Kasvatusta harhapoluilla

Nuoruuteni NunnalaTeos: Pepi Reinikainen: Nuoruuteni Nunnala – Sisäoppilaitoksen salatut vuodet. (Docendo, 2018)

Kirjailija Pepi Reinikainen (s. 1949) kävi nuorena surullisenkuuluisaa Porvoon tyttökoulua, jossa oli lukio- ja naisopistolinja. Naisopisto oli tarkoitettu kodinhoitajiksi, lastenhoitajiksi tai edustusrouviksi aikoville kodin hengettärille, kun taas lukioon usein päätyi tyttöjä, joilla tavalla tai toisella oli vaikeuksia kotona. Toisaalta tämä vuonna 1912 perustettu sisäoppilaitos ylpeili menestyneillä kasvateillaan, kuten Armi Kuuselalla. Pedagoginen linjaus taas junnasi jossain 1930-luvulla, eikä monikaan enää 1960-luvulla saanut elämään eväitä vanhahtavista oppiaineista kuten pikkulasten hoito-opista.

Reinikainen julkaisi 80-00-luvuilla viisi romaania, mutta hänet tunnetaan paremmin psykoterapeuttina, joka on kehittänyt elämänkaarikirjoituksen mallin. Hän on tehnyt uraa tämän mallin levittäjänä ja opettajana, ja kouluttaa nykyään kouluttajia. Reinikaisen omassa elämässä kokemus sisäoppilaitoksesta oli käänteentekevä, sillä se toimi jarruna ja defenssinä monessa elämänvaiheessa. Hänen oli vaikea käsitellä noita vuosia, eikä hän osannut yhdistää niiden ja hänen muiden vaikeuksiensa välistä yhteyttä. Ehkä tämän vuoksi hän siirtyi kirjoittamisesta terapeutiksi.

Hän uskaltaa julkaista muistelmansa Nunnalasta vasta lähestyessään 70 ikävuotta. Koulu suljettiin vuonna 1973, ja varsinkin sen loppuvuodet olivat kaaoksen ja laiminlyöntien aikaa. Kouluun suljetut nuoret naiset oireilivat psyykkisesti, olivat itsetuhoisia ja joku jopa tekeytyi raskaaksi päästäkseen pois internaatista. Pepi itse kuului köyhempään oppilasainekseen, jolla ei varsinaisesti ollut vaihtoehtoja koulutuksensa suhteen. Vanha isä oli määrännyt tyttärelleen tuon oppilaitoksen, kun taas Pohjois-Karjalaan jääneellä äidillä ei ollut varaa kouluttaa kuopustaan.

Luin kirjan alkuosaa innolla, ja loppuosaa valikoiden. Reinikaisen kerronta on pikkutarkkaa, ja sitä ryydittävät runsas kirjeenvaihto ja päiväkirjamerkinnät. Päiväkirjamerkinnöissä toki näkyy tulevan kirjailijan kielellinen lahjakkuus, mutta suurin osa niistä on masentuneen nuoren junnaavaa tilitystä. Tämä on kirjan punainen lanka, ja vaikka kirja on merkittävä puheenvuoro mielenterveydestä, se pani myös minut pohtimaan kerronnan kohdetta ja taloudellisuutta. Päädyin siis kysymään, kenelle kirja on kirjoitettu? Rajatulle yleisölle vai kaikille?

Kirja takuulla kiinnostaa kyseisen opinahjon käyneitä, ja voi kiinnostaa myös porvoolaisia. Siinä on paljon ajankuvaa 1960-luvulta, eli toimii suurten ikäluokkien tuntojen peilinä. Se voi myös kiinnostaa kaikkia, jotka ovat käyneet muunlaisia sisäoppilaitoksia, joita tosin Suomessa on ollut vähemmän kuin monissa muissa Euroopan maissa. Olot, joita tässä kuvataan, ovat ankeahkot, mutta Porvoon Naisopisto ei kuitenkaan ollut koulukoti eikä nuorisovankila. Koulun eetoksena oli valmistaa nuoria naisia sosiaaliseen nousuun. Nousuun reittä pitkin, nousuun pärstäkertoimella, nousuun naisellisia avuja hyväksikäyttäen, mutta silti nousuun.

Tarinan kertoja, nuori Pepi, on pohjoiskarjalainen nuori älykkö, jonka ulkomuoto ei edusta normatiivista naiskauneutta. Pepillä on räiskähtelevä temperamentti, ja hänet tunnetaan raivokohtauksistaan, jotka kuitenkin talttuvat nopeasti. Pepi ei ole erityisen hankala oppilas, eikä opettajien pahin silmätikku. Hänellä ei kuitenkaan ole kuuluisaa pärstäkerrointa, ja näin hänen opintonsa takeltelevat kielissä ja matematiikassa. Hän purkaa vaikeita tuntojaan päiväkirjaansa, ja Cusex-nimisessä kerhossa, joka on saman kerroksen tyttöjen salaseura.

Pepi saa ehtoja ja jää luokalleen lukion toisella. Nunnalan-kokemus venyy neljän vuoden mittaiseksi tuomioksi, jonka aikana koulun valtasuhteissa ehtii tapahtua kaikenlaista. Ruoka saattaa parantua aavistuksen alkuaikojen nälkään näännytyksestä, mutta koulun uusi rehtori on epäpätevä johtaja, eikä saa rekrytoitua kuin opettajista heikompia. Ylipäänsä opettajien asenne oppilaisiin on ylimielisen alentuva: Nunnalan tyttöjä pidetään sopeutumattomana pudokkimateriaalina, jonka opetukseen ei kannata täysillä panostaa.

Odotin kirjalta rankempiakin käänteitä, mutta tässä kerrotaan enemmän rakenteellisesta väkivallasta kuin yksittäisiin oppilaisiin kohdistuvasta. Ehkä olennaisena erona Pepi-kertojan ja joidenkin muiden ikätovereiden välillä oli se, että osa tytöistä (varsinkin vanhemmista naisopistolaisista) oli valinnut koulun vapaasta tahdosta, ja Pepi oli opinahjoon lähes pakotettu. Hänellä oli kyläpaikka äidin luona Pohjois-Karjalassa, mutta ei varsinaista kotia, johon palata.

Onneksi kirjassa kuvataan myös Pepin loma-aikoja Pohjois-Karjalassa, ja varsin railakkaita tanssi- ja ryyppyreissuja. Varsinkin junamatkojen kuvaukset naurattivat, sillä 60-luvun pitkänmatkan junissa oli mahdollista todistaa lukuisia junaromansseja, jotka usein kuitenkin hiipuivat pääteasemalle päästessä. Side kotipaikkakunnalle Valtimolle jatkui vielä senkin jälkeen, kun ystävät sieltä valuivat Helsinkiin opiskelemaan. Reinikainen kirjoittaa pikkuriikkistä Valtimoa komeasti maailmankartalle, vaikka teoksen keskiössä on porvarillinen Porvoo.

Olen Suomessa asuessani tuntenut vain harvoja, jotka ovat opiskelleet sisäoppilaitoksessa. Ulkomailla enemmänkin, ja varsinkin aasialaiset ja afrikkalaiset ystäväni ovat kertoneet brittityylisistä opinahjoista, jonne lapsi saatettiin unohtaa pidemmäksikin aikaa kuin neljäksi vuodeksi. Traumoja internaateista on varmasti monilla, ja kokemus on saattanut vaikuttaa pitkään elämän valintoihin. Minua kiinnostaisi kuulla vertailevia mietteitä tästä teoksesta varsinkin niiltä, jotka ovat olleet tuohon aikaan muussa sisäoppilaitoksessa tai koulukodissa.

Niin. En ole lukenut ainuttakaan kaunokirjallista teosta henkilöltä, joka on entinen koulukotinuori.  Voiko koulukodista valmistua ja päätyä tekemään sen jälkeen menestyksekästä uraa taiteilijana tai kirjailijana?

Tämä teos oli runsaudessaan uuvuttava, mutta toisaalta siitä on moneksi. Nimestä huolimatta se ei pelkästään kerro tytöistä sisäoppilaitoksessa, mutta myös Reinikaisen omasta, erikoisesta perheestä, josta olisin mielelläni lukenut erillisen teoksen.  Pepin ja kahdeksankymppisen isän haparoivasta kirjeenvaihdosta olin jo aidosti innoissani. Myös perheen uskonnollisuuden kuvaus, ja sen vaikutukset kasvavan nuoren valintoihin, olivat ansiokkaita.

Mainokset

Plokki B:n sopeutumattomat

tyttö ilman ihoaTeos: Mads Peder Nordbo: Tyttö ilman ihoa (LIKE, 2018)

Käännös: Tiina Sjelvgren

Ensimmäinen teos, joka sai minut haaveilemaan Grönlannista, ol. Peter Hoegin Miss Smilla’s Feeling for Snow. Nyt luin ensimmäisen dekkarini, joka sijoittuu Grönlantiin.  Grönlantilaisia kirjailijoita en tunne,  ja lähes kaikki Grönlannista lukemani tekstit ovat olleet tanskalaisten kirjoittamia.

Tanskalainen Mads Peder Nordbo aloittaa dekkarisarjan teoksellaan Tyttö ilman ihoa. Siinä Tanskassa asuva toimittaja Matt lähtee Grönlantiin pidemmälle työkeikalle unohtaakseen perheensä kuoleman ja päästäkseen lähemmäksi oman maailmaan tulemisensa mysteeriota. Matt ei ole inuiitti, mutta on syntynyt Thulessa. Hänen isänsä, entinen amerikkalainen sotilas, on kadonnut ja Matt uskottelee hänen piileskelevän jossain Grönlannissa.

Grönlanti ei kuitenkaan ole helppo maa maastoutua, ja yleensä sinne kadonneet löydetään kuolleina. Matt löytää isän myöhemmän naisystävän, ja sisarpuolen,  joka on lähetetty lukioon Tanskaan. Isän etsiminen jää kuitenkin sivujuoneksi,  koska Nuukista alkaa löytyä nyljettyjä miehiä.

Kirjan pääteema on lasten seksuaalinen hyväksikäyttö,  ja siinä on kaksi aikatasoa, nykyisyys ja 1970-luvun alku.  Tuolloin saarella jylläsi rankka assimilaatiopolitiikka,  ja Nuukin kaupunkiin roudattiin kalastajakylistä väkeä asumaan uusissa kerrostaloissa, joihin harva sopeutui. Plokki B oli surullisenkuuluisa sosiaalinen kokeilu: 320 inuiittiperhettä tungettiin asumaan samaan betonikompleksiin, ja monilla oli hoitamattomia sairauksia, kuten tuberkuloosia. Perheiden lapsia vietiin laitoksiin parannettaviksi, eikä Tanskan valtiota pahemmin kiinnostanut valvoa niiden työntekijöiden moraalia. Toki tässä kuvataan myös perheiden sisäistä insestiä, ja naisten vaikeaa asemaa väkivaltaisen patriarkaalisessa yhteisössä.

Väkivalta kirjassa on poikkeuksellisen raakaa, murhat hirvittäviä, ja myös yhteiskunnallinen konteksti järeä. Olen viime aikoina tottunut lukemaan dekkareita, joissa on enemmän ihmissuhdesotkuja, arkea ja jopa kotoilua, mutta tässä ei ollut kuin pelkkää poikkeustilaa ja poliisikeskeistä actionia. Nordbo on hyvin perehtynyt Grönlannin historiaan, ja johdattaa lukijoitaan pohtimaan myös viikinkiaikojen mysteerioita. Erään teorian mukaan inuiitit olisivat saarella uudempia tulokkaita kuin viikingit, ja tämä sekoittaa käsitystä alkuperäiskansoista.

Tupaarnaq-niminen naishahmo nousee teoksessa Mattin altavastaajaksi, ja on hurjuudessaan jopa liian karikatyyrinomainen. Hän on 27-vuotias vankilasta vapautunut oikeustieteen maisteri, joka vangittiin 13-vuotiaana perhemurhasta. Tutkinnon hän on suorittanut vankilan seinien sisällä, mutta ei tule pääsemään koskaan asianajajaksi rikostaustastaan johtuen. Uskon hänen jatkavan seikkailujaan tulevissakin romaaneissa, lain ja laittomuuden rajamailla.

Luin tämän teoksen pelkästään Grönlannin takia, ja pääsin komeasti perille saakka, mutta kirjan tarjoama jännitys oli jopa liian ahdistavaa. Nordbo on osaava yhteiskunnan ja historian kuvaaja, mutta tylsähkö kielenkäyttäjä. Toisaalta inuiittikieltä käytetään teoksessa runsaasti, ja lukija saa siitä oivan esimaun. Neutraali, toimintakeskeinen kuvaus tosin estää grönlantilaisen kulttuurin eksotisoinnin, eli tässä elettiin enemmän yhteiskunnallista kuin myyttistä, kansatieteellistä todellisuutta.

En usko, että teos jättää ketään kylmäksi, vaikka kylmissä lämpötiloissa tässä värjötellään. Luultavasti se ilahduttaa enemmän dekkarien suurkuluttajia kuin rikosten maailmojen satunnaisia turisteja. Itse luin kirjan vain kerätäkseni partiopisteitä arktisten alueiden kyökkiasiantuntijana. Opin paljon uutta, ja siksi lukukokemus jäi plussan puolelle.

Tadzikistanista Rosson raastepöytään

PulkkinenTeos: Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta (Otava, 2018)

”Tämä on kuin jossain vitun Tadzikistanissa neuvostovallankumouksen jälkeen.” Näin Riikka Pulkkinen kuvaa siistiä ja sivistynyttä helsinkiläiseroa teoksessaan Lasten planeetta. Frederika ja Henrik ovat päättäneet rakentaa tyttärelleen turvallisen kahden kodin elinpiirin, koska eivät tila-aika-akselilla mahdu enää samaan kämppään. Ero on katkeransuloinen, sillä he edelleen jakavat yhteiset ystävät, vappujuhlat ja kulttuurimaun. Kahden luovan alan menestyjän erossa asuminen ei ainakaan ole ongelma, vaan heillä on jopa varaa pitää vanhaa kotiaan tyhjillään kuukausitolkulla.  Laskut maksetaan, biojätteet muistetaan eritellä, ja lapsen synttäreille on varaa kutsua 50 vierasta.

Yltäkylläisyyden keskeltä löytyy myös syviä filosofisia pohdintoja ja hulvatonta huumoria.  Nauroin varsinkin Ympyrätalon Rossoon sijoittuvalle kohtaukselle. Frederika on viettänyt tuolla joskus entisessä elämässään ironisia synttäreitä. Varsinkin tarjoilijan automaattikommentti raastepöydästä nauratti seuruetta.  Kun hän sitten rantautuu samaan mestaan kiukuttelevan kolmivuotiaan kanssa, raastepöytä on mystisesti kadonnut. Retki enää ole ironinen, vaan Rosso on turvapaikka, ja myös oivallinen paikka vaihtaa lapsenhoitovuoroa.

Tadzikistanin ja Rosson kautta romaanin polku päätyy Auroran sairaalan suljetulle osastolle takauman kautta. Frederikan yksi suurimpia pelkoja on hulluksi tuleminen, vaikka nuorena hän saattoi jopa toivoa sitä. Uudessa tilanteessaan hän on herkempi aistimaan oman mielensä horjahduksia, ja palaa muistoissaan aikaan, jolloin hänen siskonsa Julia sairastui psykoosiin. Tarina sisarusten tuesta oli teoksen vahvin ja kiinnostavin juonne, ja luin sitä sydän pamppaillen. Toki psykoosin kuvaus on kirjassa miltei koulukirjamainen, mutta silti kauttaaltaan uskottava, ahdistava ja keskustelua herättävä.

Kirjassa vietetään aikaa Helsingin sosiaaliviraston käytävillä ja Piritorin kulmilla muunlaisissa piireissä, mihin Frederika on arjessaan tottunut. Äidin ja tyttären kolmas koti sijaitsee jossain Sörnäisissä, ja teoksessa pohditaan lasten kasvatusta myös erilaisuuteen siedättämisen näkökulmasta. Juopot ja narkkarit eivät tässä ainakaan ole pelottavia hahmoja, vaan ihmisiä, jotka kykenevät huomioimaan toiset ehkä paremmin kuin keskustan urakiipijät. Kirjan ehdottomia vahvuuksia on sen suuri sydän: vaikka tässä paikoitellen eletään itsekeskeistä ”high lifea”, romaanin henkilöiden maailma ei ole sulkeutunut omaan pikku piiriin.

En ole lukenut Pulkkisen koko tuotantoa, vaan joku teos on jäänyt välistä ja yksi myös kesken. Hurmaannun hänen kielenkäytöstään, mutta hänen henkilöhahmojensa porvarillisuus on aina rasittanut. Eikä tässäkään porvarillisuudesta irti päästä, mutta teoksen ilmapiiri oli silti asteen rennompi ja mukaanottavampi kuin aiemmissa teoksissa. Toki leimallista hänen teoksilleen on, että päähenkilö on aina tavalla tai toisella menestyvä, neuroottinen ja urbaani korkeakoulutettu (tai opiskeleva) nainen.

Teoksen ponisatu ei inspiroinut minua lainkaan, vaan luin sen vain kursorisesti. Aivan heti en menisi suosittelemaan Pulkkiselle uraa lastenkirjailijana, mutta epäilen, että hänellä saattaa olla sellainenkin hanke takataskussaan. Ponisadun skippaaminen ei muuta lukukokemusta merkittävästi, joten se tuntui melkein turhalta.

Lasten planeetassa on varmasti autofiktiivinen taso, mutta se tuntui enemmän romaanilta kuin esimerkiksi Juha Itkosen tuore Ihmettä kaikki, jossa myös kerrotaan kirjailijaperheen suuresta elämänmuutoksesta. Henrik haukkuu Frederikaa ”sepittelijäksi”, mutta sepittely on Frederikan ja myös Pulkkisen suurin vahvuus. Tässä löydetään suuria onnen hetkiä hyvin banaalien arkisten asioiden keskellä. Hulluuden, luovuuden, euforian ja masennuksen välillä on aina yhtymäkohtia, enkä usko, että kukaan kirjoittava ihminen olisi selvinnyt elämästään ilman epäilystä omasta mielenterveytensä tilasta.

Uskoisin, että Lasten planeetta ilahduttaa monenlaisia lukijoita, ei pelkästään vasta eronneita tai alle kouluikäisten vanhempia. Itse muun muassa sain kirjasta inspistä siivoamiseen, koska teoksen muuttosiivouksen kuvaus oli niin elävää. Varsinkin vaikutuksen teki se, että kahdesta järeästä teemasta syntyi näin elämäniloinen ja toivoa antava lopputulos.

 

 

Pala Walesia Tuomiokirkonkadulla

LlewellynTeos: Carola Sandbacka: Ellen Llewellyn (Kirjapaja, 1996)

Käännös: Kaarina Ripatti

Mistä sain: Kierrätyshyllystä

Viime viikolla olin lähdössä suomenruotsalaisille diakoniapäiville, ja siihen hässäkkään löytyi jo jonkun aikaa metsästämäni antikvariaattien aarre, Carola Sandbackan Ellen Llewellyn, joka jokseenkin täydellisesti soveltui tunnelmiin. Tämä teos oli Finlandia-ehdokkaana vuonna 1996, ja minulla on mielikuva asiasta, koska pidin tuolloin kirjan nimeä erityisen houkuttavana.

Ellen Llewellyn on upea teos Tampereen historiasta, toki suomenruotsalaisesta näkökulmasta, mutta tarinaan mahtuu myös suomenkielisiä hahmoja (tietysti palveluskuntaa). Sen päähenkilö on walesilaista sukua oleva pikkutyttö, joka lähetetään 1800-luvun lopussa Tukholmasta Tampereelle asumaan siellä hyvissä naimisissa olevan isosiskonsa luo. Llewellynit ovat kuparitukkaisia kelttiläisiä käsityöläisiä, ja Ellenin äiti on Tukholmassa mainetta luonut ompelijatar, mutta uskoo tyttärensä menestyvän paremmin naapurimaan pikkukaupungissa. Suku ei enää puhu englantia eikä kymriä, mutta joillekin lapsista annetaan walesilaisia nimiä, kuten Dafydd.

Ainoa asia, jonka tiedän Sandbackasta, on että hän asui jo kirjaa kirjoittaessaan Walesissa. Teos on todella paljon kiinnostavampi, kun suomenruotsalaiseen soppaan sekoitetaan ripaus kelttiläistä eksotiikkaa. ”Llewellyniläisyyteen” liitetään suvun suullisessa perimässä toki suureleisyyttä, ehkä myös huikentelevaisuutta, mutta he ovat myös taipuvaisia masentuneisuuteen ja synkkämielisyyteen.

Ellenin lisäksi toinen romaanin keskeinen hahmo on hänen serkkunsa Elvira, jonka kanssa hän kasvaa sisarussuhteessa. Elvirasta tulee kuuluisa laulajatar, joka kiertää Eurooppaa ja oppii suuren maailman tapoja. Hän uhraa sovinnaiset perhehaaveet taiteelleen, kun taas Ellen pokaa Elviralle ajatellun liikemiessulhasen Leopold Cohnbergin ja saa viisi lasta. Leopold ei kuitenkaan menesty odotetusti, vaan perheen rahahuolet tulevat koko suvun yhteisiksi huoliksi, ja perheen kotia Tuomiokirkonkadulla joudutaan pelastamaan konkurssilta useaan otteeseen. Heillä on myös hulppea huvila Pyhäjärvellä ja meijeri Ruovedellä, jonne Ellen leskeksi jäätyään joutuu siirtymään pysyvästi.

Historiallisena romaanina Ellen Llewellyn on loistelias: se kartoittaa Tampereen historiaa aina 1800-luvun lopusta jonnekin 1960-luvun alkuun, jolloin on jo tavallista, että ruotsinkielisen porvarisperheen tyttö saattaa käydä treffeillä Ilveksessä jääkiekkoa pelaavan tuiki tavallisen Markon kanssa. Kieli- ja säätyerojen murtuminen kestää kuitenkin pitkään, ja tässä pienessä yhteisössä niistä pidetään kynsin hampain kiinni. Vanha kirkko ja seurakunta ovat merkittäviä yhteisön pilareita, ja naimakauppoja usein puuhaillaan niinkin jännittävissä tilaisuuksissa kuin seurakunnan syysmyyjäisissä. Kirkkoherrojen vaihdokset aiheuttavat myrskyjä vesilasissa, mutta vielä enemmän kohinaa syntyy rouvien pukeutumistyyleistä.

Pidin tästä kirjasta paljon, vaikka juonellisesti kirja on aika ennalta-arvattava ja kesy. Kirjassa mennään naimisiin, tehdään lapsia ja kuollaan useita kertoja. Hahmoissa voisi olla enemmän psykologista syvyyttä, mutta miljöön kuvaus paikkaa tätä ohuutta. Tampereen kadut, sukujen omistamat putiikit, kauppahalli ja Kalevankankaan hautausmaa todella heräävät eloon teoksen sivuilla, ja varsinkin muodin näkökulmasta teos on runsas aarreaitta. Kun Elvira palaa Wienistä potemaan särkynyttä sydäntään Tampereelle, hänen kanariankeltaiset pukunsa talvisaikaan todella kohauttavat Hämeenkadulla.

Sandbacka aloittaa jokaisen kappaleensa sitaatilla, joista osa on tarkoituksella anakronistisia. Sitaattien kokoelma on riemunkirjava kooste ohjeita naisten niksikirjoista, englantilaisen kirjallisuuden klassikoista, suomenruotsalaisesta runoudesta ja mahtuu mukaan myös Hectorin laululyriikkaa täysin hassussa kontekstissa. Minulla oli sitaatteja lukiessa omaa kivaa, ja huomasin kyllä kirjailijan halun kansainvälistää luomaansa maakunnallista, paikoitellen jopa tunkkaista, porvarisdraamaa. Teos ei ehkä ole saanut sille kuuluvaa mainetta ja kunniaa siksi, että se sijoittuu Tampereelle. Menestyneissä Tampere-romaaneissa on yleensä enemmän työväenluokkaisuutta, ja voi olla, että joidenkin lukijoiden on vaikea samastua näihin suomenruotsalaisiin hahmoihin. Epäilen, että jos teos olisi sijoittunut Turkuun tai Helsinkiin, vastaavaa historiallista hämmennystä ei ehkä olisi syntynyt.

Romaanissa eletään sekä kansalaissodan että toisen maailmansodan aikaa. Kansalaissota kääntyy suomenruotsalaisten suussa koodinimeksi ”Tampereen tapahtumat”, eikä heillä ole suurta roolia sodassa, vaikka heidät automaattisesti valkoisiksi niputetaan. Perheissä ei haluta ottaa vahvaa kantaa, mutta surraan sitä tapaa, jolla sodan voittaneet hoitavat jälkipyykin. Suomenruotsalaisten aiemmissa kauppasuhteissa side Venäjään oli vahva, ja perheillä oli venäjänkielisiä kontakteja ja myös ystäviä. He ovat sotaa edeltävinä aikoina eniten huolissaan venäläisten asiakkaiden menetyksestä, eivätkä varsinkaan halua itärajaa kiinni. Perheen venäläinen pianonsoiton opettaja herra Nikolajeff on kuitenkin sen verran komea ja puoleensavetävä, että Frida-rouva katsoo parhaaksi lähteä esiliinaksi tyttärensä soittotunneille. Perheeseen ei ehkä haluta venäläistä vävyä, tai äiti on muuten vaan huolissaan tyttärensä maineesta.

On varmasti hyvä valinta, ettei Sandbacka rakentanut sukuromaanistaan suurta sotaromaania. Tämä on vahvasti naisvetoinen teos, jossa kirkkoherrojen vaihdokset saattavat olla suurempia kiinnostuksen kohteita kuin presidentinvaalit. Muodin, liike-elämän, seurakuntaelämän ja musiikin lisäksi huomioni kiinnittyi puutarhanhoitoon ja säilömiseen, joissa Ellen Llewellyn on suvun esikuva ja mestari. Ruovedellä kasvatetaan erikoisia yrttejä, lääkitään vaivoja monimutkaisilla rohdoksilla ja pidetään huolta, että mehupullojen etiketit ovat suorassa.

Kirjassa kuvataan Tampereen porvarillista kaupunkielämää niin tarkasti, että sen perusteella voisi luoda ”Ellen Llewellyn”-kaupunkikävelyn. Ymmärtääkseni tämä mystinen kelttiläinen hahmo on puhtaasti fiktiivinen, mutta romaanin kannessa on silti aito sukuvalokuva. Anders Carpelanin luoma kansikuva on myös kutsuva, ja houkuttelee lukijoita edelleen yli 20 vuoden hiljaisuuden jälkeen. En olisi ehkä lukenut teosta sen julkaisuvuonna, vaan se saapui elämääni juuri nyt sopivaan aikaan.

Toivoisin tästä kirjasta uutta painosta, ja uskoisin sille löytyvän uusia lukijoita tänään, kun Tamperekin on parinkymmenen vuoden aikana muuttunut ja moniarvoistunut. Monokulttuurinen se ei ollut sata vuotta sitten, eikä se ole sitä taaskaan. Kaupunkikuvauksena teos on yksi parhaita lukemiani, ja innosti minua todella katsomaan kotikaupunkini nurkkia uusin silmin.

Vaikean anopin oppivuodet

20180923_110818Teos: Elizabeth Strout: Olive Kitteridge (Random House, 2008), 270s.

Mistä sain: Kirpputorilta

Mökkipaikkakuntamme Kangasniemi yllättää: sieltä saa jopa työttömien kirpparilta loistavaa englanninkielistä kirjallisuutta. Onkohan akateeminen työttömyys ilmiö sielläkin, vai kierrättävätkö mökkiläiset kirjojaan ahkerasti kirpparin kautta? En tällä kertaa jaksanut kantaa sieltä vinoa pinoa, mutta kirppari on nyt korvamerkitty loistavien löytöjen tekopaikaksi. Kirjakauppa paikkakunnalta suljettiin jo 20 vuotta sitten, ja paikallisesta S-marketista saa lähinnä Hotakaista ja Kyröä.

Olen lukenut Olive Kitteridgeä kaiken muun kirjallisuuden keskellä yli kolme viikkoa. Kieltämättä kirja on jäänyt paitsioon, koska se oli suht ”hidasta” tekstiä ja vaati keskittymistä sivuhenkilöiden runsauden vuoksi enemmän kuin keskiverto romaani. Kyseessä on siis jo miltei klassikon asemaan noussut Pulitzer-palkittu teos, josta on myös tehty HBO-minisarja.

Teos ei ole perinteinen romaani, vaan koostuu pienen mainelaisen paikkakunnan tarinoista, jotka tavalla tai toisella liittyvät eläkkeellä olevaan matematiikan opettajaan Oliveen. Olive on paikkakuntansa yksi kivijalka, hahmo, jota monet pelkäävät, mutta myös kunnioittavat. Hänet tunnetaan siitä, että hän työurallaan mielellään auttoi pulaan joutuneita tyttöoppilaitaan, mutta hän on myös suorapuheinen vastarannan kiiski. Hänen maineensa on sekava, häntä joko vihataan tai kunnioitetaan, mutta hän ei jätä ketään kylmäksi.

Teoksessa seurataan Oliven elämää muutaman vuoden ajan. Olive elää tavallista eläkeläisen elämää aviomiehensä Henryn kanssa, kunnes Henry saa aivoinfarktin ja joutuu asumaan palvelukotiin. Ennen tätä heidän ainoa poikansa Christopher on mennyt väärän naisen kanssa naimisiin, joutunut tossun alle ja muuttanut Kaliforniaan ilman vanhempiensa suostumusta. Chris myy vanhempiensa hänelle hankkimansa talon ja alkaa joka suhteessa kiittämättömäksi ja hankalaksi perilliseksi. Ensimmäinen avioliitto kariutuu pian, ja Chris löytää perään uuden naisen, jolla on jo lapsia kahdelle eri miehelle. Olive yrittää olla pitkämielinen poikansa suhteen, mutta suhde ajautuu kriisiin viimeistään Henryn kuoleman jälkeen.

Elizabeth Strout onnistuu taikomaan hämmentävän kiehtovaa proosaa naisesta, joka käy joka päivä Dunkin’ Donutsista ja paikkakunnasta, jossa yhteisöllisyyden viitan takaa löytyy ilkeitä ja pisteliäitä hahmoja. Suurempi osa paikkakuntalaisista käy jossain kirkossa sunnuntaisin, mutta ateismiin kallellaan oleva Olive ei suostu lähtemään miehensä mukaan vain esittääkseen eheää perhettä. Mutta vaikka Olive ei käy kirkossa, hän tietää entisten oppilaidensa vaiheista aivan liikaa, ja sattuu aina paikalle sopivaan aikaan, kun jollain on menossa vakavampi kriisi.

Lempitarinani teoksessa oli ”Security”, jossa Olive matkustaa ensi kertaa New Yorkiin ollakseen avuksi Christopherin uusperheelle. Avunpyyntö tulee puskasta, koska Christopher ei ennen tätä ole edes muistanut kertoa äidilleen, että on mennyt uudelleen naimisiin. Christopher ja hänen uusi vaimonsa Ann ovat muuttaneet New Yorkiin seuratakseen yhteistä terapeuttiaan, jota ilman he eivät tule toimeen. Terapian kautta Christopher on oppinut olemaan hankala äidilleen ja analysoimaan kuormittunutta äiti-poikasuhdetta. Ann taas haluaisi kutsua uutta anoppiaan ”momiksi”, mutta Olive pitää Annia liian yksinkertaisena tai kajahtaneena. Ensimmäisen biologisen lapsenlapsen odotuskaan ei vakuuta Olivea tulevan perheonnen auvosta. Onko hänellä jäljellä enää mitään muuta, minkä pohjalle rakentaa lesken elämänsä?

Olive Kitteridge ei taida olla unelmien anoppi, mutta ei hänelle siunaannu kovin kummoisia miniöitäkään. Hän on herkullisen monisyinen hahmo, joka omalla tavallaan edustaa perinteisiä perhearvoja ja elämää, jossa asiat tehdään harkinnalla ja oikeassa järjestyksessä, mutta on samalla myös kykenevä kritiikkiin ja kapinaan. Ristiinvalottamalla eri ihmisten, läheisten ja kaukaisempien tuttavuuksien näkemyksiä Olivesta Strout rakentaa kuvan naisesta, joka pyrkii hyvään, mutta ei kuitenkaan ole aina oikeassa. Olive on ollut reilumpi opettaja kuin äiti tai vaimo, hänen julkinen maineensa on parempi kuin maine lähipiirissä. Varsinkin passiivis-aggressiivinen tunteiden osoittaminen on hänen spesialiteettinsa, ja hänen tunne-elämänsä vuoristorata on liikaa monille sietää. Mitä hänessä tapahtuu 74-vuotiaana, ja onko vielä siinäkin iässä mahdollista oppia vanhoista virheistään?

Romaani on kiinnostava siksikin, että sitä voi lukea monesta eri perspektiivistä, tarinan kerrallaan tai suurempana kokonaisuutena. Itse päädyin lukemaan sitä pienissä erissä, enemmän novellikokoelmana kuin romaanina. Eniten minua kuumotti tuo äiti-poikasuhde, vaikka teos kertoo myös omaishoitajuudesta, leskeydestä, uuden rakkauden mahdollisuudesta vanhassa iässä, mielenterveyden haasteista, amerikkalaisesta uskonelämästä ja amerikkalaisen kansan poliittisen kahtiajaon syvenemisestä. Yhteiskunnallisuutta ja poliittisuutta teoksessa on rivien välissä paljonkin. Olive Kitteridge on kuivahko, rationaalinen demokraatti, joka kärsii cowboy-hattuisten, kirjoja lukemattomien presidenttien aikakausina. Teoksessa siis eletään vielä George W. Bushin aikakautta. Näinä aikoina, jolloin George W. Bush vaikuttaa jopa älyköltä, tämän tyyppistä kantaaottavaa kirjallisuutta kaivataan entistä enemmän.

Strout lähtee ehdottomasti jatkoon lukulistallani, mutta voisin ennen uusien teosten hankintaa myös katsoa Olive Kitteridgen ruudultani.

 

 

 

Spåran veljesten jäljillä

Sandström Äiti marraskuuTeos: Peter Sandström: Äiti marraskuu (S&S, 2018)
Käännös: Outi Menna
Mistä sain: E-kirjastosta

Turusta Uuteenkaarlepyyhyn kestää kuusi tuntia autolla, ja julkisilla kulkuvälineillä pienen ikuisuuden. Uusikaarlepyyssä syntynyt, Turusssa vaikuttava Peter Sandström kirjoittaa tästä henkisestä välimatkasta teoksessaan Äiti marraskuu, joka ehkä enemmän identifioituu autofiktioksi kuin romaaniksi. Olen myös lukenut miehen aiemman romaanin , mutta en saanut siitä aikaan blogitekstiä.

Äiti marraskuussa on kahdeksan pohdintaa tai tutkielmaa kertojan elämän avainhenkilöistä. Pohdintoja on enemmän naisista kuin miehistä, mutta miehistä mukaan pääsevät hänen isänsä, poikansa ja kotikylän legendaarinen bassonsoittaja Markku Spåra. Spåran Markku on henkilö, joka kutsuu kirjailijan puhumaan sotaveteraanien juhlaan, vaikka ei ole itse elänyt sodan aikaan. Hän on ikääntynyt playboy, joka viihtyy enemmän tanssiyhtyeensä treenikämpällä kuin kotonaan, käyttää myskinhajuisia partavesiä ja kerää kirjahyllyynsä turistirihkamaa Espanjan lomakohteista.

Markku Spåra on ehkä sukua Mårten Spåralle, miehelle joka on ikuistettu Ernst V. Knapen talonpoikaistarinoissa. Talonpoikaisuuden jäljillä ollaan myös tässä teoksessa, jossa harvat enää viljelevät maata, mutta silti jatkavat maalaisia perinteitään. Kertojan isä käy Ruotsissa saakka opiskelemassa puutarhurin ammattiin, mutta on kunnon maalaismiehen lailla kiintynyt työkaluihinsa, eritoten kirveisiin. Isä ei viihdy kirkoissa, mutta rukoilee salaa liiterissä. Ainoan pojan lähdön hetket ovat aina levottomia ja vaikeita, ja kaupunkiin poika roudaa mitä kummempia esineitä, kuten silkkipaperiin käärityn kirveen.

Kertoja-Peter on viisikymppinen entinen tutkija, joka joutuu hyvästelemään työhuoneen, jossa on pitänyt majaa kaksikymmentäviisi vuotta. Hän on antabuskuurilla, ja viettää enemmän aikaa kotiseudullaan kuin ennen. Kotipuolessa asuvat edelleen hänen boheemi, kissoja keräilevä siskonsa ja äiti, joka ei myöskään ole tavallisin tallaaja. Äiti on muun muassa kerran pelastanut kiertävän sirkuksen kamelin tukehtumasta pesäpalloon – tarina, joka oli tässä erikoisessa, lyyrisessä kudelmassa ehdoton suosikkini. Vastaavasti äiti roudaa Turun reissulle oman keittolevyn, ja kokkailee pojalleen perinneherkkujaan hotellihuoneessa.

Alkuperäisteos on ilmeisesti kirjoitettu osin murteella, ja näin myös sen suomennoksessa puhutaan vahvaa Keski-Pohjanmaan murretta. Outi Mennan käännöstä oli ilo lukea myös tästä näkökulmasta. Olen itse tänä vuonna saanut tutustua Pohjanmaan rannikon ruotsin variantteihin, jotka eivät ole helpoimmasta päästä ymmärtää. Siksi olen iloinen, että sain kirjan käsiini suomeksi enkä ruotsiksi.

Teoksessa on löydetty hyvä balanssi melankolian ja huumorin välillä. Kiinnostavin rakkaudenosoitus, jonka olen lukenut pitkään aikaan, löytyi kappaleesta ”Kello”, jossa kuvataan kertojan ja Blomgrenin pitkää parisuhdetta. Etäännyttäminen ja outouttaminen sujuvat Sandströmiltä esimerkillisesti, sillä minun kesti kauan tajuta, että tekstissä todella kuvataan parisuhdetta. Siinä hän muistelee nuoruuden kesää, jolloin hän vetäytyi tulevan vaimonsa kanssa suvun mökille ja elätti itseään paikallislehden toimittajana. Hän saa pakkomielteen hankkia vaimolleen lahjaksi uuden kellon, koska tämä kadotti edellisen, isältään saaman rippilahjan tuona rakkauden kesänä ja melkein hautautui metsään sitä etsiessään.

Esinellä on suuri merkitys tässä teoksilla, varsinkin pikku lahjoilla, joita sukulaiset hankkivat toisilleen rakkauden osoituksina. Puhumattomuus on myös tavallista rantaruotsalaisissa piireissä, eikä näissä maalaisissa ja työväenluokkaisissa piireissä arki ole iloluontoista Sjung och le-meininkiä, eikä ikuisia rapujuhlia. Hautajaiskuvat ovat synkkiä, ja kertojan äidin umpimielisyyttä selittää myös se, että hän on menettänyt kaksosveljensä nuorena kulkutaudille. Äiti tuntuu puhuvan sujuvammin pihapiirin variksille kuin lapsilleen, ja matkoille lähtö on vaikeaa, koska silloin varikset jäävät päiväkausiksi ilman perunankuoriaan.

Keski-ikään liittyvät pohdinnat eivät minua tässä teoksessa suuresti valaisseet, mutta pidin paljon sen lempeistä tunnelmista, sukututkimuksellisista juonista ja tunneilmaisusta. Maaseudun ja kaupungin vuoropuhelu oli osuvaa, ja myös Turun pornokaupoilla ja bussiaseman pelikoneilla on suuri rooli kerronnassa. Sandström on vahvasti bussiasemalla notkuvien elämäntapaintiaanien puolella, tietoisena siitä, että häntä itseäänkin välillä luullaan kodittomaksi pummiksi. Hänellä on koti Port Arthurin puutaloalueella, mutta välillä hän tutkii maailmaa kodin lämmöstä osattomaksi jääneen kulkurin silmin.

Tämä teos tuntui olevan vahvasti pienten ihmisten, kouluja vähän käyneiden, työläisten, kadunmiesten, notkujien ja hengaajien puolella, ja rivien välistä loistaa kiireettömyys. Ajallisesti siinä matkataan jopa kansalaissodan aikoihin ja 1920-luvulle, jolloin Sandströmin vanhemmat syntyivät. Kertojan isän vanhat kirjakokoelmat olivat loisteliaita, ja niiden kautta pystyi sukeltamaan toista maailmansotaa edeltävien maalaisten itseoppineiden älykköjen maailmoihin. Uskon, että kirja lämmittää varsinkin folkloren, antikvariaattien ja perinteisten huoltoasemien ystäviä.

Anteron lempeässä lepotuolissa

leimikotTeos: Hannu Väisänen: Leimikot (Otava, 2018)

Mistä sain: E-kirjastosta

Hannu Väisänen on kirjailija, jonka tuotantoon olen lämminnyt hitaasti. Muistan hänen teoksiaan olleen edesmenneen äitini hyllyssä, ja sieltä olen ainakin napannut Vanikan palat (2004). Taivaanvartijat-teoksesta (2013) olen myös blogannut, ja nyt tuli vuoroon lukea omaelämäkerrallisen sarjan kuudes osa, Leimikot.

Tuoreessa haastattelussa Väisänen sanoo palanneensa tässä kirjassa kirjoittamisensa alkujuurille, ja kokee tämän kuudennen osan olevan omalla tavallaan sarjan ensimmäinen. Ajatus kirjailijaksi ryhtymisestä kypsyi hänessä 1990-luvulla, kun hän tuli kutsutuksi moniin kirjanjulkaisutilaisuuksiin teosten kuvittajana. Koska Väisäsellä oli juhlissa usein enemmän kerrottavaa menneisyydestään kuin itse kirjailijoilla, kustannustoimittajat alkoivat penätä mieheltä romaania.

Leimikot iski teemansa vuoksi minuun voimallisemmin kuin lukemani sarjan aiemmat osat, jotka nekin olivat erinomaisia. Tässä teoksessa matkustetaan syvälle ja kauas – Pariisiin, Lounais-Ranskan Souillacin kylään, Beniniin ja muualle Länsi-Afrikkaan. Teoksen juoni keskittyy kahden dramaattisen pariisilaisen tapahtuman vuoropuheluun: vuoden 2015 terroristi-iskuihin Bataclanin teatterissa ja sen ympäristössä ja vuoteen 1996, jolloin Väisänen tuli ryöstetyksi omassa asunnossaan.  Kirja kertoo maailmankansalaisuudesta: taiteilijan suhteesta meihin ja muihin, ja globaalien elintasoerojen hyväksymisestä osana eurooppalaista arkea.

Väisäsen ryösti kaksi länsiafrikkalaista nuorta miestä, jotka todennäköisesti tulivat jostain maasta, jossa hän itse oli ennen sitä reissannut. Miesten touhut olivat hyvin epäammattimaisia, ja he pitivät Väisästä sidottuna lepotuoliin koko kansallispäivän yön. Koska ryöstö tapahtui juuri tuona iltana ja yönä, siihen liittyy erityinen kerronnallinen merkitys. Väisänen näki heissä klassiset oopperahahmot, Otellon ja Monostatosin, jotka asettuivat esittämään hänelle toisen luokan aarioita oman olohuoneen näyttämöllä.

Onnittelen Väisästä näkökulman valinnasta, joka tuntuu suorastaan nerokkaalta. On myös luontevaa, että hän kirjoittaa tapahtumista yli 20 vuoden viiveellä, sillä näin hän on pystynyt luomaan tarinalleen monisyisemmät kehykset. Otello ja Monostatos ovat esiintyjiä, mutta myös yleisö panttivankinsa nostalgisille tarinoille lumen ja leimikkojen maasta. Tässä epätasapainoisessa kohtaamisessa vaihdetaan kulttuurisia käsityksiä, tehdään kielitieteellisiä vertailuja ja podetaan myös postkoloniaalista syyllisyyttä.

Kirjassa on sopivalla tavalla tajunnanvirtaa, mutta aikatasojen vaihtelut eivät silti tunnu kaoottisilta. Isojen globaalien kriisien välillä on myös hyvä kuulla tarinointia lumijärveläisistä tansseista, jyväskyläläisestä putkayöstä, isän tavasta sitoa saunavihtoja ja kunniatohtorin promootiokulkueesta, jossa varsinkin koomiset elementit nostivat päätään ilkikurisesti. Voin hyvin kuvitella kirjan luomisprosessin ranskalaisen vanhan pappilan puulattioiden narinassa, paikassa, jonne todennäköisesti senegalilaiset koulupudokkaat eivät ensimmäisenä tietään löydä.

Kirjan Antero on omalla tavallaan alter ego, sillä vain Väisäsen isä käytti hänestä tätä nimeä. Tässä teoksessa kertoja myös tarkkailee Anteroa hieman etäältä, luoden kriittistä välimatkaa eri ajallisten kerrosten välille. Antero on henkilö, joka ei vielä tiennyt tulevansa taiteilijaksi ja kirjailijaksi, jolla oli myös epämääräisiä naissuhteita, ja joka kipuili militäärin kotikasvatuksensa kanssa. Myös suhde hänen elämänsä miehen Nicolasin kanssa on kuvattu mahtavalla tavalla, vaikka se jääkin ohueksi sivujuoneksi.

Narratiivi ryöstetyksi tulemisesta on tavallaan traumaattinen, mutta kirjassaan Väisänen myös paljastaa käyneensä psykologilla asiaa puimassa, eli traumaosaston hän on jo käsitellyt ennen kirjan kirjoittamista. Se lempeä huumori, jonka hän onnistuu kaivamaan tuosta kohtaamisesta, on jotain ainutlaatuista. Se ei ole setämäistä eikä poliittisesti korrektia, vaikka miesten välillä oli sukupolviero sekä mantereiden välinen kuilu, joka ainakin joissain konteksteissa on luettavissa ”rodulliseksi”. Yön aikana hän ehtii muistella myös Tiernapoikien murjaanien kuningasta, ja monia muita rodullistettuja pilkkanimiä oululaisesta lapsuudestaan ja nuoruudestaan.

Suosittelisin tätä kirjaa varsinkin kaikille niille, joilla on kokemuksia kulttuurisesti ”toisten” tekemistä tihutöistä ja joilla on tendenssinä yleistää rikollisuus tiettyjen etnisten ryhmien pinttyneeksi ominaispiirteeksi. En tiedä, kertooko tämä kirja (kristillisestä) anteeksiannosta, mutta ainakin siinä pohditaan niitä oloja, joista muiden kuluneita, liian pieniä duffelitakkeja amatöörimäisesti varastelevat tulevat. Afrikkalaisessa kyläyhteisössä Otello ja Monostatos eivät ole olleet lähtiessään kovin korkeassa kurssissa, eikä heidän statuksensa luultavasti nouse heidän sinne palatessaan.

Pidin tästä kirjasta taiteellisesta näkökulmasta, mutta vielä enemmän pidin siitä poliittisesti. Tätä voi lukea hyvinkin kantaaottavana teoksena, jos osaa monitehokakkulansa sille tarkkuudelle säätää. Väisäsen tapa kirjoittaa globaalista politiikasta ei kuitenkaan ole yksioikoista eikä sormella osoittavaa. Uskon, että tähän tarinaan voi samastua sellainenkin lukija, joka ei näe maailmaa ”kulttuurimarxistisen suvakkimädättäjän” lasein.

PS: Olen juuri itsekin kirjoittanut Tiernapojista Pariisin kansallispäivän yössä – aivan eri merkityksessä ja eri näkökulmasta. Samalta vuosikymmeneltä, kyllä. Jännää, kuinka tarinat limittyvät.