Kleopatran palvelijattaren roolissa

Teos: Jess Walter: Kauniit rauniot (HarperCollins Nordic, 2021)

Suomennos: Hanna Arvonen

Äänikirjan lukija: Sanna Majuri

Italia-viikot jatkuvat blogissani, ja nyt on vuorossa reissu Ligurian maakuntaan, jonka rannikolla sijaitsevat sellaiset huikeat turistikohteet kuin Cinqueterre ja Portofino. Näitä maisemia olen saanut ihailla vain junan ikkunasta, mutta siinäkin oli jo ihmeteltävää.

Jess Walterin romaani ei vakuuttanut minua kansikuvallaan, eikä takakannen tekstilläkään, ja kun vielä kustantajana oli HarperCollins Nordic, tuo monikansallinen halpamyyntifirma, niin epäilykset heräsivät.

Heräsivät turhaan, sillä kyseessä on laadukas viihderomaani. Se sijoittuu 1960-luvun Italiaan ja 2010-luvun Yhdysvaltoihin, ja tämän lisäksi siinä seikkaillaan Edinburghiin Fringe-festivaaleilla. Laadukkaaksi kehun kirjaa siksi, että siinä löydetään erikoisempia tulokulmia Hollywoodin elokuvateollisuuden ja sen ympärillä pyörivän muun viihdeteollisuuden myyttien murtamiseen. Laadukasta on myös italialaisen kulttuurin esittely, jota voisi luonnehtia pisteliään anti-aistivoimaiseksi.

Käytän näitä adjektiiveja siksi, että olen tottunut lukemaan aistivoimaista tykitystä Italian upeasta luonnosta, ruoasta ja perhekulttuurista, jossa kaikkea on aina aivan liikaa. Tässä romaanissa tätä tyyliä pyrittiin välttämään viimeiseen saakka. Kirjassa selkeästi vietettiin aikaa Italiassa, mutta ruokatarjoilu oli niukahkoa, grappa ei virrannut eikä Walter taikonut esiin huikeita panoraamoja, vaan nimesi keskeisen tapahtumapaikan hotelli ”Riittäväksi näkökulmaksi”.

Kirjan konteksti sijoittuu 20th Century Fox-yhtiön mahtipontisen Kleopatra-elokuvan kuvauksiin jossain Rooman liepeillä, jonne produktio siirrettiin epäonnisen alkumatkan jälkeen vuonna 1962. Elokuvan suuret tähdet, Elizabeth Taylor ja Richard Burton rakastuivat toisiinsa kuvauksissa, vaikka olivat molemmat tahollaan naimisissa. Syttyi Hollywoodin kaikkien aikojen kuumin romanssi, joka johti myrskyisän avioliittoon. Richard Burton oli jo tuolloin pahasti alkoholisoitunut, impulsiivinen ja epävakaa, ja koki oikeudekseen pitää kuvauksissa ”varanaisia”, jos Elizabethin kanssa oli vaikea vaihe päällä.

Dee-niminen nuori nainen oli Kleopatran orjapalvelijattaren roolissa. Oli ohjaajan keksintö ottaa mukaan yksi hieman poikamainen blondi mukaan orjanaislaumaan. Deellä on suuria suunnitelmia näyttelijänuran suhteen, mutta yhtäkkiä kuvausten lääkäri ilmoittaa tämän sairastavan vatsasyöpää. Hänen on määrä lähteä saamaan hoitoa Sveitsiin, mutta ennen tätä hän haluaa vielä tavata salaisen rakastettunsa Burtonin salaisessa paikassa, jonne paparazzit eivät löydä perille.

Tällainen paikka on hotelli Riittävä Näkökulma Porto Dorcugnan kylässä, lähellä hienoja Cinqueterren ja Portofinon kohteita, mutta silti ”huoran vaossa”. Hotellia pitää nuori herra Pasquale, joka on joutunut palaamaan kotikyläänsä opiskeltuaan yliopistossa Firenzessä. Pasquale on ainoa kylän alle 40-vuotias asukas, joten kun kuuma amerikkalainen filmitähti saapuu hotelliin asiakkaaksi, on ilmiselvää, että hotellin isännässä herää tunteita ikätoveria kohtaan.

Pasquale on oppinut auttavaa englantia aiemmasta amerikkalaiselta vieraaltaan Alvinilta, joka on yrittänyt kirjoittaa vuosikausia romaania syrjäisessä hotellissa. Alvin on toisen maailmansodan katkeroitunut, alkoholisoitunut veteraani, joka on kokenut sodan kauheudet pitkin Italia-nimisen naisen säärtä. Maa on jäänyt miehen ihon alle, mutta hän päätyy surkeaksi autokauppiaaksi sukunsa yritykseen Idahoon.

Kerran Pasquale onnistuu saamaan Deen huomion osakseen retkellä kylän läheisille ikiaikaisille raunioille, joiden sisällä on vaikuttavia maalauksia naishahmoista. Pasqualen äänekäs ja pelottava Valeria-täti onnistuu häätämään sikamaisesti käyttäytyvän Burtonin hotellista, ja lopulta miehen kuolemaa tekevä Antonia-äiti antaa siunauksen pojan liitolle amerikkalaisen kanssa. Mutta Pasquale ja Dee eivät seurustele. Ja sitten äidin hautajaisten aattona paikalle ampaisee kirjailija-Alvin, joka onnistuu varastamaan nuoren naisen huomion.

Enempää en juonesta paljasta, mutta se on monipolvinen. Nykyisyydessä Deen todellisesta identiteetistä kiinnostutaan jälleen, kun Pasquale itse saapuu Hollywoodiin kertomaan hurjaa tarinaansa. Deen Pat-pojan, Seattlessa vaikuttavan muusikon, vaiheita seurataan myös kahdella mantereella.

Tykästyin kirjasta siksi, että sen keskeiset hahmot olivat omaan makuuni sopivan synkisteleviä, mutta samalla he viljelivät kuivaa huumoria. Italian 1960-luvun sosiaalihistoriakin näyttäytyi kirjassa sopivasti syrjäseudun kuvauksena. Yleensä jätän kaikki Hollywoodiin elokuvateollisuuteen sijoittuvat tarinat suosiolla välistä, mutta tällä kertaa varsinkin tuo Kleopatra-leffan kuvauksen saaga kiinnosti niin, että tein aiheesta monia googlauksia.

Pohjoismaisen angstin päivä, osa 2

Teos: Vigdis Hjorth: Onko äiti kuollut (S&S, 2021)

Suomennos: Katriina Huttunen

Äänikirjan lukija: Satu Paavola

Kaksoispostauksen toisessa osassa matkaan nykyajan Osloon, jossa tytär etsii äitiään kolmenkymmenen vuoden hiljaisuuden jälkeen. Vigdis Hjorth (s. 1959) on minulle tuttu kirjailija luettuani viime vuonna teoksen nimeltä Perintötekijät, ja silloin ajattelin, etten kovin pian jaksa lukea uudestaan vastaavaa emotionaalista tykitystä.

Onko äiti kuollut ei onneksi kuitenkaan ole jatkoa tuolle aiemmalle sisarusten mökkiriitasaagalle, vaan on erillinen romaani. Teosten välillä on paljon synergiaa, ja kertojan ääni tuntuu lähes identtiseltä, vaikka kyse on eri romaanihenkilöistä. Molemmissa teoksissa kuitenkin lähisukulaiset ovat kitkerissä riidoissa keskenään, mutta tässä uudemmassa teoksessa keskitytään enemmän äidin ja tyttären suhteeseen.

Johanna on kuusikymppinen menestynyt kuvataiteilija ja leski, joka on asunut kolme vuosikymmentä Yhdysvalloissa. Hän tulee perin konservatiivisesta ylemmän keskiluokan perheestä, jossa arvomaailma on ollut lähes vihamielinen taiteita kohtaan. Nuorena Johanna on valinnut oikeustieteen opinnot miellyttääkseen isäänsä, mutta hän on aina ollut taiteellisesti suuntautunut. Johannan elämä oli alle kolmikymppisenä luisumassa suvun toivomalle uralle: hän oli löytänyt rinnalleen vanhempia miellyttävän aviomiehen, kun taas pikkusisko Ruthin sulhanen oli ärsyttävä besserwisser. Erään kohtalokkaan akvarellikurssin seurauksena Johanna teki kuitenkin äkkikäännöksen elämässään, ja tämä järkytti ja loukkasi muuta perhettä suunnattomasti.

Johanna meni perustamaan vääränlaisen perheen rapakon takana, ja aiheutti suvussa häpeää, kun paikallinen aviomies hylättiin kuin nalli kalliolle. Tästä huolimatta yhteyttä pidettiin nihkeästi muutamia vuosia. Yhteys katkesi kokonaan, kun Johanna alkoi tuoda näyttelyjään Norjaan, ja hänen tauluissaan esiintyi provosoivia äitihahmoja. Johannan vanhemmat eivät suostuneet ymmärtämään, että äitihahmo voisi symboloida muutakin kuin Johannan elävää äitiä. Hänen äidistään tuli tässä hässäkässä kävelevä marttyyri, jonka jo aiemmin horjuva mielenterveys sekosi entisestään.

Hjorth piirtää karua potrettia muka-sivistyneistä vanhemmista, joiden valmiiksi fiksattu maailma ei salli minkäänlaista rajojen ylitystä. Itselläni tämän pariskunnan meiningistä tuli mieleen perussuomalaisten think-tankin aivopierut ”kansallisesta” taiteesta. Koko Johannan lapsuus ja nuoruus kului ilmapiirissä, jossa äiti määräsi piirustusten ”oikeat” värit ja teemat. Hänen mukaansa piirustuksissa ei saanut valehdella, vaan koulutehtäviin kuului piirtää totuudenmukaisia kuvia Johannan perheestä.

En nyt paljasta kaikkea romaanin juonesta, mutta Johannan kotiinpaluu on lähes kokonaan angstista tykitystä ilman hengähdystaukoja. Välillä hän vetäytyy vuokraamansa tunturimökkiin maalaamaan, mutta enimmäkseen hän stalkkaa äitiään ja siskoaan mielikuvituksellisiin metodein. Ehkä tämä oli kuitenkin asteen leppoisampi teos kuin Perintötekijät siksikin, ettei päähenkilö ollut jatkuvasti kännissä. Viiniä hän joi jonkun verran (ja usein kerätäkseen rohkeutta soittaa äidilleen), mutta romaani ei ole alkoholismin kuvaus.

Hjorthin tyyli on toisteista, paikoitellen jopa jankkaavaa, ja kuten jo sanoin Perintötekijöiden arviossani, se mielestäni kuvaa hyvin masentuneen tai traumatisoitineen ihmisen ajatuksen juoksua. En kuitenkaan jaksaisi lukea tällä tyylillä kirjoitettuja teoksia kovin usein. Olisi myös kiinnostavaa nähdä, onko tyyli samanlaista kaikissa hänen teoksissaan, vai onko hän uusiutumiseen kykenevä kirjailija.

Valitsin tämän tiiviin teoksen lusittavaksi tänään täysin tietoisena, mitä tuleman piti. Omassa genressään, eli perheriitojen kuvaajana, Hjorth on varmasti nerokas, enkä nyt muista pitkiin aikoihin lukeneeni näin raivoisasta äidin ja tyttären välirikosta. Kuitenkaan en kokenut tätä romaania sellaisena, jonka kautta oppisin jotain uutta. Kesäni on kulunut muutaman suuren kirjallisen oppimiselämyksen parissa, ja tässä kontekstissa rikkaiden norjalaisten vieraantuminen toisistaan jää hieman kalpeaksi kaunokirjalliseksi teemaksi.

Eniten pidin kirjassa kuitenkin Johannan taiteilijan uran kuvauksesta, ja tuosta vaikeasta maailmankuvien yhteentörmäyksestä, joka voi syntyä minkä tahansa taiteen lajin parissa. Sukulaiset, jotka loukkaantuvat suvun jäsenen taiteellisesta toiminnasta, on herkullinen kaunokirjallinen teema sinänsä.

Kaa-käärmeen kahdet kasvot

Teos: Jo Nesbo: Mustasukkainen mies (Johnny Kniga, 2021)

Suomennos: Pirkko Talvio-Jaatinen

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Vaikka olen lämmennyt Jo Nesbon Harry Hole-sarjalle hitaasti, hänen muuhun, tuoreempaan proosaansa olen reagoinut aika nopeasti. Tämä uusin rikosnovellikokoelma Mustasukkainen mies tuli elämääni kuin lennosta, ja varsinkin sen nimikkonovelli (jota itse luin enemmän miniromaanina) kolahti oikein kunnolla.

Novelleista ainakin yksi on varsin tuore, sillä siinä käsitellään jo Norjan kuningasparin koronarokotteen saantia, ja eletään maailmassa, jossa ilman maskia kulkeva on potentiaalinen kriminelli. Kokoelman kaksi ensimmäistä tarinaa sijoittuvat Norjan ulkopuolelle ja kertovat ei-norjalaisista hahmoista. Parissa jutussa päähenkilö edustaa norjalaista perinteistä työväenluokkaa, jossa raivokkaat perjantaikännit ovat edelleen elävä traditio. Mukaan mahtuu myös maahanmuuttajahahmoja, joiden eteneminen perinteisissä duunarihommissa, kuten kaupungin jätelaitoksella, on joistakuista harmillisen nopeaa. Kokoelman loppupuolella ääneen pääsee eksentrinen kirjailijahahmo nimeltä Odd Drammen, jonka luin jotenkin Nesbon omaksi alter egoksi.

Mutta tuosta nimikkonovellista kerron nyt vähän enemmän. Se sijoittuu Kreikkaan ja Englantiin, nykypäivään ja 1980-luvulle, ja sen kertojana on kreikkalainen ”mustasukkainen mies”, eli intohimorikoksiin keskittyvä poliisi Nicos Polli. Nicos tulee ateenalaisesta mahtisuvusta, jolla on ollut varaa kouluttaa vesansa ulkomailla parhaissa yliopistoissa. Näin ollen Nicos opiskeli aikanaan kirjallisuutta Oxfordin yliopistossa, mutta sieltä palattuaan päätyi kuitenkin oman maansa poliisiakatemiaan.

Tämä tarina on täynnä viitteitä niin antiikin Kreikan mytologiaan kuin brittiläisen kirjallisuuden klassikoihin. Se alkaa Ikaros-myytistä ja päätyy monen mutkan kautta käsittelemään Rudyard Kiplingin Viidakkokirjan Kaa-käärmeen hahmoa mustasukkaisuuden ilmentymänä.

Tarinassa on kaksi päällekkäistä rikoskeissiä, joista toinen tapahtuu Kalymnosin saarella Kreikassa ja toinen Englannin Peak Districtillä. Tarinan henkilöitä yhdistää intohimo kiipeilyyn, ja Nesbo kuvaa tätä harrastusta todella seikkaperäisesti. Liittyykö kiipeilyyn sitten korostunut itsetuhovietti, vai korostaa se enemmän ihmisen kontrollinhalua?

Tarinan saksalaistaustaiset amerikkalaiset kaksoset Julian ja Franz ovat tottuneet kilpailemaan keskenään vähän kaikesta, mutta varsinkin valloittamistaan naisista. Saarella Franz rakastuu paikalliseen kauniiseen Helenaan, mutta Julian vänkää väliin tunkemalla naisen sänkyyn vale-Franzina. Vaikka miehet ovat fyysisesti identtisiä, on heidän luonteissaan suuria eroavuuksia. Franz kokee jäävänsä rennon ja iloluonteisen veljensä varjoon, vaikka on lopulta tyyppinä paljon syvällisempi ja särmikkäämpi.

Identtisen kaksosuuden huijausteema viedään tarinassa aika pitkälle, mutta keskiössä on lopulta Nicosin oma ripitäytymisen tarve 1980-luvun tapahtumista. Tarinan poliisihahmo oli todella sivistynyt ja monitahoinen, ja pidin hänestä paljon enemmän kuin Harry Holesta ja monesta muustakin keski-ikäisestä dekkarien mieskomisariosta. Toki hänellä oli lievä alkoholiongelma, mutta nuoruuden rakkautensa perään haikaileva ikisinkku oli vähän erilainen tapaus kuin keskivertopoliisit.

Rikosnovellit eivät tavallisesti kuulu lainkaan repertuaariini, joten siksikin Mustasukkainen mies oli raikas tuttavuus dekkaripainotteisen lukupinoni keskellä. Kirjaa suosittelen klassisen tarinankerronnan ystäville, ja niille, jotka arvostavat enemmän psykologista jännitystä kuin äärimmäisiä raakuuksia.

Jambo Muzungu!

Teos: Viola Wallenius: Koti Keniassa (Otava, 2021)

Äänikirjan lukija:

Olen sattunut lukemaan jo usean lehtijutun Jämsänkoskelta Keniaan ponnahtaneesta Viola Walleniuksesta, joten osittain teoksen Koti Keniassa tematiikka oli minulle tuttua. Olen käynyt maassa vain Nairobin lentokentällä, jossa jouduin kerran viettämään kokonaisen päivän vaihtolentoa odotellessa, mutta maan kansalaisiin olen saanut tutustua Suomessa. Eli kulttuuri, jota kirjassa kuvataan, ei ole minulle täysin vierasta, vaikka en ole tainnut koskaan tavata ketään maan etelärannikolla asuvasta diko-heimosta. Kirjassa kuvatusta maasaikulttuurista olen kuullut ja lukenut enemmän, ja myös Walleniuksen perustaman Home Street Home-kansalaisjärjestön aktivismi kohdistuu osittain maasaikylien naisten aseman parantamiseen.

Tämä on viisas ja sydäntä lämmittävä teos, joka vastaa paljon Walleniuksen saamaan kritiikkiin valkoisen naisen pelastuskompleksista. Se on myös idealistisen nuoren elämäntarina, joka on kirjoitettu vaiheessa, jossa on saatu aikaan jo enemmän kuin moni meistä pystyy saamaan aikaan koko elinikänä. Kirjassa on todellinen tekemisen meininki, ja se tuo mieleen oman nuoruuteni 90-luvulla, jolloin tein lähes kaikki seminaarityöni jonkun kehitysmaan tai Irlannin NGO-sektoreista.

Tosin itse pääsin vain pyrähtelemään lyhytaikaisissa projekteissa haavemaissani, mutta puuhastelin juuri työleireillä, joista myös Walleniuksen NGO-ura alkoi. Omaa maailman parantamisen vimmaani hidasti lasten saaminen suht nuorena ja yksinhuoltajuus, mutta tässä tarinassa Wallenius päätyy vakaaseen parisuhteeseen kenialaisen kollegansa kanssa ja saa kahdeksan (!) sijaislasta. Hän myös haaveilee oman biologisen lapsen saamisesta, mutta asialla ei ole vielä tulipalokiire.

Pystyn samastumaan täysin tähän tarinaan, ja ihailen kertojaa suuresti. Samalla kirjallisena tuotoksena Koti Keniassa on hieman pliisu. Se käsittelee todella keskeisiä yhteiskunnallisia ongelmia syvällisesti ja kypsästi, ja olisin olettanut kirjoittajan olevan vähintään yhteiskuntatieteiden maisteri. Hän on sairaanhoitaja, joka suoritti opintonsa Helsingissä lähes konemaisesti, koska Kenian-projekti vei hänen energiansa. Aika usein tämän tyyppiset maailmanparantajat eivät onnistu suorittamaan mitään tutkintoa loppuun. Wallenius taas koki, että sairaanhoitajan opinnoista olisi hyötyä Afrikassa, mikä varmasti pitää paikkansa. Mutta kirjan luettuani huomaan, että hänen varsinainen lahjakkuutensa liittyy sosiaalipolitiikkaan.

Kirjaa voi lukea monesta positiosta; itse suosittelisin tätä jopa kurssikirjaksi ainakin AMK-tasolle. Tässä käsitellään kansalaisjärjestösektorin haasteita, naisten ja tyttöjen oikeuksia, seksuaaliterveyttä ja lastensuojelua tavalla, joka resonoi myös suomalaiseen todellisuuteen. Walleniuksen kuvaama kenialainen todellisuus ei ainakaan minusta tuntunut täysin vieraalta kulttuurilta, vaan tässäkin tarinassa on uhmakkaita teinejä, jotka ottavat lastenkodista hatkat. Kenialainen yhteiskunta on semi-organisoitunut lastensuojelussa, ja minusta tuntui kirjaa lukiessani, että Keniassa saattaa olla Suomea enemmän aitoa auttamisen halua yksin jääneitä lapsia ja nuoria kohtaan.

Pliisuksi koin jotkut osat Walleniuksen omaelämäkerrallista osuudesta. Toki hän kertoo kookosviinin nappailusta vapaailtoina kotikylänsä kuutamossa, mutta esimerkiksi romanssirintamaa hän avaa vain vähän. Kirjallisesti antoisimmiksi koin ihan tavallisen perhearjen kuvaukset, kun taas paikoitellen koin lukevani enemmän kansalaisjärjestön ideapaperia kuin kirjallista julkaisua. Toisaalta on toiveikasta, ettei hän vielä tässä esikoisteoksessaan paljastanut elämästään kaikkea, sillä lukisin tämän perheen vaiheista mielelläni lisää jatkossakin.

Jatkoin tämän lukusession jälkeen samoissa viboissa Jari Vainion Viidakkotohtorin parissa, ja kirjojen välille syntyi jännittävä yhteys, vaikka niiden välillä on 30 vuotta ”kehityksen kehittymistä”, ja Vainion tarina sijoittuu Sambiaan. Yleensä luen mieluummin Afrikasta sen maiden omien kansalaisten kertomana, mutta arvostan varsinkin tällaisia tarinoita, joissa maissa on asuttu ja tehty töitä vuosikausia.

Virikkeitä viisikymppisille

Teos: Marian Keyes: Aikuiset ihmiset (Tammi, 2021)

Suomennos: Lea Peuronpuro

Äänikirjan lukija: Kati Tamminen

Parin viime päivän aikana tutustuin Caseyn veljeksiin ja heidän toimeliaisiin vaimoihinsa Irlannin Dublinissa, monessa maaseutukohteessa ja ulkomaan reissuilla. Suvun kokoava voima on Jessie Parnell, joka on naimisissa Johnny Caseyn kanssa ja samalla tämän työnantaja. Jessie on perustanut etnisiin herkkuihin keskittyvän ruokaimperiuminsa jo vuonna 1998, ja hän on jonkinlainen julkkis irlantilaisen ruokatapojen uudistajana.

Varakas Jessie on varsin antelias lähipiirilleen, ja kirjassa lähestytään naisen viisikymppisiä. Aviomies Johnny ei halua tuhlata juhliin yhtä paljon kuin vaimonsa, ja hän varaa synttäreitä varten murhamysteeriseikkailun Pohjois-Irlannissa. Juhlat eivät onnistu minkään suunnitelman mukaan, ja ne kulminoituvat veljen vaimon Caran sairauskohtaukseen bulimisen ahmimisen seurauksena.

Eipä kirjan yhdelläkään pariskunnalla mene kovin ruusuisesti, paitsi ehkä veljesten vanhemmilla, jotka viettävät kultahäitään toisiaan palvoen. Anoppi Rose on yhtä ilkeä kaikille kolmelle miniälleen, mutta luonnollisista syistä Jessie on virallinen inhokki, koska hän tienaa eniten rahaa. Kirjan maailmassa negatiiviset tunteet eivät liity perinteisiin irkkuteemoihin, kuten uskontoon ja perinteisiin perhearvoihin, vaan jopa vanhukset ovat aika moderneja arvomaailmaltaan. Vihan ja kyräilyn syyt ovat tässä yksityisempiä, mutta pahinta nurkkakuntaista tunkkaa en kirjasta havainnut.

Tämä on todella runsas ja moniuloitteinen sukutarina, jossa ei ole selkeää päähenkilöä. Teemoihin mahtuu yrittäjyyden, aviokriisien ja syömishäiriön lisäksi mm. turvapaikanhakijoiden ahdinkoa ja teatterin lavastustaidetta, ja irlantilaisen yhteiskunnan muutosta käsitellään 90-luvulta tähän päivään. Kirjan hahmoista suurimmalla osalla on yliopisto-opintoja taustalla, mutta varsinkin ruokaimperiumissa työskentelevät sukulaiset eivät pahemmin harrasta kulttuuria. Tästä huolimatta on tyypillistä, että he viljelevät puheessa suht teräviä termejä, kuten kognitiivinen dissonanssi. Minua tämä ilahduttaa, kun olen tottunut kotimaisessa chicklitiä, ja myös paikoitellen dekkareissa, todella latteaan, arkiseen kieleen.

Sen sijaan kirjassa ärsytti eri tuotemerkkien runsas viljely. Kirjan henkilöt eivät lopulta ole vauraudestaan huolimatta merkkivaatesnobeja, vaan pikemminkin tuntui, että Keyes saisi sponsorointia mm. Cadburyn ja Haribon karkkitehtailta. Tämäkin selittyy sillä, että Caran suklaan ahmimista kuvataan todella yksityiskohtaisesti. Toki kirjaan mahtuu maanista rahan kuluttamista, mutta suuruudenhullu Jessie preferoi matkoihin ja juhliin sijoittamista mieluummin kuin omaan ulkomuotoon keskittymistä.

Kirjan tenho pilee siinä, että se tarjoaa eri ikäisille ja – taustaisille lukijalle jonkun hahmon, johon samastua. Itse pidin eniten lavastaja-Nellistä, joka onnistui naimaan Caseyn veljeksistä ilkeimmän. Toisaalta koin, että kirjassa oli liikaa ryhmätoimintaa, ja että näistä kohtauksista olisi voinut rankata puolet pois ilman, että juoni olisi kärsinyt paljoa. Mutta tuskinpa Keyesin kaltaisen kassamagneetin tarvitsee editoida kirjojaan paljoakaan: runsaus on hänen tavaramerkkinsä, ja lukija tietää kirjaan tarttuessaan, mitä on odotettavissa.

Ehkä sitten kuitenkin pidän irlantilaisista naisviihdekirjailijoista eniten edesmenneestä Maeve Binchystä, jonka hahmogalleriaan mahtui enemmän köyhiä, maalaisia ja työläisiä. Mutta Keyes kuuluu ehdottomasti oman genrensä huippuihin, varsinkin dialogin ja yhteiskunnallisen analyysin taitajana.

Pornon kuningatar ja moraalimuija

Teos: Anna-Liisa Haavikko: Kaari (Siltala, 2021)

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Paluuni BookBeatin runsaaseen äänikirjatarjontaan onnistui nyt Pandan keräilykampanjan kautta, ja ensimmäinen teos, jonka valitsin sen valikoimasta, oli Kaari Utrion elämäkerta. Sen parissa kuluikin koko viikonloppu, ja olen kuuntelukokemuksen jälkeen hengästynyt.

Tämän on sen kaliiberin teos, etten edes yritä referoida sitä, vaan nostan rikkaasta tarinasta vain muutamia, itseäni eniten kiinnostavia teemoja. Kirjaa luonnehtisin hurmaavaksi, ja ihailen varsinkin Anna-Liisa Haavikon kykyä vaalia huumoria.

Meillä oli kotona Utrion kirjoja 70-luvulta eteenpäin, mutta itse muistan lukeneeni nuorempana vain Eevan tyttäret. Suomalaiset historialliset romaanit eivät kiinnostaneet minua lainkaan nuorempana, mutta en toki ole voinut välttää Utrion mediapersoonaa kasvaessani. Hänen romaaneihinsa tutustuin ekaa kertaa 00-luvulla, jolloin luimme lukupiirissä ääneen noloimpia seksikohtauksia hänen kirjoistaan ja nauraa räkätimme. Joistain kirjoista olen pitänyt aidosti, mutta teoksia on myös jäänyt kesken. Utrion tuotanto kuitenkin edelleen kiinnostaa minua, ja tykkään lukea hänen romaanejaan paperisina poistokirjahyllyjen aarteina.

Oli siis kiinnostavaa lukea näiden lukemieni teosten tuotannon kontekstista, ja siitä, kuinka osa kirjojen teemoista liittyvät myös Utrion omiin elämänvaiheisiin. Kuinka paljon esimerkiksi etävanhemmuus vaikutti romaanien naiskohtaloiden pohdintoihin, siitä voi tämän teoksen pohjalta päätellä paljon. Utrio tuotti tietoisesti viihdekirjoja suurille massoille, myös niille, jotka eivät ehtineet kuluttaa aikaa kirjakaupoissa. Kirjailijan myyntiä edisti pitkälti Suuri Suomalainen Kirjakerho, joka palveli varsinkin maaseudun lukijoita.

Luin äskettäin myös M. A. Nummisen muistelmat, ja runsaudessaan nämä kaksi teosta ovat toisilleen verrokit. Nummisen tarinassa oli minulle enemmän yllättäviä piirteitä, mutta tämä järkäle eteni minulla jouhevammin. Kaksikkoa yhdisti aikanaan Somero, sillä juuri Numminen houkutteli Utrion ja Linnilän muuttamaan maalle Somerniemelle. Molemmissa teoksissa myös kuvastuvat täydellisenä oman ikäpolvensa menestyksen salaisuudet: taiteilijat kuuluivat aikansa keskeiseen kulttuurieliittiin, ja tunsivat todella merkittäviä henkilöitä.

Tämä ikonisuus ja tunnettavuus ei toki riistä elämäntarinalta sen arvoa. Utrion kaltaisen tunnollisen työmyyrän tapauksessa on turha alkaa syyttää häntä opportunismista. Teoksessa on todellinen tekemisen meininki, ja kirjailija on uransa aikana myös palvellut lukijoitaan perin liikuttavalla tavalla.

Vaikka Utrion 70-luvulla kirjoittamat seksikohtaukset tuntuivat minusta koomisilta 00-luvulla, mieleeni ei tullut termi ”rouvasporno”, millä häntä aikanaan pilkattiin. Kuuluisan naiskirjailijan niskaan lentänyt kura ei toki tullut kaikki samasta ojasta: 1980-luvulla häntä taas pidettiin auttamattomana moraalitanttana, kun hän julkesi arvostella maamme alkoholikulttuuria ja YLE:n toimittajien tapaa tehdä töitä laitamyötäisessä.

Yleisen historian rooli on teoksessa suurehko, ja siinä eletään vahvasti varsinkin presidenttien valitsijamiesvaaleja. Utriota haluttiin kovasti mukaan eduskuntavaaleihin monen puolueen taholta, mutta hän kieltäytyi kunniasta toistamisiin. Kotoaan hän oli perinyt syntymädemarin position, mutta hänen aikuisena omaksuma maanläheinen ja maalla viihtyvä elämäntapansa viittaavat siihen, että häneen kohdistui kiinnostusta myös muiden puolueiden taholta.

Minua puhutteli kirjassa eniten Utrion etävanhemmuus, pitkät erot pojista ja yritys kuroa välimatkaa umpeen esimerkiksi vaatteita ompelemalla. Muutenkin kirjaan mahtuu esimerkillistä marttailua usealta vuosikymmeneltä, vaikka Kaari ei ottanutkaan ruoanlaittajan roolia uusperheessä Kai Linnilän kanssa. Hän oli nuorena perheenemäntänä todella innokas kodinkoneiden käyttäjä, ja pakastamisesta hän jakoi mielellään vinkkejä myös naistenlehdissä.

Ehkä sitten kuitenkin antoisimmat muistelut olivat minulle 1940-60-luvuilta, vuosikymmeniltä, joita en ole itse kokenut. Esimerkiksi kuvaus kapiaisten vaimojen kasvavasta pasifismista ja yhteisöllisyydestä Vekarajärven kasarmialueella oli kiinnostavaa myös sosiologisesti näkökulmasta.

Arvio olisi kannattanut kirjoittaa heti luennan jälkeen, sillä nyt muutaman muun kirjan kiilattua väliin en enää muista havaintojeni punaista lankaa. Kirjoitin myös kirjasta paljon muistiinpanoja, mutta niiden paljous uuvuttaa jo yhdellä vilkaisulla. Suosittelenkin kirjan lukemista hitaasti, vaikka yksi vuosikymmen kerrallaan.

Kaksitoista polkua powwow-juhlaan

Teos: Tommy Orange: Ei enää mitään (Aula&co, 2020)

Suomennos: Jussi Korhonen

Äänikirjan lukijat: Tuija Kosonen ja Martti Ranin

Kun vertaan havaintojani saamelaisten ja Pohjois-Amerikan intiaanien kirjallisuuksista toisiinsa, voin häpeäkseni tunnustaa, että ne ovat yhtä vähäisiä. Ihan viime aikoina on alkanut tarttua haaviin saamelaisteoksia, ja ne intiaanien itse kirjoittamat teoksetkin mahtuvat yhden käden sormiin. Tähän mennessä olen lukenut vain kovin perinteisiä reservaattitarinoita tai vanhoja legendoja. Näin ollen Tommy Orangen teos Ei enää mitään tuo esiin tärkeän ja kaivatun kaupunki-intiaaninäkökulman.

Kirjassa seikkaillaan ympäri Yhdysvaltoja, mutta tarinointi keskittyy Oaklandin kaupunkiin länsirannikolla. Siinä kaksitoista eri-ikäistä ja eriävissä elämäntilanteissa olevaa kertojaa valmistelee lähtöä Oaklandin suuriin powwow-juhliin. Juhlilla on intiaaniyhteisössä vähän sama merkitys kuin lestadiolaisilla suviseuroissa: matkaan lähdetään perhekunnittain ja monet yöpyvät asuntoautossa tai – vaunuissa.

Tarinan kertoilla on yhteyksiä toisiinsa, ja heidän elämissään vieraillaan eri vaiheissa. Perheet ovat rikkinäisiä, päihteet ovat valtava riesa, ja usein pahimpia juoppoja ovat päihdeterapeutit itse. Kaikissa intiaanien tapahtumissa kokoontuu AA-kerho, ja ihmisillä on yleistä kertoa, kuinka monta päivää he ovat onnistuneet olla selvin päin. Jos lapsia ei ole sijoitettu laitoksiin, usein heitä hoitaa isoäiti. Isät ovat usein kokonaan kadoksissa, äiti saattaa joutua ottamaan lapsensa mukaan vankilaan.

Parhaiten kirjan hahmoista mieleen jäivät nuori Tony, joka on FASD-tapaus ja kutsuu vaivaansa ”droomaksi”. Tärkeä roolimalli hänelle on Dean-eno, jota pidetään suvun älykkönä, onhan hän onnistunut saamaan taideapurahoja tarinankerrontapajoja varten. Vaikka Tonylla on oppimisvaikeuksia, Dean uskoo häneen ja puhuu hänelle kuin vertaiselleen. Sivistystä eivät tuo pelkästään intiaanitarinat, vaan he katsovat yhdessä muun muassa Stanley Kubrickin leffoja.

Dean on pysynyt kiireisenä yhteisötaiteensa parissa, mutta valitettavasti hänen maksansa on poksahtamassa. Asiasta kertominen Tonylle on tuskallista, ja hän yrittää selittää tilaansa parhain päin.

Mukaan mahtuu diilereitä, peliriippuvaisia nuoria, hakattuja, kotoa karanneita vaimoja, Vietnamin sodasta karanneita ”kunniattomia”, roskankerääjiä ja perinnerumpuryhmän lihava laulusolisti Bobby, joka uskoo olevansa isokokoinen siksi, että edustaa geneettisesti kahdeksaa eri heimoa.

Cheyenne-kulttuuri on yleisin näissä tarinoissa, mutta muitakin heimonnimiä mainitaan. Tästä tuli mieleeni, etten taida tietää ainuttakaan intiaanitaustaista musiikkiartistia, enkä osaa heidän laulujakaan. Musiikilla on suuri rooli teoksessa, ja paikoitellen viitataan myös rap-artisteihin.

Juonellisesti ja rakenteellisesti teos on mestarillinen, jotenkin spiraalimainen, ja pidin myös powwow’hun valmistautumisen teemasta. Juhlat eivät tosin mene kovin hyvin, vaan liian moni joutuu ensiapuun, eivätkä kaikki selviä hengissä. Väkivallan, machoilun ja seksismin asema ei kuitenkaan kirjan panoraamassa ole aivan yhtä suuri kuin tämän päivän afroamerikkalaisessa kirjallisuudessa, ja jostain pomppaa vahvastikin esiin stereotypia itkeä vollottavasta intiaanimiehestä.

Varsinkin kirjan johdannon historiallinen katsaus on vihaista valtakulttuurille vastaan puhumista, mutta moniäänisessä teoksessa hahmot eivät onneksi ole kaikki samaa mieltä historiasta. Aika yleinen mielipide kuitenkin on, ettei kiitospäivää vietetä, ja itsekin aloin ihmetellä tämän perinteen ääretöntä naiiviutta. Nuorempia kertojia ja varsinkin heidän sisaruksiaan ja ystäviään vaivaa historiattomuus, tai varsin epämääräinen tietoisuus vanhempien ”juurista” niissäkin tapauksissa, jos molemmat vanhemmat ovat intiaaneja.

Pelkäsin kirjan olevan masentava sosiaalisten ongelmien kaatopaikka, mutta onneksi Tommy Orange onnistuu kuvaamaan yhteisönsä selkeitä ongelmia välillä huumorilla, välillä terävällä älyllään. Onnistuin löytämään kirjasta sellaisia ääniä, joita en yleensä kohtaa kotimaisessakaan kirjallisuudessa (ja nyt en edes viittaa omiin etnisiin vähemmistöihimme). Näkökulma oli myös mahdollisimman epäkaupallinen, vaikka lapset leikkivät Transformers-leluilla. Ihmisillä on kirjassa muunlaisia haaveita kuin uraan ja rikastumiseen liittyviä, eikä rahasta puhuta paljoa silloinkaan, kun sitä on todella niukasti. Tosin tarinoiden kerääjä Dean olisi mieluummin jakanut apurahapotin suoraan köyhille perheille, eikä hassannut sitä ziljooniin työpajoihin, seminaareihin ja konferensseihin, joihin köyhiäkin intiaaneja kärrätään voimaantumisen nimissä.

Tämä oli niin rohkaiseva tuttavuus, että alan varmaan etsiä lisää samantyyppisiä First Nations- nykykirjailijoita. Oli myös virkistävää lukea amerikkalaista nykykirjallisuutta, joka ei lainkaan viittaa Trumpin kauteen ja hyvin vähän muutenkin valtiolliseen politiikkaan. Epäpoliittiseksi teosta ei todellakaan voi haukkua, mutta poliittisen toiminnan taso on tässä arkinen ja paikallinen.

Kauhua Wedgwoodin lautasilla

Teos: Kate Atkinson: Ei vieläkään hyviä uutisia (S&S, 2020)

Suomennos: Kaisa Kattelus

Äänikirjan lukija: Antti Virmavirta

Ihmisen keskittymiskyky on mielenkiintoinen. Kun tekee jotain monotonisen tylsää työtä, voi hyvin keskittyä rönsyilevään dekkariin äänikirjana, mutta päivänä, jolloin tuollainen projekti puuttuu, myös keskittyminen herpaantuu. Luulen, että nämä Jackson Brody-teokset ovat melko tasalaatuisia ja sisällöltään ihmissuhdepainotteisia, eli tällä kertaa vaikeuden syy oli kuulijassa, ei kirjassa.

Tämän kuitenkin sain teoksesta ensi kuulemalla selvää: kirjassa Jackson Brody matkaa Skotlantiin auttamaan kinkkisesssä tapauksessa, johon liittyy noin 30 vuotta sitten tapahtunut perhesurma. Tohtori Joanna Harris on 6-vuotiaana joutunut todistamaan äitinsä ja sisarustensa murhat keskellä kirkasta päivää Devonin maaseudulla. Vain hän pääsi pakoon murhapaikalta, ja hän on joutunut tekemään töitä syyllisyytensä kanssa. Lasten isä ei ollut murhaaja, mutta ei myöskään erityisen hyvä eloon jääneen tyttärensä tukijana. Hän, Howard Mason, on aikanaan ollut kuuluisa kirjailija, jonka monet avioliitot ovat olleet onnettomia ensimmäisen vaimon murhan jälkeen. Aikuisena Joanna on korostetun turvallisuushakuinen, ja on tarinan keskellä äitiyslomalla lääkärin työstään.

Paikallinen poliisi Louise Monroe on huolissaan Joannan turvallisuudesta, kun saa tietää, että perheen surmaaja on vapautumassa vankilasta. Hänen vastuullaan on myös muutamien muiden turvataloihin siirrettyjen naisten valvonta. Louisella on omassa elämässä pakki sekaisin miesten suhteen: on tullut mentyä naimisiin leskimiehen kanssa, joka ei ehkä olekaan se oikea. Louisea vaivaa illallisten syöminen miehen Wedgwood-astioista, jotka ovat häälahjoja aiemmasta liitosta. Samalla hän katuu Patrickin pettämistä salaperäisen ja epätasapainoisen Jackson Brodien kanssa, joka vetää Louisea puoleensa siitä huolimatta, ettei ole priimaa aviomiesmateriaalia.

Näyttää, että kirjoissa Brodie löytää usein apuriksi jonkun toisen siviilin. Tässä tarinassa se on Joannan perheen 16-vuotias lapsenvahti Reggie alias Regina Chase, joka on kiinnostunut antiikin Kreikan filosofiasta. Reggie on jättänyt taakseen vapaapaikan hienostokoulussa, ja tienaa rahaa lapsenhoidon lisäksi kulmakaupan kassalla. Kiinnostus klassisiin kieliin sopii huonosti siihen koulupudokkaan tulevaisuuteen, joka hänen ympärilleen on muovautumassa. Tytön tilanne on muutenkin arvaamaton, sillä hänen äitinsä on lähtenyt omille teilleen, ja jättänyt Reggien yksin pitämään taloa.

Teoksessa tapahtuu lyhyessä ajassa paljon, niin rikoksia kuin onnettomuuksia. Kieltämättä teos tuntui enemmän turboahdetulta kuin aiemmin lukemani, Yorkshireen sijoittuva teos, mutta näitä yhdisti ajallisesti pitkä tapahtumien kaari, ja vahva lapsuuden traumatisoitumisen teema.

Sarja kannattaisi lukea oikeassa järjestyksessä, sillä muuten lukijalla kuluu liikaa aikaa Jackson Brodien naissotkujen selvittämiseen. Itse en ole vielä edes selvittänyt sarjan teosten oikeaa järjestystä, mutta sen jo tiedän, että niissä tapahtuu ympäri Britanniaa, eli sarja ei ole ainakaan nurkkakuntainen, kuten valtaosa tämän päivän dekkarisarjoista.

Porvarillisia perhejärjestelyjä

Teos: Eila Kostamo: Vaiteliaat vuodet (WSOY, 1983)

Käyn nyt läpi viime vuonna hamstraamiani poistokirjoja. Tämä harrastukseni on lakannut kokonaan kesällä, sillä en ole vieraillut kirjastoissa aikoihin. Pääsiäiseksi suunnittelen kirppiskierrosta, sillä tämän kevään kiinnostavat uutuuskirjat on nyt BookBeatissa imuroitu.

Eila Kostamo on minulle vähän tuttu pohjoissuomalainen ääni, jolta olen lukenut ainakin yhden uudemman novellikokoelman. Vaiteliaat vuodet on ilmeisesti ollut hittikirja 80-luvulla, koska siitä on otettu uusi painos v. 1991 WSOY:n Kirjavalioissa.

Romaanissa pohjoisesta kotoisin oleva aviopari Einari ja Eeva elävät kulissiavioliittoa Helsingissä. Einari on historian opettaja, lukion rehtori ja tohtorismies, joka väsää vapaa-aikanaan kotiseutunsa Siikajokilaakson historiikkiä. Eeva on kotoisin Kainuusta, ja enemmän kiinnostunut hoitoalalla etenemisestä kuin paikalle jämähtänyt miehensä. Pariskunta tapaa vapaa-aikanaan vertaisiaan kosteissa juhlissa, ja on oppinut siemailemaan sellaisia laatujuomia kuin vermuttia ja sherryä.

Takavuosina Einarin meno on ollut kuumempaa, hänellä on ollut pitkä salasuhde omalla tahollaan naimisissa olleen Tuulin kanssa. Tästä suhteesta on syntynyt tytär, jonka isyyttä Einari ei ole koskaan tunnustanut. Tilanne on ollut niin kipeä, että mies on jättänyt yhteydenpidon kokonaan välistä entiseen rakastettuunsa. Vyyhden avaa auki se, että Einari huomaa sanomalehdessä Tuulin miehen kuolinilmoituksen. Voisiko hänestä nyt tulla isä tyttärelleen, ja kuinka Tuuli muistaa häntä uudessa tilanteessaan?

Kirjassa vietetään piinallista pääsiäistä. Einarin perheessä on totuttu viettämään lomia eri tahoilla, mutta tällä kertaa Einari jää hautomaan syyllisyystrippiään kotiinsa varsin synkissä tunnelmissa. Kaiken kukkuraksi hän on ottanut niskoilleen erään koulun oppilaan, tytön, jonka kotona on lastensuojelukriisi päällä. Tällä hän kokee ehkä sovittavansa aiempaa hylkäämisen tekoaan.

Eevalla taas on terapia käynnissä, eikä hän saa miestään raahattua mukaan, vaikka kokee sen aiheelliseksi. Itseään lääkiten hän ottaa äkkilähdön Teneriffalle yksin, ja harrastaa seksiä Einarin lapsuuden ystävän kanssa. Miehet pystyvät sopimaan tämän oharin, joka tuntuu enemmän toisen omaisuuteen kajoamiselta kuin uskottomuudelta.

Innostuin kirjasta enemmän vasta loppumetreillä, jossa Einari vierailee lapsuudessaan Oulun seudulla ja Siikajokilaaksossa. Tässä päästään jopa kansalaissodan jättämiin arpiin ja kaikkien vasemmistolaisten systemaattiseen ryssittelyyn, mutta en tulkinnut pariskunnan kriisin juontuvan vanhempien erilaisista poliittisista taustoista. Muutenkaan tämä ei ole erityisen poliittinen romaani, vaikka vihreä aate nostaakin siinä päätään pariskunnan Markku-pojan kapinassa.

Kirjassa on mainiota ajankuvaa, vaikka en niin suuresti syttynyt näiden toisilleen vieraiden jähmeiden olentojen kriisin kuvauksesta. Eletään vakaata vaurastumisen aikaa, ja kirjassa kuvatun ”sosiaalitapauksen” Riikan keissi on niin harvinainen, että hänen asumistaan ratkaistaan opettajien kesken. Riikka pystyy jatkamaan opiskeluaan sosiaalihuollon maksamasta asunnosta käsin, hän ei joudu laitokseen kuten nykypäivänä ehkä kävisi. Eevan ja Einarin perheessä on varaa kaikkeen, mitä he ylipäänsä voivat kuvitella hankkivansa tai tarvitsevansa.

Suurin ongelma on seksi, tai läheisyyden puute. Ja luulen, että kirjasta aikanaan säväyttävän on tehnyt tuo ”paremmissa piireissä” hyväksytty avoimen suhteen teema. Tässä siis Tuuli eli vielä 70-luvulla avoimessa suhteessa ja Einari häpeällisessä salasuhteessa.

En viime vuonna jaksanut lukea kirjaa loppuun sen kalseahkon tunnelman vuoksi, mutta tämä vuonna kalsea tuntui jo kotoisalta, ja vähintäänkin ”uudelta mustalta”.

Kaksi kertaa lastensairaalassa

Teokset:

Katarina Wennstam: Kivisydän (Otava, 2021), käännös Anja Meripirtti, lukija Liisa Pöntinen

ja

Karl Eidem ja Jare Poljarevius: Lastensairaala (Saga Egmont, 2021), käännös Anssi Alanen, lukija Erja Manto

Haaviini sattui kuukauden sisällä kaksi dekkaria, joiden tapahtumapaikkana on tukholmalainen lastensairaala. Kumpikaan ei ole tyypillisin dekkari murhamysteerioineen, vaan ensimmäistä voisi luonnehtia oikeusdraamaksi ja toista suurkatastrofipainotteiseksi jännitysromaaniksi.

Katarina Wennstamin teoksen päähenkilöt olivatkin minulle ennalta tuttuja, eli olen lukenut Charlotta Lugnin ja Shirin Sundinin seikkailuista ensimmäisen osan. Näissä kirjoissa seurataan poliisin ja syyttäjänviraston yhteistyötä, ja suurempi osa hahmoista varsinkin tässä toisessa osassa oli juristeja kuin poliiseja.

Teos keskittyy karmivaan, mutta yleisesti tunnettuun ilmiöön, pikkuvauvan ravistelusta johtuviin komplikaatioihin, ja tällaisen tapauksen tutkintaan. Nackan uuteen Astrid Lindgrenin lastensairaalaan tuodaan puolivuotias, lähes tajuton Gloria-vauva, jonka tila on lähtenyt nopeasti huononemaan. Glorian vanhemmat ovat tavallisen oloinen ydinperhe, joka asuu remontin keskellä kalliissa omakotitalossa Lillängenin arvostetulla alueella. Vanhemmat vaikuttavat aidosti kauhistuneilta tapauksesta, mutta sairaalan henkilökunta kokee tarpeelliseksi aloittaa rikostutkinnan molemmista.

Puolet kirjasta keskittyy Shirinin ja Charlottan yksityiselämän sotkuihin, ja varsinkin Shirinin aviokriisi saa paljon huomiota. Hän on muuttanut lapsena Ruotsiin Iranista, ja yhteys Ruotsissa asuvaan sukuun on tiivis. Kirjassa kuvataan persialaisia juhlia ja keittiön aarteita vastapainona raskaalle pääjuonelle. Wennstam painottaa sitä henkistä taakkaa, mitä lapsiin kohdistuvia rikoksia selvittävät usein kantavat, ja tämän vaikutusta parisuhteisiin ja perhe-elämään. Tässä tarinassa varsinkin lapseton Shirin alkoi kyseenalaistaa omia lisääntymishaaveitaan, koska pelkäsi vastaavan pahan koskettavan hänen perhettään.

Minua tarina koukutti, vaikka dekkarina teos oli vähän liiankin simppeli. Pystyin sietämään rankan aiheen siksi, että omasta pikkulapsen vanhemmuudesta on jo kauan aikaa. Silti huomaan, että tässä on tullut luettua liiankin monta teosta Tukholman hienostoalueista, ja muistijäljet näistä teoksista tulevat sekoittumaan pahasti.

Toisen Lastensairaala-nimisen trillerin kuuntelin välipalana jo alkukuusta, enkä aikonut kirjoittaa siitä, mutta mainitsen nyt kirjan siksi, että teosten maailmat ovat niin rinnakkaiset. Tämä ei suoranaisesti kolahtanut, vaikka varmasti on huolellisesti pohjustettu oman genrensä sisällä. Tässä siis södermalmilaiseen lastensairaalaan kohdistuu terroristi-isku, ja tekijät kaappaavat kymmeniä ihmisiä, lapsipotilaita, vanhempia ja sairaalan henkilökuntaa. Tämä on kiivastahtinen yhdenpäivänromaani, jossa aikaa mitataan sekuntikellolla, ja porukkaa teloitetaan talossa ja puutarhassa. Taustalla on muslimitaustainen ryhmä, jonka kytkökset ovat Kaukasukselle, ja terrorin koulu oli käyty mm. Moskovan teatteri-iskussa.

Kirja tuntui vähän liiankin todennäköiseltä skenariolta, ja juuri nyt en ollut vastaanottavaisessa moodissa tämän mittakaavan kauheudelle. Operaation pääratkoja, komisario Hanna Kaufman oli kiinnostava tyyppi juutalaistaustoineen, ja tästäkin kirjasta parhaiten jäi mieleen sairaalassa työskentelevät palestiinalaiset hoitajasiskokset, joista toisen nimi oli myös Shirin.

Reaalimaailman faktojen tasolla varsinkin Wennstamin kirjassa esiteltiin koko Ruotsia kattavaa sairaaloiden työnjakoreformia, jossa nämä erityiset lastensairaalat ovat merkittävä muutos. Sydäntä muljautti myös loppusanojen omistus kansan satutädille, joka jo 1950-luvulla taisteli lasten fyysisen koskemattomuuden puolesta – ja tuolloin hänen puheitaan aiheesta pidettiin liian radikaaleina.