Uskonpuhdistus on vaikea rasti

IMG_1510Jos olisin lukenut Kai Sadinmaan 10 käskyä kirkolle (Into, 2015) sen julkaisuvuonna, en tiedä olisinko nyt tässä. Olen siis opiskellut kirkon palvelijaksi DIAK-ammattikorkeakoulussa viime ajat te-toimiston aktivoittamistoimenpiteenä. Opintojen alkuvaiheessa luin enemmänkin kirkkoon ja kristinuskoon liittyvää tietokirjallisuutta, myös niitä, jotka eivät olleet kurssikirjoja, mutta viime aikoina into on laantunut. Blogissa keskityn suosiolla kaunokirjallisuuteen, mutta satunnaisesti saatan innostua myös asiaproosasta – saanhan nyt kirjoittaa siitä löysemmin rantein kuin ollessani yliopistotutkija. Minun ei enää tarvitse tieten tahtoen olla ammatillisesti rakentava, kollegiaalinen tai piiloutua institutionaalisen auktoriteettini taakse pönöttämään.

Sadinmaa on minulle tuttu henkilö, olen ollut kiinnostunut hänen performatiivisesta aktivismistaan jo ennen kuin hänestä tuli kuuluisa. Ollessaan vielä leipäpappina hän on käsikirjoittanut draamaa, ja hänellä on ollut omalaatuisia yhden miehen aktioita mm. Rajat Kiinni-mielenosoitusten kupeessa. Hän on liimannut teesinsä Kallion kirkkoon Mannerheimin päiväkäskyä peittämään, ja pyrkinyt eduskuntaan Vasemmistoliiton riveistä. Olen kuullut häntä myös livenä, ja puhujana hän on astetta lempeämpi kuin kirjoittajana. Itselleni hän on yhtä tärkeä kansalaisvaikuttaja kuin Marjaana Toiviainen, rohkea oman polkunsa kulkija, jonka omatunto ei ole sallinut konsensusajattelua kirkon palvelijana. Hän on siis ollut pitkään työttömänä, mutta työllistänee nyt itseään freelancer-kirjailijana ja puhujana.

10 käskyä kirkolle on tiukka, kirkon toimintaa perustavaa lailla haastava pamfletti, jonka keskiössä on Jeesus, Juudaan leijona, kiivaasti sorrettuja rakastava ja puolustava vastarintaliikkeen mies. Jeesusta ei voi löytää vain kutomalla peittoja Kolkatan katulapsille tai äänestämällä kukkarollaan reilun kaupan kahvin puolesta. Jeesus vie seuraajansa paikkoihin, joissa ihmiset koostuvat verestä ja lihasta, intohimoista, haluista ja ovat ihmisyydessään perustavaa laatua keskeneräisiä.

Teos on kauttaaltaan oppinut, mutta kansantajuinen. Jokainen teesi on ehjä, huolellisesti pohdittu kokonaisuus. Paikoitellen kirkkohistorian tuoreista kertausopinnoista on tekstin kokonaisuuden ymmärtämisen suhteen hyötyä, mutta se saattaa avautua paremmin yhteiskuntatieteilijälle tai ruohonjuuritason poliittiselle aktivistille kuin klassiselle teologille. Mm. Fredric Jamesonin ja Slavoj Zizekin aiempi luenta saattaa auttaa teesien perille menossa.

Akateeminen teologia on Sadinmaasta ongelma, sillä varsinkin dogmatiikkaan perehtyneet kirkonpalvelijat ovat viime aikoina keskittäneet energiansa hämmentäviin epäolennaisuuksiin, kuten ehtoollisen konsekraatiokysymykseen (tyyliin voiko öylättejä ja viiniä säilyttää seuraavaan kertaan, vai pitääkö ne kuluttaa samana päivänä). Messujen kaavat eivät innosta varsinkaan uutta, potentiaalista kirkkokansaa, sillä niiden ymmärtäminen vaatii vuosien aktiivista messuissa käyntejä ja mielellään ainakin teologian yliopistollisia perusopintoja. Varmasti juuri tämän vuoksi uuskarismaattiset liikkeet kiinnostavat nuorempaa aktiiviväestöä.

Köyhyyden vastustamisessa ja vähemmistöjen oikeuksien puolustamisessa en voisi olla enempää samaa mieltä kirjoittajan kanssa, eikä nyökyttelevässä faniarviossa olisi mitään järkeä. Myös viimeaikaiset kokemukseni kirkon rivijäsenenä (ei vielä alan opiskelijana) vahvistavat tässä esitettyjä havaintoja. Liiallisuuksiin menevä elämysteollisuus ja nuorison kosiskelu on piinallista, ja varsinkin aktiivisten vapaaehtoisten vastuuttaminen esim. piirien vetämiseen voi joskus johtaa hurjiin ylilyönteihin. Olen käynyt (tutustumatta syvällisesti etukäteen konseptiin) teoksessa parjattua Alfa-kurssia, jossa oli paljon hyvääkin konservatiivisesta eetoksestaan huolimatta, mutta siinä ei kyetty takaamaan kovin erilaisista taustoista tulevien osallistujien oikeutta saada ääntään kuuluviin, ja siksi moni jätti kurssin kesken jo ensi visiitin jälkeen.

Sadinmaan tyyli on purevaa, säälimätöntä yhteiskuntakritiikkiä, joka kyllä innostaa ja voi joltain aloittelijalta seisauttaa veretkin. Paikoitellen koin kuitenkin kritiikin paikallisseurakuntien toimintaa kohtaan kohtuuttomana, sillä en tunne mitään sosiaalisen toiminnan lajia, joka potentiaalisesti kutsuisi kaikkia seurakuntalaisia puoleensa – tällaista ei voi edes olla yhteiset ruokailut, sillä niin monet kärsivät syömishäiriöistä ja niihin liittyvistä sosiaalisista rajoitteista. Itse kovasti haluaisin osallistua aitoon Jeesuksen seuraamiseen, mutta voisin siitä huolimatta myös puuhastella jonkun kevyemmän projektin parissa, noin aluksi.

Sadinmaa on oikeassa myös siinä, että seurakuntien toiminnassa painottuu liikaa keski-ikäisten ja keskiluokkaisten naisten arvomaailma ja henkilökohtaiset mieltymykset. Miehille ei kuulemma ole tarjolla muuta kuin saunailtoja, joiden konservatiiviset vetäjät osaavat ottaa hipeimmiltä tulokkailta luulot pois. Mutta eikö se miehekkään toiminnan puute ole miesten oma vika? Ja olisiko olemassa jotain toimintaa, jossa miehet ja naiset voisivat tulla yhteen ilman, että jotkut kokisivat esimerkiksi sinkkujen läsnäolon uhaksi parisuhteelleen? Oma kantani on, että miesten ja naisten piirejä on olemassa vain heteronormatiivisen mustasukkaisuuden vuoksi. Kuitenkaan tästä asenneilmapiiristä ei voida syyttää vain kirkkoa, sillä ihmisillä on tapana rakentaa omat henkiset vankilansa.

Eniten opin kirjasta kirkon ja sen oheistoimijoiden (kuten DIAK-ammattikorkeakoulun) osallistumisesta kasinotalouteen ja veroparatiisien ylläpitoon. Juuri tällä viikolla uutisoitiin DIAK:in uusista glamorööseistä kiinteistöhankkeista, ja toissa viikolla eräs eläköityvä lehtori avautui työnsä ylikuormituksesta. Suosittelisin teosta lämpimästi kurssikirjaksi vaikka diakoniatyön kursseille, mutta tuskinpa tätä sinne hyväksytään rankan institutionaalisen kritiikin vuoksi.

Sain kirjasta myös paljon inspiraatiota omiin, hitaasti eteneviin fiktiohankkeisiini, joissa vilisee kristillisiä individualisteja, omien seurakuntiensa perustajia. Sadinmaan näkemys leipäjonoista ja muusta ruoka-avusta on myös avaava. Kirkon diakoniatyöhän oli ennen 1990-luvun lamaa täysin kriisissä, mutta lamat ja taantumat ovat taas työllistäneet ammatillisia leivänjakajia.

Itse haluaisin tuoda näkyväksi varsinkin menestysteologiset viritykset vapaiden suuntien köyhäinhuollossa. Ev.lut. kirkko on kuitenkin (ainakin omien havaintojeni pohjalta) hoitanut köyhäinapunsa varsin matalalla profiililla ja sydämellisesti. Vapailla suunnilla köyhyyden teologiset ja yhteiskuntapoliittiset selitykset saattavat olla paljon huolestuttavampia kuin vaikka Tampereen ihan asiallisessa Ruoka-Nyssessä.

PS: Kirja löytyi iki-ihanasta antikvariaatti Sofiasta Helsingin Vuorikadulta. Mulla on ehkä kaksi suosikkidivaria koko maassa, toinen on Sofia ja toinen Jyväskylän Lukuhetki. Vinkkejä muista, yhtä hauskoista rasteista otan mielelläni vastaan.

Hillbillyjen ja hipstereiden maasta

IMG_1515Juha Itkonen on kirjailija, jolta en ole lukenut kaikkia teoksia, vaikka syytä varmasti olisi. Hän kuuluu ikäluokkaani, on kirjoittanut herkullisen liikkuvaa ja kansainvälistä tekstiä, ja olen erityisesti pitänyt hänen tavastaan kertoa – en välttämättä automaattisesti teosten aiheista. Ja kun sain käsiini teoksen Minun Amerikkani, heti ensimmäisenä mieleni valtasi epäilys: jaksaisinko lukea tilitystä jonkun kirjailijan henkilökohtaisesta Amerikka-suhteesta?

Olen tässä blogissa hehkuttanut kahta vanhemman ikäluokan mieskirjailijan Amerikka-aiheista matkakirjaa, Rauli Virtasen ja Antti Tuurin. Niinä aikoina, kun nämä miehet Amerikan valloittivat, matkustamisessa sinänsä oli vielä glamouria. Oman ikäluokkani Amerikan-reissut taas tuntuvat bulkkikamalta, sillä niin moni sinne pääsi jo vaihto-oppilaaksi. Monella meistä on aktiivinen suhde Pohjois-Amerikan mantereeseen, vaikka emme olisi siellä koskaan käyneet. Itse olen lentänyt Kanadaan kolme kertaa ja asunut siellä vuoden, mutta minulla ei riittäisi materiaalia kirjoittaa verevää rakkauskirjettä maalle, vaikka siellä erinomaisesti viihdyinkin.

Jätin kesken Virpi Hämeen-Anttilan samansuuntaisen Intia-teoksen, ja pelkäsin Itkosen kirjallekin käyvän samoin. Minun Amerikkani on kirjan nimenä populistinen ja kökkö, kuten kirjailija odysseian loppumetreillä itsekin tunnustaa. Nimeä ei kuitenkaan voinut vaihtaa, sillä kirja oli tilattu tulipalokiireessä ja nimi printattu katalogiin jo ennen käsikirjoituksen valmistumista. Tällainen tekstin tuottaminen ahdistaa ainakin itseäni, mutta Itkonen on vuosien varrella elättänyt perhettään enemmänkin nopeilla journalistisilla juttukeikoilla Suomen Kuvalehteen ja Apuun. Tämä teos on jalostettu versio aiemmista lehtijutuista. Kuitenkin se muodostaa oman hillityn, mutta maagisen kokonaisuutensa.

Itkonen siis reissasi ympäri Yhdysvaltoja Trumpin kampanjan aikaan vuonna 2016 ja vielä tämän vuoden tammikuun virkaanastujaisseremonioiden aikaan. Itseäni eniten kiinnostavin jakso oli syksyn 2016 kirjailijaresidenssi New Yorkin osavaltion Ledig Houseen, jossa kirjailijat ympäri maailmaa seurasivat Trumpin valtaan nousua. Residenssi ja sen lähialueet esiintyivät kuplana, vaihtoehtoisena todellisuutena, jossa ihmisillä edelleen oli roppakaupalla tietoa muusta maailmasta.

Kuka tahansa, joka on vähänkään seurannut uutisia, pystyy samastumaan kirjan maisemiin, tai vieraantumaan niistä. Itkonen laittaa itsensä likoon kokonaisvaltaisesti, ammatillisesti, henkilökohtaisesti ja historiallisesti: lapsuuden Amerikka-sympatiat suodattuvat tämän päivän maailmantuskaan, mutta iloa Ritari Ässän katselusta tai Twisted Sisterin fanituksesta ei vesitetä. Itkosen oman hämeenlinnalaisen yrittäjäperheen länsivetoisuus politisoituu paikallisten sosialistiperheiden rinnalla. Sosialistisen kasvatuksen 1980-luvun Suomessa on täytynyt olla järkyttävän vaikeaa, kun tv:stä ei tullut ainuttakaan neuvostoliittolaista sarjaa, emmekä tunteneet muita neuvostoartisteja kuin Alla Bugatshovan. Ainoa lapsia aidosti kosiskeleva mediaelementti oli Pikku Kakkosen Nukkumatti, jonka esiintymiset kestivät sen minuutin tai pari. Elimme yhtenäiskulttuurissa, jossa varmasti kommunistitkin seurasivat Dallasia, ainakin länsimaisen rappion herjaamismielessä.

Itkonen käy läpi nuoruutensa Amerikka-kokemuksia maltillisen nostalgisesti. Hänen amerikkalaisen jalkapallon uransa katkeutui, kun isä ei suostunut maksamaan varusteita. Hän pääsi 17-vuotiaana työkaverinsa siivellä Aurinkomatkojen hotellitestaajaksi Miamiin, mikä oli provinssin tiukkojen alkoholi-ikärajojen suhteen suuri pettymys – matkalla pelattiin lähinnä korttia ja otettiin poseerauskuvia whiskypullojen kanssa hotellihuoneen ammeessa. Jo 90-luvulla hän oppi subileivän tilaamisen, mutta kokee tämän näennäisen valinnanvapauden edelleen ahdistavaksi ja ostaa leipänsä mieluummin Picnic-ketjusta.

Arviota kirjoittaessani odotan Trumpin hallituksen alasajoa seuraavan kuukauden sisällä. Itkonen tarjoaa ikkunoita hänen kannattajiensa mielenmaisemiin todella monipuolisella tavalla, vaikkakin juttureissuilla oma turvallisuus oli välillä kynnyskysymyksenä ja esteenä aitoihin kohtaamisiin. Hillbillyjen ja hipstereiden maassa arkiset kohtaamiset ovat usein kortilla. Bernie Sandersin kalpeanaamaiset yliopistointellektuellikannattajat eivät välttämättä ole koskaan käyneet alabamalaisessa megachurchissa, eikä tyypillinen hillbilly ymmärrä poliittista satiiria. Jos elämä koostuu vain yhdestä lyriikan lajista, jossa kaivataan kotiin highschool-sweetheartin syliin, silloin Trump on ainoa ymmärrettävä kandidaatti siitä huolimatta, ettei high schoolissa tyttöjen julkinen haarojen kouriminen ollut kenties sallittua.

Henkilökohtaisesti sain teoksesta paljon uusia lukuvinkkejä, kuten amerikkalais-indonesialaisen Laksmi Pamuntjakin tuotannon. Ylipäänsä teoksen kulttuuriset referenssit loistavat, kun taas poliittinen analyysi pysyttelee arkisen journalismin tasolla, sitä yhtään vähättelemättä. Kirjaan uskaltaa tarttua sellainenkin lukija, joka ei ole länsimaisten demokratioiden valtajärjestelmiä systemaattisesti vertaillut.

Parhaimmillaan tämä road movie tarjoaa vastaavan kokemuksen kuin Sofia Coppolan elokuva Lost in Translation, siitä huolimatta, että kertoja luultavasti tuntee amerikkalaisen rockmusiikin paremmin kuin lähtömaansa vastaavan ja pystyy keskustelemaan nyansoidusti kansanihmisten kanssa Greyhound-busseissa ja asemessuilla. Tästä huolimatta hän palaa itselleen outoutettuun maahan, joka on kadoksissa sisäisten kulttuuriensa ja käännöstensä kanssa, maahan, jossa monille ainoa mahdollinen olemassaolon muoto on elää taskussa tai kuplassa.

Natsien perhepiknikillä

imageVoiko natsismista parantua? Mikä saa ihmisen luopumaan ideologiasta, joka on dominoinut hänen elämäänsä ja identiteettiään teini-iästä saakka? Kuinka äärioikeistolaisiin piireihin ajaudutaan ja kuinka niissä päästään syvemmälle kohti ydintä? Millainen voima on viha?

Näitä kysymyksiä pohtii kolmikymppinen Henrik Holappa omaelämäkerrallisessa tunnustuskirjassaan Minä perustin uusnatsijärjestön (Into, 2016). Teos on vakavamielinen kasvukertomus, jossa ei pyritä liialliseen  akateemisuuteen, vaan painotetaan nuoren miehen omakohtaista kokemusta toimijuudesta varsin kirjavissa piireissä. Lukion keskeyttänyt, vartijan koulutuksen hankkinut työtön Holappa oli uhrannut paljon elämästään natsiaatteelle jo parikymppisenä, ja päätyikin toimimaan monien muiden kilpenä, jotka eivät hänen laillaan halunneet antaa kasvojaan perustettavalle liikkeelle. Suomen Vastarintaliikettä väsättiin kokoon vuosina 2007-9, mutta Holapan natsicv:ssä oli jo merkittäviä pallukoita 2000-luvun alussa.

Minusta kiinnostavinta Holapan kansainvälisessä natsiurassa oli Yhdysvaltain episodi, jonka aikana hänet painostettiin hakemaan turvapaikkaa vainotun toisinajattelijan statuksella. Mies siis jäi Jenkkeihin majailemaan manipulatiivisen vaimonhakkaajan, John De Nugentin luo kolmen kuukauden turistiviisumin päätyttyä, eikä hänellä ollut varaa hankkia paluulippua Suomeen. Aika natsijohtajan ”au pairina” eli palkattomana koirankusettajana nousee narratiivissa ironisena jaksona, sillä Holapasta tulee mamuista ala-arvoisin, paperiton piileskelijä, jota asianajajatkaan eivät voi pelastaa. Tarinaan mahtuu outoja esiintymisiä natsien perhepiknikeillä ja grillijuhlissa, joiden ansiosta Holapasta tuli omanlaisensa julkkis. Hänen päätymisensä usean vankilan kautta Buffalon säilöönottokeskuksen eristysosastolle, FBI:n kuulustelut ja lopulta karkotus ovat hurjaa, mutta loogista luettavaa. En tuntenut vahingoniloa, mutta ehkä myötähäpeää käydessäni läpi kovemman käden karkotusdraamaa, johon verrattuna  ”tavallisen” kehitysmaista kotoisin olevan pidätys olisi laimea kertomus. Suomen nostaminen sananvapautta rajoittavaksi poliisivaltioksi oli kertomuksessa huvittavaa.

Toinen kiinnostava pointti liittyi sukupuolipoliittisiin kysymyksiin. Uusnatsipiireihin kun hyvin harvoin päätyy kukaan nainen ilman natsitaustaista poikaystävää. Naisen tyytyminen perinteiseen sukupuolijärjestykseen myös kuuluu käsikirjoitukseen, ja monille natseille (kuten Holapalle ruotsalaisessa uusperhekuviossa) koti oli pyhä paikka, jonne ei kutsuttu edes järjestökavereita.  Ainoana aktiivisena naishahmona kirjassa esiintyy natsien isoäiti Birgitta, joka ei hänkään täysin sopeudu miesväen käskyihin ja odotuksiin. Holapan sisko nousee jopa tärkeämmäksi vastapooliksi kuin monta kansalaisuutta edustavat tyttöystävät.

Henrik Holappa ei profiloidu tarinassaan erityisen kansallismieliseksi toimijaksi, vaan hänelle tärkeämpää olivat natsien kansainväliset verkostot. Suomalaisten skinien alkoholinhuuruinen sekoilu oli nörtin oloiselle sotahistorian harrastajalle uhkaavaa, eikä hän kerro merkittävistä ystävyyksistä oman ikäistensä aateveljien kanssa. Myös talvisodan henki ja ryssäviha tuntuivat hänestä oudoilta aatteilta. Sen sijaan hänellä oli pariinkin otteeseen muslimitaustaisia kavereita, ja hyvin kirjava seurustelutausta. Suurin viha kohdistui juutalaisiin, kun taas joihinkin muslimien poliittisiin ylilyönteihin, kuten Iranin presidentin holokaustin kieltämiseen, Holappa suhtautui kunnioittavasti. Ideologian ristiriitaisuus ja sekavuus on kirjassa hyvin pohjustettu, mutta ”kääntymisen” kertomus jäi vielä kysymysmerkiksi.

Jäin miettimään, millaiset lukijat saisivat kirjasta eniten irti. Itse olen lukenut itseni uuvuksiin suomalaisen äärioikeiston viimeaikaisista ylilyönneistä, joten kertomus ei sinänsä yllättänyt minua. Huomasin kanssablogistien suosittelevan kirjaa opettajille ja nuorisolle ennaltaehkäisevän työn näkökulmasta. Voin tosin kuvitella, että sellainen nuori, joka ei ole koskaan kokenut paloa äärioikeistoa kohtaan ei välttämättä jaksa lukea analyysejä SVL:n ja sen ruotsalaisen emojärjestön sisäisistä, typeristä kukkotappeluista. Ehkä kirja voisi enemmänkin kiinnostaa nuorisopsykiatrian piirissä työskenteleviä. Minua ainakin kiinnostaisi kuulla tietyn tyyppisen poliittisen aktiivisuuden, rikollisuuden ja sen moraalisen oikeutuksen yhtymäkohdista, ja myös oikeuspsykiatrisista diagnooseista. Henrik Holappa ei onneksi pahoinpidellyt eikä tappanut ketään, mutta Amerikan vankiloissa hänen ongelmansa otettiin selvästi vakavammin kuin Suomen varsin lepsussa oikeusjärjestelmässä.

Kirja oli lyhyt, mutta riipivä. Taistelin varsinkin toisen puoliskon läpi apinanraivolla. Lukemiseen meni koko päivä pieninä annoksina. Ei sovi heikkohermoisille.

30-luvulta, päivää: kielletty jazz

77LTUJrKun Lapuan liike kiellettiin lailla vuonna 1932, sen tilalle perustettiin Isänmaallinen Kansanliike IKL. Puolueen suosio ei saavuttanut kansallisella tasolla samanmoista tasoa kuin tämän päivän Perussuomalaisten suosio on (kannatus oli korkeimmillaan rapiat 8 %), mutta brändäämisessä sen ideologit olivat kenties persuja taitavampia. Markkinoille tuli ideologista tupakkaa ja kahvia, tulitikkurasioita, viirejä, sormuksia ja joulukortteja. Liikkeessä oli mukana kieltämättä eteviä taiteilijoita, jotka tekivät sinimustasta brändistä pelkistetyn ja tunteisiin vetoavan.

tampmustakarhuTehdessäni taustatutkimusta erääseen ikuisuusprojektiini satuin löytämään netistä viitteitä IKL:n pitämiin Musta Karhu-ravintoloihin, joita oli suurimmissa kaupungeissa, hyvillä liikepaikoilla. Helsingissä Musta Karhu sijaitsi lähellä Rautatieasemaa, Keskustie 7:ssa, Ateneumin naapurissa, jonne oli maalaistenkin helppo löytää. Tampereella ravintola löytyi Hämeenkadun ja silloisen Läntisenkadun (nykyisen Näsinlinnankadun) kulmasta – mahdollisesti rakennus on purettu eikä siitä ole jäljellä kuvamateriaalia. Jyväskylässä sinimustaan henkeen vannottiin Vanhassa Tiilitalosssa ja Porissa Valtakadun kulmassa vanhemmassa puutalossa, jonka mielestäni tunnistin edelleen olemassaolevaksi. Oliko kyseessä siis joku oman aikansa Rosso tai Amarillo? Ehkä sieltä ei kerääntynyt bonuspisteitä, mutta uskollisille puolueaktiiveille ketju tarjosi omanmielistä seuraa reissuilla ympäri maata. Pienemmillä paikkakunnilla oli samannimisiä kahviloita. Kaupungeissa ravintoloissa oli anniskeluoikeudet ja monipuolinen ruokatarjonta.

sortavalan laulujuhlat 1935Mustat Karhut vaikuttivat aikansa musiikkimaailmaan hämmentävällä tavalla. Ainakin Helsingissä ravintola oli varsin suosittu, ja siellä pidettiin säännöllisiä matineoita, joissa vieraili korkealuokkaisia iskelmän ja klassisen musiikin taitajia. Ravintoloilla oli oma painettu soittolistansa, johon oli isänmaallisen marssimusiikin lisäksi kerätty suosiollista klassista musiikkia. Jazzin soitto oli ravintoloissa ehdottomasti kielletty. Klassisen musiikin saralla suosittiin jopa venäläisiä mestareita (eiväthän he olleet kommunisteja), mutta iskelmän saralla Georg Malmstén venäläistaustoineen oli kielletty. Heimokansojen musiikkiperinteen elvyttäminen oli ehdottoman suotavaa. Varmasti puhtainta tällä skaalalla oli Sortavalan laulujuhlille osallistuminen kansallispukuun tai Jussi-paitaan ja pussihousuihin tällättynä. Toisaalta pitää muistaa, että laulujuhlat olivat aikansa festareita, eivätkä kaikki niissä viihtyvät olleet ”iikolleja”.

Luettuani näistä kommervenkeistä nauroin ensin pitkään ääneen, mutta sitten menin vakavaksi: tuli mieleen, kuinka kaukana olemmekaan vuonna 2015 tämän tyyppisestä kulttuuripolitiikasta? Ja jos yhden pienen (mutta ärhäkkään) puolueen aktiivit onnistuivat saamaan 1930-luvulla aikaan toimivan ksenofobisen bisnesidean, entäs nyt, kun äärioikeisto on hallituksessa konkreettisesti vaikuttamassa suuriin linjoihin? Onkohan äärioikeistolaisessa Unkarissa jo olemassa suomalais-ugrilaisia musaklubeja? Minne persujen kannattaisi mennä opintomatkalle, kun heidän brändäämisensä tuntuu vieläkin olevan puolitiessä?

hqdefaultTämän päivän perussuomalaisesta musiikista on hieman kieli poskessa kirjoittanut mm. musiikkiblogisti Rolf Jacksen. Ja onhan näitä suomipoppia suosivia juottoloita kaikkialla pilvin pimein, mutta ei suomalaisen musiikin suosiminen tee ihmisestä automaattisesti persua. Mamban soittaminen tosin on jo jonkinlainen kannanotto, onhan Tero Vaara julkisesti tunnustautunut Hommaforumin aktiivijäseneksi. Mutta minäkin, feministisuvakki, soitan usein keittiössäni evakkolauluja – kunhan niitä esittää Liljan Loisto reggaebiitillä. Minulla on myös levyhyllyssä livvinkarjalan kielikurssi ja Kihnun saaren kosiolauluja. Ilokseni tosin huomaan, että Virossa on erittäin kiinnostava, sosiaalisista ongelmista niiden oikeilla nimillä puhuva rap-skene, jota kai myös voisi moderniksi perinnemusiikiksi kutsua. (Kuva on kaappaus EIXD-kokoonpanon videolta Balti Jaam.)

Itse en tiedä, missä kotikaupunkini Tampereen persut pesivät ja millaisia soittolistoja niiden paikkojen dj:t suosivat, mutta skenario paikoista, joissa ei saa soittaa hip hoppia, tuntuu pelottavan todelliselta. Ja viimeksi eilen, kun olin mukana järjestämässä Tampereen Klubilla afrokonserttia, kuulin erään paikalle osuneen keski-ikäisen natiivikansalaisen suusta n-sanaa käytettävän monipuolisissa merkityksissä. Viimeisen viikon aikana olen todistanut kaksi huutelukohtausta, joista toisessa käytettiin mutakuono-sanaa (koodinimi afrikkalaisia vaaleammille). Reppanoiden uhoava voimannäyttö pelottaa, kun eduskunnan puhenaisena on bloggari, joka vielä joku aika sitten samasti muslimit mörköihin ja puolustusministerinä palvelee tohtorismies ja historiantutkija, joka viime eduskuntakaudella halusi heimokansapäivän viralliseksi liputuspäiväksi.

Myrkyllinen keitos – runoilta Tampereella

SAM_2524Pitkästä aikaa elävää kirjallisuutta tässä blogissa. Rauhanpuolustajat järjestivät torstaina 21.5. Myrkyllinen keitos-runoillan Tampereella ravintola Artturissa nigerialaisen Nnimmo Basseyn Suomen-vierailun kunniaksi. V. 1958 syntynyt Bassey on pitkän linjan ympäristö – ja ihmisoikeusaktivisti, joka on perustanut mm. Nigeriaan Maan ystävät-järjestön. Suomessa hän on ollut uuden kirjansa promootiokiertueella, joka huipentui esiintymisiin Maailma kylässä-festivaaleilla viime viikonloppuna. Olin myös menossa tuonne basaariin, mutta kokemuksesta tiedän, että siellä on vaikeaa keskittyä asiaohjelmiin. Tästä viisastuneena ajattelin, että miehen kuuleminen onnistuisi paremmin kotipuolessa.

Bassey kertoi tilaisuuden alussa perusasioita Nigerian ympäristökatastrofeista ja niiden kytköksestä Maailmanpankin velkasaneerauksiin. Tavallaan ongelman ytimessä on, että Nigeriassa on ostettu yhden ainoan mahdollisen talousjärjestelmän paradigma, eli globaalin kapitalismin vaihtoehtojen kuvitteleminen on siellä vähäistä. Maa rikastui aikanaan öljylöydöksellä ja eli 1980-luvulla nousukauttaan, jolloin maan valuutta oli supervahva. Vielä IMF:n rakennesopeutusohjelman aikanakin maalla oli varaa lainata omaa rahaansa, koska pohjimmiltaan se oli supervauras. Totuus monikansallisten öljy-yhtiöiden agendoista alkoi paljastua, kun Ogonimaan luonto ja maaperä tuhoutuivat kokonaan. Kuten muistamme Ken Saro-Wiwan murhasta, aktivismista tuli hengenvaarallista toimintaa. Nigerian älyköt ja toisinajattelijat ovat eläneet pitkään veitsen terällä tai hiljennettyinä. Tavallisen kansan hiljentäminen on maassa surullisinta. Ihmisoikeuksien ja luonnon oikeuksien tie on yhteneväinen. Eniten maa tarvitsee ruohonjuuritason kansalaisoikeusliikettä, jossa tavalliset ihmiset oppisivat perusasioita perusoikeuksistaan.

SAM_2529Bassey vaikutti tasapainoiselta tolkun mieheltä, joka painavasta asiastaan huolimatta puhui kiihkottomasti ja huumorintajuisesti. Hänen poliittinen intressinsä ei rajoitu Nigeriaan, vaan hän on yhtä lailla huolestunut vastaavista kriiseistä lähialueilla, mainiten esimerkkinä läheisen Malin kaivoskriisin. Hänen johtamassaan Environmental Rights Action– järjestössä on riittänyt kiinnostusta myös Talvivaaran kriisiin; v. 2013 hänen kollegansa Philip Jakpor teki juttukeikan Sotkamoon. Bassey itse on ollut kiinnostunut Pohjanmeren myrkkyvuodoista ja kalastuksen arjesta – myös omasta henkilökohtaisesta intressistään, sillä nigerialaiset syövät isoja määriä norjalaista turskaa. Pidän erityisen paljon järjestön vastavuoroisuudesta ja globaalista vastuusta – he eivät missään nimessä ole länsimaiden avustuksia kerjäävä instanssi, vaan samassa maailmassa lännen kanssa elävä aktiivinen toimija.

Illan runo-osuudessa esiintyivät Juho Hakkarainen, Satu Lepistö, J.K.Ihalainen ja Bassey itse. En tiedä, olisiko ollut liikaa pyydetty etsiä englanniksi esiintyviä suomalaisia runoilijoita. Kaksikielisyys runoilloissa on ok, jos valtaosa kuulijoista ymmärtää molempia kieliä. Tässä illassa olisin halunnut illan päähenkilön ymmärtävän muiden esitykset. Olen kai sitten kranttu mielensäpahoittaja. Suomenkielinen runo-osuus oli sopivan laaja-alaista, tosin vain J.K.Ihalaisen tuotannossa oli poliittista sisältöä nuorempien tekijöiden keskittyessä ihmissuhteisiin ja sisäisiin maailmoihin. Basseyn omat runot toimivat erinomaisesti yleisön aktivoijina. Niiden yksinkertaisuus ja poliittinen voima toimivat universaalilla tasolla. Erityisen fiiliksissä olin runon ”We thought it was oil, but it was blood” aikana, jolloin runoilija sai yrmyn härmäläisen yleisön taputtamaan biittiä ja lausumaan kertsiä. Kuulijoita oli paikalla noin kolmisenkymmentä ja kaikki olivat täysillä mukana. Lainaan vielä runon alkua, josta saatte kosketuksen Basseyn kirjoitustyyliin:

The other day
     We danced on the street
     Joy in our hearts
     We thought we were free
     Three young folks fell to our right
     Countless more fell to our left
     Looking up,
     Far from the crowd
     We beheld
     Red hot guns

We thought it was oil
     But it was blood (Nnimmo Bassey: We thought it was oil, but it was blood, 1998)

Erinomaisen toimivaa runoutta mielenosoituksiin ja katutasolle. Yritän hankkia miehen kokoelmat käsiini pian. Pieni määrä runoja on myös suomennettu hänen uudessa teoksessaan Kiehuva ja köyhtyvä Afrikka (Rauhanpuolustajat, 2014, suom. Satu Luoma).

Monokulttuurin viimeiset kertomukset

UmayyaJes! Sain käsiini Umayya Abu-Hannan uusimman muistelmateoksen Alienin silmin – Helsinki ja Uusimaa muukalaisen kokemana (Siltala, 2014). Kaikkia Umayyan teoksia en olekaan lukenut, en ainakaan toiseksi viimeistä Multikultia, joka on saanut aikaan suurta pahennusta persu- ja hommafoorumilaisten porukoissa. Viimeksi luin suurta tuohtumusta Umayyan lausunnoista liittyen pääkaupunkiseudun asumiseen ja taannoiseen HS:n artikkeliin (12.1), jossa kerrottiin isojen maahanmuuttajaperheiden asumistarpeista pääkaupunkiseudulla. Umayyaa pidettiin kommenttiosiossa maamme monikulttuuristumismädätyksen alkuna ja juurena.

Asumisen ja kaupunkisuunnittelun ekspertiksi Umayya selvästi profiloituukin tämän teoksen kautta. Hänen pitkä kokemuksensa Helsingin kaupunginvaltuustossa ja kiinteistölautakunnan jäsenenä kertoo tarinaa konkreettisen poliittisen vaikuttamisen kentiltä. Samoin Umayya kertoo paljon omista asumiskokemuksistaan, jotka kieltämättä Koivukylää lukuunottamatta kuulostavat elitistisiltä. Umayya ei ota kantaa isojen ”superasuntojen” tai hartaiden muslimien asumistarpeiden kunnioittamisesta, mutta tuo esiin omakohtaisia kokemuksiaan asumisesta taloyhtiöissä, joissa mitään ei sallita, ei edes pihatulppaaneja eikä persoonallisia ovikylttejä. Koen sympatiaa hänen kanssaan erityisesti kohdissa, joissa hän ilmaisee asumistarpeikseen kaasuhellan, kylpyammeen ja turkoosinvärisen keittiön lattian. Tämäkin on moninaisuutta – pieniä asioita, jotka saattavat silti merkitä arjessa paljon.

Abu-Hanna tunnetaan kärkevistä kommenteistaan suhteessa Suomen takapajuisuuteen, ja monet vetävät niistä herneen nenään. Itse koen, että jos ihminen on asunut jossain maassa 30 pitkää vuotta, on kansalainen ja aktiivinen poliittinen toimija, silloin hänellä on oikeus kritisoida yhteiskunnan epäkohtia siinä missä kuka tahansa täällä syntynyt. Isoimmat pyyhkeet hän antaa isojen kaupunkien monikulttuurisuuskeskuksille, joiden johdossa ja vakituisissa työpaikoissa on aina kantasuomalaiset:

”Kaupunki ei ole monikulttuurinen, kun valtaväestö ohjailee monikulttuurisuutta kuin päiväkotitoimintaa.”

Syvä huokaus. Näinhän tilanne edelleen on, valitettavasti. Päiväkotifiilistä ei voi välttää, elleivät maahanmuuttajat itse pääse keskustensa palkallisiksi johtajiksi. Itse olen ainakin lopettanut käymisen keskuksissa, joissa kantasuomalaiset saavat palkkaa ja maahanmuuttajia työllistetään erilaisiin kokeiluihin 9 e päivärahalla.

Abu-Hanna itse kulki pitkän tien kansatieteen ja aasialaisten kielten opiskelijasta media-alan moniosaajaksi, ja koulutukseen ja opetukseen liittyvät muistot ovat myös kuvaavia. Hänelle suositeltiin pitkään pelkästään äidinkielensä arabian opintoja, vaikka hän ei ollut kiinnostunut arabian opetuksesta tuleville rauhanturvaajille ja kriisialueen työntekijöille. Media-alan koulutuksesta ja myöhemmästä urasta ammattikorkeakoulun opettajana hänellä on positiivisempaa kerrottavaa kuin perinteisistä yliopisto-opinnoista. Taistelu työpaikoista ei ollut ruusuilla tanssimista ja väliin mahtui pitkiä työttömyysvuosia. Kuitenkin hän sai Suomessa asuessaan toimia monilla keskeisillä näköalapaikoilla, politiikassa, medioissa, koulutuksessa ja taiteissa. Kokisin, että hänen roolinsa maahanmuuttajataustaisten nuorten tsemppaajana on ollut merkittävin. Teoksessa onkin monia merkittäviä kohtaamisia nuorten kanssa, jotka ovat päässeet pitkälle, tunnetuimpana heistä ehkä (ei enää niin nuori) Arman Alizad.

Vaikka muistelmien suurin anti on poliittisessa toiminnassa ja suomalaisen yhteiskunnan rakenteiden pohdinnassa, Abu-Hanna jättää paljon tilaa yksityiselämän pienille iloille ja ystävyyksille. Kirjaa voi lukea myös 60-luvulla syntyneiden sukupolvimuistelmana, sillä tässä analysoidaan Kauko Röyhkän, Tuomari Nurmion, Liisa Akimoffin ja muiden artistien merkitys ja bailataan hullun lailla Gay Gambrinissa. Hullut naiset löytävät Guerrilla Girlsit ja liimailevat vastaavia Lahna-taideteoksiaan kaupunkitiloihin öiseen aikaan. Taloja vallataan ja luksusaamiaisia nautitaan Seurahuoneella, vielä siinä vaiheessa, kun kukaan ei tiennyt niiden halvasta hinnasta. Elämäniloisimmat havainnot liittyvät tässä taiteisiin ja muotiin, esimerkiksi ”arabitaustaisen” naisen oikeuteen käyttää syvään uurrettuja kaula-aukkoja. Yleinen kommentti, jonka hän sai nuorempana liikkuessaan Helsingin yöelämässä, oli: ”eikö sinun kulttuurisi/uskontosi kiellä tätä?”

Itkin ja nauroin ääneen monessa kohdassa. Käsittämättömimmät naurut tuli 80-luvun HIV-hysteriasta, työpaikkahaastatteluista ja erilaisten ammattilaisten suhtautumisesta maahanmuuttajien automaattisesti kantamiin viruksiin. Esimerkiksi hakiessaan Stockmannin vaatemyyjän työtä Abu-Hannalle tarjottiin vähemmän näkyvää vihannesten hyllyttäjän hommaa, sillä edellytyksellä, että hän käy hepatiittitesteissä. Jouduttuaan vuosikausia todistamaan HIV-negatiivisuuttaan eri tiskeillä hän lopulta pääsi valistamaan poliitikkokollegoitaan kondomikasvatuksessa.

Teoksen rakenne on paikoitellen kovin fragmentaarinen. Ajallisen lineaarisuuden puute ei haittaa, mutta välillä viittaukset erinäisiin asumisratkaisuihin ja lukuisiin av(i)oeroihin tuntuivat hätäisiltä. Kirjassa on myös paljon julkkisjuoruja, esim. voimme jäädä pohtimaan sitä, miksi kohujuristi Heikki Lampela kävi takavuosina gaalatilaisuuksissa ase taskussaan. On makuasia, lämpeneekö tällaisille anekdooteille – minua ne naurattivat, mutta jonkun muun mielestä teoksessa saattaa olla liikaa henkilöitä.

Kokonaisuutena Alienin silmin on merkittävä virstanpaalu yhteiskunnallisena muistelmana, jota taatusti käytetään tulevaisuudessa myös tutkimusmateriaalina. Suosittelen teosta en pelkästään meille, joilla on julkinen kukkiksen, mokuttajan, suvakin tai anarkomarkon maine, vaan myös esimerkiksi kaupunkisuunnittelusta tai tulevaisuudentutkimuksesta kiinnostuneille. Eritoten teos sopii niille, jotka pohtivat vaihtoehtoisia menneisyyksiä ja tulevaisuuksia ja jotka ovat tietoisia homogeenisen kansallisen tarinankerronnan vaaroista.

 

Poroporvarillisuuden viehkeä kauhu

Isä ja poikaJörn Donner on ollut kirjailija, jonka teoksia olen toistaiseksi boikotoinut johtuen hänen takavuosien ärsyttävästä kirjakerhon tv-mainosläsnäolostaan. Muutenkin sain opiskeluvuosina Donner-yliannostuksen lähipiirissäni esiintyneen fani-ilmiön vuoksi. Isä ja poika (Otava, 1984) lähtee huomenna kiertoon, joten päätin lukaista sen alta pois ja tutustua hänen kuuluisaan perhesaagaansa ihan piruuttani.

Ensimmäinen havaintoni oli, että yhtymäkohdat Karl Ove Knausgårdin kanssa sisällöllisesti, ellei tyylillisesti, ovat vahvoja. Isä ja poika kertoo myös kahden miehen ongelmallisista isäsuhteista tilanteissa, joissa isä on kuollut jo pojan ollessa pieni. Teoksen kertoja on Jörn itse, mutta päähenkilössä Jakobissakin taitaa olla omaelämäkerrallisia piirteitä. Ja juuri Jakob on keskenkasvuisuudessaan, levottomuudessaan ja synkkyydessään kuin ilmetty Karl Ove – jopa kuuluisa viiltelykohtaus rakkaussurujen keskellä on Donnerilla samansuuntainen. Olisikin kiinnostavaa tietää, mitä Donner on mieltä Norjan Proustin tai Päätalon (makuasia, kummaksi tuotannon mieltää) teoksista ja onko hän mahdollisesti tietoinen yhtymäkohdista.

Erona Knausgårdiin on, että Donner käyttää tiiviimpää kieltä ja käsittelee maailmanhistoriaa ja -politiikkaa perhedraamakohtauksiin nivoutuen, täten antaen tuskaisista miehistään vähemmän napanöyhtäisen vaikutelman. Tuomioni Knausgårdia kohtaan on kieltämättä rankka, vaikka viihdyinkin Taistelujen kahdessa ensimmäisessä osiossa kohtuuhyvin. Isä ja poika on enimmäkseen fiktiivinen, osittain historiallisen esseen puolelle kiepsahtava genremutantti, joka mielestäni osoittaa suurempaa mielikuvitusta kuin Knausgårdin puhtaan omaelämäkerrallinen tilitys. Knausgårdkin pohtii kyllä lähisukulaistensa poliittisia taustoja, joskus monisyisestikin, mutta päähenkilön oma ulkomaailmaan liittyvä kyynisyys jättää mahdollisuuden vain yhdentyyppiseen perspektiiviin, intiimiin ja yksityiseen.

Isässä ja pojassa käydään Suomen ja Euroopan historiaa läpi 1700-luvulta saakka, pohtien esimerkiksi Helsinki-nimisen pikkukaupungin epäsuosittua asemaa hansakauppiaiden reiteillä. Päähenkilö Jakob Andersin suvun vaiheet juontavat juurensa Pohjois-Saksaan, mutta Suomeen suku on päätynyt pitkän Ruotsissa oleskelun jälkeen. Pohjanmaan kautta Helsinkiin päädyttyä suku rakentaa tukikohtansa Pohjoisrannalle. Nelikerroksisessa palazzossa tavataan vähän väliä sekä venäläisiä upseereja että suomenmielisiä uudistajia. Mannerheimin hahmo seikkailee kulissien takana hyvässä ja pahassa: päähenkilö tietää olleen isoisänsä hautajaisissa Marskin kanssa samassa kirkkosalissa, mutta ei osaa suhteuttaa kokemaansa sodanjälkeiseen todellisuuteen.

Valtaosa romaanin tapahtumista sijoittuu 1950-luvulle, Kekkosen valtaantulon jälkeiseen aikaan. Tarinaa kertoo letargiaan uponnut kirjailija, Donner itse, Kekkosen vallan viimeisinä vuosina. Jakob Anders on nuori vasemmistolainen toimittajan- ja kirjailijanalku, jonka rähjäistä olemusta katsotaan karvaasti suomenruotsalaisissa akateemisissa piireissä. Mies on mennyt naimisiin opiskelijatoverinsa Sigridin kanssa vain, koska Sigrid odotti tälle lasta. Lapsiperheen uusi todellisuus ikävystyttää levotonta kirjailijanalkua, ja hänellä on tapana kadota perhevelvollisuuksistaan muiden naisten turvaan tai juttukeikoille Euroopan metropoleihin. Donner käyttää huomattavan tilan Sigridin ja hänen loviisalaisen perheensä porvarillisen perheidyllin avaamiseen. Perheen yritys leipoa Jakobista salonkikelpoista vävyä on aito, mutta katasrofaalisen epäonnistunut. Lempikohtaukseni teoksessa liittyikin paikallisen harrastelijateatterin uudenvuoden revyyseen, josta Jakob on pakotettu kirjoittamaan arvion. Kohtaus onnistui nyrjäyttämään ankkalammikkoidyllin hetkellisesti sijoiltaan ja mullistamaan pikkusieluisten appivanhempien elämän.

Jakob Anders ja kertoja ovat kuitenkin itsekin kasvatuksensa ja perhetaustansa vankeja, vaikka yrittävät kaikkensa pyristellä niitä vastaan. Vaikka kulttuurimiehet naureskelevat lähipiirinsä juusto- ja viini-illoille ja perintöasunnoille, heille molemmille on silti itsestäänselvää pyrähdellä Euroopan metropoleista toiseen. Vaikka tässä asutaan vaatimattomissa hotelleissa ja lasketaan matkakassan pennosia, miehille liikkuvuus on omanlaistaan kulttuurielitismiä.

Teoksen varsinainen draaman kaari keskittyy Wieniin ja Jakobin Salomon-isän mystiseen katoamiseen kaupungissa 1930-luvulla. Romaanin sisään mahtuu pienimuotoinen poliittinen trilleri. Ottaen huomioon, että tässä ruoditaan perinpohjin läpi Suomen kansalaissota, kommunistisen liikkeen aaltoileva menestys, äärioikeiston nousu, kylmä sota ja suomettuminen, teksti on kuitenkin yllättävän hengittävää. Historiallisen odysseian läpi käyneenä Donner kuitenkin toteaa: ”Tärkeämpää kuin Kristuksen syntymä tai Stalingradin taistelun prosessi, joka johtaa tietoisuuteen omasta minästä:” (330)

Henkilöhahmoista kiinnostavin ja ristiriitaisin on kertojan oma kielitieteilijäisä, Donnerin Kai, jonka Siperian seikkailuista Donner onkin julkaissut myöhemmän teoksen. Olisin kiinnostunut lukemaan miehestä, joka ensin pakeni Euroopan mädännäisyyttä Siperian alkuperäiskansojen pariin ja rajan suljettua siirsi intohimonsa Suur-Suomi ideologien palveluun. Tämä romaani oli joka suhteessa yllättävä elämys, joka ei ole menettänyt tehoaan rautaesiripun kaaduttua. Lähihistorian oppituntina teos soveltuu niillekin, jotka eivät viihdy tietokirjojen parissa.