Syrakusalaisen pyhimyksen hengestä

Teos: Sabine Forsblom: Betinka (S&S, 2018)

Suomennos: Helene Bützow ja Laura Kulmala

Betinka on romaani, jonka aloitin viime vuonna ruotsiksi, en siihen kyennyt sen rikkaan kielen vuoksi, ja vaihdoin nyt kieltä. Ymmärtääkseni tätä kasvutarina on trilogia, josta vain yksi osa on suomennettu. Teos sijoittuu suomenruotsalaisvoittoiselle pikkupaikkakunnalle 1970-luvulle, jossa kaikki eivät ole porvareita eivätkä koe kuuluvansa bättre folkiin.

Betinka on nuori nainen, joka ei oikein tiedä, mihin piiriin kuulua. Entinen paras ystävä Susanne, kunnanarkkitehdin tytär, osaa dokata strategisesti menettämättä hikipingon mainettaan, ja edustaa samalla isänsä Lions-tapaamisissa. Hänen suuresti ihailemansa seurapiirikuningatar Gunta asuu paheksutuilla juoppotaloilla, mutta samalla kylän Daltonin veljekset varmistavat, että Gunta valitaan Lucia-neidoksi samalla tavalla kuin muualla varmistetaan, että mahdollisimman moni äänestää RKP:tä. Syrakusalaisen pyhimyksen henki siis voi olla sellainenkin, että se lankeaa myös köyhien ja osattomien ylle. Baarien ylimeikattu sussukin voi olla Lucia, sillä eletään edistyksellisiä aikoja.

Betinkan kodissa ei porvareita äänestetä, ja ruokakin ostetaan Elannosta. Isä on ottanut lopputilin töistä solidaarisuussyistä, ja äiti joutuu raatamaan maustekalan pakkaajana koko perheen puolesta. Äidin käsiin on ikuisesti parkkiintunut kalalienten haju. Matka kodista pursiseuroille ja vierasvenesatamiin on symbolisesti pitkä.

Mutta huh huh, kuinka Forsblom osaa kirjoittaa! Minua ei ole koskaan suurimmin innostanut 70-luku romaanikirjallisuuden saralta, kun en osaa päättää, kuuluvatko siitä kertovat teokset jo historiallisiin romaaneihin vai pitäisikö niitä lukea nykykirjallisuutena. Olen 70-luvun lapsi, enkä vieläkään osaa kirjoittaa siitä vuosikymmenestä (80-90-luvuista osaan paremminkin). Kirjaa lukiessa tuli jopa fiilis, että menneisyys todella on vieras maa, vaikka nuorten kokemat asiat (päihteet, seksuaaliset sekoilut, jopa raiskaukset) olivat varmasti samansuuntaisia kuin nykyään.

Kirjassa Betinka on 15-vuotias, juuri rippikoulun käynyt, ikäisekseen varhaiskypsä ja hän on kirjaimellisesti niellyt aikansa. Forsblom suorastaan tykittää ajankuvaa niin, että aivan kaikkia koordinaatteja en edes tunnista. Miesihanteita ovat niin David Bowie, Marc Bolan kuin Che Guevara, ja nuorisotalon discossa soitetaan protestimielessä biisiä ”Shöteem”, jossa ranskaa mongertava pariskunta ihan oikeasti on SILLEEN!

Suurimmat naurut sain kuitenkin koulukuvauksista, enkä ole koskaan lukenut karmivampaa kuvausta jumppatunneista. Jos tällä eivät telinevoimistelun traumat poistu, niin sitten ei millään. Vaikka itsellänikin niitä on, en kai ole vieläkään päässyt niistä eroon niin, että voisin niistä näin hulvattomasti kirjoittaa.

Teinin kielen kuvauksessa Forsblom on suvereeni. Kielellisesti teos on kokeileva, ja romaania lukiessa on oltava tarkkana. Asioita näytetään enemmän kuin selitetään. Loppua kohti en enää pysynyt kärryillä kaikkien sivuhahmojen suhteista toisiinsa, koska heitä oli paljon ja heihin viitattiin kovin kursorisesti. Tämä oli teoksen ainoa rasite, eli nautin tunnelmista, mutta en ymmärtänyt kaikkea lukemastani edes suomen kielellä.

Teos todennäköisimmin avautuu parhaiten keski-ikäisille lukijoille, tai ainakin niille, joilla on jotain muistikuvaa ajasta, jolloin kaupassa käyntikin oli poliittista. Pienen työläisyhteisön meininki on ollut aika lailla samansuuntaista myös kokonaan suomenkielisillä alueilla, eikä tämä teos ainakaan liioittele suomenruotsalaisuuden kliseitä. Blogissani olen arvioinut suht runsaasti suomenruotsalaista kirjallisuutta, ja Forsblomin ja Peter Sandströmin teokset ovat olleet molemmat raikkaan erilaisia kulttuurisesti. Forsblom ehkä menee kliseiden murtamisessa vielä pidemmälle, eli teos kannattaa lukea varsinkin silloin, jos on kyllästynyt kuvauksiin rapujuhlista.

Mainokset

Blogini kestosuosikit – nostalgiaa

En aina ehdi lukea blogini statistiikkaa, ja hyvin menee silloin, kun en ole noteeraannut sitä aikoihin. Blogissani käy päivittäin noin 50-100 henkilöä, ja välillä tulee ”piikkejä”, että kävijämäärä tuplaantuu tai jopa triplaantuu. Joskus on ollut trafiikkia jopa yli 1000. Tänään on reippaasti yli 100 kävijän päivä. Stats are boomin!

Alle 50 kävijän päivät ovat surkeita. Kävijämäärät kasvavat aina, kun joku vinkkaa blogista somessa, onnekseni sekä kirjailijat että kustantajat tekevät sitä aika ajoin. Bloggauksessa parasta on, että saan välillä palautetta kirjailijoilta itseltään. Tämän vuoksi jaksan tarpoa tätä orjantappuratietä.

Blogiani luetaan myös ulkomailla, varsinkin Yhdysvalloissa, ja luulisin heidän olevan suomalaisten siirtolaisten perillisiä. Muualla sitä luetaan eniten Norjassa ja Itä-Aasian maissa. Kiitos kaikille, jotka lukevat tätä ”puolikielisinä” tai Google Translatorin kautta.

Jokunen Suomessa asuva maahanmuuttajaystäväni niin tekee, olen myös saanut kiitosta siitä, että olen avannut jonkun kirjan maisemaa, jota hän ei ole osannut lukea. Nämä palautteet lämmittävät sydäntäni erityisesti.

Blogissani on kaksi lukijoiden kestosuosikkia, jotka esiintyvät lukijatilastoissa viikottain. Kuningatartekstit ovat:

Tampere jaksaa aina yllättää (Tämä kertoo Tampereen Hervannassa sijaitsevassa Saulin kaupasta, jonka meininki meni minulla kaiken ymmärryksen yli. Siis Tampereella, 2010-luvulla. Koirankarvat ja ikivanhat pehmolelut.)

Pulska emäntä ei ole aina kunniaksi (Tämä kertoo Johannes Linnankosken teoksesta Pakolaiset, joka kuvaa Suomen sisäistä pakolaisuutta takavuosina. Postaukseen tuli kiinnostavia kommentteja, ehkä siksi sitä luetaan. Tämän postauksen suosio varsinkin kiinnostaa. Miksi?)

Itse en ylpeilisi näistä, mutta nämä ovat blogijournalistisen urani tähtihetkiä. Mitkä ovat omasi?

Pidä huolta siskosta

Teos: Han Kang: Vegetaristi (Gummerus, 2018)

Käännös englannista suomeksi: Sari Karkulahti

Korealaisen Han Kangin teoksesta Vegetaristi olen kuullut paljon pöhinää ennen kirjaan tarttumista, mutta yritin olla lukematta liian seikkaperäisiä arvioita, koska halusin tutustua kirjaan ilman ennakkoluuloja. Kirjan nimen perusteella odotin tältä vahvoja poliittisia kannanottoja lihan tehotuotannosta, tai kuvauksia eläinrääkkäyksestä. Jälkimmäistä kirjassa oli yksi kohtaus, mutta globaalia, ekologis-poliittista tasoa sai etsiä kuin neulaa heinäsuovasta.

Vegetaristi on Soulin kaupungin nykypäivään sijoittuva sukutarina, jossa perheen eri jäsenet kokoontuvat ihmettelemään introvertin nuoren vaimon Yeong-hyen äkillistä päätöstä alkaa kasvissyöjäksi. Itse päähenkilö ei saa kirjassa kertojan roolia, vaan häntä tarkkailevat entinen aviomies, siskon mies (josta myös tulee entinen) ja pikkusisko. Yeong-hyen suku on kotoisin maaseudulta, jossa ei varsinkaan ymmärretä kasvissyönnin filosofiaa. Aviomies Cheong ehkä kestäisi sen, jos vaimo suostuisi kuitenkin laittamaan tälle ”normaaleja” liharuokia. Yeong-hye on kuitenkin uudessa aatteessaan ehdoton, ja osoittautuu vaikeaksi kumppaniksi myös miehen liikesuhteiden saralla, koska hänen käytöksensä ei herätä luottamusta business-illallisilla. Lihansyönnin normalisoinnin kuvaus olikin kirjassa aivan eeppisen ahdistavaa.

Pariskunnan avioliitto on lapseton, Cheong vaikuttaa täydeltä kusipäältä, ja Yeong-hyen ainoa individualismin ilmaisu tapahtuu ruoan kautta. Hänellä on sivubisneksiä opettajan assistenttina ja graafisena suunnittelijana, mutta enimmäkseen hänen elämänsä on kotikeskeistä. Tähän verrattuna sisko In-hye on supersuoriutuja, joka elättää kosmetiikkaliikkeellään myös erittäin vaihtoehtoista videotaiteilijamiestään. Ei ole ihme, että lankomies melkein rakastuu vähemmän uraohjautuvaan kälyynsä, tai ainakin kokee tätä kohtaan räjähtävää kiihkoa. Naisen pakarassa sijaitseva syntymämerkki, mongoliläiskä, on nousevalle kuvataiteilijalle äärimmäinen himon objekti.

Paikoitellen minua jopa nauratti kuvaus lankomiehen videotaiteesta, koska siinä oli niin paljon samaa suomalaisten elämäntapa-artistien kanssa. Langolla on pakkomielle Yeong-hyen luomesta, ja näin hän saa houkuteltua naisen performoimaan alastomana videolleen tälle tuntemattoman miehen kanssa. Body painting pääsee romaanissa keskiöön, kun Yeong-hye kokee kukkaniityn puhkeavan haaroissaan. Muutenkin hän osoittautuu seksuaalisesti vapaamielisemmäksi kuin molemmat taiteilijamiehet, mutta tulkinnanvaraiseksi jää, ovatko nämä tapahtumat triggerinä hänen mielentilansa heikkenemiseen. Kielletyn rakkauden kuvaus oli kaikessa karuudessaan kaunista, eikä suhdekuvioissa ollut selkeitä hyviksiä tai pahiksia. Eniten romaanissa kiehtoo Han Kangin kielen poeettisuus, joka puskee läpi jopa kahden käännösrekisterin läpi.

Kirjan loppuosassa seurataan sisarusten suhdetta tilanteessa, kun kummatkin aviomiehet ovat feidanneet kuvioista. Yeong-hyen mielenterveys on romahtanut, ja hänellä on puhjennut paha anoreksia. Siskon huolenpito oman erokriisin keskellä on liikuttavaa, mutta hänen mielisairaalassaan on myös vertaistukea, kun paremmassa kunnossa olevia potilaita laitetaan katsomaan heikompiensa perään. Han Kang kuvaa tuota maailmaa pieteetillä ja kunnioituksella, enkä ainakaan saanut kuvauksesta vaikutelmaa, että Etelä-Korean psykiatrian taso olisi Suomea heikommalla tasolla. Romaanin tarkoituksena ei selvästikään ole kritisoida mielenterveyspalveluiden tilaa.

Päähenkilön sairauden kuvaus oli huomattavasti rankempaa kuin mitä luin äskettäin Riikka Pulkkisen teoksesta Lasten planeetta, jossa myös kuvataan huolta psykiatriselle osastolle joutuneesta siskosta. Mutta herkkyyden ja kuvauksen tarkkuuden tasolla kuljettiin samoilla aaltopituuksilla, ja näin nämä kaksi teosta voisivat muodostaa kiinnostavan lukuparin, kun molemmissa on myös teemoina avioero ja lapsen huoltajuuskiista.

Han Kang saa mahtumaan valtavan määrän tunteita ja aistillisuutta tähän pieneen, traagiseen romaaniin, joka kasvissyöntiä enemmän kertoo mielenterveyden ongelmista. Pidin tästä vähintään yhtä paljon kuin jo kestosuosikiksi nousseen Kyung-sook Shinin tuotannosta, ja tunnistin heidän kertovan samasta maasta, vaikka eri painotuksilla ja eri perspektiiveistä.

Annoin tälle Goodreadsissa 5 tähteä, mikä on luokittelu, jonka kanssa yritän olla taloudellinen nykyään. Tämä saattaa olla toistaiseksi mieleenpainuvin teos, minkä olen tämän maahaasteen aikana lukenut.

Maahaasteessa olen nyt kohdassa 33/196. Etelä-Korea. Postaukset eivät noudata loogista numerojärjestystä, koska aika moni aiempi listaamani kirja on vielä kesken – ehkä oikeasti olen rastilla 23. HELMET-haasteeseen laittaisin teoksen kohtaan 29: ”Kirjassa nähdään unia.”

Iranilainen hyllynlämmitin

Teos: Iraj Pezeshkzad: My Uncle Napoleon (The Modern Library, New York)

Käännös farsista englanniksi: Dick Davis

Aika lähteä matkalle 70-luvun Iraniin, aikaan ennen islamilaista vallankumousta. Iraj Pezeshkzadin My Uncle Napoleon on lämmitellyt hyllyäni nyt 13 vuotta, ja seurannut minua ainakin kolmessa muutossa, uskollisesti ja jämäkästi. Olen marginaalien muistiinpanojen mukaan aloitellut kirjan lukemista vuonna 2006, mutta lukeminen on jäänyt kahteen pitkähköön esipuheeseen. En yleensä ole suuri esipuheiden fani, varsinkaan, jos niissä käydään läpi faktuaalista historiaa. Minusta kaikki romaanien ”selitykset” kuuluvat ehdottomasti kirjan loppuun, ja silloinkaan niitä ei välttämättä tarvitse lukea.

Tämä romaani on ollut suosittua populaarikirjallisuutta Iranin länsisuuntautuneessa monarkiassa tuolloin, ja siitä on tehty TV-sarja. Kirja kiellettiin islamilaisen vallankumouksen aikana satojen ja tuhansien muiden teosten mukana, joissa oli mitään länsimaiseen korruptioon viittaavaa. Iranilaiset pakolaiset ovat lukeneet sitä nostalgisesti eri puolilla maailmaa, ja englanninnos näyttää myös olleen suosittu muidenkin kuin toisen tai kolmannen polven emigranttien parissa.

Kirjassa 13-vuotias varakkaan perheen nimetön poika rakastuu serkkuunsa Layliin, jonka isä on suvun patriarkka, despootti ja pelle. Myöskään enolla ei ole nimeä, vaan hän on Dear Uncle, tai miehen selän takana Napoleon. Enon elämän kohokohtiin kuuluvat kaksi taistelua brittien vastaisessa sodassa, ja hänellä on vainoharhoja kaikkea brittiläistä kohtaan. Hänellä on uskollinen palvelija Mash Qasem, joka on ollut sotamiehenä samoissa joukoissa isäntänsä kanssa, ja monessa suhteessa isännän ja palvelijan suhde on läheisempi kuin isännän suhde muuhun sukuun. Mash Qasem on kuitenkin ainoa, joka voi auttaa kertojaa Laylin sydämen valloittamisessa.

Kirjassa ryypätään reippaasti ja puhutaan seksistä välillä avoimesti, välillä eufemismein. Napoleonia herkullisempi hahmo on playboy-eno Asadollah, jonka mielessä on enimmäkseen ”matka San Franciscoon”. Tällä eufemismillä hän tarkoittaa seksiä, ja hänen roolinsa on keskeinen, kun korttelissa käydään turpakäräjiä naapuruston uskottomuusdraamoista. Meininki keski-ikäisten setien ja tätien on välillä lasten silmiin sopimatonta, ja varsinkin miesten elinten leikkaamisella fantasioidaan mehevästi.

Kirjassa eletään 1940-lukua keski- ja yläluokkaisessa Teheranissa. Kertojan suku asuu samassa pihapiirissä, jossa on kodit seitsemälle sisarelle ja veljelle. Yhteinen puutarha yhdistää serkkuja, vaikka kaikki lasten vanhemmat eivät ole väleissä keskenään. Kertojan isä saa vävymiehenä niskaansa paljon kuraa, koska ei ole Napoleonin mukaan tarpeeksi korkeasyntyinen.

Uskonnon rooli kirjassa on marginaalinen, vaikkakin henkilöt joutuvat välillä esittämään hurskaampaa kuin ovat. Napoleon terrorisoi sisaruksiaan järjestämällä fiktionaalisia marttyyrien muistojuhlia aina, kun joillain on suunnitteilla sosiaalista elämää. Näin pihapiiriin ei voi kutsua muita vieraita, koska se pilaisi hartaan tunnelman. Länsimaisesta näkökulmasta Napoleonin harjoittama naapuriterrori on kuitenkin kekseliästä, ja teoksen farssi/slapstick-komedia ei ole niin kulunutta kuin mitä voisi olettaa.

Päädyin jopa katsomaan YouTubesta kirjaan liittyvän TV-sarjan ensimmäisen osan. Kuvan laatu oli heikohko, mutta sarjasta sai vaikutelman suht korkeasta teknisestä tasosta, ja näyttelijäntyökin oli taitavaa, ottaen huomioon 70-luvun sarjat yleensä. Farsia on kiva kuunnella, koska se on poeettista, ja näin jopa lukutaidottomien palvelijoiden repliikit kuulostivat suurilta viisauksilta. Päähenkilön hahmo näytti 20-vuotiaalta, tämän äidin hahmo oli ilmetty Hyacinth Bouquet, ja itse Napoleon olisi voinut olla Arman Alizad 30 vuoden päästä. Vaikka en ymmärtänyt kieltä, jaksoin seurata tätä paljon virkeämmin kuin esimerkiksi jaksoa suomalaisesta Rintamäkeläisistä. Sarjan tempo oli sopiva, ei päätöntä kohkaamista, mutta yhdessä episodissa ehti kuitenkin tapahtua riittävästi.

Lukemistani maahaasteen kirjoista tämä romaani on toistaiseksi tuhdein kulttuurisesti, eli romaani todella onnistui tiivistämään Iranin historiaa ymmärrettävään pakettiin. Uskoisin sen tärkeimmän arvon olevan siinä, että se muistuttaa lukijoita ajasta ennen islamisaatiota.

Maahaasteessa olen kohdassa 27/196: Iran, ja HELMET-haasteessa tämä sopii kohtaan 38: ”Jossain päin maailmaa kielletty kirja.”

Eurooppalaisuuden eturintamalla

Päivi Lipponen: Ihmisyyden vuoksi. (WSOY, 2018)

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Olen joulukuussa kuunnellut kahta pitkää äänikirjaa, Päivi Lipposen uutuusteosta ja Michelle Obaman muistelmia. Vaikka molemmat kirjat ovat hienoja, projektit ovat edenneet kuin Iisakin kirkon rakennus. Minulla kipuraja äänikirjoissa tuntuu olevan noin 10 tuntia. Tämä teos oli pituudeltaan lähes 17 tuntia. Hyvää kirjan kuulemisessa oli se, että niin tekemällä keskityin tarinaan, enkä sen runsaisiin lähdeviitteisiin. Noin 13 tunnin jälkeen vaihdoin painettuun versioon, ja siinä vaiheessa koin myös lukevani eri teosta, koska teksti oli runsaasti lähteistetty.

Ihmisyyden vuoksi on romaani, joka tiivistää lähes sadan vuoden historian neljässä maassa, Suomessa, Neuvostoliitossa/Venäjällä, Saksassa ja Puolassa. Myös Ukrainan puolella ehditään käydä levittäytymässä, mutta ne osuudet ovat ohuita. Kirja rakentuu useiden avainhenkilöiden havaintoihin, mutta keskeisimpiä näistä ovat isä ja tytär, suomalaiset Timo Makkonen (Dima) ja Aila Hazar. Isä on hylännyt suomalaisen perheensä Neuvostoliiton vuoksi, ja Aila on tullut adoptoiduksi juutalaiseen porvarisperheeseen tämän äidin kuoltua. Nuorena naisena Aila matkustaa saksaa oppimaan adoptioäitinsä sukulaisten luo Berliiniin, jossa natsihallinnon realiteetti avautuu hänelle hitaasti ja julmasti.

Muutamia havaintoja reaaliaikaisesti kuuntelun aikana:

Kappale 86: Aika paljon kohtauksia, joissa Stalin, Hitler tai Göbbels ovat päärooleissa. Toivottavasti vähenee loppua kohti.

Kappale 129: Aila on sihteerinä Ukrainassa ja kuulee vuokraisäntänsä sanovan: ”En pysty menemään nukkumaan ennen kuin olen tappanut juutalaisen”. Vasta tässä vaiheessa nainen tulee järkiinsä ja päättää muuttaa takaisin Suomeen. Karmivaa menoa.

Kappale 148: Ollaan keskitysleirin suihkussa Auschwitz-Birkenaussa. Tämä on kappale, jonka olen nähnyt liian monta kertaa sieluni silmin.

Vuoden 1944 aikana vaihdan äänikirjan painetuksi kirjaksi ja alan väsyä varsinkin vielä siinä vaiheessa esiteltyihin uusiin hahmoihin. Vlad-veljen uusi rakkaus toveri Parrikada on kiinnostava hahmo, mutta tulee tarinaan liian myöhään ja jää pinnalliseksi.

Yleinen vaikutelmani kirjasta on se, että sen laajojen teemojen omaksuminen ei ehkä ole mahdollista yhdellä lukukerralla. Lipposen huolellinen taustatyö näkyy lähdeviitteissä, ja jälkisanoissa hän kutsuukin teostaan ”fakta-fiktioksi”, koska hän on etsinyt hahmoilleen lihaa luiden päälle haastattelemalla vanhoja ihmisiä niin Suomessa, Venäjällä kuin muissakin itärintaman kohteissa.

Itse sain eniten irti moskovalaisesta arjesta 1930-luvulta ja Diman perheen vaikeasta tilanteesta kommunistisen eliitin eturintamalla. Tämä kun on aihe, josta en ole lukenut kymmeniä fiktiivisiä teoksia, kun taas varsinkin keskitysleiriteema tuntui minusta loppuun kalutulta. Viimeisen neljänneksen aikana sodan kuvaus alkoi puuduttaa, ja sitten nykyaika-osioissa tuntui, että olisin voinut lukea näiden sodasta selviytyneiden vanhusten mietteistä enemmänkin.

Lipposen teos oli mainio joulukirja siksi, ettei se heti loppunut kesken. Paikoitellen sävy on historianopettajamainen, mutta en ole varma johtuuko vaikutelma siitä, että tiedän Lipposen olevan historian opettaja. Luulen, että olisin lukenut teoksen avarakatseisemmin, jos en olisi tiennyt mitään kirjailijasta etukäteen. Ennakkoasenteeni ei tosin ollut hankala, koska Lipposen persoona ei ole koskaan häirinnyt minua.

Teoksen kokoava teema on oikeusvaltion mureneminen, ja ne vaikeat valinnat, joita ihmiset joutuvat tekemään, kun kaikki vaihtoehdot eloon jäämiseksi ovat huonoja. Jokainen voi tahollaan miettiä, millaisia natseja, fasisteja tai bolshevikkejä olisimme, jos tuollainen ideologia olisi lähes pakollista totalitaarisessa ikeessä. Itse varmasti olisin bunkkerissa luimuileva kattilanatsi, arka myyrä, jonka silmät eivät enää kestäisi päivänvaloa. Kattilanatsi on tyyppi, joka syö kaikki ateriansa yhdestä ja samasta kattilasta.

Kirja on saanut sekavia arvioita, joihin en ole ehtinyt syvällisesti perehtyä, koska jo itse romaanin lukeminen oli suuri urakka. Tiedän, että kirjaa on kritisoitu hajanaisuudesta ja liian runsaasta hahmogalleriasta. Olen kyllä lukenut vielä runsaampiakin historiallisia romaaneja, eikä tässä ollut ainakaan vaikeasti ymmärrettäviä osioita, vaan juonen käänteet pysyivät hyvin kasassa. Tuntui myös, että kustannustoimittaja oli tehnyt huolellista työtä, eli teos tuntui kauttaaltaan viimeistellyltä. Viime aikoina tätä ei ole voinut ottaa annettuna isoillakaan kustantamoilla, ja siksi myös tässä blogissa on ollut paljon murinaa kesken jääneistä toimituksista. Kielellisesti ja rakenteellisesti kirjaa oli ilo kuunnella ja lukea. Ehkä seuraavaksi toivoisin lukevani kirjailija Lipposelta hieman pienempää ja rajatumpaa tarinaa.

Uudessa HELMET-haasteessa teos sopii ainakin kohtaan 44: ”Kirja kertoo Berliinistä”.

Vuoden 2018 parhaat kirjat

On taas aika tutkiskella kulunutta vuotta, ja sen tähtihetkiä kirjojen saralla. Lukuvuoteni on ollut vilkas, koska muuta elämää ei vaikean taloustilanteen vuoksi ole pahemmin ollut. Lukemiseni on pitkälti keskittynyt kirjaston e-kirjoihin, eli monet marginaalisemmat uutuudet ovat valitettavasti jääneet huomioni ulkopuolelle. Tänä vuonna myös löytökorien aarteita on vähemmän kuin aiempina vuosina.

Lukemistoihini kuuluu entistä enemmän historiallisia romaaneja, varsinkin toiseen maailmansotaan ja 1900-luvun alkuun liittyviä. Suomen kansalaissota-teeman suhteen vedin kunnon överit, eikä sitten yksikään noista lukemistani ”juhlateoksista” tehnyt järisyttävää vaikutusta.

Mielivaltaisena diktaattorina saan valita joka kategoriasta viisi suosikkia, jotka eivät ole listallani suosituimmuusjärjestyksessä. Nuortenkirjojen ja tietokirjojen suhteen jouduin jopa pinnistelemään, jotta löysin tarvittavat viisi kirjaa. Tietokirjoja luen enemmän kuin nuortenkirjoja, mutta en aina kovin keskittyneesti. Aika usein tietokirjat jäävät kesken, jolloin en myöskään kirjoita niistä blogitekstiä. Entisenä tutkijana suhtaudun tietokirjoihin taloudellisesti, eli tietokirjan on oltava huikean hyvä, jotta jaksan lukea sen kannesta kanteen. Tietokirjoihin luettaneen toki myös elämäkerrat ja omaelämäkerrat, joita jaksan hieman paremmin kuin vaikka historiallisia teoksia.

Kotimainen kirjallisuus

Olli Jalonen: Taivaanpallo, Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu, Max Manner: Kadotettujen kahvila, Marko Annala: Paasto, Katja Lahti: Lasitehdas

Maailmankirjallisuus

Oyabami Olewumi: Älä mene pois, Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja (luin molemmat osat, olivat tasavahvoja, mutta äänestän nyt ykköstä), Audrey Magee: Sopimus, Anne Swärd: Vera, Christopher Isherwood: Goodbye Berlin

Dekkarit

Virpi Hämeen-Anttila: Tiergartenin teurastaja, Camilla Grebe: Lemmikki, Melba Escobar: Kauneussalonki, Tuire Malmstedt: Pimeä jää, Mattias Edwardsson: Aivan tavallinen perhe

Lasten, nuorten ja nuorten aikuisten teokset

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija/Väki, Nina LaCour: Välimatkoja, Anu Holopainen: Sydänhengitystä, Riina Mattila: Järistyksiä, Katri Soikkeli: Pahat ketut (tämän genremäärittelystä en tosin ollut varma)

Tietokirjat ja oma/elämäkerrat

Benedict Zilliacus: Kertomus kadonneesta saaresta, Aminatta Forna: The Devil that Danced on Water, Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin, Teemu Luukka: New Yorkin uhmatar, Sherin Khankan: Nainen on islamin tulevaisuus

Ja lopuksi tärkein osasto, eli kesken jääneet:

Miki Liukkonen O, Karl Ove Knausgård: Poissa päiväjärjestyksestä, Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies: Emilia Kent, Piia Leino: Taivas, Pauliina Rauhala: Synninkantajat.

Kesken jääneistä ei yksikään kirja ollut huono, eli saatan antaa niille uuden mahdollisuuden ensi vuonna. Muutaman huonon teoksen olen saattanut loppuun tänä vuonna, mutta kaikesta tästä ei näy jälkeä blogissa. Täysin tyrmäävien arvioiden kirjoittaminen tuntuu ajan haaskaukselta, eli kirjoitan kunnon kritiikkiä vain silloin, kun se tuntuu aiheelliselta kirjan ulkoisista syistä. Varsinkin huonoista dekkareista raportointi tuntuu turhalta, koska en itsekään sellaisia raportteja lue.

Santee maneetay

Teos: Robert Antoni: Karnevaalit (LIKE, 2005)

Käännös: Einari Aaltonen

Joulun aikana olen ehtinyt edistää maahaastettani, sillä hyllystä löytyi lukemattomia kirjoja ainakin seitsemästä eri maasta. Viime vuosikymmenellä olen keräillyt kaunokirjallisuutta varsinkin Karibian maista, mistä olen nyt kiitollinen, sillä hyllystäni löytyy teoksia monelta minulle tuntemattomalta pikkusaarelta.

Trinidadin ja Tobagon suhteen hyllyssäni on jopa yliedustusta: vaihtoehtoina olivat ainakin Robert Antoni, Shani Mootoo ja VS Naipaul. Noista saarista jopa tiedän jotain, sillä olen tavannut sieltä kotoisin olevia ihmisiä, ja juuri vähän aikaa sitten luin latvialaisten omituisesta siirtomaahankkeesta Tobagolla 1600-luvulla. Saaret ovat aidosti monikulttuurisia, mikä tekee paikallisesta kulttuurista jännittävän monipolvisen. Tästä hybridiydestä kertoo myös Robert Antonin romaani Karnevaalit, joka näyttää jääneen minulta kesken vuonna 2007.

Antoni tuli kuuluisaksi bestsellerillään Isoäitini eroottiset kansantarinat (mitä en myöskään ole lukenut). Hän on taustaltaan valkoihoisten valloittajien jälkikasvua, johon on sekoittunut kreoliverta. Teoksessa Karnevaali valkoihoinen yliopistomies William matkustaa kotipuoleen viettämään vuosittaista laskiaiskarnevaalia ystäviensä kanssa. Hän on aikanaan päässyt opiskelemaan New Yorkiin noinkutsutulla saaristipendillä, mutta on piinallisen tietoinen ihonväristään, joka tekee hänestä etuoikeutetun. Hänen suvullaan on ”vanhaa rahaa”, ja on tottunut elämään suojeltua elämää klubiensa suojeluksessa. William valitsee vierailuajaksi karnevaalin siksikin, että tietää hänen vanhempiensa olevan poissa kotoa sen aikana. Saaren rikkaat matkustavat tuolloin Barbadokselle golfaamaan ottaakseen hajuraon hampunpolttajista ja muusta roskaväestä.

Luin kirjaa enemmän etnologisena kertomuksena kuin romaanina. Romaanina teos ei ole ainakaan juonellisesti kummoinen: Robert on ollut teinistä saakka rakastunut serkkuunsa Racheliin, eikä tunnu pääsevän eroon pakkomielteestään, vaikka Rachel on jo neljättä kertaa naimisissa. Kun hän tapaa Rachelin sattumalta New Yorkin baarissa, hän tietää romanssin saavan uutta tuulta purjeisiinsa siitä huolimatta, että Rachel on kaupungissa viettämässä neljättä kuherruskuukauttaan espanjalaisen nuoren sotilaskarkurin kanssa. Suvun ranskalainen haara on palannut juurilleen Provenceen, mutta Rachelia veri vetää karnevaaleihin. Rakastetut kohtaavat serkusten tädin ylläpitämässä hotellissa, jonne Rachel lopulta saa porttikiellon, koska aiheuttaa talossa vesivahingon.

Kirjassa ryypätään ja poltetaan pilveä rankasti, ja muutenkin karnevaalin kuvaus on lähteelleen uskollista. Kiinnostavaa siinä on Maaemo-lahkon toiminnan kuvaus, sillä saarella lähes 20% tunnustaa rastafariuskoa, ja kuvatun tyyppisiä yhteisöjä taitaa olla joka niemessä ja notkossa. Robertin seurue ottaa karnevaaliteemakseen Maaemo-lahkon parodioinnin, ja esiintyy provosoivasti puolialastomana kaakaosäkkihameissa. Paljasrintaisia naisia ei edelleenkään hyväksytä katukuvassa 2000-luvulla, ja muutenkin katolisen kirkon läsnäolo aiheuttaa rietasteluun ikäviä reunaehtoja. Katolisten nunnien Maria-seura on myös liikkeellä HIV-valistajina, ja jo lentokentällä muistutetaan kumin käytön tärkeydestä.

”Santee maneetay”, eli kreolikielellä ”sans humanité” on tyypillinen karnevaalinajan toivotus, eli kehotus ryyppäämään epäinhimillisesti. Ryyppäämistä kiinnostavampaa on paikallisen ruokakulttuurin kuvaus, joka kertoo myös saarten suhteellisesta vauraudesta. Tässä tyypillinen ravintolamenyy:

”Alkupaloiksi oli täytettyjä taskuravunkilpiä, jamaikanpippuria, chip chip-cocktailpaloja – pieniä ostereita, jotka kulautetaan limetin ja chilikastikkeen kera. Kulhokaupalla höyryävää, tulisesti maustettua callaloo-keittoa. Bull-jhol-suolakalaa ja zabucaa, vanhaa orjaruokaa, jossa on suolattua turskaa ja alligaattoripäärynää.

Sitten seurasi lukuisia pääruokia, joita tuli katkeamattomana virtana ja jotka me jaoimme keskenämme. Curryvuohta ja buss up-shotia, itäintialaista leipää. Cascadoux’ta, turpeasuomuista jokikalaa miedon shristophene, mantelikurpitsan tapaisen vihanneksen kanssa höyrytettynä.” Ja niin edelleen ja niin edelleen.

Kulttuurisena kertomuksena Karnevaalit onnistuu paremmin kuin juonellisena romaanina, jonka pääteemaksi jää insesti/saaren asukkaiden sisäsiittoisuus. Toisaalta ”herkumpi serkku”-teema on uskottava, koska tässä kuvataan eristetyissä oloissa kasvaneita nuoria, jotka syystäkin lähetetään maailmalle etsimään onneaan ja tulevaa puolisoaan. Williamin parhaan ystävän Laurencen hahmo oli astetta kertojaa särmikkäämpi. Toki Laurence mustaihoisena ranskankielisenä kreolina on paljon seksikkäämpi postkoloniaali älykkö kuin kalpea kirjallisuuden assistentti William.

Kirjassa käsitellään saaren etnisiä jännitteitä monella tasolla. Euroopasta ja Amerikasta tulleisiin paluumuuttajiin ja satunnaisiin kävijöihin ei kaikkialla suhtauduta lämpimästi, vaan varsinkin valkoisiin naisiin suhtaudutaan jopa vihamielisesti. Rachel saa ystäväporukan eräretkellä osakseen kohtuutonta häirintää, ja insidentit muistuttavat heitä aiemmasta raa’asta raiskauksesta, joka tapahtui, kun nuoret olivat vielä lukioikäisiä ja asuivat saarella pysyvästi. Onneksi kirjaan mahtuu paljon muutakin kuin serkkujen lihallista nostalgiaa, eivätkä hekään jääneet rypemään mahdottoman rakkauden hiipuvaan arinaan.

Pidin kirjasta vahvan paikallisen suutuntuman vuoksi, mutta luin sitä enemmän matkakertomuksena kuin romaanina. Trinidadin karnevaaleista näyttää hyllystäni löytyvän enemmänkin luettavaa, joten voin halutessani elää tätä aistien ilotulitusta uudelleen ja uudelleen. Intialaistaustaisen Shani Mootoon tuotanto kiinnosti minua tällä rastilla enemmän kuin Antonin, mutta omistamani kirja häneltä oli ruotsiksi, enkä juuri nyt mielessäni venynyt ottamaan vastaan karibialaisrytmejä sillä kielellä.

Maahaasteessa olen nyt kohdassa 16/196: Trinidad ja Tobago. Aiempia rasteja suoritan viiveellä, koska aika moni kirja on jäänyt kesken.