Sortavalan asemalta muihin maailmoihin

MoisseinenSortavalaa oli salakuljetettava aseman tienoilta käpyjen ja soran muodossa. Rajalla taiteilija kenties jännitti, mitä tullivirkailijat sanoisivat hänen kokoelmistaan. Kenties kiinnijääntiä ei tapahtunut, sillä jäänteet olivat viime viikonloppuna esillä Tampereella, Annikinkadun runofestivaalin taidekioskissa. Hanneriina Moisseinen oli festivaalien nimikkotaiteilija, ja hänen tulevasta evakkoprojektistaan oli esimakua kahdessa näyttelyssä.

Olin itse jo ottanut förskottia katsomalla Selma Vilhusen dokumenttifilmin Laulu (2014), jossa Hanneriinan ja Suomen puolisen Vienan Karjalan viimeisen runonlaulaja Jussi Huovisen yhteisiä polkuja seurataan kahden ja puolen vuoden ajan. Elokuva kosketti minua syvältä, varsinkin musikaalisesti.

SAM_2538Kuinka tuollaisiin Karjalan-tuliaisiin sitten voi suhtautua? Moisseisen lähestymistapa sekä elokuvassa että taideteoksissa, sarjakuvissa ja animaatioissa, on sekoitus itkua ja naurua. Varsinkin Laulu-elokuvasta päällimmäisenä jäi mieleen Moisseisen ja Huovisen sydämelliset jälleennäkemiset, joissa naurettiin jotenkin ikiaikaisesti. ”Salakuljetettu Karjala”-teema onkin oivallinen sekoitus syvää kaipuuta ja itseironiaa. Mitä muuta vanhasta Sortavalasta voi olla jäljellä kuin soraa? Turistit ehkä käyvät kuvaamassa rappeutuneita funkis-taloja, ja ne joilla on oikeasti sukujuuret Suistamolla, saattavat löytää isoäitiensä synnyintilan tontilta navetan kivirakenteen. Festivaalin teema Syntyjä, syviä ainakin esiintyi Moisseisen teoksissa monimerkityksisenä ja hankalana.

Annikilla Hanneriina Moisseinen esiintyi myös osana lavaohjelmaa. Haastattelu vei ison osan ajasta, mikä tavallaan oli harmi, sillä hänen laulunsa oli niin alkuvoimaista. Kaksi vienankarjalaista laulua hän ehti esittämään, ja toisen (ilman kanteletta esitetyn) aikana olin positiivisesti ilmaistuna muissa maailmoissa.

SAM_2541Etnomeininki jatkui Wimme Saaren joikuesityksessä, joka jalostui loppua kohti luonnon äänien räiskyväksi imitaatioksi. Saari kertoi välispiikeissä ammentavansa eläimelliset soundinsa suoraan yleisöstä, eli me kaikki olimme hänelle ääni-informantteja. Yleisön mukanaolo oli miltei karnivalistista, mikä oli ihmeellistä koleana kesäiltana. Saaren performanssi oli kiinnostava yhdistelmä naurua ja henkisyyttä. Oli myös antoisaa kuunnella hänen saamenkielisiä spiikkejään, vaikka en niistä mitään ymmärtänytkään. Saamen puhuminen julkisesti eteläisessä Suomessa on aina myös jonkin tasoinen poliittinen teko – ainakin se toimii muistutuksena siitä, mitä menetämme, kun emme viitsi opiskella maamme alkuperäistä kieltä.

Moni meistä oli paikalla uitettuina kuikkina, mutta epämukava märkyys unohtui näiden esitysten aikana. Moisseisen ja Saaren esitykset olivat erinomaisessa vuoropuhelussa keskenään ja pohjustivat mahtavasti illan päätähden Mutabarukan entréeta.

Mutabaruka on erittäin tunnettu runoilija, muusikko ja poliittinen vaikuttaja ei pelkästään kotimaassaan Jamaikalla, vaan myös rastafarien, reggae-fanien ja postkoloniaalien intellektuellien parissa ympäri maailmaa (paikallisista kavereistani ainoastaan afrikkalaiset tunnistivat hänet, mutta hän onkin ollut iso idoli siellä varsinkin yliopistopiireissä). Olin itsekin lukenut hänen runojaan muutama vuosi sitten Kingstonin konferenssireissulla ja toiveikkaana odotin saavani kirjaan nimmarin. Mies ei kuitenkaan liikkunut festivaalialueella ennen esiintymistään, joten toiveeni ei toteutunut. Epäilen, että Mutabarukalla oli Tampereen vihmassa kylmä.

SAM_2545Mitään maailmantähden pönötystä ei esityksessä näkynyt. Hän tuli lavalle minuutilleen yhdeksältä ja veti shownsa taatusti yli ajan, juuriaan kunnioittaen paljain jaloin. Esitys oli sen verran magneettinen, ettei sen aikana muistanut ajan kulua. Mutabaruka ei vedonnut niinkään tunteisiin kuin aiemmat esiintyjät, vaan herätteli globaalin poliittisen tietoisuuden hermoja. Esityksestä tuli energisen vihainen olo – ei aggressiivinen, mutta toimintaan kutsuva. Kiinnostavalla tavalla tämän rastafari-elämäntavan vanhan viisaan esitys oli illan selväpäisin ja selkokielisin – ei hörhöilyä, ei turhaa nostalgiaa, eikä myöskään oman kulttuurin tai elämäntavan suitsutusta.

Uusimmat runot käsittelivät ruoantuotantoa, eläinsuojelua ja Afganistanin sotaa. Tämän lisäksi hän esitti muutaman jo lukemani runon, joka käsitteli dekolonisaatiota ja mustien poliittista tietoisuutta. ”Spoken word” tuntui luissa ja ytimessä lentoon lähtevänä biittinä. Alan gurunkin oli silti mahdotonta muistaa pisimpiä runojaan ulkoa. Pisin runo käsitteli eläinsuojelun tekopyhyyttä – mitä vihaisempi hän on jostain asiasta, sitä pidemmäksi biitti venyy.

Häpeäkseni tunnustan, että söin elämäni ensimmäisen KFC-aterian Kingstonin yliopiston läheisessä ruokalassa v. 2008. KFC:ssä olenkin käynyt tasan kolme kertaa: Kingstonissa, Reykjavíkissa ja Pietarissa. Kaikki outoja paikkoja kuluttaa amerikkalaista roskaruokaa. Ymmärrän hyvin Mutabarukan huolen kansansa ravitsemuksesta, sillä pienellä saarella oli yliedustus amerikkalaisia syöttölöitä. KFC:n rasvainen kana”popcorn” kun ei ole kanaa koskaan nähnytkään. Ja kun isoäitien ruoat unohdetaan, kansa menettää jotain olennaista muististaan.

Mainokset

Euroopan kirjalliset pyramidit

Jalonen pyramiditOlli Jalonen kirjoitti v. 2000 romaanin Yhdeksän pyramidia (Otava) vastaiskuna Euroopan kulttuuripääkaupunkihankkeelle, jossa Helsinki oli yhtenä kaupunkina. Tässä suomalainen suunnittelijatiimi, Silla, Valo ja Martti, ovat keksineet rakennuttaa pyramidit yhdeksästä eri elementistä yhdeksään kaupunkiin. Kirja kiinnosti minua lähinnä matkakirjana: olen mainituista kaupuneista käynyt vain neljässä (Bologna, Helsinki, Bergen ja Reykjavik), joten viisi muuta kaupunkia houkuttelivat (Krakova, Praha, Bryssel, Santiago de Compostela ja Avignon).

Kolmikon odysseia läpi Euroopan tapahtuukin tiukassa aikataulussa. Kaikkien hermoja koetellaan byrokratian lonkeroissa; lisäksi osassa kaupungeista hanke jää lähes kokonaan suuren yleisön huomiotta. Pahimmat byrokraattiset ansat tulevat eteen Brysselissä (savu) ja Helsingissä (jää); innokkaimmin kaupunkilaiset ovat mukana Prahassa (tuli) ja Bergenissä (lumi). Innovatiivisimmat projektit ovat Santiago de Compostelassa  ja Bolognassa. Santiagon valopyramidin tekoon on mennyt kymmenien peililasin hiojien työtunteja, mutta lopputulos on liian häikäisevä jo maaliskuun lempeässä auringossa. Bolognassa maan alle kaivettu aikapyramidi onnistuu yli odotusten, ja se onkin ainoa projekteista, jonka on tarkoitus jäädä pysyväksi matkailukohteeksi. Jalosen näkökulma ympäristö- ja käsitetaiteeseen jalostuu pitkin matkaa lempeäksi ironiaksi: välillä teosta lukee kuin tosi dokumenttia, välillä taas huomaa tulleensa ovelalla tavalla vedätetyksi.

Ehkä enemmän kuin arkkitehtuurista opin suomalaisten tavoista hoitaa projektejaan. Valo, projektin keksijä ja johtohahmo, on tyypillinen suomalainen tuppisuu, joka ei osaa kiittää alaisiaan isoistakaan ponnistuksista. Martin hän on palkannut Pohjois-Karjalan kortistosta ja Silla on henkensä pitimiksi tehnyt mainostekstauksia Väli-Suomen marketteihin. Valo luulee olevansa suuri hyväntekijä tyypit palkatessaan, mutta alaisilla on eri näkemys pomostaan. Viinaanmenevä, tuulellakäyvä Martti ottaa lopputilin Santiagon-keikan jälkeen, kun taas Silla sinnittelee loppuun saakka yrittäen kuitenkin vinkata pomolleen, missä mentiin  pieleen. Ylipäänsä tässä lennetään ympäri Eurooppaa tappotahtiin, ja joissain kaupungeissa aikaa tutustua lopputulemaan on vain tunti-pari.

Tihein tunnelma hetkisellä reissulla on tietysti Reykjavíkissa, jonka vesipyramidiin Valo ja Silla tutustuvat keskellä yötä virallisesta vastaanotosta myöhästyen. Kaupungin talvinen, kansoittamaton tiistaiyö tuntuu luissa ja ytimessä oikealta – ellei kaupunkiin saavu keskikesän karkeloiden keskellä, olo on aina kuin laskeutuisi ulkoavaruuteen. Valo kokee tarpeelliseksi uida hyisessä meressä monumentin ympäri – tästä koitoksesta hän selviää vain ”musta surma”-paloviinalla ja Sillan hellällä huolenpidolla. Romanssiosio on teoksessa ohuehko, mutta ehkä juonen kannalta koossapitävä voima. Kovin paljoa ei umpimielinen projektinjohtaja saa tunteistaankaan sanottua.

Karatolla (Otava, 2012), jossa seurataan samaisten henkilöiden ihmissuhdekuvioita ja pyramidin osien tuhoamisprojektia. Erikoiseen termiin karatolla viitataan jo pyramidikirjassa: se tarkoittaa talven kylmimpään aikaan poltettavaa roviota, jonka lämmössä voi nukkua ja selvitä hengissä. Karatollassa poltetaan jätepuuta, avohakkuista jäänyttä jätettä ja karahkoja, eli sillä on selkeä ekologinen funktio. Mielenkiintoinen metafora, eritoten projektitöiden kannalta. Jatko-osan voisin tämän reissun inspiroimana lukea, vaikka se ei olekaan saanut ylistäviä arvioita.

Tsaarinaikaisesta Helsingistä rakkaudella

s1927CPosti toi hauskan sarjakuvateoksen, Timo Mäkelän Emilin ja Sofin (Arktinen Banaani, 2005) palkintona Vanhan kirjallisuuden päivien kilpailusta Kansan Uutisten ja Satakunnan työn pisteeltä. Teoksessa on jopa kirjailijan henkilökohtainen signeeraus ja piirros, joka lisää lukuelämyksen syvyyttä. Sarjakuvakriitikkona olen melkein yhtä lapsenkengissä kuin esittävien taiteiden ja elokuvien, mutta teoksen aihepiiri kutsuu sanomaan muutaman sanan.

Tämä siksikin, että kohkattuani tänään sosiaalisessa medioissa kirjoista 15-vuotias poikani kommentoi lukevansa vain kirjoja, joissa on alle 20 sivua ja puolet kuvia. Emilissä ja Sofissa on 112 sivua, mutta se on selvästi kiinnostanut perikuntaani, sillä teos on vaihtanut asunnossa paikkaa usean kerran. Itse uskon sarjakuvien pedagogiseen voimaan, erityisesti, kun aiheina on historia ja kansainvälinen politiikka. Valitettavasti en itse ole visuaalisesti lahjakas, muuten olisin julkaissut jo muutaman sarjakuvateoksen.

Emil ja Sofi sijoittuu Helsinkiin vuonna 1909, sortokauteen, jolloin tsaarinaikaiset patsaat eivät enää saaneet keskivertokansalaisilta kunnioitusta. Tapaamme Pietarista Helsinkiin tulleen Sofi Jossalianin, köyhän alastonmallin, joka poseeraa nimeä saaneelle Risukoskelle, joka ei tunnu muuta maalaavan kuin alastomia naisia. Sofin tausta on arvoituksellinen, hän vaikuttaa varattomalta nuorelta neidolta, joka kulkee kaupungilla kaikkina vuorokauden aikoina paljain päin välittämättä maineestaan.

Seurapiirineidot ja rouvashenkilöt taas peittävät päänsä hienoihin hattuihin, joiden muoti on vuonna 1909 suurikokoinen. Signe on hattupäinen neito, joka hylkää rakastettunsa Emilin lähteäkseen Ranskaan opiskelemaan kuvataiteita. Miehen läsnäolo kuulemma pilaisi oleskelun tai ainakin tekisi siitä erilaisen kuin mihin hän tähtää urallaan. Rakastetun lähdettyä Emil törmää Sofiin ja viettää tämän kanssa ikimuistoisen yön. Emil ei kuitenkaan tiedä, että samana yönä Sofin työnantaja taiteilija Risukoski tyrkätään Kolera-altaaseen ja tämä hukkuu. Rouva Jossaliani, joka ei tapahtumien aikana ollutkaan neiti, kuten hän väitti, palaa vuosikymmenien päästä etsimään itsestään maalattuja tauluja ja kertomaan taidekauppiaille niiden taustasta.

Teoksen charmi ei ole monimuotoisessa mustasukkaisuusdraamassa, vaan kuvien magiassa ja ajan hengessä. Kiinnitin eniten huomiota kadunnimien muutoksiin, eli kuinka Antinkadusta tuli Lönnrotinkatu ja Heikinkadusta Mannerheimintie. Ullanlinnan vastineesta Ulriikaporista tykkään erityisesti. Mäkelä informoi meitä vanhoista rakennuksista kuten rautatieasemasta ennen Eliel Saarisen piirtämää jugendrakennusta v. 1918. Upein teoksen rakennus on Eiran sairaala, jonne Emil päätyy toipumaan asemalla saaneistaan vakavista ampumahaavoista. Tämän talon olen ohittanut kymmeniä kertoja ulkoavaruudellisissa sfääreissä kirmaillen.

Teos muistuttaa minua toisesta samantyylisestä sarjakuvaromaanista Ville Rannan Kajaanista (Asema, 2008), jossa seurattiin Elias Lönnrotin outoa aikaa lääkärinä pitäjässä, jossa viina virtasi ja naisiakin riitti, mutta Lönnrot vakavasti harkitsi tämän Babylonin jättämistä pakenemalla Venäjälle. Rannan teoksessa oli vielä enemmän kansallisromanttisia kierroksia, mutta molemmat teokset avaavat samaa rajankäynnin problematiikkaa ansiokkaasti ja taiteen lajia kunnioittaen.

Kerään vastaavia teoksia tulevaa opetusta silmälläpitäen, parikymppisille suomalaisille nuorille ja maahanmuuttajille. Koen genren erinomaisen raikkaaksi ja pedagogisesti vaihtoehtoiseksi.

Tyrvään vieraanvaraisuudesta

009Olen jo vuosikausia yrittänyt ängetä itseäni Vammalan Vanhan kirjallisuuden päiville, mutta jotenkin pääseminen julkisilla lähialueen maaseutupitäjään on tuntunut mahdottomalta. Sastamalassa olen takavuosina seikkaillut Karkussa, samalla VR:n yhteydellä kuin minkä otin tänäänkin, mutta olin silloin kyläilemässä, en turistina. Samaa ratayhteyttä olen seilannut matkalla siskon luo Poriin, mutta pysähtyminen Vammalassa ei silloinkaan ole ollut agendalla. Nyt aukko sivistyksessä on paikattu.

Sastamalan seudulla on yllättävän monipuolista nähtävää, mutta turismin huippusesonki keskittynee muutamiin kesäjuhliin, joista Vanhan kirjallisuuden päivät ehkä tunnetuin. Olin läsnä päivillä vain kolmisen tuntia eikä aikeenani ollut ostaa mitään, vaan kuunnella esityksiä. Esittelytiloissa, varsinkin Sylvään koulun pihalle pystytetyssä näyttelyteltassa, oli lauantai-iltapäivänä niin tiivis tunnelma, että vannoutunutkin bibliofiili meinasi pökrätä. Ymmärsin, että antikvariaattien pisteet ovat festivaalien ”itse asia”, joiden vuoksi monet matkustavat paikkakunnalle kaukaakin. Itse en ole antikvariaattifriikki; käyn sellaisissa vain muutaman kerran vuodessa ja poistun usein tyhjin käsin tai etsimäni täsmäteos taskussa. Kun itse asun kotikutoisessa antikvariaatissa, en enää jaksa innostua sotkuisista ja tunkkaisista kirjahyllyistä kaupallisella sektorilla. Eli päivien kävijäksi olin erityisvaikea tapaus – en päässyt täysillä sisään myyntikojujen tunnelmaan. Ostin vain SKS:n pisteestä ”sian säkissä”, eli yllätyskassin, jonka sisältöä pengon nyt täpinöissäni.

004Paras esitysformaatti päivillä oli Annikin runofestivaalien järjestämä runoklubi koulun pienessä Mediateekissä. Intiimiin tilaan mahtui maksimissaan viitisenkymmentä kuulijaa, joten paikat täyttyivät tulijajärjestyksessä ja monet jäivät ulkopuolelle. Itse kuulin ”suomalaisen beat-runouden isän” Pekka Kejosen ja Tampereen filharmonian muusikko Teppo Hauta-ahon performanssin, jossa Kejonen lausui provokatiivisia sanoja kirjoittamisesta ja lukemisesta ja Hauta-aho komppasi klassisella kontrabassolla. Sanojen ja musiikin yhdistelmä oli varsin maaginen ja yleisö haltioissaan.

Päivien kävijämäärä on loistava uutinen suomalaisen kirjallisuuden tulevaisuudelle. Mitä erilaisempia kirjallisuuspäiviä ja kirjamessuja tarvitaan, ja mieluummin lähden tungeksimaan luonnonläheisen pikkupaikkakunnan koululle kuin urbaaniin messuhalliin. Sastamalan kaupungille, seurakunnalle ja muille toimijoille annan erityiskiitoksen toimivista järjestelyistä: tietoa taajaman muista palveluista jaettiin vuolaasti ja meitä autottomia autettiin ilmaisella kuljetuksella asemalta päiville ja muihin kohteisiin. Uskoisin, että paikallista väkeä oli myös vieraina tuhatpäin, sillä olin kuulevani erityisesti vanhemman väen suusta eksoottista tyrväänmurretta. Kotiinlähtiessä näin Poriin menevällä laiturilla enemmän väkeä kuin Tampeeen suuntaan lähtevällä, eli tapahtuma saattaa olla enemmän satakuntalaisten suosiossa.

017Reissun kohokohta itselleni oli vierailu taajaman ulkopuolella sijaitsevaan, 1500-luvun alussa rakennettuun Pyhän Olavin kirkkoon, jonne en olisi välttämättä jaksanut Vammalan keskustasta eestaas kävellä. Jo kirkon ympäristö oli niin seesteinen ja silmää hivelevä, että sinne olisi voinut jäädä runoilemaan ja maalailemaan tuntikausiksi. Kirkkotarhaan ja sen ulkopuolelle olikin strategisesti sijoitettu retkipöytiä esim. lapsiperheiden pikniktarpeita ajatellen. Kirkon dramaattisesta historiasta en ole tainnut aiemmin kuullakaan, ja siksi sen sisältä löytynyt nykytaide, Kuutti Lavosen freskot ja Osmo Rauhalan alttarimaalaukset, tulivat tälle turistille jymy-yllätyksenä. Opastus oli niin osaavaa ja perusteellista, etten ehtinyt sitä täysin loppuun asti kuulemaan paluukyydin jo tullessa. Erityisen paljon minua auttoi alttarimaalausten symboliikan avaaminen, sillä en olisi ensi näkemällä osannut yhdistää esim. kahden norsun symboliikkaa Aatamin ja Eevan syntiinlankeemukseen.

Sastamalan seudun muutkin kirkot kiinnostavat, erityisesti Pyhän Marian kirkko, joka on Olavinkin kirkkoa vanhempi, 1400-luvulta ja jonka esineistö on osittain säilynyt. Siellä järjestetään loppukesästä gregoriaanisen kirkkolaulun festarit. Kirkkokierrosten suurkuluttajille, jollaiseksi en itseäni vielä tituleeraa, on tarjolla opastettuja tai omatoimisia n. 20 km mittaisia kirkkovaelluksia Karkun kylästä Vammalan keskustaan, joista saa lisää tietoa Wanhan-Harsun kotimuseolta: http://www.wanhaharsu.com/. Museolta saa innokas vaeltaja mukaansa opaskartan, rukouskortin, vettä ja leipää. Jos ei siis vielä koe itseään Santiago de Compostela-kuntoiseksi, voi startata näiltä vaatimattomammilta rasteilta. Mystistä, meditatiivista tunnelmaa voin luvata jo yhden rastin suorittaneena.

St. Michel

016Juhannusaatonaattona piti päästä piipahtamaan Mikkelissä, sillä pyhinä en olisi päässyt sen taidemuseoon katsomaan kuvitustriennaalia. Koolla oli 39 eri-ikäisen ja taustaisen kuvittajan töitä, osa heistä maailmanmainetta niittäneitä. Näyttely oli monipuolinen, humoristinen, futuristinen ja joka suhteessa sydäntä sekä älyä lämmittävä. Taiteilijoista tiesin etukäteen tasan kaksi, Tiina Pystysen ja Ville Tietäväisen, mutta nyt suomalaisen nykykuvituksen ja graafisen suunnittelun tietämykseni kasvoi kertaheitolla. Pidin enemmän perinteisiä tekniikkoja hyväksikäyttävistä töistä kuin tietokoneella tehdyistä, ja jostain syystä mieleeni jäi erityisesti kuvituskilpailun toisen sijan voittaneen Anna Emilia Laitisen (s. 1983) lastenkirjakuvitukset. Laitisen maantieteelliset intressit alkoivat kiinnostaa erityisesti: hän on etsinyt kuvilleen inspiraatiota Islannin maaseudulta ja julkaissut iki-ihanan lastenkirjan Italiassa. Laitisen tuotantoon voi tutustua hänen kotisivuillaan: http://www.annaemilia.com/index.html.

009Näyttelyn kansainvälinen tähti on brittiläinen Chris Haughton, joka tunnetaan mm. värikkäistä lastenkirjoistaan ja reilun kaupan aktivismista. Mainostetut näyttämötaiteelliset lastenkirjat eivät ehkä olleet minulle niin silmiä avaavia kuin väitettiin, mutta pidin paljon hänen yhteiskunnallisista animaatioistaan (esim. paperittomien siirtolaisten apuprojektin kampanjavideosta) ja Node-mattoprojektista, jossa vierailtiin Nepalin reilun kaupan mattotehtaalla. Itsesuunniteltu pikselimatto on mm. loistava lahjaidea, mutta ottaisin sellaisen mielelläni ihan itsellenikin. Tästä nousi taas syy piiskata itseään bloggaamista vakavampaan kirjoittamiseen; noita mattoja kun ei työttömyyskorvauksella tai matalapalkoilla tilailla.

Taidemuseon tuleva antikin kiinnostaa: loppuvuodesta on esillä Samuli Heimosen (s. 1976)  ja Kalle Hammin (s. 1969) töitä. Heimonen on mökkipaikkakunnallamme Kangasniemellä vaikuttava paljon palkittu, suurten pintojen unenomainen maalari, kun taas Hammin tuotannossa kiinnostaa muukalaisuuden teema. Museossa oli myös ihana lastennurkka ja kohtuukiinnostava kauppa. Viihdyin siellä paremmin kuin esim. Tampereen taidemuseossa, jonne eksyn ehkä vain kerran viidessä vuodessa.

Olen asunut Mikkelissä 70-luvulla 2-5-vuotiaana kahdessa lähiössä, Emolassa ja Rokkalassa. Muistikuvani kaupungista ovat hajanaisia: parhaiten muistan torin ja sen kuuluisat Viipurin rinkelit, kaupunginkirjaston ja idyllisen puutalon kaupungin keskustassa, jossa olin päivähoidossa. Toisen kotimme, Rokkalan tornitalon, ohi ajoimme tällä reissulla: sieltä muistan erityisesti sähkölakon eli sen öljykriisin aikaisen säännöstelyjakson, jolloin usein vietettiin iltoja pelkässä kynttilänvalossa. Poltin tietysti hiukseni. Muistan myös steariinikuvat, joita opin tekemään sanomalehtileikkeistä steariinia niiden päälle valuttamalla. Erityisen kivoja luomuksia tuli sarjakuvista. Hissin oltua lakossa myös lukutaitoni kasvoi eksponentiaalisesti, sillä muistan opetelleeni ulkoa koko kerrostalon asukkaiden nimet ovikylttejä tavaamalla. Rokkalan lähiössä sain liikkua kaikki illat ilman valvontaa, ja opin tuntemaan erityisesti lähikauppojen kassat, joista yhtä pelkäsin niin paljon, että siirsin minimaaliset ostokseni (yleensä äidin kysymän maitopurkin) läheisestä Osuuskaupasta kaukaisempaan E-markettiin.

Mikkeliin paluu ei herätä minussa villiä muistojen tulvaa, sillä emme palanneet sinne perheenä välivuosina kuin aniharvoin. Siitä seuraavaan asuinpaikkaan, Keski-Suomen Suolahteen taas liittyy sellainen muistojen virta, että niistä romaanin julkaisu tuntuu pakottavalta tarpeelta. Verrattuna moniin vastaavan kokoisiin pienempiin kaupunkeihin Mikkeli kuitenkin vaikuttaa hyvin hoidetulta, kultturellilta ja elävältä- nimenomaan urbaanilta ympäristöltä, jonka kaduilla ei näe traktoreita kuten joissain sitä isommissakin mestoissa. Historiallisuus on läsnä keskustan kaduilla, kaupunkikuvaa ei ole 1970-luvulla pilattu armottomalla tuhoamisvimmalla. Suurempaa angstia olen kokenut mm. Porissa ja Joensuussa; Mikkeli on vähintään yhtä charmantti kuin Hämeenlinna, vaikka siellä ei olekaan keskiaikaista linnaa.

Mikkelin seudun turismi näyttää kukoistavan tänä päivänä. Erityisen kiinnostavia kohteita olisivat sen lähistön kartanot romanttisine majoituksineen ja lähiruokahankkeineen. Keskustan kahvila- ja baaritilanne vaikutti myös lupaavalta; valitettavasti hyisen kylmänä kesäpäivänä terassielämä ei houkutellut. Etelä-Savon kartano- ja sukututkimusreissulle tarvitsisin hyvin kärsivällisen ja joustavan autokuskin, joka jaksaisi kuunnella 1700-1800-luvuille ulottuvia spekulaatioitani ja paksumman lompakon kuin normaalille ulkomaanmatkalleni, sillä suurin osa alueen ihanuuksista on suunniteltu keski-ikäisille ja sitä vanhemmille, ylemmän keskiluokan kulutustottumukset omaavalle hedonistiselle turistille.

Taidematka maailman ympäri

gauguin_nave-moeMinulla jäi Mario Vargas Llosan tuotantoon draivi päälle joulunaikaisen ensi kosketuksen kautta. Seuraavaksi työn alle asettui miehen myöhempään tuotantoon kuuluva Paratiisi on nurkan takana (2003, suom, 2005), joka on laajuudeltaan aivan eri luokkaa kuin Äitipuolen ylistys. Teos nimittäin käsittelee Paul Gauguinia ja hänen espanjalais-perulaista isoäitiään Flora Tristania, joiden molempien uskomattomat elämät asettuvat tässä teoksessa kiinnostavaan ristivaloon. Vaikka teos on kirjoitettu romaanin muotoon, siitä voi nauttia myös (ilmeisen perusteellisesti tutkittuna) elämäkertana. Tässä on kaksi tulisieluista uudistajaa, joiden toiminnan motiivit vetivät heitä täysin eri suuntiin: anarkistis-sosialistista työväenliikkeen aktivisti Floraa yhteisen hyvän edistämiseen ja omasta etuoikeutetusta taustasta luopumiseen, ja tyttärenpoika Paulia taiteellisen uudistuksen lisäksi hedonistiseen, individualistiseen elämäntapaan, seksuaalisiin kokeiluihin ja ympäröivän yhteiskunnan moraaliarvojen kumoamiseen.

Feministilukijaa varmasti kiehtoo enemmän Floran hahmo kuin Paulin, hänen huikea odysseiansa Peruun pakoon aviokriisiä ja mustasukkaista eksää, jonka vaiheissa on monia yllättävän moderneja piirteitä. Floran huoltajuustaistelu jatkuu Pariisin oikeussaleissa vuosikausia sillä aikaa, kun lapset ovat välillä maaseudulla imettäjällä huostassa, välillä sisäoppilaitoksissa. Aikuiseksi elää vain tytär Aline, Paulin äiti, joka hänkin Floran lailla kuolee nelikymppisenä. Floran maankiertolaiselämä ympäri Ranskaa työväenyhdistyksien perustajana on monessa suhteessa jopa Paulin Etelänmeren reissuja riskaabelimpaa, vaikka rakkausseikkailuja tällä on vähän. Taistelujen nyanssien ymmärtämiseksi moni joutunee kaivamaan lisää tietoa eri liikkeiden taustoista – minullekin, entiselle politiikan teorian lukijalle, eri liikkeiden kytkökset toisiinsa jäivät hieman hämäriksi. Kirja kuitenkin valottaa ansiokkaasti esim. ranskalaisen kommunistisen ajattelun historiaa ennen Marxia ja erityisesti kommunistien ja anarkistien utopistisia visioita, joihin lähestulkoon kaikkiin tuntui kuuluvan vapaa rakkaus. Puritanistinen Flora kävi kamppailua vapaan seksin (mies)ideologeja vastaan, vaikkakin ehti ennen kuolemaansa kokea ainakin yhden toverittaren lihallisen rakkauden.

Paul Gauguinin elämäkerrassa keskitytään keski-iän maaniseen luomisvaiheeseen ja syfiliksen aiheuttamaan terveyden hiipumiseen. Tarina on monessa suhteessa irvokas, siinä korostetaan Gauguinin ruumiillisuutta ja loputonta himoa Etelämeren saarten teinityttöihin. Kymmenen vuoden aikana hänellä ehtii olla jopa kolme nuppurintaista vahinea (vaimoa), jotka tulevat ja menevät mielensä mukaan. Vaikka paikalliset lääkärit ovat huolissaan Gauguinin elostelusta tyttöjen kanssa tartunnan leviämisen vuoksi, ei miestä saada aisoihin eivätkä tytöt lopeta parveiluaan miehen erikoisen patsas- ja eroottisten valokuvien kokoelman ympärillä. Tahitin ja sen ympäröivien pikkusaarten maorikulttuurin kuvaus on tässä kiehtovaa, erityisesti tutkimusmatkat ”kolmanteen sukupuoleen”. Gauguin ihaili tahitilaisten estotonta seksuaalisuutta ja sallivuutta, kokien vetoa myös kukkasin koristeltuihin nuoriin miehiin. Tämä nousi Gauguinin maalauksissakin keskeiseksi teemaksi, ja ”villi-ihmiseksi” itseään tituleeraava maalari löysi maorien sukupuolijärjestelmästä enemmän järkeä ja mielenrauhaa kuin oman kulttuurinsa normeista. Samalla Vargas Llosa näyttää kolonialismin nurjaa puolta, ranskalaisten, muiden eurooppalaisten ja kiinalaisten taistelua vähäisistä resursseista ja kauppamonopolista. Seksuaalinen vallankäyttö oli olennaisena osana suurempaa riistokuviota. Gauguinin paaria-asema paikallisessa yhteisössä korostuu korostumistaan, varsinkin siinä vaiheessa, kun hän paikallisen kielen taitoisena alkaa neuvoa maoreja virkavallan vastustamisessa.

Ranskan, Etelä-Amerikan ja Etelämeren lisäksi tässä seikkaillaan ainakin Britanniassa ja Tanskassa. Gauguinin avioliittoa ”Viikingin” eli tanskalaisen Mette Gadin kanssa verrataan hänen pakkomielteisiinsä tummahipiäisistä naisista. Gauguin asui myös muutaman vuoden anoppilassaan Kööpenhaminassa, mikä oli taiteilijalle onnetonta, köyhää aikaa. Vaimon suku kirjaimellisesti hääti vätyksen pois maasta, ja paettuaan takaisin Gauguin sai mukaansa yhden viidestä lapsesta elätettäväksi. Lapsi pantiin vaatimattomaan täyshoitolaan, jonka maksuja taiteilija yritti raapia kokoon liimaamalla julisteita valopylväisiin. Sekä Floritan että Paulin lapsista osa menehtyy jo nuorina, eikä vanhemmuus merkitse kummallekaan paljoa. Perheet elävät hajaantuneina eri maihin ja välillä kirjeenvaihtokin tyrehtyy.

Valitettavasti käännöksessä on paljon painovirheitä ja muita huolimattomuuksia. Kerrontatekniikassa toisen ja kolmannen persoonan vaihtelu kerrottaessa samasta henkilöstä saman kappaleenkin sisällä ei ainakaan tunnu luontevalta ratkaisulta suomen kielellä – Llosa siis sinuttelee ja puhuttelee henkilöitään runsaasti, kysyen heiltä kysymyksiä toiminnastaan. Tämä voisi toimia, jos persoonamuodot eivät sekoittuisi jatkuvasti.

Toinen ongelma liittyi maalausten ja taiteilijan työn käsittelyyn. Mielestäni Vargas Llosa kuvaa taitavammin Floritan poliittista työtä kuin Gauguinin luomisvoimaa. Maalausten taustojen kartoittamisesta ei tässä synny sellaista ”elävän taulun” illuusiota kuin monista muista taiteilijaelämäkerroista. Väreillä ei leikitä, eikä maalaamiseen uppouduta kielen tasolla. Ehkä Vargas Llosa ei tietoisesti halunnut lähteä paisuttamaan maalausten aistillista puolta, vaan kuvaa niiden syntyä kaikessa raadollisuudessaan. Kuvaus Gauguinin ja Vincent van Goghin suhteesta ja yhteiselosta Bretagnessa on ehkä taiteilijaelämän kuvauksista mieleenpainuvin – tässäkin siis päästään kuuluisaan korvansilpomisepisodiin.

Absinttia teoksessa juodaan loppua kohti melkein kolpakoista, sillä Gauguin kärsi kivuliaista säärihaavoista, ja tarvitsi kirkasta viinaa ja opiaatteja selviytyäkseen illoistaan ja öistään. Näistä viinanhuuruisista tunnelmista Floritan kertomus antaa hyvää kontrastia ja välimatkaa – kahden elämän ja aikakauden rinnakkain käsittely antaa molemmista enemmän. Kaiken kaikkiaan tämä maailmanympärysmatka oli huikea ja yllättävän helppolukuinen. 1800-luvun maailmanhistorian, sosialismin ja kolonialististen suhteiden vetävänä kertauksenakin tätä voi lukea, taatusti pitkästymättä.

Ylistyslaulu ruumiinosille

Tizian_096Joulupukki toi teoksen, johon en olisi ehkä omin avuin törmännyt, Mario Vargas Llosan Äitipuolen ylistyksen (1988). Hyllyssäni on Llosan toinen ”viihteellisempi” teos Julia-täti ja käsikirjoittaja lukemattomana – tämä ilmeisesti pohjautuu Llosan ensimmäisen avioliiton kokemuksiin, jonka julkaisusta suivaantuneena ex-vaimo kirjoitti kostokirjan takaisin. Vargas Llosan poliittisemmista teoksista en vielä tunne yhtään, ja hänen Nobel-voittonsakin olen kevyesti ohittanut – ehkä vuonna 2010 en ehtinyt lukea maailmankirjallisuuden klassikkoja, kun piti vääntää tosissaan draamaa. Vargas Llosan henkilöhistoria ja sekaantuminen Perun politiikkaan markkinatalouden puolustajana vaikuttavat mielenkiintoisilta. Hänen täytyy olla synnyinmaassaan ristiriitainen hahmo, vasemmistointellektuellien suosikki-inhokki. Vanhoja päiviä hän viettääkin toisessa kotimaassaan Espanjassa.

Äitipuolen ylistys kertoo varakkaasta limalaisesta uusioperheestä, jossa isä ja poika himoitsevat kummatkin samaa naista, isän toista vaimoa Lucreciaa. Romaani on rakennettu kuuden maalauksen ympärille, joissa kaikissa kuvataan ruumiillisuutta radikaalisti erilaisista perspektiiveistä. Samoin romaanissa vaihtelevat viattomat, irstaat, pyhät, arkiset, konkreettiset ja abstraktit näkökulmat lihallisuuteen, ruumiillisuuteen  ja aistillisuuteen. Keskiössä on isän, don Rigoberton, äitipuoli Lucrezian ja poika Alfonson halut, joita tutkitaan tavanomaisen moraalin ulkopuolelta. Eroottiseksi romaaniksi teos on ainakin kekseliäs ja moniääninen, tosin siitä on luettavissa muitakin tasoja, uskonnollisia, (perhe)poliittisia, taidekriittisiä.

Minua teoksessa kutkutti eniten Vargas Llosan tapa kuvailla don Rigoberton salaisia peseytymisrituaaleja, sillä tunnen reaalimaailmassa erään henkilön, jolle peseytyminen on melkein yhtä pyhää kuin tälle romaanihenkilölle. Don Rigobertolla on määrätyt päivät eri ruumiinosille, kuten nenälle, korville ja varpaille. Erityisen hartaasti hän suhtautuu myös joka-aamuiseen paskomiseen, jota hän pitää henkilökohtaisena ripittäytymisenä. Kiillottamalla kehoaan hän valmistautuu jokaöiseen hurmioon uuden vaimonsa kanssa, eikä hän tiedä mitään parempaa viihdykettä kuin valmistautuminen lihalliseen yhteyteen. Vaikka don Rigoberto on varakas mies, hän ei tunnu harrastavan rikkaille tyypillisiä asioita, vaan lähinnä eroottisen kirjallisuuden keräilyä ja naimista. Teos onkin erinomainen tutkielma erotomaniasta ja elämän käpertymisestä neljän seinän sisälle yksityiseen maailmaan, jossa ihminen unohtaa kansallisuutensa ja muut poliittiset sidokset. Olisiko tämä kommentaari elämästä autoritäärisessä sotilasvaltiossa, missä julkiset ilot ja mielenilmaisut ovat kiellettyjä?

Romaanin kuvasto ja intertekstuaaliset viitteet ovat enemmän eurooppalaisia kuin latinalaisamerikkalaisia. Tässä luetaan hollantilaisen Johan Huizingan esseitä, nuuhkitaan mätiä omenia Friedrich Schillerin kanssa ja palvotaan Artemista ja Dianaa. Välillä hätkähdän, kun tarina poukkoaa eurooppalaisista dekadenteista eroottisista huuruista takaisin perulaiseen todellisuuteen, jota lähinnä edustaa perheen palvelijatar Justiniana. Justiniana perheen kolmiodraaman todistajana edustaa romaanissa ainoaa ”tolkun ääntä”, joka yrittää tasapainoilla isännän, emännän ja pilalle hemmotellun pojan vaatimusten välillä. Olisin ehkä nauttinut teoksesta enemmän, jos perulaista arkea olisi kuvattu tarkemmin, mutta uskon näin tapahtuvan Vargas Llosan muissa teoksissa.

Positiivinen lukukokemus rohkaisee minua taas vilkaisemaan kirjahyllyni vaatimatonta Latinalaisen Amerikan osastoa,  teoksia, joista en ole saanut luettua suurinta osaa ainakaan loppuun. Borgesin ja Garcia Marquezin kanssa olen viettänyt vain vähän aikaa, Isabel Allenden teokset keräävät pölyä, on siellä jokunen brasilialainenkin nide. Runouttakin löytyy. Mantereista ainoastaan Australasian kirjallisuutta tunnen huonommin kuin Etelä-Amerikan, ja molempien kohdalla tilanne on häpeällinen.

Kuva: Tizian Vecelli: Venus ja urkujensoittaja