Kohtalokas saariseikkailu

Teos: Eeva Louko: Onnellisten saari (Otava, 2021)

Äänikirjan lukija: Mimosa Willamo

Ronja on kolmikymppinen toimittaja, joka on rakentanut elämänsä Lontooseen, eikä koe enää Suomea kotimaakseen. Naisen äiti on muuttanut Nizzaan jo tytön lapsuudessa, ja synkistelevä historianopettajaisä Harri jäi huoltamaan yksin tytärtään Lauttasaareen. Kun eläkkeelle jäänyt isä sitten löydetään kuolleena kotisaaren Kasinorannasta, on Ronjan palattava kohtaamaan sukunsa synkät salaisuudet.

Teoksen historiallinen osio sijoittuu 1970-luvulle, aikaan ennen Ronjan syntymää, jolloin Harrilla oli toinen nainen kuin Ronjan äiti Anita. Isän jäämistöstä löytyy haalistuneita Polaroid-kuvia ajasta, jolloin hän oli ollut onnellisempi kuin myöhemmässä perhearjessaan. Onnellisten kuvien ottaja on edelleen elossa, kuten on myös mystinen Ellen Rinne, nainen, jolle isä on testamentannut rahaa. Mutta mikä lopulta oli isän salaisuus, se, joka sai hänen elämänsä jämähtämään paikalleen?

Kirja on perinteinen dekkari siinä, että siinä on poliisihahmoja ja virallinen murhatutkimus, mutta sen paino on kuitenkin enemmän suvun historiassa ja kipeässä isäsuhteessa. Ronja lämmittelee myös suhdetta lukioaikaiseen heilaansa Villeen, ja hengailee vanhojen bestisten, Millan ja Anskun kanssa. Rannoilla haahuilee myös henkisesti epävakaa Sara-täti, jonka vaiheista Ronja ei ole aiemmin tiennyt mitään.

Minulle Lauttasaari ei ole kovin tuttu ympäristö, joten opin kirjan kautta jotain uutta sen historiasta. Ottaen huomioon, että kirjassa on jopa kaksi historianopettajahahmoa, historian osuus jää siinä maltilliseksi. Toki sen nuorehkoille hahmoille jo 1980-luku on historiaa, ja Villen historiantutkimuksen metodit ovat enemmän kuin kyseenalaisia. Saari tuntuu myös perinteisen nurkkakuntaiselta, ja monilla sen kanta-asukkailla on yhtä ilmiömäinen muisti kuin syrjäkylien natiiveilla.

Loukon kieli on paikoitellen herkän poeettista, ja luonnolla on tärkeä osuus kerronnassa. Merellisille lenkkipoluille mahtuu myös riittävästi kauhua, joten kirjaa voi lukea myös kauhukertomuksena ja mikä ettei myös psykologisena trillerinä.

Minusta siis teoksessa oli kaikki elementit paikoillaan, ja tykästyin Loukon kirjoitustyyliin, mutta juuri nyt olen ahminut liikaa dekkareita, enkä tässä tilassa päässyt enää uuden sarjan hahmojen ihon alle. Juonen ymmärryksen ja tunnelmien välittymisen suhteen minulla ei ollut ongelmia, mutta hahmoihin tutustuminen jäi vielä puolitiehen. Saatan siis kerrata teoksen ennen kuin tartun sen mahdolliseen jatko-osaan.

Urbaaniksi tarinaksi Onnellisten saari on ilahduttavan juureva: siinä käytetään somea vain minimaalisesti, se ei ole erityisen ulkonäkökeskeinen, eikä siinä seurata uusimpia trendi-ilmiöitä. Siinä siis keskitytään ihmiselämän olennaisiin puoliin, ja näin uskon sen ilahduttavan monenlaisia lukijoita, myös kolmikymppisiä vanhempia ja muualla kuin pääkaupunkiseudulla asuvia.

Moskeijan rakentamista Brexit-maassa

Teos: Ayisha Malik: This Green and Pleasant Land (Zaffre, 2019)

Äänikirjan lukija: Rita Sharma

Bilal ja Mariam Hashim ovat pienessä maalaiskylässä Babbel’s Endissä asuva pakistanilaistaustainen toisen polven siirtolaispariskunta, jotka elävät sovinnaista, keskiluokkaista elämää yrittäen sulautua brittiyhteiskuntaan. Bilalilla on kirjanpitoyritys, ja hän kokee tyytyväisyyttä siitä, että on onnistunut pakenemaan Birminghamista kohti vihreämpiä niittyjä. He ovat myös uusperhe, eikä heillä ole suurta kiirettä hankkia yhteisiä lapsia. Monessa,suhteessa he eivät mahdu valmiiksi käsikirjoitettuun ”pakistanilaisperheen” kaavaan (=monilapsisen, uskonnollinen, yhteisöllinen) .

Bilalin äiti Sakina on tullut Britanniaan perheineen vuonna 1982 Rawalpindistä. Perhe on asunut koko ajan Birminghamin Sally Oakissa, monikulttuurisella alueella, jossa ei ole pulaa moskeijoista. Äiti kuolee äkillisesti ja jättää pojalleen vain yhden toivomuksen: hän haluaa poikansa perustavan moskeijan oman kotikyläänsä. Toivomus tuntuu Bilalista kohtuuttomalta, sillä hänen oma suhteensa islamiin on ristiriitainen, eikä hänellä ole edes tarpeeksi tietoa moskeijoista tai edes rakennusbisneksistä projektia varten.

Suru kuitenkin saa miehen ylittämään monia henkisiä rajoja. Yhtenä päivänä hän makaa itse itselleen kaivamassaan hautakuopassa takapihallaan, ja toisena päivänä hän istuu kunnanhallituksen kokouksessa esittelemässä kunnianhimoista projektiaan.

Vaikka projektilla ei ole mitään konkreettista suuntaa (ei paikkaa eikä edes tarpeeksi suurta määrää muslimeja seurakunnan perustamiseksi), se herättää paikallisessa yhteisössä valtavaa kuohuntaa. Entinen pubivisojen tähti ”Bill” onkin nyt uhkaava muukalainen, potentiaalinen terroristi, joka aikoo tuhota koko länsimaisen sivilisaation.

Kirjassa on yhtä paljon paikallisia brittihahmoja kuin pakistanilaisia siirtolaisia. Malik pääsee hienosti myös brittien ihon alle, ja kuvaa ystävyyssuhteiden kompleksisuutta. Kyläyhdistyksen tyypit eivät toki koe suurta solidaarisuutta toisiaankaan kohtaan, eli ainakaan heitä ei yhdistä kristinusko tai valkoinen ihonväri. Joku lahjoittaa nimettömänä 10 000 puntaa moskeijahankeelle, ja joku toinen anastaa anglikaanisen kirkon kellot.

Anglikaanisen kirkon kirkkoherra Richard on Bilalin aito ystävä, ja miehet tapaavat muissakin kuin uskontodialogin merkeissä. Silti moskeijahanke on melkein liikaa myös Richardille, jonka rooli vanhenevan yhteisön bingoisäntänä ei ole luontevin mahdollinen. Hän on ollut parempi ongelmalähiöiden nuorisopappina, mutta on hakeutunut ”vihreämmille niityille” menetettyään liian monia nuoria huumeille. Babbel’s End ei kuitenkaan ole seesteinen loppusijoituspaikka, vaan riitaisa kriisipesäke, joka kerjää kansallista mediahuomiota.

Romaanin hienoin hahmo on Rukshana-täti, joka muuttaa sisarenpoikansa luo Sakinan kuoleman jälkeen. Bilalin on vaikea kertoa Rukshanalle suunnitelmista myydä naisten kotitaloa Birminghamista ja tädin sijoittamisesta vanhainkotiin. Tämä lapseton leskitäti on hyvin perhekeskeinen, eikä osaa tarpeeksi englantia pärjätäkseen laitoksessa. Kuitenkin hän saa yhteyden kyläyhdistyksen ilkeään puheenjohtajaan, jonka kanssa hän alkaa käydä lenkillä, vaikka naisilla ei ole yhteistä kieltä. Malik kertookin uskottavasti naisista, jotka ovat saattaneet asua Englannissa neljäkymmentä vuotta oppimatta kielestä muuta kuin kaupan kassalla selviytymisen.

Pidin romaanin hienovaraisesta, lakonisesta huumorista, ja siitä, ettei siinä ollut selkeitä hyviksiä tai pahiksia. Verrattuna joihinkin suosittuihin chicklit-pläjäyksiin, joissa myös muutetaan maalle tekemään jotain riskialtista (vrt. esim. Jenny Colgan, Lucy Diamond) tämä teos tuntui syvällisemmältä kaunokirjallisuudelta. Toisaalta Malik on debytoinut juuri chicklit-kirjailijana, joka on kirjoittanut humoristisia teoksia nuorten muslimien deittailuskenestä.

Saatan tämän lupaavan tuttavuuden pohjalta lukea myös nuo deittailuteokset.

Salarakastajat Daimlerissa

Teos: Annie Murray: Where Earth Meets Sky (2007)

Äänikirjan lukija: Annie Aldington

Nyt siirryn britti-imperiumia käsittelevissä romaaneissa lähemmäs alueita, joista olen ollut enemmän kiinnostunut, kohti pohjoista Intiaa. Where Earth Meets Sky sijoittuu Ambalan kaupunkiin Hariyanan ja Punjabin rajalla, ja Simlan ja Mussoorien vuoristokaupunkeihin. Simla oli brittien perustamista hill stationeista kuuluisin – imperiumin virallinen kesänviettopaikka, jossa hallinnon eliitti lomaili. Simla ja Mussoorie sijaitsevat lähellä toisiaan, ja ovat nykyäänkin suosittuja turistikohteita.

Simlasta on kirjoitettu paljon, ja muistan ainakin lukeneeni kaksi sinne sijoittuvaa klassikkoa, E. M. Forster in A Passage to India ja J. G. Farrellin The Hill Station. Nämä romaanit ovat kriittisiä kolonialismin kuvauksia, joissa romantiikka on marginaalissa.

Tämä teos on klassinen romanttinen kertomus, jossa lähes kaikki päähenkilöt ovat brittejä. Siinä nuori Lily Waters saa lastenhoitajan paikan Intiasta vuonna 1905, ja lähtee matkaan tapaamatta tulevia työnantajiaan, kapteeni Fairfordia ja tämän vaimoa Susania. Lily on orpo tyttö, joka on työskennellyt palvelijana 13-vuotiaasta saakka Birminghamissa. Kun hänen kiltti vanha emäntänsä kuolee, Lilyllä ei enää ole paikkaa, jonka hän kokisi kodikseen. Seikkailu Intiassa tuntuu paremmalta vaihtoehdolta kuin uuden palveluspaikan etsiminen Britanniasta.

18-vuotias Lily ei vielä haaveile aviomiehen metsästyksestä, mutta kohtalo heittää hänen eteensä Sam Ironsiden, automekaanikon, jonka tehtävänä on ollut tuoda kapteenille Daimler-auto Britanniasta saakka. Valitettavasti Sam osoittautuu ukkomieheksi, mutta hän jatkaa Lilyn piirittämistä senkin jälkeen, kun tyttö saa tietää asiasta.

Lilyn isäntäperheessä on outo tunnelma. Perheen vanhemmalla lapsella, Isadoralla, on intialainen ayah, kun taas nuoremmalle pojalle, Cosmolle, otetaan brittihoitaja. Lilyn tehtävä on valmentaa kaksivuotiasta lasta koulu-uraa varten Englannissa. Poika lähetettäisiin sisäoppilaitokseen jo 4-vuotiaana. Perheen tytär on lievästi kehitysvammainen, eikä kelpaa oppilaaksi eliittikouluihin. Lasten äiti on emotionaalisesti epävakaa, eikä hän pysty olemaan lapsille kovinkaan kummoinen äiti.

Lily kokee kiintymystä poikaan, vaikka työ perheessä on muuten hankalaa. Hän myös rakastuu Ambalan kuivaan ja karuun maisemaan, ja oppii ratsastamaan lähitienoilla. Pojan lähdettyä Englantiin Lily siirtyy palvelukseen Mussoorieen vanhalle tohtori MacBridelle, ja tämän invalidille vaimolle.

Pariskunnan luona Lilyn työtehtävä on varsin epämääräinen, ja hän kokee tulleensa palkatuksi hieman kajahtaneen ukon seuraneidiksi. Ukko selvästi jo odottaa sairaan vaimonsa kuolemaa, ja taivuttaa Lilyn suhteeseen, joka ei ole kummallekaan eduksi. Tämän jälkeen tulee muitakin maanvaivoja ja ahdistelijoita, ja myös Sam käy edelleen toimittamassa kalliita autoja sahibeille.

Teoksen aika-akseli venyy 1920-luvulle, jolloin Lily on palannut Britanniaan, ja on joutunut antamaan Intiassa syntyneen tyttärensä adoptioon. Varsinkin tuo osuus romaanista tuntui turhalta. Olisin arvostanut tiiviimpää aikaraamia ja juonta, joka ei toistaisi itseään.

Kirjan rakkaustarina ei säväyttänyt minua lainkaan, mutta seurasin tarinaa lähinnä paikojen kuvauksen takia. Teos on suht hidastempoinen, ja siinä kuvataan eri palvelijahahmojen kohtaloita ja työn arkea. Intialaisten hahmojen marginaalisuus ärsytti, mutta kaipa teos kuvaa uskollisesti sitä valkoista kuplaa, jossa monet britit asuivat.

Löytäisinpä joitain vetäviä teoksia pohjoisen Intian vuoristokylistä. Mainitsemani Forsterin ja Farrellin teokset ovat laatukamaa, mutta ne ovat minulla vielä tuoreessa muistissa.

Kätilöitä kouluttamassa Keralassa

Teos: Julia Gregson: The Monsoon Summer (2018)

Äänikirjan lukija: Charlotte Strevens

Historiallinen kiertueeni Intiassa jatkuu edelleen sen eteläosissa, tällä kertaa Keralan Fort Kochissa 1940-luvulla, juuri maan itsenäistymisen aattona. Julia Gregson on australialaistaustainen kirjailija, joka vaikuttaa nykyään Britanniassa. Hän on julkaissut historiallisia romaaneja vuodesta 2004, joista osa sijoittuu Intiaan. Teoksista tunnetuin, East of the Sun (2007), sai aikanaan merkittävän romanttisen kirjallisuuden palkinnon.

Tässä teoksessa kolmikymppinen sairaanhoitaja Kit Smallwood saa tehtäväkseen auttaa kummitätiään Daisy Parkeria järjestämään hyväntekeväisyyshanketta kätilöiden kouluttamiseksi Keralassa. Daisy on elänyt puoli elämäänsä vetäen orpokotia Bombayssa, mutta on joutunut palaamaan kotimaahan Intian saavuttaessa itsenäisyyttä. Intia ei suostu jättämän Daisya, vaan hän elää perimällään sukutilalla Oxfordshiressä esi-isiensä keräämien tiikerinnahkojen keskellä.

Eräänä päivänä tilalle saapuu suoraan Keralassa nuori lääkärinalku Anto, jota täti epäilee kommunistiksi. Siellä hengaa myös kummitädin nelikymppinen vanhapoikaveli Tudor, jota Kitin äiti on yrittänyt naittaa tyttärelleen vuosikausia. Daisylla on varaa elättää kaikkia tilalle eksyneitä sukulaisia ja elämäntaiteilijoita, sillä suvussa on rutkasti vanhaa rahaa. Kaikkea ei kuitenkaan voi ostaa rahalla vuonna 1947, sillä säännöstelytoimet ovat ankarat, ja sähkökatkot vaivaavat jatkuvasti.

Teoksessa Kit pääsee matkaamaan Keralaan tuoreena lääkärinrouvana. Anto ja Kit ovat myös työpari, joita yhdistää rankka työhön liittyvä huumori. Liitto on aiheuttanut vastustusta molemmassa päässä, mutta Anton pitkä oleskelu Britanniassa on saanut hänen kyseenalaistamaan oman kulttuurinsa naimakäytäntöjä. Anton äiti ei pysty naittamaan toisella mantereella elävää poikaansa sopivaksi katsomalleen morsiamelle, ja Anto toimii nopeasti välttääkseen äidin suunnitelmat.

Keralassa laajennetun perheen ja suvun vaatimukset hidastavat Kitin urakehitystä ja hyväntekeväisyyshankkeen edistymistä. Samalla hän pääsee tutustumaan oman sukunsa salaisuuksiin, ja äidinpuolisen linjan vaiheisiin Pondicherryssä, kaupungissa, joka oli keskeinen tapahtumapaikka myös viimeksi lukemassani romanssissa. Eli vaikka näiden kahden romaanin sävy oli erilainen, ja tapahtumien välillä oli yli 50 vuotta aikaa, anglointialaisten kuvauksessa oli paljon yhteistä.

Tässä romaanissa arjen kuvauksen tempo tuntui välillä omaan makuuni hieman liian verkkaiselta, mutta teos toimiikin ehkä paremmin keralalaisen perhearjen etnografisena kuvauksena kuin suurena rakkausromaanina.

Tämä oli huomattavasti realistisempi ja arkisempi rakkaustarina kuin äsken lukemani The Jasmine Wife. Teoksessa on erityisen vahvat dialogit, ja huumoria revitään arjen pienistä sattumuksista. Hahmot ovat hyvin kartalla poliittisista muutoksista, jotka vaikuttavat myös tavallisten lääkärien ja hoitajien arkeen. Kolonialismia purkavia kommentteja pursuaa kaikkialla, ja paikallisia käytäntöjä pyritään ymmärtämään uudella tavalla.

Teoksen maailma on lämminhenkinen, mutta historiallisen draaman kannalta tämä tarina ei ole kovin eeppinen. Eli teos varmasti saa paljon Intiasta muutenkin innostuneita lukijoita, jotka arvostavat enemmän historiallista tarkkuutta kuin tunteiden vuoristorataa. Minulle teos tarjosi juuri sopivan annoksen romantiikkaa, ja arvostin kirjailijan huolellista taustatyötä.

Eteläinen Intia tuntuu melko aliedustetulta siinä kirjallisessa kuplassa, jossa itse olen elänyt. Oikeastaan ainoa todella suuri Keralasta kirjoittanut natiivi-intialainen nimi on Arundhati Roy, eikä viereisestä Tamil Nadun osavaltiostakaan nouse usein kirjailijoita maailman suurimmille estradeille. Johtuuko se sitten siitä, että noiden alueiden historia on ollut rauhallisempaa, eli niistä ei saa aikaan yhtä räväkkää historiallista draamaa kuin vaikka Punjabista tai Kashmirista. Myös länsimaisten kirjailijoiden tuotannossa on selkeitä maantieteellisiä suosikkialueita, ja vaikka Intian eteläisiin osiin matkustetaan runsaasti, nämä matkat eivät ole tuottaneet valtavaa viihdekirjallisuuden virtaa.

Itselläkin ehdottomat suosikkialueet Etelä-Aasian kirjallisuudessa ovat olleet Punjab, Kashmir, Bengal ja uudet valtiot Pakistan ja Bangladesh. Kartallani on edelleen valtavia alueita, joita en ole valloittanut kirjallisesti. Mitään systemaattista valloitusprojektia en edes suunnittele, mutta saatan valita myöhemminkin kirjoja niistä intialaisista paikoista, joista tiedän vähemmän.

Lahorelaista seurapiiridraamaa

Teos: Awais Khan: In the Company of Strangers (Simon&Schuster, 2020)

Äänikirjan lukija: Esh Alladi

Tässä kuussa johtuen blogimaailman ulkopuolisista tapahtumista olen palannut muistoissani aikoihin, kun olin pakistanilaisen kirjallisuuden tutkija, ja tämän kunniaksi päivitän tilannekartoitusta maasta kertovasta uudemmasta fiktiosta. Kiinnostavimpia kirjoja ei tietystikään löydy suoratoistopalveluista, ja suomeksi löytyvät pakistanilaiskirjat tulevat todella etabloituneilta nimiltä. Mutta muutamia uusia teoksia onnistuin löytämään vaivatta, kirjailijoilta, joilta en ole lukenut aiempia teoksia.

Awais Khan on opiskellut luovaa kirjoittamista Pohjois-Amerikassa, mutta hänen teoksensa sijoittuvat syvälle kotimaansa multaan, ja varsinkin Lahoren kaupungin betoniviidakkoon. Ne kertovat nyky-yhteiskunnan keskeisistä kipupisteitä, kuten terrorismista, luokkaeroista ja kunniaväkivallasta.

In the Company of Strangers kuvaa lahorelaisen eliitin ja keskiluokan kohtaamista, kun tylsistynyt, masentunut ja alkoholisoitumassa oleva kotirouva Mona ottaa nuoremman rakastajan viimeisenä yrityksenä palauttaa itsetuntoaan. Hän asuu Lahoren Gulbergin eliittialueella ”kultaisessa häkissä”, mutta kun hänen opiskeluaikojensa bestis palaa Amerikasta, hänen elämässä alkaa taas tapahtua. Meera on kansainvälisesti menestynyt mallimamma, joka yrittää nyt elävöittää Lahoren muotibisneksiä.42-vuotiaina ystävykset ovat kovin eri vaiheessa elämissään: Monan lapset ovat jo collegessa, kun taas Meera pohtii, voisiko hän vielä tehdä lapsen viimeisen rakastajansa kanssa.

Ali taas on 28-vuotias miesmalli, joka on jättänyt uransa huumeongelmien vuoksi, mutta joutuu palaamaan catwalkille perheessä tapahtuneen tragedian vuoksi. Alin pikkuveli on loukkaantunut pahasti auto-onnettomuudessa, eikä hänen leskiäidillään ole varaa maksaa sairaalalaskuja. Pelkät mallintyön palkkiot eivät riitä laskujen maksamiseen. On löydettävä rahakkaampi ratkaisu, eikä Alilla ole muuta pääomaa tarjottavanaan kuin hänen jumalainen kehonsa.

Onhan tässä teoksessa melko inhorealistinen näkökulma (se siis ei ole kevyttä chicklitiä, vaikka se kertoo muotimaailmasta ja keski-ikäisten naisten seksuaalisuudesta), ja minun oli vaikea suhtautua kirjan asetelmaan siitä huolimatta, että sen elämänpiiri oli minulle osittain tuttua. Kirjassa kuvattu Gulbergin lähiö on muutenkin ollut mielessäni, kun olen sattuneesta syystä käynyt läpi muistiinpanojani paikasta. Teos kertoo luokkaeroista ja addiktioista, eivätkä sen hahmot ole erityisen rakastettavia. Pystyin hyvin eläytymään sen hahmojen todellisuuteen, koska olen tavannut livenä tällaisia ihmisiä.

Itsemurhaiskujen teema tuo tarinaan toisen, vakavamman tason, mutta en ollut varma, kuinka tämä toimii draaman kaaren tasolla. Tuntui, että kirjaan oli tungettu vähän liikaa kriisejä, mutta toisaalta lahorelainen arki voi olla juuri näin turbulenttia ja täynnä vastakkainasetteluja. Epäuskottavana en tarinaa pitänyt, mutta juuri tähän hetkeen sen maailma tuntui liian ankaralta.

Kirjan kuuntelu ei ollut minulle hankalaa, koska olen tottunut paikallisiin puhetapoihin, mutta ärsyynnyin lukijan ylinäyttelemisestä varsinkin miesten repliikkien kohdalla. Tämä mieslukija onnistui paremmin naisten suhteen. Nyt siis puhutaan kulttuurieroista äänikirjojen toteutuksessa. Olen usein huomannut, että jaksan kuunnella paremmin afrikkalaisteoksia kuin eteläaasialaisia. Mutta tämä oli vain yksi kokemus, ja ärsytys johtui enimmäkseen siitä, että kirjassa puhuvat känniset yläluokkaiset sedät olivat rasittavia tyyppejä.

Minun täytyy lukea Khanilta toinen teos, jotta osaan päättää, onko hän lintu vai kala. Jotain samaa traagisuutta tässä tarinassa on kuin Mohsin Hamidin esikoisteoksessa Moth Smoke (2000), jossa huumeiden käytön kuvaus oli vielä rankempaa kuin tässä. Toinen häneltä löytyvä romaani näyttäisi käsittelevän kunniamurhien teemaa, eli siinäkin käsiteltävä ilmiö on mahdollisimman rankka.

Nigerialaiset jumalat ja mielenterveys

Teos: Akwaeke Emezi: Makeaa vettä (Kosmos, 2021)

Suomennos: Sari Karhulahti

Äänikirjan lukija: Amira Khalifa

Ada on lähtenyt jo 16-vuotiaana Yhdysvaltoihin opiskelemaan kotoaan Nigerian Igbomaan Umuahian kaupungista. Hän tulee kahden kulttuurin kodista, jonka malesialainen äiti on tehnyt radikaalin ratkaisun maksaakseen kolmen lapsensa opinnot ulkomailla. Äiti tienaa opintorahoja sairaanhoitajana Saudi-Arabiassa, hänen miehensä toimii lääkärinä Nigeriassa, ja huoltaa pesuettaan omin, rajallisine voimineen. Käytännössä pariskunta on jo eronnut aikoja sitten, mutta kumpikaan ei saa aikaan viedä avioeroprosessia päätökseen.

Ada on aina ollut vaikea, äänekäs ja riidanhaluinen lapsi, joka ei täysin sopeudu paikallisen tyttöyden tai naiseuden kuvastoihin. Hän kokee, että hänen sisällään asuvat myös sivupersoonat Varjo ja Savu, jotka aikuisuuden kynnyksellä saavat uudet nimet. Lähtiessään Amerikkaan tyttö on emotionaalisesti heitteillä, eikä läheinen suhde Yeshuaan, hänen henkilökohtaiseen pelastajaansakaan lupaa suojaa elämän karikoilta. Oman kulttuurin henget ja jumalat, ja ylikansallinen kristinusko ottavat mittaa hänen sielussaan.

Tämä on Emezin esikoisteos, joka saapuu luoksemme suomennettuna viiveellä. Viime vuonna luin häneltä teoksen Vivek Ojin kuolema, joka kertoi myös kahden kulttuurin perheestä Nigeriassa, ja sen kapinalliseksi ryhtyneen homopojan karmivasta kohtalosta. Näiden kahden teoksen välillä on selkeä keskusteluyhteys, mutta Makeaa vettä on tiheämpi tarina paikallisten uskomusten ja kosmologian suhteen. Koin jumaluusopin esittelyn jokseenkin sekavaksi, vaikka olen saanut tutustua igbokulttuuriin ja ymmärrän kieltäkin joitain sanoja. Tästähän jopa saa vaikutelman, että kulttuurissa olisi ollut enemmän joustavuutta sukupuoliroolien suhteen ennen kuin kristinusko romahdutti paikallisen, kollektiivisen muistin.

Minulle tämä oli melko tyypillinen YA-genren kertomus, jossa nuori tyttö sekoilee yliopiston kampuksella monen eri kansallisuutta edustavan rakastajan kanssa, ja sitten muutettuaan New Yorkiin alkaa löytää paloja todellisesta minästään. Ada on nuorempana aika varovainen niin seksin kuin päihteiden suhteen, mutta homma alkaa luisua käsistä vasta yli parikymppisenä, kun hän on jo ehtinyt mennä naimisiin ja erota irlantilaisesta miehestään. Tulee myös vaihe, jolloin hän harkitsee sukupuolen korjaamista, mutta tyytyy vain rintojen pienennykseen. Aikaa tulee vietettyä myös psykiatrisen sairaalan suljetulla osastolla, koska hänellä on ollut kotona liian suuria määriä kipulääkkeitä, joilla on potentiaalisesti tappava vaikutus.

Jäin pohtimaan eniten kirjassa esitettyä perhekuviota, joka oli kiinnostava myös jälkikoloniaalisesta näkökulmasta. Kirjan äitihahmo kun ei ole kaikista tyypillisin Afrikkaan miehen kanssa muuttaja. Äidin rakkaus lapsiaan kohtaan on perinjuurin erilaista kuin Sool-isän kotikylän fyysinen läheisyys. Ei tässä isäkään ole mikään vanhemmuuden ylisuoriutuja, mutta äidille tärkeintä on lasten taloudellinen tukeminen, ei emotionaalinen läsnäolo. Isällä ei ole resursseja säästää lasten ulkomaan opintoja varten, eikä hän voi muuttaa takaisin Britanniaan, jossa hän on menettänyt lääkärin oikeudet tehtyjen virkavirheiden vuoksi. Näin ollen hänen on tyydyttävä olemaan provinssikaupungin ”iso mies”, joku joka on kerran palannut tuontiauton kanssa kotiin.

Tykkäsin kirjassa eniten Nigerian puolen tarinoista, ja jäin miettimään näitä Igbomaan kertomuksia laajemminkin. Tässä teoksessa oli vähemmän poliittista historiaa kuin esim. Chimamanda Ngozi Adichien ja Chigozie Obioman teoksissa, mutta henkisyyden ja hengellisyyden ulottuvuudet hämmensivät sopivasti. Ehkä Obioman Kalamiehet on kuitenkin jäänyt näistä uudemmista nigerialaiskirjoista suosikiksi, kun siinä elettiin jopa melko tavallista, mutta silti politiikan värittämää perhearkea.

Tälle kirjalle annan silti pointseja uskalluksesta kulkea vastavirtaan, ja uskon tälle löytyvän itseäni nuorempia lukijoita, joille Nigeria ei automaattisesti merkitse jälkijättöistä kaikua Biafran sodasta.

Lukupiiri dekkarissa, my piece of cake

Teos: Liza Marklund: Napapiiri (Otava, 2021)

Suomennos: Antti Autio

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Eilisen melko mollivoittoisen ja epäonnisen vanhenemispäiväni pelasti Liza Marklundin uusin dekkari, jonka päähenkilöt ovat minua noin kymmenen vuotta vanhempia, joista osa asuu edelleen kotikonnuillaan Ruotsin Norrbottenissa, ja jotka palaavat muistoissaan vuoteen 1980, aikaan, jolloin he olivat lukiolaisia ja pitivät lukupiiriä paikallisessa kirjastossa kirjastonhoitaja-Agnetan hellässä huomassa.

Elokuussa 1980 piiristä katoaa 17-vuotias Sofia Hellsten, kunnallisneuvos Hildingin tytär, eikä Stenträskin pitäjä ole pitkään aikaan entisensä tapahtuman jälkeen. Muiden tyttöjen elämät etenevät, ja monien tyttöjen märkä päiväuni Wiking päätyy poliisin poikana itsekin paikallispoliisiksi. Myös lukupiirin aktiivista Camillasta tulee poliisi, ja Sverigedemokrater-puolueen paikallinen vaikuttaja.

Vuonna 2018 Piitimejoen ylittävää siltaa aletaan kunnostaa, ja sen betonirakenteen sisältä löytyy nuoren naisen ruumis. Entisen lukupiirin ystävien on aika kokoontua yhteen taas, vaikka moni heistä on etääntynyt toisistaan, eikä automaattista sielujen sympatiaa löydy.

Teoksen on täytynyt olla maailmalla menestyneelle Marklundille melkoinen trippi ja kotiinpaluukokemus, sillä hän on syntynyt ja kasvanut aikuiseksi juuri tällä alueella, josta hän kirjoittaa. Päähenkilöt ovat täsmälleen Marklundin ikäluokkaa, ja varmasti jokaisessa heistä on ripaus kirjailijaa itseään. Tyttöjen kirjamaut eroavat toisistaan, ja ainoastaan Sofia on se, joka osaa arvostaa Judith Krantzia ja Vladimir Nabokovia samassa lauseessa.

Haaveet amerikkalaisesta elämästä johtavat siihen, että tytöt alkavat lyöttäytyä paikallisessa pubissa pesivien amerikkalaisten keikkatyöläisten seuraan. Nämä karut ja karkeat, viinan kyllästämät ”Brucet” eivät todellakaan tiedä, kuka oli Nabokov, mutta heiltä saa aina ilmaisia paukkuja rajua, väkivaltaista seksiä vastaan kämäisen majatalon huoneissa. Miehet ovat paikalla valvomassa Amerikkaan vietävien aseiden ja muun sotateollisuuskoneiston kuljetusta.

Romaanissa on myös vakavampia, globaaleja ja ekologisia ulottuvuuksia, sillä siinä kuvataan pohjoisten alueiden muuttumista kansainvälisten suuryritysten leikkikentiksi. Valitettavasti monilla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin alkaa rengeiksi näihin salaisiin operaatioihin, jotka tuhoavat paikallisen ekosysteemin. Tämä vaikuttaa myös yhteisön sisäiseen dynamiikkaan ja sosiaalisiin suhteisiin.

Luokkaerot näkyvät yhteisössä, vaikka eletään sosiaalidemokratian kulta-aikaa. Huono-osaisin tytöistä on Agneta Mäkitalo, jonka äiti on varhaiseläkkeellä mielenterveyssyistä ja puhuu kotona meänkieltä. Myös muita suomalaistaustaisia hahmoja kirjasta löytyy. Agnetan roolia hullun äitinsä vartijana Marklund kuvaa sydäntä riipaisevasti.

Romaanin nykyisyys on yhtä nyansoitunutta kuin menneisyys, vaikka en usko Marklundin asuneen kotiseudullaan pitkiä aikoja kirjaa kirjoittaessaan. Toinen mieleenpainuva episodi kirjassa liittyy Camilla-poliisin jouluviinojen hankintaan paikallisesta Systembolagetista. Tämä sai minut nauramaan ääneen, eli koin, että teoksesta löytyi enemmän huumoria kuin aiemmista häneltä lukemistani teoksista.

Lukijan täytyy toki pitää 80-luvun alusta ajanjaksona, jotta teoksen tunnelmat avautuisivat täysin. Tässä mennään tuon ajan kulttuurisissa vaikutteissa syvälle, ja nostalgian osuus tarinassa on suuri. Itsekään en ihan kaikkia ruotsalaisia bändejä tässä tunnistanut, mutta varsinkin nuo kirjalliset referenssit saivat minut syviin muistoihin. Olenhan pikkuvanhana aloittanut tuon saman kirjassa mainitun viihdekirjallisuuden läpi käymisen nuorempana kuin romaanin päähenkilöt, eli minulle tämä oli aito aikalaiskokemus.

Sain myös tietää, että Marklund työstää tästä trilogiaa, eli odotan jo sarjan seuraavia osia innolla. Pidän oikeastaan siitäkin, etten pidä kummastakaan poliisihahmosta, Camillasta ja Wikingistä, sillä heidän edesottamuksiaan voi täten tarkkailla etäisyyden takaa.

Marklundin teokset eivät olleet minulle suurimpia hittikirjoja 90-00-luvuilla, mutta olen myöhemmin alkanut arvostaa hänen tuotantoaan viiveellä. Tämä tuorein teos saattoi nyt olla minulle se napakymppi, joka saattaa herättää kiinnostusta myös aiempaan tuotantoon uudelleen. Ylipäänsä arvostan enemmän ruotsalaisia dekkareita, jotka sijoittuvat Tukholman metropolialueen ulkopuolelle.

Kleopatran palvelijattaren roolissa

Teos: Jess Walter: Kauniit rauniot (HarperCollins Nordic, 2021)

Suomennos: Hanna Arvonen

Äänikirjan lukija: Sanna Majuri

Italia-viikot jatkuvat blogissani, ja nyt on vuorossa reissu Ligurian maakuntaan, jonka rannikolla sijaitsevat sellaiset huikeat turistikohteet kuin Cinqueterre ja Portofino. Näitä maisemia olen saanut ihailla vain junan ikkunasta, mutta siinäkin oli jo ihmeteltävää.

Jess Walterin romaani ei vakuuttanut minua kansikuvallaan, eikä takakannen tekstilläkään, ja kun vielä kustantajana oli HarperCollins Nordic, tuo monikansallinen halpamyyntifirma, niin epäilykset heräsivät.

Heräsivät turhaan, sillä kyseessä on laadukas viihderomaani. Se sijoittuu 1960-luvun Italiaan ja 2010-luvun Yhdysvaltoihin, ja tämän lisäksi siinä seikkaillaan Edinburghiin Fringe-festivaaleilla. Laadukkaaksi kehun kirjaa siksi, että siinä löydetään erikoisempia tulokulmia Hollywoodin elokuvateollisuuden ja sen ympärillä pyörivän muun viihdeteollisuuden myyttien murtamiseen. Laadukasta on myös italialaisen kulttuurin esittely, jota voisi luonnehtia pisteliään anti-aistivoimaiseksi.

Käytän näitä adjektiiveja siksi, että olen tottunut lukemaan aistivoimaista tykitystä Italian upeasta luonnosta, ruoasta ja perhekulttuurista, jossa kaikkea on aina aivan liikaa. Tässä romaanissa tätä tyyliä pyrittiin välttämään viimeiseen saakka. Kirjassa selkeästi vietettiin aikaa Italiassa, mutta ruokatarjoilu oli niukahkoa, grappa ei virrannut eikä Walter taikonut esiin huikeita panoraamoja, vaan nimesi keskeisen tapahtumapaikan hotelli ”Riittäväksi näkökulmaksi”.

Kirjan konteksti sijoittuu 20th Century Fox-yhtiön mahtipontisen Kleopatra-elokuvan kuvauksiin jossain Rooman liepeillä, jonne produktio siirrettiin epäonnisen alkumatkan jälkeen vuonna 1962. Elokuvan suuret tähdet, Elizabeth Taylor ja Richard Burton rakastuivat toisiinsa kuvauksissa, vaikka olivat molemmat tahollaan naimisissa. Syttyi Hollywoodin kaikkien aikojen kuumin romanssi, joka johti myrskyisän avioliittoon. Richard Burton oli jo tuolloin pahasti alkoholisoitunut, impulsiivinen ja epävakaa, ja koki oikeudekseen pitää kuvauksissa ”varanaisia”, jos Elizabethin kanssa oli vaikea vaihe päällä.

Dee-niminen nuori nainen oli Kleopatran orjapalvelijattaren roolissa. Oli ohjaajan keksintö ottaa mukaan yksi hieman poikamainen blondi mukaan orjanaislaumaan. Deellä on suuria suunnitelmia näyttelijänuran suhteen, mutta yhtäkkiä kuvausten lääkäri ilmoittaa tämän sairastavan vatsasyöpää. Hänen on määrä lähteä saamaan hoitoa Sveitsiin, mutta ennen tätä hän haluaa vielä tavata salaisen rakastettunsa Burtonin salaisessa paikassa, jonne paparazzit eivät löydä perille.

Tällainen paikka on hotelli Riittävä Näkökulma Porto Dorcugnan kylässä, lähellä hienoja Cinqueterren ja Portofinon kohteita, mutta silti ”huoran vaossa”. Hotellia pitää nuori herra Pasquale, joka on joutunut palaamaan kotikyläänsä opiskeltuaan yliopistossa Firenzessä. Pasquale on ainoa kylän alle 40-vuotias asukas, joten kun kuuma amerikkalainen filmitähti saapuu hotelliin asiakkaaksi, on ilmiselvää, että hotellin isännässä herää tunteita ikätoveria kohtaan.

Pasquale on oppinut auttavaa englantia aiemmasta amerikkalaiselta vieraaltaan Alvinilta, joka on yrittänyt kirjoittaa vuosikausia romaania syrjäisessä hotellissa. Alvin on toisen maailmansodan katkeroitunut, alkoholisoitunut veteraani, joka on kokenut sodan kauheudet pitkin Italia-nimisen naisen säärtä. Maa on jäänyt miehen ihon alle, mutta hän päätyy surkeaksi autokauppiaaksi sukunsa yritykseen Idahoon.

Kerran Pasquale onnistuu saamaan Deen huomion osakseen retkellä kylän läheisille ikiaikaisille raunioille, joiden sisällä on vaikuttavia maalauksia naishahmoista. Pasqualen äänekäs ja pelottava Valeria-täti onnistuu häätämään sikamaisesti käyttäytyvän Burtonin hotellista, ja lopulta miehen kuolemaa tekevä Antonia-äiti antaa siunauksen pojan liitolle amerikkalaisen kanssa. Mutta Pasquale ja Dee eivät seurustele. Ja sitten äidin hautajaisten aattona paikalle ampaisee kirjailija-Alvin, joka onnistuu varastamaan nuoren naisen huomion.

Enempää en juonesta paljasta, mutta se on monipolvinen. Nykyisyydessä Deen todellisesta identiteetistä kiinnostutaan jälleen, kun Pasquale itse saapuu Hollywoodiin kertomaan hurjaa tarinaansa. Deen Pat-pojan, Seattlessa vaikuttavan muusikon, vaiheita seurataan myös kahdella mantereella.

Tykästyin kirjasta siksi, että sen keskeiset hahmot olivat omaan makuuni sopivan synkisteleviä, mutta samalla he viljelivät kuivaa huumoria. Italian 1960-luvun sosiaalihistoriakin näyttäytyi kirjassa sopivasti syrjäseudun kuvauksena. Yleensä jätän kaikki Hollywoodiin elokuvateollisuuteen sijoittuvat tarinat suosiolla välistä, mutta tällä kertaa varsinkin tuo Kleopatra-leffan kuvauksen saaga kiinnosti niin, että tein aiheesta monia googlauksia.

Pohjoismaisen angstin päivä, osa 2

Teos: Vigdis Hjorth: Onko äiti kuollut (S&S, 2021)

Suomennos: Katriina Huttunen

Äänikirjan lukija: Satu Paavola

Kaksoispostauksen toisessa osassa matkaan nykyajan Osloon, jossa tytär etsii äitiään kolmenkymmenen vuoden hiljaisuuden jälkeen. Vigdis Hjorth (s. 1959) on minulle tuttu kirjailija luettuani viime vuonna teoksen nimeltä Perintötekijät, ja silloin ajattelin, etten kovin pian jaksa lukea uudestaan vastaavaa emotionaalista tykitystä.

Onko äiti kuollut ei onneksi kuitenkaan ole jatkoa tuolle aiemmalle sisarusten mökkiriitasaagalle, vaan on erillinen romaani. Teosten välillä on paljon synergiaa, ja kertojan ääni tuntuu lähes identtiseltä, vaikka kyse on eri romaanihenkilöistä. Molemmissa teoksissa kuitenkin lähisukulaiset ovat kitkerissä riidoissa keskenään, mutta tässä uudemmassa teoksessa keskitytään enemmän äidin ja tyttären suhteeseen.

Johanna on kuusikymppinen menestynyt kuvataiteilija ja leski, joka on asunut kolme vuosikymmentä Yhdysvalloissa. Hän tulee perin konservatiivisesta ylemmän keskiluokan perheestä, jossa arvomaailma on ollut lähes vihamielinen taiteita kohtaan. Nuorena Johanna on valinnut oikeustieteen opinnot miellyttääkseen isäänsä, mutta hän on aina ollut taiteellisesti suuntautunut. Johannan elämä oli alle kolmikymppisenä luisumassa suvun toivomalle uralle: hän oli löytänyt rinnalleen vanhempia miellyttävän aviomiehen, kun taas pikkusisko Ruthin sulhanen oli ärsyttävä besserwisser. Erään kohtalokkaan akvarellikurssin seurauksena Johanna teki kuitenkin äkkikäännöksen elämässään, ja tämä järkytti ja loukkasi muuta perhettä suunnattomasti.

Johanna meni perustamaan vääränlaisen perheen rapakon takana, ja aiheutti suvussa häpeää, kun paikallinen aviomies hylättiin kuin nalli kalliolle. Tästä huolimatta yhteyttä pidettiin nihkeästi muutamia vuosia. Yhteys katkesi kokonaan, kun Johanna alkoi tuoda näyttelyjään Norjaan, ja hänen tauluissaan esiintyi provosoivia äitihahmoja. Johannan vanhemmat eivät suostuneet ymmärtämään, että äitihahmo voisi symboloida muutakin kuin Johannan elävää äitiä. Hänen äidistään tuli tässä hässäkässä kävelevä marttyyri, jonka jo aiemmin horjuva mielenterveys sekosi entisestään.

Hjorth piirtää karua potrettia muka-sivistyneistä vanhemmista, joiden valmiiksi fiksattu maailma ei salli minkäänlaista rajojen ylitystä. Itselläni tämän pariskunnan meiningistä tuli mieleen perussuomalaisten think-tankin aivopierut ”kansallisesta” taiteesta. Koko Johannan lapsuus ja nuoruus kului ilmapiirissä, jossa äiti määräsi piirustusten ”oikeat” värit ja teemat. Hänen mukaansa piirustuksissa ei saanut valehdella, vaan koulutehtäviin kuului piirtää totuudenmukaisia kuvia Johannan perheestä.

En nyt paljasta kaikkea romaanin juonesta, mutta Johannan kotiinpaluu on lähes kokonaan angstista tykitystä ilman hengähdystaukoja. Välillä hän vetäytyy vuokraamansa tunturimökkiin maalaamaan, mutta enimmäkseen hän stalkkaa äitiään ja siskoaan mielikuvituksellisiin metodein. Ehkä tämä oli kuitenkin asteen leppoisampi teos kuin Perintötekijät siksikin, ettei päähenkilö ollut jatkuvasti kännissä. Viiniä hän joi jonkun verran (ja usein kerätäkseen rohkeutta soittaa äidilleen), mutta romaani ei ole alkoholismin kuvaus.

Hjorthin tyyli on toisteista, paikoitellen jopa jankkaavaa, ja kuten jo sanoin Perintötekijöiden arviossani, se mielestäni kuvaa hyvin masentuneen tai traumatisoitineen ihmisen ajatuksen juoksua. En kuitenkaan jaksaisi lukea tällä tyylillä kirjoitettuja teoksia kovin usein. Olisi myös kiinnostavaa nähdä, onko tyyli samanlaista kaikissa hänen teoksissaan, vai onko hän uusiutumiseen kykenevä kirjailija.

Valitsin tämän tiiviin teoksen lusittavaksi tänään täysin tietoisena, mitä tuleman piti. Omassa genressään, eli perheriitojen kuvaajana, Hjorth on varmasti nerokas, enkä nyt muista pitkiin aikoihin lukeneeni näin raivoisasta äidin ja tyttären välirikosta. Kuitenkaan en kokenut tätä romaania sellaisena, jonka kautta oppisin jotain uutta. Kesäni on kulunut muutaman suuren kirjallisen oppimiselämyksen parissa, ja tässä kontekstissa rikkaiden norjalaisten vieraantuminen toisistaan jää hieman kalpeaksi kaunokirjalliseksi teemaksi.

Eniten pidin kirjassa kuitenkin Johannan taiteilijan uran kuvauksesta, ja tuosta vaikeasta maailmankuvien yhteentörmäyksestä, joka voi syntyä minkä tahansa taiteen lajin parissa. Sukulaiset, jotka loukkaantuvat suvun jäsenen taiteellisesta toiminnasta, on herkullinen kaunokirjallinen teema sinänsä.

Kaa-käärmeen kahdet kasvot

Teos: Jo Nesbo: Mustasukkainen mies (Johnny Kniga, 2021)

Suomennos: Pirkko Talvio-Jaatinen

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Vaikka olen lämmennyt Jo Nesbon Harry Hole-sarjalle hitaasti, hänen muuhun, tuoreempaan proosaansa olen reagoinut aika nopeasti. Tämä uusin rikosnovellikokoelma Mustasukkainen mies tuli elämääni kuin lennosta, ja varsinkin sen nimikkonovelli (jota itse luin enemmän miniromaanina) kolahti oikein kunnolla.

Novelleista ainakin yksi on varsin tuore, sillä siinä käsitellään jo Norjan kuningasparin koronarokotteen saantia, ja eletään maailmassa, jossa ilman maskia kulkeva on potentiaalinen kriminelli. Kokoelman kaksi ensimmäistä tarinaa sijoittuvat Norjan ulkopuolelle ja kertovat ei-norjalaisista hahmoista. Parissa jutussa päähenkilö edustaa norjalaista perinteistä työväenluokkaa, jossa raivokkaat perjantaikännit ovat edelleen elävä traditio. Mukaan mahtuu myös maahanmuuttajahahmoja, joiden eteneminen perinteisissä duunarihommissa, kuten kaupungin jätelaitoksella, on joistakuista harmillisen nopeaa. Kokoelman loppupuolella ääneen pääsee eksentrinen kirjailijahahmo nimeltä Odd Drammen, jonka luin jotenkin Nesbon omaksi alter egoksi.

Mutta tuosta nimikkonovellista kerron nyt vähän enemmän. Se sijoittuu Kreikkaan ja Englantiin, nykypäivään ja 1980-luvulle, ja sen kertojana on kreikkalainen ”mustasukkainen mies”, eli intohimorikoksiin keskittyvä poliisi Nicos Polli. Nicos tulee ateenalaisesta mahtisuvusta, jolla on ollut varaa kouluttaa vesansa ulkomailla parhaissa yliopistoissa. Näin ollen Nicos opiskeli aikanaan kirjallisuutta Oxfordin yliopistossa, mutta sieltä palattuaan päätyi kuitenkin oman maansa poliisiakatemiaan.

Tämä tarina on täynnä viitteitä niin antiikin Kreikan mytologiaan kuin brittiläisen kirjallisuuden klassikoihin. Se alkaa Ikaros-myytistä ja päätyy monen mutkan kautta käsittelemään Rudyard Kiplingin Viidakkokirjan Kaa-käärmeen hahmoa mustasukkaisuuden ilmentymänä.

Tarinassa on kaksi päällekkäistä rikoskeissiä, joista toinen tapahtuu Kalymnosin saarella Kreikassa ja toinen Englannin Peak Districtillä. Tarinan henkilöitä yhdistää intohimo kiipeilyyn, ja Nesbo kuvaa tätä harrastusta todella seikkaperäisesti. Liittyykö kiipeilyyn sitten korostunut itsetuhovietti, vai korostaa se enemmän ihmisen kontrollinhalua?

Tarinan saksalaistaustaiset amerikkalaiset kaksoset Julian ja Franz ovat tottuneet kilpailemaan keskenään vähän kaikesta, mutta varsinkin valloittamistaan naisista. Saarella Franz rakastuu paikalliseen kauniiseen Helenaan, mutta Julian vänkää väliin tunkemalla naisen sänkyyn vale-Franzina. Vaikka miehet ovat fyysisesti identtisiä, on heidän luonteissaan suuria eroavuuksia. Franz kokee jäävänsä rennon ja iloluonteisen veljensä varjoon, vaikka on lopulta tyyppinä paljon syvällisempi ja särmikkäämpi.

Identtisen kaksosuuden huijausteema viedään tarinassa aika pitkälle, mutta keskiössä on lopulta Nicosin oma ripitäytymisen tarve 1980-luvun tapahtumista. Tarinan poliisihahmo oli todella sivistynyt ja monitahoinen, ja pidin hänestä paljon enemmän kuin Harry Holesta ja monesta muustakin keski-ikäisestä dekkarien mieskomisariosta. Toki hänellä oli lievä alkoholiongelma, mutta nuoruuden rakkautensa perään haikaileva ikisinkku oli vähän erilainen tapaus kuin keskivertopoliisit.

Rikosnovellit eivät tavallisesti kuulu lainkaan repertuaariini, joten siksikin Mustasukkainen mies oli raikas tuttavuus dekkaripainotteisen lukupinoni keskellä. Kirjaa suosittelen klassisen tarinankerronnan ystäville, ja niille, jotka arvostavat enemmän psykologista jännitystä kuin äärimmäisiä raakuuksia.