Savon aatelisten henkisestä perimästä

CollianderOlen pohtinut viime aikoina hengellisyyden asemaa kaunokirjallisuudessa, ja käytyäni läpi muistini lokeroita uskallan väittää, että ainoa proosakirjailija, jolta olen ammentanut jotain hengellisesti, on Tito Colliander (1904-1989). Colliander on kirjoittanut ortodoksisesta uskosta sekä romaaneissaan että esseekokoelmissaan, ja muistaakseni hienoin häneltä lukemani teos oli romaani Ristisaatto (1937). Läheskään kaikkia Collianderin teoksia ei ole suomennettu, mutta suururakan suomennoksissa on tehnyt 1960-80-luvuilla Kyllikki Härkäpää.

Romaani Heinäkuun viides päivä (WSOY, 1944, suom. Helka Varho) on harvoja Collianderin teoksia, jotka suomennettiin pian julkaisun jälkeen – ehkä siksi, että sille uskottiin löytyvän paljon suomenkielisiä lukijoita, sijoittuuhan se Savoon ja sivuaa myös tavallisen kansan historiallista muistia. Kirjan julkaisun kontekstikin on kiinnostava: sotaa käyvässä maassa kirjoitettiin romaaneja aiemmista sodista, joiden kautta ehkä toivottiin maanpuolustushengen vahvistuvan tai lukijoiden pystyvän etäännyttämään itsensä käynnissä olevan sodan kauhuista.

Teoksen päähenkilö on nuori kapteeni Joakim Zachris Duncker, joka päätyi 33-vuotiaana Savon prikaatin kapteeniksi sodassa venäläisiä vastaan v. 1808. Duncker kuului ruotsinkieliseen sotilassäätyyn, mutta oli vaatimattomista oloista verrattuna Savon kartanoiden prameaan elämään. Hän jäi nuorena vastuuseen äidistään ja sisaristaan, ja teos pohjautuu pitkälti hänen kirjeenvaihtoonsa eri sukulaisten kanssa.

Collianderilla itsellään on myös savolaiset aatelisjuuret, ja teos pursuaa nimiä, joiden kohtalot ovat enemmän tai vähemmän kietoutuneet toisiinsa (Tigerstedtit, Erhnroothit, Pistolekorsit etc.) . Siinä kartoitetaan pitkällisesti tapahtumia ennen v. 1808 sotaa ja maan siirtymistä Venäjän vallan alle. 1700-luvun savolaisen arjen kuvaus olikin mielestäni juurevampaa ja kiinnostavampaa kuin myöhempien sotatapahtumien kuvaus. Valistuksen ajan mentaliteetti tulee hyvin kuvatuksi, myös koulutuspoliittisesta näkökulmasta.

Täytyy myöntää, etten olisi jaksanut lukea tätä teosta, ellen olisi ennen tätä lukenut tietokirjallisuutta Savon kartanoista ja niiden kulttuurista. Tässä olisi ollut minulle muuten aivan liikaa vieraita nimiä ja sisäpiirin juoruilua. Tavallisen kansan arjen kuvaus on mehevää ja varmasti todenmukaista. Tässä kuvataan mm. Kangasniemen korpipitäjää, josta omat sukujuureni ovat osittain peräisin, harvinaisen takapajuisena ja laiskana paikkana, jossa köyhälistö ei paljon muuta tehnyt kuin poltti päreitä ja kekkuloi pihamailla alastomina. Mäntyharju taas oli poikkeuksellisen vastarintainen suomenuskossaan, ja kääntyi paikallista kirkkoherraa vastaan noituen tälle loppuelämän kestävän sielullisen masennustilan, koska tämä oli koskenut heidän pyhiin puihinsa. Savon prikaati, joka koostui n. 4000 miehestä, oli talonpoikaisarmeija, jossa palveli resuista, jurokasvoista, harmaahapsista ja kasvoiltaan savupirttien tummentamaa miehistöä.

Ei tässä ainakaan suurta sankarikulttia rakenneta Dunckerin hahmon ympärille, vaan hänen kohtalonsa on kai epätyypillisen tyypillinen. Sotakirjaksi tässä tosiaan keskitytään enemmän sosiaali- ja sukuhistoriaan, ja myös naisten asema huomioidaan, vaikka Colliander pahoitteleekin sitä, ettei kartanon armoistakaan ollut saatavilla muuta tietoa kuin lapsiluku ja synnyin- ja kuolinajat.

Kirja lähtee kierrätyskärrystä kotiini odottamaan sukututkimuksellisen kirjoittamiseni seuraavaa pyrähdystä; viimeisestä on nyt aikaa parisen vuotta. Siinä oli tiedollisesti paljonkin sellaista, mitä en ole internetin ja paikallishistoriikkien kätköistä löytänyt. Varsinkin yhden aiemmista kotikaupungeistani, Mikkelin, historiallisesta asemasta opin paljon uutta.

Mainokset

Miiran uudet kuulumiset

MiiraEija Hetekivi Olssonin toinen romaani Miira (S&S 2017, suom. Outi Menna) jatkaa esikoisromaanin Tämä ei ole lasten maa (2013) tarinaa, jossa tapaamme 16-vuotiaan göteborgilaisen teinininjamme matkalla kohti lukiota.

Teos kartoittaa Miiran vauhdikasta elämää 80-90-lukujen vaihteessa, jolloin luokkaerot ovat vahvasti polarisoitumassa Ruotsissa. Miiran haaveena on opiskella aivokirurgiksi, ja hakee sen vuoksi luonnontieteelliseen lukioon, mutta ei kestä sen snobimenoa paria viikkoa pidempään. Hän on opiskellut ulkoa neurologian oppikirjan, mutta tämä teos ei pitkään toimi pääsylippuna ulos lähiöstä. Alkaa sekalaisten hanttihommien kausi, jolloin Miira oppii kaiken juoppokämppien kuolinsiivouksista ja alemman luokan ravintoloiden kirjoittamattomista säännöistä.

Hetekivi Olsson pysyy uskollisena työväenluokkaisuuden ja maahanmuuttajaruotsin teemoille, ja kyseessä on kai kasvukertomus, mutta Miiran ”ninja-asenne” on periaatteessa sama kautta näiden kahden romaanin niin, ettei hän ole kovin valmis kohtaamaan muuta maailmaa kuin kaltaisiaan lähiöiden kovaonnisia sieluja. Sisimmissään hän on tiedonhaluinen nörtti, jolla mahdollisesti on itselläänkin neuroepätyypillisiä piirteitä. Miira ei puhu suomea eikä ruotsia vaan miiraa, ja hänen kielessään toistuvat itsekeksimät termit kuten sosiaalitapausmetsä. Hän on älykäs, herkkä kovis, jolla on tunne-elämän kehityksessä merkittäviä viiveitä, ja hän käyttäytyy vielä 16-17-vuotiaana paikoitellen kuin lapset.

Miira saattaa aueta raikkaampana niille, jotka eivät ole lukeneet esikoisromaania. Esimerkiksi Miiran vanhempien tila pysyy tässä aivan samana kuin ennen, eikä äidin siivous- ja käsityövimman analyysissa ole enää mitään uutta. Suomi on edelleen nolo menneisyyden maa, jossa kuunnellaan Viktor Ällö Klimenkoa ja luetaan Kalle Päätaloa, eivätkä vanhemmat pääse noista jäänteistä eroon ravistelemallakaan.

Miiran suhde 26-vuotiaan kuvismaikan Janin kanssa on tässä ehkä se ”koukku”, joka saattaa hätkähdyttää tämän päivän lastensuojelullisesta näkökulmasta: vaikka seksin suojaikä on tainnut Ruotsissakin olla 16, opettajan ja kohta entisen oppilaan seksisuhde ja yhteen muuttaminen olisi varmasti näinä päivinä vaikea paikka vanhemmille. Tässä taas työväenluokkaista lähiötyttöä pidetään jo 16-vuotiaana aikuisena naisena, jonka osana on jatkaa rappusiivoojan työtä ja lisääntyä varhain.

Kirjaa suosittelen kaikille 70-luvun alkupuolella syntyneille, monikulttuurisuuden tutkijoille ja erilaisten tyttökirjojen ystäville. Vetävän tyylinsä vuoksi teos voisi mennä nuortenkirjastakin, vaikka tässä kuvataan nykynuorten vanhempien kultaista aikaa. Teoksessa on varsinkin tuohon siivoojan ammattiin liittyviä kohtia, jotka eivät sovellu kaikista herkimmille. Ruumiin nesteistä, kaasuista ja muista eritteistä kerrotaan pidäkkeettömästi, ja seksuaalisuuden kuvaukset ovat räväköitä.

Tunnistan itseni tästä teoksesta täysin, sillä olin lukioikäisenä tanttakäsilaukkuja suosiva kahvittelija. Vaikka minulla ei ollut kuutta hevosta enkä tullut rikkaasta perheestä, tässä kuvattu porvarillinen nousukkuus kuului elämääni enkä ollut kykenevä suhtautumaan siihen itsekriittisesti. Ja varmasti myös omasta koulustani putosi monia Miiran kaltaisia nuoria naisia hanttihommiin – tosin Suomessa nuorille riitti tuolloin aivan oikeita töitä, ja moni Siwan kassalla rahaa tienannut saattoi vielä sen jälkeen päätyä aikuislukioon. Aikuislukio on tässäkin haaveena ja tavoitteena. Onneksi niitä edelleen on, ja onneksi elämme nyt yhteiskunnassa, jossa ehkä on hieman enemmän ymmärrystä nuorten polkujen eriaikaisuudelle.

Jos sarja jatkuu vielä kolmannella teoksella, silloin Hetekivi Olssonin kerronta alkaa mennä päätalomaisen arkirealismin puolelle. Ja vaikka pidän Miirasta henkilöhahmona kovasti, ehkä kirjailijan kehityksen kannalta olisi välillä hyvä kirjoittaa muustakin kuin omaa kokemusta ja identiteettiä lähellä olevasta tematiikasta.

HELMET-haaste 2017

 

  1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis: Helena Sinervo: Armonranta 
  2. Kirjablogissa kehuttu kirja: Elena Ferrante: Loistava ystäväni
  3. Suomalainen klassikkokirja: Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen
  4. Kirja lisää hyvinvointiasi: Anja Snellman: Antautuminen
  5. Kirjassa liikutaan luonnossa: Steinar Bragi: Sumu
  6. Kirjassa on monta kertojaa: Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä
  7. Salanimellä/taiteilijanimellä kirjoitettu kirja: Samuel Björk: Minä matkustan yksin
  8. Suomen historiasta kertova kirja: Tuula-Liina Varis: Huvila
  9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja: Eppu Nuotio ja Pirkko Soininen: Nainen parvekkeella
  10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis: Kati Tervo: Iltalaulu
  11. Jonkun muun alan ammattilaisen kirjoittama kirja: Anssi Kela: Kesä Kalevi Sorsan kanssa
  12. Politiikasta/poliitikosta kertova kirja: Pauliina Vanhatalo: Gallup
  13. Kirja ”kertoo sinusta”: Markku Rönkkö: Hajaannus
  14. Valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella: Pekka Hiltunen: Onni
  15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen: Mooses Mentula: Jääkausi
  16. Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja: Lauren Beukes: Zoo City
  17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista: Anja Snellman: Lähestyminen
  18. Kirjan nimessä on vähintään 4 sanaa: Tiina Raevaara: Veri, joka suonissasi virtaa
  19. Yhdenpäivänromaani: Risto Oikarinen: Nälkämaan laulu
  20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö: Tommi Kinnunen: Lopotti
  21. Sankaritarina: Seita Vuorela: Lumi
  22. Kuvitettu kirja: Michael Mortimer: Neitsytkivi
  23. Käännöskirja: J.R.Ward: Viskin ruhtinaat
  24. Kirjassa selvitetään rikos: Daniel Cole: Räsynukke
  25. Kirja, jossa kukaan ei kuole: Philip Teir: Tällä tavalla maailma loppuu
  26. Sukutarina: Laura Lähteenmäki: Korkea aika
  27. Kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja: Kristiina Harjula: Samettiruusuja Harjutiellä
  28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan: Anne Leinonen: Metsän äiti
  29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia: Paolo Cognetti: Seitsemän vuorta
  30. Kirjan nimessä on tunne: Tommi Melender: Onnellisuus
  31. Fantasiakirja: Siiri Enokoski: Nokkosvallankumous 
  32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta: Angie Thomas: Viha jonka kylvät
  33. Kirja kertoo Intiasta: Arundhati Roy: The Ministry of Utmost Happiness
  34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt: Kristiina Vuori: Neidonpaula
  35. Kirjan nimessä on erisnimi: Marja-Leena Tiainen: Rakas Mikael
  36. Elämäkerta tai muistelmateos: Jani Toivola: Isona minusta tulee valkoinen
  37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta: Antti Tuuri: Tangopojat
  38. Kirjassa mennään naimisiin: Marjut Petterson: Niin kuin sinä sen muistat
  39. Ikääntymisestä kertova kirja: Hendrik Groen: Viimeiset villitykset
  40. Kirjailija tulee eri kulttuurista kuin sinä: Yu Hua: Elämänkaari
  41. Kirjan kannessa on eläin: Mikko-Pekka Heikkinen: Nuorgamin Alkon tuho
  42. Esikoisteos: Cristina Sandu: Valas nimeltä Goliat
  43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään: Muriel Barbery: Siilin eleganssi
  44. Kirjassa käsitellään uskontoa/uskonnollisuutta: Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät
  45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja: Heidi Köngäs: Sandra
  46. Oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja: Emily Maguire: Taming the Beast
  47. Kirja täyttää 2 haastekohdan kriteerit: Eve Hietamies: Hammaskeiju
  48. Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän: Risto Isomäki: Haudattu uhka
  49.  V. 2017 uutuuskirja: Ben Kalland: Vien sinut kotiin
  50. Kirjaston enkilökunnan suosittelema kirja: Virpi Aaltonen: Nekala

Tämä on nyt toinen kerta, kun osallistun HELMET-kirjastojen vuosittaiseen lukuhaasteeseen. Lista oli minulla jo loppusuoralla kesällä, mutta muutaman kohdan kanssa jouduin pähkäilemään pidempään. Melkein joka teoksesta löytyy arvio tästä blogista, ehkä 4 teosta puuttuu.

Listani on taas aika kotimaispainotteinen, 35 suomalaista ja 15 ulkomaista teosta (joista vain 2 alkukielellä). Tänäkään vuonna en ole päässyt shoppailemaan kirjoja ulkomailta tai edes Amazonista, joten valinnat ovat pitkälti paikallisten kirjastojen sanelemia.

Jännittävää nähdä, millaisia uusia rasteja HELMET- kirjastolaiset keksivät ensi vuodeksi, sillä tässä kahden vuoden aikana on jo tullut koluttua aika laaja skaala vaihtoehtoja. Toivon ensi vuonna pystyväni lukemaan tähän haasteeseen muutakin kuin kaunokirjallisuutta, ja ehkä vähän kokeilevampaa kamaa.

 

Tarvitseeko feminismi apologetiaa?

IMG_1810Ellibs tuntuu tuuttaavan eteeni tuoreita omaelämäkertoja, joihin tartun, koska itseäni kiinnostava e-kirjaston fiktiotarjonta on kiven takana. Juuri äsken luin Koko Hubaran Ruskeat tytöt, jossa feminismi esiintyi muutosvoimaisena postkoloniaalin kritiikin vuoksi. Entä sitten valkoiset tytöt? Onko heillä (meillä) enää uutta kerrottavaa, ja miksi feminismistä kirjoitetaan enenevissä määrin kuin uskoon tulosta?

Apologetia viittaa varsinkin kristinuskoa puolustavaan teologiseen kirjallisuuteen, jossa pyritään rationalistiseen ja systemaattiseen argumentaatioon. Apologeettistä kirjallisuutta voi esiintyä myös muissa tieteellisen kirjoittamisen genreissä, joissa ideologinen oppirakennelma on vahva.

Eveliina Talvitien Miten helvetissä minusta tuli feministi? (WSOY, 2016) on keski-ikäisen naisen vahvasti omaelämäkerrallinen teos, joka virkistää meidän 70-luvulla syntyneiden yliopistohumanistien muistia, mutta ei varsinaisesti luo uusia käsitteitä tai aloita uutta feminismin suuntausta. Talvitie on toimittaja ja viestintäkonsultti, jonka julkisesta urasta en tiennyt ennen tätä päivää mitään. Hän on kirjoittanut mm. Ilkka Kanervan ja Matti Vanhasen elämäkerrat, ja tietokirjan naisten asemasta politiikan portailla. Periaatteessa minun pitäisi olla tietoinen näistä teoksista, mutta täytyy myöntää, että kotimaisesta politiikasta seuraan lähinnä monikulttuurisuuteen liittyviä keskusteluja.

Pidin kirjassa eniten lapsuuden- ja nuoruudenmuistoista rosoisesta Porista, ja kaupunkiin liittyvästä luokka-analyysista. Työväenluokkaisen yksinhuoltajaäidin lapsena kasvaminen on ollut omanlaisensa taistelu, aikana, jolloin käsitettä yhteishuoltajuus ei tunnettu. Talvitien isä ei kadonnut eron jälkeen maisemista kokonaan, mutta äiti vaihtoi tyttären sukunimen omakseen. Äidin väsymätön työssäkäynti ja säästäväisyys takasivat ainoalle tyttärelle turvallisen lapsuuden, mutta kasvatukseen kuului myös perinteisiä varoituksia naisen maineesta ja liikkumisen rajoittamista. Iloton luterilainen uskonnollisuus ja työmoraali ovat tämän kasvutarinan raameina pikemminkin kuin tuon ajan yleisempi poliittisuus ja yhteiskunnallinen tiedostaminen.

Olen lukenut kaikki kirjassa mainitut feminismin perusteokset ja myös edistyneemmät pipliat, fanittanut samoja muusikkoja ja katsonut samat leffat. Lukukokemus oli miltei nolo, sillä kulttuuristen vaikutteiden tasolla tuntui kuin olisi katsonut oman elämänsä elokuvaa. Elämänhistoriallisesti en jaa kirjailijan kanssa paljoakaan muuta kuin nuo naistutkimuksen opinnot. Itselleni feminismi on sen verran syvään sisäänrakennettu kooste ajatuksia, etten ole kokenut aikoihin tarvetta ”todistaa” siitä julkisesti. Minusta on pelkästään positiivista, että tämän tyyppistä, helppolukuista populaarifeminististä kirjallisuutta julkaistaan, mutta samalla haluan kysyä kriittisen kysymyksen yhteiskunnastamme: miksi edelleen vuonna 2017 on joissain piireissä radikaalia, että koulutettu, työssä käyvä nainen puhuu julki feministään? Tarvitseeko feminismi vieläkin apologetiaa?

Kirja voisi hyvinkin muodostaa vuoropuhelun Koko Hubaran Ruskeiden tyttöjen kanssa, vaikka kaikki Ruskeiden tyttöjen lukijat eivät tarvitse tätä teosta. Talvitie myös tukeutuu argumenteissään monen afroamerikkalaisen ja afrikkalaisen feministin ajatuksiin, ja kertoo kohtaamisistaan beniniläisten naisten kanssa ollessaan kirjoitusretriitissä tätä teosta varten. Hubaran ja Talvitien välille ei nouse automaattisesti ihon pigmenttiin liittyvää muuria, vaan tekstien erilaisuus piilee sukupolvien välisessä kuilussa. 14 vuotta on Suomen feministisessä historiassa pitkä aika, tosin v. 1984 syntynyt ei välttämättä syntynyt helpompaan maailmaan kuin v. 1970 syntynyt.

Teoksessa on kasvavaa tietoisuutta valkoisen, keskiluokkaisen naisen etuoikeuksista. En pitänyt tekstiä millään tapaa yläluokkaisena tai elitistisenä, mutta poliittisesti joku oikealle kallellaan oleva juonne teoksessa kieltämättä on. Tässä ei ole sitä surullisenkuuluisaa punavihreää kuplaa, vaan hillitympi, etelähelsinkiläinen keskiluokkainen kupla, siitä huolimatta, että kirjoittajan tausta on Porin ghettossa.

Ehkä kirjan voimaannuttavin anti oli seksuaalisuuden ”osastolla”, ja keskusteluissa itse valitusta lapsettomuudesta. Lapsettomuus on yhteiskunnassamme edelleen tabuja ja hiljaisuuksia täynnä oleva miinakenttä, ja lapsettomat voivat myös loukata toisiaan, kuten Talvitien esimerkissä ilmeni.

Suosittelen teosta sellaiselle lukijalle, joka pohjaa tietämyksensä feminismistä pääasiallisesti medioiden antamaan kuvaan. Teos antaa todella paljon hyviä lukuvinkkejä, joihin kannattaa tarttua, alkaen ilmiselvistä klassikoista siirtyen kohti tämän päivän populaaria fiktiota.

Kiitos Talvitielle Ben Okri-lukuvinkistä – romaani The Age of Magic alkoi heti kiinnostaa, sillä teos sai v. 2014 huonoimman seksikohtauksen palkinnon. Okrin varhaisempaa tuotantoa olen lukenut, mutta en muista mitään sen sisältämästä seksistä. Huonojen seksikohtausten keräily on riemastuttavaa puuhaa, ja voisi olla kokonaisen kirjablogin teema.

Kuinka tiikeri säilyttää raitansa

IMG_1804Suurelle osalle maamme lukioikäisistä keskeinen siirtymäriitti kohti aikuisuutta ei enää ole interrail-reissu tai kielimatka Britanniaan, vaan kotimaiset festarit. Teini-ikäisiä kullanmuruja päästetään matkustamaan ulkomaille yksin tai kaveriporukassa entistä harvemmin, mikä johtuu niin taloustilanteen kiristymisestä kuin terrorismin pelosta, milloin mistäkin syystä. Siksi oli virkistävää lukea nuoresta miehestä, joka matkusti yksin viime vuosikymmenellä Kiinaan kung fu-koulun oppilaaksi 18-vuotiaana.

Joonas Tolvasen Soturimunkin oppipoika. Aikani Kung fu-temppelissä (Atena, 2017) on matkakirja, treenikirja ja humoristinen kertomus ystävyydestä ja kulttuurisuhteista. Tolvanen on tehnyt reilun kymmenen vuoden aikana Kiinaan pidempiä treenireissuja, joiden yhteinen kesto mitataan jo vuosissa. Kungfu-treenaamisen keskellä mies on opiskellut lääkäriksi. Määrätietoisuus ja elämän suunnittelu näkyy myös tekstissä: rehevän tilannekomiikan lisäksi tekstissä ei ole turhia rönsyjä.

Mitä kirjasta voi saada irti, jos ei ole koskaan harrastanut itämaisia kamppailulajeja? No, paljonkin. Tolvanen esittelee kungfu-filosofiaa ja eri koulukuntien eroja, ja näyttää alaan liittyvän koulutusteollisuuden. Varsinkin Dengfengin kaupungissa on kungfu-koulujen jättikampuksia, joilla asuu varsin nuoria oppilaita kaukana vanhemmistaan. Teoksen kuvaliitteet kertovat kaunistelematta koulujen oloista. 18-vuotias Joonas on varmasti ollut eksoottinen jättiläinen, ja kampuksella asuminen ikkuna maailmaan, joka turisteilta jää näkemättä.

Teos avaa Shaolin-koulukunnan filosofiaa ja kungfu-harjoitusten arkea kansantajuisesti ja perusteellisesti. Nuorella Joonaksella on treeniuransa aikana kaksi mestaria, ensimmäinen suuressa kungfu-koulussa ja toinen yksityisopettajana. Yksityisen harjoittelun metodi osoittautuu hänelle hedelmällisemmäksi, sillä jotkut kouluihin liittyvät metodit tuntuvat länsimaisesta oppilaasta käsittämättömiltä.

Teoksesta on vaikea kirjoittaa tekemättä juonispoilauksia. Ylipäänsä se avautuu kuin kunnon b-luokan kungfu-kohellusleffa, ja kohtaamisiin taistelusalin ulkopuolella liittyy lähes aina alastomuutta ja suorasukaisia seksuaalisia oletuksia. Nuori Joonas saa myös kiinalaisen tyttöystävän, jolla tosin on muitakin kosijoita. Han Ying Ying ei osaa englantia, eikä hänellä ole kännykkää eikä tietokonetta. Siksi kaukorakkaus ei varsinaisesti toteudu, mutta Joonas tapaa nuorta naista matkoillaan aina uudessa tilanteessa. Lopulta Han Ying Ying pääsee naimisiin ja perustaa haaveilemansa ravintolan, jossa tarjotaan myös Joonaksen lempiruokaa, paistettua riisiä. Myös hänen tyttärensä nimi Lanfen (”orkidean tuoksu”) viittaa ovelalla tavalla Suomeen, vaikka Joonas ei todellakaan ole lapsen biologinen isä.

Tämä on nuoren ihmisen kirjoittama hassu, vähän idealistinenkin kuvaus vieraasta kulttuurista, joka tulee tutummaksi, mutta jonka sisälle sukeltaminen on kirjailijalta edelleen vaiheessa. Ainakaan tässä ei yritetä liikaa miellyttää paikallisia, vaan kohtaamiset ovat paikoitellen rosoisia siksi, ettei kummallakaan osapuolella ole tietoa tai ymmärrystä toisen taustasta. Fenlan on tavalliselle kiinalaiselle epämääräinen abstraktio, ja sen vuoksi Joonas joutuu kungfu-piireissä välillä edustamaan amerikkalaista. Kulttuurisen omimisen näkökulmasta tämäkin teos voi herättää kiivasta keskustelua, tosin en nähnyt Tolvasen harrastuksen ainakaan tämän kuvauksen perusteella loukkaavan kiinalaisia.

Suosittelen kirjaa varsinkin sellaisille nuorille, jotka lukevat vähän tai joiden lukuharrastus on jumissa. Tolvasen vauhdikkaan, noloja tilanteita pursuavan tekstin kanssa pääsee helpolla kauas, ja filosofiaakin tulee  rivien välissä sopivasti. Tiikerin olemusta lukija pääsee miettimään monesta suunnasta, ja kukin meistä voi pohtia, voiko kesytetty tiikeri säilyttää raitansa.

 

 

Romunkerääjän vaimon kujanjuoksu

IMG_1802Onko kellään havaintoa Kerttu-Kaarina Suosalmesta (1921-2001)? Itse muistan muutama vuosi sitten lukeneeni pätkän teosta Hyvin toimeentulevat ihmiset (1969), pitänyt tyylistä ja unohtanut tekijän. Nyt eteeni ponnahti toinen teos Jeesuksen pieni soturi (Gummerus, 1976), jonka nimi oli niin järeä ja kansikuva positiivisen 70-lukulainen, että se oli pakko pelastaa.

Ja huh, tulihan tässä suht täsmällinen aikamatka varhaislapsuuteeni, vaikka oma kokemukseni on ollut varsin erilainen kuin tässä kuvattu. Vanhan ajan kunnon baarit muistuivat mieleeni, ja alkoi tehdä mieli rasvaista munkkia ja muna-anjovisleipää. Kaikkialla poltetaan posket lommoilla ja viinaa tuodaan kyläpaikkaan kasseittain, vaikka kyseessä olisi kirjastovirkailijoiden päivätreffit. Tietysti fiktiossa on lupa liioitella, mutta varmasti päällimmäinen muisto teoksesta tulee olemaan yltiöpäinen alkoholinkäyttö, milloin vaan, missä vaan. Tosin usein talouksissa, joissa on baarikaappi ja jääpaloja.

Suosalmea on pidetty keskiluokan tuntojen kuvaajana, hänen poliittista taustaansa en osaa arvata. Vasemmistolaisuuden siemeniä teoksissa kai on, mutta mitään ohjelmallista politiikkaa hän ei tee. Monissa 70-luvun kotimaisissa teoksissa poliittinen kantaaottavuus on paljon helpommin havaittavaa.  Jeesuksen pienessä soturissa päähenkilöt tulevat vaatimattomista lähtökohdista, eivätkä ainakaan edusta yhtä, yhdenmukaista keskiluokkaa. Ihmiset, joilla on rahaa, elävät paisuneita kulutusjuhliaan, joissa hankintoja tehdään enemmän naapureiden ja sukulaisten kademielen nostattamiseksi kuin omien mieltymysten mukaan. Muiden kotien arviointi on kansallinen pakkomielle, ja joillekin ainoa tyydytyksen lähde.

Päähenkilöt ovat aviopari Elisa ja Mauri, jotka ovat molemmat eri tavalla toistaitoisia ja onnettomia. Elisa on käynyt jopa yliopistossa lukemassa kirjojen hyllytystä, kun taas Mauri on laajentanut romupihaansa nuorukaisesta saakka. Mauri kuuluu siihen miestyyppiin, jolla ei nykykielellä ilmaistuna olisi ”työelämävalmiuksia”, ”alaistaitoja” tai ”joustavuutta”. Romudiilerinä Mauri ostaa enemmän kuin myy, ja erityisenä paheena hänellä on holtiton ja harkitsematon maakauppa. Hän tissuttelee tasaiseen tahtiin työpäivinä, hakkaa vaimoaan ja lapsiaan ja siirtyy sen jälkeen baareihin hurmaamaan pikkupimuja bisnesvisioillaan. Naisista tärkein hänelle on kuitenkin ”villiminkki”-Riitta, lapsuudenystävä, joka on myös yrittäjä, ja jonka kanssa Mauri viettää enemmän aikaa kosteilla reissuillaan kuin vaimonsa kanssa kotona. Elisa on jäänyt Maurin takia kotirouvaksi, mutta ei kykene toimimaan tämän business-enkelinä. Liitto natisee liitoksistaan, ja aikuistuvien lasten ongelmat kasaavat niskaan lisää paineita.

Romaani sijoittuu Lahden suunnalle, mutta paikallisuus ei ole tässä ehdoton koukku. Suosalmi kirjoittaa äärimmäisen korrektia kirjakieltä, mikä saattaa olla omanlaisensa kannanotto. Minua aika ajoin rasitti täydellisten lauseiden pakkomielle, jota ilmenee myös erittäin rosoisen Maurin ulosannissa. Aikalaisarvioiden mukaan Suosalmi oli tätä romaania varten kehittänyt tyyliään, ja varsin tyylikästä taideproosaa tämä onkin. Itseni on nykyisin vaikeaa lukea tekstiä, jonka yleinen tyylikeino on puolen sivun mittainen lause. Tässä romaanissa sitä harrastetaan vielä maltillisesti, mutta teksti on paikoitellen ahdistavaa päänsisäistä jöötiä.

Teoksen nimi viittaa Elisan omaan lapsuuteen ja äkilliseen kiinnostukseen helluntailaisuudesta, josta toivoo löytävänsä lohtua vaikeaan tilanteeseensa. Helluntailaisuuden kuvaus onkin teoksen kohokohtia, sillä siinä naisten asema liikkeessä nousee esiin. Tomera seurakunnan ydinhenkilö Martta saa tehtäväkseen varoittaa pastori-Leeviä nuorten tyttöjen viettelemisestä tämän vaimon läsnäollessa, ja siinä diplomatian perussäännöt unohtuvat. Raamatullisia vertauksia teoksessa on joitakin, mutta uskonnollisuus ei lopulta nouse pääteemaksi. Lukijalle jää epäselväksi, tuleeko Elisa lopulta uskoon, eli helluntaiseikkailu jää muusta juonesta irralliseksi.

Psykologista syvyyttä kirjan hahmoissa on vaikka moneen romaaniin jaettavaksi, mutta juoni on ennalta-arvattava. Jaksoin lukea kirjan siksi, että jäin vertailemaan 70-luvun ja tämän päivän elinkeinomahdollisuuksia. Kyllä näinä päivinä Maurit ja Elisat olisivat molemmat pitkäaikaistyöttömiä kuntouttavan työtoiminnan pajalaisia, joilla ei olisi edes sitä horjuvaa tönöä jätemaalla. Tuolloin taas yrittäjissä saattoi hyvinkin olla iso osa sosiaalisesti sopeutumatonta ainesta, jotka pystyivät rakentamaan tuottamattomia, mutta suuruudenhulluja valtakuntiaan pitkäänkin, koska perintäkoneisto oli tehottomampi (ainakin näin luulen).

Kirja on moniulotteinen, mutta kielellisesti raskassoutuinen. Olisin pitänyt siitä enemmän, jos siinä olisi ollut ripaus lisää huumoria, ja jos alkoholismin ja perheväkivallan teemat olisivat laajenneet muuksikin kuin inhorealistiseksi revittelyksi. Tavoissamme puhua näistä asioista on tapahtunut muutoksia 40 vuoden aikana, enkä ainakaan kokenut kaipaavani tämän kirjan maailmaan, jossa naisen menestystä edelleen mitattiin sillä, kuinka hyvin hän luo puitteet miehensä urakiidolle. Ainakin joissain piireissä.

Suosalmi oli aikanaan varsin arvostettu kirjailija, jonka tuotanto vaikuttaa monipuoliselta, mutta nykyään se on aika lailla unohdettu. Olen blogissani aika ajoin yrittänyt nostaa näitä randomilla kaivamiani kierrätyskorien helmiä, ja tämä on viimeaikaisten löytöjeni parhaimmistoa.

 

 

 

 

Unelmien poikamies pallomeressä

IMG_1795Jukka-Pekka Palviainen on tuottelias pirkanmaalainen kirjailija, jonka tuotannosta minulla ei eiliseen päivään saakka ollut havaintoa. Hänen tunnetummat teoksensa ovat lasten- ja nuortenkirjoja, mutta aikuisten romaaneja on häneltä myös tullut tasaiseen tahtiin 2000-luvun alusta.

Minä, eno ja Matti (Karisto, 2017) on jatkoa vuonna 2003 julkaistulle Reinolle, joka kertoo lievästi kehityshäiriöisen nuoren miehen elämästä Raumalla. Teoksen jatko-osassa Reino on varttunut keski-ikään ja menettänyt äitinsä, jonka kanssa on asunut omakotitalossa koko ikänsä. Äidin kuoltua Reinon asuintoveriksi muuttaa vasta eronnut serkku Matti. Kunnioittaakseen äitinsä viimeistä toivomuksta Reino, Heikki-eno ja Matti lähtevät sytyttämään muistokynttilöitä äidin elämän merkityksellisiin paikkoihin.

Teos on lämmin sukutarina ja road movie, jossa pohditaan varsinkin seksuaalisuutta ja naissuhteita. Reinon hahmoa on aiemmin verrattu Forrest Gumpiin: myös hän on ulkoisesti komea, mutta vähän yksinkertainen. Reinon diagnoosilla ei tässä ole väliä, mutta jollain tapaa erityinen hän on ollut koko ikänsä. Onnekseen hän on saanut olla töissä enonsa eläinkaupassa, eikä ole joutunut yhteiskunnan armoille, esimerkiksi työkeskukseen.

Miehet matkailevat enon asuntoautolla lähellä ja kaukana, jopa Uppsalassa saakka. Ruotsinlaivalla Reino päätyy kirmaamaan yökerhoreissun jälkeen pallomereen sen sijaan, että seuraisi häntä piirittänyttä kiimaista omaishoitajanaista tämän hyttiin. Naiset ovat kirjassa itsetietoisia saalistajia, jotka enemmän tai vähemmän pelottavat Reinoa. Tosin on hänellä profiili deittisivustolla, serkun tuunaama. Ei eronneen serkunkaan uudelleenpariutuminen ole ruusuilla tanssia. Oikeastaan kirjassa kunnolla pokaa vain Heikki-eno, jolla on kotona mustasukkainen Ritva odottamassa.

Teos valottaa lempeän ironisesti pikkukaupungin arkea ja sen hieman syrjäytyneiden asukkaiden elämän realiteetteja. Toinen herkullinen hahmo on Reinon nuori ystävä Mia, joka kamppailee masennuksensa kanssa ostamalla yhden kalan viikossa eläinliikkeestä. Mian kiintymys vanhoihin pizzalaatikoihin on surullista, mutta hän ei kuitenkaan ole yksin ongelmiensa kanssa. Helppoa ei ole treffikumppani Ilonallakaan, jonka liian isot tissit voivat jopa olla työllistymisen esteenä. Ilona pitää Reinosta, mutta ei kuitenkaan tohdi ottaa rinnalleen liian yksinkertaista miestä. (Sanaa ”yksinkertainen” en olekaan kuullut aikoihin, sehän varmaan on täysin poliittisesti epäkorrekti nykyään.)

Äidin kirjeitä vanhemmilleen eri paikkakunnilta ja päiväkirjaa Reino päätyy lukemaan, mutta ei välttämättä halua tietää kaikkea tämän miesasioista. Pelko vanhaksipiiaksi jäämisestä kalvaa häntä, ja Palviainen on taitava kaivamaan 60-70-lukujen puheenpartta. Reino itse on 70-luvun alkupuolella syntynyt, ja hänen isänsä identiteetistä nousee yksi juonen ulottuvuus. Teos herättää myös kysymyksiä vammaisuuden ja mielenterveysongelmien periytyvyydestä, ja vammaisten perheen perustamisen haasteista. Teoksesta kulkee kiinnostava aasinsilta esimerkiksi Eve Hietamiehen romaaneihin, joista uusimmassa seurataan kehitysvammaisen pariskunnan yllätysraskautta. Jos siis pidät Hietamiehen Pasasen poikien seikkailuista, pidät takuulla myös tästä teoksesta – huumori on samansuuntaista ja arkinen inhimillisyys loistaa.

Pidin tässä siitä, että Reino esitetään muiden miesten kanssa tasa-arvoisena keskustelukumppanina, jonka omituinen huumori ei ole liian lapsellista. Voisin hyvin kuvitella, että kehitysvammaiset lukijat voisivat pitää tästä ja pystyisivät samastumaan Reinon hahmoon. Dialogia kirjassa on runsaasti, ja se on teoksen suola, sillä varsinkin keskustelut naisista ovat herkullisia.

Kirjassa on myös kiinnostavia huomioita kristinuskosta ja varsinkin ev.lut.kirkon toiminnasta. Reinon äidin nuoruuden hairahdus ruotsalaisen suntion kanssa tuntuu eeppiseltä, ja äidin haudannut naispappi on tietysti lesbo. Eno-Heikillä on ollut intressiä viedä vaimonsa kirkon avioliittoleirille, mutta hän pohtii, ovatko kaikki sen vetäjät pujopartaisia miehiä, joilla on virkattu pipo päässä. Yksimielisyyteen ei päästä siitä, viettääkö Reinon äiti iäisyytensä Jumalan vaiko viimeisen miesystävänsä kanssa.

Teos voi tuntua kevyen viihteelliseltä välipalalta, mutta näennäisen selkokielisyyden takana piilee isoja kysymyksiä keski-iästä ja elämän kriiseistä. Reinon kaltaisella elämänfilosofilla on annettavaa monille meistä, jotka stressaamme ja ahdistumme pikkuasioista. Vaikka Reinokin on hyvin kartalla tämän päivän muoti-ilmiöistä kuten Pertti Kurikan nimipäivistä ja television laihdutusohjelmista, hän osaa suhteuttaa varsinkin liiallisen hypetyksen omaan, verkkaiseen tahtiinsa.