Onko aikuistuminen pakollista kaikille?

Turunen SivuhenkilöSaara Turunen teki minuun suuren vaikutuksen esikoisteoksellaan Rakkaudenhirviö, ja hänen uudessa romaanissaan Sivuhenkilö (Tammi, 2018) seurataan tuoreen esikoiskirjailijan tunnelmia, kun hänestä on vihdoin tullut Joku.

Teoksen päähenkilö on kolmikymppinen sinkkunainen, joka on teatteritaiteen maisteri ja asuu vanhempiensa hankkimassa asunnossa Helsingin Ullanlinnassa. Anonyymi kertojanainen potee muun muassa ikäkriisiä, mikä johtuu osittain siitä, että hänen nuoremmat sisaruksensa ovat onnistuneet perustamaan perheet ja näin menneet elämässä eteenpäin, kun taas kertojan kohtalona on syödä yksin nuudeleita kaksiossaan, jossa on pahviset seinät.

Ullanlinna ei ole tässä unelmien päätepysäkki, vaan asuinalue, jolla asuu poikkeuksellisen paljon yksinäisiä ja kärttyisiä vanhuksia, jotka polttavat tupakkaa pikku luukuissaan. Kuolleiden naapureiden asuntojen loppusiivouksiin kuluu paljon resursseja, ja taloyhtiön kokoukset tarjoavat ilmaista materiaalia kirjailijalle, joka kulkee korvat auki. Kertoja pohtii, onko hän hemmoteltu kakara, kun on päätynyt asumaan kaupungin kalliimpiin kortteleihin. Jossain lähistöllä toki on myös asunnottomien yömaja, jonka muovikassinaisiin hän kokee myös samastumista.

Nainen on toki vahva feministi, ja poliittisesti aikaansa seuraava arjen havainnoija. Hän muistelee 30-luvun mustapaitoja Töölön torilla, ja näkee niistä jatkumon tämän päivän Rajat kiinni-miekkareihin, joiden rullatuolissa istuva vihainen mummo edustaa kansan syviä tuntoja. Samalla naisen pohjoiskarjalainen äiti matkustaa Helsinkiin tapaamaan marokkolaista ystävää, jonka paperiasioita hän on hoitanut monia vuosia. Naisen vanhemmat ovat tyylipuhtaan maalaisia, mutta sydämellisiä, eivätkä ainakaan rasisteja. Äidin pakastemarjapusseista tulee naisen elämässä keskeinen symboli, sillä hän ei tiedä, millä tavalla hän kieltäytyisi kohteliaasti liian runsaista marjalähetyksistä.

Teos on havaintojen tasolla loisteliaan runsas ottaen huomioon, ettei siinä lopulta tapahdu kovin paljoa. Naisen elämää seurataan noin vuoden ajan, ja välillä hän kokee elämänsä maistuvan vanhentuneelle keksille. Ystävät ovat alkaneet puhua lähinnä sisustusmateriaaleista, ja hän kokee vieraantumista monista – lisäksi jotkut ystävistä ovat niin menestyneitä ja kuuluisia, ettei heillä tunnu olevan aikaa samaan hengailuun kuin joskus ennen. ”Kuuluisa ystävä” oli hahmo myös Rakkaudenhirviössä, ja teoksen nainen pääsee vihdoin naistenlehden haastatteluun tämän suositun näyttelijän kanssa. Hänen omiin kirjanjulkkareihin ehtii paikalle vain kourallinen ihmisiä, joiden kaikkien on lähdettävä ennen iltakymmentä. Nainen suree kadonnutta nuoruuttaan, mutta ei koe myöskään aikuistumista ainakaan siinä muotissa, johon valtavirtayhteiskunta olisi häntä tunkemassa.

Eniten pidin osioista, joissa muisteltiin kertojan lapsuutta ja nuoruutta Pohjois-Karjalassa. Varsinkin muistot pienen paikkakunnan nuorisoteatterista olivat hersyviä, ja niissä oli myös yhteiskunnallista särmää. Mitä tapahtuukaan maamme syrjäkylien kulttuuritaloilla, onko siellä muuta kuin työttömien puuhapajoja? Vastaavasti kertoja saa kutsun maakuntansa kirjallisuusseminaariin, johon matkat kuuluisi maksaa itse eikä esiintymispalkkiotakaan luvata. Tämä masentaa häntä, vaikka hän kokeekin jonkinlaista kaihoa juurilleen.

Ja jos sivullisuudesta puhutaan, niin täytyy sanoa, että nautin Sivuhenkilöstä enemmän kuin vaikka Albert Camus’n Sivullisesta. Turunen pilkkaa teoksessaan lempeästi monia miesklassikkoja, ja tekee sivullisuudesta ja syrjään jäämisen kokemuksista jopa siedettäviä. Koin suurta samastumista kertojan kanssa ja voimaantumista omien elämänvalintojeni suhteen tässä seurassa, jossa oli harvinaisen hyvä hengittää.

Sivuhenkilö on tyylikäs hengailuromaani, jossa ei ole selkeää juonta. Tämän tyyppistä kirjallisuutta urbaanien luovien alojen ammattilaisten eksistentiaaliangstista on toki tarjolla paljon, mutta romaani erottuu positiivisesti viiteryhmästään yhteiskunnallisuutensa vuoksi. Tuntui, ettei sitä ole kirjoitettu pelkästään oman napanöyhdän kaivelun ilosta, vaan se kertoo myös laajemmin tietystä ikäluokasta ja sen kohtaamista haasteista, niin työmarkkinoilla kuin parisuhderintamalla. Jos Väestöliitto on huolissaan nuorten aikuisten ”nolla-ajasta”, joka ei kulu kumppania etsiessä ”radalla”, niin mistäköhän kenkä puristaa ja onko se asia, josta kuuluisi olla huolissaan?

Mainokset

Tanska on muutakin kuin hyggeilyä

SUS_KANSIVälipalaksi erilaista tanskalaista krimiä. Jonas T. Bengtsson on palkittu alamaailman kuvaaja, joka ei kirjoita perinteisiä dekkareita, vaan pikemminkin psykologisia kuvauksia tanskalaisesta alamaailmasta. En ole tutustunut hänen muuhun tuotantoonsa, mutta löysin romaanin Sus (LIKE, 2018, suom. Päivi Kivelä), joka kertoo nuoresta naisesta kööpenhaminalaisessa lähiössä.

Eli unohtakaa hygge ja tanskalainen muotoilu. Susilla ei ole kämpässään pakollista Lokki-lamppua, vaan sitä valaisee roskiksesta dyykattu Nalle Puh-seinälamppu, jonka toinen korva puuttuu. 19-vuotias Sus on asunut samassa kaupungin luhtikerrostalossa koko ikänsä, ja talon sääntöihin kuuluu, että siinä syntyneillä lapsilla on aikuistuessaan oikeus saada oma kämppä. Susin perhe on hajonnut traagisesti, ja vain hän on jäljellä vanhoilla hoodeilla todistamassa menneitä kauhun hetkiä.

Romaani kuvaa Susin yksinäistä arkea, johon ei kuulu tulevaisuudensuunnitelmia. Nuori nainen on väliinputoaja myös lähiössään siksi, että on viettänyt puolet lapsuudestaan ja nuoruudestaan perhekodeissa Jyllannissa, eikä näin kuulu edes huumejengeihin. On hänellä diileri naapurustossa, joka pian vaihtuu liikuntavammaiseksi Adrianiksi. Adrianin kautta hän päätyy itsekin myymään jointteja paikallisen koulun edustalle. Susin ainoat sosiaalisten suhteiden tyngät rakentuvat diilauksen ympärille, mutta enemmästä hän ei edes osaa haaveilla.

Romaanissa tapahtuu lopulta hyvin vähän, tai enemmän takaumien kautta. Luulin Susia aluksi kehitysvammaiseksi tai vaikeasti autistiseksi hahmoksi, mutta ilmeisesti hänen rajoitteensa johtuivat repaleisesta lapsuudesta. Kirjassa on vähän kaurismäkeläinen tunnelma, ja se rakentuu pitkälti vähäeleisyyden estetiikalle. Poliisit ovat siinä lähinnä statisteja, eikä varsinaisia rikoksia ratkaista.

Luin kirjaa sosiaalipoliittisena kannanottona tai klassisena sosiaalityön case studyna. Kerronnassa oli mielestäni vahvasti elokuvallinen ote, ja koin, että se voisi tehdä vahvemman vaikutuksen laajakankaalla kuin tekstinä. Jotain yhteistä oli tällä teoksella ja juuri lukemani suomalaisen Maria Mustrannan esikoisen kanssa – molemmissa kuvattiin sellaisten nuorten elämää, jotka ovat syntymästä saakka eläneet syrjässä ja joille ainoaksi itseilmaisun kanavaksi nousevat huumeet.

Teoksen luhtikerrostaloista tuli minulle vahvemmin mieleen Britannia kuin Tanska – siis tunnistattehan council house-estetiikan – korkeat kerrostalot, joiden käytävät ovat vaarallisesti ulkona, ja joiden kaiteilta on helppo heitellä ei-toivottuja tyyppejä maahan. Tanskaankin tämä arkkitehtuuri on siis aikanaan levinnyt, mutta se ei ole tyypillisin kaupungin vuokrataloasumisen muoto. Itsemurhaparvekkeista ja -kattoterasseista tässäkin puhuttiin, ja kuvatun lähiön (Bellahöj) meiningistä jäi aika lohduton olo.

Tarinan vahvuus piilee varmasti siinä, että lukija voi tahollaan kuvitella sen tapahtuvan melkein missä tahansa Länsi-Euroopassa. Tanskalaisuus on löyhä kehyskertomus, mutta lähiön tasolla kansallinen kulttuuri tarkoittaa pakistanilaisia kioskeja, joiden pimeästi palkatut sukulaismyyjät ahmivat tyhjinä hetkinä tiskin alla syntisen himottuja pornolehtiä. Kuvaus oli elävää, mutta varsinkaan monikulttuurisuuden näkökulmasta se ei antanut paljoa uutta. Minulle uutta dekkarikirjallisuuden näkökulmasta oli perspektiivi, jossa tutkitaan nuoren vahvasti leimaantuneen henkilön potentiaalista ajautumista syvemmälle rikosten maailmaan.

Minttuteetä Madridissa

SanchezHei, vanha luottokamu! En ensi kerralla päässyt saloihisi sisälle pitkälle, mutta pidin nimestäsi. Löysin siis uudelleen kerran aloittamani Mamen Sanchezin teoksen On ilo juoda teetä kanssasi (Bazar, 2015, suom. Satu Ekman). Ensi kerralla pidin teoksen aloitusta hieman liian hidastempoisena, ja asetelmaa turhan hyväntahtoisena.

Eilen oli lämmin kesäpäivä, minulla oli koivuallergiaoireet huipussaan, ja kotonakaan ei ollut paljoa muuta juotavaa kuin LIDL:in piparminttuteetä. Näihin tunnelmiin sopi tämä teenjuonnille pyhitetty hassunhauska teos, joka leikkii lempeästi kulttuurieroilla.

Teos on siis ovela sekoitus dekkaria ja chicklitiä, painopiste ehkä chicklitissä. Tapahtumien keskiössä on madridilaisen Librarte-kulttuurilehden toimitus, joka työllistää viisi eri-ikäistä naista. Palkkaus on niin matala, ettei sillä edes makseta päivähoitomaksuja. Lehden päätoimittaja Bertalla on luovia ratkaisuja kaikkiin henkilöstönsä ongelmiin, mutta nämä eivät valitettavasti näy myyntiluvuissa. Kaupallisesti lehdellä menee katasrofaalisesti, ja sen Lontoossa sijaitseva kustantaja on päättänyt ryhtyä tosi toimiin.

YT-neuvotteluja pitämään lähetetään kustantajan poika, nuori Atticus Craftsman, joka on juuri valmistunut Oxfordista eikä oikein tiedä, mitä tehdä elämälleen. Madridissa Atticus kuitenkin katoaa mystisesti, mutta tämän vanhemmat eivät ehdi huolestua vasta kuin puolen vuoden päästä viimeisestä viestistä. Katoamista alkaa tutkia paikallinen konstaapeli Alonso Manchego, joka uskoo viisikymppisenä tähtihetkensä vihdoin tulleen tämän kansainvälisen keissin kautta. Manchegolla on näytön paikka niin esimiehilleen kuin kustantamon ihanalle Bertalle, joka suostuu lähtemään kauppahalliin viinille ja tapaseille työpäivän jälkeen.

On ilo juoda teetä kanssasi on hyvän mielen kirja, jossa henkilöhahmot ovat pääsääntöisesti hyväntahtoisia, vaikkakin särmikkäitä. Lehden toimituksen tapaukseen nivoutuu muutakin rikollisuutta kuin Atticusin katoaminen, mutta pääpaino teoksessa on viiden naisen välisissä suhteissa, ystävyyksissä ja arjen selviytymisessä. Sanchez kirjoittaa talouskriisin ryvettämästä maasta, jossa jokainen työpaikka on kultakaivos, olivatpa työolosuhteet kuinka huonot. Tässä neuvokkaat naiset luovat oman yhteisönsä ja omat sääntönsä, koska pomo on kaukana merten takana ja vähän kiinnostunut taloushallinnan yksityiskohdista.

Chicklit-kirjaksi teoksessa on paljon kaunokirjallisia viitteitä, ovathan päähenkilöt kaikki kirjafriikkejä. Eniten nauratti nurkkapatriootti-Atticusin teerituaalit hotellihuoneissa, ja muki nimeltä Aloysius, jonka hän oli nimennyt Mennyt maailma-teoksen Sebastianin nallen mukaan. Atticus toki unohtaa mukinsa Lontooseen, ja potee kamalia vieroitusoireita, kun joutuu juomaan Earl Greytä hotellin lasista. Oikeanlaatuisen Earl Greyn metsästys niinkin eksoottisessa maassa kuin Espanja tuottaa myös Atticukselle suurta päänvaivaa.

Minuun tämä teos iski toisella lukukerralla kuin häkä, ja nautin myös sen turismipuolesta, eli madridilaisen ja andalusialaisen ruokaperinteen, juhlien yms. kuvauksesta, koska en ole vieläkään Espanjassa käynyt.  Itse asiassa Andalusian-kuvaus oli vielä Madridia hupaisempaa. Teos olisi voinut olla imelä, ellei Sanchez olisi pelastanut sitä hulvattomalla huumorillaan. Ja mitä tulee rikollisuuteen, oli helpottavaa, ettei tässä painittu raskaan sarjan konnien parissa.

Parasta kirjassa oli kuitenkin kertojan ääni, johon oli saatu mukaan vanhahtavaa brittityyliä. Vaikka teoksessa eletään nykyaikaa, kaikki nykypäivän kotkotukset eivät mahdu teoksen käsiteuniversumiin. Evelyn Waughin lisäksi tässä fanitetaan varsinkin Tolkienia, jonka henkilöhistoria kietoutuu Craftsmanien suvun saagaan Oxfordin kampuksella. Vaikka brittikulttuurille myös piikitellään, tässä myös ihastellaan perintökartanoita, joiden kirjastoihin suvun perilliset voivat matkustaa parantamaan krapulaansa sunnuntaisin.

Harmi, ettei Sanchezia ei ole suomennettu tämän teoksen lisäksi, mutta olisin kiinnostunut lukemaan hänen muita teoksiaan jollain muulla kielellä. Teos on saanut paljon huomiota blogosfäärissä, mutta ilmeisesti ei ole myynyt tarpeeksi, jotta kustantaja olisi innostunut hänen muista teoksistaan. Siviilissä hän on kirjailijanuran lisäksi kirjallisuustieteilijä, kirjastoalan ammattilainen ja viiden lapsen äiti – ja oikeastaan nämä kaikki elementit näkyivät jollain tasolla tekstin laadussa ja suuntauksissa. Kirja soveltuu vallan mainiosti äideille (myös suurperheiden sellaisille), jotka lukevat liikaa.

Hyvää äitienpäivää siis kaikille blogini lukijoille!

Tyylipuhtaasti polyamoriasta

VilkkoLuin alkuviikosta naistenlehden haastattelua Marjo Vilkosta, ja jo seuraavana päivänä hänen esikoisromaaninsa Vilpitön sydän (S&S, 2018) tupsahti eteeni. Suoraan sanottuna haastattelu ei herättänyt minussa automaattista halua lukea teosta, mutta kirjan tyylikäs kansi ja kansiteksti herättivät. Teoksella on vahva, ja monissa varmasti ristiriitaisia tunteita herättävä teema, polyamoria tilanteessa, jossa parisuhteen nuorempi osapuoli haluaa biologisen lapsen jonkun uuden henkilön kanssa.

Mutta rohkaisun sanana niille, joita pääteema arveluttaa tai ahdistaa: teos kertoo myös paljosta muusta, varsinkin etäsuhteista ja myös erityislapsen vanhemmuudesta. Ja niillekin, jotka pitävät polyamoristisia järjestelyjä dekadentteinä tai moraalittomina: joskus voi olla hyvä tuulettaa oman mielensä tunkkaisimpia lokeroita. Polyamoriasta on (ainakin omien havaintojeni mukaan) toistaiseksi ollut saatavilla juuri naistenlehtitasoisia tirkistelyjuttuja, ja opaskirjoja, mutta en ole itse ainakaan vielä lukenut toista kaunokirjallista teosta, jossa päähenkilöt neuvottelevat pitkällisesti ja järkiperäisesti suhteensa laajentamisesta kolmanteen osapuoleen.

Teoksessa kuvataan pitkää ystävyyssuhdetta, joka kypsyy hitaasti parisuhteeksi hankalista reunaehdoista huolimatta. Romaanin kertoja Franka on kolmikymppinen erityislapsen äiti, kun hän tapaa poikansa päiväkodin pihalla nuoren Alvarin, joka toimii henkilökohtaisena avustajana jätettyään kielitieteiden opinnot. Alvar palkataan lopulta Frankan Leo-pojan kotihoitajaksi, koska Leo ei sopeudu päiväkotimaailmaan. Franka on suht onnellisesti naimisissa, mutta perheen ammattiauttajat pitävät häntä emotionaalisesti keskenkasvuisena. Perheen elämäntapa on myös boheemimpi kuin muiden, ja siksi vanhempia epäillään alkoholismista. Alvar viihtyy työssään Leon kanssa, mutta ei ole ajatellut tehdä avustamisesta uraansa. Erityisen vaikutuksen häneen tekee perheen olohuoneessa päivystävä pahvinen Jarvis Cockerin hahmo.

Olin aivan hurmioissani teoksen alkuasetelmasta, 90-luvun nostalgiasta ja kohtaamisesta, joka tuntui rikkovan monia kliseitä. Kahden eri-ikäisen aikuisen (pariskunnan ikäero oli 11 vuotta) ystävyyden, varsinkin sähköpostikirjeenvaihdon, kuvaus oli loisteliasta, ja löysin hahmoista paljon samastumispintaa. Varsinkin nuoren Alvarin hahmossa oli paljon kutkuttavia ristiriitaisuuksia, kun taas keski-ikään saapuessa hän muuttui arrogantiksi alfaurooksi. Teoksen molemmat päähenkilöt muuttuvat hurjasti suhteensa aikana, ja Vilkko kuvaa muutosta mikroskooppisen pedantilla tasolla.

Teos on kaunokirjallisesti kunnianhimoinen, ja paikoitellen tarjoaa harvinaisen teräviä havaintoja tämän päivän parisuhdemarkkinoista. Vaikka kertoja Franka on nuoreen Alvariinsa sitoutunut, hän joutuu markkinoita seuraamaan, koska Alvarilla on pakkomielle biologisten lasten saamisesta romanttisessa polyamoristisessa suhteessa. Alvar haluaa perheen, jossa on kaksi äitiä, ja hän etsii nuorempaa naista, joka pystyy kuvion hyväksymään. Saavuttaakseen unelmansa hän joutuu taipumaan asioihin, joista hän ei oikeasti ole kiinnostunut, kuten kahvitteluun ja romanttisten komedioiden katsomiseen.

Polyamoriasta Vilkolla on myös yhteiskunnallisesti kantaaottavaa sanottavaa, ja osa näistä havainnoista nauratti miltei pissat housuun:

”Siis avoin suhde poly-intentioilla ja polyamorinen suhde perinteisen avioliiton intentioilla? Se kuulosti hifi-kahvilan jonossa tehdyltä tilaukselta: avoimesta suhteesta jauhettua polyamoriaa yksiavioisella vaahdolla, joka viime hetkellä saatettaisiin kuitenkin vaihtaa aivan tavalliseen kahviin.”

Minun teki tiukkaa lukea tämä romaani loppuun, ei siksi, että se olisi ollut kielellisesti tai tyylillisesti heikko – päinvastoin, nautin lähes kaikesta, mistä tässä kuvattiin – paitsi todella pitkäpiimäisistä pohdinnoista suhteen tulevaisuudesta. Romaanissa on myös suuri epätasapaino  kertojan ja tämän rakastetun elämänalojen kuvauksen välillä: Alvarilla on tässä koko ajan töitä, opintoja ja erittäin nousujohteisia urasuunnitelmia, mutta Franka ei paljasta paljoa elämästään pakkomielteisen rakkauden ulkopuolella. Hänellä ei ole eron jälkeen varaa kunnon asuntoon, mutta hänellä on varaa lentää Alvarin perässä maailmalle harva se viikko. Lopulta hän pääsee asumaan miehen kanssa Amsterdamiin, mutta sielläkään hän ei keksi oman mustasukkaisuutensa märehtimisen rinnalla muuta tekemistä kuin tangoharrastuksen. Tangokuvaus tosin pelasti teoksen toisen puoliskon, ja toi Frankan kitkeränsuloiseen kärsimykseen edes ripauksen toivoa.

Romaanin konteksti on vaihtoehtoisen klubikulttuurin ulkopuolella kauttaaltaan urbaanin keskiluokkainen, jopa elitistinen, ja Franka valitsee sosiaalisen nousun Alvarinsa kautta, onhan tämä lupaava Oxfordin intellektuelli. Franka ja hänen aiempi miehensä vaikuttivat tyypillisiltä kulttuurialan pätkätyöläisiltä, eikä Franka itse ainakaan tämän tarinan kehyksissä vaikuta henkilöltä, joka kykenisi täyspäiväiseen työhön, onhan hän täysin omistautunut tunne- ja seksielämälleen.

Kirjassa arvokasta on rehellinen pohdinta siitä, sopiiko vanhemmuus ja polyamoria yhteen. Ja kuten Alvarkin saa tässä kokea, lopulta vain harvat naiset ovat edes teoriassa kiinnostuneita tekemään lapsia miehen kanssa, joka on sitoutuneessa suhteessa toisen kanssa. Polyamoristisiin kuvioihin saattaa päätyä henkilöitä, joilla on jo lapsia, mutta tässä kuvattu insinöörimäinen lapsenteon suunnittelu ja ”kandidaattien” kanssa neuvottelu järjestelyn reunaehdoista tuntui kauttaaltaan kylmältä tavalta hoitaa ihmissuhteita.

Pidin kirjassa musiikista, leffasitaateista, klubielämän kuvauksesta, ja reissuista Oxfordiin, Amsterdamiin ja Espanjaan. Ja voin rehellisesti tunnustaa, että varsinkin viimeisen kolmanneksen aikana luin pariskunnan kondomiaiheisia keskusteluja täysin kursorisesti, koska ne pitkästyttivät minua.

Pieni piru minussa suosittelee juuri tätä teosta äitienpäiväkirjaksi Väli-Suomen taantuvien pikkupitäjien mammoille, tyynynaluskirjaksi. Äitiys ei ole teoksen pääteema, mutta tässä yritetään vielä tulla äidiksi kypsällä iällä ja pohditaan myös omaa kykenevyyttä ”kakkosäitiyteen” viisikymppisenä. Millainen vastaanotto ei-biologista polyamoristisen perheen mummoikäistä äitiä sitten odottaa päiväkodin portilla, neuvolassa, koulun vanhempainvartissa, siitä voisin hyvinkin lukea toisen romaanin – varsinkin siksi, että tiedän, etten itse kykenisi suurenkaan rakkauden vuoksi päätymään tuollaiseen rooliin.

 

Kun piri puhuu poliisin päässä

MustrantaEilen illalla minulla oli tarvetta ”quick fixiin” lukurintamalla, enkä meinannut löytää e-kirjastosta mitään tunnelmiini sopivaa. Etsin jotain kevyttä ja humoristista, ja päädyin lukemaan Maria Mustrannan esikoisromaania Sokeita hetkiä (WSOY, 2017), jossa ei ollut kumpaakaan toivottua elementtiä. Kyseessä on esikoisromaani poliisin työstä, jossa on dekkarin ja trillerin elementtejä. Ehkä eniten se kertoo rikosten hyvityksestä ja sovituksesta, silloin kun tekijä lymyilee vielä yhteiskunnassa antamatta ilmi itseään.

Teoksen päähenkilö Juhani on viisikymppinen poliisi, jolla on rankka perhetausta. Pari kertaa vuodessa hänellä on tapana nollata päänsä vanhan koulukaverinsa Jounin kanssa, joka matkustaa tätä tapaamaan kotinurkille taskut täynnä päihteitä. Jouni on menestynyt kiinteistövälittäjä, jonka raskaat työt vaativat raskaita huveja. Jounin esimerkin kautta Juhanikin on oppinut viihdekäyttämään huumeita, tosin naisystävältään piilossa.

Kaksikon ystävyyden katkaisee pirinkatkuinen hotelliyö, jolloin pahin mahdollinen tapahtuu niin poliisin työn uskottavuuden kuin Juhanin omantunnonkin kannalta. Pitkien katumusharjoitusten kautta Juhani päätyy varjostamaan ja suojelemaan nuorta tyttöä, joka on ajautumassa syvälle itäsuomalaisen pikkukaupungin alamaailmaan. Hän yrittää saada aikaan hyvää, mutta saako hän lopulta aikaiseksi lisää pahuutta?

Luin teosta ihan sujuvasti dekkarina, vaikka siinä ei olekaan dekkarin rakennetta. Genren nimeäminen ei olekaan olennaista, vaan ehkä ne henkilökohtaiset pohdinnat, joihin tarina kuljettaa. Lähes kaikki teoksen henkilöt syyllistyvät suurempaan tai pienempään rikokseen, ja he ovat myös kasvaneet rikollisuuteen yllyttävässä ympäristössä. Kuinka nämä ”pahemmat toisiaan” sitten arvottavat toistensa tekoja, ja millaisissa tapauksissa he kääntyvät toisiaan vastaan?

Tuntuu, että Mustranta on perehtynyt syvällisesti varsinkin kovempien huumeiden maailmaan, sillä hänen kuvaamansa ”mielen kummitustalo” on riipivän uskottavaa. Varsinkin hän näyttää karmivasti sen todellisuuden, kun ihmiset käyvät töissä ja opinnoissa vahvasti piripäissään. Kirjassa kuvatun itäsuomalaisen kaupungin huumekuviot ovat rankimpia koko maassa, ja ongelma koskettaa myös keski-ikäisiä veronmaksajia. Välillä kyllä nauratti, kun kovimmat diilerit käyttivät ”mie/sie”-murretta.

Teos viittaa välillisesti myös lastensuojelun maailmaan ja siihen, kuinka helppoa kenen tahansa on tekeytyä sosiaalityöntekijäksi silloin, kun asiakkaalla ei ole yhteiskunnallista lukutaitoa. Tämä ulottuvuus ahdisti minua melkein enemmän kuin alkuasetelman lapseen sekaantuminen.

Pidin kirjasta sen yhteiskunnallisen ulottuvuuden ja pohdiskelevuuden takia, mutta mieleni oli juuri nyt liian väsynyt ottamaan sen koko painoa vastaan. Suosittelen kirjaa erilaisten dekkareiden ystäville, ja varsinkin niille, joita kiinnostaa enemmän itse poliisin työ kuin korkeajännitys. Eniten Mustrannan rakentamasta asetelmasta minulle tuli mieleen Ian McEwanin viimeisimmät teokset, vaikka Mustranta ei käytä yhtä korkeakulttuurisia/intertekstuaalisia viitteitä, vaan kertoo arkisemmista ihmisistä. Itä-Suomi-ulottuvuus kirjassa toimi saumattomasti ja toi sopivaa paikallisuutta.

Esikoisteoksena teos on ehdottoman napakka, tyylikäs ja kypsä, ja kirjailijaa tuntematta veikkaisin, ettei hän ole käyttänyt siinä paljoa omaelämäkerrallisia elementtejä. Hän osoittaa tällä teoksella vahvaa kykeneväisyyttä kirjoittaa mistä tahansa teemasta, ei pelkästään rikosten maailmasta.

Rollaattorilla kohti fantasiahäitä

RimpeläLuin jo alkutalvesta arvion Anna Rimpelän esikoisromaanista Pitkään meni ihan hyvin (Otava, 2018), ja päätin antaa teokselle mahdollisuuden, vaikka geriatrista huumorikirjallisuutta onkin tullut luettua hieman liikaa. Teos kuulosti räväkämmältä kuin Mielensäpahoittajat ja Ehtoolehdot yhdessä, ja sain vaikutelman, että siinä rikottaisiin joitain ikääntymiseen liittyviä tabuja. Teokseen oli myös pitkä varausjono kirjastossa, joten sain sen e-kirjana noin kolmen kuukauden odottelun jälkeen.

Tunnen huonosti suomalaisen standup-komiikan kenttää, mutta tieto, että kirjailija on suht menestynyt koomikko ja näyttelijä, lisäsi myös odotuksiani. Teos olikin varsinkin alkupuolella varsin teatraalinen, koska sen päähenkilö, Aino Ritari rakastaa pitkiä monologeja ja on harvinaisen huono kuuntelemaan muita. Aino on myös yksinäinen, mutta pitää kiinni oikeudestaan asua kotonaan. Hänellä on jo paljon vaivoja, ja hän on harvinaisen lahjakas viranomaisten työllistämisessä. Jo teoksen nimestä voi päätellä, että lähipiirissä ja naapurustossa herää kysymyksiä Ainon kotona pärjäämisestä.

Ainon naapuriin muuttaa rivitalon putkiremonttia pakoon toinen eläkeläinen, Seppo Miekk’oja, joka on perinyt kämpän vasta kuolleelta serkultaan. Reinon kuoleman havaitsi postimies, ja asuntoa on pitänyt tuulettaa kunnolla kalman hajuilta. Seppo on leskimies ja entinen verovirkailija, jonka elämänhallinta on neuroottista. Päivät eivät meinaa millään kulua, vaikka hän on vapaaehtoistöissä työväenopiston kirjastossa. Uudelle asuinalueelle muutettuaan hän keksii ryhtyä vastaanottokeskuksen ystävätoimintaan, mikä tuo hänen elämäänsä aivan uutta säpinää.

Kirjan tapahtumat keskittyvät yhteen kerrostaloon ja lähiöön. Kaupunkia ei mainita; itse kuvittelin tapahtumat pääkaupunkiseudulle, mutta kyseessä voisi olla mikä tahansa suurempi kaupunki meren rannalla. Rimpelä mainitsee jälkisanoissaan, että sai inspiraation teokselleen pikku-uutisesta, jonka mukaan oululainen seniorirouva oli kävellyt vahingossa rollaattorilla mereen.

Olin teoksen alkuasetelmasta aivan liekeissä, ja pidin varsinkin Aino Ritarin henkilöhahmon kielestä ja todella erikoisista arkihavainnoista. Toki hänen havaintoihinsa mahtui myös tyypillisiä kliseitä (kuten nykynuorison muodin ihmettely), mutta ainakaan liiasta tavallisuudesta häntä ei voinut syyttää. Lukija saa ihmetellä hänen touhujaan seuratessa, onko hänellä alkava alzheimer, mielenterveyden ongelmia vai johtuvatko fantasiat vain hänen rikkaasta mielikuvituksestaan.

Kirjassa tapahtuu paljon, ja koin tapahtumissa lievää toistoa/puuduttavuutta toisessa puoliskossa. Eniten nauroin Ainon havainnoille seurakunnan diakonia- ja lähetyspiireistä, koska olen juuri keskellä diakoniatyön harjoittelua, ja tapaan paljon ikäihmisiä. Kun Aino ampaisee lähetysiltaan kysymään Afrikan-lähettiläiltä mustan miehen sänkytaidoista, siinä on kohtaamishaastetta kerrassaan. Aino on myös tyytymätön lähiseurakuntansa tarjontaan, ja antaa rehellistä palautetta.

Teoksen pääteemaksi nousee vanhan naisen seksuaalisuus, ja tätä teemaa Rimpelä käsittelee ronskisti. Ainon heräävä seksuaalisuus hämmentää, varsinkin, kun se kohdentuu fantasiaan senegalilaisesta heimopäälliköstä. Tässä komediaa muuttuu myös paikoitellen tragikoomiseksi, koska ilmeisesti tarkoituksena on kuvata alkavaa muistisairautta, jossa monilla tulee vaihe, jossa seksuaalisuus ylikorostuu. Olen vahvasti sitä mieltä, että tuollekin teemalle saa ja pitää nauraa. Minua nauratti se paikoitellen, mutta olin myös lukemastani hämmentynyt.

Kirjan ikäihmiset eiväi missään nimessä ole rasisteja, vaan pikemminkin monikulttuurisuuteen uteliaasti suhtautuvia. Aino on aikansa lapsi, joka on oppinut kaiken, mitä tietää Afrikasta, kirkon lähetysnäyttelyistä. Aino on nuorempana matkustellut Euroopassa, ja harrastanut lyhyitä suhteita paikallisten miesten kanssa. Vanhalla iällä hän on saanut käsityksen, että afrikkalaisille miehille voisi kelvata vanhakin vaimo, jos avioliiton kautta pääsee asumaan Eurooppaan. Ilmiö toki on marginaalisesti olemassa, ja siihen usein liittyy kauhistelua ja moralismia. On Rimpelältä rohkea veto kirjoittaa huumorilla aiheesta, joka varmasti herättää monissa ristiriitaisia tunteita.

Uskoisin, että Pitkään meni ihan hyvin on teos, joka joko ihastuttaa tai vihastuttaa, mutta ei varmasti jätä lukijoitaan kylmäksi. Itse haluaisin kuulla palautetta kirjasta ikäihmisiltä itseltään, sillä he usein ovat parhaita hovikriitikkoja. Koen myös, että kirjalla on potentiaalia dramatisointiin, ja välillä myös tuntui, että teos toimisi paremmin lavalla kuin luettuna tekstinä.

 

Kadonneen saaren shampanjaomenat

ZilliacusIhanuusvaroitus. Tässä päivityksessä on vähän asiasisältöä ja paljon taivastelua.

Olin viime torstaina hiljaisuuteen ja luonnon ihmettelyyn kannustavassa seminaarissa, ja muutama tunti ennen sitä sain käsiini Benedict Zilliacuksen muistelmateoksen Kertomus kadonneesta saaresta (Kirjayhtymä, 1990). Kirja oli niin mukaansatempaava, että melkein olin jättämässä seminaarin sikseen sen vuoksi. Onneksi en jättänyt, koska kirjan ja seminaarin sisällöt komppasivat täydellisesti toisiaan.

Benedict Zilliacus (1921-2013) oli kirjailijanuran lisäksi Hufvudstadsbladetin päätoimittaja ja teatteri-ihminen. Minulla taitaa olla enemmän havaintoja hänen vaimostaan Jutta Zilliacuksesta, koska lapsena seurasin mielenkiinnolla naispoliitikkoja. Molemmilla puolisoilla on ollut sukujuuria idässä: Jutan virolainen perhe oli muuttanut Pietarista Helsinkiin vallankumousta pakoon, kun taas Benedictin sukujuuria oli muun muassa Viipurin alueella.

Kertomus kadonneesta saaresta keskittyy kasvavan pojan muistikuviin Hapenen saaresta ja kartanosta Viipurinlahdella. Viipurin saaristo oli aikanaan elinvoimaista, virkeää seutua, jonne oli säännöllinen matkustajaliikenne. Hapenen kartanolla oli pitkä historia: se oli muun muassa toiminut Katariina Suuren piilopirttinä, ja myös Krimin sota oli jättänyt jälkensä maastoon.

Kirjassa eletään pitkälti vuotta 1934, jolloin kartanoelämän loppua ei osattu vielä aavistaa. 13-vuotiaan poikakertojan maailmassa postimerkeillä on vielä suurempi osa kuin naapurisaarten alasti aurinkoa palvovilla tytöillä. Hänen isänsä on saarella enemmän läsnä lasten elämässä kuin kaupungissa. Saarella isällä on aikaa perehdyttää poikiaan olennaisiin miehisiin taitoihin, kuten metsästykseen ja veneilyyn. Kaupungissa hän on etäinen ja kiireinen, ja perheen lapset ovat myös tottuneet elämään pitkiä aikoja palveluskunnan hoivissa. Vanhemmat matkustavat paljon Euroopassa, ja hermosairasta äitiä hoidetaan parantolassa Sveitsissä.

Kartanoelämän kuvaus on kyllä anteeksipyytämättömän yläluokkaista, monimutkaisista menyistä viinikellarin sisältöön saakka. Saarelle kuskataan erikoisia herkkuja Viipurin putiikeista, joista saa mustekalaakin paremmin kuin Helsingistä. Isän viinikellari on omanlaisensa pyhäkkö, ja kukkulalla on ”Bacchuksen temppeli”, huvimaja, jossa on grogi-ikkuna.

Yltäkylläisyydestä huolimatta nuori kertoja on huumaantunut puista ja kielometsistä, ja kokee suurinta yhteenkuuluvaisuutta luonnonmaiseman kanssa. Hän potee alemmuutta, koska ei pysty rymyämään paljasjaloin metsäpoluilla samaan tahtiin kesämökkien nuorten kanssa – kaupunkilaisjalat ovat liian tottuneet kenkien suojaan. Saarelaiset opettavat kartanon lapsia kalastamaan ja sienestämään, mutta metsästyskausi on pyhitetty suvun omille miehille ja heidän vierailleen.

En ole lukenut yhtään Marcel Proustin teosta loppuun, mutta uskallan silti väittää Zilliacuksen muistelutekniikkaa proustilaiseksi. Teos tarjoaa iloa kaikille aisteille, ja aistielämysten aatelia edustavat saaren omat shampanjaomenat, joita myydään myös ulkopuolelle. Omenien säilöminen ja varastointi on oma taidelajinsa, ja niiden pirskahteleva maku on ainutlaatuinen. Tilalla erikoistutaan myös tomaattien, kurkkujen ja kauppakukkien viljelyyn, mitkä ovat vielä erikoisuuksia 1930-luvun kaupankäynnissä.

Kirjassa ei lopulta tapahdu suuria, mutta tunnelmat ovat herkkiä ja monisyisiä. Benedictin pahin källi on porsaslauman värjääminen erivärisillä värijauheilla – ainoa rike, josta hän saa äidiltään piiskaa eläinrääkkäykseen vedoten. Loma-aikoina hän saa seurakseen ystävänsä Willy Kyrklundin, joka asuu Harlussa ja muuttaa myöhemmin Uppsalaan tullakseen suureksi runoilijaksi.

Toinen maailmansota ei kohdellut Viipurinlahden saaria lempeästi. Jo talvisodan taistelut runtelivat rakennuskantaa, mutta tässä vielä palattiin välirauhan aikana arvioimaan tuhoja. Vuoteen 1944 mennessä koko saaren asutus oli pommitettu, eikä sinne tullut uutta asutusta neuvostoaikana. Zilliacuksen perhe pääsi vierailemaan saarella ensimmäistä kertaa vuonna 1989, jolloin maihinnousu tapahtui Kristina Brahe-risteilyalukselta. Vaikka kartanosta oli enää jäljellä pergolan pohjaa, hunajantuoksuiset niityt tervehtivät kirjailijaa samalla lempeydellä kuin lapsuudessa.

Olen lukenut useamman teoksen näistä Viipurin seudun kadonneista kesäparatiiseista. Kertomus kadonneesta saaresta on toistaiseksi niistä vakuuttavin myös kaunokirjallisesta perspektiivistä – moni muu teos on kiinnostava historiallisena dokumenttina. Tämä on sydäntä lämmittävä klassikkoteos, jossa paha maailma on kaukana ja josta voi myös kaivaa esiin henkisen, jopa hengellisen ulottuvuuden. Koska pääsy noille saarille lienee edelleen työlästä, voimme me saarihullut silti nauttia menneen maailman tunnelmista kirjojen välityksellä.