Kompaktia kauhua kesäpäivään

davHei äitylit, jotka odotatte lämpimiä kesäpäiviä lempiromaanikasan ja jääteen kera. Varpaankynnet lakattuina, kännykamera valmiina, jotta täydellisestä relaksaatiosta saisitte nopean postauksen Instagramiin.

Ette uskalla lorauttaa bacardia juomaanne, koska olette vastuussa lapsesta. Lapsi saa kuitenkin erityisluvalla pyöräillä bestiksensä kanssa mäkkäriin, mikä antaa teille laatuaikaa vajota unelmiinne. Mäkkärireissut ovat tyttöjen salaisuuksia, niistä ei kuulu kertoa isille, joka on tarkka välipalojen ravintoarvoista.

Tällaisesta Vauva-lehden espoolaisesta NIMBY-asetelmasta ponkaisee Hanna Morren kauhuteos Tuonen tahto (Osuuskumma, 2016). Teos kertoo lapsen kuolemasta, surusta, syyllisyydestä, kostonhimosta ja maagisesta ajattelusta. Romaani on hyvin kompakti ja vetävä tyyliltään. Siinä eletään suruaikaa kesästä talveen, epätoivoisen avioliiton kiihkeää finaalia, jossa seksi ja väkivallan uhka ottavat mittaa toisistaan. Pariskunta, Timo ja Tytti, ovat molemmat ärsyttäviä, mutta surun keskellä inhimillisiä.

Romaanissa harjoitetaan pakanallisia uhrimenoja suburbian kelmeissä metsissä. Timo pelkää villiä luontoa, ja taistelee taloyhtiön ja kaupungin kanssa puiden kaatoluvasta yhteisellä tontilla. Tytti taas pakenee viskiä tissuttelevaa, harhaista miestään uhrikallioille, jossa Mielikki vaatii koko ajan suurempia lahjoja.

Sivuhenkilötkin pääsevät loistamaan tiiviissä romaanissa. Ainakin naapurin shamanistinen naapuri Ulpu on mahdollinen rikoskumppani, ja tyttären tappaneeseen rattijuoppo-Raijaankin tutustutaan Timon lapsuuden takaumien ja nykyisyyden lähiökurjuuden kautta. Espoossakin on alemman luokan asuinalueita, kuten Karakallio, jonne juopot mummot päätyvät syrjäytymään.

Mielikuvani Espoosta pinnallisten nousukkaiden sieluttomana kaupunkina vahvistuivat, mikä ehkä oli ainoa romaanin heikkous. Muuten kirja, haudanvakavasta pääteemasta huolimatta, herätti jopa hilpeyttä. Ei tässä iloteltu lainkaan lapsen kuolemalla, vaan lähinnä toisistaan vieraantuneen pariskunnan käsityksillä hyvästä elämästä.

Ihan pienten lasten vanhemmille en tätä teosta suosittele, mutta tämä tosiaan haastaa käsityksiä nautinnollisesta aivot narikkaan-lomalukemistosta. Minusta tämä on oikein kelpo kesäkirja siksikin, että kirjan lukee yhdessä iltapäivässä. Jos et ehdi lomallasi lukea paljoa, Tuonen tahto voisi olla teos, joka herättää, puhuttaa ja saa katsomaan omaakin lähiympäristöä uusin silmin.

Kesy kurkistus rikkaidenrantaan

IMG_1563Otin eilen unikaveriksi Denise Rudbergin dekkarin Toinen toistaan pahempi (Into 2016, suom. Anu Koivunen). Olen kuullut Rudbergin kirjoista positiivisia arvioita, ja myös se, että teos on Innon kustantama, nosti odotuksiani laadun suhteen.

Marianne Jidhoffista kertova sarja on lyhyessä ajassa noussut Ruotsin suosituimpaan dekkarikärkeen. Teoksia on syntynyt jo kuusi, joista ensimmäiset kolme on nyt suomennettu. Rudberg kutsuu luomaansa tyylilajia elegant crime:ksi.

Pääsin sarjan toisen jakson juoneen hyvin mukaan, sillä siinä kerrattiin ensimmäisen osan tapahtumia. Marianne oli juuri jäänyt leskeksi pitkän, epätasapainoisen avioliiton jälkeen, ja alkoi etsiä omaa tietään varsinkin ihmissuhdemarkkinoilla. Tämä 55-vuotias syyttäjänsihteeri oli juuri listattu Östermalmin kaupunginosan rikkaimpien naisten joukkoon, ja sanomattakin tuli selväksi, ettei vaurautta ollut hankittu palkkatuloilla.

Marianne elää isossa kaupunkiasunnossaan kahden aikuisen lapsensa kanssa, ja kolmaskin pyörii edelleen nurkissa. Potentiaalisia poikaystäväehdokkaita on ainakin kaksi, ja toisen heistä, naimisissa olevan galleristi-Frankin kanssa hän kokee pitkästä aikaa kuumaa huumaa. Muuten tilanne kotona on hieman tunkkainen, varsinkin joulun pyhien aikaan, sillä aikuiset lapset eivät arvosta tarpeeksi äidin luomia pinttyneitä perinteitä.

Teoksesta yli puolet kuluu Mariannen ja lähipiirin ihmissuhdesotkujen vatvomisessa. Itse rikokset tapahtuvat upporikkaiden perijöiden The Chinese Wall-finanssiyhtiössä, jossa hallitukseen nimitetään vain miehiä. Fredrik Palmgren-niminen osakas pahoinpidellään henkihieveriin, mutta lopulta huomio kiinnittyy enemmän hänen tuoreeseen avioeroonsa ja ex-vaimon ylläpitoon. Teoksen feministinen teema liittynee siihen ihmetykseen, että näin ultrakonservatiivejä piirejä voi edelleen olla olemassa Ruotsissa.

Teoksesta puuttuu valitettavasti kokonaan dekkarilta vaadittava jännite. Parisuhdeväkivalta nousee keskeiseksi teemaksi yhtiön keulamiehen Nilsin ja tämän vaimon Amyn liitossa, ja Amyn pakosuunnitelmaa kuvataan koskettavalla tavalla. Väkivaltaisuus periytyy isältä pojalle, ja Amy epäilee Theodor-poikansa lyövän raskaana olevan vaimonsa lisäksi pientä poikaansa. Tähänkään perhetragediaan Rudberg ei kuitenkaan onnistunut luomaan tarvittavaa psykologista crescendoa.

Lukija pääsee kurkistamaan Ruotsin upporikkaiden eksklusiiviseen maailmaan, mutta eipä noissa bileissä kummia tapahdu. Mariannen oma luksuselämä rajoittuu lähinnä kulinaristisiin iloihin, joiden kuvaus onkin teoksessa onnistuneinta. Östermalmin herkkuputiikit tulevat tutuiksi, ja kauppahallista käydään hakemassa aitoa iranilaista kaviaaria uudeksivuodeksi.

Vaikka Rudberg selvästi on ammattikirjoittaja, ihmettelen sitä, että joku voi myydä satojatuhansia teoksia näin köykäisin eväin. Johtuuko suosio sitten siitä, että Rudberg on ennen dekkareihin siirtymistään luonut uraa chicklit-taiturina ja uskolliset lukijat ovat olleet valmiina? Mikä tässä sarjassa koukuttaa?

Joskus tietysti käy niin, että biorytmit ovat väärät jollekin teokselle, ja se voisi avautua toisella tavalla muussa tilanteessa. Olen kyllä väsyneenä lukenut tätäkin köykäisempää kirjallisuutta, mutta silloin ennakko-oletukset ovat olleet matalammat. Olisin muuten jättänyt kirjan kesken, mutta halusin selvittää menestyksen salaisuutta tappiin saakka.

Jotain positiivista haluan silti sanoa: Marianne Jidhoff saattaa olla hyvinkin kehityskelpoinen hahmo, jonka elämässä todennäköisesti tapahtuu sarjan aikana vauhdikkaita käänteitä. Minusta vaan tuntui, että olisin voinut lukea Mariannen elämästä yhtä hyvin, jos hän olisi ollut ammatiltaan oopperalaulaja tai eliittikoulun rehtori.

Jos elämä on liian lyhyt huonojen dekkareiden lukemiseen, se on vielä lyhyempi niistä bloggaamiseen. Tämä menee nyt alakuloisen keskikesän piikkiin. Olen välillä kirjoittanut viihteellisiäkin tyrmäysarvioita, sillä huonon kirjallisuuden osastolla on myös helmiä, jotka huvittavat. Huono seksi naurattaa aina, samoin juosten kustut taustat, eikä mikään ole niin tyydyttävää kuin huomata tietävänsä jostain aiheesta enemmän kuin kirjailija itse. Tämän teoksen lukijana en päässyt edes pätemään, vaan sen maailma vaan oli liian pliisu.

Itseironista saippuaoopperaa

IMG_1552Kävi hyvä tuuri, kun löysin e-kirjastosta Aula&co-kustantamon uutuuksia (uusi tuttavuus minulle, ja näyttää julkaisevan vain laatukamaa). Jo kaksi teosta on meneillään, ja huudahdan nyt tästä toisesta, josta en ole varma, saanko sen loppuun juuri nyt, vaikka meininki on vetävää.

Amerikkalainen Jessica Ward on kirjoittanut J.R. Birdin salanimellä paranormaalia romantiikkaa. Teos Viskin ruhtinaat (Aula&co, 2016, suom. Timo Utterström) on hänen ensimmäinen realistisempi teos, joka parodioi kiinnostavalla tavalla Dallasia, Dynastiaa, Downton Abbeyta ja Harlekiini-kirjoja. Seksiä, rahasotkuja, vallankäyttöä ja holtitonta juomista on luvassa, kun Bradfordin sukukartano valmistautuu vuosittaiseen Bourbon-laukkakilpailuun Kentuckyssä. Suvun perinteiselle brunssille kokoontuvat kaikki osavaltion kellokkaat, ja niitä valmistellaan kuumeisesti palveluskunnan puristaessa itsestään kaikkensa, ja vähän enemmän.

Romaanin päähenkilö kuuluu kartanon palveluskuntaan. Lizzie King on työskennellyt kartanon puutarhurina jo vuosikymmenen ja tienannut sen verran hyvin, että on pystynyt hankkimaan itselleen pienen maatilan. Lizzie on koulutukseltaan maisema-arkkitehti, mutta kartanossa hän lähinnä vastaa suuresta määrästä kukka-asetelmia ja talvipuutarhasta. Takavuosina hänellä on ollut lyhyt suhde kartanon nuorimpaan perijään Laneen, joka on häikäilemätön naistenmies ja uhkapeluri. Lanella on tiluksilla seurapiirivaimo Chantal, jota tämä ei ole nähnyt kahteen vuoteen. Hän on pakoillut vastuitaan ja tulevaisuuttaan poikamiesboksissaan New Yorkissa, mutta uutinen hänen afroamerikkalaisen kasvattajaäitinsä Aurora-neidin syövän uusimisesta saa hänet palaamaan kirotuille juurilleen.

Meininki teoksessa on hulvatonta ja kauttaaltaan itseironista. Romaanin aika-akseli on vain noin viikon mittainen, mutta sen aikana ehtii tapahtua hurjasti niin bisneksissä kuin perhekuvioissa. Mint julep-drinkkejä kuluu muutaman uima-altaallisen verran, kännissä ajellaan ja hyvä veli-verkosto onnistuu päästämään tuhlaajapojat pälkähästä. Kiroilu ja kirkossa käynti kulkevat käsi kädessä, ja magnoliapuut kuiskivat syviä salaisuuksiaan.

Luin kirjan hieman harppoen, sillä en ole tottunut seuraamaan saippuaoopperaa painettuna. Laadukasta sellaista tämä oli, vaikka käänteiden ”uskomattomuuden” pystyi jokseenkin ennustamaan. Koska en tiennyt mitään Kentuckyn osavaltiosta (paitsi ne rasvassa keitetyt kananpalat), teos oli historiallisesti kiinnostava. Kuvatut ”hoodit” vaikuttivat aidon takapajuisilta siitä huolimatta, että päähenkilöt käyttivät Loubutinin kenkiä ja pitivät Flowerbomb-hajuvettä rahvaanomaisena.

Kirja vaatii lukijaltaan vähän vinksahtanutta huumorintajua. Mitään tyypillistä romanttista fiktiota tämä ei ole, vaan tässä irvaillaan 80-luvun Harlekiini-kliseille, sukupuolikuvastoille ja melodraamalle. Tapahtumat sijoittuvat nykyaikaan, mutta oikeastaan ovat miltei ajattoman oloisia.

Minua kirja veti puoleensa siksi, että olin esiteininä vannoutunut Dallas-fani, enkä ole sitten teini-iän seurannut mitään amerikkalaista saippista. Sain käsityksen, että joku suuri tuotantoyhtiö olisi ostanut oikeuden romaanin muuttamiseen tv-sarjaksi. Kirjaan on olemassa kaksi jatko-osaa, The Angel’s Cut (2016) ja The Devil’s Share (2017).

Voisin hyvinkin katsoa tämän tv-sarjana, vaikka jäin miettimään parodia-akselin ymmärrettävyyttä. Yliammunta ja liioittelu ovat vaativia tyylikeinoja, joten en tiedä, tavoittaisiko tuleva sarja esimerkiksi Downton Abbeyn ystävät, jotka saattavat odottaa katsomaltaan sarjalta jonkun tasoista uskottavuutta. Amerikkalaisen viihteen suhteen teos herätti minussa toiveikkuutta: siinä oli muutama hyvin juureva ja älyllinenkin hahmo, jotka säilyttivät itsekunnioituksensa myrskyn silmässä.

Ylipäänsä olen ollut taipuvainen pitämään lähes kaikesta amerikkalaisesta kirjallisuudesta, joka ei sijoitu New Yorkiin tai Kaliforniaan. Tuntemattomia osavaltiota voisi valloittaa pienen lukuhaasteenkin parissa, mutta en vielä aio ottaa tästä paineita. HELMET-haasteessa kuittaan tällä rastin 23: ”Käännöskirja.”

Käpykylän pakolaisten hiljainen piina

IMG_1534Tampereelle sijoittuvia dekkareita, siis muitakin kuin Seppo Jokisen, on tullut viime aikoina löydettyä. Tavallisia ja erikoisempia. Viimeksi löysin Virpi Aaltosen humoristisen Nekalan (2016), ja nyt mukaani tarttui Ata Hautamäen Kohtalona Rauhaniemi (Myllylahti, 2013). Tällaiset kaupunginosiin keskittyvät dekkarit ovat siksikin tiheätunnelmaisia, että varsinkin niissä asuvat tai joskus asuneet voivat hyvin nähdä kaiken sielunsa silmin ja kääntää jokaisen kiven.

Itse en ole asunut Rauhaniemessä enkä sen viereisessä Käpylässä, mutta alue on minulle tuttu, kuten varmasti valtaosalle tamperelaisista. Ata Hautamäki on aikanaan opiskellut Tampereella, ja kuvaakin varmaan omia opiskeluaikojaan terävästi. Romaani sijoittuu vuoteen 1968, jolloin Tampereellekin odotettiin suuria opiskelijamellakoita suuren maailman tyyliin. Suuri osa sen henkilöhahmoista on opiskelijoita, ja Rauhaniemen rantabileiden lisäksi vainajan lähipiiriä etsitään opiskelija-asuntola Domuksesta.

Hautaniemen kieli on tarkkaa ja dynaamista, lauseet lyhyitä. Turhasta maisemamaalauksesta tai nostalgisoinnista häntä ei voi ainakaan syyttää. Historiallisia faktoja ja yksityiskohtia teksti pursuaa, ja uskoisin kirjailijan taustatöiden olleen varsin perusteelliset. 60-luvun ajankuvaan liittyi joitain detaljeja, jotka minun oli googlattava – yleensä pidän tätä laadun merkkinä, sillä romaanit, jotka eivät jätä pähkinöitä purtavaksi, ovat vain ohimenevää viihdettä. Jäin ihailemaan kirjailijan kielenkäyttöä ja hieman lakonista, toteavaa tyyliä.

Käpylän puualueen ”pakolaiset” Valma ja Kari Väänänen lienevät tuttuja aiemmista Helsingin Käpylään sijoittuvista dekkareista, joita en ole lukenut. Karin joutuminen keskelle henkirikosta tuntui todelliselta kohtalon oikulta, olihan hän halunnut tietoisesti jättää poliisinuransa ja aloittaa elämän puhtaalta pöydältä. Hänen taiteilijavaimonsa Valma se erikoinen tapaus olikin, ja herätti minussa suurta kiinnostusta aiempiin sarjan jaksoihin.

Romaanissa käsiteltävä nuoren naisen murha oli sopivan kompleksinen, muttei kuitenkaan raaka. Teos sijoittuu jännitysasteikolla leppoisampaan päähän, kun taas kulttuurisesti ja historiallisesti kirja saattaa inspiroida myös sellaisia lukijoita, jotka eivät lue paljoa dekkareita.

Itseäni romaanissa kiinnosti eniten Tampereen sosiaalihistoria, esimerkiksi lastensuojelu, jota sivuttiin sekä pienten lasten heitteillejätön että ”pahatapaisten” ongelmanuorten näkökulmasta. Olen itsekin pohtinut, mikä on saanut Tampereen päättäjät sijoittamaan laitoksiaan hulppeisiin maisemiin. Tässä esiintynyt poikien kasvatuslaitos toimii nykyään huumeriippuvaisten vanhempien tukikeskuksena. Teos sivusi paljon paikkoja ja instituutioita, joihin olen viime aikoina tutustunut sosionomin opinnoissa. Olikin kiinnostavaa huomata, että Hautaniemi on tehnyt elämäntyönsä sosiaalityöntekijänä.

Hautaniemi vaikuttaa tuotteliaalta kirjailijalta, jolta haluaisin lukea seuraavaksi niitä muita teoksia kuin dekkareita. Esimerkiksi Talo Teiskossa (2011) voisi stimuloida minua tässä maalaisromanttisessa vaiheessani.

Eräretki karhun sisään

IMG_1437Välillä taas epämukavuusalueelle. Blogissani arvioidaan tasaiseen tahtiin ”miehekkäitä” kirjoja kuten veijaritarinoita ja kertomuksia tyhjenevän maaseudun miesten kohtaloista. Pyrin blogissani tietoisesti kaivamaan esiin ääniä varsinkin itäisestä ja pohjoisesta Suomesta. Olen viime aikoina oppinut, mitä selkoset terminä tarkoittaa, ja osaan arvostaa kirjallisuutta, jossa rönttöset maistuvat nokikahvin kanssa – kunhan metsässä ei viihdytä puolta romaania.

Mikko-Pekka Heikkisen teoksia olen kuikuillut pitkään ja todennut joka kerta, etteivät ne ehkä ole minua varten. Varsinkin novellikokoelma Nuorgamin Alkon tuho, ja muutama muu erätarina (Johnny Kniga, 2010) on ollut syynissäni, ja kiinnostus on lopahtanut sanaan ”erätarina”. Ok, olen kyllä nauttinut minimiannoksen Veikko Huovista, joten en ole aivan noviisi genressä. Jaksoin taannoin rämpiä läpi teoksen, jossa aikamiehillä ei ollut muuta tekemistä kuin varastella vieraiden tilojen lampaita. Se oli jopa hälyttävän hauska, vaikka siinä ei paljoa sivilisaatiota nähty.

Tässä tarinoiden universumissa liikutaan Lapin ja Kainuun lisäksi pääkaupunkiseudulla, jossa pitkiä kalsareita Diesel-farkkujensa alla salaa käyttävät pohjoisen siirtolaiset kaipaavat eri intensiteeteillä kotiin. Eräjorma on sellainen kaupungissakin, vaikka joutuisi metsästämään hirven puutteessa oravia ja joutsenia. Nuuksion kansallispuistoon voi hätätapauksessa paeta harrastamaan erärunkkausta kuvitteellisen Inarinsa kanssa, mutta käy yksin ähöttäminen Seurasaaren kallioillakin, jos osaa valita suojaisan nurkan.

Heikkinen on itse kainuulainen, joka ilmeisesti on viettänyt viime aikoina enemmän aikaa Lapissa kuin ”juurillaan”. Tarinoista minua puhutteli eniten ”Kutturan gansta”, jossa Morottajan Toni kokee tarpeen savustaa vihollisensa Gauriloffin Teron hoodeiltaan vain siksi, että tämä kehtaa käyttää Public Enemyn hupparia hänen reviirillään. Lähimmälle R-kioskille on pitkä matka, ja samat kolme LA:n jengisodista kertovaa vuokravideota kuluu saman asiakkaan käytössä viikonloppuisin. Myyttinen Kuttura herättää jo kiinnostussa näissä novelleissa, ja sinne palataan myöhemmässä romaanissa Terveiset Kutturasta (2012).

Eläinten rooli novelleissa on vahvasti maagis-realistinen. Ukkometso kaataa koululaisen ja vanhuksia tahdonvoimallaan, sopulit ajavat kokonaisen Utsjoen syömään nötköttiä bunkkeriin, näädät emigroituvat Berliiniin vikittelemään saksattaria ja Eläinmuseon karhun sisältä löytyy wannabe-eräjormalle makoisin turvapaikka. Karhutarina nauratti minua eniten, sillä olen itsekin kokenut koomisen kauhun hetkiä kyseisen museon käytävillä. En voi sietää täytettyjä eläimiä, mutta lapseni rakastivat tuota museota pieninä ja kävimme siellä mielestäni liian usein. Tarina herätti jopa nostalgisen halun palata pääkallopaikalle.

Tarinat ovat huikean tiiviitä ja monipolvisia. Pohjoisen Suomen kolkkien moninaisuus pääsee hyvin esiin, kun ensin metsästetään näkymätöntä miestä Puolangalla, sitten harjoitellaan tervahaudan kaivuuta eräkämpillä Suomussalmella ja lopulta päädytään räjäyttämään Alkon sisältämä kauppakeskus Nuorgamissa lestadiolaisten uskonveljien toimesta. Aluepolitiikkaa harrastetaan vahvan parodisesta horisontista uudelleenasutusohjelmien ja pohjoisen itsenäistymisskenarion kautta.

Joissain tarinoissa oli hieman toiston makua. Miesten reviiritietoisuus ja asehulluus korostuivat läpi kirjan, ja oodeissa itsetyydytykselle oli kaikissa sama poljento. Parin loppupuolen novellin kohdalla hyydyin kokonaan, ja täytyy sanoa, että nautin enemmän niistä perinteisemmistä erätarinoista kuin toiminnallisista poliittisista satiireista. Lukukokemus oli hengästyttävä, enkä missään nimessä suosittele teoksen ahmaisemista suurina paloina. Jokainen tarina vaatii hengähdystaukoa, eli kokoelmasta riittänee iloa pidemmäksi aikaa.

Taisin pitää Nuorgamin Alkon tuhosta enemmän kuin esimerkiksi Mooses Mentulan Lappi-aiheisista novelleista, jotka ovat urbaanimpia ja ihmissuhdekeskeisempiä. Pidin teoksesta jopa enemmän kuin Rosa Liksomin varhaisista klassikkonovelleista, joita luimme teineinä posket punaisina lähinnä eksplisiittisen seksuaalisen sisällön vuoksi. On hyvin mahdollista, että luen Heikkiseltä pian toisenkin teoksen, ja toivon mukaan en sekoita häntä Antti Heikkiseen, jonka tyylissä on jotain samaa pohjoisen kaimansa kanssa.

HELMET-haasteessa teos sopii kohtaan 41: Teoksen kannessa on eläin.

Tumman verkon syvimmästä syöveristä

IMG_1434Samuel Björk jatkaa lastensuojelun tummissa vesissä seilaamista teoksessaan Yölintu (Otava, 2017, suom. Päivi Kivelä). Linnut teoksessa ovat pöllöjä: opimme, että Norjan luonnossa pesii yksitoista pöllölajia, joiden täytetyt prototyypit on varastettu Kasvitieteellisen museon osastolta. Pöllön sulkia löytyy myös liimattuna rituaalisurmatun Camillan ihosta – seitsentoistakesäisen laitoslapsen, jonka äiti on kuollut ja isä asuu Ranskassa.

Rikosta selvittävät sarjan aloitusosasta tuttu kaksikko Holger Munch ja Mia Kröger tiimeineen. Mian masennus ja alkoholismi eivät ole laantuneet sitten viimeisen, ja hänet hälytetään töihin pitkältä sairaslomalta. Holgerin yksityiselämä on myös jämähtänyt paikoilleen, ja hänen terveytensä brakaa ylipainon ja liiallisen tupakoinnin vuoksi. Muillakaan tiimin jäsenillä ei mene kovin auvoisasti. Varsinkin alkoholismi, mutta myös modernimmat riippuvuudet, tarjoavat ainoan henkireiän kiivastahtisesta työstä.

Camillan surmaan liitetään epäilyksiä saatananpalvonnasta, rikkaiden miesten salaseurojen perversioista, eläinaktivismin radikalisoitumisesta ja rituaalisurmasta. Tutkinta edistyy, kun eräs maan taitavimmista hakkereista suostuu luovuttamaan löytämänsä videon poliisille. Video kuvaa Camillan viimeisiä viikkoja, ja siinä hän on suljettu kellariin eläimellisiin oloihin syömään rehupellettejä ja ryömimään oravanpyörässä. Nuoren naisen karmea kohtalo pysyy pitkään medioiden ykkösartikkelina, mutta ns. dark webin seulominen on poliisin erikoisyksiköillekin hidasta ja turhauttavaa puuhaa.

Teos siis kertoo hakkeroinnin lisäksi netin ekslusiivisista väkivalta- ja pornosaiteista, joilta rikkaat voivat ostaa mitä tahansa ihmisen kidutusta kuvaavaa materiaalia ja saada esityksen livestreamina kotisohvalleen. Aihe oli itselleni uusi ja siksi erityisen kammottava, ja sitä kuvattiin tavalla, jonka noviisikin ymmärtää. Björkin dekkareissa on mielestäni löydetty sopiva balanssi poliisin teknisen tutkinnan yksityiskohtien ja psykologisen jännityksen välillä. Miehen aiempi historia muusikkona ja teatterimiehenä ei ole suorastaan valmistanut häntä teknisen tutkinnan arkeen, joten koen, että hän on joutunut tekemään teoksiaan varten paljon pohjatöitä. Asiapitoista taustoitusta teoksissa on tarpeeksi, ja myös Norjan lähihistoriaa valotetaan kiinnostavista kulmista.

Teoksen tapahtumien keskipisteenä on ongelmanuorten asuinpaikka Hurumlandetin puutarha, jossa työkasvatus on keskeisenä kuntoutuksen menetelmänä. Puutarha on onnistunut saamaan vaikeimmat tapaukset osaksi normiyhteiskuntaa suht pehmein ja nuorta kunnioittavin menetelmin. Yhteistyökumppaneilla ja entisillä asukeilla on paikasta lähinnä positiivista sanottavaa, mutta löytyykö maineikkaasta laitoksesta varjoisa puoli?

Sivuhenkilöitä ja sivupolkuja tässä ahdistavassa saagassa piisaa, joten teos vaatii lukijaltaan keskimääräistä enemmän keskittymistä. Kaltoin kohdeltuja lapsia ja nuoria kuvataan eri vuosikymmeniltä, ja Norjasta saa kuvan maana, jonne on helppo piilottaa yhteiskunnan ulkopuolelle jääneitä susilapsia. Yksi sivujuoni kuljettaa lukijansa myös Australiaan erikoisen uskonnollisen lahkon helmoihin, mutta se jää harmillisen tyngäksi teoksen kokonaisuus huomioonottaen.

Pidin sarjan kummastakin osasta yhtä paljon; aloitusosa Minä matkustan yksin kammotti minua enemmän, mutta sitä lukiessani en osannut odottaa mitään. Kakkososaa lukiessani taas tiesin, että tulossa olisi poikkeuksellisen pirullista ja julmaa  rikollisuutta, jossa mielen häiriöt vaikuttavat toimintaan. Uskoisin, että teos koskettaa monenlaisia dekkarifaneja, jos lukija kestää tietyt kliseet, kuten poliisien jatkuvan krapulan ja työnarkomanian lieveilmiöt. Tämä on laatusertifioitua kamaa, jossa jatkuvuus on avainsana. Kuitenkin sarjan seuraavalta osalta toivon, että uhrit olisivat välillä aikuisia ja että Munchin perheen jäsenet saisivat välillä elää tavallista arkeaan tässä tapahtuneiden karmeuksien jälkeen.

 

 

Iltatähden eeppinen matka

IMG_1415Vuokramökki Teiskon Kämmenniemessä marraskuussa. Yli yhdeksänkymppisten vanhempien saattohoito ja isän vanha salkku, jossa sukusalaisuuksia. Isän iltatähteään kaipaava ääni C-kaseteilla. Halu jättää jälkeläisille muisto, edes hatara jälki.

Helena Sinervon Armonranta on autofiktiivinen romaani, joka osittain pohjautuu hänen sukunsa tarinaan. Se ei juhli Suomen satavuotista taivalta, mutta ajoittuu melko täsmällisesti sille akselille. Tapahtumat alkavat 1910-luvun alusta, kun nuori opettajatar Maria Stiina rakastuu Jämsänkosken tehtaan varjossa Kalle Iivariin, tamperelaiseen tulevaan jääkäriin ja insinööriin. Maria Stiina tulee raskaaksi, Kalle Iivari häipyy Saksaan jääkärikouluun ja kehittyy ulkomailla palvellessaan varsinaiseksi elostelijaksi. Maria Stiina erotetaan opettajan toimestaan, ja langennut nainen joutuu palaamaan kotikonnuilleen Raumaan elättämään lehtolastaan viinatrokarina.

Romaanin suuret teemat liittyvät lisääntymiseen ja isättömyyteen. Entisaikojen isyydentunnustamisdraamoja verrataan tämän päivän sateenkaariperheiden hedelmöityshoitoihin. Romaanin päähenkilöt, naispari Helena ja Heta, ovat yrittäneet lasta jo pitkään, mutta Helena on alkanut väsyä projektiin. Heta jatkaa hoitoja kertomatta puolisolleen viimeisistä yrityksistä, sillä suurella runoilijattarella on muita kiireitä. Elämän alku ja sen loppu ovat pariskunnalla ajankohtaisia asioita, ja he päätyvät kohtaamaan molemmat automatkalla Tampereen suuntaan, kun Helenan isä tekee kuolemaa.

Armonranta on historiallinen järkäle, joka vaatii lukijalta kärsivällisyyttä varsinkin miespuolisten hahmojen vuolaan tunnustuksellisuuden suhteen. Kalle Iivarin sotapäiväkirja voisi olla erillinen romaani, ja hänen saksaan vivahtava suomensa on työlästä luettavaa. Hänen poikansa Raffen C-kasettitunnustukset taas ovat vahvaa Rauman murretta, mikä tuntuu omituiselta ottaen huomioon, että juuristaan huolimatta tämä teräsvaari on elänyt valtaosan elämästään Tampereella. Molempien miesten henkinen keskeneräisyys tulee lukijalle hyvin selväksi, mutta Raffella on lopulta ollut hyvin vähän kosketuspintaa isänsä elämään. Viinatrokarin yksinäinen poika turvautuu perinteiseen perhemalliin, uskolliseen emäntäänsä ja rajattomaan lisääntymiseen. Viiden pojan jälkeen perheeseen syntyy iltatähti Helena, aikana, jolloin kansalla alkaa olla jo jotain tietoa ehkäisystä.

Viihdyin romaanin nykyisyydessä, 2000- ja 2010-luvuilla paremmin kuin sen moninaisissa menneisyyksissä. Pidin paljon  naisparin keskinäisistä tunnelmista, dialogeista ja yhteispelistä. Olisin voinut viettää pidemmänkin loman Armonrannassa, jossa lopulta käydään vain pyörähtämässä yhden yön verran. Kuolevaa isää hyvästellään lyyrisesti, mutta dementiaan kadonnutta äitiä ei kuvailla paljoakaan vanhana naisena. Ongelmana romaanissa on, että monet hahmot esiintyvät tarinassa vain varjoina. Ehkä henkilöhahmoja on liikaa, tai romaanin rakenne on liian pirstaleinen.

Romaani ulottuu aivan tähän päivään, jolloin naisparin tyttölapsi on jo koululainen ja kovasti kiinnostunut Helenan sukutaustasta. Naiset ovat eronneet ja asuvat molemmat Berliinissä eri osoitteissa. Yhteishuoltajuus toimii metrolinjalla, ja pitkillä matkoilla äidillä ja tyttärellä on aikaa vatvoa menneitä jaetulla salakielellä. Alakouluikäisen lapsen loputon kiinnostus Tampereen tapahtumiin tuntui minusta hieman koomiselta, vaikka varmasti tuollaisia historiaorientoituneita lapsia on olemassa, jossain. Helenan tapa luennoida tyttärelleen Saksan ja Suomen natsimenneisyydestä ja sen jatkumosta on myös varsin raskasta. Paluu Suomeen ei pahemmin houkuta, sillä maan nykytila on mitä on, synkempi kuin Saksassa.

Sateenkaariperheen arki asettuu romaanin pitkään jatkumoon todella luontevasti, eikä sitä politisoida tai alleviivata liikaa. Järeämmäksi teemoiksi nousevat Helenan iltatähteys, sisarusten isot ikäerot ja kokemusten eriaikaisuus. Tampereen työväenluokkaista arkea kuvataan myös herkullisesti, ja siinä esiintyy jopa päätalomaista poljentaa. Anteeksianto kiivaalle, äkkipikaiselle, saidalle ja uskottomalle isälle vaatii voimia, mutta on myös välttämätöntä. Oman ja läheisten keskeneräisyyden tunnustaminen lähenee jo hengellisyyttä, vaikka uskonto tai uskonnollisuus eivät näyttele suurta roolia naisparin arjessa.

Jäin kirjan luettuani hengästyneeksi, ja koin, että sen selättäminen kolmessa päivässä oli liian pikainen luenta. Monien murteiden ja aksenttien vuoksi teos voisi toimia hyvinkin äänikirjana, mikä mahdollistaisi myös hitaamman omaksumisen. Kuuntelisin tätä mielelläni juuri automatkalla, sillä Armonrantaan on yllättävän pitkä matka Kallion auvoisasta hipster-arjesta.

Sijoitan teoksen HELMET-haasteessa kohtaan 1: ”Kirjan nimi on mielestäsi kaunis.” Se sopisi myös kotipaikkakuntaa käsitteleväksi teokseksi, mutta en ole vielä päättänyt, onko kotipaikkakuntani Tampere tai Jyväskylä. Minulla ei ole enää haasteessa montaa rastia jäljellä, ja jokusen voi jättää syksylle.