Isistä, jotka pukeutuvat kansallispukuihin

Teos: Alex Schulman: Kiirehdi rakkain (Otava, 2023)

Suomennos: Jaana Nikula

Äänikirjan lukija: Kuisma Eskola

Ruotsalaisen Alex Schulmanin (s. 1976) autofiktiivisistä teoksista olen kuullut paljon medioissa, mutta vasta nyt sain tartuttua sarjan viimeiseen osaan. Jos olen ymmärtänyt oikein, kaikki neljä teosta kertovat dysfunktionaalisesta perheestä/suvusta, sukusalaisuuksista ja aikuisten lasten selviytymisestä suvun taakkojen alla. En tiennyt, että Schulmanin isä oli suomenruotsalainen, ja kun en ole kasvanut ruotsalaisen televisioviihteen keskellä, niin pystyn suhtautumaan kuvatun perheen julkkisstatukseen suht neutraalisti.

Kirjan isä on Allan menestynyt tv-tuottaja, joka on perustanut uuden perheen kypsässä iässä itseään 33 vuotta nuoremman Lisetten kanssa. Perheeseen syntyy kolme poikaa, mutta isällä on jo neljä muuta lasta aiemmasta liitostaan. Perheen luona käy usein toimittajia tekemässä juttuja tämän erikoisen perheen elämästä, ja niissä isä ylistää ”uuden mahdollisuuden” tuomaa onnea.

Perheen parhaat muistot keskittyvät Värmlannin mökille, jossa isällä on runollinen suhde tontin koivuihin. Pariskunnan mökkielämä on boheemin kosteaa, ja isän työkaverit käyvät siellä usein pitämässä railakkaita palavereja. Mökkinaapurit ilmiantavat isää poliisille tämän vauhdikkaan ajotyylin vuoksi. Pikku hiljaa isän kunto alkaa kuitenkin rappeutua niin, etteivät poikien rakentamat rampit ja kaiteetkaan riitä takaamaan turvallista kulkua mökkitontilla.

Teoksen perhe on samaan aikaan epäsovinnainen ja konservatiivinen. Lapsia kasvatetaan kunnioittamaan perinteitä, ja noudattamaan jäykän yläluokkaisia pöytätapoja. Kuten ymmärsin aiemmista teoksista, Schulman on kuvannut äitinsä alkoholismia intiimin uskottavasti. Tässä pariskunta juo mielellään yhdessä kesäiltaisin mökillä, ja riitelee temperamenttisen äänekkäästi. Alex kokee turvallisuuden tunnetta silloin, kun riidat keskittyvät lähinnä mökkitontin puiden kaatamiseen. Välillä vanhemmat tekevät kylmän rationaalisia erosuunnitelmia lasten jakamisesta, mutta he eivät saa aikaan erota.

Teokseen mahtuu paljon sellaista arkista nostalgiaa, johon myös suomalaiset lukijat voivat samastua. Kirjan isä on säilyttänyt osia suomalaisesta identiteetistään: ainakin hän on himosaunoja, ja opettaa mielellään pojilleen saunomisen sääntöjä. Eniten minua nauratti isän tapa pukeutua suomalaiseen kansallispukuun juhlapäivinä, kuten jouluaattoisin. Mukaan mahtuu myös isän sotamuistoja, sillä hän oli ehtinyt taistella Suomen sodissa ennen Ruotsiin muuttoaan.

Olen monesti pohtinut luokkaeroja suhteessa suvun papereiden säilyttämiseen. Schulmanin molemmilla vanhemmilla on aatelista taustaa, ja tämä merkitsee muun muassa sitä, että isä pitää itsestäänselvänä vielä 1980-1990-luvuilla sitä, että perheen jäsenten kaikki kirjoitelmat (jopa kauppalistat ja muut arkiset viestit) arkistoidaan. Kenellä sitten on varaa pitää lukaaleissaan laajoja arkistoja, on mielestäni vahva luokkakysymys. Paikoitellen kuvaukset isän arkistointivimmasta myös ahdistivat, sillä hänen tapansa dokumentoida elämäänsä millimetrin tarkkuudella ei vaikuttanut kovin luovalta.

Schulmanin isä kuoli vuonna 2003, ja teoksen kertoja sijoittaa tarinansa nykyhetken vuoteen 2008, jolloin hän voi ensimmäisen kerran palata perheen mökille terapeuttinsa kannustamana. Näitä traumapitoisia kesämökkikirjoja olenkin lukenut enemmän Ruotsista ja Norjasta kuin kotimaastamme. Jotain yhteistä kirjan tunneilmaisussa (tai paikoitellen sen puutteessa) onnmuun muassa norjalaisen Vigdis Hjorthin kirjojen kanssa, vaikka noissa kirjoissa käsitellään enemmän toksisia sisarussuhteita ja perintöriitoja.

Teoksen painavin teema taitaa olla vahvan persoonallisuuden omaavan vanhemman jättämä taakka tai varjo, ja mielestäni Schulman onnistuu tämän ilmiön kuvauksessa erinomaisesti. Kirjan isä ei ole mikään narsistinen hirviö, mutta varsin raskassoutuinen tyyppi, jonka ympärillä koko universumi pyörii. Toisaalta kertojan terapeutti löytää hänestä narsistisia haavoja, joiden parantuminen tuntuu kuvatussa suvussa poikkeuksellisen hitaalta.

Olisin ehkä saanut enemmän irti tästä teoksesta, jos olisin lukenut aiemmat osat oikeassa järjestyksessä. Saatan jopa ryhtyä selvittämään tämän suvun salaisuuksia lähiaikoina, koska pidin Schulmanin kirjoitustyylistä. Hänen tapansa muistella menneitä tuntui sopivan ilmavalta, ja samaan aikaan hän osaa keskittyä olennaiseen. Ainakaan en löytänyt tästä kirjasta pyrkimystä ryhtyä uudeksi Knausgårdiksi, eli arjen rutiinien pikkutarkaksi kuvaajaksi. Knausgårdin taistelut jäivät minulla aikanaan noin kolmeen ja puoleen osaan, enkä koe tarvetta saattaa tuota luku-urakkaa loppuun tässä elämässä.

Musta Sapho, ja muita pöytälaatikon haamuja

Teos: Bernardine Evaristo: Tyttö, nainen, toinen (WSOY, 2022)

Suomennos: Kaijamari Sivill

Äänikirjan lukija: Karoliina Niskanen

Bernardine Evaristo kuuluu niihin kirjailijoihin, joiden teoksia luen mieluummin englanniksi, koska hänen kielenkäyttönsä on niin kekseliästä. Tyttö, nainen, toinen taitaa olla nyt kolmas tai neljäs lukemani teos häneltä, ja teos tuntui vähemmän kokeilevalta kuin kirjailijan varhaistuotannon teokset.

Romaani on Britanniaan sijoittuva moniääninen mosaiikki, jossa kaikilla kertojilla on jonkinlainen yhteys paikalliseen afrikkalaiseen/afrokaribialaiseen yhteisöön. Osa hahmoista käy välillä asumassa ulkomailla, vanhempien kotimaissa tai Amerikassa, mutta Britannia on silti heidän ensisijainen kotinsa. Jotkut ovat eläneet elämäänsä etnisenä toisena maaseudulla, mutta paenneet Lontooseen provinssien ahdasmielisyyttä.

Noin puolella teoksen hahmoista on yhteyksiä teatterin tai muiden esittävien taiteiden maailmaan. Amma on menestynyt teatteriohjaaja, jonka julkisuuskuva on ikonisen raskas. Shirley on yliopiston lehtori ja yksinhuoltajaäiti, joka kokee jäävänsä valovoimaisen ystävänsä Amman varjoon. Naisilla on usein kilpailua siitä, kuka on eniten perillä tiedostavan taiteen kiemuroista. Teatterissa käynti tässä seurassa tuntuu kieltämättä työläältä, mutta Evaristo käsittelee naisten ylilyöntejä niin taiteen, politiikan, ihmissuhteiden ja huumeiden saralla lämpimän huumorintajuisesti.

Melkein kaikilla teoksen hahmoilla on menossa joku kriisi seksuaalisuutensa kanssa. Vanhemmat naiset muistavat vielä ajat, jolloin lesboudesta puhuttiin ”sapfolaisuudena”. Joiltain löytyy valokuvia 30-luvun karibialaisista tädeistä, jotka pukeutuvat reteästi polvihousuihin ja monookkeleihin. Toisilla taas on vielä 80-90-luvuilla tiukan kristillisiä vanhempia, joiden mukaan kunnon naiset eivät pukeudu housuihin. Nuoremmilla kertojilla on transsukupuolisuuteen liittyvä kielisota menossa useammalla somekanavalla.

Brexit-henkisen skotlantilaisen yhdeksänkymppisen luomuviljelijän puheenvuoro oli tervetullutta vaihtelua tässä tarinoiden meressä, jossa suurimmalla osalla on ylikorostunut woke- asenne ulkomaailmaan. Hattie Jacksonin tarina oli yllätyksellinen, koska siihen mahtui muuttoliikettä niin monesta suunnasta. Abessinialaisen piikatytön tyttärestä tulee vauraan sukutilan perijä, jonka ei ole helppoa löytää puolisoa omasta kylästään. Hattien naimaonni kääntyy äkillisesti toisen maailmansodan aikana, kun amerikkalaisten sotalaivoista purkautuu komeita mustia merimiehiä. Nautin varsinkin sota-ajan tanssien kuvauksesta, ja kiinnostavaa oli myös Hattien tulevan aviomiehen, mustan orjien jälkeläisen, georgialaisen Slimin, kotoutuminen Ylämaiden maisemiin.

Hattien tarinan kautta päästään neljän polven mittaiseen saagaan, ja syvälle 1800-luvulle, orjakaupan aikaan. Kotitilan lukituista lipastoista löytyy synkkiä salaisuuksia, jotka hankaloittavat emännän suhdetta sukunsa valkoiseen puoliskoon.

Kuuntelin kirjan parissa päivässä, ja koin, että lukutahtini oli liian nopea näin laaja-alaisen teoksen omaksumiseen. Kirjasta jäänee parhaiten mieleen sen rakenne, ja Evariston taito punoa tarinoiden löysiä häntiä hienovaraisesti yhteen.

Voisin hyvin kuvitella näkeväni otteita tästä teoksesta teatterin lavalla. Tosin kirjassa on aineksia useampaan näytelmään, eikä sen koko sisältö ole dramaturgisesti kiinnostavaa. Itselleni tutuin aihepiiri, feminismin historia, oli esitetty harvinaisen moniäänisesti, mutta minua jäivät kutkuttamaan enemmän mustien naisten kansallisen kuulumisen kysymykset.

Kun enkelin siivet tuottavat allergiaa

Teos: Sara Maitland: Home Truths (Chatto&Windus, 1993)

Sara Maitland (s. 1950) on minulle etäisesti tuttu kitjailijanimi 1990-luvulta, eli olen varmaan harkinnut hänen kirjojensa lukemista tuolloin, mutta en ole päässyt tuumasta toimeen. Kirjailijaa luonnehditaan kristillisen fantasian/skifin osaajaksi, ja tuo genremäärittely tuntui niin kummalliselta, että pitihän minun tsekata yksi hänen teoksensa. Tämäkin antikvariaattien aarre löytyi Open Librarysta.

Kun nyt keräilen Rhodesiaan/Zimbabween sijoittuvia teoksia, niin huomasin jo varhaisessa vaiheessa Maitlandin romaania lukiessani, että siinä on varsinainen unohdettu helmi. Minua ei romaanissa niinkään kiinnostunut runsas kristillinen symboliikka, vaan hänen tapansa kuvata Zimbabwen postkoloniaalia tilannetta.

Romaanissa keski-ikäinen Lontoossa asuva skottinainen Clare Kerslake lähtee Zimbabween lomalle miehensä Davidin kanssa. Molemmat ovat menestyneitä uraohjuksia, jotka kaipaavat taukoa Lontoon oravanpyörästä. Clare on kaupallinen valokuvaaja, joka tienaa varsin mukavasti tuottamalla imelähköjä vauvakuvia yläluokkaisille perheille.

Muutaman viikon päästä Clare palaa Englantiin ilman miestään ja toista kättään. Mies on pudonnut rotkoon kiipeilyonnettomuudessa, josta Clare ei muista mitään. Clare joutuu monesti kuukaudeksi sairaalahoitoon, mutta hänellä ei ole senkään jälkeen mitään kerrottavaa poliiseille, jotka tutkivat tapausta.

Kirjan juonesta puolet tapahtuu Skotlannin Ylämailla, jossa Clare on toipumassa traumoistaan lapsuudenkodissaan. Vanha pappila on ollut hänen ja kuuden sisaruksen temmellyskenttä, ja eräänä elokuisena viikonloppuna kaikki sisarukset ehtivät samaan aikaan paikalle. Talo on niin täynnä väkeä, etteivät nämä sukutreffit välttämättä edistä Claren toipumista. Ja onko hänen adoptiotaustallaan jotain tekemistä muistinmenetyksen kanssa? Mitä muistoja jän lopulta torjuu, avioliittoon liittyviä vaiko varhaislapsuuteen?

Kirja on sekoitus dekkaria, trilleriä ja teologista tutkielmaa. Itse näin sen myös tutkielmana Rhodesiaan muuttaneiden valkoisten brittien juurista, ja siitä kulttuurisesta jatkumosta, jota he raahasivat perässään uudelle mantereelle. Monilla heistä oli skottilaisia juuria, ja he rakastivat metsästystä ja kalastusta myös Afrikassa. Osalla saattoi olla myös aatelista taustaa, kuten luin tämän romaanin henkilöillä olevan. Tämän romaanin luettuani Rhodesian viimeisen johtajan Ian Smithin maailma ei enää tuntunut vieraalta. Tässähän ei millään tavalla puolusteta valkoista ylivaltaa, mutta näytetään, mistä nuo aatteet ovat mahdollisesti kummunneet.

Romaanin Clare käy tapaamassa pohjoisessa Zimbabwessa Peggy-tätiä, joka on hänen adoptioäitinsä paras ystävä. Peggy rakastaa Zambezi-joen rantojen uljaita maisemia, joissa on paljon yhteistä Skotlannin kanssa. Peggyn vadelmanvärinen bungalow on saanut olla rauhassa mustien sissien iskuilta, vaikka sissisotaa käydään edelleen 90-luvun alussa hänen kylänsä lähistöllä. Tässä siis kuvataan tilannetta, jossa maan omat sissit ovat lopettaneet sotimisen, mutta uhka raja-alueille kohdistuu Mosambikin suunnasta.

Vaikka kirjassa kuvataan melko tyypillistä turistireissua Victorian putousten alueelle, koin, että Maitland on päässyt paljon syvemmälle Zimbabwen historian ja mytologian kuvauksessa kuin moni muu maasta kirjoittanut ulkomaalainen kirjailija. Todella kiinnostavaa uutta tietoa sain varsinkin maan virallisesta tavasta suosia kansanparantajia, ja heidän muodostamastaan ammattiliitosta.

Skotlannin pään narratiivissa on enemmän ruuhkaa kuin Zimbabwessa, josta kerrottu tarina tuntuu vetovoimaisemmalta. Ehkä romaanin ongelma on se, että Maitland on ympännyt siihen liikaa sivuhenkilöitä ja teemoja. Päähenkilön suvussa yksi veli tulee ulos kaapista katolisena pappina, yksi sisko ryhtyy nunnaksi, ja siskon tyttären kuurous nousee yhtä suureksi teemaksi kuin Claren tuore kädettömyys. Tässä käydään myös uskollisesti läpi kaikkien sisarusten uskonasiat ja seksuaaliset mieltymykset.

Davidin kuolemaan liitetään Skotlannissa sakeaa enkelipölyä, mutta Clare itse alkaa jo olla allerginen äitinsä tavalle tulkita kaikkea jumaluusopillisesta näkökulmasta. Hänen perheessään melkein kaikki ovat jollain tapaa tekemisissä kristillisen avustustyön kanssa. Tosin suvun miehille myös metsästyksessä on hengellinen ulottuvuus, ja he jopa lukevat kristillissävytteisiä metsästysoppaita.

Vaikka romaani tuntui ruuhkaiselta, se nnistui tarjoamaan minulle jonkun uuden palan oman fiktion palapeliin, eli tajusin, millä tasolla minun on mahdollista kirjoittaa maasta, jota tunnen vielä varsin vähän. Vaikka tässä kirjassa ei lausuta ääneen sanoja ”kulttuurinen appropriaatio”, sisäsyntyisesti siinä käsitellään sitä ikävää ilmiötä, kun valkoihoiset matkustavat Afrikkaan omimaan mustien uskomuksia ja legendoja. Romaanin Peggy-tädissä on hieman noita piirteitä, vaikka hän oli muuten varsin juureva ja kehityskelpoinen hahmo.

Kirjalla on kaksi nimeä Home Truths / Ancestral Truths. Toinen nimi tuntuisi tarkemmalta, mutta pidin enemmän alkuperäisen painoksen kansikuvasta, jota en valitettavasti saanut kuvattua tähän postaukseen.

Sotamorsiameksi Sudaniin

Teos: Deborah Scroggins: Emma’s War (2002)

Brittiläinen Emma McCune (1964-1993) oli nuori seikkailija ja avustustyöntekijä, joka rakastui aikanaan Sudaniin ja Niilin laakson maisemiin, ja päätyi tämän saagan keskellä eteläsudanilaisen Riek Macharin (s. 1952) toiseksi vaimoksi. Machar toimi tuohon aikaan sissijoukkojen komentajana, ja McCune halusi elää miehensä rinnalla sodan todellisuutta.

Emman nuori elämä päättyi Nairobissa 29-vuotiaana matatu-onnettomuuteen, kun hän oli viidennellä kuulla raskaana. Kaupunkiin hän oli muuttanut tultuaan raskaaksi, koska hänen terveytensä ei kestänyt raskauden tuomia komplikaatioita leirioloissa. Ennen tätä pariskunta oli elänyt outoa todellisuutta, jossa toimittajat ramppasivat yksityiskoneilla tekemässä juttuja heidän avioliitostaan sisällissodan ja nälänhädän keskellä. Kaikki jutut eivät olleet myötämielisiä, eivätkä kaikki ihmiset Emman lähipiirissä hyväksyneet hänen valintojaan.

Emma’s War kuuluu jo antikvariaattien aarteisiin, ja itse kaivoin sen esiin siksi, että minua kiinnostavat Emman kaltaiset tyypit, jotka tekevät elämässään ristiriitaisia ratkaisuja. Olen itse kirjoittamasta tarinaa suomalaisesta naisesta, joka rakastuu 1970-luvun alussa eteläafrikkalaiseen ANC-aktiiviin Moskovassa. Tarinani päähenkilö on kuitenkin itse sotaisampi tapaus kuin miehensä, ja hänestä tulee internetin sissi, joka taistelee Ukrainaa ja länsimaisia fasisteja vastaan yli 70-vuotiaana. Emman kaltainen hän on kuitenkin ollut siinä, että nuorena hän lähinnä innostui miehistä, jotka edustivat jonkun maailmankolkan vapautusarmeijaa. Nämä ovat ilkikurisesti ”kirjainmiehiä”, eli tälle naistyypille kelpaavat monenlaiset yhdistelmät, IRA, PLO, ANC, FRELIMO, ZIPRA jne.

Deborah Scruggins on amerikkalainen toimittaja, joka tutustui Emmaan ja tämän länsimaisiin avustustyön kollegoihin jo 1980-luvulla. Hän ei ollut Emman läheisimpiä ystäviä, mutta tunsi pariskunnan tarpeeksi hyvin pystyäkseen kirjoittamaan heistä kirjan. Kirjaa varten on haastateltu kymmeniä ihmisiä, ja sellaisenaan se on rikas ja monisyinen kuvaus avustustyön paradokseista Sudanin kaltaisissa ääriolosuhteissa.

Kyseessä ei siis ole sensaatiohakuinen teos, ei siksikään, että tämä on julkaistu vasta yhdeksän vuotta Emman poismenon jälkeen. Ongelmana tässä teoksessa kuitenkin on se, että se on lähestymistavaltaan varsin seikkaperäinen, jopa ensyklopedinen. Siinä käytiin läpi Sudanin yleistä historiaa niin pitkällisesti, että luulin Emman tarinan jotenkin kietoutuvan islamiin. Tai ilmeisesti hänellä oli ollut Sudaniin tutustuessaan myös vaihe, jolloin hän seurusteli alueen muslimimiesten kanssa. Silti hän päätyi lopulta Etelä-Sudanin kristittyjen pariin, ja koki hengenheimolaisuutta dinka- ja nuer-heimojen kanssa – muutenkin kuin eroottisesti.

Kirjassa kerrotaan varsin suoraan, että Emma McCunelle seksisuhteet afrikkalaisten miehiin olivat tapa taistella rasismia vastaan. Ennen avioliittoaan hän eli villinä ja vapaana päällekkäisten suhteiden sumassa. Hän puhui varsin avoimesti eroottisista mieltymyksistään, eli hän koki eniten vetoa Itä-Afrikan pitkiin ja hoikkiin heimoihin. Oikeastaan hänen aviomiehensä ei täysin edustanut hänen ihannettaan (hän oli pitkä, mutta lihomiseen taipuva), mutta miehessä vetosi häneen eniten ”samettinen ääni”. (Tässä kohdassa koin lukevani pieleen mennyttä harlekiinitarinaa.)

Ajankuvana Emma’s War on kiinnostava siksi, että se kuvaa varsin etuoikeutettuja nuoria brittejä aikakautena, jolloin mannerten välinen lentäminen on ollut vilkasta, eikä siihen ole liittynyt moraalista paheksuntaa. Emma itse tulee keskiluokkaisesta perheestä, joka on köyhtynyt huomattavasti isän itsemurhan jälkeen, eikä hänen yksinhuoltajaäidillään ole varaa kustantaa tyttärensä lentoja Afrikkaan. Emmalla on kuitenkin resursseja ja verkostoja, joiden kautta kaikki tulee mahdolliseksi, koska hän liikkuu varsin etuoikeutetuissa piireissä.

Nairobissa nuoret britit tekevät välillä avustushommia, mutta pystyvät myös keskittymään pidennetyn koloniaalisen fantasian ylläpitämiseen. Vapaa-aikaa vietetään ystävien omistamissa luksussafarikohteissa ja Intian valtameren eksklusiivisilla saarilla, yksityiskoneet ja helikopterit kuuluvat tavalliseen arkeen, ja juhlia vietetään ikuisissa Karen Blixen-kulisseissa.

Emma itse valitsee lopulta toisenlaisen elämäntavan, mutta siinäkin on omat sudenkuoppansa. Hän menettää rakastamansa työn kyläkoulujen kehittäjänä dinka-heimon parissa, koska hänen yhteytensä tunnettuun sotaherraan on liian riskialtis järjestön julkisuuskuva huomioon ottaen. Miehen armeija saa tukea monilta tahoilta lännestä, mutta kaikki tuossa toiminnassa ei kestä päivänvaloa. Emma itse omaksuu uuden elämänasenteen, joka on aidosti yhteisöllinen varsinkin rahankäytön suhteen. Ja vaikka miehen armeija saa ulkopuolista tukea vuokriin ja sähköön, rahat kuluvat aina johonkin muuhun.

Tarinassa länsimaisia lukijoita on taatusti kiinnostanut eniten Riek Macharin moniavioisuus, ja Emman lakoninen tapa suhtautua asiaan. Macharilla on tämän kuuman ja liian julkiseksi paisuneen romanssinsa aikana perhe elätettävänä Lontoossa, eikä hänellä ole aikomusta erota ykkösvaimostaan. Ykkösvaimolla on aikeita erota Riekistä, mutta tämä ei ole helppoa. Riek kuuluu presbyteerisen kirkon vanhimmistoon, ja vaikka heillä on heimosyihin vedoten edelleen lupa ottaa kaksi vaimoa, tätä ei pidetä suotavana.

Tarina ei ole erityisen kaunis eikä varsinkaan matkakuumetta nostattava. Minusta pariskunnan kohtaamisen tarina oli kuitenkin lukemisen arvoinen, ja jotenkin riipivä, jopa aavemainen. Emma McCunen hahmosta sain vähän samansuuntaiset vibat kuin Tessan hahmosta John Le Carren teoksessa The Constant Gardener. Tosin tässä teoksessa politiikka ei lopulta tapa päähenkilöä, eivätkä kyseisen vapautusarmeijan kuviot ole kovin läheisesti kietotuneet kylmään sotaan tai monikansallisiin yrityksiin. Siinä on kuitenkin trillerin siemeniä, ja siinä päästään matkustamaan paikkoihin, jotka ovat turistien safarivyöhykkeen ulkopuolella.

Emman äiti on julkaissut ennen tätä teosta oman versionsa tyttärensä saagasta, Till The Sun Grows Cold (1999). Se vaikuttaa olevan enemmän mediaseksikäs ja tunteellisempi versio, jossa surutyö on olennainen osa tarinaa.

Dag Hammarskjöldin kohtalosta

Teos: Ravi Somaiya: The Golden Thread (Hachette Audio, 2020)

Äänikirjan lukija: Ravi Somaiya

Viikonloppuna tuli käytyä taas Piki-kirjaston Overdrivessa, joka on englanninkielisten äänikirjojen suoratoistopalvelu. Se ei toimi omiin tarpeisiini kovinkaan hyvin, mutta olen välillä löytänyt sieltä teoksia, joita ei ole ollut saatavilla kaupallisissa palveluissa. Overdriven ongelma kuitenkin on, että sen tarjonta on enimmäkseen amerikkalaista, ja saatavilla olevat teokset ovat pitkälti YA/fantasiapainotteisia.

Tämän hetkiseen kirjoitusprojektiini liittyy kaikki Afrikkaan ja kylmään sotaan liittyvä. Ravi Somaiyan tietokirja The Golden Thread oli varsinainen täsmäteos, joka sijoittuu 1960-luvun alun Kongoon ja käsittelee Dag Hammarskjöldin (1905-1961) kuolemaa lento-onnettomuudessa silloisessa Pohjois-Rhodesiassa (nykyisessä Sambiassa, Ndolan kaupungissa). Hammarskjöld oli tuolloin YK:n toisena pääsihteerinä keskittynyt Kongon itsenäisyystaistelujen sovitteluun, ja hänellä oli paljon vihamiehiä varsinkin valkoisen ylivallan kannattajien joukossa.

Varmaa tietoa Hammarskjöldin kuoleman taustatekijöistä ei edelleenkään ole, mutta viime vuosikymmenellä sitten tätä ”cold casea” on alettu tutkia jälleen. Somaiya on kirjoittanut aiheesta tietokirjan, joka käy läpi Hammarskjöldin elämän loppuvaiheita poliittista trilleriä lähenevässä formaatissa. Kyseessä on klassinen kylmän sodan vakoojatarina, sakea soppa, jota sekoittivat toisilleen vihamieliset ja vainoharhaiset kokit. On mahdollista, että Etelä-Afrikalla tai MI6:lla oli osuutensa onnettomuuden lavastamisessa, mutta on myös mahdollista, että kyseessä oli pelkkä onnettomuus.

Afrikan mantereella kylmä sota sai monissa maissa tragikoomisia piirteitä, kun rotuerottelua ja kansalaisoikeuksien eväämistä perusteltiin taistelulla kommunismia vastaan. On muistettava, että monissa maissa vaikutti myös mustia poliitikkoja, jotka hyötyivät esimerkiksi Etelä-Afrikan apartheidin hyväksymisestä. Varsinkin pienemmissä Afrikan maissa vaikutti omituisia diktaattoreja, jotka saivat huseerata rauhassa, koska suuren maailman katseet kohdistuivat niihin maihin, joissa meininki oli avoimen väkivaltaista. Yksi sellainen maa, joka tässäkin kirjassa mainitaan, oli vuonna 1964 itsenäistynyt Malawi, joka tunnettiin ennnen tätä Njassamaan protektoraattina. Siellä Hastings Banda loi kummallisen oikeistolaisen diktatuurin, jossa brittiläisen konservatiivisen kulttuurin ihailu vedettiin äärimmäisyyksiin.

Dag Hammarskiöld toimi Kongossa rauhanneuvottelijana, ja jälkikäteen on tulkittu, että juuri ennen kuolemaansa hän olisi ollut lähellä jonkunlaista läpimurtoa, tai ainakin kohtuullista ratkaisua osapuolten välillä. Oli kuitenkin tunnettua, että Kongoon jääneillä valkoisilla oli vahvat yhteydet Rhodesian ja Etelä-Afrikan valkoisiin, ja kaikissa näissä maissa valkoisten nationalismissa oli äärioikeistolaisia elementtejä.

Tilanne Kongossa vuosina 1960-1 oli sellainen, että maassa yritettiin siirtyä vasemmistolaiseen komentoon ensimmäisen pääministeri Patrice Lumumban (1925-1961) johtamana, mutta Katangan mineraalirikkaassa maakunnassa kapinalliset halusivat Moise Tshomben (1919-1969) johdolla itsenäistyä ja pysyä länsileirissä. Suurimmalla osalla maassa toimivilla valkoisilla industrialisteilla oli yhteinen intressi päästä eroon Lumumbasta, ja valkoisen ylivallan kannattajilla oli erityinen intressi pitää Katangaa omana leikkikenttänään.

Olen lukenut tarinoita eri Afrikan maiden vapaustaisteluista, mutta Kongon historia on tuntunut harvinaisen karmivalta, ja sen itsenäistymisen saaga oli kaikkea muuta kuin riemukasta. Belgian kolonialismin jäljet maaperässä tuntuivat harvinaisen toksisilta, ja tavallisen kansa raivo valkoisia kohtaan ei lopulta johtanut kovin rakentaviin ratkaisuihin. Kongosta kertovaa ”hyvän mielen kirjaa” en ole vielä toistaiseksi löytänyt, enkä tiedä, olisiko sellaisen kirjoittaminen mahdollista.

Dag Hammaskjöld ei itse ollut erityisen radikaali poliittinen ajattelija, vaan hän oli aatelistaustainen kristillinen mystikko. Hän oli konservatiivisesta taustastaan ja moitteettomasta ulkokuorestaan huolimatta melko eksentrinen persoona, joka vihasi small talkia ja viihtyi omissa oloissaan. Hänellä oli Somaliasta lahjaksi saatu lemmikkiapina New Yorkin asunnossaan, ja vapaa-aikanaan hän muun muassa harrasti vaeltamista. Poliittisesti hän pysyi sitoutumattomana, ja muutenkin hän vaikutti henkilöltä, jota on mahdotonta asettaa kovin tiukkaan lokeroon.

Aikanaan Hammarskjöldin hautajaiset olivat Ruotsissa vastaava maansurun päivä kuin Olof Palmen maanpainajaiset, ja hänen muistoaan on myös varjeltu monissa maissa, joihin hän jätti kädenjälkensä. En kuitenkaan näe edes teoreettista mahdollisuutta siihen, että ruotsalaisilla olisi ollut intressiä saada Hammarskjöldiä pois päiviltä, vaan hänen vihamiehiään oli erityisen paljon eteläisen Afrikan monikansallisilla kaivoksilla ja plantaaseilla.

Hirvittävän ärsyttävää oli, ettei kirjan lukija (kirjoittaja itse!) edes yrittänyt lausua Hammarskjöldin nimeä oikein, vaan miehestä tuli ”Hammarhold”. Ehkä tuo äänne on sitten vain mahdoton oppia, jos henkilö tulee englantia puhuvasta maailmasta. Muuten Somaiya luki ruotsinkielisiä tekstinpätkiä melkein ymmärrettävästi.

En ehkä pysynyt täysillä mukana lento-onnettomuuden teknisen puolen kuvauksessa, mutta kirja auttoi minua virkistämään muistiani varsinkin globaalin talouden mekanismeista. Moni ei varmasti tiedä tai muista, kuinka syvät historialliset lonkerot monikansallisilla yhtiöillä on tiettyjen maiden maaperässä. Tässä ei pelkästään käsitelty kaivosteollisuutta, vaan muun muassa proosallisempaa UNILEVER:iä, jonka palmuöljystä tehdyt saippuat kirkastivat koko mantereen pimeimpiä ja barbaarisimpia nurkkia harvinaisen tehokkaasti.

Dekkarikaloja tarinoiden meressä

Teos: Elly Griffiths: Murhan käsikirjoitus (Tammi, 2023)

Suomennos: Riina Vaakko

Äänikirjan lukija: Johanna Kokko

Viime vuonna korkkasin ensimmäisen teoksen Elly Griffithsiltä, ja nyt on toisen Harbinder Kaur-dekkarin vuoro. Tämä sarja sijoittuu Brightonin seudulle Sussexiin, ja toisessa osassa pyöritään Shorehamissa, joka on pienempi rantakaupunki Brightonin kupeessa.

Rikoskomisario Harbinder Kaur asuu edelleen iäkkäiden vanhempiensa kanssa synnyinkodissaan, eivätkä porukat edelleenkään tiedä hänen lesboudestaan. Sikhiyhteisön uteliaat tädit käyvät ajoittain tiedustelemassa Harbinderin naima-aikeista, mutta vanhemmat näyttävät hyväksyneen tyttärensä haluttomuuden perustaa perhettä. Poliisivoimissa hänen suuntautumisensa on yleistä tietoa, ja välillä kollegat vitsailevat hänen moninkertaisesta marginaalisuudestaan.

Tässä osassa kuolema korjaa 90-vuotiaan leskirouva Peggy Smithin Seaview Courtin senioritalossa. Peggyn kuolema sydänkohtaukseen ei ensin kuulosta kovin epäluonnolliselta, mutta naisen lähipiirissä herää epäilys mahdollisesta murhasta, kun hänen laajasta kirjastostaan löytyy uhkailevia kirjelappuja.

Miksi siis Peggyn pojalla Nigelilla on niin kiire päästä eroon äitinsä kirjoista?

Peggy Smith osoittautuu murhakonsultiksi, joka on neuvonut dekkarikirjailijoita juonen kehittelyssä. Hänellä on ollut useita asiakkaita, joista jotkut ovat menestyneet urallaan paremmin kuin toiset. Mahdollista murhaajaa etsitään dekkarikirjailijoiden joukosta, koska kustannusmaailmassa on tuulista, ja kirjoittamisen tiedetään herättävän joissakin myrkyllistä kilpailuviettiä.

Peggyn kuolleena löytänyt ukrainalainen kotiavustaja Natalka on toinen kirjan avainhahmo, joka avaa hoivatyön halpuuttamisen todellisuutta. Care for You-yhtiö palkkaa lähinnä itäeurooppalaisia avustajia nollasopimuksella.

Teos on kirjoitettu ennen Ukrainan sodan alkua, mutta tuntuu sodanaikaisessa todellisuudessa enemmän ajankohtaiselta. Natalka on kotoisin Donetskista, ja hänen veljensä on kadonnut mystisissä olosuhteissa. Vapaa-aikanaan hän harrastaa bitcoinien lohkomista, sillä hänen aikeenaan on sijoittaa joku päivä suuri summa kotimaan jälleenrakentamiseen. Samaan aikaan hän pelkää Ukrainan mafiaa, sillä hän uskoo, että valkoinen auto seuraa häntä hänen arjessaan.

Brightonin seudun lisäksi teoksessa seikkaillaan Skotlannissa, jonne Peggyn ystävät matkustavat dekkarifestivaaleille. He harrastavat salapoliisin hommia matalalla profiililla, mutta raportoivat löydöksistään Harbinderille. Travelodge-hotelli tuntuu mitäänsanomattomalta majapaikalta, mutta se osoittautuukin kohtalokkaaksi mestaksi vähemmän kuuluisille kirjailijoille.

Itä-Eurooppa-kytkökset aukenevat tässä tarinassa varsin verkkaisesti, ja muutenkin teoksen tempo on viipyilevä. Nautin kyllä kerronnasta, mutta juuri nyt, kun olen lukenut niin monia kirjoja Ukrainasta ja Venäjästä, koin varsinkin teoksen Itä-Eurooppa-ulottuvuuden hieman laimeaksi.

Toinen asia, joka hieman ärsytti, oli keskeisten hahmojen ylikorostunut tietoisuus etnisyydestä ja sukupuolisesta suuntautumisesta. Mutta jatkan silti sarjan seuraamista, koska haluan tietää lisää sikhikulttuurista, ja vaikka sekään ei ole tässä sarjassa keskiössä, siitä lukija saa kuitenkin kiinnostavia välähdyksiä keittiön kautta.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 8: ”Kirja kertoo pienestä kaupungista.”

Eteenpäin Kuusisen viitoittamaa tietä

Teos: Lauri Hokkanen: Kenen joukoissa seisoin. Taistolaiset ja valtioterrorin perintö (Docendo, 2021)

Ennakkovaroitus: tämä ei ole kattava kirja-arvio, vaan kooste ajatuksista kirjasta, jota olen lukenut valikoidusti omia tarkoitusperiäni varten.

Lauri Hokkanen (s. 1950) oli yksi taistolaisliikkeen aktiivisista työmyyristä, joka antoi nuoruuden parhaat vuotensa Tiedonantaja-lehdelle. Tiedonantaja oli (ja on edelleen) kommunistien vähemmistösiiven julkaisu, jonka levikki kasvoi huomattavasti 1970-luvulla. Lehteä myytiin suht aggressiivisesti turuilla ja toreilla, ja nuoret aktiivimyyjät osasivat agitoinnin taidon.

Hokkanen oli saanut kommunistisen herätyksen jo asuessaan teininä Mikkelissä, ja hän muutti Helsinkiin työskennelläkseen puolueensa hyväksi. Jossain vaiheessa hän oli kirjoilla Uppsalan yliopistossa, mutta hän enimmäkseen käytti hyväksi opiskelijastatustaan saadakseen opintolainaa ja päästäkseen eteenpäin opiskelijapolitiikassa. Hän vaikuttaa henkilöltä, joka uskoi enemmän opiskelijoiden itseohjautuviin lukupiireihin kuin tutkintoihin. 1980-luvulla hän koki erkaantumisen taistolaispiireistä jo ennen Neuvostoliiton romahtamista, ja päätyi elättämään itseään muun muassa lautatarhalla ja muissa sekalaisissa ruumiillisissa töissä.

Tämä teos on järkäle, ja se kertaa niin paljon Neuvostoliiton historiaa, että lukija hukkuu helposti sen valtavaan tietomäärään. Kirjan ongelma on rakenteellinen: Hokkasen omassa henkilökohtaisessa narratiivissa on paljon toistoa, eli kirja tuntuu alkavan monta kertaa uudelleen. Muutenkin sen sisällyttämä itsekritiikki on raskasta, ja paljon tästä tilityksestä tuntuu aukeavan vain sisäpiiriläisille.

Itse tunnistan kirjassa mainituista hahmoista kymmeniä ihmisiä, varsinkin omia aiempia yliopisto-opettajia ja tutkijakollegoita, joista osa on myös itse kirjoittanut jotain omasta osallisuudestaan taistolaisliikkeeseen. En ole käynyt tätä kirjallisuutta systemaattisesti läpi, mutta sain aikanani aihepiiristä hyvän kuvan Matti Hyvärisen tutkimuksesta Viimeiset taistot.

Yllättävää kyllä, jäin Hokkasen kirjaa lukiessani pohtimaan hänen synnyinkaupunkinsa Mikkelin historiaa. Googlailin kirjassa kuvattuja paikkoja, ja erityistä kiinnostusta minusta herätti kaupungin tsaarinaikainen ”ryssänkirkko” , joka oli ollut käytössä vain vajaan vuosikymmenen, mutta oli sortovuosien aikana palvellut tuhansia venäläisiä sotilaita. Tämä kirkko purettiin 1950-luvulla, ja kaupungissa on toinen ortodoksikirkko, joka on arkkitehtuuriltaan länsimaisempi. Etsin kirjasta aivan toisenlaisia virikkeitä, mutta löysin vanhempia historiallisia kerrostumia, jotka kiinnostavat minua siksikin, että minullakin on sukujuuria Etelä-Savossa.

Ehdin lukea kirjasta useamman arvion ennen siihen tarttumista. Kirjasta on käyty värikästä keskustelua, eli myös sen vastaanotto on tutkailun arvoista. Koska teos itse on niin laajaskaalainen, myös sen arviot ovat varsin monisanaisia.

Ehkä eniten kirjassa jäi kutkuttamaan 70-luvun julisteiden Otto Wille Kuusisen viitoittama tie. Kuusinen on ollut sen verran ristiriitainen persoona, että lukisin mielelläni hänestä yhden erillisen, kriittisen elämäkerran. Stalinin vainoista tiedettiin jo melko paljon Kuusisen kuoleman aikaan, mutta taistolaisnuoret eivät suostuneet ottamaan tuota tietoa vastaan.

Itäisen imperiumin raunioilla

Teos: Timo Laine: Torakoita ja panssarivaunuja. Silminnäkijänä hajoavassa neuvostoimperiumissa. (Tammi, 2014)

Äänikirjan lukija: Ari-Matti Hedman

Timo Laine (s.1968) on suomen kielen ja kulttuurin lehtori Kaarlen yliopistossa Prahassa, ja hän kiinnostui itäblokin lähihistoriasta ja yhteiskuntajärjestelmistä jo teininä, 1980-luvun alkupuolella Kuusamossa asuessaan.

Kuusamo ei ollut varsinainen ikkuna itään, vaikka monilla paikallisilla oli kipeitä sotamuistoja Neuvostoliittoon liittyen. Laineen isovanhemmat olivat menettäneet kotitilansa alueelle, joka jäi NL:n puolelle tyhjäkäyttöön. Kirjailijan äiti kuului Paanajärvi-seuraan, joka pyrki elvyttämään rajantakaisten alueiden muistoa. Laine itse alkoi jo teininä tilata Neuvosto-Karjala-lehteä, joka oli suomenkielinen Petroskoissa ilmestyvä julkaisu.

Teos kartoittaa nuoren miehen matkoja ympäri itäblokkia vajaan kymmenen vuoden ajalta. Viro oli Laineen erityinen tukikohta, sillä hän oli Neuvostoliiton romahtamisen aikaan Tartossa opiskelijavaihdossa, ja löysi sieltä tyttöystävän, jonka kanssa meni myöhemmin naimisiin.

Ennen tätä hän oli käynyt Neuvostoliitossa turistina pari kertaa, ja valloittanut junalla muita Itä-Euroopan maita monimutkaisine rajamuodollisuuksineen. Vainoharhaisinta meininki oli ollut Romaniassa, jossa Laine joutui kuulusteluihin radiovastaanottimen hallussapidosta. Joutuapa viranomaisten kuulusteluihin sähköttömässä bunkkerissa Timisoarassa, siinä on jo jotain, mistä kertoa jälkipolville.

Omituisimpia paikkoja, jonne Laine päätyi matkoillaan, olivat varmasti Transnistria ja Moldova. Näiden maiden keskinäiset jännitteet olivat jo olemassa neuvostoaikoina, ja niiden alikehittyneisyys on ollut legendaarista. Itse en edes ollut tietoinen moisten alueiden olemassaolosta, sillä maailmankarttani ei 1990-luvulla ulottunut Ukrainasta etelään päin.

Opiskeluaikoinaan Laine vietti pitkiä jaksoja Venäjällä, ellei ollut riiuureissuilla Tartossa. Varsin kiinnostavaa oli kuvaus työkeikasta Kostamukseen, jossa hän toimi jonkin aikaa suomen kielen opettajana. Asuminen tuossa teollisuuskaupungissa oli ollut ylellistä, koska hän oli päässyt kämppäämään suomalaisten rakentamiin kerrostaloihin.

En oikein vakuuttunut kirjan nimestä, enkä olisi lähtenyt markkinoimaan teosta torakoilla. Tuskin lukijoille tulee yllätyksenä, että torakat kuuluivat asumisen arkeen lähes kaikkialla Itä-Euroopassa. Tartossa torakat kuuluivat myös tavallisten kansankuppiloiden repertuaariin, mutta silti Laine kävi niissä mieluummin kuin uudemmissa ravintoloissa, joiden ylimielinen palvelu oli 1990-luvulla aivan omaa luokkaansa.

Kiinnostavinta kirjassa oli moskovalaisen arjen kuvaus vuodelta 1993. Tuolloin Laine oli kaupungissa asumassa yksityiskodissa vuokraemäntä Liljan luona. Tuolloin Moskovassa elettiin varsinaista keräilytalouden aikaa, ja tavallisten elintarvikkeiden metsästys vei leijonanosan arjesta. WC-paperirullien metsästys vei Laineen usein kaupungin toiselle laidalle, ja pelkän margariinirasian ostamiseen saattoi kulua 45 minuuttia.

Olen jo lukenut Ville Haapasalon muistelmia pietarilaisen teatterikoulun arjesta, joten tässä kuvattu niukkuus ja arjen hankaluudet eivät tulleet yllätyksenä. Kirjassa kerrataan varsin kattavasti poliittista historiaa, ja kuvataan talouden kehityksen ongelmia konkreettisella tasolla. Luulisin, että nämä yleisemmät osiot ovat opettavaisia varsinkin nuoremmille lukijoille. Meille vanhemmillekin teos toimii hyvänä muistin kertauksena.

Itse en ollut 1980-luvulla yhtä utelias Neuvostoliitosta kuin Laine oli, mutta pystyin silti samastumaan hänen tarinaansa. Minulla ei ollut kirjeenvaihtoystävää Neukkulasta, mutta oli Romaniasta, joka kirjoitti suht avoimesti maansa vaikeasta tilanteesta.

Tämän teoksen siivittämänä haluaisin tutustua tuohon legendaariseen Neuvosto-Karjala-lehteen ihan fyysisenä objektina. Myöhemmin lehdestä tuli Karjalan Sanomat, ja sitä toimitetaan edelleen elektronisena viikkojulkaisuna. Lehdellä näyttää olleen monenmoisia haasteita viime vuosina, enkä ole oikein uskaltanut käydä sen sivuilla Ukrainan sodan aikana. Takavuosina olen lukenut sitä jonkun verran, koska alueen paikalliset uutiset ovat kiinnostaneet.

Vain kulakit harrastavat koruompelua

Teos: Maria Lähteenmäki: Punapakolaiset. Suomalaisnaisten elämä ja kohtalo Neuvosto-Karjalassa. (Gaudeamus, 2022)

Äänikirjan lukija: Anna Saksman

Joulun pyhiin on kuulunut pelkkää tietokirjallisuutta, sillä olen tainnut jo imuroida sisääni riittävästi fiktiota tälle vuodelle. Ja koko ajan sisältö muuttuu tiukemmaksi: Maria Lähteenmäki Punapakolaiset alkaa olla teeman raskauden suhteen jo äärikamaa, ja tämän jälkeen arvioon on vielä tulossa toinen punakantinen HC-opus.

Minun ei ole mahdollista kirjoittaa juuri nyt Punapakolaisista sen tyyppistä kattavaa arviota, jonka teos ansaitsisi, mutta käytän joitain kirjasta ammentamiani tietoja omaan fiktioprojektiini. Se sijoittuu osittain Petroskoihin, ja siinä eletään jo 70-lukua, mutta Stalinin vainojen kaiut kuuluvat edelleen voimallisesti siinä universumissa.

Tämän teoksen pääkaupunki on ehdottomasti Petroskoi, vaikka osa teoksen naisista asuu myös Moskovassa tai Pietarissa, ja osa päätyy gulag- leireille ties minne. Osa naisista on tietoisesti halunnut matkata Karjalan neuvostotasavaltaa rakentamaan, osaa taas on rangaistu jostain virheestä ja näin heidät on lähetetty Vienan Karjalaan eli mahdollisimman syrjään pois pahanteosta. Osa taas on muuttanut maahan jo lapsena tai nuorena perheen kanssa, jolloin päätös ei ole ollut itsenäinen.

Tässä laajassa historiikissa ei ole yhtä avainhenkilöä, vaan Lähteenmäki käy läpi kymmenien naisten vaiheita, joista kaikki eivät olleet lainkaan merkkihenkilöitä, eikä erityisen aktiivisia poliittisesti. Hurjimpia tarinoita on ehkä tuollaisen SDP:n naiskansanedustajilla, joista osalla lähtö Neuvostoliittoon vuonna 1918 oli aitoa poliittista pakolaisuutta. Näitä toverittaria oli useampi, eikä kenellekään heistä käynyt hyvin neuvostojen maassa.

Parhaiten kirjan hahmoista mieleen jäi Hanna Malmin (1887-1938) tapaus, sillä Malm kuului jo Suomessa kommunistien eliittiin. Neuvostoliitossa hänet tunnettiin Kullervo Mannerin (1880-1939), SKP:n perustajajäsenen, rakastajattarena ja elämäntoverina, mutta pariskunta joutui toisistaan erilleen Stalinin vainoissa. Hannaa rankaistiin kärkevistä mielipiteistään ja hän joutui pakkotyöhön Vienan Karjalaan.

Opin muun muassa, että Moskovassa kansainvälinen puolue-eliitti majoittui hotelli Luxiin, jossa myös Malm majaili ennen joutumista vankileirien saaristoon. Malm vietti 1920-luvulla jonkun verran aikaa Ruotsissa, ja ennen joutumista epäsuosioon myös opetti Moskovan Lenin-koulussa. Virallinen versio Hannan kuolemasta on, että hän olisi tehnyt itsemurhan hukuttautumalla Solovetskin saarella, mutta asiasta ei ole mitään varmuutta.

Olen mahdollisesti lukenut kauan aikaa sitten kirjan Rakas kallis toveri Malmin ja Mannerin kirjeenvaihdosta vuosilta 1932-33, mutta en tuolloin ymmärtänyt kaikkea Stalinin vainojen kontekstista. Manner kuoli virallisesti tuberkuloosiin Uhtan leirillä Komin tasavallassa vuotta Hannaa myöhemmin. On myös hämmentävää huomata, kuinka monen tämän kirjan henkilöistä kuolinvuosi sijoittuu 1937-9 akselille.

Kirja antaa valtavan määrän lukuvinkkejä Stalinin vainoista selviytyneiden muistelmiin, johon minulla ei ole nyt aikaa. Eniten kiinnostaisi lukea Otto Wille Kuusisen toisen vaimon Aino Kuusisen (1886-1970) muistelmat, sillä niissä ilmeisesti on yksityiskohtaisia havaintoja vankileirin arjesta. On käsittämätöntä, että Otto Wille toimitti Ainon leirille, eikä tehnyt mitään naisen vapauttamiseksi. Aino virui leireillä 17 vuotta, ja onnistui loikkaamaan vanhoilla päivillään länteen.

Suomalaisten omista kolhooseista Karjalan tasavallassa olen lukenut muitakin teoksia, joista tunnetuin on Antti Tuurin romaani Ikitie. Tämänkin kirjan moni hahmo työskenteli muun muassa Säteen kollektiivissa Aunuksen lähistöllä. 1930-luvulla tila nimettiin uudestaan Papaniniksi venäläistämispolitiikan aalloissa. Tällöin kolhoosiin oli otettava muutakin kuin suomalaisväestöä. Vaikka suomalaisten perustamat kokeilutilat menestyivät alkuvaiheessa, niihin kohdistui myös paljon sabotaasia paikallisten asukkaiden toimesta.

Kolhooseissa naiset kokoontuivat mielellään tekemään käsitöitä iltaisin, mutta näitäkin puhdetöitä syynättiin ja pidettiin varsin epäilyttävinä. Minua todella liikutti, itketti ja vähän naurattikin havainto koruompelusta. Sitä pidettiin erityisen epäilyttävänä, viittasihan se porvarisnaisten joutilaisuuteen ja kyseenalaiseen koristautumiseen. Virallinen ohje kuului, että vain yksinkertaisten alusvaatteiden ompeleminen olisi sallittua. Näin ollen esimerkiksi karjalaisten omat koruompeleet olivat pannassa, viittasivathan ne myös hämärästi heimoaatteeseen.

Osalla suomalaisista oli maahan tullessaan henkilökohtaisia koruja, eivätkä kaikki olleet luovuttaneet niitä valtiolle. Muun muassa vihkisormuksista käytiin iänikuista taistelua, mutta kaikki eivät niistä luopuneet, vaikka niitä pidettiin erityisen paheellisina.

Pidin Lähteenmäen kirjoitustyylistä, joka oli sopivan toteava, jopa lakoninen. Hän ei jäänyt kauhistelemaan asioita, joita itse lukijana kauhistelin. Kirjaa lukiessani jäin jonnekin Karjalan kolhoosin punanurkan reunalle tutkiskelemaan ns. seinälehtiä, jotka olivat keskeinen propagandan ja kansanvalistuksen välitysmuoto maaseudulla ja vankileireillä. Kun painettuihin lehtiin ei ollut varaa, ne liimattiin seiniin, jotta mahdollisimman moni pystyisi niitä lukemaan. Mutta niihin suhtauduttiin suurella varauksella, ja varsinkin niissä esiintyvä huumori on mahtanut tuntua vankileirin asukkaista absurdilta tai loukkaavalta.

Kirjassa on jotain yhteistä Varpu Lindströmin teoksen Uhmattaret kanssa, joka on historiikki kanadansuomalaisten vasemmistoaktiivien vaiheista. Osa näistäkin naisista päätyi lopulta Neuvosto-Karjalaan. Vaikka toverittarien ja uhmattarien elämäntarinoihin liittyy paljon tragediaa, on kiinnostavaa tutkia myös niiden kansainvälisiä kytköksiä ja toivon elementtejä. On muistettava, että tämänkin teoksen naisista valtaosa oli liikkeellä maailman parantamisen tarkoituksessa. Mutta pelkkä hyvä tarkoitus ei vienyt pitkälle varsinkaan vainoharhaisessa poliittisessa koneistossa, joka päätyi syömään omia lapsiaan.

Toronton joulumysteerio 1913

Teos: Jenni Stammeier: Tyttö maissipellossa. Anna Jokisen mysteerikuolema (Docendo, 2022)

Jouluyö kului vauhdikkaasti Jenni Stammeierin uusimman tietokirjan parissa, joka kertoo suomalaisten piikojen asemasta Kanadassa 1900-luvun alkupuolella. Teos oli minulle erityisen mieluinen, koska a) olen asunut Torontossa ja kaipaan sinne takaisin ja b) minullakin on sukujuuria Keuruulle, josta teoksen päähenkilö ponnisti maailmalle.

Anna Jokinen oli 24-vuotias opiskelija-asuntolan palvelijatar, joka oli ehtinyt asua Torontossa vasta kahden kuukauden ajan, kun hän katosi joulukuussa 1913. Hän oli aloittanut piian uransa jo 7-vuotiaana Murtomäen tilalla Keuruun Haapamäellä. Tosiasiassa Anna oli tilalla kasvattilapsen asemassa, eikä hänellä ollut ollut kiire lähteä maailmalle kasvuympäristöstään.

Annan katoaminen herätti paljon huomiota niin Toronton paikallisissa medioissa kuin suomalaisten siirtolaisten omissa lehdissä. Keissi oli melko kauhistuttava, sillä oltuaan reilut kaksi viikkoa kadoksissa hänet löydettiin henkitoreissa kaupungin laidalta maissipellosta. Hän kuoli ennen kuin pääsi sairaalahoitoon, kuolinsyynä oli hypotermia. Mikä oli saanut nuoren naisen piileskelemään pellossa keskellä talvea? Oliko Anna menettänyt järkensä, vai oliko hän mahdollisesti henkirikoksen uhri?

Stammeier rakentaa tarinaa dekkarityyliin, eli kirjaa voi lukea spekulatiivista fiktiona tai true crime-teoksena. Väliin toki mahtuu perusteellista tutkimustietoa suomalaisesta siirtolaisuudesta Kanadaan ja Yhdysvaltoihin. Teos laajenee Annan henkilökohtaisesta tarinasta kohti laajempaa työväenluokan naisten historiaa. Yksi tärkeistä lähteistä on jo edesmenneen Varpu Lindströmin teos Uhmattaret ,joka tuntuu edelleen ajankohtaiselta.

Kirjassa käydään läpi työväenluokkaisten siirtolaisnaisten vaikeita vaiheita, varsinkin riskitekijöitä, jotka johtivat monet joko prostituutioon tai viinan salakauppiaiksi. Anna Jokisen tapauksessa mahdollinen turmion tie oli todella lyhyt, eikä turmioon joutumisesta ollut mitään näyttöä. Monet kuitenkin pettyivät Kanadassa niin tarjottuihin töihin kuin palkkoihin, ja joillekin prostituutio tai koiratorpan pitäminen tarjosivat helpompaa toimeentuloa kuin piikominen. Varsinkin yksinhuoltajilla toimeentulon mahdollisuudet olivat varsin rajalliset, sillä harvat perheet suostuivat pitämään raskaaksi tullutta piikaa, saati majoittamaan häntä ja lasta synnytyksen jälkeen.

Cobalt oli Kanadassa suomalaisten siirtolaisten suosittu, mutta pahamaineinen kohde, jonne monet kiirehtivät rikastumaan hopeakaivoksilla. Naisia näissä kaivoskaupungeissa oli miehiä vähemmän, ja monet heistä joko joutuivat heti naimisiin tai myivät itseään ja alkoholia yksinäisille miehille. On mahdollista, että myös Anna Jokinen päätyi käymään Cobaltissa joulukuussa 1913, mutta tästäkään ei ole varmaa näyttöä.

Olen lukenut Stammeierin aiemman teoksen suomalaisista junapummeista, ja tämä uusi teos syventää sen aloittamaa tutkimuksellista tietä. Junapummiteoksessa huomio keskittyy miehiin, kun taas tässä teoksessa valotetaan suomalaisnaisten asemaa valkoisena ryhmänä, joka valkoisuudestaan huolimatta tuli kohdelluksi uudessa maassa toiseutettuna. Suomalaisiin kohdistui rotuhygieninen katse, koska he tulivat köyhästä kehitysmaasta, eivätkä olleet tottuneet paikallisiin mukavuuksiin. Suomalaisia myös katsottiin ”rodun” kautta tiettyjen fyysisten piirteiden vuoksi, ja heitä oli helppo leimata heikkomielisiksi instituutioiden toimesta.

Kirjan Kanadan-puolinen todellisuus tuntui läpikotaisin tutulta, eikä Annan katoamisen keissi sinänsä shokeerannut minua, mutta Keuruun-puolinen tarina herätti monia uusia kysymyksiä. Olen nähtävästi löytänyt sukujuuria Keuruulta vuonna 2013, ja kirjoittanut tästä jotain blogiinkin. Oli kiinnostavaa lukea Keuruun seudun fennomaniasta, kirkkohistoriasta ja yksinhuoltajien asemasta.

Anna Jokisen keissi jää edelleen mysteerioksi, mutta koin teoksen annin silti monipuoliseksi. Ehkä tämän luettuani päädyn vihdoin selvittämään, keitä omat Keuruun-sukulaiseni lopulta olivat, ja mikä näiden piikojen asema oli kyläyhteisössään. Toki myös Amerikkaan muuttaneiden sukulaisten taustat kiinnostavat, mutta näen enemmän tarinallista potentiaalia Keuruun päässä.