Natsien perhepiknikillä

imageVoiko natsismista parantua? Mikä saa ihmisen luopumaan ideologiasta, joka on dominoinut hänen elämäänsä ja identiteettiään teini-iästä saakka? Kuinka äärioikeistolaisiin piireihin ajaudutaan ja kuinka niissä päästään syvemmälle kohti ydintä? Millainen voima on viha?

Näitä kysymyksiä pohtii kolmikymppinen Henrik Holappa omaelämäkerrallisessa tunnustuskirjassaan Minä perustin uusnatsijärjestön (Into, 2016). Teos on vakavamielinen kasvukertomus, jossa ei pyritä liialliseen  akateemisuuteen, vaan painotetaan nuoren miehen omakohtaista kokemusta toimijuudesta varsin kirjavissa piireissä. Lukion keskeyttänyt, vartijan koulutuksen hankkinut työtön Holappa oli uhrannut paljon elämästään natsiaatteelle jo parikymppisenä, ja päätyikin toimimaan monien muiden kilpenä, jotka eivät hänen laillaan halunneet antaa kasvojaan perustettavalle liikkeelle. Suomen Vastarintaliikettä väsättiin kokoon vuosina 2007-9, mutta Holapan natsicv:ssä oli jo merkittäviä pallukoita 2000-luvun alussa.

Minusta kiinnostavinta Holapan kansainvälisessä natsiurassa oli Yhdysvaltain episodi, jonka aikana hänet painostettiin hakemaan turvapaikkaa vainotun toisinajattelijan statuksella. Mies siis jäi Jenkkeihin majailemaan manipulatiivisen vaimonhakkaajan, John De Nugentin luo kolmen kuukauden turistiviisumin päätyttyä, eikä hänellä ollut varaa hankkia paluulippua Suomeen. Aika natsijohtajan ”au pairina” eli palkattomana koirankusettajana nousee narratiivissa ironisena jaksona, sillä Holapasta tulee mamuista ala-arvoisin, paperiton piileskelijä, jota asianajajatkaan eivät voi pelastaa. Tarinaan mahtuu outoja esiintymisiä natsien perhepiknikeillä ja grillijuhlissa, joiden ansiosta Holapasta tuli omanlaisensa julkkis. Hänen päätymisensä usean vankilan kautta Buffalon säilöönottokeskuksen eristysosastolle, FBI:n kuulustelut ja lopulta karkotus ovat hurjaa, mutta loogista luettavaa. En tuntenut vahingoniloa, mutta ehkä myötähäpeää käydessäni läpi kovemman käden karkotusdraamaa, johon verrattuna  ”tavallisen” kehitysmaista kotoisin olevan pidätys olisi laimea kertomus. Suomen nostaminen sananvapautta rajoittavaksi poliisivaltioksi oli kertomuksessa huvittavaa.

Toinen kiinnostava pointti liittyi sukupuolipoliittisiin kysymyksiin. Uusnatsipiireihin kun hyvin harvoin päätyy kukaan nainen ilman natsitaustaista poikaystävää. Naisen tyytyminen perinteiseen sukupuolijärjestykseen myös kuuluu käsikirjoitukseen, ja monille natseille (kuten Holapalle ruotsalaisessa uusperhekuviossa) koti oli pyhä paikka, jonne ei kutsuttu edes järjestökavereita.  Ainoana aktiivisena naishahmona kirjassa esiintyy natsien isoäiti Birgitta, joka ei hänkään täysin sopeudu miesväen käskyihin ja odotuksiin. Holapan sisko nousee jopa tärkeämmäksi vastapooliksi kuin monta kansalaisuutta edustavat tyttöystävät.

Henrik Holappa ei profiloidu tarinassaan erityisen kansallismieliseksi toimijaksi, vaan hänelle tärkeämpää olivat natsien kansainväliset verkostot. Suomalaisten skinien alkoholinhuuruinen sekoilu oli nörtin oloiselle sotahistorian harrastajalle uhkaavaa, eikä hän kerro merkittävistä ystävyyksistä oman ikäistensä aateveljien kanssa. Myös talvisodan henki ja ryssäviha tuntuivat hänestä oudoilta aatteilta. Sen sijaan hänellä oli pariinkin otteeseen muslimitaustaisia kavereita, ja hyvin kirjava seurustelutausta. Suurin viha kohdistui juutalaisiin, kun taas joihinkin muslimien poliittisiin ylilyönteihin, kuten Iranin presidentin holokaustin kieltämiseen, Holappa suhtautui kunnioittavasti. Ideologian ristiriitaisuus ja sekavuus on kirjassa hyvin pohjustettu, mutta ”kääntymisen” kertomus jäi vielä kysymysmerkiksi.

Jäin miettimään, millaiset lukijat saisivat kirjasta eniten irti. Itse olen lukenut itseni uuvuksiin suomalaisen äärioikeiston viimeaikaisista ylilyönneistä, joten kertomus ei sinänsä yllättänyt minua. Huomasin kanssablogistien suosittelevan kirjaa opettajille ja nuorisolle ennaltaehkäisevän työn näkökulmasta. Voin tosin kuvitella, että sellainen nuori, joka ei ole koskaan kokenut paloa äärioikeistoa kohtaan ei välttämättä jaksa lukea analyysejä SVL:n ja sen ruotsalaisen emojärjestön sisäisistä, typeristä kukkotappeluista. Ehkä kirja voisi enemmänkin kiinnostaa nuorisopsykiatrian piirissä työskenteleviä. Minua ainakin kiinnostaisi kuulla tietyn tyyppisen poliittisen aktiivisuuden, rikollisuuden ja sen moraalisen oikeutuksen yhtymäkohdista, ja myös oikeuspsykiatrisista diagnooseista. Henrik Holappa ei onneksi pahoinpidellyt eikä tappanut ketään, mutta Amerikan vankiloissa hänen ongelmansa otettiin selvästi vakavammin kuin Suomen varsin lepsussa oikeusjärjestelmässä.

Kirja oli lyhyt, mutta riipivä. Taistelin varsinkin toisen puoliskon läpi apinanraivolla. Lukemiseen meni koko päivä pieninä annoksina. Ei sovi heikkohermoisille.

30-luvulta, päivää: kielletty jazz

77LTUJrKun Lapuan liike kiellettiin lailla vuonna 1932, sen tilalle perustettiin Isänmaallinen Kansanliike IKL. Puolueen suosio ei saavuttanut kansallisella tasolla samanmoista tasoa kuin tämän päivän Perussuomalaisten suosio on (kannatus oli korkeimmillaan rapiat 8 %), mutta brändäämisessä sen ideologit olivat kenties persuja taitavampia. Markkinoille tuli ideologista tupakkaa ja kahvia, tulitikkurasioita, viirejä, sormuksia ja joulukortteja. Liikkeessä oli mukana kieltämättä eteviä taiteilijoita, jotka tekivät sinimustasta brändistä pelkistetyn ja tunteisiin vetoavan.

tampmustakarhuTehdessäni taustatutkimusta erääseen ikuisuusprojektiini satuin löytämään netistä viitteitä IKL:n pitämiin Musta Karhu-ravintoloihin, joita oli suurimmissa kaupungeissa, hyvillä liikepaikoilla. Helsingissä Musta Karhu sijaitsi lähellä Rautatieasemaa, Keskustie 7:ssa, Ateneumin naapurissa, jonne oli maalaistenkin helppo löytää. Tampereella ravintola löytyi Hämeenkadun ja silloisen Läntisenkadun (nykyisen Näsinlinnankadun) kulmasta – mahdollisesti rakennus on purettu eikä siitä ole jäljellä kuvamateriaalia. Jyväskylässä sinimustaan henkeen vannottiin Vanhassa Tiilitalosssa ja Porissa Valtakadun kulmassa vanhemmassa puutalossa, jonka mielestäni tunnistin edelleen olemassaolevaksi. Oliko kyseessä siis joku oman aikansa Rosso tai Amarillo? Ehkä sieltä ei kerääntynyt bonuspisteitä, mutta uskollisille puolueaktiiveille ketju tarjosi omanmielistä seuraa reissuilla ympäri maata. Pienemmillä paikkakunnilla oli samannimisiä kahviloita. Kaupungeissa ravintoloissa oli anniskeluoikeudet ja monipuolinen ruokatarjonta.

sortavalan laulujuhlat 1935Mustat Karhut vaikuttivat aikansa musiikkimaailmaan hämmentävällä tavalla. Ainakin Helsingissä ravintola oli varsin suosittu, ja siellä pidettiin säännöllisiä matineoita, joissa vieraili korkealuokkaisia iskelmän ja klassisen musiikin taitajia. Ravintoloilla oli oma painettu soittolistansa, johon oli isänmaallisen marssimusiikin lisäksi kerätty suosiollista klassista musiikkia. Jazzin soitto oli ravintoloissa ehdottomasti kielletty. Klassisen musiikin saralla suosittiin jopa venäläisiä mestareita (eiväthän he olleet kommunisteja), mutta iskelmän saralla Georg Malmstén venäläistaustoineen oli kielletty. Heimokansojen musiikkiperinteen elvyttäminen oli ehdottoman suotavaa. Varmasti puhtainta tällä skaalalla oli Sortavalan laulujuhlille osallistuminen kansallispukuun tai Jussi-paitaan ja pussihousuihin tällättynä. Toisaalta pitää muistaa, että laulujuhlat olivat aikansa festareita, eivätkä kaikki niissä viihtyvät olleet ”iikolleja”.

Luettuani näistä kommervenkeistä nauroin ensin pitkään ääneen, mutta sitten menin vakavaksi: tuli mieleen, kuinka kaukana olemmekaan vuonna 2015 tämän tyyppisestä kulttuuripolitiikasta? Ja jos yhden pienen (mutta ärhäkkään) puolueen aktiivit onnistuivat saamaan 1930-luvulla aikaan toimivan ksenofobisen bisnesidean, entäs nyt, kun äärioikeisto on hallituksessa konkreettisesti vaikuttamassa suuriin linjoihin? Onkohan äärioikeistolaisessa Unkarissa jo olemassa suomalais-ugrilaisia musaklubeja? Minne persujen kannattaisi mennä opintomatkalle, kun heidän brändäämisensä tuntuu vieläkin olevan puolitiessä?

hqdefaultTämän päivän perussuomalaisesta musiikista on hieman kieli poskessa kirjoittanut mm. musiikkiblogisti Rolf Jacksen. Ja onhan näitä suomipoppia suosivia juottoloita kaikkialla pilvin pimein, mutta ei suomalaisen musiikin suosiminen tee ihmisestä automaattisesti persua. Mamban soittaminen tosin on jo jonkinlainen kannanotto, onhan Tero Vaara julkisesti tunnustautunut Hommaforumin aktiivijäseneksi. Mutta minäkin, feministisuvakki, soitan usein keittiössäni evakkolauluja – kunhan niitä esittää Liljan Loisto reggaebiitillä. Minulla on myös levyhyllyssä livvinkarjalan kielikurssi ja Kihnun saaren kosiolauluja. Ilokseni tosin huomaan, että Virossa on erittäin kiinnostava, sosiaalisista ongelmista niiden oikeilla nimillä puhuva rap-skene, jota kai myös voisi moderniksi perinnemusiikiksi kutsua. (Kuva on kaappaus EIXD-kokoonpanon videolta Balti Jaam.)

Itse en tiedä, missä kotikaupunkini Tampereen persut pesivät ja millaisia soittolistoja niiden paikkojen dj:t suosivat, mutta skenario paikoista, joissa ei saa soittaa hip hoppia, tuntuu pelottavan todelliselta. Ja viimeksi eilen, kun olin mukana järjestämässä Tampereen Klubilla afrokonserttia, kuulin erään paikalle osuneen keski-ikäisen natiivikansalaisen suusta n-sanaa käytettävän monipuolisissa merkityksissä. Viimeisen viikon aikana olen todistanut kaksi huutelukohtausta, joista toisessa käytettiin mutakuono-sanaa (koodinimi afrikkalaisia vaaleammille). Reppanoiden uhoava voimannäyttö pelottaa, kun eduskunnan puhenaisena on bloggari, joka vielä joku aika sitten samasti muslimit mörköihin ja puolustusministerinä palvelee tohtorismies ja historiantutkija, joka viime eduskuntakaudella halusi heimokansapäivän viralliseksi liputuspäiväksi.

Myrkyllinen keitos – runoilta Tampereella

SAM_2524Pitkästä aikaa elävää kirjallisuutta tässä blogissa. Rauhanpuolustajat järjestivät torstaina 21.5. Myrkyllinen keitos-runoillan Tampereella ravintola Artturissa nigerialaisen Nnimmo Basseyn Suomen-vierailun kunniaksi. V. 1958 syntynyt Bassey on pitkän linjan ympäristö – ja ihmisoikeusaktivisti, joka on perustanut mm. Nigeriaan Maan ystävät-järjestön. Suomessa hän on ollut uuden kirjansa promootiokiertueella, joka huipentui esiintymisiin Maailma kylässä-festivaaleilla viime viikonloppuna. Olin myös menossa tuonne basaariin, mutta kokemuksesta tiedän, että siellä on vaikeaa keskittyä asiaohjelmiin. Tästä viisastuneena ajattelin, että miehen kuuleminen onnistuisi paremmin kotipuolessa.

Bassey kertoi tilaisuuden alussa perusasioita Nigerian ympäristökatastrofeista ja niiden kytköksestä Maailmanpankin velkasaneerauksiin. Tavallaan ongelman ytimessä on, että Nigeriassa on ostettu yhden ainoan mahdollisen talousjärjestelmän paradigma, eli globaalin kapitalismin vaihtoehtojen kuvitteleminen on siellä vähäistä. Maa rikastui aikanaan öljylöydöksellä ja eli 1980-luvulla nousukauttaan, jolloin maan valuutta oli supervahva. Vielä IMF:n rakennesopeutusohjelman aikanakin maalla oli varaa lainata omaa rahaansa, koska pohjimmiltaan se oli supervauras. Totuus monikansallisten öljy-yhtiöiden agendoista alkoi paljastua, kun Ogonimaan luonto ja maaperä tuhoutuivat kokonaan. Kuten muistamme Ken Saro-Wiwan murhasta, aktivismista tuli hengenvaarallista toimintaa. Nigerian älyköt ja toisinajattelijat ovat eläneet pitkään veitsen terällä tai hiljennettyinä. Tavallisen kansan hiljentäminen on maassa surullisinta. Ihmisoikeuksien ja luonnon oikeuksien tie on yhteneväinen. Eniten maa tarvitsee ruohonjuuritason kansalaisoikeusliikettä, jossa tavalliset ihmiset oppisivat perusasioita perusoikeuksistaan.

SAM_2529Bassey vaikutti tasapainoiselta tolkun mieheltä, joka painavasta asiastaan huolimatta puhui kiihkottomasti ja huumorintajuisesti. Hänen poliittinen intressinsä ei rajoitu Nigeriaan, vaan hän on yhtä lailla huolestunut vastaavista kriiseistä lähialueilla, mainiten esimerkkinä läheisen Malin kaivoskriisin. Hänen johtamassaan Environmental Rights Action– järjestössä on riittänyt kiinnostusta myös Talvivaaran kriisiin; v. 2013 hänen kollegansa Philip Jakpor teki juttukeikan Sotkamoon. Bassey itse on ollut kiinnostunut Pohjanmeren myrkkyvuodoista ja kalastuksen arjesta – myös omasta henkilökohtaisesta intressistään, sillä nigerialaiset syövät isoja määriä norjalaista turskaa. Pidän erityisen paljon järjestön vastavuoroisuudesta ja globaalista vastuusta – he eivät missään nimessä ole länsimaiden avustuksia kerjäävä instanssi, vaan samassa maailmassa lännen kanssa elävä aktiivinen toimija.

Illan runo-osuudessa esiintyivät Juho Hakkarainen, Satu Lepistö, J.K.Ihalainen ja Bassey itse. En tiedä, olisiko ollut liikaa pyydetty etsiä englanniksi esiintyviä suomalaisia runoilijoita. Kaksikielisyys runoilloissa on ok, jos valtaosa kuulijoista ymmärtää molempia kieliä. Tässä illassa olisin halunnut illan päähenkilön ymmärtävän muiden esitykset. Olen kai sitten kranttu mielensäpahoittaja. Suomenkielinen runo-osuus oli sopivan laaja-alaista, tosin vain J.K.Ihalaisen tuotannossa oli poliittista sisältöä nuorempien tekijöiden keskittyessä ihmissuhteisiin ja sisäisiin maailmoihin. Basseyn omat runot toimivat erinomaisesti yleisön aktivoijina. Niiden yksinkertaisuus ja poliittinen voima toimivat universaalilla tasolla. Erityisen fiiliksissä olin runon ”We thought it was oil, but it was blood” aikana, jolloin runoilija sai yrmyn härmäläisen yleisön taputtamaan biittiä ja lausumaan kertsiä. Kuulijoita oli paikalla noin kolmisenkymmentä ja kaikki olivat täysillä mukana. Lainaan vielä runon alkua, josta saatte kosketuksen Basseyn kirjoitustyyliin:

The other day
     We danced on the street
     Joy in our hearts
     We thought we were free
     Three young folks fell to our right
     Countless more fell to our left
     Looking up,
     Far from the crowd
     We beheld
     Red hot guns

We thought it was oil
     But it was blood (Nnimmo Bassey: We thought it was oil, but it was blood, 1998)

Erinomaisen toimivaa runoutta mielenosoituksiin ja katutasolle. Yritän hankkia miehen kokoelmat käsiini pian. Pieni määrä runoja on myös suomennettu hänen uudessa teoksessaan Kiehuva ja köyhtyvä Afrikka (Rauhanpuolustajat, 2014, suom. Satu Luoma).

Monokulttuurin viimeiset kertomukset

UmayyaJes! Sain käsiini Umayya Abu-Hannan uusimman muistelmateoksen Alienin silmin – Helsinki ja Uusimaa muukalaisen kokemana (Siltala, 2014). Kaikkia Umayyan teoksia en olekaan lukenut, en ainakaan toiseksi viimeistä Multikultia, joka on saanut aikaan suurta pahennusta persu- ja hommafoorumilaisten porukoissa. Viimeksi luin suurta tuohtumusta Umayyan lausunnoista liittyen pääkaupunkiseudun asumiseen ja taannoiseen HS:n artikkeliin (12.1), jossa kerrottiin isojen maahanmuuttajaperheiden asumistarpeista pääkaupunkiseudulla. Umayyaa pidettiin kommenttiosiossa maamme monikulttuuristumismädätyksen alkuna ja juurena.

Asumisen ja kaupunkisuunnittelun ekspertiksi Umayya selvästi profiloituukin tämän teoksen kautta. Hänen pitkä kokemuksensa Helsingin kaupunginvaltuustossa ja kiinteistölautakunnan jäsenenä kertoo tarinaa konkreettisen poliittisen vaikuttamisen kentiltä. Samoin Umayya kertoo paljon omista asumiskokemuksistaan, jotka kieltämättä Koivukylää lukuunottamatta kuulostavat elitistisiltä. Umayya ei ota kantaa isojen ”superasuntojen” tai hartaiden muslimien asumistarpeiden kunnioittamisesta, mutta tuo esiin omakohtaisia kokemuksiaan asumisesta taloyhtiöissä, joissa mitään ei sallita, ei edes pihatulppaaneja eikä persoonallisia ovikylttejä. Koen sympatiaa hänen kanssaan erityisesti kohdissa, joissa hän ilmaisee asumistarpeikseen kaasuhellan, kylpyammeen ja turkoosinvärisen keittiön lattian. Tämäkin on moninaisuutta – pieniä asioita, jotka saattavat silti merkitä arjessa paljon.

Abu-Hanna tunnetaan kärkevistä kommenteistaan suhteessa Suomen takapajuisuuteen, ja monet vetävät niistä herneen nenään. Itse koen, että jos ihminen on asunut jossain maassa 30 pitkää vuotta, on kansalainen ja aktiivinen poliittinen toimija, silloin hänellä on oikeus kritisoida yhteiskunnan epäkohtia siinä missä kuka tahansa täällä syntynyt. Isoimmat pyyhkeet hän antaa isojen kaupunkien monikulttuurisuuskeskuksille, joiden johdossa ja vakituisissa työpaikoissa on aina kantasuomalaiset:

”Kaupunki ei ole monikulttuurinen, kun valtaväestö ohjailee monikulttuurisuutta kuin päiväkotitoimintaa.”

Syvä huokaus. Näinhän tilanne edelleen on, valitettavasti. Päiväkotifiilistä ei voi välttää, elleivät maahanmuuttajat itse pääse keskustensa palkallisiksi johtajiksi. Itse olen ainakin lopettanut käymisen keskuksissa, joissa kantasuomalaiset saavat palkkaa ja maahanmuuttajia työllistetään erilaisiin kokeiluihin 9 e päivärahalla.

Abu-Hanna itse kulki pitkän tien kansatieteen ja aasialaisten kielten opiskelijasta media-alan moniosaajaksi, ja koulutukseen ja opetukseen liittyvät muistot ovat myös kuvaavia. Hänelle suositeltiin pitkään pelkästään äidinkielensä arabian opintoja, vaikka hän ei ollut kiinnostunut arabian opetuksesta tuleville rauhanturvaajille ja kriisialueen työntekijöille. Media-alan koulutuksesta ja myöhemmästä urasta ammattikorkeakoulun opettajana hänellä on positiivisempaa kerrottavaa kuin perinteisistä yliopisto-opinnoista. Taistelu työpaikoista ei ollut ruusuilla tanssimista ja väliin mahtui pitkiä työttömyysvuosia. Kuitenkin hän sai Suomessa asuessaan toimia monilla keskeisillä näköalapaikoilla, politiikassa, medioissa, koulutuksessa ja taiteissa. Kokisin, että hänen roolinsa maahanmuuttajataustaisten nuorten tsemppaajana on ollut merkittävin. Teoksessa onkin monia merkittäviä kohtaamisia nuorten kanssa, jotka ovat päässeet pitkälle, tunnetuimpana heistä ehkä (ei enää niin nuori) Arman Alizad.

Vaikka muistelmien suurin anti on poliittisessa toiminnassa ja suomalaisen yhteiskunnan rakenteiden pohdinnassa, Abu-Hanna jättää paljon tilaa yksityiselämän pienille iloille ja ystävyyksille. Kirjaa voi lukea myös 60-luvulla syntyneiden sukupolvimuistelmana, sillä tässä analysoidaan Kauko Röyhkän, Tuomari Nurmion, Liisa Akimoffin ja muiden artistien merkitys ja bailataan hullun lailla Gay Gambrinissa. Hullut naiset löytävät Guerrilla Girlsit ja liimailevat vastaavia Lahna-taideteoksiaan kaupunkitiloihin öiseen aikaan. Taloja vallataan ja luksusaamiaisia nautitaan Seurahuoneella, vielä siinä vaiheessa, kun kukaan ei tiennyt niiden halvasta hinnasta. Elämäniloisimmat havainnot liittyvät tässä taiteisiin ja muotiin, esimerkiksi ”arabitaustaisen” naisen oikeuteen käyttää syvään uurrettuja kaula-aukkoja. Yleinen kommentti, jonka hän sai nuorempana liikkuessaan Helsingin yöelämässä, oli: ”eikö sinun kulttuurisi/uskontosi kiellä tätä?”

Itkin ja nauroin ääneen monessa kohdassa. Käsittämättömimmät naurut tuli 80-luvun HIV-hysteriasta, työpaikkahaastatteluista ja erilaisten ammattilaisten suhtautumisesta maahanmuuttajien automaattisesti kantamiin viruksiin. Esimerkiksi hakiessaan Stockmannin vaatemyyjän työtä Abu-Hannalle tarjottiin vähemmän näkyvää vihannesten hyllyttäjän hommaa, sillä edellytyksellä, että hän käy hepatiittitesteissä. Jouduttuaan vuosikausia todistamaan HIV-negatiivisuuttaan eri tiskeillä hän lopulta pääsi valistamaan poliitikkokollegoitaan kondomikasvatuksessa.

Teoksen rakenne on paikoitellen kovin fragmentaarinen. Ajallisen lineaarisuuden puute ei haittaa, mutta välillä viittaukset erinäisiin asumisratkaisuihin ja lukuisiin av(i)oeroihin tuntuivat hätäisiltä. Kirjassa on myös paljon julkkisjuoruja, esim. voimme jäädä pohtimaan sitä, miksi kohujuristi Heikki Lampela kävi takavuosina gaalatilaisuuksissa ase taskussaan. On makuasia, lämpeneekö tällaisille anekdooteille – minua ne naurattivat, mutta jonkun muun mielestä teoksessa saattaa olla liikaa henkilöitä.

Kokonaisuutena Alienin silmin on merkittävä virstanpaalu yhteiskunnallisena muistelmana, jota taatusti käytetään tulevaisuudessa myös tutkimusmateriaalina. Suosittelen teosta en pelkästään meille, joilla on julkinen kukkiksen, mokuttajan, suvakin tai anarkomarkon maine, vaan myös esimerkiksi kaupunkisuunnittelusta tai tulevaisuudentutkimuksesta kiinnostuneille. Eritoten teos sopii niille, jotka pohtivat vaihtoehtoisia menneisyyksiä ja tulevaisuuksia ja jotka ovat tietoisia homogeenisen kansallisen tarinankerronnan vaaroista.

 

Poroporvarillisuuden viehkeä kauhu

Isä ja poikaJörn Donner on ollut kirjailija, jonka teoksia olen toistaiseksi boikotoinut johtuen hänen takavuosien ärsyttävästä kirjakerhon tv-mainosläsnäolostaan. Muutenkin sain opiskeluvuosina Donner-yliannostuksen lähipiirissäni esiintyneen fani-ilmiön vuoksi. Isä ja poika (Otava, 1984) lähtee huomenna kiertoon, joten päätin lukaista sen alta pois ja tutustua hänen kuuluisaan perhesaagaansa ihan piruuttani.

Ensimmäinen havaintoni oli, että yhtymäkohdat Karl Ove Knausgårdin kanssa sisällöllisesti, ellei tyylillisesti, ovat vahvoja. Isä ja poika kertoo myös kahden miehen ongelmallisista isäsuhteista tilanteissa, joissa isä on kuollut jo pojan ollessa pieni. Teoksen kertoja on Jörn itse, mutta päähenkilössä Jakobissakin taitaa olla omaelämäkerrallisia piirteitä. Ja juuri Jakob on keskenkasvuisuudessaan, levottomuudessaan ja synkkyydessään kuin ilmetty Karl Ove – jopa kuuluisa viiltelykohtaus rakkaussurujen keskellä on Donnerilla samansuuntainen. Olisikin kiinnostavaa tietää, mitä Donner on mieltä Norjan Proustin tai Päätalon (makuasia, kummaksi tuotannon mieltää) teoksista ja onko hän mahdollisesti tietoinen yhtymäkohdista.

Erona Knausgårdiin on, että Donner käyttää tiiviimpää kieltä ja käsittelee maailmanhistoriaa ja -politiikkaa perhedraamakohtauksiin nivoutuen, täten antaen tuskaisista miehistään vähemmän napanöyhtäisen vaikutelman. Tuomioni Knausgårdia kohtaan on kieltämättä rankka, vaikka viihdyinkin Taistelujen kahdessa ensimmäisessä osiossa kohtuuhyvin. Isä ja poika on enimmäkseen fiktiivinen, osittain historiallisen esseen puolelle kiepsahtava genremutantti, joka mielestäni osoittaa suurempaa mielikuvitusta kuin Knausgårdin puhtaan omaelämäkerrallinen tilitys. Knausgårdkin pohtii kyllä lähisukulaistensa poliittisia taustoja, joskus monisyisestikin, mutta päähenkilön oma ulkomaailmaan liittyvä kyynisyys jättää mahdollisuuden vain yhdentyyppiseen perspektiiviin, intiimiin ja yksityiseen.

Isässä ja pojassa käydään Suomen ja Euroopan historiaa läpi 1700-luvulta saakka, pohtien esimerkiksi Helsinki-nimisen pikkukaupungin epäsuosittua asemaa hansakauppiaiden reiteillä. Päähenkilö Jakob Andersin suvun vaiheet juontavat juurensa Pohjois-Saksaan, mutta Suomeen suku on päätynyt pitkän Ruotsissa oleskelun jälkeen. Pohjanmaan kautta Helsinkiin päädyttyä suku rakentaa tukikohtansa Pohjoisrannalle. Nelikerroksisessa palazzossa tavataan vähän väliä sekä venäläisiä upseereja että suomenmielisiä uudistajia. Mannerheimin hahmo seikkailee kulissien takana hyvässä ja pahassa: päähenkilö tietää olleen isoisänsä hautajaisissa Marskin kanssa samassa kirkkosalissa, mutta ei osaa suhteuttaa kokemaansa sodanjälkeiseen todellisuuteen.

Valtaosa romaanin tapahtumista sijoittuu 1950-luvulle, Kekkosen valtaantulon jälkeiseen aikaan. Tarinaa kertoo letargiaan uponnut kirjailija, Donner itse, Kekkosen vallan viimeisinä vuosina. Jakob Anders on nuori vasemmistolainen toimittajan- ja kirjailijanalku, jonka rähjäistä olemusta katsotaan karvaasti suomenruotsalaisissa akateemisissa piireissä. Mies on mennyt naimisiin opiskelijatoverinsa Sigridin kanssa vain, koska Sigrid odotti tälle lasta. Lapsiperheen uusi todellisuus ikävystyttää levotonta kirjailijanalkua, ja hänellä on tapana kadota perhevelvollisuuksistaan muiden naisten turvaan tai juttukeikoille Euroopan metropoleihin. Donner käyttää huomattavan tilan Sigridin ja hänen loviisalaisen perheensä porvarillisen perheidyllin avaamiseen. Perheen yritys leipoa Jakobista salonkikelpoista vävyä on aito, mutta katasrofaalisen epäonnistunut. Lempikohtaukseni teoksessa liittyikin paikallisen harrastelijateatterin uudenvuoden revyyseen, josta Jakob on pakotettu kirjoittamaan arvion. Kohtaus onnistui nyrjäyttämään ankkalammikkoidyllin hetkellisesti sijoiltaan ja mullistamaan pikkusieluisten appivanhempien elämän.

Jakob Anders ja kertoja ovat kuitenkin itsekin kasvatuksensa ja perhetaustansa vankeja, vaikka yrittävät kaikkensa pyristellä niitä vastaan. Vaikka kulttuurimiehet naureskelevat lähipiirinsä juusto- ja viini-illoille ja perintöasunnoille, heille molemmille on silti itsestäänselvää pyrähdellä Euroopan metropoleista toiseen. Vaikka tässä asutaan vaatimattomissa hotelleissa ja lasketaan matkakassan pennosia, miehille liikkuvuus on omanlaistaan kulttuurielitismiä.

Teoksen varsinainen draaman kaari keskittyy Wieniin ja Jakobin Salomon-isän mystiseen katoamiseen kaupungissa 1930-luvulla. Romaanin sisään mahtuu pienimuotoinen poliittinen trilleri. Ottaen huomioon, että tässä ruoditaan perinpohjin läpi Suomen kansalaissota, kommunistisen liikkeen aaltoileva menestys, äärioikeiston nousu, kylmä sota ja suomettuminen, teksti on kuitenkin yllättävän hengittävää. Historiallisen odysseian läpi käyneenä Donner kuitenkin toteaa: ”Tärkeämpää kuin Kristuksen syntymä tai Stalingradin taistelun prosessi, joka johtaa tietoisuuteen omasta minästä:” (330)

Henkilöhahmoista kiinnostavin ja ristiriitaisin on kertojan oma kielitieteilijäisä, Donnerin Kai, jonka Siperian seikkailuista Donner onkin julkaissut myöhemmän teoksen. Olisin kiinnostunut lukemaan miehestä, joka ensin pakeni Euroopan mädännäisyyttä Siperian alkuperäiskansojen pariin ja rajan suljettua siirsi intohimonsa Suur-Suomi ideologien palveluun. Tämä romaani oli joka suhteessa yllättävä elämys, joka ei ole menettänyt tehoaan rautaesiripun kaaduttua. Lähihistorian oppituntina teos soveltuu niillekin, jotka eivät viihdy tietokirjojen parissa.

Ylikypsän katastrofin todistaja

camp14Amerikkalaisen toimittaja Blaine Hardenin elämäkertateos Escape from Camp 14 (Pan Books, 2013) pitää lukea karaistuneella mielellä. Minulle on nyt kertynyt näitä vankila/kidutus/ääriolosuhdekuvauksia, mutta tämä teos kaikessa yksinkertaisuudessaan ja johdonmukaisuudessaan on pahimmasta päästä, mitä ikinä olen saanut käsiini. Teos on saatavilla myös suomenkielisenä käännöksenä Gummeruksen ja Amnestyn yhteistyönä.

Teos kertoo nyt kolmikymppisestä Shin Dong-huykista, jonka koti oli 23 ensimmäistä vuotta elämästään pahamaineinen vankileiri numero 14, jonne kerättiin ”pahimmat” valtion viholliset perheineen. Kim Il-Sungin kuuluisan juche-opin mukaan isien ja äitien synneistä kuuluu kärsivän kaksi sukupolvea heidän jälkeensä, jotta uhka valtiolle saadaan eliminoitua. Ylipäänsä kaikki tässä demokraattisessa kansantasavallassa tuntuu pohjautuvan geeniperimään. Leiri 14:lla jotkut kuuliaiset vangit saivat kuitenkin luvan perustaa perheitä, mutta perheen isä sai vierailla äidin ja lasten luona vain viitenä päivänä vuodessa ja noin yhdentoista vuoden iässä lapset eristettiin äideiltään. Käsitystä perheestä ei siis eliminoitu täysin, mutta leirillä ei ollut mahdollista ilmaista ihmiselämälle tyypillisiä tunteita perheenjäseniä kohtaan.

Shinistä tuli jo nuorena ilmiantaja, joka teki juuri kuten vartijat toivoivat. Annettuaan ilmi äitinsä ja veljensä karkuyrityksen hän joutui itsekin kidutettavaksi, sai seurata perheenjäsentensä teloitusta ja joutui takaisin leirin paariakastiin. Tästä hänen tarinansa varsinaisesti alkaa. Itsenäisen ajattelun kehittyminen on hidasta ja vaivalloista; etupäässä lasten ja nuorten toimintaa ohjaa vain yksi asia, nälkä ja pyrkimys tyydyttää sitä kielletyin keinoin. Ihmiskuva leirillä on pavlovilais-skinneriläinen. Kutsua vankien asemaa eläimelliseksi olisi loukkaus eläimiä kohtaan.

Harden kirjoittaa Shinin vaiheista niin kuin keskitysleirin kokemuksista voi ylipäänsä kirjoittaa: raa’an koruttomasti. Hän vertaa Shinin tarinaa esimerkiksi Elie Wieselin ja Anne Frankin tarinoihin, mutta suuri ero näiden välillä on se, ettei Shin Dong-huykilla ollut mitään vertailukohtaa leiriolojen ja ulkomaailman välillä. Hän ei lapsena tiennyt, että on olemassa valtio nimeltä Pohjois-Korea tai että maailma oli pyöreä. Suurta Johtajaakaan ei leirillä palvottu, sillä tätä paariakastia pidettiin ansaitsemattomana kansallisiin iloihin. Olisikin kiinnostavaa vertailla Shinin kertomusta pohjoiskorealaisen ns. normiarjen kuvauksiin, joita on viimeisen vuosikymmenen aikana julkaistu muutama.

Shin Dong-huyk kuuluu siihen ikäpolveen, josta iso osa kuoli nälänhätään 1990-luvun puolessavälissä. Vankileirillä kuoltiin enemmän kidutuksen aiheuttamiin komplikaatioihin ja hoitamattomiin sairauksiin kuin nälkään. Päästyään pakenemaan leiriltä mies ei nähnyt ulkopuolella suurta vapautta, mutta hän oppi varastelemaan riisiä ja vaatteita maaseudun kodeista talon väen ollessa töissä. Varsinaisesti hänen elämänsä alkoi vasta rajanylityksen jälkeen, eikä se ollut helppoa eikä vapaata Kiinassa, Etelä-Koreassa eikä unelmatehdas Kaliforniassakaan.

Teos avaa tärkeitä kysymyksiä ääriolosuhteissa syntyneistä traumoista ja stressistä. Shin Dong-huyk sai psykiatrista ja psykologista ammattiapua tilanteeseensa sekä Etelä-Koreassa että Yhdysvalloissa, mutta selviytyminen ja ulkomaailmaan sopeutuminen on ollut hänellä kuten tuhansilla hänen maanmiehillään ja -naisillaan hidas prosessi. Teos kuvaa hyvin totalitarismista paenneiden pakolaisten sopeutumisvaikeuksia uusissa maissa, joissa yhtäkkiä kuuluisi ottaa vastuu omasta elämästään. Länsimaiden näennäisessä vapaudessa kun sireeni ei soi herättäen työtätekevää kansaa aamulla kello kuusi, eikä sähkö mene poikki iltayhdeksältä. Harden kertoo pohjoiskorealaisten vaikeuksista pitää työpaikkoja ja elää parisuhteissa. Vaikka pakolaiselämän kuvauskaan ei ollut ruusuista, se oli ainoa osio teoksessa jota pystyi lukemaan analyyttisesti muistiinpanoja tehden ja uusia kysymyksiä kysyen. Alkuosa oli puhdasta pahoinvointia aiheuttavaa.

Pohjois-Korean kansan ja sieltä paenneiden pakolaisten asioista välittää vain kourallinen ihmisiä maailmassa. Ruoka-apua maahan on lähetetty 1990-luvun nälänhädästä saakka, mutta apu ei todennäköisesti mene oikeaan osoitteeseen. Yhdysvalloissa ja Etelä-Koreassa on vain muutamia ihmisoikeusjärjestöjä, jotka yrittävät edistää tietoisuutta mm. vankileireistä ja niiden oloista. Shin Dong-huyk on yksi kolmesta ulkomaille paenneista vankileireiltä selviytyjistä ja ainoa, joka on uskaltanut puhua kokemuksistaan julkisuudessa. Tällä hetkellä hän asuu taas Etelä-Koreassa ja on mukana mediaohjelmissa, joissa yritetään levittää tietoutta Pohjois-Korean oloista. Toivon mukaan kuulemme hänestä uudestaan ja mielellään hänen itsensä kirjoittamana. (Ensimmäinen koreankielinen todistajanlausunto julkaistiin kirjana ennen tätä, mutta teos vaipui unohduksiin. Saatuaan lisää elämänkokemusta ja opiskeltuaan maailman toimimista Dong-huykista varmasti vielä tulee mainio kirjailija tai toimittaja.)

Apsara ja anteeksianto

maailman lapsetKambodza on maa, josta harvoin kuulee uutisia tai raportteja muilta kuin Madventuresin pojilta. Itse muistan Kambodzan, tai Kamputsean kuten sitä aikanaan kutsuttiin, lapsuudesta maana, jonka lapsilla oli ikuinen nälkä. Puuro (tai minun tapauksessa useammin riisimurot tai kauratyynyt) piti syödä aamulla loppuun heidän vuokseen. Äitini jutuissa esiintyi usein myös biafralaisen lapsen hahmo, mutta koska olin syntynyt monta vuotta Biafran sodan jälkeen, en pystynyt samastumaan heidän hätäänsä. Biafraa ei enää ollut olemassakaan. Vielä tuolloin lastenkasvatuksessa in ja pop oli ns. yhteiskunnallinen metodi, eli lasten kuului tuntea päivittäistä solidaarisuutta muun maailman hätää kärsivien lasten kanssa, ja myös lievää syyllisyyttä siitä, että itse saa kasvaa rauhanomaisessa hyvinvoinnin kehdossa.

Ehkä hädän diskursseissa sekoitettiin Kambodzan lasten ja ns. venepakolaisten intressit, mutta maininta Kambodzan lapsista saattoi olla ensimmäinen imaginaarinen suhteeni Aasiaan. Pian sen jälkeen tulivat Afghanistan ja Pakistan. En ollut niinkään kiinnostunut Kiinasta tai Intiasta, vaan muistan uutisia pienemmistä maista.  Nuo siis olivat aikoja, jolloin perheet istuivat uskollisesti puoli yhdeksän aikaan katsomaan iltauutisia, eikä kukaan peittänyt lasten silmiä sotien kauhuilta.

Rannela PunainenTerhi Rannela ei ota kantaa suomalaisten lasten kansainvälisyyskasvatukseen, vaan on kirjoittanut hienosyisen romaanin Punaisten kyynelten talo (Karisto, 2013) punakhmerien aikaansaamasta kansanmurhasta ja siitä selviytymisestä. Rannela vieraili n. kuukausi sitten kirjabloggaajien tapaamisessa Tampereella ja kertoi kirjoitusprosessissaan. Kirjan idea oli jäänyt hänen ihonsa alle lomamatkalla Kambodzassa hänen käytyään dokumentaatiokeskuksessa, jota pidetään entisen vankilan ja kidutuskeskuksen tiloissa. Paikkaa voisi verrata Auschwitzin museoon, mutta on ilmeisesti pääkallopuistoineen vielä järkyttävämpi. Ulkomaisia turisteja usein kiinnostavat teloitettujen vankien kuvat, ja kirjan kannen kuva on yksi suosituimmista, minkä ympärille pysähdytään pitkiksi ajoiksi.

Teoksessa on kaksi päähenkilöä, Chey Chan, entinen tekstiilitehtaan johtajatar ja esimerkillinen toveri, joka silti joutuu perheineen telkien taa. Pol Potin hirmuhallinto perustuu kuitenkin ydinperheen murtamisen ajatukselle, joten lapset riistetään vanhemmiltaan kouluikään mennessä sekä vankilassa että vapaudessa. Chey Chan on sellissä poikavauvansa kanssa eikä usko selviävänsä hengissä. Hänen tyttärensä Vanna on useammalla työleirillä, ja häntä kuljetetaan paikasta toiseen valehtelemalla, että tällä olisi uudessa paikassa toivo tavata vanhempansa. Vannankin toivo on murtumassa. Viimeisellä leirillä alkaa kiiriä huhu, että voittamaton punakhmerien armeija olisi kuitenkin murtumassa. Lasten näkökulmasta maailmanpolitiikka esiintyy taisteluna maissintähkistä ja villeistä kyyhkysistä, ja toivona perheen yhdistämisestä.

Rannela jakaa romaanin armollisesti kahtia: ensimmäisessä osassa pysytään tiukasti vuoden 1978 tapahtumissa, sodan viimeisissä kuukausissa, jolloin koko kommunistinen hallinto kääntyi toisiaan vastaan ja paranoia syveni äärimmäisyyksiin. Kerronta on tiivistä ja armotonta, eikä rivien väliin onneksi mahdu runoutta eikä muutakaan etnografista ihmettelyä. Toisessa osiossa ollaan vuodessa 2009, jolloin Vanna on jo nelikymppinen ja lähettämässä tyttäriään yliopistoon. Kolmekymmentä vuotta on se kipuraja, joka mahdollistaa naisen paluun lapsuuden kauhuihin. Hän lähtee matkalle etsimään kadotettuja sukulaisiaan ja totuuden sirpaleita vanhempiensa kohtaloista.

Kesä 2014 241Teoksessa kuvataan kauniisti tavallisten kambodzalaisten arkielämää ja sukupolvien erilaista muistia tapahtumista. Kansan köyhyydestä omaa tarinaansa kertoo lastenkoti, jonka kaikki asukkaat eivät olekaan orpoja, vaan jonne moni perhe lähettää lapsensa koulutettavaksi, kun varaa koulumaksuihin ei muuten ole. Kolmannen sukupolven edustaja onkin Vannan tytär Chanda, joka taistelee Särkyneen tytön kanssa luokan parhaimman oppilaan statuksesta ja paikasta apsara-tanssiryhmässä. Orpotytöille opetetaan vanhoja tansseja jo varainhankintamielessä, sillä ulkomaiset turistit jättävät orpokotiin isompia lahjoituksia nähtyään tyttöjen maagisen esityksen. Vanha korruptio ottaa valitettavasti nykyisyydessä uusia muotoja: esimerkiksi korkeita arvosanoja ei orpokodin koulusta tunnu saavan ilman dollareita. Lahjakkaidenkin tyttöjen on usein näissä oloissa helpompaa ajautua prostituutioon kuin taistella jatkokoulutuspaikasta. Rannela kysyy siis rivien välissä oivallisia kysymyksiä turismista elinkeinona ja länsimaisten turistien osasyyllisyydestä köyhyyttä ylläpitäviin mekanismeihin.

Anteeksianto nousee teoksen punaiseksi langaksi ja kantavaksi teemaksi. Vannan perheessä pohditaan, keiden vuoksi on aiheellista antaa anteeksi miljoonat tarpeettomat kuolemat. Vannan oma tausta on ristiriitainen ja hankala, olivathan hänen vanhempansa korkea-arvoisia punakhmerien kannattajia. Aviomiehen traumat tuntuvat vielä syvemmiltä. Kyläyhteisöt kokoontuvat näinä päivinä seuraamaan laajakankaille vielä elossa olevien punakhmerien oikeudenkäyntejä, eli harjoittavat kollektiivista suremista.

Olen lukenut ainakin yhden aiemman romaanin, jossa Pol Potin hirmuhallintoa käsiteltiin ja olen siitäkin blogannut (Kim Echlin 2009: Kadonneet). Teokset olivat ilahduttavan erilaisia rakenteeltaan ja kerronnaltaan, joten molemmat voi lukea rinnakkain ilman toiston pelkoa. Rannelan teos oli kieltämättä emotionaalisesti astetta raskaampi, mutta jos lukija selviää alkupuolen seikkaperäisistä kuulustelujen ja kidutuksen kuvauksista, hän saa loppuosassa yllättyä saamastaan täyteläisestä lähihistorian oppitunnista. Itseäni teos houkuttelee haaveilemaan Kaakkois-Aasian kierroksesta, mutta nojatuolimatkana tämä oli myös ikimuistoinen ja toivoa herättävä kuvaus.

Nuoret reppureissaajat, ennen Kaakkois-Aasian kiertueitanne lukekaa edes jotain matkakohteittenne poliittisesta historiasta. Pelkkä Madventuresien seuraaminen ei anna paljoa. Vaikka esim. Kambodzasta, Laosista tai Vietnamista ei ole olemassa isoa määrää yleistajuista kirjallisuutta, pieni vaiva lukemiston etsimiseksi kannattaa nähdä. Rannelan romaani on erinomainen johdatus sekä Kambozhan lähihistorian kipeimpään kauteen että paikalliseen nykykulttuuriin, ja tämän lisäksi kirjailija vielä jakaa lopussa käyttämänsä lähteet lukijoiden iloksi. Suosittelen tätä siis nuorille ja myös meille vanhoille, joilla on reaaliaikaisia muistikuvia (ei väliä kuinka hataria) yhdestä maailman verisimmistä puhdistuksista.

PS: Kansikuvan lisäksi aito lapsuuteni levynkansi 70-luvulta ja Rannelan esittelemä Peppi Pitkätossu khmerin kielellä.