Lapualaisoopperan comeback

IMG_1732Pari päivää sitten väittelin sosiaalisessa mediassa poliittisten vaikutteiden läsnäolosta Suomen koululaitoksessa. Paleface on kutsuttu Kansallisoopperaan tekemään oopperaa koululaisille Timo Hietalan kanssa, ja Ihmepoika A saa kantaesityksensä 10.10.

Tämä on herättänyt pahaa verta monissa, koska Palefacea pidetään liian vasemmistolaisena työskennelläkseen alaikäisten koululaisten kanssa. Ymmärtääkseni Paleface ei kuitenkaan ole puoluepolitiikkaan sitoutunut ammattipoliitikko. Hänen musiikissaan on vahvat vasemmistolaiset arvot, ja myös historiallisia viitteitä sotiin ja muilutuksiin, mutta onko tämä haittatekijä tai uhka, kun työskennellään lasten ja nuorten parissa? Olisiko parempi, jos Tuukka Temonen ohjaisi Curren kanssa Kuuliaisuusoopperan?

Tästä tuli mieleeni Lapualaisooppera, joka esitettiin vuonna 1966 Ylioppilasteatterissa samaan aikaan, kun sen kirjoittaja Arvo Salo nousi SDP:n kansanedustajaksi. Tämä taideteos tosin oli suunnattu aikuisille, ja siinä esiintyi iso liuta myöhemmin meritoituneita kulttuurivaikuttajia, kuten Vesa-Matti Loiri, Heikki Kinnunen, Kristiina Halkola ja Arja Saijonmaa. Oopperasta tuli niin suosittu, että painetun kirjan lisäksi (Tammi, 1966) sen äänilevy julkaistiin. Kaj Chydeniuksen brechtiläisvaikutteinen musiikki ei ollut pelkästään ”agit propia”, vaan kuvasti työväestön historiallista muistia ja syvimpiä tuntoja.

Lapualaisooppera kuuluu myös YLE:n Kirjojen Suomi-hankkeeseen, ja on mainio valinta kuvastamaan 1960-luvun opiskelijaradikalismia. Vaikka oopperalibrettojen lukeminen ei ole ykkösintressini, sen laulujen sanoitukset tuntuivat tarpeeksi dynaamisilta, jotta siitä pystyi nauttimaan myös kuulematta sävellystä. Biiseistä tunnistin vain historiallisen Warszawiankan, jonka sanat opin taannoin Legioonateatterin nuorilta. Tämän tyyppinen musiikki siis elää vielä, eikä sitä soiteta pelkästään post-ironisesti vappubileissä.

Minusta Lapualaisooppera on onnistunut ooppera siksi, että siinä kaksi osapuolta pääsee tasavertaisesti ääneen, ja takuulla Vihtori Kosolan kannattajien persoonien rakentamisessa on käytetty aitoja historiallisia lähteitä. Tapahtumat keskittyvät vuoteen 1930, jolloin Vaasassa tuhottiin vasemmistolaisen Työn äänen kirjapaino. Tähän liittyvässä oikeudenkäynnissä muilutettiin asianajaja Asser Salo, tosin vain Viitasaarelle, ei itärajalle saakka. Olen kuullut sanonnan ”Asseri autoon!” käytettävän ihan arkisena lähtökäskynä, enkä tiennyt, että se liittyy näihin tapahtumiin. (Ja olikohan Asser Salo Arvo Salon sukulainen?)

Lapuanliikkeen salaliittoteoriat muistuttavat tässä tekstissä miltei yksi yhteen tämän päivän ”kriittisten” ja ”roturealistien” ulostuloja. Erityisen vahvana esiintyy teesi juutalaismafiasta aikaansaamasta mädätyksestä:

”Suomi on suuri sikala. Niin kauan lahtaria tarvitahan kuin sikoja pruukatahan. Maamme on myyty amerikanjuutalaisille. Mutta ei myydä enää. Nyt on toinen ääni kellossa”, toteaa talonpoika Vähätalo.

Kiinnostavaa tässä on myös se into, jolla talonpojat lähtivät maakunnista rettelöitsemään Helsinkiin ja Mäntsälään. Ajan ja rahan käyttö minua itseäni kiinnostaa myös tämän päivän Maidaneissa. Näinä päivinä toreilla leireilevät ovat enimmäkseen KELA:n syöttiläitä tai Putinin trolleja, mutta kuinka tuolloin työssä käyvillä oli mahdollisuus lähteä pitkään matkaan aatetta puolustamaan? Vuonna 2017  muilutusta on esimerkiksi helsinkiläisiin uimahalleihin kohdistuvat aktiot, joissa maakunnan miehet käyvät tarkkailemassa maahanmuuttaja-asiakkaiden pesutapoja ja sukukalleuksia.

Naishahmot ovat oopperassa voimakkaita, alkaen Hurja-Hiljasta päätyen Lyytiin, joka muilutetaan kusiaispesään. Suutari Mätön vaimo Maria joutuu todistamaan miehensä murhan omalla kotipihallaan. Vahvinta omalakisuus (”eletään kuin pellossa”) on Ylistarossa, Lapualla ja Ilmajoella, kun taas joissain kunnissa luetaan edelleen Helsingin Sanomia ja yritetään toimia perustuslaillisesti.

Ylioppilasteatteri teki tästä modernin version viime vuonna muistaakseen 50 vuoden historiallista rajapyykkiä. Koin tekstin sen verran eläväksi ja muuntautumiskelpoiseksi, että sen voi ymmärtää, vaikka ei tuntisi koko 1930-luvun historiaa tai pohjalaista kulttuuriperimää.

 

 

Mainokset

Tulevien menestyjien varhaiskasvatuksesta

IMG_1228Tampereen Nekalassa, suuren teollisuusalueen reunalla, sijaitsee yksi kaupungin omaleimaisimmista teattereista. Legioonateatteri on kutsunut puoleensa kirjavan kaartin nuoria aikuisia jo kahdenkymmenenneljän vuoden ajan; viimeiset kahdeksan vuotta Nekalasta käsin.

 

Pelko pois, Rosemarie! (ohjaus: Timo Seppälä) on teatterin viimeisin pajatoiminnan produktio, jossa näytelmä valmistetaan alkutekijöistä vajaassa neljässä kuussa. Nuorista näyttelijöistä osa on toiminnassa mukana ensi kertaa, osa jo kokeneempia teatterilaisia. Periaatteena on, että kaikki lavalle haluavat pääsevät niin tekemään, ja että nuorten kokemusten omakohtaisuus näkyy esityksessä.

IMG_1426

Tänä keväänä työryhmä valitsi teemakseen pelot, joita lähdettiin käsittelemään omakohtaisten muistojen ja improvisaatioharjoitusten kautta. Moni myös toi harjoituksiin itse kirjoittamiaan tekstejä, joista osa päätyi näytelmään sellaisinaan.

Näytelmän keskiössä on työelämä ja sen kiristyvät paineet, keskiluokkaisten, vielä työelämässä tai sen reunamilla sinnittelevien ihmisten pelot huomisesta. Työtön yh-äiti (Jenny Kolehmainen) investoi vähäiset perintörahansa laittaakseen tyttärensä (Kirsi Paananen) tulevien johtajien päiväkotiin, ja maksaa päivittäiset menot pikavipeillä. Päiväkodin uusi täti Rosemarie (Heidi Rauhanen) pelkää mustekaloja ja ehkä myös karskisti flirttailevaa pomoaan Ursulaa (Reetta Eerola). Läheisen yläasteen koulussa pelätään yt-neuvotteluja, seksuaalikasvatuksen tunteja ja virpomiskriittisiä vanhempia, kuten Terttu Riemurinkiä (Miia Kuivasniemi). Kaikkiin tulevaisuudella pelottelu ei kuitenkaan tehoa, ei ainakaan polvenkorkuiseen oman tiensä etsijään hippi-Minskuun (Minerva Vaara) eikä puutyönopettaja Antsaan (Antti Matikainen) , jonka varastossa on aina piilossa kuuluisaa korvalääkettä.

IMG_1418Näytelmä tuntuu aidosti yhteisölliseltä ja kollektiiviselta siksi, että siinä ei ole selkeitä päärooleja. Koko työryhmä on lavalla suurimman osan ajasta, ja moni vaihtaa roolia lennosta. Musiikin rooli on keskeinen ja joka biisi kannattelee tekstiä. Koskettavin laulujen kavalkadista on Jetro Sukkelan säveltämä ja sanoittama päätösbiisi ”Nuku pikkuinen”, kun taas nimikkobiisi kuljettaa kuulijansa hilpeästi suoraan Natsi-Saksan propagandistisille elokuvastudioille.

Valta ja valtasuhteet ovat vahvasti läsnä kohtauksissa, joista osan eksplisiittisenä tarkoituksena on saada yleisö kokemaan puistatusta tai myötähäpeää. Valtaa räikeästi käyttävät henkilöhahmot eivät kuitenkaan ole yksiuloitteisia karikatyyreja, vaan haavoittuvaisia ja paikoitellen itsekritiikkiin kykeneviä. Kiusaaja rakastuu kiusattavaansa, ja kovanaamainen valtion kilpailukykykonsultti Pipiläkin (Heidi Ahonen) lankeaa vanhaan suolaan koulun jumppasalissa kaiken kansan nähden.

Näytelmän harjoituksissa valta-asetelmia kokeiltiin ja käännettiin päälaelleen menetelmin, jotka muistuttivat minua boasilaisesta sorrettujen teatterista. Työryhmän omakohtaiset kokemukset esimerkiksi yläkoulun tarkkiksen (lue: erityisluokka) arjesta näkyvät lavalla havaintojen ja elekielen tarkkuudessa.

Toiseuteen liittyvien pelkojen käsittelyssä operoidaan monilla tasoilla. Etniseen toiseuteen liittyvä kielenkäyttö on lempeämpää ja humoristisempaa kuin mitä se on de facto Rajat kiinni-mielenosoituksissa – harkitusti, sillä näytelmä käsittelee pelkoa, ei vihaa tai vihapuhetta. Sukupuolivähemmistöjen asemaa kommentoidaan päiväkoti-ikäisten käsiteuniversumista käsin, jolloin vapaussotalarppaaja Saijan (Saija Saarinen) isää pilkataan ”tissiliivitransuksi”. Seksististä vallankäyttöä kommentoidaan eniten, ja paikoitellen siihen liittyvät stereotypiat saattavat toistaa itseään. Seksismillä aikaansaatu nauru on helppoa, sillä sen oletetaan kuuluvan menneeseen maailmaan, vaikka ympäröivässä todellisuudessamme perinteisten sukupuoliroolien kannattajat valtaavat alaa. Päiväkotikohtausten kävelyharjoitukset, joissa poikia pyydetään kävelemään alfaurosmaisesti, eivät minulle edusta sen absurdimpaa tulevaisuutta kuin sateenkaaritarhat, joissa lapsista ei puhuta sukupuolitetuin termein.

Esityksen korkea energiataso, dialogin karnevalistisuus ja näyttelijöiden liikunnallinen taitavuus antavat kuvan työskentelyn ammatillisuudesta. Vaikka Legioonateatteri kutsuu itseään harrastelijateatteriksi, lavalla nähty jälki tuntuu kauttaaltaan ammattimaiselta, ottaen huomioon varsinkin sen, että osa näyttelijöistä kykenee siirtymään roolista toiseen, bändistä lavalle ja risteilemään ristiriitaistenkin hahmojen ja tunnetilojen välillä.

Neljän kuukauden oppimisprosessina osallistuminen tällaiseen työpajaan on huikea lahja nuorelle ihmiselle, joka vielä etsii omaa polkuaan.

Kirjoittaja toimi Legioonateatterissa sosiaaliohjauksen työharjoittelussa maalis-toukokuussa 2017 ja osallistui harjoituksiin työryhmän avustajana.