Kustannustoimittajan kujanjuoksu

Teos: Camilla Grebe: Ajasta ikuisuuteen (Gummerus, 2022)

Suomennos: Sari Kumpulainen

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Lykke Andersen on pitkän työuran tehnyt kustannustoimittaja ja neljän lapsen äiti, joka on naimisissa kuuluisan kirjailija-Gabrielin kanssa. Gabriel on tullut koko kansan suosioon kirjoittamalla eeppisen saagan kahdesta yhdessä asuvasta lesbonaisesta 1960-luvulla: kansa rakastaa Gabrielin kirjasarjaa varsinkin sen pistämättömän historiallisen tajun vuoksi.

Mutta viime aikoina entisen tähtikirjailijan aura on hiipunut, ja Gabriel on sortunut julkaisemaan noloja autofiktiopläjäyksiä, jotka eivät myy. Hän ei voi tulla Karl Ove Knausgårdiksi, ja hänen uusia teoksiaan pidetään surkeina Knausgård-imitaatioina. Nuoremmat polvet eivät enää tunnista häntä, hän on vajoamassa unohduksen alhoon.

Perheellä on henkireikänä lItämeren rannalla loma-asunto nimeltä Ikuisuus, jossa vietetään kosteita juhlia ja ratsastetaan niityillä alasti öiseen aikaan. Lykken rooliksi on tullut muista huolehtiminen: hän on se äitihahmo, joka hommaa kondomeja kirjamessuilla örveltäville kirjailijoille.

Eräänä kohtalokkaana yönä Lykken teini-ikäisten kaksosten paras ystävä Bonnie kuolee perheen loma-asunnolla. Perheen jokaista jäsentä epäillään murhasta, mutta kaksospoikaa Davidia epäillään eniten. Perheestä tulee yhdessä yössä median likasaavi, ja todella monet ystävät kääntävät heille selkänsä. Perhe kokee eristäytymistä maailmasta, mutta jotkut uskolliset yksilöt käyvät vielä katsomassa, ovatko he elossa.

Andersenin huvilalla on tapahtunut aiemminkin pimeitä, kahdeksan vuotta sitten. Ja Lykke tuntuu luottavan vain yhteen ihmiseen poliisivoimissa, rikostutkija Manfred Olssoniin.

Ihailen Camilla Grebeä kirjailijana siksi, että hänen kirjansa ovat todella monipuolisia, ja hän on osoittautunut muuntautumiskykyiseksi. Tässä kirjassa hän on ehkä omimmillaan kirjallisuuspiirien keskellä, maailmassa, joka on hänelle perinpohjin tuttu. Kirjasta voi innokas lukija bongailla kymmeniä lukuvinkkejä monesta eri genrestä. Dekkarina teos on vahvasti psykologinen, ja välillä jopa unohdin, että kyseessä oli dekkari, sillä se keskittyy niin vahvasti Andersenin perheen sisäiseen maailmaan. Poliisityötäkin toki teokseen mahtuu, mutta teos ei ole poliisivetoinen.

Jos nyt näitä viime aikoina lukemiani ruotsalaisdekkareita reittaisin tai vertailisin toisiinsa, Greben uusin teos edustaa minulle varmaa laatua (eli hän on ns. luottokirjailija), kun taas Liza Marklundin uusimmat ovat jättäneet syvän muistijäljen (enkä todellakaan ole pitänyt kaikista Marklundin teoksista). Moni ruotsalaisdekkari on ollut pettymys, varsinkin ne kepeämmät ja perinteisen poliisivetoiset. Omassa tapauksessani ideaalista olisi, jos vähentäisin ruotsalaisdekkareiden lukemista, sillä silloin mahdollisesti löytäisin helmiä laajasta tarjonnasta.

Arjalaisen rakastajattaren muotokuva

Teos: Heike B. Görtemaker: Eva Braun. Elämää Hitlerin kanssa. (Otava, 2022)

Olen onnistunut olemaan lukematta natsiaiheisia kirjoja jo todella pitkään. Kun niistä kerran saa kunnon yliannostuksen, tulee vaihe, jossa huomaa, ettei uusilla alan teoksilla ole enää uutta tarjottavaa. Viime viikonloppuna olen kuitenkin kuunnellut saksalaisen Heike B. Görtemakerin uutta elämäkertaa Eva Braunista.

Tämä Hitlerin pitkäaikainen rakastajahahmo on aina vaikuttanut minusta vähemmän kiinnostavalta kuin vaikka Magda Göbbels, joka oli itsekin karismaattinen poliittinen toimija. Aatu piti naistaan visusti piilossa, eikä tämä viettänyt paljoakaan aikaa Berliinissä, vaan hänelle oli järjestetty työpaikka Berghofissa. Suhteen alkuvaiheessa pariskunta tapaili Munchenissa, ja natsien hovivalokuvaaja Hoffmanilla oli suuri rooli suhteen mahdollistajana.

Eva Braun oli henkisesti epävakaa ja itsetuhoinen jo kauan ennen kuin hän lopulta päätyi tappamaan itsensä. Hänellä ja Hitlerillä oli reippaasti ikäeroa, ja hän tuli nelikymppisen puoluejohtajan liehittelemäksi 19-vuotiaana, pian sen jälkeen, kun oli vasta valmistunut katolisten nunnien ylläpitämästä sisäoppilaitoksesta. Toisin sanoen Eva Braunin kokemus maailmasta oli kovin rajallinen siinä vaiheessa, kun hän ensi kertaa tutustui kansallissosialismiin.

Kirja kertoo mielestäni enemmän natsien sisäpiirin hierarkioista ja hyvä veli/sisko-verkostoista kuin Eva Braunista itsestään, joka ei persoonana tunnu riittävän edes yhteen elämäkertaan. Tässä kerrotaan eniten Evan tavasta pitää hovia Berghofin suljetussa yhteisössä, jossa hän vietti eniten aikaa. Eva ei kuitenkaan ollut kovin pidetty tai arvostettu hahmo edes natsien sisäpiirissä, sillä monille Hitlerin fanaattisimmille seuraajille tuli shokkina se tosiasia, ettei hän elänytkään selibaatissa.

Eva ei myöskään täysin edustanut natsien naisihannetta, sillä hän ei ollut kotikeskeinen, hänellä ei ollut lapsia eikä hän vaikuttanut kovin uskonnolliseltakaan. Sen sijaan hän oli hyvin huvittelunhaluinen, ja tuntui nauttivan ”pidetyn naisen” roolissa eniten siitä, että pystyi bilettämään omanikäisten naisystäviensä kanssa aina, kun Adolf oli poissa. Ja hän oli poissa usein.

Kuuntelin kirjaa pienissä osissa, eikä tarina varsinaisesti temmannut mukaansa. Ehkä sen ei ole tarkoituskaan temmata, vaan se toimii surullisena muistutuksena natsien sukupuolitetusta ideologiasta, ”arjalaisen” naistyypin pakkomielteestä ja helposta elämästä, jonka diktatuuri mahdollistaa sen ylimmälle eliitille.

Lukijan pitää olla HC-historianharrastaja, jotta hän pystyy ammentamaan jotain syvällisempää viestiä tästä teoksesta. Itse olen saanut enemmän irti romaaneista, joissa on ollut natsihahmoja, mutta myös heidän vastustajiaan. Tämä teos jäi minulle kummittelemaan jonnekin mieleni friikkigalleriaan, mutta tiedollisesti en saanut kirjasta paljoa uutta irti.

Kiemurtelua Artekin jakkaroilla

Teos: Natalia Kallio: Kotileikki (Kosmos, 2022)

Äänikirjan lukija: Mirjami Heikkinen

Rebekka on syntynyt 90-luvun laman keskelle Järvenpäähän kerrostaloille, joissa asuu kolme polvea saman suvun köyhiä. Hän on yksinhuoltajaäitinsä ainoa lapsi, joka viettää paljon aikaa mummolassa, saman talon seitsemännessä kerroksessa. Hissi on usein rikki tässä talossa, ja se vaikuttaa myös sosiaalisiin suhteisiin.

Rebekan lapsuus ja nuoruus ei ole ollut erityisen hyvää eikä huonoa, vaan tavallista tuon asuinyhteisön normeista käsin. Äiti on käynyt töissä läheisessä päiväkodissa lastenhoitajana niin kauan kuin Rebekka muistaa. Myös isovanhemmat ovat perinteisiä duunareita, mutta äidin veljet, enot, ovat Ylämaan viisaita.

Toisin sanoen juopot enot majailevat vanhan äitinsä nurkissa, ja heidän luonaan käy kohtalotovereita mäyräkoiria ulkoiluttamassa. Samanlaista menoa on naapurin Paloman luona, kunnes Paloman äiti löytää uuden miehen ja muuttaa tämän luo omakotitaloon. Myös Rebekka toivoisi, että äiti löytäisi uuden miehen ja tekisi tälle sisaruksia. Näin ei kuitenkaan käy, vaan äiti tuntuu tuomitulta yksinäisyyteen.

Kirjn nykyisyydessä Rebekka on nuori aikuinen, joka on tehnyt luokkaretken, eli hypännyt Järvenpään työväenluokkaisilta hoodeilta Helsingin Kalasatamaan, missä ihmiset elävät tyylikkäissä design-asunnoissaan. Rebekalla on Onni-niminen poikaystävä, joka tavoittelee jo toista korkeakoulututkintoa ja tulee ns. kulttuurikodista. Onnilla on elinikäinen vakuutus, jonka turvin hän voi käydä rajattomasti yksityisissä terveyspalveluissa valittamassa pienistäkin vaivoista. Rebekka päätyy kiemurtelemaan epämukavuuttaan Onnin vanhempien luona Artekin jakkaroilla, mutta löytää palan onnea tämän perheen yltäkylläisestä joulunvietosta.

Nuoren parin onni näyttää ulkoa päin idylliseltä, mutta kulissien takana on kalseampaa. Rebekka ei taida edes pitää miehistä, ja päätyy myöhemmin naisen kanssa kuumempaan suhteeseen. Varsinkin tämä osio kuulosti vahvasti omaelämäkerralliselta, sillä Kallio seurustelee reaalimaailmassa popmuusikko Alman kanssa.

Olen lukenut monia tämän tyyppisiä luokka-aiheisia teoksia, jotka tuntuvat osittain autofiktiivisiltä. Oliko tässä löydetty joku uusi näkökulma tähän raflaavaan aihepiiriin, sitä en osaa sanoa. Pysyin tarinassa hyvin kärryillä, ja koin kirjan työväenluokkaiset naishahmot sympaattisiksi, vaikka varsinkin Rebekan äitiä vaivasi syvä näköalattomuus.

Hyvää tässä kirjassa oli se, että siinä kuvattiin kuitenkin perhettä, jossa oli yritystä pysyä koossa ja huolehtia jälkikasvusta. Eli kyseessä ei ole mikään äärimmäisen kurjuuden kuvaus. Onko parikymppinen nuori aikuinen sitten syrjäytynyt tai jäänyt jostain paitsi, jos hän vasta elämänsä tuossa vaiheessa maistaa ensi kertaa kiinalaista ruokaa?

Musabisnesten nurjasta puolesta

Teos: Tiffany D. Jackson: Rajaton (Karisto, 2022)

Suomennos: Peikko Pitkänen

Äänikirjan lukija: Rebekka Kuukka

Enchante alias Shanty on Atlantassa asuva musta r’n’b-laulajanalku, joka elää keskiluokkaisessa perheessä ja käy kallista eliittilukiota. Koulun säännöt ovat tiukat, ja Shanty on tottunut olemaan jatkuvana silmätikkuna pelkän ihonvärinsä vuoksi. Liian taiteellista ulkomuotoa ei koulussa hyväksytä, vaan kaikkien olisi mukauduttava yhteen ja samaan muottiin. Shantyn vanhemmat ovat tehneet kovasti työtä pystyäkseen rahoittamaan tytärtensä opinnot, ja odotukset ovat korkeat.

Kun Shanty sitten kohtaa 17-vuotiaana koe-esiintymisessä Korey Fieldsin, maailmanluokan rapartistin, hän uskoo onnensa kääntyneen. Korey tarjoaa Shantylle paikkaa hänen tallissaan, ja pian Shantylla on levytyssopimus. Shantyn vanhemmat taivutetaan allekirjoittamaan laillisia sopimuksia, joiden sisältöä nämä eivät täysin ymmärrä. Nuori nainen pääsee rikkaiden ja kuuluisien piireihin, ja matkustelee ympäri maata luksussviiteissä.

Pian käy ilmi, ettei Korey ole ensimmäistä kertaa asialla. Moni nuori nainen on onnistunut irrottautumaan miehen otteesta, mutta hänessä on kulttijohtajan karismaa. Shanty jää koukkuun miehen tarjoamaan violettiin huumejuomaan, eikä hänellä ole muistikuvia kaikista sviittien tapahtumista.

Kirja on kirjoitettu murhamysteerion formaattiin, mutta sen pääpaino on musiikkibisneksissä ja seksuaalisen hyväksikäytön teemassa. Tämä kombo on niin järeä, etten kokenut paljoa jännitystä Koreyn kuoleman suhteen. Ehkä kirjan suurin ongelma oli se, että Korey Fieldsin hahmo oli yksiulotteisen paha.

En ole lukenut YA-kirjallisuutta aikoihin, enkä tunne sen uusimpia tuulia. Tällä kertaa koin vahvasti, että lukijana juna oli minut jättänyt, tai että kuulun vain väärään kohderyhmään. Luulen, että kyseessä on hyvinkin ansiokas YA-romaani, mutta itse koin ärsytystä monessa kohtaan. Sitä aiheutti varsinkin alun TRIGGER WARNING, jossa lukijaa varoitettiin rankoista sisällöistä. En pidä siitä, että minua ohjaillaan lukijana tällä tavalla, enkä usko, että se on tarpeen myöskään YA-kirjallisuudessa.

Kirjasta jäi parhaiten mieleen tietyt maalaukselliset vibat ja värimaailma. Violetin huumejuoman vastapainoksi Shantyn äiti tarjoaa tyttärelleen huumevierotuksen aikana punajuurimehua, jonka ravitsevaan voimaan hän vannoo. Jotkut tällaiset yksityiskohdat toivat lohtua ja uusia oivalluksia, ja kohottivat tekstin profiilia.

Arkkumaakarin rakkaustarina

Anna Englund: Lautapalttoo (Siltala, 2022)

Äänikirjan lukijat: Karoliina Kudjoi ja Riitta Havukainen

Vuonna 1931 Pohjanmaalla tunnelmat ovat synkeän sinimustat, ja näihin tunnelmiin sopii hyvin romaani, jossa osa päähenkilöistä saa elantonsa ruumisarkkujen valmistamisesta. Anna Englundin esikoisromaanissa nuori Elena on nainut paikallisen arkkumaakarin Ilmarin, ja saanut kaupan päälle Manta-anopin, joka on koulinut miniästään perheyrityksen jatkajan. Avioliitto on lapseton, mutta kolmatta polvea selvästi odotetaan puuseppien sukuun.

Eräänä päivänä pajalle tulee arkkua ostamaan housupukuinen maailmallinen nainen, jonka eno on kuollut. Lidian olemus herättää pienellä paikkakunnalla paljon huomiota, ja myös Elena on utelias tulokkaan taustoista. Nainen on ammattivalokuvaaja Helsingistä, ja tutustuminen tähän jännittää, koska Elena pelkää kuulostavansa liian sivistymättömältä.

Pian Elena matkustaa uuden ystävänsä perään Helsinkiin, missä he eivät ole ainoita tällä tavalla rakastavia. Rakkaus keksii keinot tapaamisiin, vaikka se on laissa kiellettyä. Univormupukuiset saavat pian vihiä Elenan haureudesta, mutta hänelle luvataan lievää tuomiota, jos hän tunnustaisi toisen osapuolen houkuttelun suhteeseen. Virkavalta ei kuitenkaan osaa hoitaa tehtäväänsä tarpeeksi järeästi, ja Elena ehtii paeta kuulustelijoitaan suureen maailmaan.

Tämä on hieno, jopa elegantti romaani, jossa moni henkilö onnistuu voittamaan oman aikansa yhteiskunnan ahtaat käsitykset rakkaudesta ainakin yksityisellä tasolla. Manta-anopin avomielisyys tuntui jopa vähän liialliselta, mutta henkilöhahmona hän oli muuten varsin mainio. Ilmari onnistuu myös menemään omassa elämässään eteenpäin, eikä jää kantamaan turhia kaunoja eksälleen.

Kirjassa on sopivasti muutakin sisältöä kuin sateenkaarirakkaus, joten teos kiinnostanee kaikkia vanhan ajan käsityöläisammateista ja taiteen tekemisestä kiinnostuneita. Itse ihailin romaanissa eniten Englundin rajauksen taitoa, sillä hän onnistui saamaan aikaan varsin täyteläisen tarinan tiiviiseen formaattiin. Näyttääkin, että teosta on kypsytelty pitkään, mikä on johtanut vahvaan ja varmaan kirjailijan äänen löytymiseen.

Palanutta sokeria Poonassa

Teos: Avni Doshi: Burnt Sugar (Hamish Hamilton, 2020)

Reissullani Metso-kirjastoon tänään löysin uudempaa intialaista kirjallisuutta, jota löytyy suoratoistopalveluista vähemmän kuin afrikkalaista. Viime vuodenvaihteessa minulla oli uudemman eteläaasialaisen kirjallisuuden lukuspurtti, mutta muuten paluu tähän entiseen leipägenreeni on ollut takkuista.

Avni Doshi on vuonna 1982 syntynyt esikoiskirjailija, ja lukemani teos oli julkaisuvuonnaan Booker-kilpailun pidemmällä listalla. Burnt Sugar kertoo äidistä ja tyttärestä, ja heidän hankalasta suhteestaan tilanteessa, jossa äiti on sairastumassa ennenaikaiseen Alzheimeriin noin kuusikymppisenä.

Tara on ollut oman polkunsa kulkija äitinä ja kasvattajana. Hän ei koskaan sopeutunut avioliittoon Antaran isän kanssa, ja mies otti vaimostaan eron tyttären ollessa viisivuotias. Eron syy oli se häpeä, mitä Tara tuotti miehensä suvulle vietettyään aikaa kodin läheisessä ashramissa. Tuolla hengellisellä keskuksella oli kaupungissa huono maine, sillä se keräsi puoleensa länsimaisia hippejä ja löyhämoraalisia naisia. Tara ajautui sinne pitkästyneenä, koska elämä anopin johtamassa taloudessa oli monotonisen toisteista.

Antara on elänyt toksisessa lähisuhteessa boheemin äitinsä kanssa koko ikänsä. Hän on ammatiltaan kuvataiteilija, mutta ei elätä itseään töillään. Aviomies Dilip on palannut Amerikasta Intiaan perheensä painostuksesta, mutta viihtyy huonosti kaupungissa. Dilipin ja Antaran suhde ei ole huono, mutta äidin tilanne kuormittaa Antaraa liikaa, ja näin perheen perustaminen on heillä viivästynyt.

Dilip kuuluu niihin lännessä liikaa maitotuotteita kuluttaneisiin yksilöihin, joita Intiassa ahdistaa vähän kaikki. Antara itse ei ole asunut ulkomailla, joten hän ei täysin tunne NRI-koodikieltä (NRI=non-resident Indian). Suurin osa paluumuuttajien valituksista liittyy ruokaan, eli vaikka kotimaassa vegetarismi ei ole koskaan ollut mitenkään eksoottista, se on aina jotenkin vääränlaista. Paleodieetin noudattaminen ei ole Intian provinssikaupungissa kovin helppoa. Ja oireellista on, että tämä pariskunta on alun perin tavannut German Bakeryssa, sillä Dilipille kahviloissa notkuminen aamuisin on elinehto.

Minua kiinnosti kirjassa eniten Antaran kasvukertomus, jossa aika ashramissa muodosti tärkeän vaiheen. Siellä hän saa varaäidiksi Kali Matan, eli naisen, joka oli joskus Eve Pennsylvaniasta. Hän on hieman pelottava hahmo, joka pukeutuu aina mustiin ja jonka rasvoihin on punottu erikoisia objekteja. Yllättävää kyllä Eve tarjoaa Antaralle enemmän äidillistä turvaa kuin oma äiti, joka omistautuu keskuksen johtohahmo-Baban tarpeiden tyydytykseen.

Hengellisyys tai henkisyys on kirjan hahmoille venyvä käsite. Poona on aidosti moniuskonnollinen kaupunki, jossa lähes kaikki rakastavat joulun viettoa. Kirjan hahmot ovat maallistuneita hinduja, jotka palvovat enemmän mammonaa kuin pyhimyksiä. Vanhat perinteet kiinnostavat näitä uusrikkaita lähinnä häitä valmistellessa. Nuoret, lapsettomat pariskunnat bilettävät estottomasti, eikä alkoholin ja huumeiden raskas käyttö ole tavatonta.

Kiinnostava tapahtumien keskittymä kirjan universumissa oli The Pune Club, siirtomaa-ajan herrainkerho, joka reliikkinä edelleen vetää puoleensa kaupungin kermaa. Tänne Tara päätyy tyttärensä kanssa kerjäämään rahaa ja huomiota eronsa jälkeen, sillä tietää tämän loukkaavan aviomiehensä sukua. Paikka kuitenkin jää merkittäväksi suvulle, sillä myös Antaran häitä vietetään klubilla. Klubilla käydään ahkerasti siksikin, että siellä alkoholin hinta on kohtuullinen.

Itse Alzheimerin käsittely ei kiinnostanut minua niin paljon kuin äidin ja tyttären menneisyys. Mutta sairaus vaikutti tässä kuvauksessa hyvin samansuuntaiselta kuin eurooppalaisissa kuvauksissa. Antaralla ei ole tarpeeksi paikallista tukiverkostoa äidin asioiden järjestelyssä, mutta hän löytää netistä brittiläisen ryhmän, josta hän saa vertaistukea omaishoidon arkeen. Luulisin, että kirja saattaa tarjota intialaisille lukijoille uusia näkökulmia koko omaishoidon käsitteeseen.

Kokonaisuutena kyseessä on monipuolinen ja kypsä esikoisromaani, joka ei viljele turhia kliseitä intialaisesta elämänmenosta. Päähenkilöt olivat sopivan rosoisia, ja sellaisinaan rakastettavia. Jään siis odottamaan uusia teoksia tältä lupaavalta kertojalta.

Lokki pedagogisena välineenä

Teos: Elina Annola: Kaikki lokakuun taivaat (Bazar, 2022)

Äänikirjan lukija: Annu Valonen

Kaisu Hänninen on keski-ikäinen alakoulun opettaja helsinkiläisessä maahanmuuttovoittoisessa lähiössä. Hän on naimisissa Jarmon kanssa, joka on poliisi ja antaa itsestään ärsyttävän hitaan vaikutelman puhumalla karjalan murretta. Pariskunta on lapseton, ja vapaa-aikaa vietetään mukavasti, usein ystäväpariskunnan seurassa.

Töissä Kaisu on ”salil eka, salil vika”-tyyppiä, joka jää usein koululle tunteja valmistelemaan myöhään iltapäivään. Hänen taidekasvatukselliset projektinsa ovat aina kunnianhimoisempia kuin muiden, ja Halloween-juhlien järjestely ottaa voimille. Hänellä on myös korkeimman tason digitaitosertifikaatti taskussaan, ja hän päivittää ahkerasti sähköistä portfoliotaan.

Erityislapset ja äskettäin maahan tulleet muuttajaperheet työllistävät Kaisua äärirajoille saakka. Hän on sisäistänyt auttajan roolinsa niin, että muu elämä kutistuu kutistumistaan. Samaan aikaan joku kieroutunut henkilö on varastanut Kaisun identiteetin somekanavilla, ja kirjoittelee härskejä hänen nimissään.

Sagal on somaliyksinhuoltajan esikoinen, joka on päätynyt Kaisun luokalle valmistavan luokan sijaan. Luokalla on muitakin somaleja, mutta näiden äidit ovat syntyneet Suomessa ja osaavat lukea Wilma-viestejä. Äidin avuttomuus hävettää Sagalia, joka kokee elävänsä täysin eri maailmassa kuin hän.

Luokan elämää kuvataan usean avainhenkilön näkökulmasta, joista osa on myös lasten vanhempia. Vanhempainilloissa Kaisun tapa olla maailmassa todella rasittaa monia vanhempia, jotka kokevat tämän olevan liian vanhoihin varsiin luotu. Opettaja kuuluisi lähettää muuttumisleikkiin, ja Botox olisi myös tarpeen julkisissa esiintymisissä.

Teos kuvaa lempeän ironisesti nykypäivän koulumaailmaa, ylisuoriutumista ja monikulttuurisuutta. Sen lapsinäkökulma on vahva, ja ainakin itse eläydyin parhaiten 10-vuotiaan Sagalin tarinaan.

Teoksen henkilögalleria on runsas, ja itse koin sen kuuntelemisen äänikirjana aika haasteellisena, koska en aina tunnistanut kertojien vaihtumista. Myöskään en jaksanut eläytyä aivan kaikkien sen keski-ikäisten hahmojen lapsuuden tai nuoruuden traumoihin. Eli koin, että juonessa olisi ollut karsimisen varaa. Uskallan sanoa tämän siksi, että fiktion kirjoittajana painin juuri saman kysymyksen kanssa: kuinka paljon taustaa on tarpeeksi tai liikaa? Itse olen kirjoittanut jotain tämän tyyppistä, mikä ei mennyt kustantajalta läpi, ehkä juuri siksi, että henkilöitä ja näkökulmia oli liikaa. Tämä teos tuntui kyllä hyvin toimitetulta, ja sen kieli on rikasta, eli esittämäni kritiikki on omakohtainen makukysymys.

Vertaan kirjaa varsinkin Tommi Kinnusen uusimpaan romaaniin Pimeät kuut, joka kertoo opettamisen haasteista 1940-luvulla, ja jossa päähenkilö on myös uransa loppuvaiheessa oleva opettaja. Kehitys on kovasti kehittynyt sitten noiden aikojen, mutta työssä kohdattavat haasteet ovat kuitenkin samansuuntaisia. En ole vielä saanut kirjoitettua Kinnusen teoksesta arviota, koska kuuntelin sitä yhtä fragmentaarisesti kuin tätäkin kirjaa. Mutta kokonaisuutena se oli pienempi ja hallitumpi tarina, jossa keskityttiin enemmän opettajapäähenkilön omaan historiaan.

Teoksen kansikuva on upea, ja kuvaa hienosti Kaisu-opettajan säntillistä mielenmaisemaa. Ehkä tämä teos tulee ihastuttamaan eniten niitä lukijoita, jotka ovat joskus olleet taitavia kaunokirjoituksessa, jotka rakastavat monivärisiä leimoja, ja joiden lempikirjailijoita ovat vanhan ajan tyttökirjailijat, kuten Rauha S. Virtanen.

Nuorisolaisten merkittävä vierailu

Teos: Anita Brookner: Visitors (Penguin, 1998)

Anita Brooknerin Visitors on ensimmäinen häneltä lukemani teos, ja otin sen jo uudelle kierrokselle, koska en muistanut siitä paljoa. Muistelin, että kyseessä olisi ollut vanhan naisen ja nuoren miehen rakkaussuhteen kuvaus, mutta muistikuvani olivat vääränlaiset.

Tässä romaanissa noin seitsemänkymppinen leski Dorothea May joutuu kinkkiseen tilanteeseen, kun edessä on edesmenneen miehen suvun häät. Miehen Kitty-serkku on luvannut järjestää amerikkalaiselle lapsenlapselleen kunnon kalaasit Lontoossa, koska tämän äidillä ei ole varaa niitä järjestää. Tytön isä Gerald on suvun musta lammas, joka majailee jossain hippikommuunissa Etelä-Englannissa, eikä usko avioliiton instituutioon.

Kirjassa hengaavat nuoret ovat ehkä juuri minun ikäluokkaani, 60-luvun lopussa tai 70-luvun alussa syntyneitä. Eletään jo aikaa, jolloin rikkaammalla väestön osalla on matkapuhelimet. Nuori Ann on raskaana, ja aikoo tämän vuoksi naida lapsen isän Davidin. Davidia ei häähumu voisi vähempää kiinnostaa. Hän on kuitenkin aktiivinen kristitty, ja pitää Massachusettsissa new age-henkistä kirkkoa, jossa Jumalaa palvotaan rave-musiikin tahdissa. Ann itse taas opiskelee holistisia terapiamuotoja.

Dorothea saa kotiinsa vieraaksi best man-Steven melkein vastoin tahtoaan. Vaikka hänen asuntonsa on suuri, nuoren miehen tulo saa hänessä aikaan suurta hämmennystä. Steve osoittautuu tyypiksi, joka mielellään jäisi majailemaan kenen tahansa hyväntekijän nurkkiin. Hänellä ei ole kiire elämässään mihinkään, vaan harrastaa vain kitaransoittoa ja lenkkeilyä. Paljon mieluummin hän harrastaisi näitä asioita jonkun nurkissa Lontoossa kuin Davidin ja Annin luona amerikkalaisessa suburbiassa.

Nuorten vierailu saa koko Kittyn lähipiirin pasmat sekaisin. Kuviossa on muitakin sukulaisia, ja ainakin osa heistä on taustaltaan juutalaisia. Kittyn mies Austin on nimeltään Levinson, ja elämänkatsomukseltaan rento ateisti. Häntä Davidin äänekäs kristillisyys, johon sekoittuu askeettinen terveysintoilu, lähinnä huvittaa, mutta Molly-serkun mies Harold löytää Davidin ruokavaliovinkeistä uutta puhtia.

Dorothea tekee kaikkensa, jotta Steve tajuaisi lähteä, mutta silti hän sisustaa uudelleen kotiaan, tekee hulppeita aamiaisia ja vuokraa jopa auton nuoren miehen käyttöön. Loppupeleissä häillä on piristävä vaikutus koko sukuhaaran senioreiden elämään, vaikka ilman draamaa ei koitoksesta selvitä.

Tämä romaani oli lukemistani Brooknerin teoksista humoristisin, ja oikeastaan kaikki sen hahmot olivat omalla tavallaan sympaattisia. Eli havaintoni on, että hänen tuotantonsa kevenee ja valaistuu 80-luvulta 90-luvulle siirryttäessä.

Leskeys, ikääntyminen ja yksinäisyys ovat olleet tässä minulle päätyneessä otoksessa Brooknerin vakioteemoja, mutta odotan jo lukevani häneltä teoksen, jonka päähenkilö elää toisenlaisessa todellisuudessa.

Sirkus saapuu selluloosakylään

Teos: Eeva Joenpelto: Neito kulkee vetten päällä (WSOY, 1955)

Tämä Eeva Joenpellon jo jokseenkin unohdettu läpimurtoteos löytyi kotoani sohvan alta, eli se kuulunee niihin kymmeniin lukemattomiin korona-ajan löytöihin, joita en kaivannut, kun keskityin äänikirjoihin.

Minulla oli romaanista hyvinkin poeettinen/myyttinen ennakkokäsitys, mutta se murtui jo teoksen alkumetreillä. Romaani kertoo Virtasen klaanin yksinhuoltajanaisista, Almasta ja Helmistä, jotka elävät kasvavalla teollisuuspaikkakunnalla Riemulinnaksi kutsutussa asuinyhteisössä 1900-luvun alussa.

Alma on muuttanut tehtaan varjoon nuorena toiveissaan rikastua ja rakastua. Helmi on hänen esikoisensa, jonka isää hän ei saa alttarille kirveelläkään. Jossain vaiheessa paljastuu, että miehellä on jo kahdeksan lasta vihityn vaimonsa kanssa toisella paikkakunnalla. Myöhemmin Alma saa lapsia satunnaisten miesvieraidensa kanssa, ja sisaruksista vain yksi veli, Reino, kasvaa aikuiseksi.

Teos käy läpi naisten elämänvaiheita noin neljänkymmenen vuoden ajalta. Alma ja Helmi nousevat sosiaalisella asteikolla piirun verran siksi, että Helmi on päässyt isoon Puntin taloon töihin nahkuriksi. Oikeastaan hän on melkein talon emäntä, sillä hänellä on ollut suhde edesmenneen isännän kanssa. Talon vanha emäntä arvostaa Helmin työteliäisyyttä, ja kutsuu Almankin asumaan tilalle.

Tehdasyhteisön elämää sulostuttaa vuosittainen tivolin/sirkuksen vierailu, joka omalla tavallaan mittaa aikaan. Telttoihin liittyy jotain syntisen paheellista, ja juuri siksi ne kiehtovat ihmisiä. Vanha emäntä pitää ”tehtaalaisuutta” yleisempänä mielentilana, jossa omista asioista ollaan valmiita huutelemaan kylillä silloinkin, kun nämä asiat olisi parempi pitää muilta pimennossa.

Ehkä kiinnostavin episodi kirjassa liittyy kiinalaisten siirtotyöläisten läsnäoloon paikkakunnalla vielä suurruhtinaskunnan aikana. Tästä episodista on myöhemmin kertonut mm. Jari Tervo autofiktioissaan. Romaanin nuori Helmi pitää kiinalaista työläistä uskottunaan siksi, ettei tämä luultavasti ymmärrä hänen salaisuuksistaan paljoa. Mies ilmeisesti majailee hetken verran Alman nurkissa Riemulinnassa.

Vaikka tämä on leimallisesti naisvetoinen romaani, välillä teos kuvaa myös miesten välistä yhteisymmärrystä. Yksi paikallisten miesten harrastus on järjestää pitkiä ryyppyretkiä läheiseen saareen. Helmin pojat haluaisivat viikon vapaata tilan töistä tällaiseen hankkeeseen, mutta äiti antaa heille vain kaksi päivää ryyppylomaa. Silti Jussi-poika hukkuu tällaisen retken jälkimainingeissa.

Joenpelto kuvaa lakonisesti 1900-luvun alun kansanihmisten suhdetta kuolemaan. Aikaa suremiseen ei ole, ja hautajaisten järjestely on käytännöllinen asia, joka halutaan nopeasti pois päiväjärjestyksestä. Alman suru kuolleista lapsista näkyy vain siinä, että Helmi lähetetään ostamaan mustaa kreppipaperia itse kyhätyn arkun koristeeksi. Helmi itse ei osaa aikuisena surra paljoakaan näyttävämmin, vaan äidin tunneilmaisu periytyy hänenkin tyylikseen.

Moni Joenpellon kirja on jäänyt minulta kesken kuivakkaan tyylin ja jotenkin tunkkaisen ilmapiirin vuoksi. Tämän kuitenkin onnistuin ahmimaan kerta istumalta. Ehkä kyseessä on poikkeuksellisen helposti avautuva teos hänen tuotannossaan. Ja kun ottaa huomioon, että hän on julkaissut tämän teoksen vähän yli kolmikymppisenä, niin onhan tämä kypsää tekstiä.

Mma Ramotswen seurantalista

Teos: Alexander McCall Smith: In The Company of Cheerful Ladies (Abacus, 2004)

Alexander McCall Smithin suosittua Botswanaan sijoittuvaa Mma Ramotswe-sarjaa on julkaistu Britanniassa 23 osaa; viimeisiä osia ei ole enää suomennettu.

Olen lukenut tätä sarjaa mahdollisesti jo 10 osaa, mutta en tarkkaan muista, mitkä niistä. Teokset ovat leppoisia, sydäntä lämmittäviä ja hurjan toisteisia. Olen aloittanut sarjan seuraamisen suomeksi, mutta suuremman osan olen lukenut englanniksi poistokirjoina. Nyt minulla on ollut työn alla osat 6 ja 9, jotka aion pian vapauttaa takaisin kierrätyshyllyyn.

Sarjan kuudennessa osassa yksityisetsivä Mma Ramotswe on yksin kotona ja tulee yllätetyksi, kun hänen päiväuniensa aikana sängyn alta pakenee vieras mies. Mies jättää jälkeensä khakihousut, ja juoksee tiehensä kalsarit jalassa. Seuraavana päivänä housut ovat taas kadonneet, mutta perheen kuistilta löytyy suuri kurpitsa. Onko tämä jonkun sortin anteeksipyyntö tunkeilijalta?

Tässä kirjassa käsitellään housujen ja kurpitsan mysteerion lisäksi Mma Ramotswe ja hänen assistenttinsa Mma Makutsin yksityisasioita. Assistentti Grace ilmoittautuu tanssikurssille, ja saa parikseen kömpelön ja änkyttävän Phuti Radiphutin. Aluksi Grace tanssii Putin kanssa säälistä, mutta suhde kehittyy pian varteenotettavaksi seurustelusuhteeksi. Myös Preciousilla on roolinsa amorin apulaisena, ja pian ollaankin jo ostamassa kihlaparille tulevaa aviovuodetta, joka on verhoiltu punaisella sametilla.

Precious itse saa ei-toivotun vieraan menneisyydestä, sillä hänen ex-miehensä, jazzmuusikko Note on palannut Johannesburgista kotikonnuille. Käy ilmi, ettei pariskunta ole koskaan eronnut virallisesti, eli Mma Ramotswe on syyllistynyt kaksinnaimiseen. Mutta kuinka toimia näin kinkkisessä tilanteessa, ja pitääkö vanha liitto vielä purkaa virallista tietä?

Muuten kirjassa kohdataan sugar mommy-ilmiö, palkataan vapautunut vanki, ja yritetään häätää salakapakan pitäjiä pariskunnan vuokraamasta talosta.

Kirjoittelen tästä sarjasta nootteja itselleni vähän samalla tavalla kuin olen tehnyt komisario Koskinen-sarjasta. Täytyy kyllä sanoa, että yhden Koskisen selättämiseen minulla menee neljä kertaa enemmän aikaa kuin Mma Ramotswe-sarjaan.

Olen siis tietääkseni lukenut sarjasta nämä osat (tilanne syyskuussa 2022):

  1. Naisten etsivätoimisto nro 1.
  2. Kalaharin konekirjoituskoulu miehille
  3. In the Company of Cheerful Ladies
  4. Onni ja siniset kengät
  5. The Miracle at Speedy Motors
  6. Tea Time for the Traditionally Built
  7. Kahvia komeille miehille
  8. Siveysoppia kauniille tytöille

Kirjoitan erillisen postauksen sarjan alkuosasta, jonka kappaleita pelastin taas kierrätyksestä pari päivää sitten.