaan huomioon varhaiskasvatuksessa.  

Koska perinteiseen malliin sukupuolitettu talousjärjestelmämme käy aivan eri aikaa kuin yhteiskunta, lapsiperheköyhyys syvenee. Kaikkien vanhempien rahat eivät riitä edes perusasioihin, vaikka he kävisivät töissä. Lasten tekeminen uusliberaaliin talousjärjestelmään on järkyttävä riskibisnes. Tämä on oikea sukupuolipoliittinen huoli, josta myös kuntapoliitikkojen kuuluisi olla murheissaan. 

Sukupuolikasvatus voisi olla esimerkiksi kasvattamista demokratiaan. Lasten on hyvä oppia, että kaikki työ on yhtä arvokasta, ja että myös työttömillä on ihmisarvo. Lasten on hyvä oppia, että sukupuoli on käsite, josta kiistellään, ja että kiistelykin voi parhaimmassa tapauksessa olla toisen ihmisyyttä kunnioittavaa. Lasten on hyvä oppia keskustelemaan, väittelemään, kyseenalaistamaan.

Pahinta, mitä voin kuvitella tälle maalle, on isänmaallisten konservatiivikristittyjen suunnittelema koulutusreformi. Vaikka tulevia valtakunnallisia opetussuunnitelmia ei onneksi lyödä lukkoon Oriveden kaupunginvaltuustossa, on huolestuttavaa, että pienen kaupungin 31 valtuutetusta 7 kannattaa transfobiaa, ja pullan-, nyrkin- ja hellantuoksuista arvomaailmaa.

Sosialidemokratiaa keskipitkämatkalaisille

Teos: Liisa Jaakonsaari: Tarkoitus (Kirjapaja, 2018)

Demarinaisten muistelmat, jihuu! Liisa Jaakonsaari kuuluu demaripoliitikoista siihen siipeen, josta tiedän varsin vähän. Ehkä tietämättömyys johtuu myös siitä, että hän on istunut niin pitkään Brysselissä, ettei häntä pahemmin ole näkynyt kotimaan medioissa. Jaakonsaaresta tulee ensimmäisenä mieleen 80-90-luvuilta työllisyyden hoito ja pitkät ay-riihet, raskaat rakenteelliset keskustelut, ja, anteeksi, haukotus. Tärkeämpää hänen poliittisessa urassaan on kuitenkin aina ollut kansainvälisyys, ja myös sellaisten suhteiden luominen, joista ei ole suuremmin hehkutettu valtakunnanmedioissa.

Hänen teoksensa on kaikkea muuta kuin tylsä, ja kirjoittajana hän suosii tiivistä, lakonista tyyliä. Lukiessani hänen lapsuuden ja nuoruuden muistoistaan Kempeleestä ja Oulun seudulta olin paikoitellen tikahtua nauruun. Jaakonsaaren perheessä vanhemmat eivät olleet samasta puusta veistettyjä, sillä äiti oli aktiivi metodisti ja sosialidemokraatti, ja isä edusti tiukempaa ateistista sosialismia. Äiti oli karjalainen, isä paikallisia kempeleläisiä, ja he saattoivat olla myös eritahtisia mentaliteeteiltaan. Liisan kasvutausta on huikean herkullinen, erityisesti uskonnollisesta näkökulmasta, koska hän avaa erinomaisesti niitä syitä, miksi vakaumuksellisimmat sosialistit eivät enää halunneet kuulua ev.lut.kirkkoon.

Teos ei ole lineaarinen omaelämäkerta, vaan klassisella tavalla poliittiset muistelmat. Siinä asioita käsitellään teemojen kautta, ja Jaakonsaaren yksityiselämä jää taka-alalle. Luen kyllä aviomies Seposta, joka jossain vaiheessa suivaantui, kun perheen ovelle tuli valtava määrä kiusalla tilattuja Anttilan postimyyntipaketteja. Mutta teos ei ole samalla tavalla koskettava henkilökohtainen rakkaustarina kuin äskettäin lukemani Tellervo Koivisto-teos. Tämä vaatii jo jonkinasteista ymmärrystä sosialidemokratian historiasta, ja sen sisäisten faktioiden syntysyistä.

Tunnistin kirjasta myös monia tuttuja hahmoja, jotka myöhemmin vetäytyivät sos.dem. nuorisopolitiikasta luomaan muuta uraa, kuten yhden väitöskirjan ohjaajistani, edesmenneen professori Jukka Paastelan. En ole lukenut Paastelan nuoruudenaikaisia kirjoituksia, mutta tämän kunniamaininnan jälkeen aion niin tehdä. Uskoisin myös, että teos antaa kimmokkeita lukijoilleen tarttua myös siinä vinkattuihin kansainvälisiin hittikirjoihin, kuten Naomi Kleinin ja Thomas Pikettyn tuotantoon. Edellämainittu oli minulle joskus kotijumalatar, ja jälkimmäistä olen yrittänyt tankata, hitaasti ja vaivalloisesti. Jaakonsaaren vinkkaamat kirjat ovat oikeasti haasteellisia, ja otan kiitollisena vastaan varsinkin taloustieteelliset vinkit.

Eniten kirjassa kutkutti Jaakonsaaren todellinen kosmopolitismi, joka alkoi jo nuorena lukiolaistyttönä, kun hän omin avuin hommasi itselleen kesätyöpaikan Berliinistä. Hänen tyyppistään ”kansainvälisyyttä” ei tarvitse alleviivata, koska se on opittu jo lähes äidinmaidosta. Ehkä perheen metodistinen tausta ja äidin puolen siirtolaisuushistoria vaikuttivat myös kasvavan Liisan maailmankatsomuksellisiin valintoihin. Kirjan nimikin tulee Dalai Lamalta, ja ylipäänsä Jaakonsaari kannattaa gandhilaista sosialismia. Aasialaiset opit luimuilevat miellyttävästi taustalla, kun etsitään ”liimaa” eurooppalaiselle identiteetille.

Politiikan moniottelijan uralla on ollut kaksi merkittävää vaihetta: työministerin rooli 90-luvulla ja sen jälkeinen ura meppinä. Työministerin roolia hän ei valinnut, mutta suoriutui siitä varmasti kunniakkaammin kuin tämän päivän Jari Lindström. MEP- elämään mahtuu monenmoista eksotiikkaa, kuten toimistotupakoinnista johtuvaa ihosairautta ja jännittäviä keskusteluja brysseliläisten teinien kanssa puistonpenkeillä. Mutta tärkein viesti minulle kirjassa oli tämä:

”Ihmisten vapaa liikkuminen on rauhan ohella EU:n suuria saavutuksia. Tämä koskee niin suomalaisia, jotka haluavat opiskelemaan Euroopan yliopistoihin tai muuttaa eläkepäiviksi Espanjan aurinkorannikolle, kuin puolalaisia ja virolaisia, jotka haluavat Suomen työmarkkinoille.

Rajat kiinni-huutelijat eivät ymmärrä, mitä kaikkea rajojen sulkemisesta todella seuraisi.”

Näin puhuu parlamentarismin airut, nainen, joka ei varmasti ole poliittisen uransa aikana sortunut yhteenkään populistiseen eleeseen. Tällaiseen sanaan on helpottavaa turvautua, näinä hankalina aikoina.

Sosialidemokratiaa aloittelijoille

Teos: Anne Mattson: Tellervo Koivisto. Elämäkerta. (Siltala, 2017)

Tänä keväänä yksi tärkeimmistä tavoitteistani on vastustaa tuhokapitalistista dystopiaa, joka maahamme on tulossa, jos oikeistopuolueet jatkavat hallituksessa. Miten tämä liittyy harmittomaan kirjablogiini, no, ei paljoa, mutta arvioissa saattaa lähiaikoina näkyä minulle epätyypillisiä teoksia. Kuten poliitikkojen muistelmia.

Luin viikonloppuna Tellervo Koiviston elämäkertaa, ja leikittelin ajatuksella, että joillekin näinkin tolkulliset ja maltilliset poliittiset vaikuttajat voivat tulevaisuudessa olla liikaa. Voi tulla päivä, jolloin Tellervon kirjoja ja elämäkertaa poltetaan rovioilla vaarallisena propagandana.

Tellervo Koiviston oma ura kansanedustajana oli lyhyt, mutta hänen roolinsa kansalaisvaikuttajana oli pidempi jo ennen kuin hänestä tuli maan äiti. Anne Mattson nostaa kiinnostavalla tavalla hänen henkilökohtaisen politisoitumisen kauttaan 1960-70-luvuilla, mikä ei ollut pelkkää aviomiehen uran tukemista tai hänen linjojensa myötäilyä. Varsinkin toiminta sukupuolipoliittisessa Yhdistys 9:ssä nousee rakentavaksi teemaksi. Tellervo Koivisto oli lukenut amerikkalaisen Betty Friedanin Feminine Mystique-teoksen hiirenkorville, ja oppi kyseenalaistamaan sitä kotirouvaideologiaa, johon hänetkin oli kasvatettu, köyhässä punaisessa kodissa Punkalaitumen perukoilla.

Mauno Koivisto ei tunnetusti ollut naisasiamies eikä pro-feministi. Moni muu sosialidemokraattisen puolueen aikalaismies oli. Mauno ei kuitenkaan pahemmin vaimonsa tekemisiin tai kirjoituksiin puuttunut, ja näin niissä näkyi hänelle omaleimaista, täysin puolisosta riippumatonta sisältöä. Varsinkin hänen kolumninsa ”väärän leirin” Suomen Kuvalehdessä herättivät kansalaisissa hilpeyttä, ja niiden leviäminen saattaa olla yksi syy pariskunnan myöhempään massasuosioon.

Olen lukenut niin monta naistenlehtijuttua Tellervo Koivistosta, että suurin osa kirjan sisällöstä oli minulle jo kauttaaltaan tuttua. Tuttua siksikin, että naistenlehdet kaivoivat taannoin myös tämän teoksen ”helmet” omiksi jutuikseen (kuten muiston Maunon englantilaisesta Barbara-kirjeenvaihtotoverista). Punkalaitumen elämänmeno 1930-40-luvuilla oli hyvin kartoitettu ja kerrottu, ja tästä naistenlehdet eivät selvästikään ole jaksaneet olla kiinnostuneita.

Tellervo Koiviston kotiseuturakkaus ja uskollisuus satakuntalaisille ”juurilleen” on myös kiinnostavaa. Vaikutti, että pariskunta reissasi Punkalaitumen suunnassa myös puhematkoilla ahkerasti. Tellervo joutui myös Lännen Sokeri Oy:n hallitukseen osittain vastoin tahtoaan, ja koki sokeriruokoasian edistämisen todella kaukaiseksi omista intresseistään.

Minulle parasta antia oli lukea hänen omista matkoistaan presidentin rouvana, joita hän teki muun muassa Valamon luostariin, ortodoksien kanssa Lähi-itään pyhille paikoille ja Aasian maihin. Nepalin reissun kuvaus oli jopa koskettavaa, koska hänen vierailuillaan tuntui olevan suurta merkitystä myös paikallisille. Koivisto on ollut rohkea maailmanmatkaaja, joka halusi reissuillaan usein poiketa suunnitellusta reitistä.

Anne Mattson onnistuu kirjassaan välittämään varsinkin yleisempää ajankuvaa aivan suvereenisti. Lukija voi kuvitella ihonsa alla, millaista on ollut ”pikkurouvittelu” työpaikoilla ja kadulla, ja pohtia työelämän realiteetteja tilanteessa, jossa naimisissa olevien naisten käsitettiin olevan työpaikalla pelkkä kallis taakka. Päivähoitoasioissa Koivisto sai 70-luvulla aikaan paljonkin, ja tuo osoittaa feminististä solidaarisuutta siitäkin näkökulmasta, ettei asia ollut enää hänelle itselleen yhden kasvavan teinin äitinä ajankohtaista.

Suosittelen teosta varsinkin nuoremmille lukijoille, jotka eivät muista, millaista oli elää syvän patriarkaalisessa yhteiskunnassa. Itselläni on siitä joitain havaintoja varhaislapsuudesta (kuten tuo ”pikkurouvittelu”), mutta aika pian tuo kulttuuri murtui. Kaiken kaikkiaan teos oli iloinen yllätys, ja luinkin sitä hitaasti ja hartaasti monta päivää.

Tuulahduksia suomettumisen ytimestä

Teos: David Arter: Terve-Suomesta Moi-Suomeen. Henkilökohtaisia kohokohtia politiikasta 1960-luvulta nykypäivään. (Vastapaino, 2018)

Käännös: Maarit Ritvanen

Mistä sain: E-kirjastosta

David Arter on nimi, jonka minun on täytynyt kuulla politiikantutkijan urani aikana, mutta koska en koskaan keskittynyt kotimaiseen politiikkaan, en ole ollut täysin tietoinen hänen pitkästä urastaan Pohjoismaiden politiikan asiantuntijana. Jäätyään eläkkeelle Arter muutti Tampereelle jatkamaan työuraansa tutkimusjohtajana, ja sen yhteistyön hedelmänä hän on myös kirjoittanut muistelmansa.

Blogini on leimallisesti kaunokirjallisuusblogi, eikä tietokirja-arvioitani lueta oikeastaan lainkaan. Kirjoitan nyt Arterin teoksesta hieman eri näkökulmasta kuin tutkimuksellisesta tai ammatillisesta, eli keskityn teoksen henkilökohtaiseen, epäviralliseen antiin. Virallisesti kirjassa käydään läpi Suomen poliittisen historian myrskyjä vesilasissa – mitättömämpiä, mutta myös niitä, jotka ylittivät uutiskynnyksen Arterin kotimaassa Britanniassa. Myös Arter itse on kirjoittanut Suomesta Britannian lehtiin, eikä hänen kaikkia juttujaan koskaan julkaistu.

Arter tuli ensi visiitille Suomeen vuonna 1965 nuorena opiskelijana, rakastui suomalaiseen naiseen, ja asui maassa valmistumisensa jälkeen elättäen itseään englannin opettajana aikuisille. Nuori perhe kuitenkin päätyi muuttamaan Britanniaan pysyvästi, mutta Suomi oli heidän kesämaansa. Helsingin lisäksi Arter on viettänyt paljon aikaa Etelä-Savossa, varsinkin Haukivuoren pitäjässä. Itäsuomalainen potku välittyy kirjan havainnoista, ja erityisen paljon Arter on saanut irti Etelä-Savon ja Kaakkois-Suomen paikallispolitiikasta, toritapaamisista ja vaalituloksista.

Kuten jo nimestä voi päätellä, teos on kauttaaltaan humoristinen, ja siinä muistellaan nostalgisesti menneitä. Terve-Suomi kuuluu tangovyöhykkeelle ja aikaan, jolloin naiset eivät päässeet ravintolaan ilman herraseuraa. Neljä kertaa vuodessa ilonpito oli kielletty lauantaisin rukouspäiviin vedoten, ja sanomalehdissä kauhisteltiin rock-konserttien järjestyshäiriöitä. Perheenäidit tamppasivat mattoja joka viikko rystyset verillä, ja minihameiden käyttö herätti vähintään yhtä suurta paheksuntaa kuin keskioluen vapauttaminen.

Politiikan ilmiöistä koin vennamolaisuuden analyysin terävimmäksi. Myöhemmistä kriiseistä ja episodeista, joista minulla on aktiivisempia muistijälkiä, luin toki myös mielenkiinnolla, mutta 1990-luvun laman muistelot jopa hieman masensivat. Jotain uutta koin oppivani 2010-luvun pohdinnoista aktiivisesta kansalaisuudesta, digitalisaatiosta ja politiikan ”etäläheisyydestä”, eli vaalikampanjoista, joissa somen välityksellä onnistutaan luomaan mahdollisimman intiimi vaikutelma kandidaatista.

Arterilla on ollut eniten henkilökohtaisia suhteita Keskustapuolueen poliitikkoihin, ja varsinkin Vanhasten perhe on ollut hänen perhetuttujaan. Matti Vanhanen on rakentanut Artereiden lapsille kerrossängyn Leedsin-kotiin, ja isä-Tatu halusi lahjoittaa kirjoja ystävälleen viimeisinä päivinään. Esko Aho kävi luennoimassa Arterin isännöimänä Aberdeenin yliopistossa, jossa Arter oli Nordic Policy Studies Centren johtajana. Eniten havaintoja teoksessa tehdään keskustalaisista, SMP:stä, Perussuomalaisista ja vihreistä, kun taas vasemmistopuolueet ja Kokoomus jäävät etäisemmiksi tuttavuuksiksi.

Pidin kirjassa henkilökohtaisen ja poliittisen risteymistä, sillä harvemmin politiikan tutkijat kirjoittavat tämänkään vertaa omasta elämästään. Kirjassa on mehevää kuvamateriaalia, ja varsinkin tuokiokuvat viime aikojen Tampereelta naurattivat. Pispalan portaiden pepun muokkaajat lienee ilmiö sinänsä, samoin kuten pankkikortilla euron ostoksia maksavat pikku koululaiset Amurin K-marketin kassalla. Arkisten havaintojen tekijänä Arter on virtuoosi, joten voisin lukea häneltä toisenkin teoksen, jossa keskitytään enemmän suomalaiseen kulttuuriin.

Kirja voi hyvinkin kiinnostaa muitakin kuin hardcore-politiikka-addikteja, ja varsinkin suosittelen sitä kaikille anglofiileille, jotka ovat eläneet kahden kulttuurin välimaastossa. Toki muitakin suomalaisia on aina kiinnostanut se, mitä meistä ajatellaan ulkomailla, mutta tässä kirjassa suomalaisuutta havainnoi melkein-suomalainen, tai ainakin syvästi suomettunut Ilves-fani.

Uskon, että kirja tulee myös herättämään elävää keskustelua, ja pointsit Vastapainolle siitä, että ovat ottaneet julkaistavaksi myös vähän viihteellisemmän teoksen. Politiikasta voi kirjoittaa monella tasolla, eikä humoristinen taso ole yhtään vähemmän arvokasta kuin rutikuiva asialinja.

Isänmaallista eskimoräppiä

Suomi100-juhlinnan kelmeässä jälkilämmössä, kun maamme hallitus on taas antanut köyhimmistä köyhimmälle lahjaksi risuja ja piiskaa, on aika tutustua taas vaihtoehtoiseen historiaan. Eteeni tupsahti Karri Paleface Miettisen Viides Maammekirja, eli ajatuksia suomalaisuudesta (LIKE, 2017).

Sen verran paljon olen Palefacen uraa medioissa seurannut, ja tuotantoon tutustunut, että teoksen sisällön suhteen en valmistautunut yllättymään. Varsinkin näkemykseni isänmaallisuudesta kulkee hyvin samoja ratoja hänen kanssaan. Pitkälti teos käsitteleekin kansallista identiteettiä, historian tulkintaa ja oikeutta oman näköiseen isänmaallisuuteen. Kaikki eivät välttämättä tunnista isänmaallisuuden ja nationalismin eroa, ja paljastaahan Miettinen itsekin, ettei hän esimerkiksi muista koulun historian tunneilta mitään opetusta vuoden 1918 tapahtumista.

Paleface on poliittinen aktivisti, mutta ei kovin syvällinen poliittisen historian tulkitsija. Koinkin, että teoksen anti oli enemmän kulttuurihistoriassa kuin poliittisessa analyysissa. Minua kiinnosti teoksessa varsinkin retket mustan rytmimusiikin maailmaan, josta sain paljon uutta tietoa. En ole koskaan kuullutkaan sellaisista Suomeen aikanaan muuttaneista legendoista kuin Eddie Boyd ja Lee Gaines, jotka tekivät elämäntyönsä Helsingissä. Myös suomiräpin, – hiphopin ja -reggaen lyhyttä historiaa käsitellään ansiokkaasti. Kirjassa olisi voinut olla ääniraita, ja ainakin se antaa paljon uusia kuunteluvinkkejä. Varsinkin saamerap alkoi kovasti kiinnostaa.

Kulttuurihistoriallisen annin lisäksi teokseen mahtuu myös aktivistin muistelmia, vaikka ei se omaelämäkerraksi taivukaan. Miettinen summaa vuosien varrella saamaansa vihapostia suht maltillisesti, vaikka onkin ollut Rajat kiinni- porukoiden silmätikkuna jo vuosia. Kirjan takakannen markkinapuheena voi toimia myös anonyymin vihaajan You Tube-kommentti ”vasemmistolaisesta porvaripaskasta, joka esittää neekeriä”. Palefacea vastaan on myös järjestetty ainakin yksi mielenosoitus, jossa vastustettiin hänen valitsemistaan Suomi100- juhlavuoden komiteaan.

Taiteen tekemisen näkökulmasta on tietysti palkitsevampaa jakaa vesiä kuin jäädä paitsioon. Vaikka jatkuvan kurapostin saaminen on henkisesti kuormittavaa, siihen voi myös asennoitua huumorilla.

Palefacen omat sukututkimukselliset pohdinnat olivat hauskoja. Pohjoissavolaiset ja turkulaiset geenit ovat kohdanneet Tampereella, ja mainitaan teoksessa myös suvun puutalo Nekalan Erätiellä, vain kivenheiton päässä siitä paikasta, jossa blogiani kirjoitan. Sukupohdinnoissa ja myös hiphop-muistelmissa teos asettuu kiinnostavaan ristivaloon esimerkiksi Koko Hubaran Ruskeat tytöt-esseekokoelman kanssa. Suosittelenkin näiden teosten lukemista yhdessä, sillä molemmat horjuttavat pinttyneitä Suomi-kuvastoja aivan esimerkillisesti.

Paikoitellen teosta lukiessani tuli olo, että se on mahdollisesti kirjoitettu lyhyellä aikavälillä. Ainakin yhden asiavirheen bongasin, eli Miettinen viittaa Jani Toivolaan adoptiolapsena. Onko kirjalla ollut lainkaan kustannustoimittajaa? Myös lennokkaan kirjoitustyylin vuoksi monet sinänsä tärkeät havainnot ja aihiot jäävät pelkän maininnan tasolle. Teokseen on lyhyeen tilaan ympätty suuri määrä henkilöitä ja ilmiöitä, mutta osa niistä jää pinnallisiksi raapaisuiksi. Mutta koska en ole lukenut yhtään aiempaa Maammekirjaa, en varsinaisesti tunnista genreä. Enkä varmasti tämänkään lukukokemuksen jälkeen säntää ensimmäisenä jahtaamaan Topeliuksen alkuperäistä teosta antivkariaateista.

Jotenkin koin, että teoksen ideaali kohderyhmä olisi nuorisossa, yläaste- ja lukioikäisissä, varsinkin niissä, joiden historian opiskelu takkuaa. Varmasti jotkut valveutuneet äidinkielen ja historian opettajat ottavatkin teoksen opetuskäyttöön. Tässähän käsitellään esimerkiksi siirtolaisuuden historiaa musiikin kautta suht seksikäällä ja raflaavalla tavalla. Musiikkipedagogina Paleface vaikuttaakin aivan oman sarjansa tekijältä, ja pedagoginen ote näkyy myös tässä tekstissä.

 

 

 

Orpolapsen historiallisesta muistista

Tänä vuonna on julkaistu erilaisia Suomi 100-muisteluteoksia, joissa keskiössä on ollut sukupolvien eri käsitykset historiasta. Olen selaillut ainakin Petri Tammisen Suomen historiaa ja Jyrki Lehtolan Suomi 100. Molemmat hauskoja ja viihteellisiä, mutta en saanut sytykettä lukea niitä loppuun. Suomi100-hypetys oli jo niin nähty tammikuussa, mutta vuoden 1918 muistaminen on minulle edelleen ajankohtaista.

Eero Ojanen ja Risto Lindstedt ovat julkaisseet aiheesta kirjeenvaihtoteoksen 1918. Matkoja muistin rintamilla (Kirjapaja, 2017), joka antoi uutta ajattelemisen aihetta. Sain käsityksen, että kirjoittajapari oli tutustunut toisiinsa sattumalta Helsingin rautatieaseman Pullman Barissa, ja aloittaneet kirjaprojektin toisiaan hyvin tuntematta. Näinkin voi siis työskennellä, ja tällaisesta työskentelytavasta voi syntyä erityisen hieno hedelmä.

Kirjan kirjoittamisen aikana (2014-2016) maassa tapahtui merkittävää poliittisten mielipiteiden polarisoitumista, joka tosin ei kulje samalla logiikalla kuin sata vuotta aiemmin. Välillä kuulee silti karkeita vertauksia ja profetioita uuden sisällissodan syntymisestä. Tässä teoksessa sen tyyppisiä uhkakuvia ja pelkoja pyritään liennyttämään. Tosin kirjoittajat ovat pitkälti samanmielisiä historiantulkinnoissaan,  joten suurta draaman kaarta teos ei piirrä. Kirjeenvaihtokavereiden levollinen tyyli kuitenkin ilahduttaa ja lohduttaa näinä hektisinä aikoina. Se laittaa itse kunkin pohtimaan oman some-suoltamisensa mielekkyyttä, ja pohtimaan kasvottoman vihapuheen luonnetta.

”Kansakunnan muisti on aina puoliorpo” on teesi, joka sekä oikeuttaa menneiden kauhujen muistamisen ja myös kehottaa meitä suhteuttamaan muistelutyömme ainutlaatuisuutta. Kansalaissodasta on kirjoitettu yli 200 fiktiivistä teosta, ja julkaisemisen tahti on viime aikoina vilkastunut. Itse tein nuorempana tutkimusta muistin politiikasta muualla kuin Suomessa, mutta jonkunlainen hatara suhde kansalaissodan tapahtumiin on minulla muodostunut vasta keski-iässä asuttuani Tampereella ja kiinnostuttuani sukututkimuksesta (eikä näillä kahdella asialla ole yhteyttä toisiinsa). Tässäkin blogissa olen lukenut ainakin muutaman 1918-aiheisen romaanin, viimeksi Heidi Köngäksen Sandran. Yhtä elävää ja aktiivista suhdetta minulla ei ole tuohon aikaan kuin tämän teoksen kirjoittajilla, jotka ovat eläkeikää lähestyviä historian harrastajia. Ojanen on filosofi ja Lindstedt eläköitynyt Suomen Kuvalehden toimittaja.

Kirjassa kerrotaan muutamista varsin kiinnostavista hahmoista, tavallisista ihmisistä, joiden elämää sota muutti tai joiden elämä päättyi varsin absurdeissa oloissa.  Kiinnostavin tapaus oli Rutasen Vilho Hankasalmelta, joka kieltäytyi liittymästä puna-armeijaan ja piileskeli maan alla melkein koko sotavuoden. Hänestä tuli myöhemmin itseoppinut asianajaja ja kunnallispoliitikko, ja hänen historiaansa on arvostettu paikallisesti niin paljon, että hänen kunniakseen pidettiin seminaari v. 2015. Tässä kirjassa kysytäänkin, miksi pasifistien ja sovittelijoiden historiaa ei ole surtu tai juhlittu samalla tavalla kuin marttyyrien, uhrien tai sankareiden.

Toinen tärkeä hahmo oli Ida Maria Karke (myöh. Saarinen), joka liittyi Forssassa puna-armeijan keittäjäksi, vangittiin ja selvisi vankileiristä tullakseen 73-vuotiaana esikoiskirjailijaksi teoksellaan Nokkosia ja harakankukkia (Otava, 1973). Tästä kirja-aarteesta olisin valmis maksamaan, jos se divarissa eteen tulisi.

Kirjan tunnelma on levollinen ja pasifistinen, ja uskon sen ilahduttavan myös sellaisia lukijoita, jotka harvemmin lukevat historiallisia tietokirjoja. Onhan kirjeenvaihtokin sinänsä uhanalainen laji. Näissä kirjeissä oli ilmavuutta, lempeyttä ja esseenomaista paloa. Se antaa tilaa lukijan omille ajatuksille ja havainnoille, eikä väännä asioita rautalangasta.

Ehkä ainoa ongelma kirjeenvaihdon suhteen on, että kirjoittajat ovat suurimmassa osin samanmielisiä. Eeron kirjeissä on tiedollisempi ote, kun taas Risto revittelee tunnepuolella, ja kulkee jopa kohti hengellisyyden siemeniä. Henkilöiden välille ei synny suurta jännitettä, mutta sitten on muistettava, ettei tämä teos ole romaani tai näytelmä.

Kirja kannattaa lukea jo sen lukuvinkkien vuoksi, joita ei ole googlaamalla helppo löytää. Tästä voi aueta monia polkuja kohti historiallista itseymmärrystä, ja ainakin se tarjoaa ajatusleikkejä sen suhteen, onko mikään oikeastaan muuttunut sadan vuoden aikana.