Kaikkien aikojen itseapuopas

Teos: Mohsin Hamid: Kuinka lyödä rahoiksi nousevassa Aasiassa (Otava, 2019)

Suomennos: Jaakko Kankaanpää

Aiemmin tänä vuonna luin hassunhauskan viihdekirjan singaporelais-amerikkalaiselta Kevin Kwanilta, Ökyrikkaat aasialaiset. Osasin kyllä arvata, ettei pakistanilaisen Mohsin Hamidin Kuinka lyödä rahoiksi nousevassa Aasiassa kuuluisi samaan genreen, mutta kuinka kaukana nämä kaksi Aasiaa sitten ovat toisistaan, se kysymys palautti taas suhteellisuudentajua.

Kirja on äärimmäisen ovela kehitysmaaretoriikan tasolla, ja siinä näkyy kirjailijan koulutustausta ekonomistina. Lukija varmasti odottaa sen kertovan kirjailijan kotimaasta, ja moni kulttuurinen viite onkin Pakistaniin päin kallellaan, mutta yhtä hyvin teos voisi kertoa vaikka Bangladeshista. Uskonto on läsnä ihmisten arjessa, enimmäkseen sillä tasolla, että se kieltää monia länsimaisia hedonistisia tapoja, mutta tämä ei ole romaani islamista. Mekanismit, joita Hamid kuvaa, ovat vertailtavissa muiden mantereiden kehittyvien maiden kanssa, ja se köyhyys, jota romaanissa kuvataan, on suunnilleen samantyyppistä köyhyyttä kuin Suomessa ennen toista maailmansotaa.

Hamid puhuttelee teoksen päähenkilöä ”sinä”-muodossa kaikkitietävän kertojan elkein. Päähenkilö on sukunsa ensimmäinen yliopistokoulutuksen saanut mies, joka on päässyt muuttamaan alakouluikäisenä maalta kaupunkiin. Hänen perheessään oli vain neljä lasta, joista pikkuveli kuoli lapsena, isosisko kuoli nelikymppisenä kulkutautiin, ja molemmat vanhemmat kuolivat noin viisikymppisinä hoitamattomiin sairauksiin. Maan mittakaavassa perhe kuitenkin on onnekas, sillä heillä on ollut yksi ”eteenpäin menevä” poika.

Tämä nimetön mies aloittaa rikastumisen myymällä päivämäärän ohittaneita säilykkeitä ruokakauppoihin; niihin on vaihdettu uudet päivämäärän kaupan takaamiseksi. Tehtyään tätä noin vuosikymmenen hän vaihtaa pullovesibisneksiin, ja tässä vaiheessa, noin nelikymppisenä hän vihdoin pääsee naimisiin kirjanpitäjänsä parikymppisen tyttären kanssa. Ikäero on maassa normaali, koska harva nuorempi mies on elatuskykyinen. Avioehtona on, että vaimo saisi opiskella laajan lakitutkinnon ennen lasten hankkimista.

Oikeasti mies rakastaa nuoruuden mielitiettyään ”kaunista tyttöä”, joka möi itsensä jo nuorena showbisneksille, ja toimii malli- ja näyttelijänuransa jälkeen tv:n kokkiohjelman vetäjänä. Miestä riipii se, että hänen vaimonsa katsoo tätä ohjelmaa lähes päivittäin tietämättä, kuka tuo nenäkäs täti-ihminen on. Kaunis tyttö on piintynyt sinkku, joka saattaa soittaa entiselle heilalleen viinipöhnässä ja kutsua tätä hotellihuoneisiin salaisiin tapaamisiin. Naisen alkoholin käyttö on maassa suuri tabu, mutta silti sitä tapahtuu paremmissa piireissä.

Kun mies on sitten polvenkorkuisesta saakka toteuttanut opportunistisia elämänohjeita, joita hänen salainen mentorinsa (sisäinen äänensä?) on hänelle syytänyt, mitä on jäljellä keski-iän kriisissä? Ja mitä vanhempana, kun kaikki on jo uhrattu vaurastumisen alttarille? Hamid maalaa potrettia suurimmasta mahdollisesta onnistumisesta tilanteessa, jossa henkilön lähtökohdat ovat olleet vaatimattomat. Ehkä hän suorittaa elämänmittaista todennäköisyyslaskelmaa, jossa pankkitilin saldo, onnellisuus ja tyytyväisyys ottavat mittaa toisistaan.

Kauniin tytön kertomus on paralleeli menestystarina, joka ei sekään mene kuin Strömsössä. Ehkä nämä kohtalotoverit kilpailevat siitä, kumpi onnistuu paremmin karisuttamaan kannoiltaan pinttyneen köyhyyden tomut. Kumpienkin bisneksiin liittyy paljon epäeettisyyttä, ja ironista on, että tv-uran jälkeen nainen alkaa myydä muiden kehitysmaiden huonekaluja ja käsitöitä sisustusliikkeessään, viettäen aikaa pitkillä hankintamatkoilla tropiikissa henkilökohtaisen avustajansa kanssa.

Kirjassa kuvataan elämän haasteita monella sfäärillä, ja minua kosketti eniten tällä lukemalla terveydenhuollon tilanne. Toki korruptioon ja turvallisuustilanteeseen liittyvät pohdinnat olivat myös hurjia, mutta vaikeiden terveysongelmien kohdalla Hamid osoittaa, ettei kaikissa maissa rahallakaan saa ostettua parasta mahdollista hoitoa. Tässä kuvattu maa on paikka, jossa itse asiassa on lääketieteellistä osaamista, mutta sen hinnoittelu seuraa niin karua uusliberaalia logiikkaa, että myös keskiluokkaiset kuolevat ennenaikaisesti.

Pidin tästä Hamidin teoksesta enemmän kuin viimeaikaista pakolaiskriisiä käsittelevästä teoksesta Exit West, joka oli ehkä taiteellisesti vaikuttavampi, mutta kärsi myös epäuskottavista ratkaisuista. Tuon romaanin kokemusmaailma ei ollut Hamidin omaa, kun taas tämän romaanin maailman hän varmasti tuntee kuin omat taskunsa. Romaanin asetelma on yksinkertaisuudessaan nerokas.

Kirjan suomennos on varmasti paras mahdollinen, sitä en epäile, mutta suosittelen silti lämpimästi Hamidin kirjojen lukua englanniksi, koska hänen kielenkäyttönsä on loisteliasta. Tätäkin kirjaa lukiessa jäin kaipaamaan hänen herrasmiesmäistä brittiaksenttiaan, joka parhaiten vakuutti teoksessa The Reluctant Fundamentalist. Tässä romaanissa hän käyttää samoja tyylikeinoja, mutta ei kuitenkaan toista itseään: kehittyvän Aasian ongelmatkin kehittyvät, ja kirjailijan tehtävänä on näyttää keskeiset yhteiskuntansa kipukohdat, ei selittää niitä puhki.

Jos aikasi ei riitä kuin yhteen kehitysmaiden tilaa kuvaavaan teokseen, tämä voisi olla se teos, joka kiteyttää maailmantalouden haasteita myös muualla kuin Etelä-Aasiassa. Parasta siinä on sentimentaalisuuden puute: lukija joutuu käyttämään enemmän loogista päättelykykyään kuin turvautumaan nyyhkyleffojen nenäliinarasiaan.

Tanskan sotaveteraani muistelee

Kaspar Colling Nielsen: Tanskan sisällissota 2018-24 (Aula &co, 2019)

Suomennos: Katriina Huttunen

Posti toi taannoin yllätyskirjan, uutta tanskalaista laatuproosaa tanskalaiselta Kaspar Colling Nielseniltä (s. 1974). Uutuuskirjojen lukeminen on edistynyt minulla hitaasti, koska olen ollut kiireinen arkistojen aarteisiin liittyvien kirjahaasteideni parissa. Vanhemmista kirjoista tulen jatkossa postaamaan erillisessä blogissa, kun taas täällä keskityn lähinnä uudempaan kirjallisuuteen.

Viime aikoina olen lukenut Tanskasta vain dekkareita, joten on aika tutustua maan vakavampaan taideproosaan. Vaikka olen maassa joskus asunut, minulla ei oikeastaan ole ainuttakaan tanskalaista luottokirjailijaa, vaikka Peter Hoegin kaikista teoksista olen tasavahvasti pitänyt. Nielsen kuuluu oman ikäluokkansa tunnetuimpiin kertojiin, joka on breikannut kansainvälisesti tällä käsissä olevalla dystooppisella teoksella.

Teoksen kertoja on 475-vuotias sotaveteraani, joka on kantasoluhoidoilla ostanut itselleen ikuiselta vaikuttavan elämän. Mieleltään hän alkaa olla jo vanha ja väsynyt, mutta fyysisesti keho jaksaa vielä taipua mielikuvituksellisiin seksiasentoihin orgioissa muiden pioneerien kanssa. Hän on ollut mukana vuonna 2018 alkaneessa sisällissodassa, joka romahdutti Tanskan hyvinvointivaltion. Hän taisteli pankkien ylivaltaa vastaan Kansanrintamassa, vaikka olikin itse varakas kapitalismista hyötyjä.

Kertoja ei kuitenkaan ole koskaan ollut idealistinen maailmanparantaja; tuo olemassaolon muoto kuului hänen vanhempiensa suurelle ikäluokalle. Hän kasvoi aikuiseksi kommuunissa, jossa hipit rakastivat vessaa, johon oli asennettu kaksi pönttöä vierekkäin. Radikaaleinta, mitä he pystyivät kuvittelemaan, oli aamupaskalla käynti pareittain. Mies on kokenut tämän rajattomuuden lapsuudessaan, eikä toivo noita aikoja takaisin. Hän haluaa asua omassa kodissaan, ilman nurkissa pyöriviä, alati vaihtuvia hampuuseja.

Miehen uskollisin ystävä on koira Geoff, joka on oppinut vastaamaan ”kyllä” ja ”ei” sadan vuoden koulimisen tuloksena, ja osaa jo laittaa aamiaista isännälleen. Geoff jaksaa kuunnella vanhuksen tarinoita sisällissodasta paljon paremmin kuin hänen tuntemansa nuoriso. Miehellä on vielä jäljellä kourallinen vastaavia ikinuoria veteraaneja ystävinään, joiden kanssa voi kokoontua muistelemaan vanhoja hyviä aikoja ja harrastamaan estotonta seksiä.

Miehellä on ollut pitkässä elämässään koiran lisäksi vain yksi suuri rakkaus kapinallistaistelija Leonoraan. Leonora tosin suhtautui vihamielisesti miehen rikkauksiin, ja päätyi torjumaan tämän rakkauden taistelujen tiimoissa. Mies herättelee edelleen toivoa siitä, että nainen olisi viimeisillä päivillään löytänyt kantasoluhoidot, vaikka tietääkin hänen olevan kuollut. Uudet ihmiset eivät pysty sytyttämään häntä, ja hän on yksinäisyydessään melankolinen hahmo siitä huolimatta, että hän elää harvojen ja valittujen yltäkylläisessä kuplamaailmassa.

Nielsen on taitava kuvaamaan oman aikamme globaalin talouden mekanismeja ja kriisejä, ja kuvittelemaan niiden mahdollisia vaikutuksia tulevaisuuteen. Koska varsinkaan pankkien toiminnan seuraaminen ei kuulu harrastuksiini, koin kirjan teknis-taloudelliset pohdinnat itselleni hyödyllisiksi ja uusia näkökulmia avaaviksi. Tanskalaisen yhteiskunnan hän näkee olevan tiensä päässä kaiken omavaraisuuden suhteen, ja kirjassa maa myydään rivakasti kiinalaisille, jotka ostavat muuten kaupaksi käymättömät arvoasunnot ja kansoittavat maata. Tanskalaisista tulee ruokalähettejä ja muita rikkaiden avustajia, heidän innovatiivisuuteensa ei enää luoteta samalla tavalla kuin ennen.

Spekulatiivisena fiktiona teos tuntuu paikoitellen niin uskottavalta, että koin jo eläväni kuvatussa todellisuudessa. Genrelle tyypillistä ”kummaa” en teoksesta paljoa löytänyt, mutta toki ikuisen nuoruuden teema edustaa tieteiskirjallisuuden valtavirtaa. Sisällissota-teema toimii hyvin herättelijänä Tanskan keississä, kun maassa ei ole vastaavaa historiaa kuin Suomessa. Sotaa on edeltänyt pitkä henkinen stagnaatio, ja sodan kokemuksessa on veteraanien mielestä ollut myös paljon hyvää – solidaarisuus ja yhteen henkeen puhaltaminen kansankeittiöissä ja muissa yhteisöllisissä hankkeissa.

Pidin kyllä kirjan surumielisestä poljennasta, Kööpenhaminan korttelien kuvauksesta kansannousun aikana ja kertojan kuivasta huumorista, mutta romaanitaiteen näkökulmasta teos jää keskivertokokemukseksi. Tämä siksi, että Nielsenin kieli on arkisen tavanomaista, teksti koostuu lyhyistä aktiivilauseista, ja noin puolet kirjan sisällöstä liittyy tavalla tai toisella neuroottiseen puheeseen asuntomarkkinoista. Ehkä kirja kuvastaa niin uskollisesti tanskalaisen yhteiskunnan nykytilaa, että myös kieli peilaa sen todellisuutta.

Teoksen parasta antia oli sen tarjoama vertailun mahdollisuus eri Pohjoismaiden välillä, ja hyvinvointivaltion hautajaisten jälkeisen todellisuuden visiointi. Tanskalaisille tuo etuoikeuksien menetys saattaa olla edelleen abstrakti pelko, kun taas Suomessa olemme kai jo lähempänä koko hyvinvoinnin käsitteen alasajoa. Sisällissodan logiikkaan kirjailija on ainakin hyvin perehtynyt, eli teos osoittaa, kuinka pienten asioiden kasaantuminen voi aiheuttaa koko järjestelmän äkillisen murtuman.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Rukoushuoneesta hirttäjäisiin

Teos: Maaza Mengiste: Beneath the Lion’s Gaze (W.W. Norton, 2010)

Aika moni maahaasteeni kirja sattuu käsittelemään 1970-lukua, ja itse muistan tuon ajan afrikkalaisista johtajista vain Idi Aminin. Vaikuttaa siltä, että koko itäisessä Afrikassa on eletty tulenherkkiä aikoja tuolloin, mutta Etiopian vallankumouksen tapahtumat ovat jääneet minulta jokseenkin pimentoon.

Maaza Mengiste (s. 1974) kirjoitti esikoisromaaninsa vuoden 1974 kommunistisesta vallankaappauksesta, joka johti keisari Haile Selassien hirttämiseen seuraavana vuonna. Mengiste eli elämänsä neljä ensimmäistä vuotta synnyinmaassaan, josta pakeni perheensä kanssa Länsi-Afrikkaan ja sieltä Yhdysvaltoihin. Kuten monet tämän ikäluokan afrikkalaiskirjailijat, myös Mengiste on jenkkiyliopistojen kirjoittajakoulujen tuote – onko tämä hyvä vai huono asia, tästä voimme debatoida, mutta ainakin koulutuksen jälki näkyy romaanien tietynlaisessa eeppisyydessä ja kansallisesti merkittävien teemojen valinnassa.

Beneath the Lion’s Gaze on Mengisten esikoisromaani, joka kertoo ylemmän keskiluokan perheestä Addis Abebassa vuosina 1974-8. Perheen isä Hailu toimii kirurgina kaupungin keskussairaalassa, äiti Selam on vaikeasti sydänsairas kotiäiti ja aikuiset pojat Yonas ja Dawit asuvat vielä kotona vanhempiensa luona. Yonas on kolmikymppinen yliopiston historian lehtori ja Dawit opiskelee lakia, mutta oikeasti keskittää kaikki voimansa vasemmistolaiseen aktivismiin. Kuopuksen idealismi on aukotonta, mutta samalla hänessä asuu räyhähenki, ja isä Hailu on jatkuvasti huolissaan tämän hengen puolesta.

Yonasilla on myös perhe, vaimo ja pieni tytär, ja laajennetun perheen yhteys on tiivis. Myös naapurit ovat romaanissa keskeisessä roolissa, varsinkin sen jälkeen, kun kommunistihallinto pakottaa asuinalueet järjestämään korttelikokouksia kansan tietoisuuden nostattamiseksi. Samalla asunnot sosialisoidaan, ja kaikki, joilla on tyhjää tilaa, joutuvat ottamaan köyhempää väkeä koteihinsa asumaan. Asuinalueille rekrytoidaan armeijan taholta korttelipoliiseja, jotka raportoivat uusien sääntöjen noudattamisesta ylemmälle taholle. Systeemi, jota kirjassa kuvataan, muistuttaa lukemiani kertomuksia Pohjois-Korean naapurikyttäämisestä.

Kirja on oikeita tapahtumia uskollisesti seuraava historiallinen romaani, jossa suurimman osan tunnetuista avainhenkilöistä nimet on muutettu, mutta natiivi lukija pystyy arvaamaan, keihin hahmot viittaavat. Tapahtumat ovat pääasiallisesti järkyttäviä: kansaa pidätetään, kidutetaan, lahdataan ja tuomitaan kuolemaan ilman oikeudenkäyntiä, ja muista kommunistisista maista saapuu ”asiantuntijoita” kertomaan, kuinka maanpettureita voisi panna ruotuun vielä tehokkaammin. Addis Abeba on täynnä varsinkin venäläisiä, jotka asuvat parhaimmissa hotelleissa ja himoitsevat vielä jossain saatavilla olevia länsimaisia farkkuja.

Perheessä koetaan kansallisen poikkeustilan lisäksi omaa surua ja pelkoa: äiti-Selamin sydän pysähtyy, vaikka isä-Hailu tekee kaikkensa vaimonsa pelastamiseksi, ja lapsenlapsi Tizita on myös hengenvaarassa putoamisonnettomuuden jälkeen. Yksityinen tragedia luo perheen jäsenten välille jännitteitä, sillä he syyttelevät toisiaan vääränlaisesta välittämisestä. Kukaan ei tiedä, onko oikein pelastaa omia lapsia, naapurin lapsia vai koko kansakunnan lapsia, ja naapurustossa otetaan mittaa jokaisesta ylimääräisestä kaalinpäästä.

Mengiste laittaa myös omaa kuolemaansa ennakoivan Ras Tafarin, kuninkaiden kuninkaan, keisari Haile Selassien puhumaan monessa kohtaa. Tämä oli hieno tehokeino, ja vaikka Selassieta syytettiin 1970-luvulla kansanmurhasta tilanteessa, jossa nälänhätä painettiin lähes villaisella, lukija voi myös kokea empatiaa tätä ikonista hallitsijaa kohtaan.

Erikoinen yksityiskohta romaanissa on perheen oma rukoushuone, jonka merkitys kasvaa kriisin aikana. Selam-äidin suku on roudannut huoneeseen alttarin ja jyhkeän, kaiverretun puuoven kaukaa vuoristoseudulta, ja se kuvastaa Etiopian ortodoksien pitkää historiaa ja perinteitä. Vastaavasti äidillä on kehossaan kristillisiä tatuointeja, jotka eivät enää 1970-luvulle tullessa ole kovin muodikkaita. Pojan tytär Sara jatkaa romaanissa anoppinsa perinteitä surun ja murheen keskellä, mutta hänen äärimmäinen uskonnollisuutensa osoittaa jo mielen hajoamisen merkkejä. Hän käy muun muassa kaupungin ortodoksisen katedraalin pihalla ryömimässä lasimurskassa, jotta pääsisi ohi syyllisyydestä, jota lapsen onnettomuus hänessä tuottaa.

Minulle tämä teos oli shokkihoitoa, enkä muista aikoihin lukeneeni romaania, jossa kidutusta olisi kuvattu näin yksityiskohtaisesti. Teemojen raskauden saralla se päihittää monen rankankin dekkarin, ja voin myös kuvitella, kuinka raskas kirjoitusprosessi on ollut nuorelle kirjailijalle, joka samalla työstää omaa, kadotettua lapsuuttaan. Varmasti tällaisille teoksille on kysyntää nuorempien etiopialaispolvien parissa, mutta länsimaisen pullamössölukijan näkökulmasta koin, että julmuutta oli kirjassa jo liikaa.

Ainoa suvantokohta, jossa nauroin, oli kuvaus naapuruston viimeisestä kioskista, jota vanha ukko Melaku pitää itsepintaisesti pystyssä, vaikka yksityisyrittäminen on kielletty. Melaku onnistuu hamstraamaan jostain maan viimeisiä cokispulloja, ja kaiken muun myytävän loputtua kioskilta saa vielä kananmunia, vaikka kanatkin on jo nationalisoitu. Ukolla käy paljon venäläisasiakkaita, jotka huomaavat, että paikallinen kotipolttoinen on parempaa kuin heidän tuontivodkansa. Kioski toimii myös maanalaisten vastavallankumouksellisten salaisena kohtaamispaikkana ulkonaliikkumiskiellon aikana.

Ironista kirjan tilanteessa on, että siinä monen sortin sosialistit taistelevat keskenään oikeassa olemisesta. Kapinallisen Dawitin porukat ovat maolaisia, kun taas maan hallitus hännystelee ja kopioi Neuvostoliittoa. Porvarilliset vastavoimat on kai jo kaikki tapettu, mutta ihmisluonto jatkaa sille tyypillistä leiriytymistä, sortamista ja segregaatiota.

Maahaasteessa olen kohdassa 86/196: Etiopia.

Paikkoja Pisa-tulosten ulottumattomissa

Teos: Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät (WSOY, 2018)

Käännös: Helinä Kangas

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Kjäh. Antakaa harhaanjohtava otsikko anteeksi, mutta halusin leikitellä Pisan kaupungin nimellä. Toki kaupunki tunnetaan muustakin kuin oppimistulosten testaamisesta, mutta tavallaan oppiminen tai oppimattomuus kuuluvat myös Elena Ferranten kirjojen keskeisiin teemoihin. Pisa on niissä virkeä opiskelijakaupunki, jossa pesii harvinaisen paljon partaradikaaleja. Olen päässyt jo sarjan kolmannelle rastille, aikuisvuosiin ja aikaan, jona pikku Lenucciasta on tullut nouseva kirjailijatähti.

Lilan kohtalo Napolissa on taas ajautunut rosoisemmalle uralle hänen erottuaan ruokakauppias-Stefanosta. Hän elää kämppiksen omaista elämää kiltin Enzon kanssa, on yksinhuoltaja ja töissä makkaratehtaalla, jonka työolosuhteet ovat kuvottavat. Lilluminen vyötäröön saakka mortadellaliemessä ja pomon seuraaminen makkaroiden kypsyttelyhuoneeseen, jossa tämä on ottanut kymmeniä tehtaan tyttöjä, on tiukka pudotus keskiluokkaisista mukavuuksista pikkurouvana. Lilan poliittisen aktivisoitumisen tarina on kiehtova, eikä lainkaan yksioikoinen, kuten usein tarinat kommunistisesta toimijuudesta tuppaavat olla. Kuinka kiivas ja rääväsuinen Lila sitten sopeutuu piireihin, joissa on enemmän entisiä perhetyttöjä kuin työväenkorttelien kasvatteja?

Omalla tahollaan Elena kokee, että on ehkä varastanut Lilan tarinan – tai että ilman Lilaa ja tämän energisoivaa läsnäoloa hänen kirjoittamisensa ei suju. Elena nousee luokkaan, jossa taksilla ajaminen ei ole tavatonta, ja jonka elämä keskittyy puhetilaisuuksiin kalustetuissa huoneissa ja hotelliöihin. Hänen pitkä kihlauksensa professori-Pietron kanssa päätyy lopulta häihin vuonna 1970, ja avioliitto jämähtää pian sovinnaiseen muottiin, huolimatta molemman puolison vasemmistolaisuudesta. Elena saa kaksi tytärtä, ja hänen kirjoittamisensa hautautuu äitiyden suohon.

Samaan aikaan Italiaa järisyttää vasemmistoradikalismin lisäksi radikaalifeminismi, johon Elenan anoppi ja käly yrittävät tätä vihkiä. Heidän kodissaan vierailee värikästä porukkaa, ja Elena kuljettaa lapsia mukaan mielenosoituksiin ja poliittisiin kokouksiin, mutta tästä huolimatta Lila pilkkaa häntä porvarilliseksi hienostorouvaksi. Uusia sydänystäviä Elena ei tunnu saavan pohjoisessa, ja vaikka ystävyys Lilan kanssa realisoituu enää vain puhelimessa, hän käyttää valtavasti aikaa tämän kaikkien sanomisten vatvomiseen.

Politiikkaa tässä kolmannessa osassa on enemmän kuin kahdessa ensimmäisessä teoksessa. Napolin kortteleissa vasemmiston ja fasistien väliset kaihnaukset johtavat kuolonuhreihin, ja muun muassa Lilan entinen pomo, makkaratehtailija-Bruno ammutaan toimistoonsa. Koko ajan Elena pelkää Lilan sekaantuvan ääriryhmiin, mutta välillä hän myös perverssillä tavalla toivoo ystävänsä kuolevan. Nämä ajatukset tuottavat syyllisyyttä, mutta ahdistuksesta huolimatta Elena ei saa napanuoraa katkaistua kotikortteleihin.

Kuuntelin tätä lähes hypnoottisesti äänikirjana kahden päivän aikana, ja kahden Ferranten ahmiminen saman viikon aikana oli tuhti annos. Neljättä osaa sarjasta en nyt ehdi kuuntelemaan BookBeatissa, jonka tilaus loppuu tänään, joten ystävysten tarina lupaa vielä uusia yllätyksiä. Varsinkin Lilan ja Enzon ryhtyminen tietotekniikka-alalle jo 70-luvun alussa vaikutti uraa uurtavalta, ja oli kekseliäs juonenkäänne. Kirjassa myös rinnastetaan pesunkestävien humanistien ja tiedeuskovaisten futuristien maailmankuvia, aikana, jolloin harva tiesi nollien ja ykkösten vallankumouksesta mitään.

Sisällöllisesti tämä osa puhutteli minua eniten, mutta ehkä tunnelmallisesti sarjan aloitusosa oli silti hurmaavin. Nelososalta odotan liikkumista uusiin maisemiin ja ravisuttavia keski-iän kriisejä. Toivon mukaan myös ystävyyssuhteen dynamiikassa tapahtuisi jotain liikettä.

Aamutoimet, Antabus ja armonvilaus

Teos: Antti Eskola: Vanhanakin voi ajatella. (Vastapaino, 2019)

Eilen oli niin tukala päivä, etten voinut jatkaa rantaelämää, vaan retkeni suuntautui kahteen ennaltakokemattomaan tamperelaiseen kirjastoon. Kävin Tesomalla ja Lielahdessa viilentämässä päätäni. Molemmissa lähiöissä kirjasto sijaitsee ostarilla: Tesomalla katutasossa kaupungin ”hyvinvointikeskuksessa”, Lielahdessa kompleksin ylimmässä kerroksessa varustettuna hulppealla kattoterassilla. Molemmissa paikoissa oli hellepäivänä rauhallista, ja Tesomalla sain luettua Antti Eskolan viimeiseksi jääneen kirjan, jota en ottanut pikalainavippinä mukaani.

Eskola kirjoittaa poleemisesti hyvinvointivaltio-käsitteen liudentumisesta hyvinvointiyhteiskunnaksi, kasvavista tuloeroista ja leipäjonojen pysyvyydestä. Koin jopa ironiseksi lukea kirjaa kaupungin ”hyvinvointikeskuksessa”, koska en miellä varsinkaan sosiaalipalveluja tuohon kategoriaan kuuluvaksi. Terveyskeskusta saa kai kutsua millä tahansa uusionimellä, mutta soppala ei muutu ruusuisemmaksi, jos se ristitään uudelleen sisäsiistillä pseudonymillä.

Eskola tiesi kirjaa kirjoittaessa sen jäävän elämänsä viimeiseksi, ja siksi se on järjestetty aamutoimiin, pitkään työpäivän mittaiseen esseeseen ja lyhyisiin iltatoimiin. Työpäivä viittaa hänen aktiiviseen uraansa vielä eläkevuosina: hän oli edelleen näkyvä hahmo kampuksella, ja monessa mukana. En koskaan päässyt hänen luennoilleen Tampereen yliopistossa työskennellessäni, mutta sen verran häntä tunsin, että olin hänen moikkaustuttunsa. Muistan kiinnostuksen hänen kirjojaan kohti kasvavan, kun hän alkoi kirjoittaa suhteestaan kristinuskoon. Silti en muista, olenko koskaan lukenut häneltä kokonaista kirjaa ennen tätä.

Kirjassa puidaan maailmanmenoa esseistisellä tajunnanvirtatekniikalla, ja ehkä vain noin neljäsosa pohdinnoista keskittyy ikääntymiseen. Nykyajan ilmiöistä professori oli hyvin kartalla, vaikka ei koskaan oppinut lukemaan sanomalehtiään digitaalisesti. Vaimonsa kanssa hän asui samalla kadulla eri asunnoissa, ja kävi tämän luona lukemassa Aamulehden, johon hänellä ei-paikkakuntalaisena koskaan muodostunut läheistä suhdetta. Omassa asunnossaan hän nautti Hesarin hitaasta lähiluvusta, vaikka ei hän ollut helsinkiläinenkään, vaan Urjalasta.

Teos ei ole mikään paljastuskirja, mutta Eskola avaa hillityllä tavalla suhdettaan seksiin ja alkoholiin. Aiemmista alkoholipohdinnoistaan hän oli saanut paljon lukijapalautetta, ja jopa ”nootin” Panu Rajalalta, jonka mukaan vanhuksia ei saisi kannustaa juomiseen. Aktiivisina työvuosinaan hän oli jopa käyttänyt Antabusta hillitsemään juomisintoaan, olihan tuo lääke kovasti tapetilla 1980-luvulla. Seksuaalisuuden suhteen Eskola kuului liberaaleihin, jolla riitti ymmärrystä avioliittojen avoimuuteen. Tästä aiheesta hän ei avaudu omakohtaisesti, mutta muistaa 1960-70-lukujen hengen, jolloin vasemmistopolitiikassa oli tapana maadoittaa seksuaalisia energioita kokeilemalla uusia kollegoita. Piireissä vallitsi uskomus, että tällaisten kokeilujen jälkeen olisi helpompi keskittyä itse asiaan.

Kirjassa on niin monta kerrosta, etten tiennyt, mihin niistä arviossani keskittyisin. Muistot sota-ajan ja 1950-luvun Urjalasta ovat paikallistuntemuksen näkökulmasta kiinnostavia, mutta ehkä sitten kuitenkin tartuin eniten hänen havaintoihinsa nykyajasta. Älylaiteriippuvuudesta hänellä oli painavaa sanottavaa, koska se rikkoo sosiaaliset tilanteet ja luo tunteen, että kohdattava henkilö saa kenties salaisia komentoja jostain muualtakin kuin työnantajalta tai puolisolta. Laitteisiin liittyvä fetisismi tuntuu varmasti ahdistavalta professorista, joka tuntee syvällisesti tuon käsitteen merkityksen. Suuri osa laitteitaan näpräävistä tuskin osaa kirjoittaa tuota sanaa oikein, joten heille se ei merkitse paljoa.

Freudia tulkiten Eskola kysyy, onko kulttuurimme muuttunut yhtään vähemmän ahdistavaksi sitten topeliaanisen yhtenäiskulttuurin. Ehkä näinä päivinä olemme vapautuneempia seksuaalisesti emmekä kaikki jaa samoja merkityksiä, mutta esimerkiksi ihmisten pahanilkisyys ei ole kadonnut minnekään. Aggressio ja itsetuhoisuus ovat siirtyneet nettiin, ja puskahuutelusta jää nykyään digitaalinen jälki. Eskola viittaa myös muualla lanseerattuun käsitteeseen digitaalisesta vaivaistalosta, joka juuri voisi viitata tuohon ”hyvinvointikeskukseen”, jossa köyhien ihmisten tiliotteita luetaan kuin piru raamattua. Kukapa haluaisi olla sellainen köyhä, jonka jokainen liike ja transaktio on viranomaisten tiedossa, ja jonka yhteiskuntakelpoisuus on ylhäältä päin pisteytetty.

Tällaisiin mietteisiin jäin Eskolan seurassa Tesomalla, vaikka kirjassa oli paljon positiivisempaakin sisältöä. Ehkä uskon olemus tosiaan on siinä havainnossa, että ”jotain muutakin on” eikä tämän maallisen maailmankaan tarvitse pysäyttää älyllistä kehitystään nöyryyttäviin aktiivimalleihin, tai haastatteluihin, joissa työttömiltä kysytään henkilökohtaisen hygienian hoidosta. Ehkä ihmiskunta tarvitsisi enemmän perseellään istujia, niitä jotka filosofoivat ammatikseen mukavissa nojatuoleissa sen sijaan, että raportoisivat sosiaaliseen mediaan päivän aikana otetuista askeleista.

Lehtimajan lukuhetki

Teos: Helen Dunmore: Your Blue-Eyed Boy (Picador, 1998)

Hellelukemien noustessa olen kokenut tärkeäksi etsiä viileitä lukusaarekkeita ulkosalla. Työskentely sisätiloissa ei maistu, vaikka kotini on siedettävä kuumuudessa: kun tietää, että kaikki muut ovat kirmailemassa rannoilla ja terasseilla, tuntuu elämän hukkaamiselta kököttää kotikoneella.

Eilen löysin täydellisen paikan Haiharan kahvihuoneen pihalta, lehtimajaa muistuttavasta suojasta, ja luin siellä putkeen poistokirjoista pelastamani brittijännärin, Your Blue-Eyed Boy. Kirjan kannessa mainitaan kirjailijan voittama Orange Prize, mutta siitä huolimatta en tiennyt hänestä mitään. Wikipedia kertoo tuotteliaasta kirjailijasta, joka julkaisi kaikkea muuta paitsi draamaa, joka on aikanaan asunut kaksi vuotta Suomessa ja joka kuoli toissa vuonna syöpään 64-vuotiaana.

Ensivaikutelma Dunmoren tuotannosta on lupaava. Lähdin lukemaan teosta dekkarina tai psykologisena trillerinä, ja vaikka siinä on varsinkin jälkimmäisen piirteitä, se kuitenkin avautuu parhaiten ihan tavallisena romaanina. Kirjassa 38-vuotias tuomari Simone muuttaa perheineen Lontoosta pohjois-Englantiin, ja asettautuu pieneen kalastajakylään asumaan. Perhe on rahavaikeuksissa, vaikka vaimon palkka kohenee maallemuuton seurauksena. Hän toimii paikallisessa käräjäoikeudessa ”kiintiönaisena”, ja samalla pitää ilmaista oikeusaputoimistoa köyhille ja tarvitseville.

Simonen mies Donald on työtön arkkitehti, joka on taloudelliselta käytökseltään riskinottaja. Maalla hän yrittää sopeutua koti-isän rooliinsa, mutta katkeruus valtaa miehen mieltä, eikä hän suostu hakemaan hanttihommia paikallisista yrityksistä. Simonelle pohjoinen merenranta on tuttua maisemaa lapsuudesta, mutta mies ja lapset kaipaavat Lontooseen. Perhe tuntuu olevan tuuliajolla, eikä tilannetta paranna se, että ruokapöydässä on entistä enemmän säilykkeitä ja halpaa margariinia. Simone kaipaa Lontoon luomuvihanneskauppoja, ja niiden uhkeita munakoisoja.

Kirjassa eletään 1990-luvun loppua, ja sen takauma sijoittuu 1970-luvun loppuun. Simone ei ole aina ollut täsmällinen jakkupukunainen, vaan nuorena hän pukeutui intianpuuvillaan ja antoi hippitukan kasvaa. Hänen elämänsä kesä sijoittui Amerikkaan, jossa hän oli leiriohjaajana Vermontin rannikolla. Merellinen teema onkin kirjassa vahva, ja siinä vertautuvat Atlantin jylhät maisemat Pohjanmeren laimeampiin aaltoihin.

Taloushuolien keskellä Simone saa kirjeen menneisyydestä, mieheltä, jonka hän on ehkä halunnut jo unohtaa. Michael oli hänen ensi rakastajansa, kymmenen vuotta vanhempi Vietnamin sodan veteraani, joka eli veneiden kunnostajana. Simone vietti miehen kanssa kiihkeän kesän, ja suhteen kolmantena pyöränä keikkui valokuvaaja-Calvin, joka otti pariskunnasta liian seksikkäitä taidekuvia. Nainen tietää, että hänen entinen rakastettunsa tulee kiristämään häntä kuvilla. Kirjeiden jälkeen tulee soittoja, ja lankapuhelimeen vastaavat enimmäkseen muut perheen jäsenet. Michael ei tunnu antavan periksi, mutta hän on stalkkeri, jota Simone ei voi kokonaan torjua.

Minusta tämä teos pesi jännityksessään suvereenisti suurimman osan viimeaikaisista brittiläisistä psykologisista trillereistä, jotka kaavamaisuutensa lisäksi ovat usein järkälemäisen pitkiä. Jännitys kirjassa on vähäeleistä, vaikka tunteet ovat suuria. Juoneen kietoutuu myös poliittista historiaa, vaikka Simone on uransa vuoksi joutunut eliminoimaan persoonastaan monia puolia. Simonen suhde tähän mystiseen menneisyyden mieheen kertoo paljon hänen oman mielensä kaaoksesta, ja tukahdetuteista vieteistä.

Vaikka luin kirjan nopeana välipalana virikkeitä pursuavassa maastossa, se kolahti aistivoimaisuudellaan. Voisin hyvin jatkaa Dunmoren tuotantoon tutustumista, ja varsinkin hänen runoilijan uransa kiinnostaa, koska tekstistä huokuivat poeettiset elementit.

Naistenviikon haasteessa teos nousee unohdetuksi yllättäjäksi, ja edustaa lähes täydellistä lomakirjaa, joka tarjoaa niin rentoutumista, jännitystä kuin älyllistä purtavaa.

Idän ilosanoma tiivistyy

Teos: Anssi Hemmilä: Ilosaari (Tammi, 2019)

Usein lukuretkilläni käy niin, että löydän samanhenkisiä, samasta aiheesta kertovia teoksia putkeen synergian voimalla, mutta harvemmin kahta näin identtistä teosta. Toissapäivänä luin Lasse Nousiaisen Itärajatapauksen ja heti putkeen Anssi Hemmilän Ilosaaren. Molemmissa teoksissa helsinkiläiset trendipellet matkustavat Itä-Suomeen kokemaan aitoa maalaiskulttuuria. Myös Nousiaisen teoksessa Joensuussa oleskellaan Ilosaarirockin aikana, mutta Hemmilän teos keskittyy kokonaan matkaan näille festivaaleille.

Teoksessa seikkailevat Annu, Hannu ja Hilu, epätasainen kolmikko, jotka ovat lähteneet matkaan sattuman oikusta. Annu ja Hannu ovat jo nelikymppisiä, hyvin toimeentulevia hedonistejä, kun taas Hilu on Annun nuori naapuri, taiteiden opiskelija, jolla on suuri sosiaalinen omatunto. Festarilippu Ilosaareen on ollut Hilun ironinen lahja poikaystävälle, joka ei pääsekään mukaan, ja näin lippua kaupitellaan seuraavalle uhrille. Mukaan ilmoittautuu Hannu Vantaalta, lentokenttävirkailija, jokseenkin persoonaton perusjannu, johon Annu on tutustunut Flamingo-viihdekeskuksen yökerhossa tuhannen tuiskeessa. Annu taas on media-alan ammattilainen, freelancer ja bloggari, joka tuntuu elävän kaupallisilla yhteistyökuvioillaan.

Hilun tavoitteena on päästä eroon nelikymppisistä vanhuksista, ja näin hän suuntaa varjo-Ilosaareen, joka pidetään lieksalaisella maatilalla. Meno siellä on kuitenkin niin porvarillista, että hän palaa seuraavana päivänä suosiolla itse festivaaleille. Annulle reissun päämotiivi on saada blogilleen nostetta, mutta Joensuusta ei meinaa löytyä mitään kiinnostavaa kuvattavaa, ei edes lupaavia vegaaniannoksia. Kaupunki vaikuttaa lattealta S-etukorttivyöhykkeeltä, joten muun tekemisen puutteessa hänen on keskityttävä sekstailuun Hannun kanssa.

Ilosaarirock on festivaali, jolla satanisteiksi naamioituneet opettajat ja polttariporukoiden Johanna Tukiais-kloonit kohtaavat. Musiikillisesti tapahtuma on sekasotku, ja parhaat bileet ovat leirintäalueella, jossa yritetään aikaansaada Woodstock-henkistä yhteisöllisyyttä. Festareiden narratiivi tuntuu todenmukaiselta, jopa siihen pisteeseen saakka, että aloin kaivata jotain maagis-realistista irtiottoa. Annulla on joitain päiväunia, mutta muuten romaani velloo festarialueen anniskeluteltoilla ja viinanarikassa. Toki Hemmilää voi esikoiskirjailijana kehua huolellisesta rajauksesta: kirja toimittaa sen, minkä lupaa, mutta festaritoilailujen teema tuntuu hieman ohuelta.

Annun itsekeskeinen blogimaailma nauratti minua kyllä, mutta luettuani ainakin kymmenen bloggareista kertovaa romaania tämäkin aihe tuntui jo loppuun käsitellyltä. Nuoren Hilun hahmossa oli eniten särmää, sillä hän tuntui herkullisen ristiriitaiselta tyypiltä. Festareiden aikana hän tekee ison numeron vanhasta puhelimestaan, joka on ladattava monta kertaa päivässä, mutta järkyttyy, kun onnistuu kännipäissään saamaan tilinsä saldon vajoamaan alle 17 000 euron. Köyhän opiskelijan habitus narisee liitoksistaan, ja myös paikalliset nuoret aistivat tytöstä huokuvan yläluokkaisuuden.

Ilosaari ei ole samanlainen tutkielma pohjoiskarjalaisuudesta kuin Itärajatapaus, vaan se keskittyy helsinkiläisen kolmikon road tripiin, ja koomisiin havaintoihin festivaalin meiningistä. Se kertoo aikuisten huvipuistosta, jossa irtiotto arjesta toistuu joka vuosi samalla kaavalla, ja ihmisistä, joille massaan sulautuminen on vuoden kohokohta. Minua kirjaa lukiessa alkoi enemmän kiinnostaa Martat (joihin myös viitataan), jotka tänä vuonna jakoivat rokkiviikonloppuun osallistujille piirakoita jo rautatieasemalla.

Ikäväni Pohjois-Karjalaan ei täysin tyhjentynyt tällä tymäkällä lukupaketilla, ja Ilosaaren luettuani voisin hyvin lähteä festareille teema-asuun sonnustautuneena. Koen, että romaani ilahduttaa ko. festareiden faneja ja vihollisia yhtä lailla, ja diipimmällä tasolla kertoo aikuisista, joille aikuiseksi kasvaminen on ikuisesti vaiheessa.