Rukoushuoneesta hirttäjäisiin

Teos: Maaza Mengiste: Beneath the Lion’s Gaze (W.W. Norton, 2010)

Aika moni maahaasteeni kirja sattuu käsittelemään 1970-lukua, ja itse muistan tuon ajan afrikkalaisista johtajista vain Idi Aminin. Vaikuttaa siltä, että koko itäisessä Afrikassa on eletty tulenherkkiä aikoja tuolloin, mutta Etiopian vallankumouksen tapahtumat ovat jääneet minulta jokseenkin pimentoon.

Maaza Mengiste (s. 1974) kirjoitti esikoisromaaninsa vuoden 1974 kommunistisesta vallankaappauksesta, joka johti keisari Haile Selassien hirttämiseen seuraavana vuonna. Mengiste eli elämänsä neljä ensimmäistä vuotta synnyinmaassaan, josta pakeni perheensä kanssa Länsi-Afrikkaan ja sieltä Yhdysvaltoihin. Kuten monet tämän ikäluokan afrikkalaiskirjailijat, myös Mengiste on jenkkiyliopistojen kirjoittajakoulujen tuote – onko tämä hyvä vai huono asia, tästä voimme debatoida, mutta ainakin koulutuksen jälki näkyy romaanien tietynlaisessa eeppisyydessä ja kansallisesti merkittävien teemojen valinnassa.

Beneath the Lion’s Gaze on Mengisten esikoisromaani, joka kertoo ylemmän keskiluokan perheestä Addis Abebassa vuosina 1974-8. Perheen isä Hailu toimii kirurgina kaupungin keskussairaalassa, äiti Selam on vaikeasti sydänsairas kotiäiti ja aikuiset pojat Yonas ja Dawit asuvat vielä kotona vanhempiensa luona. Yonas on kolmikymppinen yliopiston historian lehtori ja Dawit opiskelee lakia, mutta oikeasti keskittää kaikki voimansa vasemmistolaiseen aktivismiin. Kuopuksen idealismi on aukotonta, mutta samalla hänessä asuu räyhähenki, ja isä Hailu on jatkuvasti huolissaan tämän hengen puolesta.

Yonasilla on myös perhe, vaimo ja pieni tytär, ja laajennetun perheen yhteys on tiivis. Myös naapurit ovat romaanissa keskeisessä roolissa, varsinkin sen jälkeen, kun kommunistihallinto pakottaa asuinalueet järjestämään korttelikokouksia kansan tietoisuuden nostattamiseksi. Samalla asunnot sosialisoidaan, ja kaikki, joilla on tyhjää tilaa, joutuvat ottamaan köyhempää väkeä koteihinsa asumaan. Asuinalueille rekrytoidaan armeijan taholta korttelipoliiseja, jotka raportoivat uusien sääntöjen noudattamisesta ylemmälle taholle. Systeemi, jota kirjassa kuvataan, muistuttaa lukemiani kertomuksia Pohjois-Korean naapurikyttäämisestä.

Kirja on oikeita tapahtumia uskollisesti seuraava historiallinen romaani, jossa suurimman osan tunnetuista avainhenkilöistä nimet on muutettu, mutta natiivi lukija pystyy arvaamaan, keihin hahmot viittaavat. Tapahtumat ovat pääasiallisesti järkyttäviä: kansaa pidätetään, kidutetaan, lahdataan ja tuomitaan kuolemaan ilman oikeudenkäyntiä, ja muista kommunistisista maista saapuu ”asiantuntijoita” kertomaan, kuinka maanpettureita voisi panna ruotuun vielä tehokkaammin. Addis Abeba on täynnä varsinkin venäläisiä, jotka asuvat parhaimmissa hotelleissa ja himoitsevat vielä jossain saatavilla olevia länsimaisia farkkuja.

Perheessä koetaan kansallisen poikkeustilan lisäksi omaa surua ja pelkoa: äiti-Selamin sydän pysähtyy, vaikka isä-Hailu tekee kaikkensa vaimonsa pelastamiseksi, ja lapsenlapsi Tizita on myös hengenvaarassa putoamisonnettomuuden jälkeen. Yksityinen tragedia luo perheen jäsenten välille jännitteitä, sillä he syyttelevät toisiaan vääränlaisesta välittämisestä. Kukaan ei tiedä, onko oikein pelastaa omia lapsia, naapurin lapsia vai koko kansakunnan lapsia, ja naapurustossa otetaan mittaa jokaisesta ylimääräisestä kaalinpäästä.

Mengiste laittaa myös omaa kuolemaansa ennakoivan Ras Tafarin, kuninkaiden kuninkaan, keisari Haile Selassien puhumaan monessa kohtaa. Tämä oli hieno tehokeino, ja vaikka Selassieta syytettiin 1970-luvulla kansanmurhasta tilanteessa, jossa nälänhätä painettiin lähes villaisella, lukija voi myös kokea empatiaa tätä ikonista hallitsijaa kohtaan.

Erikoinen yksityiskohta romaanissa on perheen oma rukoushuone, jonka merkitys kasvaa kriisin aikana. Selam-äidin suku on roudannut huoneeseen alttarin ja jyhkeän, kaiverretun puuoven kaukaa vuoristoseudulta, ja se kuvastaa Etiopian ortodoksien pitkää historiaa ja perinteitä. Vastaavasti äidillä on kehossaan kristillisiä tatuointeja, jotka eivät enää 1970-luvulle tullessa ole kovin muodikkaita. Pojan tytär Sara jatkaa romaanissa anoppinsa perinteitä surun ja murheen keskellä, mutta hänen äärimmäinen uskonnollisuutensa osoittaa jo mielen hajoamisen merkkejä. Hän käy muun muassa kaupungin ortodoksisen katedraalin pihalla ryömimässä lasimurskassa, jotta pääsisi ohi syyllisyydestä, jota lapsen onnettomuus hänessä tuottaa.

Minulle tämä teos oli shokkihoitoa, enkä muista aikoihin lukeneeni romaania, jossa kidutusta olisi kuvattu näin yksityiskohtaisesti. Teemojen raskauden saralla se päihittää monen rankankin dekkarin, ja voin myös kuvitella, kuinka raskas kirjoitusprosessi on ollut nuorelle kirjailijalle, joka samalla työstää omaa, kadotettua lapsuuttaan. Varmasti tällaisille teoksille on kysyntää nuorempien etiopialaispolvien parissa, mutta länsimaisen pullamössölukijan näkökulmasta koin, että julmuutta oli kirjassa jo liikaa.

Ainoa suvantokohta, jossa nauroin, oli kuvaus naapuruston viimeisestä kioskista, jota vanha ukko Melaku pitää itsepintaisesti pystyssä, vaikka yksityisyrittäminen on kielletty. Melaku onnistuu hamstraamaan jostain maan viimeisiä cokispulloja, ja kaiken muun myytävän loputtua kioskilta saa vielä kananmunia, vaikka kanatkin on jo nationalisoitu. Ukolla käy paljon venäläisasiakkaita, jotka huomaavat, että paikallinen kotipolttoinen on parempaa kuin heidän tuontivodkansa. Kioski toimii myös maanalaisten vastavallankumouksellisten salaisena kohtaamispaikkana ulkonaliikkumiskiellon aikana.

Ironista kirjan tilanteessa on, että siinä monen sortin sosialistit taistelevat keskenään oikeassa olemisesta. Kapinallisen Dawitin porukat ovat maolaisia, kun taas maan hallitus hännystelee ja kopioi Neuvostoliittoa. Porvarilliset vastavoimat on kai jo kaikki tapettu, mutta ihmisluonto jatkaa sille tyypillistä leiriytymistä, sortamista ja segregaatiota.

Maahaasteessa olen kohdassa 86/196: Etiopia.

Mainokset

Selviytymispakki joka tilanteeseen?

Viktor E. Frankl: Man’s Search for Meaning. (Rider, 1959/2008)

Käännös: Ilse Lasch

Kirjallisuuden maahaasteessani olen tietoisesti pyrkinyt lukemaan muitakin genrejä kuin romaanikirjallisuutta, ja myös kirjoja, joita en ehkä muuten lukisi koskaan. Runorasteja on pari pahasti vaiheessa, lasten- ja nuortenkirjat ovat olleet ilahduttavia, eivätkä matkakirjatkaan ole suuri synti, vaikka niiden kautta ei yleensä pahemmin saa kuvaa paikallisesta kirjallisuudesta. Jotkut lukemani kirjat taas eivät ole liittyneet siihen maahan tai kulttuuriin, jota kirjailija edustaa.

Nyt olen ehkä universaaleimman ja syvällisimmän rastin äärellä, sillä kirja, jota luen kertoo merkityksen luomisesta ääriolosuhteissa. Blogissani on jonkun verran arvioita keskitysleirikirjallisuudesta, mutta ne ovat olleet enimmäkseen fiktiota, jossa tarkoituksena on ollut luoda myös sanataidetta. Itävaltalainen psykiatrian professori Viktor E. Frankl kirjoitti kirjansa pian toisen maailmansodan jälkeen (saksaksi v. 1946) toisesta näkökulmasta: hänen missionaan oli selvittää, kuinka hän itse ja hänen kaltaisensa selvisivät Aushwitzistä hengissä.

Frankilla oli jo luomansa logoterapian siemenet käsikirjoituksen muodossa taskussaan, kun hän joutui Auschwitziin, mutta käsikirjoitus ei selvinnyt hänen hallussaan leirillä olon aikana. Hän joutui leirille vasta lokakuussa 1944, eikä ollut varsinaisessa Auschwitzissä kuin viikon ennen siirtoa toisenlaiselle työleirille Baijeriin, Dachaun naapuriin. Tämä selittää kirjan maltillisen sävyn: vaikka myös Frankl sai kohdata vankitoveriensa kuolemia tuon kylmän talven aikana, hän ei nähnyt leirien äärimmäistä brutaaliutta. Kirjassa hän toki ammentaa myös muiden kokemuksista, eikä professoria ainakaan voi syyttää kertojana itsekeskeisyydestä.

Logoterapiassa painopiste on kokemuksien merkityksenannossa: usein onnellisen elämän salaisuus ei ole koetun mielihyvän määrässä, eikä saavutetussa yhteiskunnallisessa asemassa, vaan siinä, millaisia merkityksiä osaamme antaa elämämme kokemuksille. Myös keskitysleirikokemus on käytävä joskus läpi, vaikka monet leiriltä selviytyneet kieltäytyivät puhumasta kokemuksistaan vuosikymmenien ajan.

Toisaalta logoterapia on enemmän tulevaisuusorientoitunutta kuin psykoterapia. Siinä ei pyritä saamaan potilasta avaamaan synkimpiä menneisyyden likakaivojaan, vaan potilaan on pikemminkin oltava valmis vastaamaan terapeutin epämukaviin kysymyksiin tulevaisuuden suunnasta.

Tämä on ehkä selväpäisin keskitysleirikertomus, jonka olen koskaan lukenut. Se ei dramatisoi liikaa vankien ja vartijoiden välisiä jännitteitä, eikä dokumentoi yksityiskohtaisesti koettua fyysistä kurjuutta. Hengissä selviytymisen salaisuutena leirillä oli pysyä niin näkymättömänä kuin mahdollista, kun taas suurelkeiset sankarit usein joutuivat ensimmäisinä uuniin. Frankl selvisi hengissä ajattelemalla jälleennäkemistä vaimonsa kanssa, haaveilemalla tulevista luennoista, joita hän pitäisi keskitysleirikokemuksistaan ja ripauksella hengellisyyttä.

Kirjassa hän ei kuitenkaan paljasta, että Tilly-vaimo kuoli Bergen-Belsenissä aivan ennen sodan loppua, ja hän myös menetti kaikki muut sukulaisensa paitsi siskon, joka pääsi muuttamaan Australiaan. Myös Franklille itselleen tarjottiin viisumia Yhdysvaltoihin sodan kynnyksellä, mutta hänellä ei ollut sydäntä jättää vanhempiaan kärsimään keskenään. Koko perhe päätyi asumaan Theresienstadtin ghettoon, joka sijaitsi miehitetyssä Tsekkoslovakiassa. Theresienstadtista hän ei kerro kirjassa lainkaan, mutta minua jäi kiinnostamaan kysymys koulutettujen juutalaisten lääkäreiden oikeudesta harjoittaa ammattiaan natsimiehityksen aikana, josta Wikipedia kertoo vähän.

Itävallasta teos ei siis kerro paljoa, mutta keskitysleirinarratiivin suhteen sykähdyttävä hetki on siinä kohdassa, kun nuori professori näkee ihmiskarjavaunun ikkunasta oman entisen kotikatunsa junan lähdettyä pitkän tauon jälkeen Wienin asemalta. Teos kertoo kyllä keskitysleiriltä selvinneiden vapautumiseen liittyvästä stressistä, neurooseista ja vaikeuksista palauttaa ihmisarvo sen jälkeen, kun ihmistä on vuosikausia kohdeltu persoonattomana eläimenä.

Kirja ei kuitenkaan ole hengellinen tai uskonnollinen sävyltään, eikä korosta juutalaisten erityislaatuisuutta. Yhtä hyvin teos voisi kertoa muistakin kuolemanleireistä kuin natsiaikaisista. Eniten kirjaa lukiessani ajattelin Kapo-hahmon uudelleensyntymiä erinäisissä paikoissa, joissa itsekin olen työttömyyden ja yhteiskunnasta syrjään jäämisen aikoina vieraillut. Eniten nimittäin pelkään sitä, että minustakin voi joku päivä tulla tehokas Kapo, eli etuoikeutettu vanki, kaltaisteni kyttä, negatiivinen kokemusasiantuntija. Vertaus on siinä mielessä asiaton, että keskitysleirioloja ei voi suoraan verrata muihin vapaudenriiston tilanteisiin, mutta psykologisten mekanismien tasolla Kapon kaltaisia hahmoja voi toki paikantaa muualtakin kuin keskitysleireiltä.

Haasteessani olen siis nyt rastilla 74/196: Itävalta.

Paikkoja Pisa-tulosten ulottumattomissa

Teos: Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät (WSOY, 2018)

Käännös: Helinä Kangas

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Kjäh. Antakaa harhaanjohtava otsikko anteeksi, mutta halusin leikitellä Pisan kaupungin nimellä. Toki kaupunki tunnetaan muustakin kuin oppimistulosten testaamisesta, mutta tavallaan oppiminen tai oppimattomuus kuuluvat myös Elena Ferranten kirjojen keskeisiin teemoihin. Pisa on niissä virkeä opiskelijakaupunki, jossa pesii harvinaisen paljon partaradikaaleja. Olen päässyt jo sarjan kolmannelle rastille, aikuisvuosiin ja aikaan, jona pikku Lenucciasta on tullut nouseva kirjailijatähti.

Lilan kohtalo Napolissa on taas ajautunut rosoisemmalle uralle hänen erottuaan ruokakauppias-Stefanosta. Hän elää kämppiksen omaista elämää kiltin Enzon kanssa, on yksinhuoltaja ja töissä makkaratehtaalla, jonka työolosuhteet ovat kuvottavat. Lilluminen vyötäröön saakka mortadellaliemessä ja pomon seuraaminen makkaroiden kypsyttelyhuoneeseen, jossa tämä on ottanut kymmeniä tehtaan tyttöjä, on tiukka pudotus keskiluokkaisista mukavuuksista pikkurouvana. Lilan poliittisen aktivisoitumisen tarina on kiehtova, eikä lainkaan yksioikoinen, kuten usein tarinat kommunistisesta toimijuudesta tuppaavat olla. Kuinka kiivas ja rääväsuinen Lila sitten sopeutuu piireihin, joissa on enemmän entisiä perhetyttöjä kuin työväenkorttelien kasvatteja?

Omalla tahollaan Elena kokee, että on ehkä varastanut Lilan tarinan – tai että ilman Lilaa ja tämän energisoivaa läsnäoloa hänen kirjoittamisensa ei suju. Elena nousee luokkaan, jossa taksilla ajaminen ei ole tavatonta, ja jonka elämä keskittyy puhetilaisuuksiin kalustetuissa huoneissa ja hotelliöihin. Hänen pitkä kihlauksensa professori-Pietron kanssa päätyy lopulta häihin vuonna 1970, ja avioliitto jämähtää pian sovinnaiseen muottiin, huolimatta molemman puolison vasemmistolaisuudesta. Elena saa kaksi tytärtä, ja hänen kirjoittamisensa hautautuu äitiyden suohon.

Samaan aikaan Italiaa järisyttää vasemmistoradikalismin lisäksi radikaalifeminismi, johon Elenan anoppi ja käly yrittävät tätä vihkiä. Heidän kodissaan vierailee värikästä porukkaa, ja Elena kuljettaa lapsia mukaan mielenosoituksiin ja poliittisiin kokouksiin, mutta tästä huolimatta Lila pilkkaa häntä porvarilliseksi hienostorouvaksi. Uusia sydänystäviä Elena ei tunnu saavan pohjoisessa, ja vaikka ystävyys Lilan kanssa realisoituu enää vain puhelimessa, hän käyttää valtavasti aikaa tämän kaikkien sanomisten vatvomiseen.

Politiikkaa tässä kolmannessa osassa on enemmän kuin kahdessa ensimmäisessä teoksessa. Napolin kortteleissa vasemmiston ja fasistien väliset kaihnaukset johtavat kuolonuhreihin, ja muun muassa Lilan entinen pomo, makkaratehtailija-Bruno ammutaan toimistoonsa. Koko ajan Elena pelkää Lilan sekaantuvan ääriryhmiin, mutta välillä hän myös perverssillä tavalla toivoo ystävänsä kuolevan. Nämä ajatukset tuottavat syyllisyyttä, mutta ahdistuksesta huolimatta Elena ei saa napanuoraa katkaistua kotikortteleihin.

Kuuntelin tätä lähes hypnoottisesti äänikirjana kahden päivän aikana, ja kahden Ferranten ahmiminen saman viikon aikana oli tuhti annos. Neljättä osaa sarjasta en nyt ehdi kuuntelemaan BookBeatissa, jonka tilaus loppuu tänään, joten ystävysten tarina lupaa vielä uusia yllätyksiä. Varsinkin Lilan ja Enzon ryhtyminen tietotekniikka-alalle jo 70-luvun alussa vaikutti uraa uurtavalta, ja oli kekseliäs juonenkäänne. Kirjassa myös rinnastetaan pesunkestävien humanistien ja tiedeuskovaisten futuristien maailmankuvia, aikana, jolloin harva tiesi nollien ja ykkösten vallankumouksesta mitään.

Sisällöllisesti tämä osa puhutteli minua eniten, mutta ehkä tunnelmallisesti sarjan aloitusosa oli silti hurmaavin. Nelososalta odotan liikkumista uusiin maisemiin ja ravisuttavia keski-iän kriisejä. Toivon mukaan myös ystävyyssuhteen dynamiikassa tapahtuisi jotain liikettä.

Aamutoimet, Antabus ja armonvilaus

Teos: Antti Eskola: Vanhanakin voi ajatella. (Vastapaino, 2019)

Eilen oli niin tukala päivä, etten voinut jatkaa rantaelämää, vaan retkeni suuntautui kahteen ennaltakokemattomaan tamperelaiseen kirjastoon. Kävin Tesomalla ja Lielahdessa viilentämässä päätäni. Molemmissa lähiöissä kirjasto sijaitsee ostarilla: Tesomalla katutasossa kaupungin ”hyvinvointikeskuksessa”, Lielahdessa kompleksin ylimmässä kerroksessa varustettuna hulppealla kattoterassilla. Molemmissa paikoissa oli hellepäivänä rauhallista, ja Tesomalla sain luettua Antti Eskolan viimeiseksi jääneen kirjan, jota en ottanut pikalainavippinä mukaani.

Eskola kirjoittaa poleemisesti hyvinvointivaltio-käsitteen liudentumisesta hyvinvointiyhteiskunnaksi, kasvavista tuloeroista ja leipäjonojen pysyvyydestä. Koin jopa ironiseksi lukea kirjaa kaupungin ”hyvinvointikeskuksessa”, koska en miellä varsinkaan sosiaalipalveluja tuohon kategoriaan kuuluvaksi. Terveyskeskusta saa kai kutsua millä tahansa uusionimellä, mutta soppala ei muutu ruusuisemmaksi, jos se ristitään uudelleen sisäsiistillä pseudonymillä.

Eskola tiesi kirjaa kirjoittaessa sen jäävän elämänsä viimeiseksi, ja siksi se on järjestetty aamutoimiin, pitkään työpäivän mittaiseen esseeseen ja lyhyisiin iltatoimiin. Työpäivä viittaa hänen aktiiviseen uraansa vielä eläkevuosina: hän oli edelleen näkyvä hahmo kampuksella, ja monessa mukana. En koskaan päässyt hänen luennoilleen Tampereen yliopistossa työskennellessäni, mutta sen verran häntä tunsin, että olin hänen moikkaustuttunsa. Muistan kiinnostuksen hänen kirjojaan kohti kasvavan, kun hän alkoi kirjoittaa suhteestaan kristinuskoon. Silti en muista, olenko koskaan lukenut häneltä kokonaista kirjaa ennen tätä.

Kirjassa puidaan maailmanmenoa esseistisellä tajunnanvirtatekniikalla, ja ehkä vain noin neljäsosa pohdinnoista keskittyy ikääntymiseen. Nykyajan ilmiöistä professori oli hyvin kartalla, vaikka ei koskaan oppinut lukemaan sanomalehtiään digitaalisesti. Vaimonsa kanssa hän asui samalla kadulla eri asunnoissa, ja kävi tämän luona lukemassa Aamulehden, johon hänellä ei-paikkakuntalaisena koskaan muodostunut läheistä suhdetta. Omassa asunnossaan hän nautti Hesarin hitaasta lähiluvusta, vaikka ei hän ollut helsinkiläinenkään, vaan Urjalasta.

Teos ei ole mikään paljastuskirja, mutta Eskola avaa hillityllä tavalla suhdettaan seksiin ja alkoholiin. Aiemmista alkoholipohdinnoistaan hän oli saanut paljon lukijapalautetta, ja jopa ”nootin” Panu Rajalalta, jonka mukaan vanhuksia ei saisi kannustaa juomiseen. Aktiivisina työvuosinaan hän oli jopa käyttänyt Antabusta hillitsemään juomisintoaan, olihan tuo lääke kovasti tapetilla 1980-luvulla. Seksuaalisuuden suhteen Eskola kuului liberaaleihin, jolla riitti ymmärrystä avioliittojen avoimuuteen. Tästä aiheesta hän ei avaudu omakohtaisesti, mutta muistaa 1960-70-lukujen hengen, jolloin vasemmistopolitiikassa oli tapana maadoittaa seksuaalisia energioita kokeilemalla uusia kollegoita. Piireissä vallitsi uskomus, että tällaisten kokeilujen jälkeen olisi helpompi keskittyä itse asiaan.

Kirjassa on niin monta kerrosta, etten tiennyt, mihin niistä arviossani keskittyisin. Muistot sota-ajan ja 1950-luvun Urjalasta ovat paikallistuntemuksen näkökulmasta kiinnostavia, mutta ehkä sitten kuitenkin tartuin eniten hänen havaintoihinsa nykyajasta. Älylaiteriippuvuudesta hänellä oli painavaa sanottavaa, koska se rikkoo sosiaaliset tilanteet ja luo tunteen, että kohdattava henkilö saa kenties salaisia komentoja jostain muualtakin kuin työnantajalta tai puolisolta. Laitteisiin liittyvä fetisismi tuntuu varmasti ahdistavalta professorista, joka tuntee syvällisesti tuon käsitteen merkityksen. Suuri osa laitteitaan näpräävistä tuskin osaa kirjoittaa tuota sanaa oikein, joten heille se ei merkitse paljoa.

Freudia tulkiten Eskola kysyy, onko kulttuurimme muuttunut yhtään vähemmän ahdistavaksi sitten topeliaanisen yhtenäiskulttuurin. Ehkä näinä päivinä olemme vapautuneempia seksuaalisesti emmekä kaikki jaa samoja merkityksiä, mutta esimerkiksi ihmisten pahanilkisyys ei ole kadonnut minnekään. Aggressio ja itsetuhoisuus ovat siirtyneet nettiin, ja puskahuutelusta jää nykyään digitaalinen jälki. Eskola viittaa myös muualla lanseerattuun käsitteeseen digitaalisesta vaivaistalosta, joka juuri voisi viitata tuohon ”hyvinvointikeskukseen”, jossa köyhien ihmisten tiliotteita luetaan kuin piru raamattua. Kukapa haluaisi olla sellainen köyhä, jonka jokainen liike ja transaktio on viranomaisten tiedossa, ja jonka yhteiskuntakelpoisuus on ylhäältä päin pisteytetty.

Tällaisiin mietteisiin jäin Eskolan seurassa Tesomalla, vaikka kirjassa oli paljon positiivisempaakin sisältöä. Ehkä uskon olemus tosiaan on siinä havainnossa, että ”jotain muutakin on” eikä tämän maallisen maailmankaan tarvitse pysäyttää älyllistä kehitystään nöyryyttäviin aktiivimalleihin, tai haastatteluihin, joissa työttömiltä kysytään henkilökohtaisen hygienian hoidosta. Ehkä ihmiskunta tarvitsisi enemmän perseellään istujia, niitä jotka filosofoivat ammatikseen mukavissa nojatuoleissa sen sijaan, että raportoisivat sosiaaliseen mediaan päivän aikana otetuista askeleista.

Lehtimajan lukuhetki

Teos: Helen Dunmore: Your Blue-Eyed Boy (Picador, 1998)

Hellelukemien noustessa olen kokenut tärkeäksi etsiä viileitä lukusaarekkeita ulkosalla. Työskentely sisätiloissa ei maistu, vaikka kotini on siedettävä kuumuudessa: kun tietää, että kaikki muut ovat kirmailemassa rannoilla ja terasseilla, tuntuu elämän hukkaamiselta kököttää kotikoneella.

Eilen löysin täydellisen paikan Haiharan kahvihuoneen pihalta, lehtimajaa muistuttavasta suojasta, ja luin siellä putkeen poistokirjoista pelastamani brittijännärin, Your Blue-Eyed Boy. Kirjan kannessa mainitaan kirjailijan voittama Orange Prize, mutta siitä huolimatta en tiennyt hänestä mitään. Wikipedia kertoo tuotteliaasta kirjailijasta, joka julkaisi kaikkea muuta paitsi draamaa, joka on aikanaan asunut kaksi vuotta Suomessa ja joka kuoli toissa vuonna syöpään 64-vuotiaana.

Ensivaikutelma Dunmoren tuotannosta on lupaava. Lähdin lukemaan teosta dekkarina tai psykologisena trillerinä, ja vaikka siinä on varsinkin jälkimmäisen piirteitä, se kuitenkin avautuu parhaiten ihan tavallisena romaanina. Kirjassa 38-vuotias tuomari Simone muuttaa perheineen Lontoosta pohjois-Englantiin, ja asettautuu pieneen kalastajakylään asumaan. Perhe on rahavaikeuksissa, vaikka vaimon palkka kohenee maallemuuton seurauksena. Hän toimii paikallisessa käräjäoikeudessa ”kiintiönaisena”, ja samalla pitää ilmaista oikeusaputoimistoa köyhille ja tarvitseville.

Simonen mies Donald on työtön arkkitehti, joka on taloudelliselta käytökseltään riskinottaja. Maalla hän yrittää sopeutua koti-isän rooliinsa, mutta katkeruus valtaa miehen mieltä, eikä hän suostu hakemaan hanttihommia paikallisista yrityksistä. Simonelle pohjoinen merenranta on tuttua maisemaa lapsuudesta, mutta mies ja lapset kaipaavat Lontooseen. Perhe tuntuu olevan tuuliajolla, eikä tilannetta paranna se, että ruokapöydässä on entistä enemmän säilykkeitä ja halpaa margariinia. Simone kaipaa Lontoon luomuvihanneskauppoja, ja niiden uhkeita munakoisoja.

Kirjassa eletään 1990-luvun loppua, ja sen takauma sijoittuu 1970-luvun loppuun. Simone ei ole aina ollut täsmällinen jakkupukunainen, vaan nuorena hän pukeutui intianpuuvillaan ja antoi hippitukan kasvaa. Hänen elämänsä kesä sijoittui Amerikkaan, jossa hän oli leiriohjaajana Vermontin rannikolla. Merellinen teema onkin kirjassa vahva, ja siinä vertautuvat Atlantin jylhät maisemat Pohjanmeren laimeampiin aaltoihin.

Taloushuolien keskellä Simone saa kirjeen menneisyydestä, mieheltä, jonka hän on ehkä halunnut jo unohtaa. Michael oli hänen ensi rakastajansa, kymmenen vuotta vanhempi Vietnamin sodan veteraani, joka eli veneiden kunnostajana. Simone vietti miehen kanssa kiihkeän kesän, ja suhteen kolmantena pyöränä keikkui valokuvaaja-Calvin, joka otti pariskunnasta liian seksikkäitä taidekuvia. Nainen tietää, että hänen entinen rakastettunsa tulee kiristämään häntä kuvilla. Kirjeiden jälkeen tulee soittoja, ja lankapuhelimeen vastaavat enimmäkseen muut perheen jäsenet. Michael ei tunnu antavan periksi, mutta hän on stalkkeri, jota Simone ei voi kokonaan torjua.

Minusta tämä teos pesi jännityksessään suvereenisti suurimman osan viimeaikaisista brittiläisistä psykologisista trillereistä, jotka kaavamaisuutensa lisäksi ovat usein järkälemäisen pitkiä. Jännitys kirjassa on vähäeleistä, vaikka tunteet ovat suuria. Juoneen kietoutuu myös poliittista historiaa, vaikka Simone on uransa vuoksi joutunut eliminoimaan persoonastaan monia puolia. Simonen suhde tähän mystiseen menneisyyden mieheen kertoo paljon hänen oman mielensä kaaoksesta, ja tukahdetuteista vieteistä.

Vaikka luin kirjan nopeana välipalana virikkeitä pursuavassa maastossa, se kolahti aistivoimaisuudellaan. Voisin hyvin jatkaa Dunmoren tuotantoon tutustumista, ja varsinkin hänen runoilijan uransa kiinnostaa, koska tekstistä huokuivat poeettiset elementit.

Naistenviikon haasteessa teos nousee unohdetuksi yllättäjäksi, ja edustaa lähes täydellistä lomakirjaa, joka tarjoaa niin rentoutumista, jännitystä kuin älyllistä purtavaa.

Idän ilosanoma tiivistyy

Teos: Anssi Hemmilä: Ilosaari (Tammi, 2019)

Usein lukuretkilläni käy niin, että löydän samanhenkisiä, samasta aiheesta kertovia teoksia putkeen synergian voimalla, mutta harvemmin kahta näin identtistä teosta. Toissapäivänä luin Lasse Nousiaisen Itärajatapauksen ja heti putkeen Anssi Hemmilän Ilosaaren. Molemmissa teoksissa helsinkiläiset trendipellet matkustavat Itä-Suomeen kokemaan aitoa maalaiskulttuuria. Myös Nousiaisen teoksessa Joensuussa oleskellaan Ilosaarirockin aikana, mutta Hemmilän teos keskittyy kokonaan matkaan näille festivaaleille.

Teoksessa seikkailevat Annu, Hannu ja Hilu, epätasainen kolmikko, jotka ovat lähteneet matkaan sattuman oikusta. Annu ja Hannu ovat jo nelikymppisiä, hyvin toimeentulevia hedonistejä, kun taas Hilu on Annun nuori naapuri, taiteiden opiskelija, jolla on suuri sosiaalinen omatunto. Festarilippu Ilosaareen on ollut Hilun ironinen lahja poikaystävälle, joka ei pääsekään mukaan, ja näin lippua kaupitellaan seuraavalle uhrille. Mukaan ilmoittautuu Hannu Vantaalta, lentokenttävirkailija, jokseenkin persoonaton perusjannu, johon Annu on tutustunut Flamingo-viihdekeskuksen yökerhossa tuhannen tuiskeessa. Annu taas on media-alan ammattilainen, freelancer ja bloggari, joka tuntuu elävän kaupallisilla yhteistyökuvioillaan.

Hilun tavoitteena on päästä eroon nelikymppisistä vanhuksista, ja näin hän suuntaa varjo-Ilosaareen, joka pidetään lieksalaisella maatilalla. Meno siellä on kuitenkin niin porvarillista, että hän palaa seuraavana päivänä suosiolla itse festivaaleille. Annulle reissun päämotiivi on saada blogilleen nostetta, mutta Joensuusta ei meinaa löytyä mitään kiinnostavaa kuvattavaa, ei edes lupaavia vegaaniannoksia. Kaupunki vaikuttaa lattealta S-etukorttivyöhykkeeltä, joten muun tekemisen puutteessa hänen on keskityttävä sekstailuun Hannun kanssa.

Ilosaarirock on festivaali, jolla satanisteiksi naamioituneet opettajat ja polttariporukoiden Johanna Tukiais-kloonit kohtaavat. Musiikillisesti tapahtuma on sekasotku, ja parhaat bileet ovat leirintäalueella, jossa yritetään aikaansaada Woodstock-henkistä yhteisöllisyyttä. Festareiden narratiivi tuntuu todenmukaiselta, jopa siihen pisteeseen saakka, että aloin kaivata jotain maagis-realistista irtiottoa. Annulla on joitain päiväunia, mutta muuten romaani velloo festarialueen anniskeluteltoilla ja viinanarikassa. Toki Hemmilää voi esikoiskirjailijana kehua huolellisesta rajauksesta: kirja toimittaa sen, minkä lupaa, mutta festaritoilailujen teema tuntuu hieman ohuelta.

Annun itsekeskeinen blogimaailma nauratti minua kyllä, mutta luettuani ainakin kymmenen bloggareista kertovaa romaania tämäkin aihe tuntui jo loppuun käsitellyltä. Nuoren Hilun hahmossa oli eniten särmää, sillä hän tuntui herkullisen ristiriitaiselta tyypiltä. Festareiden aikana hän tekee ison numeron vanhasta puhelimestaan, joka on ladattava monta kertaa päivässä, mutta järkyttyy, kun onnistuu kännipäissään saamaan tilinsä saldon vajoamaan alle 17 000 euron. Köyhän opiskelijan habitus narisee liitoksistaan, ja myös paikalliset nuoret aistivat tytöstä huokuvan yläluokkaisuuden.

Ilosaari ei ole samanlainen tutkielma pohjoiskarjalaisuudesta kuin Itärajatapaus, vaan se keskittyy helsinkiläisen kolmikon road tripiin, ja koomisiin havaintoihin festivaalin meiningistä. Se kertoo aikuisten huvipuistosta, jossa irtiotto arjesta toistuu joka vuosi samalla kaavalla, ja ihmisistä, joille massaan sulautuminen on vuoden kohokohta. Minua kirjaa lukiessa alkoi enemmän kiinnostaa Martat (joihin myös viitataan), jotka tänä vuonna jakoivat rokkiviikonloppuun osallistujille piirakoita jo rautatieasemalla.

Ikäväni Pohjois-Karjalaan ei täysin tyhjentynyt tällä tymäkällä lukupaketilla, ja Ilosaaren luettuani voisin hyvin lähteä festareille teema-asuun sonnustautuneena. Koen, että romaani ilahduttaa ko. festareiden faneja ja vihollisia yhtä lailla, ja diipimmällä tasolla kertoo aikuisista, joille aikuiseksi kasvaminen on ikuisesti vaiheessa.

Lasten ja koirien haavoittuvuudesta

Teos: Eeva Kilpi: Talvisodan aika. Lapsuusmuistelma. (WSOY, 1989)

Äänikirjan lukija: Liisi Tandefelt

Kuuntelin pari viikkoa sitten äänikirjana Eeva Kilven uusinta teosta, Sinistä muistikirjaa, joka aforistisessä tiiviydessään ei täysin avautunut minulle luettuna. Kaipasin kovasti painettua tekstiä, ja päätin antaa teokselle uuden mahdollisuuden sitten, kun pääsen siihen käsiksi fyysisenä objektina.

Tämän vuoksi siirryin Kilven perinteisempään kerrontaan, sotamuistelmiin, joita en ole aiemmin lukenut, vaikka jossain vaiheessa elämääni oli kausi, jolloin imuroin lähes kaiken Karjalan kannasta käsittelevän kaunokirjallisuuden. Kilpeä luin tuolloinkin säästeliäästi, koska halusin ehkä säilyttää hänestä kuvan räväkkänä, modernina, seksuaalimoraalia ravisuttavana radikaalina. Hänen Karjala-teoksensa kun eivät millään mahdu yleisempään mielikuvaani hänestä, vaan ne edustavat Karjala-genren valtavirtaa. Mummolakirjallisuutta.

Talvisodan aika on raikas Karjala-kirja siksi, että se kerrotaan 98-prosenttisesti lapsen näkökulmasta. Nuori Eeva täyttää talvisodan aikana 12 vuotta ja on perheen kielellisessä kuvastossa venymässä ”luppakorvasta nunneroksi”. Kirjaan mahtuu muutama keski-ikäisen kertojan jälkiviisaus, kuten kommentti sukulaisten turkeista, joita hän ei olisi enää aikuisena voinut sietää. Siinä myös vieraillaan kirjailijan äidin luona virkistämässä muistoja, mutta kerronnan pääpaino on 11-12-vuotiaan tytön autenttisissa muistoissa.

Eeva kasvaa hänelle niin kovin rakkaassa Hiitolan kylässä, jonka elämää rytmittää junarata ja aseman kiireinen hyörinä. Eevan mummo pyörittää asemaravintolaa, äiti on kotirouva ja isä elättää perhettä metsätöissä. Perhe on enemmän isänmaallinen kuin uskonnollinen, mutta kylässä on vahva evankelinen läsnäolo. Myös Eevan elämään tulee uskonnollisia vaikutteita, ja hän päätyy kylän apupappia kosiskelevan nuoritädin esiliinaksi kristillisiin herätyskokouksiin. Toisaalta Eevalla on lupa käydä elokuvissa, ja perheessä seurataan innokkaasti muotia.

Sodan syttyessä Eevan perhe lähtee evakkoon kunnan sisällä, pois kirkonkylän taajamasta, jonne pommi-iskut keskittyvät. He asuvat Villa Evakossa Jyvävaaran syrjäkylässä, josta he voivat tehdä satunnaisia retkiä koteihinsa. Mukana ovat kaikki naispuoliset sukulaiset, mutta nurkissa asuu myös vieraampaa väkeä. Eevan äidin turhamaista luonnetta kuvaa, että hän on eniten huolissaan hilleripuuhkansa kohtalosta, jonka hän epäilee vaihtuneen evakkopaikan varastossa toiseen, laihempaan yksilöön.

Eevan tulevaa roolia eläin- ja luontoaktivistina enteilee jo hänen tässä kirjassa esiintyvä huoli perheen eläimistä, varsinkin koirista. Koiria ei oteta mukaan evakkopaikkaan, vaan luotetaan, että ne pärjäävät kotinurkilla hakien ruokansa ja vetensä asemarakennuksesta. Nuori Eeva kokee, että sodassa lapset ja koirat ovat yhtä lailla aikuisten armoilla voimatta tukea toisiaan.

Eeva saa osansa romanttisista haaveista seuratessaan nuoritädin (äidin siskon) merkillistä rakkaustarinaa pastorinsa kanssa. Nuoritäti on ollut varsin huikentelevainen missityyppi, jolla oli vaikeuksia päästä läpi yo-kirjoituksista. Hänen uskonnollinen kääntymyksensä tuntuu Eevasta kummalliselta, kuten ankea hääleninki, jonka hän peittää harmaalla villatakilla, kuten vaatimattoman papinrouvan kuuluu. Sota-ajan häissä tarjoillaan outoja ruokalajeja, kuten ohuita leipäviipaleita herneliemessä. Rovastin ja ruustinnan hienostuneet pöytätavat herättävät tutkija-Eevassa suurta uteliaisuutta, ja hän yrittää myös kopioida niitä huonolla menestyksellä kotioloissa. Myös hänen muistikuvansa tapahtumista häilyvät: hän muistaa asuneensa pappilassa ainakin neljä päivää, kun todennäköisesti tapahtumat keskittyivät vain yhteen vuorokauteen.

Pidin siitä, että maailman tapahtumat esitetään aidosti lapsen näkökulmasta, eikä niitä selitetä aikuisuuden tuoman jälkiviisauden kautta. Nokkela Eeva on hyvin perillä diktaattoreista ja heidän persoonistaan, mutta isänmaallisuuden aate on hänen uskontonsa. Fanaattinen muoto siitä on periytynyt enemmän koulusta kuin kotoa, sillä hiitolalaiset ovat tottuneet elämään rinta rinnan venäläisten kanssa pitkästä historiallisesta muistista. Kotona ei ryssitellä solkenaan, ja näin Eevaakin alkaa hävettää ”silmien välliin ryssää tähtään”-laulu, jota hän oli hoilannut koulun iltamissa. Sodan keskellä hän muistaa muistuttaa itseään kysymyksellä, onko ryssäkin vain ihminen.

Ymmärrän kyllä, miksi Kilven muistelmat olivat aikanaan niin suuri myyntimenestys, sillä sodan kokeneet ”nunnerot” olivat silloin parhaassa muisteluiässä. Äänikirjan julkaisu merkitsee, että teoksille on nyt uutta kysyntää nuorempien polvien parissa, ja luettuna tekstinä teos toimi hienosti siksikin, ettei se ole liian pitkä.

Minulle tämä teos juuri tässä hetkessä edustaa lämminhenkistä turvakirjallisuutta, kun taas nuo kuuntelemani Kilven tuoreemmat aforistiset viisaudet veivät oman turvakuplani ulkopuolelle. Onneksi Eeva Kilpi on kirjailija, josta on monenlaisille yleisöille, lähetyksen ompeluseuralaisille ja seksuaaliradikaaleille. Parhainta elämässä on tavata tyyppejä, jotka pystyvät yhdistämään nämä ulottuvuudet pyytämättä anteeksi mitään.