Valtimon suurin selviytyjä?

IMG_1872Laura Gustafssonin Korpisoturi (Into, 2016) on teos, jonka luin nautinnolla pian sen julkaisun jälkeen. Ja jätin bloggaamisen väliin, kun koin, ettei minulla ollut mitään järkevää sanottavaa kirjan päällimmäisestä aiheesta, maailmanloppuun varautumisesta. Ehkä myös yhteiskunnallinen konteksti, sen päivän pakolaiskriisi ja sen ympärillä vellova diskurssi, oli liikaa ihollani.

Kirja tuntui liian päivänpoliittiselta – ei vaikeatajuiselta, mutta ehkä vähän liikaa ”kantaaottavalta”. Melkein tuntui, että olisi lukenut taitavasti kirjoitettua pamflettia kulttuurin ja luonnon vastakkainasettelusta. Vaikuttavan pamfletinkaan lukeminen ei ole lainkaan luontoni vastaista.

Teos jätti kuitenkin vahvan muistijäljen, ja palasin sen pariin uudelleen, koska halusin palauttaa mieleeni, mitä Gustafsson kirjoitti preppereiden eli survivalistien alakulttuurista. Tämä maailmahan oli minulle toissa vuonna vielä aika vieras, mutta äskettäin innostuin itsekin ottamaan selvää, mitä näissä piireissä touhutaan. Jotenkin olen aina mieltänyt maailmanloppuun varautumisen joko äärikristillisyyteen tai äärioikeistolaisuuteen. Tämä kirja muutti jotain näkökannoissani, ja toi varsin realistisen ja maltillisen vision siitä, millaisena varautuminen voisi kotioloissa ilmetä jonkun kansallisen kriisin aikana.

Tällaisia varautujia maassamme elää, heillä on hitaasti käyvä keskustelupalsta, jossa jutellaan paljon käytännön asioista. Vain muutama tyyppi alan harrastelijoista on tullut julkisuuteen puuhistaan. Moni ei uskalla tai halua, koska ilmiö on varsin marginaalinen Suomessa ja voisi herättää monissa kauhua. En olisi tästä hirveän huolissani, koska heidän touhunsa vaikuttavat varsin järkiperäisiltä verrattuna vaikka niihin sosiopaatteihin, jotka tekevät omasta politiikastaan päivittäisen naurunaiheen postaamalla vaikka videoita uimahallien aulasta tai Puhoksen ostarin kupeilta. Tässä romaanissa on ovelasti monikulttuurisuutta, mutta sen rakastaminen tai vastustus ei ole tyyppien motiivi keskustella keskenään.

Teoksen päähenkilö Ahma ei ole natsi, skini eikä rukoilevainen; hän vaan on lapsesta saakka hamstrannut ruokaa siltä varalta, että jotain kamalaa tapahtuu. Hän on yksinhuoltajan poika jostain etelän betoniviidakosta, ja hänen isänsä on jostain muualta kuin Suomesta. Häneltä puuttuu elämästä merkittävä isähahmo, ja on kasvanut vahvan äidin ja mummon siiven alla. Ahmaa usein luullaan Ahmadiksi, mutta hän mieluummin vaikenisi isänsä etnisestä taustasta. Aatttellisesti hän nojaa eniten linkolalaisuuteen ja omavaraisuuteen. Hän on saanut vapautuksen armeijasta, mutta tietää aivan liikaa aseista ja omistaa niitä lukuisia.

Innostuin alun perin kirjasta siksi, että siinä muutetaan Pohjois-Karjalaan, ja luinkin sitä lähinnä siitä vinkkelistä. Ensimmäisellä lukukerralla en edes huomannut paikkakunnan nimeä, minkä luulen monen muunkin missanneen. Kunnan nimi on Valtimo, se mainitaan kerran sivulauseessa, eikä sillä ole juonen kannalta suurta merkitystä. Vaikka olen noilla hoodeilla reissannut, minun piti googlettaa Valtimon sijainti – oletin sen olevan syrjäkylä Enossa (niin, siellä on kylä nimeltä Kaltimo, eikä Eno vielä ole niin toivottomasti syrjässä). Mutta ei, Valtimo onkin oma kuntansa Nurmeksen takana. Siis aivan hirveän kaukana, Kainuun ja Karjalan rajamailla, minne ei varmasti mene kunnolla julkista liikennettäkään.

Gustafsson ei eksotisoi paikallista meininkiä kummemmin, eikä laita hahmojaan puhumaan vahvaa murrettakaan. Sivuhenkilöt ovat osuvan moniulotteisia, ja varsinkin Pamsu-niminen rautakaupan myyjä loistaa omintakeisella viisaudellaan. Jos Ahman tarjoituksena on harjoittaa preppaamistaitojaan ylhäisessä yksinäisyydessä, se ei valitettavasti Valtimossa onnistu. Hänestä ollaan kovin uteliaita, eikä hän saa hetken rauhaa edes puolukkametsässsä.

Dystopia-aiheiseksi teokseksi Korpisoturi on poikkeuksellisen humoristinen, ja puhuttelee varmasti myös sellaisia lukijoita, jotka yleensä karttavat spekulatiivista fiktiota. Visio tulevaisuuden haasteista on varsin realistinen, ja koskettaa myös meitä, joilla ei kaapista löydy pahan päivän varalle kuin hernaripurkki. Oikeastaan Ahman taidoissa ja lukeneisuudessa ei ole paljoa moittimisen varaa, ja siksi hän saakin mummonmökkiinsä jatkuvasti kutsumattomia vieraita.

Omituinen yhteys muodostui mielessäni Korpisoturin ja Ossi Nymanin Röyhkeyden (2017) välille: molemmissa teoksissa päähenkilön suhde yhteiskuntaan oli skeptinen ja välttelevä. Nymanin kertoja oli vielä Kelaan ja te-toimistoon sidoksissa, kun taas Ahma oli mummonsa pienen perinnön turvin onnistunut irrottamaan itsensä yhteiskunnan ikeestä. Ahman puolesta koin jopa voitonriemua: harvallapa vantaalaisella amiskakollilla riittäisi draivia löytää itsensä uudelleen paikasta, jonka nimeä ei valistunutkaan syrjäseutujen ihailija muista. Nymanin teoksessa pohjoisen mies muuttaa etelään, Gustafssonin teoksessa etelän mies kohti pohjoista. Uskallan väittää, että tuo jälkimmäinen liike voi yllättää, niin kaunokirjallisesti kuin myös todellisuudessa.

 

 

Mainokset

Hölökyn kölökyn, käkikello!

Franzen IIBlogissani olen vuosien varrella keskittynyt enenevissä määrin pohjoiseen Suomeen sijoittuvaan kirjallisuuteen, jopa siihen pisteeseen saakka, että voisin perustaa erillisen kategorian ”pohjoisen kirjat ja väärinymmärrys”. Olen lukenut kaikkea muuta kuin saamelaiskirjallisuutta, ja siihenkin löysin äskettäin erinomaisen lukulistan Ylen Kirjojen Suomi-sivustolta. ”8 tärppiä saamelaiskirjallisuuteen” on nuoren runoilija-aktivisti Niillas Holmbergin luoma lista, jonka kautta moni kaltaiseni ummikko varmasti pääsee hyvin alkuun.

Peter Franzénin teokset edustavat varmasti pohjoisesta kertovissa kirjoissa sitä helpommin ymmärrettävää päätä meille, jotka emme ole pohjoisessa koskaan asuneet. Hänen uusin teoksensa Särkyneen pyörän karjatila (Tammi, 2017) on sävyltään erilainen kuin esikoisteos Tumman veden päällä (2010). Kirjassa matkataan 1950-luvulle, sukujuhliin, jossa vanhaemäntä Kaino täyttää kunnioitettavat kahdeksankymmentä vuotta. Kaino on nähnyt molemmat sodat, ja synnyttänyt esikoisensa Ernon yksin tilan läheisessä koivikossa. Kainon lapsista vain kuopus Eemeli on jäänyt tilaa pitämään, ja Kaino itse on joutunut puhumaan tälle emännän.

Eemelin ja Marin häistä on kulunut vain kolme viikkoa, ja Eemeli on jo onnistunut kännipäissään rikkomaan häälahjaksi saadun käkikellon. Pariskunnan avio-onni on ollut hataraa, sillä Maria ei houkuta sulhonsa kakkaiset kalsarit. Tosin Marin oma mainekin avioliittomarkkinoilla on kyseenalainen, onhan hän pahamaineinen parturi. Emännän paikka karjatilalla on tuonut hänen elämäänsä arvonnousua, ja sallii myös vapauden, koska vanhaemäntä on jo höperö ja isäntä nukkuu krapulaansa päivät.

Särkyneen pyörän karjatila on puolentoistapäivän romaani, jossa rapatessa roiskuu. Vävyillä ja miniöillä on sutinaa keskenään, viina virtaa, sukusalaisuuksia avataan, myös Pervitinin voimalla. Kuolleen Juho-papan tarina on ehkä herkullisin, vaikka Kaino on siirtänyt punikin kuvan tuijottamasta makuuhuoneensa piirongin päältä muualle. Juhon myöhäsyntyinen punikkius on kai häpeällistä, mutta enemmän muisteltavaa on hänen Amerikan-reissustaan. Vuoden metsätyötienesteillä saatiin yksi pojista oppikouluun ja papiksi lukemaan.

Minulla tuli tästä kirjasta mieleen kesäteatteri, ja kai tämä on jonkunlaiseksi puskafarssiksi tarkoitettukin. Suomi-iskelmä ja virret raikaavat, ja vaikka hahmoissa löytyy myös aitoa v-mäisyyttä, he eivät vaikuta kovin pitkävihaisilta. Pidin veijarimaisista tunnelmakuvista ja ajan hengestä, lusikkaleivistä, kettukarkeista ja konjamiinistä aamupuurossa. Joihinkin hahmoihin, kuten Saksasta palaavaan Laila-tätiin, olisin halunnut tutustua lähemmin.

Lappilaiseksi karjatilaksi miljöö vaikuttaa suht vauraalta: tilalla on jo vesiklosetti, ja lapsista suurin osa ajaa paikalle uuden karheilla autoillaan. Hopealusikoita, laatuposliinia ja pellavaliinoja pursuaa piirongin laatikoista, ja äpärälapsenlapsillekin on olemassa oma rahakätkö. Eemelin ja Marin talonpidon tyyli tosin herättää huolia vaurauden jatkumisesta.

Kirja on hyvin viihdyttävä, mutta ei varsinaisesti opettanut minulle paljoa uutta lappilaisuudesta tai sotahistoriasta. Teemojen tasolla tässä oli jotain samaa äskettäin lukemani Anna-Liisa Ahokummun esikoisromaanin Viktor Stanislauksen kolmannentoista sinfonian (2018) kanssa – molemmissa siis oli sodan aikana saksalaiseen rakastunut nainen, joka häpesi kohtaloaan. Kiinnostavaa huomata, kuinka eri tyylein ja keinoin samasta aiheesta voi kirjoittaa. Ahokummun teoksessa oli huomattavasti tarkempaa kerrontaa, mutta tunnelmien raskaus oli paikoitellen musertavaa. Franzén taas ei pahemmin möyri traumoissa, vaikka kaikkien miesten painajaisiin, riippuvuuksiin ja muihin henkisiin vammoihin kyllä viitataan. Vaikeimpia traumoja kuitenkin näytti olevan maailmannaisella Lailalla, jonka BMW päihitti kilpailussa veljien koslat.

Teos luultavasti miellyttää eniten hieman kirjailijan ikäluokkaa vanhempaa lukijakuntaa, ja nostalgikkoja, jotka kaipaavat yhtenäiskulttuurin aikaa. Teksti on jouhevaa, ja kielenkäyttö rehevän autenttista. Teos luultavasti jättää suurimman osan lukijoista hyvälle mielelle, jos he eivät ole erityisen herkkähipiäisiä sukupuolisiveyden suhteen.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 38: ”Kirjan kannessa on kulkuneuvo”, koska pidän myös traktoria sellaisena.

Teiniäitiyden pääkaupungista

annabelleLina Bengtsdotter on tukholmalainen opettaja ja esikoiskirjailija, joka on kotoisin pieneltä paikkakunnalta. Paikan nimi on Gullspång, ja köyhtyvässä kunnassa on enää n. 1000 asukasta. Dekkarissaan Annabelle (Otava, 2017, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom) hän raottaa pahoinvoivan kunnan sielunmaisemaa kolmen sukupolven näkökulmasta. Kunta tunnetaan maanlaajuisesti alhaimmasta synnyttäjäiästä, huonoista hampaista, alhaisista vuokrista ja korkeasta työttömyydestä.

Teos varmasti puhuttelee suomalaisia lukijoita erityisesti, sillä moni meistäkin on asunut tai asuu edelleen vastaavassa ”perslävessä”. Eikä nyt puhuta Donald Trumpin määrittelystä, vaan asukkaiden itsensä. Kartalta katsottuna tosin Gullspång ei näytä sijaitsevan aivan toivottomassa kohdassa, vaan nätisti puolivälissä Tukholman ja Göteborgin välillä Länsi-Götanmaalla. Mutta ainakin googlaamalla Gullpångsista saa varsin mitättömän vaikutelman, eikä siitä ole helppoa kirjoittaa vaikuttavaa skandi-eksotiikkaa.

Teoksessa etsitään kadonnutta teinityttöä Annabelleä, ja etsintöihin rekrytoidaan Tukholmassa sijaitseva kansallinen erityisyksikkö. Paikkakunnalle lähetetään poliisikaksikko Charlie ja Anders, eikä kukaan työpaikalla tiedä, että Charlie on Gullspångista kotoisin. Charlie on myös rehvakkaasta nimestään huolimatta nainen – kolmikymppinen sinkkunainen, jolla on elämänsä kanssa paljon työstettävää. Viinaanmenevä ja irtosuhteita keräilevä nainen, joka tulee usein töihin mustelmaisena, arpisena ja viinalle lemuavana.

Minulla jäi varsin jakautuneet fiilikset kirjan suhteen. Nuorisokuvaus oli tässä ahdistavan uskottavaa, ja paikallisten nuorten päihdehakuisuus oli ”sitä itteänsä”. En ole koskaan Ruotsissa käynyt erityisen pahoinvoivalla paikkakunnalla, jos Tukholman tiettyjä ”pahoja paikkoja” ei lasketa. Tässä kuvattiin todellisuutta, jossa paikallisista suurin osa, sekä teinit että heidän vanhempansa viettivät kaiken vapaa-aikansa kännissä tai aineissa. Tämän lisäksi jännitystä elämään toi puolison pettäminen, mutta sekin kai käy pidemmän päälle tylsäksi, kun otollisia kandidaatteja ei ole monia.

Annabelle itse on herkullisen monisyinen persoona, joka käy samaan aikaan kirkon raamattupiirissä ja hylätyllä kaupalla dokaamassa. Hän pitää myös koulun kirjastolla lukupiiriä, johon osallistuu myös sellaisia poikia, jotka eivät normaalisti tartu kirjaan, vain siksi, että haluavat olla tytön maagisessa piirissä. Mikään narsistinen pissis tai lukion cheerleader-tyyppi Annabelle ei tosiaankaan ole, vaan synkempi kaunotar. Goottityttöjä ei taida enää olla 2010-luvulla, mutta tyttöä voisi kuvata perinjuurin turhautuneeksi älyköksi.

Kirjassa pelataan kolmella aikatasolla, joista varhaisin (Charlien äidin Bettyn lapsuus ja nuoruus 70-luvulla) tuntui hieman epäuskottavalta. Charlien oma kasvuympäristö Onnelan vanhassa puutalossa tuntui vähintään yhtä epävakaalta kuin Kreeta Onkelin Ilosessa talossa. Palatessaan ”kotiin” hän myös tunnistaa uudet alkoholistien lapset, kuten 13-vuotiaan Saran, joka on kännissä myös kouluiltoina.

Hieman kirjassa oli ”lähiöoksennuksen” tuntua, vaikka tapahtumat sijoittuvatkin maaseudulle, jossa jotkut tulevat traktorilla kouluun. Kuvauksen tyyli jakaa varmasti lukijoita, mutta ainakaan itse en oppinut sosiaalisten ongelmien kuvauksesta mitään uutta. Dekkarina kirja piti lukijan otteessaan, ja keskittyi enemmän psykologiseen jännitykseen kuin tarkkaan rikostekniseen tutkintaan.

Erikoisena yhteensattumana kävi, että juuri tätä ennen lukemassani Elisabeth Norebäckin esikoisessa Sano, että olet minun henkilöillä oli melkein samoja nimiä (Annabelle/Isabella ja Alice), pikkupaikkakunnan angstia, ja rakenteellisiakin yhtymäkohtia. Norebäckin teosta pidän Annabelleä vahvempana, koska siinä oli erikoisempi juoni ja poikkeuksellisen syvä psykologinen näkökulma. Tämä teos vaikutti dekkarisarjan aloitusosalta, joten sarjalla on kaikki mahdollisuudet kasvaa.

Who the fuck is Alice?

sano_etta_oletNuori teiniäiti kadottaa yksivuotiaan vauvansa kesälomalla Itämeren rannalla. Vaunut ovat kaatuneet ja kaikki uskovat lapsen hukkuneen mereen. Vauvalle pystytetään muistokivi luonnonmetsään katoamispaikan lähelle. Äiti joutuu tapahtuman jälkeen suljetulle osastolle, ja menettää yhteyden lapsen isään. Muutama vuosi myöhemmin hän on jo Tukholmassa opiskelemassa psykoterapiaa, ja hänestä tulee rikas ja menestynyt kallonkutistaja. Päällisin puolin kaikki on mennyt Stellan elämässä putkeen raskaasta nuoruuden kriisistä huolimatta. Hänellä on kiltti aviomies, fiksu poika ja unelmien omakotitalo Brommassa. Kuitenkin toivo tyttären löytymisestä nostaa välillä päätään, ja ajaa mahdottomiin tunnetiloihin.

Elisabeth Norebäckin trilleri Sano että olet minun (LIKE 2018, suom. Ida Takala ja Sirje Niitepöld) on hurjan intensiivinen teos, jossa terapeutti on isomman avun tarpeessa kuin autettavat. Hän saa potilaakseen nuoren naisen, Isabellen, joka muistuttaa liikaa kadonnutta vauvaa. Terapiakohtaamiset kahden kesken ja ryhmässä ovat omituisia, sillä Stellalla on vaikeuksia kontrolloida tunteitaan. Isabelle taas työstää omituista äitisuhdettaan ja isänsä kuolemaa.

Kirjassa liikutaan paremmin toimeentulevien piireissä Tukholmassa, ja verkkaisen maalaisessa Borlängessä (Taalainmaalla), jossa Isabelle on kasvanut aikuiseksi. Stellaa ja Isabelleä yhdistää matalampi luokkatausta, eli he eivät kumpikaan koe täysin kuuluvansa Tukholman eliitin kultapossukerhoon. Isabelle opiskelee diplomi-insinööriksi, ja toisin kuin kurssikaverinsa, ei lomaile kesäisin suvun huviloilla Välimerellä, vaan käy töissä Lidlin kassalla. Opinnoissaan hän on tylsä vastuunkantaja, joka henkisen kriisin syvetessä huomaa viettävänsä aikaa entistä enemmän pelkästään somessa. Terapiakäynnit ovat hänelle elintärkeitä, mutta hänen Borlängen-äitinsä tekee kaikkensa torpedoidakseen tuon ”turhan” harrastuksen.

Pidin kirjasta paljon, ja se antoi minulle uutta ajateltavaa siitä huolimatta, että se oli kovin melodramaattinen. Koin, että puolellakin juonen kieputuksella olisi voinut saada aikaan kelvon kauhukertomuksen. Tosin teos pysyy hyvin kasassa siksi, ettei siinä ole liikaa sivuhenkilöitä. Minua teos tuli lähelle siksi, että olen itsekin ollut nuori äiti 90-luvulla ja varmasti kokenut joitain kirjassa käsiteltyjä pelkoja. Varsinkin 90-luvulle sijoittuvat takaumat olivat taidokkaasti kirjoitettuja.

Lapsen katoamiseen/kuolemaan liittyviä trillereitä on tullut viime aikoina varsinkin Britanniasta, ja täytyy sanoa, että pidin tästä enemmän kuin vaikka Clare Mackintoshin teoksesta Annoin sinun mennä tai J.K. Tremaynen teoksesta Jääkaksoset. Toki voidaan odottaa, että tämäntyyppinen kirjallisuus kiinnostaa ensisijaisesti ylisuojeluun taipuvaisia äiti-ihmisiä. Parasta kirjassa oli mielen häiriöiden piinallisen tarkka kuvaus.

Jollain ironisella tavalla tämä teos on Solsidan-sarjan täydellinen kääntöpuoli – Norebäck keittää samantyyppisistä aineksista kunnon synkän tragedian, joka järkyttää ja myrkyttää kaikkien soppaan sekaantuneiden mielet. Tämän lukemisen jälkeen tosin voisin kävellä suoraan leffateatteriin vihdoin katsomaan tuota paljon mainostettua ilopillerileffaa. Balanssi on tärkeää kaikessa, myös tarinoiden markkinoilla.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 32: ”Kirjassa käydään koulua/opiskellaan.”

Uraohjausta kohti työelämää

OssiNyman-RöyhkeysKauan tätä on odotettu, mutta eilen tein sen: luin Ossi Nymanin romaanin Röyhkeys (Siltala, 2017)  röyhkeästi kirjakaupassa. Teos maksoi Suomalaisessa kirjakaupassa suolaiset 38 euroa, joten en usko kovin monen työttömän tai muun pienituloisen sitä ostavan. Kirjastossa jono teokseen on pitkä. Akateemisesta kirjakaupasta teosta ei löytynyt joulun alla (se oli siis loppuunmyyty), kun suunnittelin ensimmäistä attentaattiani. Akateemisessa on paremmat tuolit tähän tarkoitukseen, kun taas Suomalaisessa on kahviautomaatti. Koskaan aiemmin en ole salalukenut kokonaista kirjaa, joten olen vähän ylpeä suorituksestani.

Olin saanut jostain käsityksen, että teos olisi asenteeltaan ylimielinen, mutta sitä se ei ollut lainkaan. Teos puhutti kansaa joulun alla yllättävissä paikoissa, ja niin kovin moni tuntui tietävän siitä kaiken, vaikka eivät olleet kirjaa nähneetkään. Omat odotukseni kirjasta olivat jotain aivan muuta kuin mitä sitten luin. Odotin raivokasta oksennusta, tai ainakin vahvaa sosiaalipoliittista kannanottoa. Oma suhteeni työttömyyteen on niin erilainen kuin Nymanin, ja huomaan edustavani jotain poliittista äärilaitaa (anarkokommunismia?). Kirja silti kosketti minua henkilökohtaisesti syvältä, koska olen lusinut tuon saman Tampereen te-toimiston järjestämän Uraohjausta kohti työelämää- pellekurssin, josta kirjassa kirjoitetaan. Blogissanikin on siitä jälki, ja harkitsin myös silloin fiktiivisen tuotteen kirjoittamista kokemuksistani, mutta aika ei ollut siihen vielä kypsä.

Jos omalla uraohjauskurssillani olisi ollut romaanin sivuhenkilö Marko, olisin varmaan kosinut häntä siinä luokkahuoneessa. Marko edustaa kirjassa ”ideologista työttömyyttä” paljon vahvemmin kuin Nymanin alter ego. Romaanin kertoja on enemmän haaveileva elämäntaiteilija kuin poliittinen aktivisti. Hän potee syyllisyyttä viiden euron Bruce Springsteen-julisteen ostamisesta KELA:n rahoilla. Hänestä se on jotenkin syntisempää kuin saman rahan investointi vaikka kaljatuoppiin. Bruce-faniuden lisäksi mies on kovasti mieltynyt kanapizzaan. Parasta kanapizzaa saa tietysti Turusta, kun taas Tampereella hän syö mieluummin itse kokkaamansa pastasalaattia.

Romaanissaan Nyman onnistuu näyttämään pitkäaikaistyöttömän elämän pienet ilot ja murheet aivan suvereenisti. Kertoja seurustelee Pariisissa työkeikalla olevan naisen kanssa, ja pelkää tämän löytävän metropolista paremman miehen. Samalla hän saattaa olla vähän ihastunut työllisyyskurssin Annaan, mutta ei tee naista kohtaan aloitetta. Kurssihan kestää vain kaksi viikkoa, joten sen aikana ei ehdi solmia syvällisiä ystävyyksiä. Olin vaikuttunut siitä, kuinka Nyman osasi punoa näin syvällisen juonen aika mitättömästä elämänkokemuksesta. Itse sain ko. kurssilta yhden ystävän, mutta en edes muista muiden kurssilaisten nimiä. Ja oma tuotokseni aiheesta olisi nimenomaan ollut ”oksennus”.

Kun pelkän ammattikoulun käynyt mies sitten pääsee Helsingissä kirjoittajakouluun, jossa opettavat muun muassa Finlandia-palkinnon saaneet kirjailijat, se muuttaa työttömyyden suunnan totaalisesti. Tiedän Nymanista sen, että hän opiskeli luovaa kirjoittamista myös Tampereella samassa ”koulussa” kuin itsekin opiskelin, mutta vasta Helsingin kurssi muokkasi hänestä kirjailijan. Teos on siis myös kunnianosoitus luovan kirjoittamisen opetukselle.

Harmittaa, että missasin Nymanin viime viikon keikan Tampereen Tulenkantajat-kirjakaupassa. Johtuen köyhyydestäni minulla oli silloin rahaton viikko, enkä jaksanut kävellä lumimyrskyssä keskustaan ja takaisin vain Ossin takia. Päällimmäisenä ajatuksena teoksesta nousi kysymys, onko Tampere sitten jollain tapaa suomalaisen työttömyyden pääkaupunki. Mitä täällä on vesijohtovedessä? Itsekin tiedän, että omat uraohjaukselliset mahdollisuuteni kohti työelämää olisivat paremmat jopa synnyinkaupungissani Jyväskylässä, jonka työttömyysprosentti on samaa luokkaa kuin Tampereen, mutta jossa myös minulla on niin sanottua verkostoa. Ja täällä edelleen jumitan, koska olen kai kaupunkiini juurtunut.

Kolmen kaupungin kuvaus oli herkullista, ja käytiin kirjassa myös Rovaniemellä kylässä. Olisin ehkä halunnut lukea kertojan lapsuudesta ja nuoruudesta vähän lisää. Työttömyyden periytyvyyteen (eli siihen kuuluisaan ”ylisukupolviseen huono-osaisuuteen”) tässä nyt vain viitataan, mutta tällä tyylillä aiheesta voisi saada aikaan kokonaisen teoksen.

Minusta Röyhkeys on ensisijaisesti hyvän mielen teos, jossa ei märehditä syvissä sosiaalipoliittisissa ongelmissa. Kirjaa lukiessani verenpaineeni madaltui ja koin Ossin kanssa Brucen keikan pitissä, että maailma on oikeastaan aika siisti paikka. Siisti, olipa ihmisellä duunia tai ei. Jos itse joskus päädyn uraohjaajaksi kohti työelämää, aloitan kurssini muutamalla sitaatilla tästä teoksesta.

Näin tekemällä saan luultavasti potkut ensi kättelyssä. Mutta ei hätää, pääsenhän taas sitten uudelle työllisyyskurssille.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 22: Viittauksia populaarikulttuuriin.

 

Laimeaa naapurikyttäämistä

vieras-talossaTom ja Karen, Brigid ja Bob ovat kaksi kolmikymppistä lapsetonta pariskuntaa, jotka asuvat samalla kadulla New Yorkin osavaltion suburbiassa. Kumpikaan pari ei haaveile suurista, talolainat on maksettava ja perillisiä hankittava, jos Luoja suo. Karen tekee kotoa käsin kirjanpitäjän hommia, kun taas Brigid on päätoiminen kotirouva ja neulontablogin pitäjä. Tom on tilintarkastaja, ja Bob hautaustoimistokartellin pomo. Naurettavat ammatit, joista saisi hulvatonta Hullunkuriset perheet-henkistä komediaa.
Amerikkalainen Shari Lapena on breikannut psykologisten trillereiden kirjailijana, ja luin hänen esikoisensa Hyvä naapuri mielenkiinnolla, vaikka se ei aihepiiriltään koskettanut syvimpiä vesiäni. Tätä seuraava romaani Vieras talossa (Otava 2018, suom. Antti Saarilahti) viittaa jo otsikon tasolla temaattiseen jatkumoon: taas ollaan jossain pikkusieluisten, keskiluokkaisten asuinalueella, jossa luottamus naapurustoon on vähissä. Naapurit kyttäävät toisiaan, mutta jos ystävyyksiä valkoisten aitojen yli on, ne ovat lähtökohtaisesti feikkejä.

Tässä teoksessa Karen on jäänyt kiinni liikenneturvan vaarantamisesta ja ylinopeudesta onnettomuudessa, jossa on vain yksi uhri, hän itse. Hän joutuu sairaalaan, jossa hänellä todetaan lähimuistiin liittyvä muistinmenetys. Ajoreissulla hän on kokenut jotain niin traumaattista, ettei hänellä ole illan tapahtumista hataraakaan muistikuvaa. Karenin mies Tom on ymmärtäväinen ja vaimoaan tukeva – ainakin siihen saakka, kun ovea kolkuttavat poliisit.

Teos on ontuva monessa suhteessa, ja puhuttelee vain ihmissuhteiden tasolla. Se ei oikein vakuuta psykologisena trillerinä eikä dekkarina – dekkarina itse luin tätä mieluummin kuin trillerinä. Kuitenkin rikoksen ratkaisu on teoksessa löysää ja ennalta-arvattavaa, eikä poliiseihinkaan tutustuta henkilöinä. Yhteiskunnallisia teemoja ei teoksessa esiinny lainkaan, siinä ei ole ainuttakaan herkullista sivuhenkilöä, eikä päähenkilöillä ole merkittävää historiaa. Kukaan ei harrasta mitään, paitsi Brigid neulebloggaamista, ja tyyppien kulinaarinen makukin on lattea. Ja vaikka poikkinaimista esiintyy, seksiäkään ei kuvata muuten kuin moralistisesta näkökulmasta. Lukijana en kiintynyt kirjassa mihinkään enkä keneenkään.

Miksi sitten luin tämän kirjan? Hyvä kysymys. Luin sen, koska halusin nähdä, voiko näin kevyillä eväillä saada mitään mielenliikutusta aikaan. Luin sen, koska halusin lukea jonkun uutuusteoksen, eikä minulla ollut siinä hetkessä saatavilla muuta.

Kirja on selkokielisyydessään aivan omaa luokkaansa. Kieli on niin simppeliä, että sitä voi lukea useita sivuja tarttumatta mihinkään. Henkilöillä ei ole lainkaan omaleimaisuutta puheessaan, eivätkä he tarkkaile ympäristöään mistään erityisestä näkökulmasta. Paitsi ehkä Brigid tarkkailee naapureitaan kateuden ja mustasukkaisuuden värittämänä, mutta siihenkään ei liity mitään lukijaa kutkuttavaa – ei kultteihin tai rituaaleihin liittyviä omituisuuksia, ei uskonnollista twistiä, ei paikallishistoriaa.

Naapurikyttäämisestä olisi toki voinut saada aikaan mainion trillerin tai dekkarin, mutta usein tällaisissa hankkeissa on mukana huumoria ja yhteiskuntakritiikkiä. Tästä kirjasta tuli mieleen ”poliittinen korrektius” Trumpin faktojen jälkeisenä aikakautena – kirjoitetaan kirjoja, joista on pyyhitty pois kaikki kantaaottavuus, luodaan suht simppeleitä maailmoja kuluttavalle valkoiselle alemmalle keskiluokalle, jotka viihdyttävät, mutta eivät nosta häiritseviä kysymyksiä. Kaikki hahmot ovat tietysti valkoihoisia, ja köyhien asuinalueella käydään kääntymässä kohtalokkain seurauksin.

Ei jatkoon. En suosittele tätä teosta edes vitsinä kenellekään, koska se tuntuu turhalta ajanhukalta. TLC-kanavan tositeeveeohjelmat sairaalloisesti ylilihavista tai mormonien moniavioisuudesta ovat huomattavasti nyansoituneimpia kuvauksia amerikkalaisesta arjesta kuin tämä teos.

Ars vincit omnia

Burton Muusa”Taide voittaa kaiken” lukee hienostuneen Skelton-instituutin seinässä Lontoon Westendissä. Nuori Odelle Bastian, trinidadilainen kirjallisuuden kandidaatti ja runoilija, saa instituutista sihteerin pestin, vaikka on ”värillinen” ja laivantuoma. Tätä ennen Odelle on ainoastaan myynyt kenkiä luvatussa maassa, jonne pääsi voitettuaan Kansanyhteisön runokilpailun. Eletään vuotta 1967, jolloin urbaani nuoriso on vapautumassa kahleistaan, mutta Odellen vapautuminen tapahtuu hitaammin.

Näin alkaa Jessie Burtonin romaani Muusa (Otava, 2018, suom. Natasha Vilokkinen), joka vie lukijansa 1960-luvun Lontooseen ja 1930-luvun Andalusiaan. Teoksessa on kaksi päähenkilöä, luovuuden tuskissa pinnistelevää naista, Odelle ja Olive Schloss. Olive on päätynyt Espanjaan fasismia pakoon, sillä hänen juutalaisen isänsä taidebisnekset eivät enää kannata Wienissä. Espanjassa he kohtaavat uuden fasismin, jonka suhteen he ovat kädettömiä. Oliven äiti on lontoolainen, mutta hänen itsetuhoinen masennuksensa vaatii hermolepoa paremmassa ilmastossa. Olive maalaa maatilan ullakolla vanhemmiltaan salaa. Hän on hakenut ja saanut paikan Sladen taidekoulusta Lontoosta, mutta ihastuttuaan naapurin tulisieluiseen Isaaciin, taideopettajaan ja ammattiyhdistysaktiiviin,  muuttosuunnitelma lykkääntyy.

Teos jäljittää naisia, jotka ovat syystä tai toisesta joutuneet pienentämään itseään yhteiskunnan vaatimusten vuoksi. Se on viihdekirja johtuen romantiikan ja aistillisen kuvauksen runsaudesta, mutta Burton on hyvin perehtynyt konteksteihinsa, ja osaa tuottaa juonellisia yllätyksiä. Paikoitellen, varsinkin Espanja-osuuksissa, meininki lipsahtaa saippuaoopperan puolelle, mutta Lontoo-osuudet pelastavat kirjan takaisin maan päälle. Kirjan nykyisyys on kiehtovampi kuin menneisyys, ja Odelle on tyyppi, joka ei elämässään mene siitä, mistä aita on matalin.

Aloitin Burtonin esikoisteoksen, Nukkekaapin, lukemisen viime vuonna, mutta se jäi kesken pitkäpiimäisen kuvauksen vuoksi. Tässä ei taas ollut tylsiä hetkiä, teksti oli vetävää, jopa niin vetävää, että olisin halunnut lukea lisää taiteen tekemisestä tai Odellen tapauksessa kirjallisen uran etenemisestä. Tämä on älykästä viihdettä, jonka lukijan täytyy tietää jotain maailmanhistoriasta – ja onneksi Burton ei sorru tapahtumien puhki selittämiseen. Teoksen lopussa hän antaa runsaat lähdeviitteet, jotka tuntuivat hieman turhilta. Turhilta siksi, että ymmärtääkseni Isaacin ja Oliven tarina oli täysin fiktiivinen, ja siksi ei ole olemassa mitään ”taustaa”, johon tiedonhaluisen lukijan kuuluisi perehtyä. Tämä tietysti on makukysymys, eikä lähteiden läsnäolo mitenkään heikennä lukukokemusta.

Teos herättää kysymyksiä taiteilijoiden identiteeteistä, koska maailmanhistoriaan on taatusti mahtunut loputtomiin naisia, jotka ovat maalanneet miestensä töitä. Kirjallisuuden saralla tämä on varmasti ollut vielä yleisempää, koska kirjoittaminen ei toimintana ole niin näkyvää kuin maalaaminen. Tässä Olivea ei kukaan pakota toimimaan kuten hän toimii, vaan hän on omien ennakkoluulojensa vanki. Miespuolinen muusa on vastahakoinen subjekti, joka ei pyri hyötymään naisesta taloudellisesti, vaan kokee tilanteen kiusallisena.

Veikkaan, että tämä kirja tulee herättämään blogistaniassa ristiriitaisia tunteita. Minulle lukukokemus jäi plussan puolelle, vaikka teoksen uskomattomat yhteensattumat hieman rasittivat. Henkilöhahmoissa oli särmää, mutta tuntui, että kirjailijalla oli silti taskussaan joku menestysromaanin kaava, jota käyttäessä voi hyvin lipsahtaa 80-lukulaisiin saippuaoopperan tunnelmiin (jos espanjalaisella tilalla olisi ollut uima-allas, siellä olisi varmasti tapeltu kuumasta oriista Dynastia-tyyliin). Historiallisena romaanina tai sukuromaanina teos ei minua puhutellut, mutta kuvauksena taidemaailman kirjoittamattomista säännöistä se oli viihdyttävä ja hyvin pohjustettu.

HELMET- haasteessa teos sopisi moneen kohtaan, mutta sijoitan sen nyt kohtaan 14: ”Tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan”.