Sokean satakielen perspektiivistä

Tiesin, että palaisin Ellen Thesleff-kirjallisuuden pariin luettuani Kati Tervon haikeankuulaan  Iltalaulajan (Otava, 2017). Mutta asialla ei ollut kiirettä. Vuoden sisällä on ilmestynyt kolme teosta Thesleffistä, eli eletään varsinaista kaunokirjallista Thesleff-renessanssia. Tänään eteeni pompsahti Pirkko Soinisen fiktiivinen päiväkirjaromaani Ellen (WSOY, 2018), joka keskittyy Thesleffin Firenzen-matkoihin vuosina 1894-1939. Neljäkymmentäviisi vuotta kaipuuta ja elettyä elämää, kaksitoista pitkää matkaa, osa pysyvämpää asumista, eli Firenze oli Thesleffin toinen tai kolmas koti Helsingin ja Ruoveden Muroleen kylän rinnalla.

Kirja on tiivis, alle 200 sivua, ja päiväkirjamerkinnätkin paikoitellen kryptisiä. Kirjan alussa oli hämilläni merkintöjen luurankomaisuudesta ja vähäisyydestä, ja koin vahvasti tarvitsevani enemmän lihaa luiden päälle kertomukseen. Lukijan on jo tiedettävä Thesleffin elämästä suht paljon, jotta tarina alkaa kunnolla rullata. Itse olen ainakin lukenut hänen elämäkerrastaan sen, mitä internet tarjoaa – en ole vielä lukenut vasta ilmestynyttä kolmatta teosta Hanna-Reetta Schreckin Minä maalaan kuin jumala (Teos, 2017). Se todennäköisesti ilmenee polulleni pian, ja kiinnostaa ehkä näistä kolmesta eniten.

Kirjassa on huikeita tunnelmakuvia, ja Soininen selvästi keskittyy Ellenin persoonan introverttiin, ihmismassoja karttavaan puoleen. Yksinäiset kävelyretket Fiesolen kukkuloille aamu-usvan aikaan edustavat sitä parhautta, mitä itsekin olen Italian-reissuiltani etsinyt, mutten vielä aamu-unisena laumasieluna tavoittanut. Teos on paikoitellen huikean aistillinen ja runollinen, ja Soininen onnistuu usein tiivistämään tunnelmansa yhteen lauseeseen, kuten tämä tutkielma taitelijan äidin vanhenemisesta: ”Äidin hiukset ovat lakastuneet maitohorsmat, kiharaista harmaata valoa.”

Taiteilijan perhe on kertomuksen keskiössä, ja vasta toista viulua soittavat ystävät ja Ellenin elämän suuri rakkaus, teatteritaiteilija Gordon Craig. Gerda-sisko on uskollinen matkakumppani, jonka kanssa asuminen sujuu yllättävän hyvin. Rivien välistä luen, että Gerda ilmeisesti asui Italiassa Elleniäkin pidempiä jaksoja, elättäen itseään välillä keramiikkataiteilijana, välillä lääkintävoimistelijana (eli tämän päivän kielellä fysioterapeuttina). Kahden naimattoman siskon yhteiselosta on pohdintoja monessa kohdassa, ja yhteinen seikkailu päätyy koskettavasti lapsenomaisiin hiekkaleikkeihin sodan aattona 1939.

En voi välttää vaikutelmaa, että tämä teos on vahvasti toisen introvertin runosielun tulkinta Ellenin matkoista – ja tulkintana yhtä legitiimi kuin sosiaalisempi luenta. Toisaalta jäin eniten kaipaamaan runsaampaa kerrontaa hänen illoistaan muiden pohjoismaisten taiteilijoiden kanssa, ja varsinkin ajastaan, jonka hän vietti rakastettunsa Craigin luomassa kokeellisessa teatterissa Arena Goldonissa, jossa oli myös tilaa kuvataiteen tekemiselle.

1910-luvulla ei ollut käsitettä ”polyamoria”, ja olen kiitollinen Soiniselle, ettei hän revittele tällä teemalla. Ellen ei elätä suuria toivoja miehen suhteen, jolla on lapsia kolmen muun taiteilijanaisen kanssa ympäri Eurooppaa, ja joka aina tuntuu löytävän jostain itseään varakkaamman elättäjän. Suhde painottuu työtoveruuteen ja ystävyyteen, eikä Ellen lopulta koe katkeruutta miehen suhteen, onhan tämä vanhemmalla iällä järjestänyt tälle mahdollisuuksia taulujen näkyvyyteen Ison-Britannian gallerioissa, jopa kuuluisassa Victoria & Albert-museossa.

Luulen, että kirjasta jää vahvimmin mieleen lintuteema, eli italialaisten harrastama julma eläinrääkkäys, jolle Ellen oksentelee sitä havaitessaan. Firenzen toreilla myytiin aikanaan sokeutettuja lintuja lemmikeiksi, koska sokeiden lintujen uskottiin laulavan puhtaammin kuin näkevien. Thesleff pelastaa yhden satakielen ja tarjoaa tälle avoimen häkin asuntonsa ikkunalaudalla, mutta lintu pysyy häkissään kuukausia ennen kohtalokasta lentoaan. Myöhemmin äitinsä 60-vuotisjuhlilla Ellen tilaa vahingossa koko seurueelle kauhujen lintupataa, joka on koristeltu pikkulintujen ruhoilla. Kulttuuriero suhteessa eläinten pitoon ja kulinarismiin on suuri, eikä taiteilija pysty sitä millään järjellä kohtaamaan. (Olisiko niin, että itsekin olen juuri Italiassa nähnyt ällöintä eläinten kauppaa ikinä, eli elävien, neonvärjättyjen pääsiäistipujen myyntiä 1990-luvun loppupuolella – juuri Firenzessä?)

Pidin kirjan tunnelmallisuudesta ja vahvoista tuokiokuvista paljon, ja varsinkin kulttuurihistoriallisesti se on varsinainen aarreaitta. Matkakuumeen lievittäjänä teos on toivoton, koska ainakin minussa se herätti suurta halua katsoa jo tuttua kaupunkia uusin silmin – Ellenin värikylläin lasein. Osaan kappaleista kaipasin lisää substanssia, tai jäin miettimään, olisiko ollut järkevämpää keskittyä joihinkin matkoihin vahvemmin ja jättää joitain raportoimatta kokonaan, koska jotkut matkoista toistivat itseään.

Päädyin kirjaa lukiessani googlaamaan kaikenlaista olennaista Firenzestä – kuten Thesleffin lempiravintolan Lapin ruokalistaa. En tiedä, onko samasta Lapista kyse, mutta Accademia-taidegallerian lähellä sijaitseva Buca Lapi ylpeilee olevansa kaupungin vanhin vielä pystyssä oleva ravintola (perustettu v. 1880). Kovin on lihapainotteista ja perusruoilla mennään, mutta pikkulintuja ei näytä olevan tarjolla. Kirjankaan mukaan lintuja ei tarjottu Lapissa, vaan jossain muussa nimeltä mainitsemattomassa trattoriassa.

Kantapaikat Lapi, Mellini ja Reininghaus jäivät mieleen. Lapi on siis ehkä olemassa, Melliniä en löytänyt ja itävaltalaistyylinen kievari Reininghaus on myöhemmin muuttunut teehuone Le Giubbe Rossoksi, ja se on aina ollut ulkomaalaisten taiteilijoiden suosima ”unelmatehdas”. Vaikuttaa, että kulinaarinen matka Thesleffin jälkiä seuraten voisi tulla suht tyyriiksi, koska Firenzen turismi on räjähtänyt käsistä sitten 1800-luvun lopun. Silti se kiinnostaa, sokean satakielen sielun silmin.

Kaikkihan me kaipaamme kohutaidetta

Viime aikoina olen alkanut kaivata jotain akateemista luettavaa, ja unettomina öinä olen lataillut joitain uusia kirjallisuuskriittisiä tutkimuksia, joiden lukeminen tosin usein toimii hyvänä unilääkkeenä.

Matti Mäkelä oli 1990-2000-lukujen ”kohukirjailija”, jonka teoksia en lukenut, koska hänet leimattiin rääväsuiseksi arkkisovinistiksi. Hän on pitkään toiminut myös kirjallisuuskriitikkona, enkä ole näihinkään arvioihin muistaakseni törmännyt. Nyt avasin hänen väitöskirjastaan toimitetun esseeteoksen ”Tämä ei ole taidetta.” Tabujen rikkominen kissan taposta mustaan marsalkkaan (Siltala, 2017).

Ensinnäkin haluan onnitella Mäkelää mainiosti toimitetusta populaarista tiedetekstistä. Tämä oli jouhevaa luettavaa, joka edelleen pysyi akateemisena, vaikka siitä oli poistettu turhat lähteet ja tieteellinen toisto. Onneksi en ole taustaltani ainakaan virallisesti kirjallisuuden tai taiteiden tutkija, vaan yhteiskuntatieteilijä. En siis pyri tässä minkäänlaiseen tieteelliseen arviointiin, vaan luen teosta puhtaasti maallikon perspektiivistä. Koin teoksen edustavan vahvemmin sosiologiaa kuin taiteiden tutkimusta, ja varsinkin, kun tässä analysoidaan useamman taiteen alan teoksia ristiin, tässä ei voida porautua kovinkaan syvälle minkään niistä erityiskysymyksiin.

Kirjallisuuden näkökulmasta Mäkelä ruotii erityisesti 1980-luvulla noussutta ns. pahan koulukuntaa, johon kriitikot laskivat mukaan mm. Esa Sariolan, Annika Idströmin, Olli Jalosen ja Matti Yrjänä Joensuun. Pääkohteena analyysissa on Sariolan kaksi teosta, joissa vieraantuneen city-ihmisen itsekkyys ja individualismi pääsivät tutkimuksen kohteiksi. Itse olen lukenut Idströmiä ja Jalosta, tosin myöhemmässä Jalosen tuotannossa ei taida enää näkyä näitä varhaisia merkkejä. Idströmin teoksen Kirjeitä Trinidadiin luin äskettäin uudelleen, ja olin teoksesta edelleen vaikuttunut (ehkä siinä jäätiin enemmän valon puolelle kuin hänen aiemmissaan teoksissa). Mäkelän arvio koulukunnan vaikuttavuudesta maamme kulttuurin kentällä on osuva: koska kirjailijat eivät itse käyttäytyneet huonosti eivätkä muutenkaan olleet näkyvästi esillä medioissa, he eivät teoksillaan onnistuneet järjestämään spektaakkeleja. Verrattuna Hannu Salaman 60-lukulaiseen räväkkään työväenluokkaiseen persoonaan Esa Sariola oli harmaata virkamiestyyppiä, eikä häneen persoonana kohdistunut vastaavaa kiinnostusta.

Mäkelän analysoimista ”kohuista” minulta on jäänyt huomaamatta vain yksi, Ulla Karttusen vuonna 2008 tekemä videoinstallaatio Neitsythuorakirkko, jossa oli esillä netistä imuroitua lapsipornoa. Tai varmasti luin tapauksesta, mutta se ei minua koskettanut tai kiinnostanut. Mainituista keisseistä olen aikanani ollut raivokkaan tuohtunut Teemu Mäen kissantappovideosta, tosin kuulin siitäkin vasta 2000-luvulla pitkän viiveen jälkeen, kun Mäki sai uuden paskamyrskyn niskaansa eläinaktivisteiltä. Katariina Lillqvistin Uralin perhosta olin katsomassa ensi-illassa, ja se oli näkyvä spektaakkeli poliisisaattueineen ja Mannerheimin sukuseuran edustajineen. Myös Erkko Lyytisen Suomen marsalkka-elokuvan vastaanotto kiinnosti, vaikka leffa oli järkyttävän nolo floppi.

Teos laittaa lukijan tutkimaan omia loukkaantumisen rajojaan, ja pohtimaan erilaisia moraalisia paniikkeja ympärillään. Mäkelä tutkii valittujen teostensa lisäksi reseptioestetiikkaa, eli tavallisen kansan reaktioita kohutaiteeseen, ja suhdetta julkisuuteen. Antropologisesta näkökulmasta havainto maalaiskansan haluttomuudesta joutua silmätikuksi oli kiinnostava, ja neuvot armeijan alokkaille pysyä joukkotilanteissa joukon keskellä yleistä mentaliteettia avaavia.

Moraalipaniikkien globaali vertaus länsimaisten ja islamilaisen maailman tuomitsemiseen on sekin aiheellista ja ajankohtaista, mutta olisi mielestäni vaatinut erillisen tutkimuksensa. Kiinnostavaa sekin, että Suomessa sarjakuvat ja pilakuvat eivät ole koskaan herättäneet suurta kohua, vaikka kyllä Kari Suomalaisen pilakuvista on postuumisti loukkaannuttu, varsinkin niistä, joissa hän ruoti 1990-luvun pakolaispolitiikkaa.

On tietysti erikoista, että väitöskirjassa pohditaan maailman pelastumista ja henkisen perinnön jättämistä lastenlapsille. Tällaiset keskustelut ovat tietty kiinnostavia, mutta menevät enemmän populaarin esseistiikan puolelle kuin tieteelliseen kirjoittamiseen. Ehkä näitä pohdintoja ei ollutkaan väitöskirjassa, vaan ovat esseeteokseen mahdutettuja lisäyksiä.

Onko Suomessa sitten harvinaisen matala kynnys leimata joku taiteen laji tekotaiteeksi tai ei-taiteeksi, sitä en osaa arvioida. Ehkä taiteen rahoitukseen liittyvissä keskusteluissa on esiintynyt vielä enemmän moraalista pöyristymistä ja tuohtumista kuin mitä on liittynyt näihin kohutapauksiin. Tämän teoksen inspiroimana haluaisin seuraavaksi lukea performanssi- ja käsitetaiteen historiaa.

Sortavalan asemalta muihin maailmoihin

Sortavalaa oli salakuljetettava aseman tienoilta käpyjen ja soran muodossa. Rajalla taiteilija kenties jännitti, mitä tullivirkailijat sanoisivat hänen kokoelmistaan. Kenties kiinnijääntiä ei tapahtunut, sillä jäänteet olivat viime viikonloppuna esillä Tampereella, Annikinkadun runofestivaalin taidekioskissa. Hanneriina Moisseinen oli festivaalien nimikkotaiteilija, ja hänen tulevasta evakkoprojektistaan oli esimakua kahdessa näyttelyssä.

Olin itse jo ottanut förskottia katsomalla Selma Vilhusen dokumenttifilmin Laulu (2014), jossa Hanneriinan ja Suomen puolisen Vienan Karjalan viimeisen runonlaulaja Jussi Huovisen yhteisiä polkuja seurataan kahden ja puolen vuoden ajan. Elokuva kosketti minua syvältä, varsinkin musikaalisesti.

Kuinka tuollaisiin Karjalan-tuliaisiin sitten voi suhtautua? Moisseisen lähestymistapa sekä elokuvassa että taideteoksissa, sarjakuvissa ja animaatioissa, on sekoitus itkua ja naurua. Varsinkin Laulu-elokuvasta päällimmäisenä jäi mieleen Moisseisen ja Huovisen sydämelliset jälleennäkemiset, joissa naurettiin jotenkin ikiaikaisesti. ”Salakuljetettu Karjala”-teema onkin oivallinen sekoitus syvää kaipuuta ja itseironiaa. Mitä muuta vanhasta Sortavalasta voi olla jäljellä kuin soraa? Turistit ehkä käyvät kuvaamassa rappeutuneita funkis-taloja, ja ne joilla on oikeasti sukujuuret Suistamolla, saattavat löytää isoäitiensä synnyintilan tontilta navetan kivirakenteen. Festivaalin teema Syntyjä, syviä ainakin esiintyi Moisseisen teoksissa monimerkityksisenä ja hankalana.

Annikilla Hanneriina Moisseinen esiintyi myös osana lavaohjelmaa. Haastattelu vei ison osan ajasta, mikä tavallaan oli harmi, sillä hänen laulunsa oli niin alkuvoimaista. Kaksi vienankarjalaista laulua hän ehti esittämään, ja toisen (ilman kanteletta esitetyn) aikana olin positiivisesti ilmaistuna muissa maailmoissa.

Etnomeininki jatkui Wimme Saaren joikuesityksessä, joka jalostui loppua kohti luonnon äänien räiskyväksi imitaatioksi. Saari kertoi välispiikeissä ammentavansa eläimelliset soundinsa suoraan yleisöstä, eli me kaikki olimme hänelle ääni-informantteja. Yleisön mukanaolo oli miltei karnivalistista, mikä oli ihmeellistä koleana kesäiltana. Saaren performanssi oli kiinnostava yhdistelmä naurua ja henkisyyttä. Oli myös antoisaa kuunnella hänen saamenkielisiä spiikkejään, vaikka en niistä mitään ymmärtänytkään. Saamen puhuminen julkisesti eteläisessä Suomessa on aina myös jonkin tasoinen poliittinen teko – ainakin se toimii muistutuksena siitä, mitä menetämme, kun emme viitsi opiskella maamme alkuperäistä kieltä.

Moni meistä oli paikalla uitettuina kuikkina, mutta epämukava märkyys unohtui näiden esitysten aikana. Moisseisen ja Saaren esitykset olivat erinomaisessa vuoropuhelussa keskenään ja pohjustivat mahtavasti illan päätähden Mutabarukan entréeta.

Mutabaruka on erittäin tunnettu runoilija, muusikko ja poliittinen vaikuttaja ei pelkästään kotimaassaan Jamaikalla, vaan myös rastafarien, reggae-fanien ja postkoloniaalien intellektuellien parissa ympäri maailmaa (paikallisista kavereistani ainoastaan afrikkalaiset tunnistivat hänet, mutta hän onkin ollut iso idoli siellä varsinkin yliopistopiireissä). Olin itsekin lukenut hänen runojaan muutama vuosi sitten Kingstonin konferenssireissulla ja toiveikkaana odotin saavani kirjaan nimmarin. Mies ei kuitenkaan liikkunut festivaalialueella ennen esiintymistään, joten toiveeni ei toteutunut. Epäilen, että Mutabarukalla oli Tampereen vihmassa kylmä.

Mitään maailmantähden pönötystä ei esityksessä näkynyt. Hän tuli lavalle minuutilleen yhdeksältä ja veti shownsa taatusti yli ajan, juuriaan kunnioittaen paljain jaloin. Esitys oli sen verran magneettinen, ettei sen aikana muistanut ajan kulua. Mutabaruka ei vedonnut niinkään tunteisiin kuin aiemmat esiintyjät, vaan herätteli globaalin poliittisen tietoisuuden hermoja. Esityksestä tuli energisen vihainen olo – ei aggressiivinen, mutta toimintaan kutsuva. Kiinnostavalla tavalla tämän rastafari-elämäntavan vanhan viisaan esitys oli illan selväpäisin ja selkokielisin – ei hörhöilyä, ei turhaa nostalgiaa, eikä myöskään oman kulttuurin tai elämäntavan suitsutusta.

Uusimmat runot käsittelivät ruoantuotantoa, eläinsuojelua ja Afganistanin sotaa. Tämän lisäksi hän esitti muutaman jo lukemani runon, joka käsitteli dekolonisaatiota ja mustien poliittista tietoisuutta. ”Spoken word” tuntui luissa ja ytimessä lentoon lähtevänä biittinä. Alan gurunkin oli silti mahdotonta muistaa pisimpiä runojaan ulkoa. Pisin runo käsitteli eläinsuojelun tekopyhyyttä – mitä vihaisempi hän on jostain asiasta, sitä pidemmäksi biitti venyy.

Häpeäkseni tunnustan, että söin elämäni ensimmäisen KFC-aterian Kingstonin yliopiston läheisessä ruokalassa v. 2008. KFC:ssä olenkin käynyt tasan kolme kertaa: Kingstonissa, Reykjavíkissa ja Pietarissa. Kaikki outoja paikkoja kuluttaa amerikkalaista roskaruokaa. Ymmärrän hyvin Mutabarukan huolen kansansa ravitsemuksesta, sillä pienellä saarella oli yliedustus amerikkalaisia syöttölöitä. KFC:n rasvainen kana”popcorn” kun ei ole kanaa koskaan nähnytkään. Ja kun isoäitien ruoat unohdetaan, kansa menettää jotain olennaista muististaan.

Euroopan kirjalliset pyramidit

Olli Jalonen kirjoitti v. 2000 romaanin Yhdeksän pyramidia (Otava) vastaiskuna Euroopan kulttuuripääkaupunkihankkeelle, jossa Helsinki oli yhtenä kaupunkina. Tässä suomalainen suunnittelijatiimi, Silla, Valo ja Martti, ovat keksineet rakennuttaa pyramidit yhdeksästä eri elementistä yhdeksään kaupunkiin. Kirja kiinnosti minua lähinnä matkakirjana: olen mainituista kaupuneista käynyt vain neljässä (Bologna, Helsinki, Bergen ja Reykjavik), joten viisi muuta kaupunkia houkuttelivat (Krakova, Praha, Bryssel, Santiago de Compostela ja Avignon).

Kolmikon odysseia läpi Euroopan tapahtuukin tiukassa aikataulussa. Kaikkien hermoja koetellaan byrokratian lonkeroissa; lisäksi osassa kaupungeista hanke jää lähes kokonaan suuren yleisön huomiotta. Pahimmat byrokraattiset ansat tulevat eteen Brysselissä (savu) ja Helsingissä (jää); innokkaimmin kaupunkilaiset ovat mukana Prahassa (tuli) ja Bergenissä (lumi). Innovatiivisimmat projektit ovat Santiago de Compostelassa  ja Bolognassa. Santiagon valopyramidin tekoon on mennyt kymmenien peililasin hiojien työtunteja, mutta lopputulos on liian häikäisevä jo maaliskuun lempeässä auringossa. Bolognassa maan alle kaivettu aikapyramidi onnistuu yli odotusten, ja se onkin ainoa projekteista, jonka on tarkoitus jäädä pysyväksi matkailukohteeksi. Jalosen näkökulma ympäristö- ja käsitetaiteeseen jalostuu pitkin matkaa lempeäksi ironiaksi: välillä teosta lukee kuin tosi dokumenttia, välillä taas huomaa tulleensa ovelalla tavalla vedätetyksi.

Ehkä enemmän kuin arkkitehtuurista opin suomalaisten tavoista hoitaa projektejaan. Valo, projektin keksijä ja johtohahmo, on tyypillinen suomalainen tuppisuu, joka ei osaa kiittää alaisiaan isoistakaan ponnistuksista. Martin hän on palkannut Pohjois-Karjalan kortistosta ja Silla on henkensä pitimiksi tehnyt mainostekstauksia Väli-Suomen marketteihin. Valo luulee olevansa suuri hyväntekijä tyypit palkatessaan, mutta alaisilla on eri näkemys pomostaan. Viinaanmenevä, tuulellakäyvä Martti ottaa lopputilin Santiagon-keikan jälkeen, kun taas Silla sinnittelee loppuun saakka yrittäen kuitenkin vinkata pomolleen, missä mentiin  pieleen. Ylipäänsä tässä lennetään ympäri Eurooppaa tappotahtiin, ja joissain kaupungeissa aikaa tutustua lopputulemaan on vain tunti-pari.

Tihein tunnelma hetkisellä reissulla on tietysti Reykjavíkissa, jonka vesipyramidiin Valo ja Silla tutustuvat keskellä yötä virallisesta vastaanotosta myöhästyen. Kaupungin talvinen, kansoittamaton tiistaiyö tuntuu luissa ja ytimessä oikealta – ellei kaupunkiin saavu keskikesän karkeloiden keskellä, olo on aina kuin laskeutuisi ulkoavaruuteen. Valo kokee tarpeelliseksi uida hyisessä meressä monumentin ympäri – tästä koitoksesta hän selviää vain ”musta surma”-paloviinalla ja Sillan hellällä huolenpidolla. Romanssiosio on teoksessa ohuehko, mutta ehkä juonen kannalta koossapitävä voima. Kovin paljoa ei umpimielinen projektinjohtaja saa tunteistaankaan sanottua.

Karatolla (Otava, 2012), jossa seurataan samaisten henkilöiden ihmissuhdekuvioita ja pyramidin osien tuhoamisprojektia. Erikoiseen termiin karatolla viitataan jo pyramidikirjassa: se tarkoittaa talven kylmimpään aikaan poltettavaa roviota, jonka lämmössä voi nukkua ja selvitä hengissä. Karatollassa poltetaan jätepuuta, avohakkuista jäänyttä jätettä ja karahkoja, eli sillä on selkeä ekologinen funktio. Mielenkiintoinen metafora, eritoten projektitöiden kannalta. Jatko-osan voisin tämän reissun inspiroimana lukea, vaikka se ei olekaan saanut ylistäviä arvioita.

Tsaarinaikaisesta Helsingistä rakkaudella

Posti toi hauskan sarjakuvateoksen, Timo Mäkelän Emilin ja Sofin (Arktinen Banaani, 2005) palkintona Vanhan kirjallisuuden päivien kilpailusta Kansan Uutisten ja Satakunnan työn pisteeltä. Teoksessa on jopa kirjailijan henkilökohtainen signeeraus ja piirros, joka lisää lukuelämyksen syvyyttä. Sarjakuvakriitikkona olen melkein yhtä lapsenkengissä kuin esittävien taiteiden ja elokuvien, mutta teoksen aihepiiri kutsuu sanomaan muutaman sanan.

Tämä siksikin, että kohkattuani tänään sosiaalisessa medioissa kirjoista 15-vuotias poikani kommentoi lukevansa vain kirjoja, joissa on alle 20 sivua ja puolet kuvia. Emilissä ja Sofissa on 112 sivua, mutta se on selvästi kiinnostanut perikuntaani, sillä teos on vaihtanut asunnossa paikkaa usean kerran. Itse uskon sarjakuvien pedagogiseen voimaan, erityisesti, kun aiheina on historia ja kansainvälinen politiikka. Valitettavasti en itse ole visuaalisesti lahjakas, muuten olisin julkaissut jo muutaman sarjakuvateoksen.

Emil ja Sofi sijoittuu Helsinkiin vuonna 1909, sortokauteen, jolloin tsaarinaikaiset patsaat eivät enää saaneet keskivertokansalaisilta kunnioitusta. Tapaamme Pietarista Helsinkiin tulleen Sofi Jossalianin, köyhän alastonmallin, joka poseeraa nimeä saaneelle Risukoskelle, joka ei tunnu muuta maalaavan kuin alastomia naisia. Sofin tausta on arvoituksellinen, hän vaikuttaa varattomalta nuorelta neidolta, joka kulkee kaupungilla kaikkina vuorokauden aikoina paljain päin välittämättä maineestaan.

Seurapiirineidot ja rouvashenkilöt taas peittävät päänsä hienoihin hattuihin, joiden muoti on vuonna 1909 suurikokoinen. Signe on hattupäinen neito, joka hylkää rakastettunsa Emilin lähteäkseen Ranskaan opiskelemaan kuvataiteita. Miehen läsnäolo kuulemma pilaisi oleskelun tai ainakin tekisi siitä erilaisen kuin mihin hän tähtää urallaan. Rakastetun lähdettyä Emil törmää Sofiin ja viettää tämän kanssa ikimuistoisen yön. Emil ei kuitenkaan tiedä, että samana yönä Sofin työnantaja taiteilija Risukoski tyrkätään Kolera-altaaseen ja tämä hukkuu. Rouva Jossaliani, joka ei tapahtumien aikana ollutkaan neiti, kuten hän väitti, palaa vuosikymmenien päästä etsimään itsestään maalattuja tauluja ja kertomaan taidekauppiaille niiden taustasta.

Teoksen charmi ei ole monimuotoisessa mustasukkaisuusdraamassa, vaan kuvien magiassa ja ajan hengessä. Kiinnitin eniten huomiota kadunnimien muutoksiin, eli kuinka Antinkadusta tuli Lönnrotinkatu ja Heikinkadusta Mannerheimintie. Ullanlinnan vastineesta Ulriikaporista tykkään erityisesti. Mäkelä informoi meitä vanhoista rakennuksista kuten rautatieasemasta ennen Eliel Saarisen piirtämää jugendrakennusta v. 1918. Upein teoksen rakennus on Eiran sairaala, jonne Emil päätyy toipumaan asemalla saaneistaan vakavista ampumahaavoista. Tämän talon olen ohittanut kymmeniä kertoja ulkoavaruudellisissa sfääreissä kirmaillen.

Teos muistuttaa minua toisesta samantyylisestä sarjakuvaromaanista Ville Rannan Kajaanista (Asema, 2008), jossa seurattiin Elias Lönnrotin outoa aikaa lääkärinä pitäjässä, jossa viina virtasi ja naisiakin riitti, mutta Lönnrot vakavasti harkitsi tämän Babylonin jättämistä pakenemalla Venäjälle. Rannan teoksessa oli vielä enemmän kansallisromanttisia kierroksia, mutta molemmat teokset avaavat samaa rajankäynnin problematiikkaa ansiokkaasti ja taiteen lajia kunnioittaen.

Kerään vastaavia teoksia tulevaa opetusta silmälläpitäen, parikymppisille suomalaisille nuorille ja maahanmuuttajille. Koen genren erinomaisen raikkaaksi ja pedagogisesti vaihtoehtoiseksi.

Tyrvään vieraanvaraisuudesta

Olen jo vuosikausia yrittänyt ängetä itseäni Vammalan Vanhan kirjallisuuden päiville, mutta jotenkin pääseminen julkisilla lähialueen maaseutupitäjään on tuntunut mahdottomalta. Sastamalassa olen takavuosina seikkaillut Karkussa, samalla VR:n yhteydellä kuin minkä otin tänäänkin, mutta olin silloin kyläilemässä, en turistina. Samaa ratayhteyttä olen seilannut matkalla siskon luo Poriin, mutta pysähtyminen Vammalassa ei silloinkaan ole ollut agendalla. Nyt aukko sivistyksessä on paikattu.

Sastamalan seudulla on yllättävän monipuolista nähtävää, mutta turismin huippusesonki keskittynee muutamiin kesäjuhliin, joista Vanhan kirjallisuuden päivät ehkä tunnetuin. Olin läsnä päivillä vain kolmisen tuntia eikä aikeenani ollut ostaa mitään, vaan kuunnella esityksiä. Esittelytiloissa, varsinkin Sylvään koulun pihalle pystytetyssä näyttelyteltassa, oli lauantai-iltapäivänä niin tiivis tunnelma, että vannoutunutkin bibliofiili meinasi pökrätä. Ymmärsin, että antikvariaattien pisteet ovat festivaalien ”itse asia”, joiden vuoksi monet matkustavat paikkakunnalle kaukaakin. Itse en ole antikvariaattifriikki; käyn sellaisissa vain muutaman kerran vuodessa ja poistun usein tyhjin käsin tai etsimäni täsmäteos taskussa. Kun itse asun kotikutoisessa antikvariaatissa, en enää jaksa innostua sotkuisista ja tunkkaisista kirjahyllyistä kaupallisella sektorilla. Eli päivien kävijäksi olin erityisvaikea tapaus – en päässyt täysillä sisään myyntikojujen tunnelmaan. Ostin vain SKS:n pisteestä ”sian säkissä”, eli yllätyskassin, jonka sisältöä pengon nyt täpinöissäni.

Paras esitysformaatti päivillä oli Annikin runofestivaalien järjestämä runoklubi koulun pienessä Mediateekissä. Intiimiin tilaan mahtui maksimissaan viitisenkymmentä kuulijaa, joten paikat täyttyivät tulijajärjestyksessä ja monet jäivät ulkopuolelle. Itse kuulin ”suomalaisen beat-runouden isän” Pekka Kejosen ja Tampereen filharmonian muusikko Teppo Hauta-ahon performanssin, jossa Kejonen lausui provokatiivisia sanoja kirjoittamisesta ja lukemisesta ja Hauta-aho komppasi klassisella kontrabassolla. Sanojen ja musiikin yhdistelmä oli varsin maaginen ja yleisö haltioissaan.

Päivien kävijämäärä on loistava uutinen suomalaisen kirjallisuuden tulevaisuudelle. Mitä erilaisempia kirjallisuuspäiviä ja kirjamessuja tarvitaan, ja mieluummin lähden tungeksimaan luonnonläheisen pikkupaikkakunnan koululle kuin urbaaniin messuhalliin. Sastamalan kaupungille, seurakunnalle ja muille toimijoille annan erityiskiitoksen toimivista järjestelyistä: tietoa taajaman muista palveluista jaettiin vuolaasti ja meitä autottomia autettiin ilmaisella kuljetuksella asemalta päiville ja muihin kohteisiin. Uskoisin, että paikallista väkeä oli myös vieraina tuhatpäin, sillä olin kuulevani erityisesti vanhemman väen suusta eksoottista tyrväänmurretta. Kotiinlähtiessä näin Poriin menevällä laiturilla enemmän väkeä kuin Tampeeen suuntaan lähtevällä, eli tapahtuma saattaa olla enemmän satakuntalaisten suosiossa.

Reissun kohokohta itselleni oli vierailu taajaman ulkopuolella sijaitsevaan, 1500-luvun alussa rakennettuun Pyhän Olavin kirkkoon, jonne en olisi välttämättä jaksanut Vammalan keskustasta eestaas kävellä. Jo kirkon ympäristö oli niin seesteinen ja silmää hivelevä, että sinne olisi voinut jäädä runoilemaan ja maalailemaan tuntikausiksi. Kirkkotarhaan ja sen ulkopuolelle olikin strategisesti sijoitettu retkipöytiä esim. lapsiperheiden pikniktarpeita ajatellen. Kirkon dramaattisesta historiasta en ole tainnut aiemmin kuullakaan, ja siksi sen sisältä löytynyt nykytaide, Kuutti Lavosen freskot ja Osmo Rauhalan alttarimaalaukset, tulivat tälle turistille jymy-yllätyksenä. Opastus oli niin osaavaa ja perusteellista, etten ehtinyt sitä täysin loppuun asti kuulemaan paluukyydin jo tullessa. Erityisen paljon minua auttoi alttarimaalausten symboliikan avaaminen, sillä en olisi ensi näkemällä osannut yhdistää esim. kahden norsun symboliikkaa Aatamin ja Eevan syntiinlankeemukseen.

Sastamalan seudun muutkin kirkot kiinnostavat, erityisesti Pyhän Marian kirkko, joka on Olavinkin kirkkoa vanhempi, 1400-luvulta ja jonka esineistö on osittain säilynyt. Siellä järjestetään loppukesästä gregoriaanisen kirkkolaulun festarit. Kirkkokierrosten suurkuluttajille, jollaiseksi en itseäni vielä tituleeraa, on tarjolla opastettuja tai omatoimisia n. 20 km mittaisia kirkkovaelluksia Karkun kylästä Vammalan keskustaan, joista saa lisää tietoa Wanhan-Harsun kotimuseolta: http://www.wanhaharsu.com/. Museolta saa innokas vaeltaja mukaansa opaskartan, rukouskortin, vettä ja leipää. Jos ei siis vielä koe itseään Santiago de Compostela-kuntoiseksi, voi startata näiltä vaatimattomammilta rasteilta. Mystistä, meditatiivista tunnelmaa voin luvata jo yhden rastin suorittaneena.

St. Michel

Juhannusaatonaattona piti päästä piipahtamaan Mikkelissä, sillä pyhinä en olisi päässyt sen taidemuseoon katsomaan kuvitustriennaalia. Koolla oli 39 eri-ikäisen ja taustaisen kuvittajan töitä, osa heistä maailmanmainetta niittäneitä. Näyttely oli monipuolinen, humoristinen, futuristinen ja joka suhteessa sydäntä sekä älyä lämmittävä. Taiteilijoista tiesin etukäteen tasan kaksi, Tiina Pystysen ja Ville Tietäväisen, mutta nyt suomalaisen nykykuvituksen ja graafisen suunnittelun tietämykseni kasvoi kertaheitolla. Pidin enemmän perinteisiä tekniikkoja hyväksikäyttävistä töistä kuin tietokoneella tehdyistä, ja jostain syystä mieleeni jäi erityisesti kuvituskilpailun toisen sijan voittaneen Anna Emilia Laitisen (s. 1983) lastenkirjakuvitukset. Laitisen maantieteelliset intressit alkoivat kiinnostaa erityisesti: hän on etsinyt kuvilleen inspiraatiota Islannin maaseudulta ja julkaissut iki-ihanan lastenkirjan Italiassa. Laitisen tuotantoon voi tutustua hänen kotisivuillaan: http://www.annaemilia.com/index.html.

Näyttelyn kansainvälinen tähti on brittiläinen Chris Haughton, joka tunnetaan mm. värikkäistä lastenkirjoistaan ja reilun kaupan aktivismista. Mainostetut näyttämötaiteelliset lastenkirjat eivät ehkä olleet minulle niin silmiä avaavia kuin väitettiin, mutta pidin paljon hänen yhteiskunnallisista animaatioistaan (esim. paperittomien siirtolaisten apuprojektin kampanjavideosta) ja Node-mattoprojektista, jossa vierailtiin Nepalin reilun kaupan mattotehtaalla. Itsesuunniteltu pikselimatto on mm. loistava lahjaidea, mutta ottaisin sellaisen mielelläni ihan itsellenikin. Tästä nousi taas syy piiskata itseään bloggaamista vakavampaan kirjoittamiseen; noita mattoja kun ei työttömyyskorvauksella tai matalapalkoilla tilailla.

Taidemuseon tuleva antikin kiinnostaa: loppuvuodesta on esillä Samuli Heimosen (s. 1976)  ja Kalle Hammin (s. 1969) töitä. Heimonen on mökkipaikkakunnallamme Kangasniemellä vaikuttava paljon palkittu, suurten pintojen unenomainen maalari, kun taas Hammin tuotannossa kiinnostaa muukalaisuuden teema. Museossa oli myös ihana lastennurkka ja kohtuukiinnostava kauppa. Viihdyin siellä paremmin kuin esim. Tampereen taidemuseossa, jonne eksyn ehkä vain kerran viidessä vuodessa.

Olen asunut Mikkelissä 70-luvulla 2-5-vuotiaana kahdessa lähiössä, Emolassa ja Rokkalassa. Muistikuvani kaupungista ovat hajanaisia: parhaiten muistan torin ja sen kuuluisat Viipurin rinkelit, kaupunginkirjaston ja idyllisen puutalon kaupungin keskustassa, jossa olin päivähoidossa. Toisen kotimme, Rokkalan tornitalon, ohi ajoimme tällä reissulla: sieltä muistan erityisesti sähkölakon eli sen öljykriisin aikaisen säännöstelyjakson, jolloin usein vietettiin iltoja pelkässä kynttilänvalossa. Poltin tietysti hiukseni. Muistan myös steariinikuvat, joita opin tekemään sanomalehtileikkeistä steariinia niiden päälle valuttamalla. Erityisen kivoja luomuksia tuli sarjakuvista. Hissin oltua lakossa myös lukutaitoni kasvoi eksponentiaalisesti, sillä muistan opetelleeni ulkoa koko kerrostalon asukkaiden nimet ovikylttejä tavaamalla. Rokkalan lähiössä sain liikkua kaikki illat ilman valvontaa, ja opin tuntemaan erityisesti lähikauppojen kassat, joista yhtä pelkäsin niin paljon, että siirsin minimaaliset ostokseni (yleensä äidin kysymän maitopurkin) läheisestä Osuuskaupasta kaukaisempaan E-markettiin.

Mikkeliin paluu ei herätä minussa villiä muistojen tulvaa, sillä emme palanneet sinne perheenä välivuosina kuin aniharvoin. Siitä seuraavaan asuinpaikkaan, Keski-Suomen Suolahteen taas liittyy sellainen muistojen virta, että niistä romaanin julkaisu tuntuu pakottavalta tarpeelta. Verrattuna moniin vastaavan kokoisiin pienempiin kaupunkeihin Mikkeli kuitenkin vaikuttaa hyvin hoidetulta, kultturellilta ja elävältä- nimenomaan urbaanilta ympäristöltä, jonka kaduilla ei näe traktoreita kuten joissain sitä isommissakin mestoissa. Historiallisuus on läsnä keskustan kaduilla, kaupunkikuvaa ei ole 1970-luvulla pilattu armottomalla tuhoamisvimmalla. Suurempaa angstia olen kokenut mm. Porissa ja Joensuussa; Mikkeli on vähintään yhtä charmantti kuin Hämeenlinna, vaikka siellä ei olekaan keskiaikaista linnaa.

Mikkelin seudun turismi näyttää kukoistavan tänä päivänä. Erityisen kiinnostavia kohteita olisivat sen lähistön kartanot romanttisine majoituksineen ja lähiruokahankkeineen. Keskustan kahvila- ja baaritilanne vaikutti myös lupaavalta; valitettavasti hyisen kylmänä kesäpäivänä terassielämä ei houkutellut. Etelä-Savon kartano- ja sukututkimusreissulle tarvitsisin hyvin kärsivällisen ja joustavan autokuskin, joka jaksaisi kuunnella 1700-1800-luvuille ulottuvia spekulaatioitani ja paksumman lompakon kuin normaalille ulkomaanmatkalleni, sillä suurin osa alueen ihanuuksista on suunniteltu keski-ikäisille ja sitä vanhemmille, ylemmän keskiluokan kulutustottumukset omaavalle hedonistiselle turistille.

Taidematka maailman ympäri

Minulla jäi Mario Vargas Llosan tuotantoon draivi päälle joulunaikaisen ensi kosketuksen kautta. Seuraavaksi työn alle asettui miehen myöhempään tuotantoon kuuluva Paratiisi on nurkan takana (2003, suom, 2005), joka on laajuudeltaan aivan eri luokkaa kuin Äitipuolen ylistys. Teos nimittäin käsittelee Paul Gauguinia ja hänen espanjalais-perulaista isoäitiään Flora Tristania, joiden molempien uskomattomat elämät asettuvat tässä teoksessa kiinnostavaan ristivaloon. Vaikka teos on kirjoitettu romaanin muotoon, siitä voi nauttia myös (ilmeisen perusteellisesti tutkittuna) elämäkertana. Tässä on kaksi tulisieluista uudistajaa, joiden toiminnan motiivit vetivät heitä täysin eri suuntiin: anarkistis-sosialistista työväenliikkeen aktivisti Floraa yhteisen hyvän edistämiseen ja omasta etuoikeutetusta taustasta luopumiseen, ja tyttärenpoika Paulia taiteellisen uudistuksen lisäksi hedonistiseen, individualistiseen elämäntapaan, seksuaalisiin kokeiluihin ja ympäröivän yhteiskunnan moraaliarvojen kumoamiseen.

Feministilukijaa varmasti kiehtoo enemmän Floran hahmo kuin Paulin, hänen huikea odysseiansa Peruun pakoon aviokriisiä ja mustasukkaista eksää, jonka vaiheissa on monia yllättävän moderneja piirteitä. Floran huoltajuustaistelu jatkuu Pariisin oikeussaleissa vuosikausia sillä aikaa, kun lapset ovat välillä maaseudulla imettäjällä huostassa, välillä sisäoppilaitoksissa. Aikuiseksi elää vain tytär Aline, Paulin äiti, joka hänkin Floran lailla kuolee nelikymppisenä. Floran maankiertolaiselämä ympäri Ranskaa työväenyhdistyksien perustajana on monessa suhteessa jopa Paulin Etelänmeren reissuja riskaabelimpaa, vaikka rakkausseikkailuja tällä on vähän. Taistelujen nyanssien ymmärtämiseksi moni joutunee kaivamaan lisää tietoa eri liikkeiden taustoista – minullekin, entiselle politiikan teorian lukijalle, eri liikkeiden kytkökset toisiinsa jäivät hieman hämäriksi. Kirja kuitenkin valottaa ansiokkaasti esim. ranskalaisen kommunistisen ajattelun historiaa ennen Marxia ja erityisesti kommunistien ja anarkistien utopistisia visioita, joihin lähestulkoon kaikkiin tuntui kuuluvan vapaa rakkaus. Puritanistinen Flora kävi kamppailua vapaan seksin (mies)ideologeja vastaan, vaikkakin ehti ennen kuolemaansa kokea ainakin yhden toverittaren lihallisen rakkauden.

Paul Gauguinin elämäkerrassa keskitytään keski-iän maaniseen luomisvaiheeseen ja syfiliksen aiheuttamaan terveyden hiipumiseen. Tarina on monessa suhteessa irvokas, siinä korostetaan Gauguinin ruumiillisuutta ja loputonta himoa Etelämeren saarten teinityttöihin. Kymmenen vuoden aikana hänellä ehtii olla jopa kolme nuppurintaista vahinea (vaimoa), jotka tulevat ja menevät mielensä mukaan. Vaikka paikalliset lääkärit ovat huolissaan Gauguinin elostelusta tyttöjen kanssa tartunnan leviämisen vuoksi, ei miestä saada aisoihin eivätkä tytöt lopeta parveiluaan miehen erikoisen patsas- ja eroottisten valokuvien kokoelman ympärillä. Tahitin ja sen ympäröivien pikkusaarten maorikulttuurin kuvaus on tässä kiehtovaa, erityisesti tutkimusmatkat ”kolmanteen sukupuoleen”. Gauguin ihaili tahitilaisten estotonta seksuaalisuutta ja sallivuutta, kokien vetoa myös kukkasin koristeltuihin nuoriin miehiin. Tämä nousi Gauguinin maalauksissakin keskeiseksi teemaksi, ja ”villi-ihmiseksi” itseään tituleeraava maalari löysi maorien sukupuolijärjestelmästä enemmän järkeä ja mielenrauhaa kuin oman kulttuurinsa normeista. Samalla Vargas Llosa näyttää kolonialismin nurjaa puolta, ranskalaisten, muiden eurooppalaisten ja kiinalaisten taistelua vähäisistä resursseista ja kauppamonopolista. Seksuaalinen vallankäyttö oli olennaisena osana suurempaa riistokuviota. Gauguinin paaria-asema paikallisessa yhteisössä korostuu korostumistaan, varsinkin siinä vaiheessa, kun hän paikallisen kielen taitoisena alkaa neuvoa maoreja virkavallan vastustamisessa.

Ranskan, Etelä-Amerikan ja Etelämeren lisäksi tässä seikkaillaan ainakin Britanniassa ja Tanskassa. Gauguinin avioliittoa ”Viikingin” eli tanskalaisen Mette Gadin kanssa verrataan hänen pakkomielteisiinsä tummahipiäisistä naisista. Gauguin asui myös muutaman vuoden anoppilassaan Kööpenhaminassa, mikä oli taiteilijalle onnetonta, köyhää aikaa. Vaimon suku kirjaimellisesti hääti vätyksen pois maasta, ja paettuaan takaisin Gauguin sai mukaansa yhden viidestä lapsesta elätettäväksi. Lapsi pantiin vaatimattomaan täyshoitolaan, jonka maksuja taiteilija yritti raapia kokoon liimaamalla julisteita valopylväisiin. Sekä Floritan että Paulin lapsista osa menehtyy jo nuorina, eikä vanhemmuus merkitse kummallekaan paljoa. Perheet elävät hajaantuneina eri maihin ja välillä kirjeenvaihtokin tyrehtyy.

Valitettavasti käännöksessä on paljon painovirheitä ja muita huolimattomuuksia. Kerrontatekniikassa toisen ja kolmannen persoonan vaihtelu kerrottaessa samasta henkilöstä saman kappaleenkin sisällä ei ainakaan tunnu luontevalta ratkaisulta suomen kielellä – Llosa siis sinuttelee ja puhuttelee henkilöitään runsaasti, kysyen heiltä kysymyksiä toiminnastaan. Tämä voisi toimia, jos persoonamuodot eivät sekoittuisi jatkuvasti.

Toinen ongelma liittyi maalausten ja taiteilijan työn käsittelyyn. Mielestäni Vargas Llosa kuvaa taitavammin Floritan poliittista työtä kuin Gauguinin luomisvoimaa. Maalausten taustojen kartoittamisesta ei tässä synny sellaista ”elävän taulun” illuusiota kuin monista muista taiteilijaelämäkerroista. Väreillä ei leikitä, eikä maalaamiseen uppouduta kielen tasolla. Ehkä Vargas Llosa ei tietoisesti halunnut lähteä paisuttamaan maalausten aistillista puolta, vaan kuvaa niiden syntyä kaikessa raadollisuudessaan. Kuvaus Gauguinin ja Vincent van Goghin suhteesta ja yhteiselosta Bretagnessa on ehkä taiteilijaelämän kuvauksista mieleenpainuvin – tässäkin siis päästään kuuluisaan korvansilpomisepisodiin.

Absinttia teoksessa juodaan loppua kohti melkein kolpakoista, sillä Gauguin kärsi kivuliaista säärihaavoista, ja tarvitsi kirkasta viinaa ja opiaatteja selviytyäkseen illoistaan ja öistään. Näistä viinanhuuruisista tunnelmista Floritan kertomus antaa hyvää kontrastia ja välimatkaa – kahden elämän ja aikakauden rinnakkain käsittely antaa molemmista enemmän. Kaiken kaikkiaan tämä maailmanympärysmatka oli huikea ja yllättävän helppolukuinen. 1800-luvun maailmanhistorian, sosialismin ja kolonialististen suhteiden vetävänä kertauksenakin tätä voi lukea, taatusti pitkästymättä.

Ylistyslaulu ruumiinosille

Joulupukki toi teoksen, johon en olisi ehkä omin avuin törmännyt, Mario Vargas Llosan Äitipuolen ylistyksen (1988). Hyllyssäni on Llosan toinen ”viihteellisempi” teos Julia-täti ja käsikirjoittaja lukemattomana – tämä ilmeisesti pohjautuu Llosan ensimmäisen avioliiton kokemuksiin, jonka julkaisusta suivaantuneena ex-vaimo kirjoitti kostokirjan takaisin. Vargas Llosan poliittisemmista teoksista en vielä tunne yhtään, ja hänen Nobel-voittonsakin olen kevyesti ohittanut – ehkä vuonna 2010 en ehtinyt lukea maailmankirjallisuuden klassikkoja, kun piti vääntää tosissaan draamaa. Vargas Llosan henkilöhistoria ja sekaantuminen Perun politiikkaan markkinatalouden puolustajana vaikuttavat mielenkiintoisilta. Hänen täytyy olla synnyinmaassaan ristiriitainen hahmo, vasemmistointellektuellien suosikki-inhokki. Vanhoja päiviä hän viettääkin toisessa kotimaassaan Espanjassa.

Äitipuolen ylistys kertoo varakkaasta limalaisesta uusioperheestä, jossa isä ja poika himoitsevat kummatkin samaa naista, isän toista vaimoa Lucreciaa. Romaani on rakennettu kuuden maalauksen ympärille, joissa kaikissa kuvataan ruumiillisuutta radikaalisti erilaisista perspektiiveistä. Samoin romaanissa vaihtelevat viattomat, irstaat, pyhät, arkiset, konkreettiset ja abstraktit näkökulmat lihallisuuteen, ruumiillisuuteen  ja aistillisuuteen. Keskiössä on isän, don Rigoberton, äitipuoli Lucrezian ja poika Alfonson halut, joita tutkitaan tavanomaisen moraalin ulkopuolelta. Eroottiseksi romaaniksi teos on ainakin kekseliäs ja moniääninen, tosin siitä on luettavissa muitakin tasoja, uskonnollisia, (perhe)poliittisia, taidekriittisiä.

Minua teoksessa kutkutti eniten Vargas Llosan tapa kuvailla don Rigoberton salaisia peseytymisrituaaleja, sillä tunnen reaalimaailmassa erään henkilön, jolle peseytyminen on melkein yhtä pyhää kuin tälle romaanihenkilölle. Don Rigobertolla on määrätyt päivät eri ruumiinosille, kuten nenälle, korville ja varpaille. Erityisen hartaasti hän suhtautuu myös joka-aamuiseen paskomiseen, jota hän pitää henkilökohtaisena ripittäytymisenä. Kiillottamalla kehoaan hän valmistautuu jokaöiseen hurmioon uuden vaimonsa kanssa, eikä hän tiedä mitään parempaa viihdykettä kuin valmistautuminen lihalliseen yhteyteen. Vaikka don Rigoberto on varakas mies, hän ei tunnu harrastavan rikkaille tyypillisiä asioita, vaan lähinnä eroottisen kirjallisuuden keräilyä ja naimista. Teos onkin erinomainen tutkielma erotomaniasta ja elämän käpertymisestä neljän seinän sisälle yksityiseen maailmaan, jossa ihminen unohtaa kansallisuutensa ja muut poliittiset sidokset. Olisiko tämä kommentaari elämästä autoritäärisessä sotilasvaltiossa, missä julkiset ilot ja mielenilmaisut ovat kiellettyjä?

Romaanin kuvasto ja intertekstuaaliset viitteet ovat enemmän eurooppalaisia kuin latinalaisamerikkalaisia. Tässä luetaan hollantilaisen Johan Huizingan esseitä, nuuhkitaan mätiä omenia Friedrich Schillerin kanssa ja palvotaan Artemista ja Dianaa. Välillä hätkähdän, kun tarina poukkoaa eurooppalaisista dekadenteista eroottisista huuruista takaisin perulaiseen todellisuuteen, jota lähinnä edustaa perheen palvelijatar Justiniana. Justiniana perheen kolmiodraaman todistajana edustaa romaanissa ainoaa ”tolkun ääntä”, joka yrittää tasapainoilla isännän, emännän ja pilalle hemmotellun pojan vaatimusten välillä. Olisin ehkä nauttinut teoksesta enemmän, jos perulaista arkea olisi kuvattu tarkemmin, mutta uskon näin tapahtuvan Vargas Llosan muissa teoksissa.

Positiivinen lukukokemus rohkaisee minua taas vilkaisemaan kirjahyllyni vaatimatonta Latinalaisen Amerikan osastoa,  teoksia, joista en ole saanut luettua suurinta osaa ainakaan loppuun. Borgesin ja Garcia Marquezin kanssa olen viettänyt vain vähän aikaa, Isabel Allenden teokset keräävät pölyä, on siellä jokunen brasilialainenkin nide. Runouttakin löytyy. Mantereista ainoastaan Australasian kirjallisuutta tunnen huonommin kuin Etelä-Amerikan, ja molempien kohdalla tilanne on häpeällinen.

Kuva: Tizian Vecelli: Venus ja urkujensoittaja

Käsityöläisiä ja kartanoromantiikkaa

Kävin hiihtolomalla kahdessa entisessä jyväskyläläisessä synnytyssairaalassa. Kummatkin tekivät vaikutuksen. Jyväskylässä on viime aikoina todella alettu panostaa kulttuurimatkailuun. Lapsuuteni ja nuoruuteni Jyväskylä oli paikka, jossa oli työ ja tuska löytää kiinnostavia vierailukohteita muualta tulleille vieraille, elleivät nämä olleet kiinnostuneita Alvar Aallosta tai mäkihypystä. Nyt tilanne on eri, kiitos paikallisten historiantuntijoiden, käsityöläisten ja entisöijien.

Vanhan Toivolan pihalla oli synnytyssairaala 1800-luvun lopulla. Noihin aikoihin valtaosa naisista synnytti kotona, mutta Jyväskylä oli kasvava porvarillinen kaupunki, jossa oli jo ymmärrystä naisten seksuaaliterveydestä. Herman Toivola oli pihapiirin henkinen isä, jonka ensimmäinen vaimo oli kuollut synnytykseen. Hän eli yksinhuoltajaisänä elättäen Muisto-poikaansa seppänä. Avioiduttuaan toisen vaimonsa Tildan kanssa pariskunnasta tuli koko kaupungin varaisä ja -äiti, joiden luona kylän lapset saivat aina baakkelsia ja limunaatia. Tässä hengessä pihalle on nyt perustettu käsityöläiskortteli, jossa on tarjolla hengen- ja ruumiin ravintoa paikallisille ja vieraille. Vaikka en ole käsityöihmisiä, paikan lankakauppa ja entisöintistudio houkuttelivat minua aktivoimaan laiskaa aivopuoliskoani. Sorry tamperelaiset, mutta Toivolan piha on kiinnostavampi kuin esim. Tallipiha tai Verkaranta. Vastaavaa ihanuutta näin viime syksynä Joensuun Taitokorttelissa.

Kuokkalan kartanon tarina on Toivolan pihaa herraskaisempi. Rakennuksen rakennutti ahvenanmaalainen sahanomistaja Julius Johnson vuonna 1904, arkkitehtinä toimi Wivi Lönn. Johnsonin suku asutti kartanoa toiseen maailmansotaan asti. Sodan aikana kartano toimi Karjalan evakkojen majoituspaikkana. Sodan jälkeen siitä tuli Jyväskylän maalaiskunnan synnytyssairaala, jossa useampi tätini ja setänikin kävivät syntymässä. Vuonna 1967 kartano siirtyi yliopiston tutkimuskeskukseksi, ja 80-luvulla siellä oli kaupungin puistotoimen ja nuorisotoimen tiloja. Paikka oli päässyt pahasti rappeutumaan eikä alkuperäistä kulttuurikodin henkeä ollut vaalittu. Vuonna 1998 paikan osti kirjankustantaja Kauko Sorjonen, ja se kunnostettiin uudelleen alkuperäiseen tyyliin. Vanhojen valokuvien pohjalta on saatu aikaan ihmeitä – paikka todella huokuu alkuperäistä loistoaan. Yläkerran taidekokoelmissa on mm. Hugo Simbergiä ja Helene Scherjfbeckiä, ja osa huonekaluista on Eliel Saarisen suunnittelemia.

Erityisen paljon pidin salonkien lampuista ja tapeteista. Veistokset olivat myös ihastuttavia. Tuli melkein Downton Abbey-fiilikset. Vaikka Julius Johnson tuli hyvin vaatimattomista oloista, voin hyvin kuvitella tämän self-made-miljonäärin ylellisen arjen ja villit juhlat. 1900-luvun alussa Jyväskylä oli vain muutaman tuhannen asukkaan kyläpahanen, jonka ainoa suuri kulttuurinen kehto oli opettajaseminaari. Jyväskylä ylpeili suomenkielisen sivistyksen alkukotina, ja siksi voin hyvin kuvitella, kuinka ruotsinkielistä Johnsonia vierastettiin. Mies kuitenkin jätti pysyvän jäljen kaupungin historiaan työllistämällä kymmeniä ja suojelemalla taiteita ja kirjallisuutta. Kartanossa on ihmeen hyvä henki, ja siellä pidetään monenlaisia tilaisuuksia. Alakerran kahvihuoneet olivat myös houkuttelevia ja kahvilan ohessa olevassa kaupassa oli liikaa ihanuuksia, kuten hyvin kartanotyylisiä koruja ja laukkuja. Pääsin halvalla, mukaani tarttui vain alekorista löytynyt kirjava villahuivi (4,90). Käytän sitä nytkin kirjoittaessani, eli siitä on jo tullut lempivaatteeni.