Juurilta repimisen paradokseista

Teos: J.D.Vance: Hillbilly Elegy (HarperCollins, 2016)

Amerikkalaisesta white trashista on olemassa monenlaisia myyttejä ja stereotypioita, ja yksi syvään juurtunut pilkkanimi on hillbilly. Tuo termi viittaa pitkälti maalaisiin juuriin, ja paikkoihin, jotka ovat kovin kaukana sivistyksestä. Yksi tuollainen alue on Appalakkien vuoristo, joka ulottuu useaan osavaltioon maan itäosissa. Appalakeista on tehty paljon etnografisia tutkimuksia, mutta J.D.Vancen teos Hillbilly Elegies on samaan aikaan sosiologinen ja omaelämäkerrallinen.

J.D.Vance julkaisi esikoisteoksensa 31-vuotiaana Yalen vastavalmistuneena lakimiehenä, jonne hän oli päässyt tavallisesta valtion collegesta Ohiosta. Miehen tarina ei ole yhtä dramaattinen kuin Tara Westoverin Opintiellä, mutta teosten välillä on synergiaa. Westover kasvoi eristyneellä maatilalla uskonnollisessa perheessä ja kotikoulussa; Vance on kotoisin ohiolaisesta pikkukaupungista, josta monien on vaikea poistua. Kertojan juuret ovat irlantilais-skottilaisten asuttamassa Kentuckyssa, ja suku muutti maalta kaupunkiin naapuriosavaltioon paremman elämän toivossa toisen maailmansodan jälkeen.

Hillbillyä isovanhempien elämässä edustaa räjähtelevä käytös julkisilla paikoilla. Poika muistaa jo varhaisesta lapsuudesta, kuinka Mamaw ja Papaw lähes tuhosivat paikallisen kaupan, jossa heidän lapsenlapsiaan oli toruttu huonosta käytöksestä. Isoäidin kielenkäyttö on räikeää, eikä hän lopulta koe oloaan mukavaksi missään ohiolaisessa mestassa; reissuilla Kentuckyyn hän rentoutuu, kun paikallisissa kuppiloissa saa kiroilla ja puhua tuhmia.

Kirjan kertoja on tietoinen omasta kulttuurisesta konservatiivisuudestaan, ja pyrkii myös etsimään syitä omalle elämänasenteelleen. Hän ei kokonaan kiellä hillbilly-kasvatuksen merkitystä, vaan löytää siitä myös hyviä puolia. Lojaalisuuden ja kunnian teemat ovat keskeisiä, kun tutkitaan Middletownin kaltaisen pikkukaupungin sosiaalisia suhteita. Kuitenkaan Middletownin konservatismi ei välttämättä merkitse poliittista konservatiivisuutta, eivätkä kaikki hillbillyt esimerkiksi äänestä republikaaneja. Teoksen alkuperäinen missio ei varmasti ollut löytää selityksiä Trumpin kannatukseen, mutta tarkka lukija voi kuitenkin etsiä niitä rivien välistä. Vance näyttää mielenmaisemia, joissa kulttuurinen konservatiivisuus voi muuttua poliittiseksi. Perinteinen työväenluokkainen terästehtaan kulttuuri on suosinut demokraatteja, mutta työpaikkojen vähetessä ja työväenkulttuurin murtuessa kansa alkaa etsiä pelastajaansa muualta kuin totutuista lähteistä.

Vancen oma konservatiivisuus näkyy kommenteissa perhe-elämästä ja työssäkäynnistä. Hän on kasvanut yksinhuoltajaperheessä, mutta kirjoittaa häpeilemättä welfare queeneista, jotka elävät pientä elämäänsä odottaen valtion avustuksia. Kaikki tällaiset tapaukset ovat hänen kokemuspiirissään olleet valkoisia, eikä hän voi olla kommentoimatta heidän työn vieroksuntaansa. Samalla hän muistaa ajat, jolloin työskenteli nuorena supermarketissa ja ihmetteli työttömien kykyä ostaa viinaa, tupakkaa ja raaputusarpoja. Se köyhyys, josta hän kirjoittaa, ei olekaan absoluuttista köyhyyttä, vaan pikemminkin taloustaitojen puutetta. Middletownissa eletään kuukaudesta toiseen payday loanien turvin, ja velkaannutaan niiden kovien korkojen vuoksi. Tällaisiin ratkaisuun turvautuu alempi keskiluokka, kun taas oikeasti köyhät sortuvat rikoksiin turvatakseen lapsilleen joululahjat kuusen alle.

Pidin kirjasta siksi, ettei siinä ole sankaritarinan piirteitä. Kirjailija ei kuvaa itseään poikkeustapauksena, vaan antaa tunnustusta ihmisille, jotka uskoivat häneen. Hänen tiensä Yalen Law Schooliin oli pidempi kuin kurssikavereilla, ja ikäerosta johtuen hänen tarinansa opiskelusta eliittiyliopistossa on jopa hieman tylsä. Hyppy uuteen ympäristöön on kulttuurista siirtolaisuutta, jossa mies tutkii keskiluokkaisen menestyksen salaisuuksia mikroskooppisesti. Hän oppii käyttäytymään rennon hauskasti kalliilla illallisilla, jotka ovat oikeasti verhottuja rekrytointitilaisuuksia. Hän ei ehkä osaa ääntää cabernet sauvignonia oikein, mutta oppii pian, että muitakin viinilaatuja on kuin valkoinen ja punainen.

Suuri osa kirjassa kuvatuista kulttuurieroista eivät ole amerikkalaiselle kulttuurille spesifejä, ja siksi teos on helposti lähestyttävä. Suomalaisessa kulttuurissa on paljon hillbilly-piirteitä, vaikka omassa lähihistoriassamme koulutusjärjestelmä on pyrkinyt tasoittamaan luokkaeroja luomalla yhtenäiskulttuurin, johon kaikki voivat jollain tasolla samastua. Vancen teoksessa ansiokasta on analyysi kulttuurin sisäisistä ominaisuuksista, sillä kaikkea hillbilly-kulttuuriinkaan liittyvää ei voi selittää pelkällä taloudellisella eriarvoisuudella. Valtio voi pyrkiä tasoittamaan elintasoeroja, mutta kulttuuria ei voida muuttaa pelkillä taloudellisilla reformeilla. Itselleni tuli mieleen kysymys, onko keskiluokkainen, palkkatyöhön ja ydinperheeseen keskittyvä ”unelmaelämä” sitten edes tavoittelemisen arvoista kaikille. Vance itse löytää itsensä keskitien turvallisena kulkijana, mutta onko hillbillyjen päihde- ja seksikeskeinen elämäntapa jotenkin alempiarvoista kuin lattemukin kanssa lenkkeily aamuvarhain?

Vaikka osa Vancen tarinasta on omaan makuuni tylsän turvallisuushakuista, nautin hänen kertojan äänestään, jossa sekoittuu herkullisesti akateemisuus ja paikallisen murteen mausteet. Kirja onkin noussut Yhdysvalloissa koulutettujen liberaalien suosikiksi, mutta se tuskin inspiroi Trumpia äänestäneitä hillbillyjä. Mutta kun kirjoittaja kokee edelleen olevansa sisäinen hillbilly jollain tasolla, häntä ei ainakaan voi syyttää tekopyhyydestä tai ulkokultaisuudesta. Hän tuntee kuvaamansa ilmiöt kuin omat taskunsa, eikä ainakaan romantisoi yhteiskunnasta syrjäytyneiden elämää.

Teoksen lopussa Vance matkustaa Middletowniin pelastamaan taas kerran heroiiniriippuvaista äitiään kodittomuudesta. Hän vuokraa äidilleen huoneen nukkavierusta motellista, jossa on vaikeaa saada laskua maksetuksi luottokortilla. Äidin tukeminen on vaikeaa, ja pojan on seurattava tämän rahankäyttöä, jotta estettäisiin taas uusi retkahdus koviin aineisiin. Kristillinen vakaumus ei anna hänelle lupaa lopettaa äidistä huolehtimista, vaikka se välillä on kovin turhauttavaa. Sama vakaumus saa hänet osallistumaan köyhien lasten joululahjakeräyksiin joka vuosi.

Yksi asia, jota Vance osaa välttää joulupukkina on pyjamien hankinta hillbilly-pojille. Hän itse muistaa, kuinka kamalaa oli saada joululahjaksi vaate, jota ei tuossa kulttuurissa kukaan itseään kunnioittava miehen alku käytä. Tämä yksityiskohta sai minut nauramaan, ja kirjassa oli muutenkin kaiken kurjuuden keskellä loistavia, henkeä nostattavia arkisia pikku havaintoja. Pidin tästä siis enemmän kuin Westoverin teoksesta, jossa väkivallan määrä alkoi jo loppua kohti puuduttaa. Koin, että tämän teoksen tarkoituksena ei ollut shokeerata lukijaa, vaan kirjailijan maltillisen toteava tyyli oli sen upea pelastusrengas.

Mainokset

Kylpyläkaupungin Sebastiania etsimässä

Teos: Katri Lipson: Kaikkein haikein leikki. (Tammi, 2019)

Äänikirjan lukija: Jussi Puhakka

BookBeat tarjosi minulle perä perään Katri Lipsonin uusimman romaanin pian sen jälkeen, kun selviydyin rimaa hipoen hänen teoksestaan Jäätelökauppias (2012). Olenkin nyt sitten lukenut harvaan julkaisevan, tekstejään huolellisesti hiovan Lipsonin neljästä teoksesta kolme ja puoli. Kaikki teokset ovat olleet vaativia, mutta Detroitin (2016) maailmaan en täysin päässyt, ja Kosmonautti (2008) avautui parhaiten.

Tätä teosta kuuntelin äänikirjana, ja vaikka teos ei ollut tyyliltään identtinen aiempien teosten kanssa, myös tämän romaanin kanssa minulla oli ymmärrykseen liittyviä haasteita. Kirjan kuunteleminen on nautinnollista, koska kyseessä on sensuelli tykitys, mutta samalla pitkät lauseet ja polveileva kerronta vaativat suurta keskittymistä.

Teoksessa seikkaillaan keskieurooppalaisessa kylpyläkaupungissa, joka on elänyt kultakauttaan joskus ennen Sarajevon laukauksia. Kaupunkiin matkustaa jostain pohjoisesta marginaalikieltä puhuva vanhempi herra, joka on tullut sinne etsimään Sebastiania. Samalla kaupungissa on käynnissä elokuvafestivaalit, ja siellä myös muistellaan siellä joskus kuvattuja vanhoja klassikkorainoja. Sebastian on hienostuneen perinnekahvilan nuori tarjoilija, joka on oppinut menneen maailman palvelukulttuurin salat. Miehen matka keskittyy pojan tarkkailemiseen lasipalatsin muotoisessa talvipuutarhassa, ja pian hän jo fantasioi yhteisistä kalaretkistä joen rannalle.

Mieskertojan katseessa on paljon homoeroottista, vaikka välillä hän kuvittelee olevansa pojan isä. Välillä Sebastianin perään kaihoaa myös vanhempi nainen, joka on onnistunut saamaan tämän kavaljeerikseen samaiseen kylpyläkaupunkiin myöhemmässä vaiheessa, purevassa talvimaisemassa. Sebastianin identiteetti on häilyvä, mutta mahdollisesti hän on hollantilainen opiskelija, joka on myös välillä töissä Schipholin lentokentällä. Fyysisesti Sebastian ei muistuta Mennyt maailma-sarjan blondia Sebastian Flytea, mutta teoksen asetelmissa on samankaltaista, hieman itsetuhoista estetiikkaa kuin tuossa Evelyn Waughin brittiklassikossa. Sebastianin punaruskea leijonanharja vangitsee niin naisten kuin miestenkin katseita, ja hänet on helpompi kuvitella soittamassa Chopinia kuin näpläämässä älypuhelinta.

Lipsonin lauseet ovat tässä kirjassa lähes äärettömiä, ja aistillinen tykitys on ylenpalttista. Teos on luotu eurooppalaisen klassisen ”sivistyksen” ystäville: niille, jotka pitävät gobeliineista, pitsihansikkaista, kureliiveistä, tuulihatuista, kirsikkamarmeladista, jälkiruokalikööreistä, puksipuista ja keisarinliljoista. Olin rivien välistä ymmärtävinäni, että historiallinen kylpyläkaupunki sijoittuisi Sudeetti-Saksan alueelle Tsekin ja Saksan rajalle, mutta kaupunkia ei nimetä missään vaiheessa. Lievä itäeurooppalainen twisti paikkakunnan nykyisyydessä kuitenkin on, ja se näkyy vilahduksina paikallisväestön rinnakkaisesta todellisuudesta kaupungin historiallisen keskustan ulkopuolella. Vain kivenheiton päässä unelmien kahvilassa pyörii tuulipukuisia, huonohampaisia mummoja elonkerjuussa, ja myös automarketien tarjousmaailma särkee herkän illuusion.

Veikkaan tätä teosta Finlandia-ehdokkaaksi, sillä kirjan kieli on taatusti ehdokkuutensa ansainnut. Kirja kannattaa lukea hitaasti nautiskellen, ja sen kaveriksi suosittelen parempia baakkelseja. Kahvilakirjana se voi aiheuttaa jopa hurmiollisia tiloja, jos lukemisen konteksti sattuu oikeanlaiseksi. Itse luin kirjaa tylsästi kotona, mutta onneksi oli edes kahvia, ja jostain löytyi myös kirsikkamarmeladia, eli en ollut täysin tyhjän päällä.

Vanhapiika vai vaihdokas?

Teos: Malin Lindroth: Vanhapiika. Tahattomasti yksinäisen tarina. (Atena, 2019)

Käännös: Hannimari Heino

Viime viikonloppuna Helsingissä järjestettiin taas Helsinki Lit-tilaisuus, ja näyttää siltä, että olen lukenut lähes jokaisen siellä esiintyneen kirjailijan uusimman teoksen tänä keväänä. Harmittaa, etten päässyt sinne, vaan möllötin kotona laskemassa tiilenpäitä, mutta festareiden kunniaksi voi aina blogata sen merkkiteoksista.

Malin Lindroth on 52-vuotias ruotsalainen toimittaja, joka lähestyy naimattomuuden kysymystä vanhahtavan termin uusiokäytön näkökulmasta. Ruotsin sanavarastonikin kasvoi kirjaa lukiessa: en ennen viime viikonloppua tiennyt, mitä tarkoittavat nokkakona tai nuckan.

Vanhapiika on varmasti hävinnyt ruotsin kielestä käsitteenä ennen kuin se hävisi suomen kielestä. Toisaalta myös Ruotsin historiassa 1900-luku sai aikaan taantumusta perhearvoissa. Kansankodin rakennuskausi 1930-luvulta 1950-luvulle oli ydinperheen ideologian riemuvoitto, joka teki yksin elämisestä sosiaalisesti vähemmän hyväksyttävää kuin esimerkiksi 1800-luvulla. Muutos näkyi myös asuntopolitiikassa, eli yksin asuvat naiset joutuivat ahtautumaan kaupunkien vuokrahuoneisiin, ja miehet usein matkustajakoteihin. Uudemman feministisen ajattelun kautta vanhoistapiioista ei ole enää puhuttu julkisesti viiteenkymmeneen vuoteen, mutta Lindroth haluaisi termin uusiokäyttöön itseohjautuvasta, positiivisesta näkökulmasta.

Lindroth haaveili nuorena pitkästä heteroparisuhteesta, mahdollisesti avioliitosta, johon kuuluisi omakotitalo, lapsia ja koiria. Lähimmäksi heteronormatiivista autuutta hän pääsi parikymppisenä, jolloin hän seurusteli ja oli kihloissa insinööriopiskelijan kanssa, jolle hän neuloi muumiaiheisia villapaitoja. Suhdetta kesti neljä vuotta, minkä jälkeen Malin uskoi löytävänsä vielä ”sen oikean”. Näin ei kuitenkaan koskaan käynyt, vaan hän rakastui viisitoista kertaa ja tuli aina miesten torjumaksi siinä vaiheessa, kun olisi ollut aika syventää suhdetta.

Malin oli nuorena kiltti ja nuorisokulttuuriin sopeutumaton tyyppi, joka ei osannut harrastaa ”rajuja” asioita. Kun hän terapiassa käytyään tutkii nuoruuttaan uusin silmin, hän huomaa itsessään ja ympäröivässä kulttuurissa asioita, jotka hylkivät toisiaan. Hän pukeutui vääränlaisiin vaatteisiin, eikä osannut meikata kunkin aikakauden muodin mukaisesti. Karmeimmat kommentit puutteellisesta naisellisuudestaan hän kuuli ollessaan vaihto-oppilaana Arizonassa 80-luvun alussa: isäntäperhe piti häntä toivottomana deittimateriaalina, koska ei hän edes osannut poistaa säärikarvojaan oikealla tavalla.

Kirja on enemmän kuin ajankohtainen, sillä Pohjoismaissa noin kolmasosa väestöstä elää tahallisesti tai tahattomasti yksin. Vanhapiika ei pyri kartoittamaan kaikkien yksinäisten tarinaa, vaan kertoo naisesta, joka ei tietoisesti valinnut yksinäisyyttään, vaan se vain tapahtui hänelle. Uskon, että teoksen sanomaan voivat samastua myös toisella tavalla yksin jääneet, vaikka kaltaiseni sarjamonogamistit, joilla kyllä on tarinoita anopeista ja anoppikokelaista, mutta jotka ovat väsyneitä alituiseen säätöön ihmissuhdemarkkinoilla. Malin Lindrothin tyypillisin suhdesäätö on ollut sellainen, jossa miehet ovat tuoneet hänelle käsikirjoituksiaan ilmaisen palautteen ja oikoluvun toivossa. Seksin ja oikoluvun välinen raja on tässä himmeä, ja voi huoh, kuinka tuo havainto teki kipeää, sillä olen itse myös monta kertaa ollut juuri tuossa roolissa.

Vanhapiiassa on myös postfeministinen elementti, mikä saattaa ärsyttää monia feministisen liikkeen sisällä tai reunamilla kasvaneita lukijoita. Toki Lindroth itsekin on luultavasti elänyt tässä tiedostavien yliopistonaisten maailmassa, jossa vanhapiikuudesta puhumista voidaan pitää jopa rintamakarkuruutena. Kirjassa selvästi eletään maailmassa, jossa feministisen liikkeen saavutuksia uudelleenarvioidaan ja paikoitellen myös kritisoidaan. Feministinen liikekään ei ole onnistunut poistamaan yhteiskunnan atomisoitumista ja yksilökeskeisyyden riemuvoittoa. Ruotsi on maa, jossa yksin yksiöissään asuvat sammuvat sohvilleen Temptation Islandin pudotuspelin soittaessa taustalla absurdia serenadiaan.

Vanhapiika on pieni, rehellisen omakohtainen tutkielma, joka ei ainakaan syyllisty megalomaaniseen lähteiden käyttöön eikä suuriin historiallisiin yleistyksiin. Pidin Lindrothin tyylistä ja tiivistämisen taidosta, ja uskon, että tästä tulee Suomessa yhtä suuri hitti kuin se on ollut kotimaassaan Ruotsissa. Naapurimaiden mentaliteettierojen vertailevassa tutkimuksessa en vielä ensi lukemalla päässyt kovin pitkälle, mutta kirja kestänee toisenkin lukukerran.

Hautausmaan rakastavaiset

Teos: Minna Lindgren: Kaukorakkaus (Teos, 2019)

Vanha mies menettää ajokorttinsa kolaroinnin seurauksena, ja Renault on pantava myyntiin, koska jälkipolvilla ei ole korttia. 82-vuotias Kauko elää saman katon alla 55-vuotiaan poikansa Timon ja 29-vuotiaan pojanpojan Mickeyn kanssa. Talon kellari on ”poikien” valtakuntaa, jonne papalla ei yleensä ole asiaa. ”Pojat” käyvät uskollisesti Kaukolla syömässä ja toivovat tämän kokkaavan maailman pelastavia vegaaniruokia. Kauko joutuu usein metsästämään oikeanlaisia linssejä Stockan Herkusta, koska niitä ei lähikaupasta löydy.

Timo ja Mickey ovat e-urheilijoita, ja heidän elämänsä on pitkälti kellarikeskeistä. 55-vuotiaaksi Timo-poika on ikuista nuoruutta palvova, ja hänen tapansa puhutella isäänsä ”jäbäksi” on rasittavaa. Ihmissuhdehommat ”pojat” ovat ulkoistaneet nettiin, ja ainakin Mickeyllä on käynyt flaksi korealaisen böönan kanssa niin, että tämä jo lähettää Suomeen ruokareseptejä. Timo taas kannustaa ”jäbää” käymään treffeillä vanhan maailman IRL-tyyliin. Kaukoa eivät pahemmin lämmitä tuntemansa leskirouvat, vaan hänen sydämensä kaihoaa kesään 1959 Hietaniemen hautausmaalla ja maagisiin hetkiin Saima Harmajan haudan kupeessa.

Minna Lindgren tunnetaan humoristisista vanhuusaiheisista teoksistaan, ja Kaukorakkaus on jo viides teos, joka kertoo helsinkiläisistä ikäihmisistä. Tätä edeltävä teos, Iloinen leski, kertoi seitsemänkymppisten uudesta teini-iästä kaoottisen railakkaalla tyylillä. Kirjassa ryypättiin ja kiroiltiin runsaasti, ja se sai kirjavan vastaanoton. Kaukorakkaudessa Kaukolla ei ole alkavaa alkoholiongelmaa, vaikka hän käy uskoutumassa sydänsuruistaan ”kerhotapaamisissa” ystävänsä Kyöstin kanssa Suopean Säynävän pubissa. Sen sijaan hän on joutunut eroon vaimostaan Pirkosta tämän viimeisillä metreillä varsin traagisella tavalla, ja kärsii ajoittaisista sekavuustiloista, joita ihanan Liisan muisteleminen ei helpota, pikemminkin pahentaa.

Nauroin eniten Kaukon perhekuvioille, eli kolmen miehen erikoiselle asumisjärjestelylle, jossa toki oli myös taloudellista hyväksikäyttöä. Toisaalta Kaukon tyyppinen, säntillinen virkamies, entinen Tilastokeskuksen ATK-päällikkö, tarvitsee ympärilleen rutiineja, ja yhteisasuminen pitää häntä nykyelämänmenon syrjässä kiinni. Myös Kaukon muistelmat ATK:n läpiviemisestä suomalaisessa työelämässä ovat herkullisia. Kuinka hän sitten nykyteknologiaa käyttäen pääsee ihanan Liisansa jäljille on toinen tarina, eikä hän siinä onnistu ilman häntä nokkelampien leskinaisten apua.

Minusta tämä oli vahvempi romaani kuin Iloinen leski, mutta ei vienyt minua aivan Ehtoolehto-sarjan aiheuttamaan hurmostilaan. Yhteiskunnallinen kommentääri omaishoitajien asemasta hoitokotien viidakossa oli osuvaa, mutta Pirkko-vaimon kohtalo jäi sivujuoneksi muun kohkaamisen keskellä. Kiinnostavimmat havainnot Lindgren tekee kuitenkin nuoremman polven elämäntavasta ja suhteesta työhön. Niiden varjossa Kaukon elämäntarina tuntuu nostalgisen kunnolliselta. Pirkon hautajaisissa ehkä haudataan myös suomalaista yhtenäiskulttuuria, johon kuuluivat avioliitto, autolla ajaminen ja armeijan käynti.

Lindgrenin teoksissa on samantyyppistä toistoa kuin Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja-sarjassa. Molemmilla kirjailijoilla on kuitenkin faninsa, joita toisto ei harmita, vaan pikemminkin he nauttivat tietystä ennalta-arvattavuudesta. Itsekin olen fanittanut molempia kirjailijoita ja heidän tuotantojaan, mutta samalla olen pohtinut, kuinka pitkälle geriatrisella kirjallisuudella voi yksi kirjailija ratsastaa. Tosin painettujen kirjojen markkinoilla eläkeläiset ovat ostovoimaisinta asiakaskuntaa, eikä ole ollenkaan huono asia, että on olemassa kirjallisuutta, jossa päähenkilöt ovat elämänsä ehtoossa. Kaukorakkaudessa vahvin ulottuvuus on kuitenkin sukupolvien välinen dialogi, ja toivon, että se herättää nuorempienkin lukijoiden kiinnostuksen vaikka taloudellisten realiteettien ja vinksahtaneen huoltosuhteen näkökulmasta.

Iloista wappua Paulolta

Teos: Paulo Coelho: Hippi (Bazar, 2018)

Kirja kuin vappupallo. 70-luku, psykedelia, hippibussit, kirkkaat värit. Olen varmasti katsellut Hippiä jo aiemmin sillä silmällä, mutta viime aikoina elämässäni ei ole ollut Paulo Coelhon kokoista aukkoa. Tämä teos tuntuu kuitenkin erilaiselta, koska kirjailija väittää kaiken perustuvan tosi tapahtumiin. Teos on muistelma ja matkakirja, jonka päähenkilöitä ovat (kolmannessa persoonassa) Paulo ja Karla.

Molemmat ovat 23-vuotiaita, Paulo on Brasiliasta ja Karla Rotterdamista. He tapaavat Damissa, jossa Karla on ollut odottelemassa matkaseuraa meedion antamalla vinkillä. Paulo on helposti lämpenevä muukalainen toiselta mantereelta, joka puhuu kuitenkin Karlan kanssa samaa musiikin, mystiikan ja marihuanan kieltä.

Matkalle Kathmanduun lähdetään vuonna 1970, jolloin matka erikoisen Magic Bus-firman kyydissä maksaa 70 dollaria. Kuskina on brittilääkäri Michael, joka oltuaan Kongossa töissä sai elämänmittaisen vision ihmiskunnan palvelemisesta. Bussi poimii kyytiin mukaan hippejä eri Euroopan maista, myös Jugoslaviasta, jonka kansalaiset saavat matkustaa vapaammin kuin muut itäeurooppalaiset. Säännöt eivät tosiaankaan ole yhtä tiukat kuin Onnibusissa, mutta huumeiden käyttö sen kyydissä Euroopan ulkopuolella on kiellettyä. Jengi on muuten kokeilunhaluista ja villiä, ja suhteita eri matkustajien välillä syntyy ristiin rastiin.

Mieleni valtasi suloinen kademieli näitä huolettomia matkaajia kohtaan, sillä tämän tyyppinen seikkaileminen ei enää nykyään ole mahdollista, ainakaan tällä skaalalla. Kirjan nuoret ovat naiiveja, mutta eivät täysin vastuuttomia, ja saavat kokea matkan varrella monenmoista nimittelyä ja jopa syrjintää ulkonäkönsä – ja bussin ulkonäön – vuoksi. Monilla on myös korkealentoisia poliittisia haaveita, ja niitä tukevia korkeakouluopintoja takana. Kirjailijaksi tähtäävä Paulo taas on päättänyt opiskella elämää ”nousevan auringon taloissa” ja suufilaisten dervissien ohjauksessa.

Seikkailuja on monenlaisia, ja lopulta Paulo tekee matkan aikana yllättävän valinnan. Opettaja löytyy muualta kuin Kathmandusta, eikä Karla jää itkemään prinssinsä perään, vaan ymmärtää kohtaamisen ainutlaatuisuuden. Kirjan nuorilla on vielä paljon opittavaa elämältä ennen kuin voivat sitoutua parisuhteeseen.

Kirja on kepeä ja astetta humoristisempi kuin Coelhon alkutuotannon teokset. Ajan henki on saatu hienosti purkkiin, mutta matkan tekoa olisin jaksanut pidempäänkin kuin mitä tässä tarjotaan. Tosin teoksessa matkaillaan myös Boliviassa kohtalokkain seurauksin jo ennen kuin Paulo pääsee ensimmäistä kertaa elämässään Eurooppaan.

En nyt oikein voi sijoittaa tätä mihinkään kohtaan edes maahaasteessani, koska teoksen kaikista muista maista olen jo lukenut kirjan paitsi Turkista, enkä kehtaa kuitata Turkkia tällä teoksella, jossa vain hieman hengaillaan Istanbulissa. Mutta sain paljon energiaa kirjan väreistä, enkä silti kokenut tarvetta kokeilla LSD:tä, mitä teoksessa käytettiin avokätisesti.

Hyvää työn ja opiskelijoiden juhlaa blogini lukijoille!

Cree-intiaanit ja hylkäämisten historia

Teos: Melanie Rae Thon: Pelon lapset (Kääntöpiiri, 2000)

Käännös: Liisa Laaksonen

Kääntöpiiri oli 1980-luvulta 2000-luvun alkuun toiminut feministinen kustantamo, joka keskittyi varsinkin Euroopan ulkopuoliseen kirjallisuuteen. Tulin tietoiseksi kustantamon toiminnasta 1990-luvun alussa, ja olin sen teosten suurkuluttaja pitkään. Maassamme tapahtui 2000-luvulla jotain ikävää, eivätkä tällaiset edistykselliset yritykset enää kannattaneet. Kääntöpiirin kirjat ovat salainen keräilykohteeni: en omista niitä monia, mutta haluaisin omistaa koko sarjan.

Amerikkalaisen Melanie Rae Thonin romaanin Pelon lapset olen pelastanut kierrätyskorista ehkä tällä vuosikymmenellä. Kirjaa olen aloittanut pari kertaa, mutta koin sen ilmapiirin liian masentavaksi tuolloin. Nyt annoin teokselle uuden mahdollisuuden, ja tällä kertaa se kolahti syvälle. Teos on valloittava juuri kaunokirjallisena teoksena, ei ehkä niinkään kattavana historiikkina cree-intiaanien kulttuurista.

Teos sijoittuu 1980-luvun loppuun, ja siinä seikkailevat intiaanitaustaiset sisarukset Cecile ja Flint. Flint-veli on kylänsä paatunein nuorisorikollinen, joka on joutunut nuorisovankilaan jo 10-vuotiaana. 16-vuotiaana hän karkaa laitoksestaan, ja palaa kotikonnuilleen etsimään turvapaikkaa. Äiti Frances ei kuitenkaan halua piilottaa Flintiä, koska se mahdollisesti tuhoaisi hänen uuden perheonnensa. Siksi hän antaa pojalleen kaiken käteisen, minkä irti saa, ja lähettää tämän etelään, niin kauas kuin rahoilla pääsee, toivon mukaan Meksikoon saakka.

Äidin suunnitelma ei kuitenkaan onnistu, ja perhe päätyy hajaannuksen kautta tragediaan. Teoksen toinen kertoja, lasten kuuro Marie-täti, ei pysty siskonsa lapsia pelastamaan, mutta näkee heidän kohtalossaan yhtymäkohtia menneiden sukupolvien kärsimyksiin. Flintin kohtaloon ovat syypäitä niin omat sukulaiset kuin valkoisen vallan aikaansaama silmitön tuho. Uskonnollisen Marien kautta teos päätyy pohtimaan armon kysymystä, vaikka se onkin valkoisen miehen antama lainasana.

Kielellinen sekaannus ei ole läsnä vain Marien päässä, vaan suvun historiassa. Cree-kieli on vaihtunut englanniksi ja ranskaksi, ja Mariella on myös viittomakieli, jonka sisäoppilaitoksen nunnat ovat pontevasti häneen istuttaneet. Se, että Flint ei opi lukemaan ja kirjoittamaan englanniksi, johtuu Marien mukaan aiemmista rikkeistä heidän kansaansa kohtaan. Hän kokee, että ”meidät petetään kaikilla kielillä”, myös heidän alkuperäisellä äidinkielellään. 

Kirjassa seikkaillaan Yhdysvaltojen luoteisissa osavaltioissa. Montana on lasten koti, nuorisovankila sijaitsee Dakotassa, niin kaukana, ettei Frances-äiti ehdi käydä poikaansa siellä katsomassa kuuteen vuoteen.  Tyttöjen sisäoppilaitos sijaitsee Idahossa ja reservaatti, johon lapset karkumatkallaan päätyvät, Wyomingissä. Autoja varastetaan, välillä taivalletaan kojoottien keskellä peninkulmia, ja pikkusisko Cecile opettaa holtitonta isoveljeään ampumaan isäpuolelta varastetulla pistoolilla. Asehulluus on valkoisilta peritty ominaisuus, eikä noilla seuduilla mies ole paikkaansa ansainnut ilman asekaappia.

Toki teos on hurja kuvaus lastensuojelusta (tai lähinnä sen puutteesta), mutta onneksi Rae Thon ei kirjoita huolestuneen sosiaalityön ammattilaisen näkökulmasta. Kirjaa lukiessani minulla tuli mieleen muun muassa Marilynn Robinsonin, Lucia Berlinin ja Jennifer Eganin teokset. Varsinkin Eganin uudehko teos Rakkaudesta aseisiin kertoo samansuuntaisesta yhteiskunnallisesta todellisuudesta, perheestä, joka elää melkein kokonaan yhteiskunnan ulkopuolella. 

Joka suhteessa teos oli koskettava, mutta ei sentimentaalinen eikä imelä. Pidin myös sen kuvituksesta, eli cree-symboliikasta lukujen välillä. Ainoa tyylillinen ongelma, mikä teki lukemisesta hieman raskasta, oli se, että vielä viimeisissäkin kappaleissa tarinaan ujutetaan uusia sivuhenkilöitä, joiden kohtaloista en enää jaksanut olla kiinnostunut.

Teos pohjautuu tositapahtumiin, mikä tekee tarinasta vieläkin hurjemman. Tässä kun kuvataan ihan hardcore-nuorisorikollisuutta. Tapahtumat keskittyvät vuoteen 1990, mutta vahvan paikallisuuden ja tietynlaisen jälkijättöisyyden vuoksi tarina on miltei ajaton. Nämä syrjäytyneet lapset eivät paljoa tiedä oman aikansa trendeistä, tv-ohjelmista tai musiikista.

Tämän luettuani aion palata pian Katja Ketun uusimpaan teokseen, joka on minulla kesken äänikirjana.

Sijoitan tämän HELMET-haasteessa kohtaan 24: Sokkona hyllystä valittu kirja

Kuinka minusta tuli Kaurismäki-hahmo

Elän arkeani äärimmäisen köyhyyden viidakossa, ja yksi asia, josta olen joutunut elämässäni luopumaan, on baareissa ja kahviloissa notkuminen. Se vaikuttaa kirjoittamiseeni negatiivisesti, koska usein saan uusia aiheita ihmisiä salakuuntelemalla. Oma kahvinkeittimeni on toki rakas, mutta se ei saa runosuonta sykkimään. 99% kotikeskeinen elämä on tylsää, puuduttavaa ja henkisesti vanhentavaa.

Kerron nyt, mitä minulle tapahtui viikonloppuna. Meiltä katkaistiin taas sähköt, eikä puhelimessani ollut edes nettiä. Vaikeasti nettiriippuvaiselle tämä on pelottavaa, koska tuntuu, että maailma pysähtyy totaalisesti ympäriltä. Oli myös oikeita asioita, joita minun kuului sinä viikonloppuna hoitaa netin välityksellä.

Lähistölläni ei ole montaa paikkaa, jossa olisi ilmainen wifi asiakkaille. Kirjaston lopettamisen jälkeen tilanne on vielä heikompi. Viikonloppuisin vaihtoehdot vähenevät entisestään, ja tuntemistani paikoista, joka tarjoaa wifin asiakkaille, viikonloppuisin auki on vain ravintola Wanha Tappi.

Wanhassa Tapissa on tullut käytyä myös syömässä, aina silloin, kun on ollut ”rahapäivä”. Pubi profiloituu  hampurilaisannoksiin, ja niitä käydään nauttimassa pidemmästäkin matkasta. Tyypillinen Tapin asiakas ajaa tila-autollaan paikalle toisesta lähiöstä; sen parkkipaikka on lähes aina täynnä. Toki pubilla on ollut yritystä myös paikallisten suhteen: se järjestää tietovisoja ja bingoiltoja kaksi kertaa viikossa.

Kävin viikonloppuna Tapissa kolmena perättäisenä päivänä. Ensi vierailulla tilasin jotain viimeisillä pennosillani, ja muilla kerroilla istuin baarissa kuivin suin. Enimmäkseen istuin sen viileällä terassilla sohvan nurkassa. Ilma oli vielä liian kylmä terassikeleistä nauttimiseen, ja jengi kävi siellä lähinnä tupakalla. Istuin vähän aikaa myös sisällä, ja vastapäisellä bussipysäkillä, jonne wifi-yhteys ylsi.

Ainoa viihde, jota viikonloppuni tarjosi, oli ”rajakkien” vaalimainonnan seuranta ja niiden kommentointi fb:n keskustelupalstoilla. Tämän vuoksi istuin näpit kohmeessa bussipysäkillä ”dataamassa”. Oliko minulla sitten huono omatunto baarin nettiyhteyden varastamisesta? No, ei ollut. Se, että istuin välillä bussipysäkillä kertoi kuitenkin siitä, etten halunnut olla baarille vaivaksi.

Sunnuntaina 7.4. paikan omistaja heitti minut ulos. En jäänyt kuuntelemaan hänen närkästystään, vaan pyysin anteeksi ja ryntäsin nöyränä pihalle. Ulkona tuli itku: en ole tähän ikään mennessä vielä tullut ulos heitetyksi ravintolasta. Nyt se tapahtui, keskellä kirkasta päivää selvin päin. Tilanteeseen ei liittynyt mitään dramaattista, enkä usko monen edes huomanneen ravintoloitsijan elettä.

Menin kotiin potien suurta ahdistusta. Kuinka monia kertoja olenkaan viime vuosina käynyt baareissa tapaamassa kavereita tilaamatta mitään? Toki tilaamattomuus on hyväksytympää silloin, kun seurueesta edes joku tilaa jotain, mutta en ollut tottunut tällaiseen kohteluun tilanteessa, jossa yritin olla mahdollisimman pieni ja hiljaa. Vaikka ravintoloitsijalla on oikeus valita asiakkaansa, koin hänen käytöksensä hankalana, kun asutaan alueella, jossa asuu paljon pienituloisia.

Pienituloinenkin ihminen on joskus maksava asiakas. En myöskään tunne monia, joiden tapana on notkua baareissa ja kahviloissa syömättä tai juomatta mitään. Itsekään en niin tee kuin silloin, jos päällä on joku infernaalinen force majeure. Jos minulla olisi baari, ja siellä kävisi ihmisiä, jotka kerrasta toiseen jättäisivät palveluni käyttämättä, yrittäisin ehkä selvittää, mistä se johtuu. Köyhyys on niin ilmiselvä selitys, että sitä tuskin kannattaa asiakkaalta kysyä. Mutta jos näkisin asiakkaan, jonka epätoivoinen tilanne näkyy ulospäin (ja ainakin minusta se näkyy), yrittäisin ehkä jollain eleellä helpottaa hänen tilannettaan. Voisin joskus tarjota vaikka kahvit.

Näin tekevät ihmiset. Toinen toisilleen. Ihan vaan, koska olemme samassa veneessä.

Palasin baariin seuraavana päivänä ja ojensin sen omistajalle käsin kirjoitetun reklamaation, jossa kerroin mielipiteeni hänen yhteisöllisyyden ja solidaarisuuden puutteestaan. Tämän tein en ainoastaan itseni vuoksi, vaan myös muiden. Jäin taas ”notkumaan” eli odottamaan jotain reaktiota.

Reaktio tuli nopeasti, ja omistaja oli raivoissaan. Hän antoi minulle loppuelämän porttikiellon ravintolaansa, ja vaati poistumaan välittömästi. En suostunut poistumaan käskystä, koska en ole käskysuhteessa häneen. Pyysin häntä soittamaan poliisin, jos tilanne sitä vaati. Vänkäsimme siinä aikamme, minkä jälkeen hän vei puhelimeni ja lompakkoni. Hän ei suostunut antamaan niitä, ennen kuin poistuisin.

Olen lukenut ”kansalaispidätyksistä”. Tämähän on tyypillistä (ääri)oikeistolaista vallankäyttöä: Suomeen halutaan lisää aktiivisia kansalaisia, jotka pidättelevät menemään vääränlaisia ihmisiä. Baarin pitäjä ei toki ollut Odinin sotilas, ja toistan, hänellä on oikeus valita asiakkaansa. Koska baarissa ei ole vartijoita, hän joutuu suorittamaan asiakaskarsintansa itse. Ja karsia, sitä hän todella osaa.

Toisella kerralla insidentille oli muutama todistaja. Tälläkin kertaa poistuin itkien.

Minulla on muitakin itkuja itkettävänä, eikä tämä yrittäjä ansaitse kyyneleitäni. Ehkä valitsin väärän taistelun, ja luultavasti pystyn elämään sen kanssa, että joudun tästedes matkustamaan keskustaan syömään burgereita.

Jäin miettimään sitä, mikä tekee suomalaisista baareista legendaarisia. Elämääni ei niitä ole mahtunut monia, mutta hyvän yleensä tunnistan ja haluan sellaisissa käydä pidemmästäkin matkaa. Joskus muinoin niitä oli Helsingissä Pitkänsillan takana, kaurismäkeläiseen tyyliin. Ehkä kaikkien aikojen legendaarisin mesta on Jyväskylän Vakiopaine, jossa on koettu sitä, kun solidaarisuus muuttuu lihaksi. Wanhaa Tappia pidin semihyvänä lähiöbaarina siksi, että se on onnistunut saamaan asiakkaiksi muitakin kuin alkoholin suurkuluttajia. Mutta rehellisesti sanottuna, paikassa ei ole mitään ihmeellistä. Se on vain lähiöbaari, joka valmistaa joka päivä vuoren burgereita. Korkean vuoren punaista lihaa.

Kaurismäen leffat tunnetaan mystisistä laitapuolen kulkijoistaan ja Pelastusarmeijan kenraaleistaan. Näiden kautta olen saanut ulkomaalaisia ystäviä, joista monet ovat tunteneet leffat paremmin kuin itse olen. Muistan esimerkiksi nähneeni  Tulitikkutehtaan tytön ensi kertaa irlantilaisten minulle esittämänä kotivideona. Parhaisiin baareihin mahtuu aina muutama Persoona, kun taas tylsissä mestoissa kaikki asiakkaat edustavat yhteiskunnan valtavirtaa ja pukeutuvat merkkivaatteiden univormuun.

Jos Wanha Tappi olisi elokuvien kulissi, olisin vielä viikko sitten sijoittanut sen kepeään romanttiseen komediaan, jossa kolmikymppiset sinkut päätyvät vaihtamaan pareja. Ehkä myös joku Luokkakokous-tyyppinen kohellus sopisi sen pirtaan: se myy valtavasti, mutta on lopulta toisinto ulkomaisesta formaatista.

Viime kohtaamisen jälkeen taiteellinen näkemykseni paikasta muuttui, ja nyt pidän sitä sopivana tapahtumapaikkana Tuukka Temosen itsesponsoroimalle välityölle. Toki monilla riittää myös sympatiaa yritteliästä ex-rocktähteä kohtaan.  Pikkulinnut ovat kuitenkin visertäneet, että Temosen elokuvat olisivat huonoja. Ihan sikahuonoja.

Suomalaisen kulttuurin helmen tunnistaa usein laajan humaanista katsantokannastaan. Taidetta inspiroivat paikat ovat sellaisia, joihin myös rumat, köyhät ja vajavaiset ovat tervetulleita. Sellainen paikka ei kaadu, vaikka nurkassa istuisi pari naapuruston vähävaraista. Lähiöbaareissa on aina istuskellut tyyppejä, jotka eivät ole rikkaita ja kauniita. Kun tämäkin paikka heiltä riistetään, tulee lähiöistä elinkelvottomia.

Suomi armon vuonna 2019 on kärjistyvien asenteiden ja poliittisten kantojen maa, jossa joidenkin mielestä mielipiteitä saa olla vain nettomaksajilla. Jos elät yhteiskunnan tuilla, et ole joillekin ihmisille edes olemassa, etkä varsinkaan minkään arvoinen. Harva minimituilla sinnittelevä käy koskaan baarissa tai kahvilassa, ellei se ole seurakunnan tarjoama teetupa. Matka teetuvalta Wanhaan Tappiin oli uuvuttavan pitkä. Enkä tule tekemään sitä enää koskaan.

Joskus tosin voit kokea tehneesi jotain hyvää, jos porttikielto annetaan. Kyse ei ollut suuresta ihmisoikeustaistelusta, mutta haluan tästedes omilla teoillani edesauttaa humaanin, solidaarisen ja heikoimmistaan välittävän Suomen rakentamista. Nyt olemme heikoilla tässä, mutta voimme aina parantaa. Joka päivä, pienin askelin.