Järvialueen rakastavaiset

IMG_1698Melvyn Bragg (s.1939) on brittiläinen radiotyön pioneeri, BBC:n pitkäaikainen vakio-ottelija, kirjailija ja akateemikko, muiden meriittien ohella. Muistan nähneeni hänen teoksiaan 80-90-luvuilla ja tuominneeni ne ”setäkirjallisuudeksi”. Bragg on ollut kirjallisessa tuotannossaan uskollinen pohjoisen Englannin teemoille ja historialle, tuleehan hän itse Cumbrian maakunnasta ja varsin työväenluokkaisesta taustasta.

A Time to Dance (Spectre, 1990) on varmasti yksi hänen romanttisimpia teoksiaan. Siinä matkataan Järvialueelle, jossa varhaiseläkkeelle jäänyt pankinjohtaja kohtaa 18-vuotiaan Bernadette Kennedyn. Ikäeroa parilla on 36 vuotta, ja pankinjohtaja on naimisissa. He tapaavat Rotary-klubin palkintojen jaossa, kun Bernadette voittaa 350 puntaa parhaasta lukiolaisen esseestä. Bernadette kuuluu pahamaineiseen irlantilaissukuun, jossa mahdollisesti on myös romaniverta.

Rakkaustarinassa ikäero tietysti rajoittaa yhteisen tulevaisuuden suunnittelua, mutta luokkaero on merkittävämpi ihmettelyn kohde. Rakastunut pankinjohtaja ei pelkää tytön perhettä, vaan alkaa hengailla näiden kanssa niissä kolmessa pubissa, joissa heillä ei vielä ole porttikieltoa. Tytön äidillä on toiveita tämän rikkaasta avioliitosta, ja veljet arvostavat miehen avokätisyyttä drinkkien suhteen.

Ainakaan pankinjohtaja ei ole tyypillinen alfauros, eikä pyri tekeytymään nuoremmaksi kuin on. Bernadette taas kuuluu sukuun, jossa kypsytään varhain ja pukeudutaan vanhanaikaisesti. Hänellä ei tunnu olevan lainkaan teinimaneereja, eikä oikein ikäisiään ystäviäkään. Koulun opettajat ovat yrittäneet kannustaa häntä yliopisto-opintoihin, mutta hän jää pikkukaupunkiin lakimiehen sihteeriksi. Tässäkin työssä häntä epäillään potentiaaliseksi varkaaksi sukutaustan vuoksi. Ilman koulutusta tytön tulevaisuus näyttää seuraavan äidin ja sisarusten ennaltamäärättyä polkua, mutta tämä on se maailma, jonka hän hyväksyy ja tuntee perikotaisin.

Kirjassa on kiinnostavia huomioita katolilaisuuden ja anglikaanisen uskon välillä. Pankinjohtaja olettaa Bernadetten olevan perinteinen ja taikauskoinen, kun taas anglikaanisuus näyttäytyy puuhakkaana yhdistystoimintana. Molemmilla on oma vakaumuksensa, ja vahva syyllisyyden tunto. Teoksen nimikin tulee Raamatusta, Saarnaajan kirjasta.

Pidin kirjassa varsinkin luonto-osuuksista ja viittauksista Järvialueen historiaan. Englannin ja Skotlannin rajasotien muistot kaikuvat maaperässä, ja Kennedyn klaanin osallisuus niissä tuntuu historiallisena jäänteenä. Pankinjohtaja-kertoja jää itse tosin hieman historiattomaksi tapaukseksi, eihän hänellä ole nimeäkään. Hänen vaimonsa maanviljelystaustasta kerrotaan enemmän, ja vaimo nousee loppuvaiheessa toimijaksi melkein kuolinvuoteeltaan.

En tiedä, opinko kirjasta paljoa uutta. Tämä on kai uudemman ajan Pygmalion, joka pyristelee ulos tuosta perinteisestä karsinasta. Mietin, olisiko toisenlainen asetelma koskaan toiminut: että nuori, yläluokkainen nainen rakastuu yli viisikymppiseen pikkurikolliseen tai pitkäaikaistyöttömään ja kustantaa tälle kuuman eroottisen kesän hotelleissa ja ravintoloissa. Tämän tyyppiselle narratiiville ei taida olla tilausta, tai sen kuvitteleminen ei ole mahdollista.

Braggin kieli on runollista, eleganttia ja paikoitellen myös arkista. Olisin kyllä arvostanut, jos Kennedyt olisivat puhuneet paksumpaa paikallista murretta, mutta tässä ei varmaan haluttu eksotisoida heitä liikaa. Irlantilaisessa kirjallisuudessa tämän tyyppisten sukukuntien rooli on suurempi, ja heitä kuvataan rehevämmin.

Kasarimuistoja teos herättää runsaasti. Kutsuttiinko meilläkin tietokoneita ”tekstinkäsittelylaitteiksi” (a word processor)? Ja 80-luvun lopulla oli nuorillakin hyvin tätimäistä ja konservatiivista muotia, mitä Bernadette tässä suosii, alkaen sukkanauhoista.

Teos sattui eteeni poistolaarissa, ja komppaa hienosti äskettäin lukemaani Paula Hawkinsin uutuusteosta, jossa liikutaan samoilla korkeuksilla. En osaa piirtää rajaa korkeakirjallisuuden ja viihteen välille, mutta Braggin teoksessa henkilöiden sisäinen maailma tuntui rikkaammalta, kun taas Hawkinsilla lyhyessä ajassa tapahtuu hirveästi. Molemmissa käsitellään ikäeroa rakkaussuhteessa, ja ihmisten asennemaailma tällaisia suhteita kohtaan tuntuu tiukentuneen huomattavasti.

 

 

Mainokset

Hetkiä katastrofien välissä

IMG_1695Zinaida Linden on minulle tuttu kirjailija takavuosilta, tosin huomaan, etten ole tältä seitsemän teosta julkaisseelta pioneeriltä lukenut kuin yhden kirjan aiemmin. Ennen maanjäristystä (2005) muistaakseni ihastutti varsinkin matkakuvauksena, olenhan aina halunnut matkustaa junalla Venäjän kautta Aasiaan.

Pioneeriksi kutsun häntä siksi, että hän on aikuisella iällä oppinut kirjoittamaan toisella kotimaisella, ja koska hän kirjoittaa ruotsiksi, hän saattaa unohtua, kun keskustelemme maahanmuuttajien pääsystä maamme kirjallisille markkinoille. Oletan, että hän on aina saanut enemmän huomiota suomenruotsalaisissa piireissä ja Venäjällä kuin suomenkielisissä kirjallisuuspiireissä.

Novellikokoelmassa Rakkaus kolmeen appelsiiniin (Into, 2017, suom. Jaana Nikula) ihmiset kohtaavat yllättävästi katastrofiuutisten keskellä. Japanissa maanjäristykset aiheuttavat kauhua, mutta he seuraavat myös uutisia Euroopan tulivuorten purkauksista samalla intensiteetillä. Teoksen japanilaisilla naishahmoilla on tarkkaan sovittuja huoltosuhteita ikääntyviin vanhempiin ja sararimaneihin. Kun herra Hayasaka jää eläkkeelle novellissa ”Ei hääppöinen aviomies”, hänen vaimonsa haluaisi erota ja muuttaa yksin Eurooppaan, mutta ketku ukko onnistuu keplottelemaan itsensä mukaan uuteen elämään Suomeen. Hayasakojen kotiruokaa tarjoava ravintola menestyy, ja hautaan valmis ukkoketkukin piristyy turistien kaitsijana.

Lempinovellini kokoelmassa on ”Valenciana”, jossa kokataan tämän nimistä filippiiniläistä juhlaruokaa suomalais-japanilais-filippiiniläisessä sukutapaamisessa Jokohamassa. Filippiiniläinen Monica on säästänyt pitkään viedäkseen perheensä sukuloimaan siskojensa luo Japaniin. Suomalaisen miehensä ja poikansa lisäksi matkaan lähtee käly Taina, jolla ei ole muuta elämää kuin veljensä perhe. Perillä Japanissa ollaan aidosti vieraalla maalla, eikä mikään osapuoli tunne kunnolla toistensa koodeja. Paras sävel löytyy kuitenkin aviomies-Timon ja komean, mutta umpimielisen paikallisen isännän Makoton välillä, joilla kummallakaan ei ole ollut aikoihin omia ystäviä.

Koin tätä novellia lukiessani iloa ja ylpeyttä siitä, että Linden on onnistunut avaamaan näinkin sekavien kuvioiden sisäistä maailmaa ja logiikkaa meille, joilla ei ole sukua monella mantereella. Filippiiniläisten naisten rooli kulttuurien välittäjinä tuntui luontevalta, ja pidin heidän pontevasta toimijuudestaan. Sisarusparvesta neljäs, Evelyn, ei päässyt tapaamiseen Etelä-Amerikasta, mutta siskojen välinen yhteys tuntui käsinkosketeltavana.

Suomenkielisen nimikkonovellin ”Rakkaus kolmeen appelsiiniin” oli novelleista raskain, sillä se kuvasi itsetuhoisen masennuksen hoitoa Neuvostoliiton loppuaikoina. Nimi on runollinen, mutta pidin enemmän alkuteoksen nimestä Valenciana. Venäläisten ja muiden maahanmuuttajien kohtaamisesta ja suhteista kerrotaan novelleissa ”Elämä on paikallista” ja ”Keskustelukurssi”. Tämä on myös vahvasti sukupolviteos, sillä se kuvaa vielä Neuvostoliiton aikana aikuistuneiden ihmisten todellisuutta, joille Varsovan liitto toi mahdollisuuksia matkustaa edes jonnekin päivästä pois.

Kokoelman päätösnovelli ”Anastaja” summaa hienosti aiempien novellien monikulttuuriset tunnelmat ajankohtaiseen tarinaan maahanmuuttokriittisyydestä. Sen päähenkilö Matti Pellonpää, kuuluisan näyttelijän kaima, joutuu kohtaamaan omat asenteensa pelätessään tyttärensä kuolemaa Oslon ja Utoyan massamurhan päivänä. Matti Pellonpää kokee nykymaailman menon hankalaksi ja löytää oljenkorren Kari Suomalaisen pilapiirroksista, mutta onko hän lopulta pinttynyt rasisti? Mitä hän pelkää, kun hänen tytärtäänkään ei ole vienyt turvapaikanhakija, vaan vasemmistolainen norjalainen intellektuelli?

Novellikokoelmaksi Rakkaus kolmeen appelsiiniin on erinomaisen virtaviivainen, koherentti, lämmin ja humoristinen teos, joka loistaa elämänläheisyydellään. Osan henkilöistä polut kohtaavat erikoisissa yhteyksissä, ja kaikkialla rakastetaan ruokaa.

Itse jäin miettimään globaalin populaarikulttuurin tuotteiden ilmentymää kaunokirjallisuudessa. Linden lainaa supersuosittua Eat Pray Love-elokuvaa jopa kahdessa novellissaan; itse juuri laitoin eteenpäin käsikirjoituksen, jossa samaan leffaan viitattiin kerran. Siinäkin muodonmuutoksen kokenut nainen oli venäläinen maahanmuuttaja. No, hyvästä kliseestä saa aikaan monta variaatiota, ja koen, että tällaiset leffalainaukset luovat samastumispintaa eri kulttuureista tuleville lukijoille. Miksi Hollywood-elokuvia ei saisi lainata? Onko se lattean populistista?

Todella toivon tälle teokselle uutta näkyvyyttä, ja toivon sen tavoittavan myös sellaisia lukijoita, jotka harvoin lämpenevät novelleille. Osassa tarinoista olisi ollut ainesta pidemmäksikin saagaksi; erityisesti ”Valencianan” perheestä olisin voinut lukea kokonaisen romaanin. Ottaisin tämän kirjan myös mielelläni mukaan lukupiiriin, sillä koen sen erityisen hienoksi keskustelun avaajaksi arjen monikulttuurisuudesta terrorismiuutisten ja kauhulööppien ulkopuolella.

 

Rakettitiedettä huumorintajuisille

IMG_1677Luin äsken vakavan nuortenkirjan holokaustista, ja heti perään löytyi toinen pikkujättiläinen, yhtä syvissä vesissä kulkeva, mutta humoristisempi.

Jack Chengin romaanissa Kosmoksessa tavataan (Aula&co, 2017, suom. Terhi Kuusisto) yksitoistavuotias Alex Petroski Coloradon Rockview’istä pääsee toteuttamaan pitkäaikaisen haaveensa: hän matkustaa junalla tähtitieteen harrastajien kesäleirille New Mexicon autiomaahan kahdestaan Carl Sagan-nimisen koiransa kanssa.

Matka on tyssätä alkutekijöihinsä, sillä AmTrak-juniin ei oteta alle 13-vuotiaita matkustajia ilman huoltajaa. Onneksi neuvokas Alex löytää asemalta vanhemman pojan, joka suostuu esittämään isoveljeä lipuntarkastuksessa. Alex kokee olevansa vastuuvuosissa ainakin kolmetoista, ellei vanhempi, laittaahan hän ruoat itselleen ja äidilleen lähes aina, ainakin äidin ”hiljaisina päivinä”. Jos Alex ei ole kotona valvomassa, saattaa äiti syödä huomaamattaan kolme kiloa raakoja porsaankyljyksiä.

Teos kertoo intohimoisista astronomian harrastajista, jotka tuntevat jo toisensa hyvin aktiiviselta nettifoorumilta ja kokevat sielunkumppanuutta live-kokoontumisessa. Alexin ensimmäinen raketti, johon hän laittaa iPodin täynnä omia äänityksiään, epäonnistuu miitissä, mutta hän ei ehdi surra asiaa kauan. Hän lähtee leiriltä uusien ystäviensä kyytiin valloittamaan maailmaa, tai ainakin Vegasia ja Losia.

Kirja on erilainen road movie, jossa etsitään isää, löydetään siskopuoli, kadotetaan koira, nähdään meri ensimmäistä kertaa, opitaan vaikeita asioita aikuisten maailmasta ja muodostetaan uusperhe, johon kuuluu myös ystäviä. Alexin äidin mielenterveys nousee teoksessa suurimmaksi huolenaiheeksi, ja on ehkä selittävä tekijä sille, miksi pojasta on kasvanut niin oma-aloitteinen ja ennakkoluuloton.

Minusta teos antaa lukijalleen toivoa, vaikka siinä käsitellään rankkoja asioita niiden oikeilla nimillä. Alexia ei voi millään muotoa käsittää sosiaalitapauksena, vaikka hän varmasti sellaisena näyttäytyy normiyhteiskunnan näkökulmasta. Tietysti amerikkalaiseen elämäntapaan kuuluu myös hyväntekeväisyys, ja Alex ja äiti pelastuvat pitkälti astronomian harrastajien yhteisvastuukeräyksen ansiosta. Kovin rankkaa yhteiskuntakritiikkiä teos ei pidä sisällään, vaikka perheen huoli sairasvakuutuksien riittämättömyydestä onkin suuri.

Olen enimmäkseen lukenut kotimaista nuortenkirjallisuutta, jossa yhteiskunnallisuus voi olla järeämpää siksi, että päähenkilö on jo ”tiedostavassa” iässä. Tässä yksitoistavuotias Alex on elänyt koko ikänsä maailmasta eristäytyneen äidin kanssa, joten on ihmeellistä, että hän on niinkin perillä maailman menosta kuin on. Tähtitieteen harrastus on myös erinomainen pakopaikka kodin ailahtelevasta tunneilmapiiristä.

Teos ei ole leimallisesti mielenterveysteos, tai analyysi lapsiperheköyhyydestä. Tähtitieteen osuuskin on siinä lopulta maltillinen, joten lukijan ei tarvitse pelätä liiallisilla faktoilla pommittamista tai sisäänlämpiävää nörttikieltä. Kappaleet koostuvat Alexin äänityksistä tien päältä. Itse pidin teoksessa eniten juuri reissuromantiikasta ja matkan yllättävistä käänteistä.

Tämä on sydäntä lämmittävä, lempeä, älyllinen ja kupliva nuortenkirja, joka viisaudellaan valloittaa myös aikuisen lukijan. Jos optimaalista ikäryhmää etsitään, laittaisin suositukseksi 9-12-vuotiaat ja heidän vanhempansa. Mahdollista on, että yläkoulu- ja lukioikäiset kokevat teoksen liian lällynä, koska tässä ei vielä käsitellä tarpeeksi teini-iän kasvuhaasteita.

Toisenlaiset talonvaltaajat

IMG_1660On ihmisiä, joille lapsuudenkoti ja -maisemat ovat niin korvaamattomia, että joskus koti-ikävä estää oman elämän rakentamisen muualla. Joillekin taas lapsuus on ainoa hallittava mielenmaisema, ja tällöin kotiinpaluusta tulee pakkomielle, johon ladataan mahdottoman suuria merkityksiä.

Kristiina Harjula kirjoittaa teoksessaan Samettiruusuja Harjutiellä (Karisto, 2017) kuusikymppisestä Ailasta, joka on palannut elämän kolhimana Tampereelle saattohoitamaan aivoinfarktin saanutta äitiään. Aila on aikanaan hylännyt perheensä uuden miehen vuoksi, jättänyt uransa toimittajana, sairastunut masennukseen ja toiminut lyhyen ajan dementiakodin hoitajana asuen asuntolassa. Tampereella hän onnistuu vuokraamaan yksiön samasta puukerrostalosta, jossa asui lapsena kahdestaan äitinsä kanssa. Pienessä yhteisössä yksinhuoltajaäidit pitivät yhtä, ja talossa asuu edelleen hänen lapsuudenystävänsä Kuupperi. Äiti-Helvi ja Kuupperin äiti Irja olivat kohtalontovereita, joiden katkeransävyiset miesjutut sävyttivät kaksikon lapsuutta.

Teoksen nykyisyydessä talon edustalla on penkki, kurkkupurkki ja äijäremmi, joka on jo kauan sitten pudonnut yhteiskunnan junasta. Aila sinnittelee sen reunoilla: hän ei ole yhtä juoppo kuin talon miehet, mutta lapset ovat hänen mielenterveydestään huolissaan. Kun asukkaat saavat varoituksen mahdollisesta häädöstä ja talon purusta, Aila onnistuu mobilisoimaan heidät taistelemaan etuosto-oikeudesta. Porukka päätyy lopulta remontoimaan taloa yhdessä, ja he jatkavat eloaan talossa suurena perheenä, ainakin hetken verran.

Pidin enemmän talonvaltausteemasta kuin äidin saattohoidosta, ja olisin halunnut lukea siitä laajemmin. Mitään ilkeitä gryndereitä tai sosiaalitoimen väliintuloa ei tullut, ja ihmettelin myös, kuinka rauhassa teoksen rosoiset mieshahmot saivat elää ilman viranomaisten puuttumista asioihinsa. Välillä joku käy katkaisuhoidossa tai vankilassa, mutta heillä ei tunnu olevan työvoimapoliittisia velvoitteita. Harjulan ote laitapuolen kulkijoihin on lempeän salliva, eikä teoksessa ainakaan esiinny piirteitä sosiaalipornosta tai eksotisoinnista.

Harjutielle ei anneta tarkkoja maantieteellisiä koordinaatteja, mutta lukija luultavasti sijoittaa talon Pispalaan tai jonnekin sen liepeille. ”Aporkinaalien” asukkaiden määrä alueella on kutistumassa mitättömäksi,    eikä monikaan uudisraivaajista osaa veisata Punaorvon valaa. Oikeastaan oli Harjulalta tyylikästä olla vellomatta Pispala-nostalgiassa, sillä hänen esikoisromaaninsa oli Pispalan kyllästämä.

Murteen ymmärtämisessä varsinkin kirjallisessa muodossa olen edelleen hidas noviisi, vaikka teoksessa ei vilissyt vaikeita sanoja. Olisikin kiinnostavaa lukea teoksesta arvio henkilöltä, joka on tamperelaisuuteen vielä vähemmän vihkiytynyt kuin itse olen. Koin, että tässä mentiin murteen suhteen ymmärrettävyyden kipurajalla: vähänkin lisää murretta tekisi tästä tamperelaisten vanhusten nurkkakuntaisen perinnealbumin.

Teoksessa arki on kaunista ja pieni suurta. Hahmoja nuorempi lukijakunta saa tästä aimo annoksen nostalgiaa ja siistejä reseptejä, joita voi kokeilla kotona. Itse en esimerkiksi tiennyt, mitä ovat kefiirin siemenet. Perinnekukkien, kuten sametyiruusujen ja särkyneiden sydänten suhteenkin olen aika kädetön. Kukkien hoito ja kakkureseptien vaihto kuului tässä au-äitien iltaharrastuksiin, jos elämä ei vienyt pahoille teille joutavien ukkojen ja viinan kanssa läträämisen pariin.

Kirja teki vaikutuksen minuun siksi, etten ole tottunut lukemaan yhteiskunnasta syrjäytettyjen remmien elämästä kokonaista historiallista romaania. Varmasti olen lukenut moniakin teoksia, joissa päihteet ovat keskiössä ja joissa ongelmien kriisiytymistä selitetään päihteillä, mutta tämä teos ei ole päihdekeskeinen. Oli suorastaan raikasta lukea juopporemmistä, jolla on muutakin historiaa kuin juominen.

Kirjailija näyttää kertovan teoksestaan tänään Tapahtumien yössä. En vielä tiedä, ehdinkö paikalle, mutta otan tavoitteekseni kuulla Harjulaa livenä mahdollisimman pian – suurella todennäköisyydellä hän tekee myös kirjastovierailuja Tampereella.

 

Naiset vaietkoon meren rannalla

IMG_1652Matkalla Savosta Tampereelle tuli luettua suomenruotsalaista rikoskirjallisuutta. Karin Erlandsson on Uusikaarlepyyssä syntynyt, mutta Ahvenanmaalla vaikuttava kirjailija, jolta olen jo lukenut toisen teoksen, Minkriket. Edelleen ylpeilen sillä, että sain sen luettua ruotsiksi, koska siinä ei välttämättä ollut kaikista helpointa kieltä. Itsehän en osaa yhtään suomenruotsia, vaan oma ymmärrykseni toisesta kotimaisesta asettuu Tukholman ja Skoonen aksenttien välille. Suomenruotsi ottaa koville, varsinkin sen hitaus ja omituinen sekakieli.

Teoksessa Kuolonkielot (S&S, 2016, suom. Taija Mård) nuori toimittajanalku Sara Kvist matkaa Helsingistä Uuteenkaarlepyyhyn töihin paikallislehteen. Hän on korvia myöten rakastunut paikalliseen hevosmieheen Robertiin, ja aikoo asettua paikkakunnalle pysyvästi. Sara on myös paikkakunnalla pelottavan yksin, eikä työn aloituskaan suju kommelluksitta. Hänen esimiehensä Gunnar on oudon perfektionisti nillittäjä, joka nauttii noviisien simputuksesta.

Teos sijoittuu vuoteen 1992, jolloin ATK on vihdoin vallannut paikallislehtien toimitukset ja jolloin maan seurakunnat ovat saaneet nauttia naispappeudesta jo neljän vuoden ajan. Romaanin jännite rakentuu pitkälti paikallisen luterilaisen seurakunnan sisäisten kahnauksien ympärille, siitä huolimatta, etteivät kaikki hahmot ole aktiivisia seurakuntalaisia tai uskovia. Pienistä vinkeistä sain kuitenkin vaikutelman, että usko tai tapakristillisyys on paikallisille ihmisille himpun verran merkityksellisempää kuin keskivertosuomalaisille. Kirjassa vieraillaan todellisella Bible Belt-vyöhykkeellä, jossa ihmiset joutuvat määrittelemään uskoaan jatkuvasti huolimatta siitä, mitä kokevat sisällä.

Paikallinen kotitalousopettaja löytyy kuolleena kaukaisen metsän sammalikosta, kielojen ympäröimänä. Samana aamuna isä ja lapset ovat valmistautumassa lähtemään kirkkoon. Opettajan mies on surun murtama, mutta samalla äimistynyt vaimonsa petollisuudesta – tämä oli ilmoittanut lähteneensä konferenssiin Ruotsin Lappiin, mutta löytyikin kuolleena kotikonnuilta. Kukaan ei osaa arvata potentiaalista murhaajaa, sillä paikkakunnalla ei ole tapahtunut mitään rikollista sitten kun Ingmar jäi kiinni rattijuopumuksesta rehutrukilla.

Pidin paljon pikkukaupungin sisäänlämpiävistä viboista, sillä Erlandssonin Uusikaarlepyy on todellinen takahikiä. Paikkakunnalle on tosin 90-luvun alussa vihdoin tullut pizzeria, ja kopiomusteen tuoksuinen kirjakauppakin sinnittelee vielä. Turkistarhaajat pelkäävät kettutyttöjä, ja koko kylää naurattaa ilmoitus AA-ryhmän aloituksesta, sillä alkoholistien anonyymisyys ei taida olla paikkakunnalla taattua.

Teos on loistava paikallishistoriikki, ja miniessee naispappeuden vastustamisesta ja homofobiasta. Rikosjuoni jäi kuitenkin lapsipuolen asemaan, ja potentiaalisen salapoliisi-toimittaja Saran karsea romanssi tuntui yliammutulta. Naispappi Linna oli  juurevin hahmo kaikista, omituisine vanhempineen ja kipuiluineen uran ja henkilökohtaisen onnen välillä. Pidin myös Leasta, leskirouvasta, jonka elämään kuului soittelu paikallislehteen öisistä havainnoista. Tarina Lean avioliitosta avasi polkuja homofobian historian ymmärtämiseen, niin kansanomaisesti kuin on mahdollista.

Tässä teoksessa ei vielä ratkaistu rikosta, mutta jäin uteliaalle mielelle jatkosta. Jos Sara Kvist selviää sadomasokistisen suhteen mustelmistaan ja saa muuttolaatikkonsa purettua, hänestä voisi hyvin syntyä kelpo vahinkoetsivä.

Ihan naispappeuden vastustamisesta tuli tarpeeksi kriminaalit vibat, ja vaikka tämä teos ei ole ensimmäinen, josta luen naispappeihin kohdistuvasta vihanpidosta, eläydyin siihen täysillä. Suomalaiseen kristilliseen elämään on aina kuulunut naisviha, ylistämällä alistaminen tai vaientaminen, ja Erlandsson tuo ilmi tätä mentaliteettiä osuvasti niin kotona kuin kirkossa.

Muuten pidin kirjasta kybällä, mutta Robertia en äänestäisi jatkoon, punapartaisen patriarkka-Eskilin kyllä. Mitä Eskilin kotona tapahtuu, se olisi ollut jopa kiinnostavampi juonentynkä kuin mitä tässä esitettiin.

 

 

Petoksia lattebaarivyöhykkeellä

IMG_1650Nyt alkaa olla aika lopetella holtiton lukeminen, mutta kerta kiellon jälkeen: sarjassamme turhat lomalukemistot. Tänään mökillä kärsin itikka-allergiasta ja seuranani oli valikoima parempaa ja huonompaa viihdettä. Päädyin keskelle lontoolaista pettämisdraamaa, jossa turhilla ihmisillä oli liikaa aikaa stalkata toistensa salasuhteita.

Jane Fallon on kirjailijanuransa rinnalla tv-tuottaja, eikä siksi ole yllättävää, että teos    Strictly Between Us sijoittuu lontoolaiseen mediamaailmaan. Osa sen päähenkilöistä työskentelee lifestyle-kanavien tuotannossa. Neljääkymppiä lähestyvä Tamsin on onnistunut hankkimaan omalla työllään asunnon Belsize Parkissa, mutta yksikään hänen suhteistaan ei ole saavuttanut minkäänmuotoista vakiintumisen merkkiä. Tamsin elää epäterveessä symbioosissa parhaan ystävänsä Michellen ja tämän miehen Patrickin kanssa. Kilpailevan tv-yhtiön leivissä olevalla Patrickillä on naistenmiehen maine työpiireissä, vaikka hän esittääkin kunnon aviomiestä vapaa-ajallaan. Tamsin alkaa olla miehen alfaurosmenoon kypsä varsinkin, kun heidän kahdenkeskinen tuntemisensa on lipsumassa kielletylle alueelle.

Tamsinilla ote lipsuu vähän kaikkialla: töissä hän yrittää kalastella henkilökohtaisen assistenttinsa Bean suosiota seikkaperäisillä avautumisillaan. Bea on silti Tamsinin alainen, joka tekee pomolleen harmittomia pikku källejä tämän selän takana harva se päivä. Kun Tamsin lähettää Bean Birminghamiin leikkimään hunaja-ansaa gaalatilaisuuteen, johon petollinen Patrick osallistuu, Bea tietää sopivuuden rajan tulleen ylitetyksi.

Teos avautuu sisäsiittoisena neliödraamana, jossa yhteiskunnalla tai muulla ulkoisella maailmalla tuskin on sijaa. Teoksen jännitys rakentuu valheiden verkostolle, kiristämiselle ja pakkomielteille. Michellen ja Tamsinin ystävyys on ainoa suhde, jossa on jotain syvyyttä, kun taas petollisen Patrickin taustoista lukija ei    saa tietää paljoa. Bean kiinnostus Patrickiin on alussa ammatillista, eli hän toivoo vihdoin nousevansa koiran roolistaan reittä pitkin.

Ainoa vähän kiinnostava ulottuvuus teoksessa on prekaarin työelämän kuvaus. Kaikki henkilöt pelkäävät huolella rakennetun selustansa murtuvan, eikä työpaikan kosteissakaan illanvietoissa ole hauskaa. Bea suostuu tapaamaan pomoaan vapaa-ajalla lähinnä ylennyksen toivossa, ja Tamsinin sosiaalinen tilannetaju on legendaarisen heikko. Hän on niitä tavoilleen uskollisia koiranaisia, joille uusiin ihmisiin tutustuminen on aidosti haasteellista. Toisaalta hän on se tyyppi, jota pyydetään kaasoksi ja kummiksi, sillä yleensä hän on lojaali ja myös maksukykyinen.

Kun nyt miettii takavuosien menestyksekkäitä chicklit-teoksia, niissä yleensä on ollut joku humoristiseen liioitteluun liittyvä piirre. Bridget Jones ja Becky Plumwood ovat nolojen tilanteiden naisia, joiden ylilyönteihin on helppo samastua. Tässä kirjassa on outo moralistinen vire, joka saa polyamorian vaikuttamaan suht raikkaalta ja järkeenkäyvältä vaihtoehdolta. Itse en ainakaan säälinyt ketään Patrickin hoitoa enkä kokenut kostonhimoa miestä kohtaan, joka on pettämisen ammattilainen.

Vaikka teos kuvaa lontoolaisten menestyjien maailmaa, teoksen asetelma on mielestäni junttimainen. Hahmojen elämänpiiri on suppea, eikä heitä kiinnosta muu kuin oma napansa. Ja vaikka tässä kokkaillaan meribassia ja kotitekoista pestoa, aisti-ilotkin jäävät suppeiksi. Suunnilleen ainoa kulttuurinen viite liittyy Silta-sarjan katsomiseen, tosin Bea ehtii myös siivoamaan Twilight-romaanit hyllystään ennen Patrickin vierailua kimppakämpässä. Tämä teos on kirjoitettu helpoimmalla mahdollisella arkikielellä niille, jotka lukevat yhden pakollisen lomakirjan vuodessa. Ja kun kannessa komeilee vielä Daily Mailin suositus laatusanalla ”nail-biting”, lukija tietää, mitä on odotettavissa.

Ei jatkoon. Mieluummin katson tv:stä niitä matalaotsaisia lifestyle-ohjelmia kuin luen muka-kaunokirjallista tekstiä niiden epätoivoisista tuottajista.

 

Dublinin kerma kuoriutuu

IMG_1623Irlantilainen chicklit: vaikea rasti minulle, joka olen joskus uhrannut vuosia maan ”vakavalle” feministiselle kirjallisuudelle. Nykyään luulisin vihreän saaren olevan Euroopan maista se, jossa väkiluku huomioonottaen asuu suurin määrä kevyen naisviihteen taitajia. Tämä kehitys hämmentää, kun tiedän, kuinka korkea taso maan varsinaisen kaunokirjallisuuden kentillä on.

Kathleen MacMahon on dublinilainen pitkän linjan toimittaja, joka on keski-iässä alkanut kirjailijaksi. Hänen toinen romaaninsa The Long, Hot Summer (Sphere, 2015) kertoo ainutlaatuisesta MacEnteen suvusta, jossa on kolmen polven ajan kaadettu myyttejä ja raja-aitoja. Suvun naiset ovat vahvoja, mutta osa katoliseen kasvatukseen kahlittuja; miehet osoittavat omalaatuisuuttaan helpommin. Aina matriarkka Deidrestä saakka suvun jäsenet ovat tottuneet olemaan parrasvaloissa ja kansallisessa mediassa; nuorempia polvia vaivaa myös ikävä lööppijulkisuus. Politiikka ja media ovat heidän kutsumusalojaan Deidren pitkän teatteriuran ulkopuolella.

Ensin hyvät uutiset: kirja ei ollut lainkaan siirappinen, ja hahmoissa oli ihailtavaa kehityskelpoisuutta. Irlantilaisen yhteiskunnan muutokset ovat narratiivin keskiössä alkaen päättymättömästä aborttitaistelusta päätyen talousihmeen jälkeisen takaiskun realiteetteihin. Huumoria viljellään paljon, ja päähenkilöiden itseaiheuttamat kriisit olivat jopa absurdeja. Komissaari Collinsin taipumus kleptomaniaan, ja hänen joutumisensa YouTube-videolle varastettuaan pippurimyllyn brysseliläisestä ravintolasta oli klassista irlantilaista craic: ia.

Sitten pyyhkeitä: MacMahonin kieli on arkisuudessaan latteaa, ja tuntui, että romaani oli kirjoitettu selkokielisyysvaade edellä. Juonellisesti teoksessa oli aineksia vaikka mihin, mutta kirjailijan rasittava tapa velloa tuotemerkkien, brändien ja kaupallisen median tuotteiden todellisuudessa tylsistytti kerrontaa. Tähtitoimittaja Alman kokema öinen silvontakaan ei tuntunut kovin jännittävältä, vaikka kirjassa oli oivia dekkarin tai trillerin siemeniä. Kirjasta puuttui särmä mielestäni siksi, että puolet sivuista kului henkilöiden ulkonäön ja kulutustottumusten kuvaukseen. Teosta lukiessa oli olo, että olisi seurannut jatkettua juorulehteä tai lifestyle-blogia.

IMG_1619Löysin teoksen Helsingin Kampin suutarin vaihtopisteeltä ja luin sitä Onnibusissa, autossa, mökillä ja eräässä lumotussa puutarhassa Mikkelissä. Liikkuva lukutapakin verotti keskittymistä, vaikka tuntui, ettei teksti vaatinut lukijaltaan paljoa. MacEnteen suvun saagassa päädyttiin moninaisiin sovituksiin sukupolvien, sisarusten ja eksien välillä, ja erityinen paino oli keski-ikäisten, varsin keskiluokkaisten hahmojen kipuilussa.

Pidin teoksen politiikkajuonteesta, vaikka se olikin täysin viihteellinen. Kahden Fianna Fail-puoluetta edustavan veljeksen nousu ja tuho oli eeppistä luettavaa, varsinkin, kun suvun muut jäsenet eivät mahtuneet konservatiivisen maalaispuolueen arvomaailman pirtaan. Homojen oikeuksia, avioeroa ja aborttia kirjassa käsitellään pontevasti, eivätkä teemat tunnu alleviivaavilta Irlannin kontekstissa. Suvun isoisän kaapista tuleminen 80-luvun alussa ja asettuminen elämään nuoren marokkolaisen rakastajansa kanssa muodostaa sopivan vastanarratiivin ääniä kalastelevien konservatiivisten nousukkaiden pintaliitokiillolle.

Maeve Binchyn lukijat saattavat lämmetä tällekin teokselle, ja jopa kannessa on tämän genren kuningattarien Binchyn ja Cecilia Ahernin suitsuttavat suositukset. Binchyn teoksissa on usein enemmän työväenluokkaisia ja maalaisia hahmoja, ja hänen maailmojensa arkisuuden pelastaa säkenöivä kieli. Ahernin teoksia en ole tainnut koskaan saattaa loppuun, tai ainakaan ne eivät ole jättäneet vahvaa muistijälkeä. Tämän romaanin luin sujuvasti loppuun, mutta jäin kaipaamaan lisää kierroksia.

IMG_1321Kirjan kesäinen kansikuvitus sopi hyvin Kenkäveron vanhan pappilan pitsihuvilaromantiikkaan ja kukkaloistoon. Lukeminen sijoittui myös loppukesän ainoisiin hellepäiviin, joten teoksen nimi asettuu ironisesti Suomen arktiseen todellisuuteen.

PS: Kotona minua odottaa Eimear MacBriden The Lesser Bohemians, joka on rankkaa joycelaista tykitystä alusta loppuun. En tiedä, saanko kirjaa koskaan loppuun, koska se on kielellisesti hirvittävän vaativa. Eli irlantilaisia naiskirjailijoita riittää moneen junaan.

PS2: Arvioin tämän nyt suomeksi, vaikka tarkoituksenani on tästedes kirjoittaa englanniksi niistä teoksista, joita ei ole suomennettu. Ajattelin arvioni palvelevan eniten suomalaisia Irlanti-faneja. MacMahonin esikoisromaani, Näin se päättyy, on julkaistu suomeksi Bazarin toimesta v. 2013.