Käpykylän pakolaisten hiljainen piina

IMG_1534Tampereelle sijoittuvia dekkareita, siis muitakin kuin Seppo Jokisen, on tullut viime aikoina löydettyä. Tavallisia ja erikoisempia. Viimeksi löysin Virpi Aaltosen humoristisen Nekalan (2016), ja nyt mukaani tarttui Ata Hautamäen Kohtalona Rauhaniemi (Myllylahti, 2013). Tällaiset kaupunginosiin keskittyvät dekkarit ovat siksikin tiheätunnelmaisia, että varsinkin niissä asuvat tai joskus asuneet voivat hyvin nähdä kaiken sielunsa silmin ja kääntää jokaisen kiven.

Itse en ole asunut Rauhaniemessä enkä sen viereisessä Käpylässä, mutta alue on minulle tuttu, kuten varmasti valtaosalle tamperelaisista. Ata Hautamäki on aikanaan opiskellut Tampereella, ja kuvaakin varmaan omia opiskeluaikojaan terävästi. Romaani sijoittuu vuoteen 1968, jolloin Tampereellekin odotettiin suuria opiskelijamellakoita suuren maailman tyyliin. Suuri osa sen henkilöhahmoista on opiskelijoita, ja Rauhaniemen rantabileiden lisäksi vainajan lähipiiriä etsitään opiskelija-asuntola Domuksesta.

Hautaniemen kieli on tarkkaa ja dynaamista, lauseet lyhyitä. Turhasta maisemamaalauksesta tai nostalgisoinnista häntä ei voi ainakaan syyttää. Historiallisia faktoja ja yksityiskohtia teksti pursuaa, ja uskoisin kirjailijan taustatöiden olleen varsin perusteelliset. 60-luvun ajankuvaan liittyi joitain detaljeja, jotka minun oli googlattava – yleensä pidän tätä laadun merkkinä, sillä romaanit, jotka eivät jätä pähkinöitä purtavaksi, ovat vain ohimenevää viihdettä. Jäin ihailemaan kirjailijan kielenkäyttöä ja hieman lakonista, toteavaa tyyliä.

Käpylän puualueen ”pakolaiset” Valma ja Kari Väänänen lienevät tuttuja aiemmista Helsingin Käpylään sijoittuvista dekkareista, joita en ole lukenut. Karin joutuminen keskelle henkirikosta tuntui todelliselta kohtalon oikulta, olihan hän halunnut tietoisesti jättää poliisinuransa ja aloittaa elämän puhtaalta pöydältä. Hänen taiteilijavaimonsa Valma se erikoinen tapaus olikin, ja herätti minussa suurta kiinnostusta aiempiin sarjan jaksoihin.

Romaanissa käsiteltävä nuoren naisen murha oli sopivan kompleksinen, muttei kuitenkaan raaka. Teos sijoittuu jännitysasteikolla leppoisampaan päähän, kun taas kulttuurisesti ja historiallisesti kirja saattaa inspiroida myös sellaisia lukijoita, jotka eivät lue paljoa dekkareita.

Itseäni romaanissa kiinnosti eniten Tampereen sosiaalihistoria, esimerkiksi lastensuojelu, jota sivuttiin sekä pienten lasten heitteillejätön että ”pahatapaisten” ongelmanuorten näkökulmasta. Olen itsekin pohtinut, mikä on saanut Tampereen päättäjät sijoittamaan laitoksiaan hulppeisiin maisemiin. Tässä esiintynyt poikien kasvatuslaitos toimii nykyään huumeriippuvaisten vanhempien tukikeskuksena. Teos sivusi paljon paikkoja ja instituutioita, joihin olen viime aikoina tutustunut sosionomin opinnoissa. Olikin kiinnostavaa huomata, että Hautaniemi on tehnyt elämäntyönsä sosiaalityöntekijänä.

Hautaniemi vaikuttaa tuotteliaalta kirjailijalta, jolta haluaisin lukea seuraavaksi niitä muita teoksia kuin dekkareita. Esimerkiksi Talo Teiskossa (2011) voisi stimuloida minua tässä maalaisromanttisessa vaiheessani.

Eräretki karhun sisään

IMG_1437Välillä taas epämukavuusalueelle. Blogissani arvioidaan tasaiseen tahtiin ”miehekkäitä” kirjoja kuten veijaritarinoita ja kertomuksia tyhjenevän maaseudun miesten kohtaloista. Pyrin blogissani tietoisesti kaivamaan esiin ääniä varsinkin itäisestä ja pohjoisesta Suomesta. Olen viime aikoina oppinut, mitä selkoset terminä tarkoittaa, ja osaan arvostaa kirjallisuutta, jossa rönttöset maistuvat nokikahvin kanssa – kunhan metsässä ei viihdytä puolta romaania.

Mikko-Pekka Heikkisen teoksia olen kuikuillut pitkään ja todennut joka kerta, etteivät ne ehkä ole minua varten. Varsinkin novellikokoelma Nuorgamin Alkon tuho, ja muutama muu erätarina (Johnny Kniga, 2010) on ollut syynissäni, ja kiinnostus on lopahtanut sanaan ”erätarina”. Ok, olen kyllä nauttinut minimiannoksen Veikko Huovista, joten en ole aivan noviisi genressä. Jaksoin taannoin rämpiä läpi teoksen, jossa aikamiehillä ei ollut muuta tekemistä kuin varastella vieraiden tilojen lampaita. Se oli jopa hälyttävän hauska, vaikka siinä ei paljoa sivilisaatiota nähty.

Tässä tarinoiden universumissa liikutaan Lapin ja Kainuun lisäksi pääkaupunkiseudulla, jossa pitkiä kalsareita Diesel-farkkujensa alla salaa käyttävät pohjoisen siirtolaiset kaipaavat eri intensiteeteillä kotiin. Eräjorma on sellainen kaupungissakin, vaikka joutuisi metsästämään hirven puutteessa oravia ja joutsenia. Nuuksion kansallispuistoon voi hätätapauksessa paeta harrastamaan erärunkkausta kuvitteellisen Inarinsa kanssa, mutta käy yksin ähöttäminen Seurasaaren kallioillakin, jos osaa valita suojaisan nurkan.

Heikkinen on itse kainuulainen, joka ilmeisesti on viettänyt viime aikoina enemmän aikaa Lapissa kuin ”juurillaan”. Tarinoista minua puhutteli eniten ”Kutturan gansta”, jossa Morottajan Toni kokee tarpeen savustaa vihollisensa Gauriloffin Teron hoodeiltaan vain siksi, että tämä kehtaa käyttää Public Enemyn hupparia hänen reviirillään. Lähimmälle R-kioskille on pitkä matka, ja samat kolme LA:n jengisodista kertovaa vuokravideota kuluu saman asiakkaan käytössä viikonloppuisin. Myyttinen Kuttura herättää jo kiinnostussa näissä novelleissa, ja sinne palataan myöhemmässä romaanissa Terveiset Kutturasta (2012).

Eläinten rooli novelleissa on vahvasti maagis-realistinen. Ukkometso kaataa koululaisen ja vanhuksia tahdonvoimallaan, sopulit ajavat kokonaisen Utsjoen syömään nötköttiä bunkkeriin, näädät emigroituvat Berliiniin vikittelemään saksattaria ja Eläinmuseon karhun sisältä löytyy wannabe-eräjormalle makoisin turvapaikka. Karhutarina nauratti minua eniten, sillä olen itsekin kokenut koomisen kauhun hetkiä kyseisen museon käytävillä. En voi sietää täytettyjä eläimiä, mutta lapseni rakastivat tuota museota pieninä ja kävimme siellä mielestäni liian usein. Tarina herätti jopa nostalgisen halun palata pääkallopaikalle.

Tarinat ovat huikean tiiviitä ja monipolvisia. Pohjoisen Suomen kolkkien moninaisuus pääsee hyvin esiin, kun ensin metsästetään näkymätöntä miestä Puolangalla, sitten harjoitellaan tervahaudan kaivuuta eräkämpillä Suomussalmella ja lopulta päädytään räjäyttämään Alkon sisältämä kauppakeskus Nuorgamissa lestadiolaisten uskonveljien toimesta. Aluepolitiikkaa harrastetaan vahvan parodisesta horisontista uudelleenasutusohjelmien ja pohjoisen itsenäistymisskenarion kautta.

Joissain tarinoissa oli hieman toiston makua. Miesten reviiritietoisuus ja asehulluus korostuivat läpi kirjan, ja oodeissa itsetyydytykselle oli kaikissa sama poljento. Parin loppupuolen novellin kohdalla hyydyin kokonaan, ja täytyy sanoa, että nautin enemmän niistä perinteisemmistä erätarinoista kuin toiminnallisista poliittisista satiireista. Lukukokemus oli hengästyttävä, enkä missään nimessä suosittele teoksen ahmaisemista suurina paloina. Jokainen tarina vaatii hengähdystaukoa, eli kokoelmasta riittänee iloa pidemmäksi aikaa.

Taisin pitää Nuorgamin Alkon tuhosta enemmän kuin esimerkiksi Mooses Mentulan Lappi-aiheisista novelleista, jotka ovat urbaanimpia ja ihmissuhdekeskeisempiä. Pidin teoksesta jopa enemmän kuin Rosa Liksomin varhaisista klassikkonovelleista, joita luimme teineinä posket punaisina lähinnä eksplisiittisen seksuaalisen sisällön vuoksi. On hyvin mahdollista, että luen Heikkiseltä pian toisenkin teoksen, ja toivon mukaan en sekoita häntä Antti Heikkiseen, jonka tyylissä on jotain samaa pohjoisen kaimansa kanssa.

Tumman verkon syvimmästä syöveristä

IMG_1434Samuel Björk jatkaa lastensuojelun tummissa vesissä seilaamista teoksessaan Yölintu (Otava, 2017, suom. Päivi Kivelä). Linnut teoksessa ovat pöllöjä: opimme, että Norjan luonnossa pesii yksitoista pöllölajia, joiden täytetyt prototyypit on varastettu Kasvitieteellisen museon osastolta. Pöllön sulkia löytyy myös liimattuna rituaalisurmatun Camillan ihosta – seitsentoistakesäisen laitoslapsen, jonka äiti on kuollut ja isä asuu Ranskassa.

Rikosta selvittävät sarjan aloitusosasta tuttu kaksikko Holger Munch ja Mia Kröger tiimeineen. Mian masennus ja alkoholismi eivät ole laantuneet sitten viimeisen, ja hänet hälytetään töihin pitkältä sairaslomalta. Holgerin yksityiselämä on myös jämähtänyt paikoilleen, ja hänen terveytensä brakaa ylipainon ja liiallisen tupakoinnin vuoksi. Muillakaan tiimin jäsenillä ei mene kovin auvoisasti. Varsinkin alkoholismi, mutta myös modernimmat riippuvuudet, tarjoavat ainoan henkireiän kiivastahtisesta työstä.

Camillan surmaan liitetään epäilyksiä saatananpalvonnasta, rikkaiden miesten salaseurojen perversioista, eläinaktivismin radikalisoitumisesta ja rituaalisurmasta. Tutkinta edistyy, kun eräs maan taitavimmista hakkereista suostuu luovuttamaan löytämänsä videon poliisille. Video kuvaa Camillan viimeisiä viikkoja, ja siinä hän on suljettu kellariin eläimellisiin oloihin syömään rehupellettejä ja ryömimään oravanpyörässä. Nuoren naisen karmea kohtalo pysyy pitkään medioiden ykkösartikkelina, mutta ns. dark webin seulominen on poliisin erikoisyksiköillekin hidasta ja turhauttavaa puuhaa.

Teos siis kertoo hakkeroinnin lisäksi netin ekslusiivisista väkivalta- ja pornosaiteista, joilta rikkaat voivat ostaa mitä tahansa ihmisen kidutusta kuvaavaa materiaalia ja saada esityksen livestreamina kotisohvalleen. Aihe oli itselleni uusi ja siksi erityisen kammottava, ja sitä kuvattiin tavalla, jonka noviisikin ymmärtää. Björkin dekkareissa on mielestäni löydetty sopiva balanssi poliisin teknisen tutkinnan yksityiskohtien ja psykologisen jännityksen välillä. Miehen aiempi historia muusikkona ja teatterimiehenä ei ole suorastaan valmistanut häntä teknisen tutkinnan arkeen, joten koen, että hän on joutunut tekemään teoksiaan varten paljon pohjatöitä. Asiapitoista taustoitusta teoksissa on tarpeeksi, ja myös Norjan lähihistoriaa valotetaan kiinnostavista kulmista.

Teoksen tapahtumien keskipisteenä on ongelmanuorten asuinpaikka Hurumlandetin puutarha, jossa työkasvatus on keskeisenä kuntoutuksen menetelmänä. Puutarha on onnistunut saamaan vaikeimmat tapaukset osaksi normiyhteiskuntaa suht pehmein ja nuorta kunnioittavin menetelmin. Yhteistyökumppaneilla ja entisillä asukeilla on paikasta lähinnä positiivista sanottavaa, mutta löytyykö maineikkaasta laitoksesta varjoisa puoli?

Sivuhenkilöitä ja sivupolkuja tässä ahdistavassa saagassa piisaa, joten teos vaatii lukijaltaan keskimääräistä enemmän keskittymistä. Kaltoin kohdeltuja lapsia ja nuoria kuvataan eri vuosikymmeniltä, ja Norjasta saa kuvan maana, jonne on helppo piilottaa yhteiskunnan ulkopuolelle jääneitä susilapsia. Yksi sivujuoni kuljettaa lukijansa myös Australiaan erikoisen uskonnollisen lahkon helmoihin, mutta se jää harmillisen tyngäksi teoksen kokonaisuus huomioonottaen.

Pidin sarjan kummastakin osasta yhtä paljon; aloitusosa Minä matkustan yksin kammotti minua enemmän, mutta sitä lukiessani en osannut odottaa mitään. Kakkososaa lukiessani taas tiesin, että tulossa olisi poikkeuksellisen pirullista ja julmaa  rikollisuutta, jossa mielen häiriöt vaikuttavat toimintaan. Uskoisin, että teos koskettaa monenlaisia dekkarifaneja, jos lukija kestää tietyt kliseet, kuten poliisien jatkuvan krapulan ja työnarkomanian lieveilmiöt. Tämä on laatusertifioitua kamaa, jossa jatkuvuus on avainsana. Kuitenkin sarjan seuraavalta osalta toivon, että uhrit olisivat välillä aikuisia ja että Munchin perheen jäsenet saisivat välillä elää tavallista arkeaan tässä tapahtuneiden karmeuksien jälkeen.

 

 

Iltatähden eeppinen matka

IMG_1415Vuokramökki Teiskon Kämmenniemessä marraskuussa. Yli yhdeksänkymppisten vanhempien saattohoito ja isän vanha salkku, jossa sukusalaisuuksia. Isän iltatähteään kaipaava ääni C-kaseteilla. Halu jättää jälkeläisille muisto, edes hatara jälki.

Helena Sinervon Armonranta on autofiktiivinen romaani, joka osittain pohjautuu hänen sukunsa tarinaan. Se ei juhli Suomen satavuotista taivalta, mutta ajoittuu melko täsmällisesti sille akselille. Tapahtumat alkavat 1910-luvun alusta, kun nuori opettajatar Maria Stiina rakastuu Jämsänkosken tehtaan varjossa Kalle Iivariin, tamperelaiseen tulevaan jääkäriin ja insinööriin. Maria Stiina tulee raskaaksi, Kalle Iivari häipyy Saksaan jääkärikouluun ja kehittyy ulkomailla palvellessaan varsinaiseksi elostelijaksi. Maria Stiina erotetaan opettajan toimestaan, ja langennut nainen joutuu palaamaan kotikonnuilleen Raumaan elättämään lehtolastaan viinatrokarina.

Romaanin suuret teemat liittyvät lisääntymiseen ja isättömyyteen. Entisaikojen isyydentunnustamisdraamoja verrataan tämän päivän sateenkaariperheiden hedelmöityshoitoihin. Romaanin päähenkilöt, naispari Helena ja Heta, ovat yrittäneet lasta jo pitkään, mutta Helena on alkanut väsyä projektiin. Heta jatkaa hoitoja kertomatta puolisolleen viimeisistä yrityksistä, sillä suurella runoilijattarella on muita kiireitä. Elämän alku ja sen loppu ovat pariskunnalla ajankohtaisia asioita, ja he päätyvät kohtaamaan molemmat automatkalla Tampereen suuntaan, kun Helenan isä tekee kuolemaa.

Armonranta on historiallinen järkäle, joka vaatii lukijalta kärsivällisyyttä varsinkin miespuolisten hahmojen vuolaan tunnustuksellisuuden suhteen. Kalle Iivarin sotapäiväkirja voisi olla erillinen romaani, ja hänen saksaan vivahtava suomensa on työlästä luettavaa. Hänen poikansa Raffen C-kasettitunnustukset taas ovat vahvaa Rauman murretta, mikä tuntuu omituiselta ottaen huomioon, että juuristaan huolimatta tämä teräsvaari on elänyt valtaosan elämästään Tampereella. Molempien miesten henkinen keskeneräisyys tulee lukijalle hyvin selväksi, mutta Raffella on lopulta ollut hyvin vähän kosketuspintaa isänsä elämään. Viinatrokarin yksinäinen poika turvautuu perinteiseen perhemalliin, uskolliseen emäntäänsä ja rajattomaan lisääntymiseen. Viiden pojan jälkeen perheeseen syntyy iltatähti Helena, aikana, jolloin kansalla alkaa olla jo jotain tietoa ehkäisystä.

Viihdyin romaanin nykyisyydessä, 2000- ja 2010-luvuilla paremmin kuin sen moninaisissa menneisyyksissä. Pidin paljon  naisparin keskinäisistä tunnelmista, dialogeista ja yhteispelistä. Olisin voinut viettää pidemmänkin loman Armonrannassa, jossa lopulta käydään vain pyörähtämässä yhden yön verran. Kuolevaa isää hyvästellään lyyrisesti, mutta dementiaan kadonnutta äitiä ei kuvailla paljoakaan vanhana naisena. Ongelmana romaanissa on, että monet hahmot esiintyvät tarinassa vain varjoina. Ehkä henkilöhahmoja on liikaa, tai romaanin rakenne on liian pirstaleinen.

Romaani ulottuu aivan tähän päivään, jolloin naisparin tyttölapsi on jo koululainen ja kovasti kiinnostunut Helenan sukutaustasta. Naiset ovat eronneet ja asuvat molemmat Berliinissä eri osoitteissa. Yhteishuoltajuus toimii metrolinjalla, ja pitkillä matkoilla äidillä ja tyttärellä on aikaa vatvoa menneitä jaetulla salakielellä. Alakouluikäisen lapsen loputon kiinnostus Tampereen tapahtumiin tuntui minusta hieman koomiselta, vaikka varmasti tuollaisia historiaorientoituneita lapsia on olemassa, jossain. Helenan tapa luennoida tyttärelleen Saksan ja Suomen natsimenneisyydestä ja sen jatkumosta on myös varsin raskasta. Paluu Suomeen ei pahemmin houkuta, sillä maan nykytila on mitä on, synkempi kuin Saksassa.

Sateenkaariperheen arki asettuu romaanin pitkään jatkumoon todella luontevasti, eikä sitä politisoida tai alleviivata liikaa. Järeämmäksi teemoiksi nousevat Helenan iltatähteys, sisarusten isot ikäerot ja kokemusten eriaikaisuus. Tampereen työväenluokkaista arkea kuvataan myös herkullisesti, ja siinä esiintyy jopa päätalomaista poljentaa. Anteeksianto kiivaalle, äkkipikaiselle, saidalle ja uskottomalle isälle vaatii voimia, mutta on myös välttämätöntä. Oman ja läheisten keskeneräisyyden tunnustaminen lähenee jo hengellisyyttä, vaikka uskonto tai uskonnollisuus eivät näyttele suurta roolia naisparin arjessa.

Jäin kirjan luettuani hengästyneeksi, ja koin, että sen selättäminen kolmessa päivässä oli liian pikainen luenta. Monien murteiden ja aksenttien vuoksi teos voisi toimia hyvinkin äänikirjana, mikä mahdollistaisi myös hitaamman omaksumisen. Kuuntelisin tätä mielelläni juuri automatkalla, sillä Armonrantaan on yllättävän pitkä matka Kallion auvoisasta hipster-arjesta.

Sijoitan teoksen HELMET-haasteessa kohtaan 1: ”Kirjan nimi on mielestäsi kaunis.” Se sopisi myös kotipaikkakuntaa käsitteleväksi teokseksi, mutta en ole vielä päättänyt, onko kotipaikkakuntani Tampere tai Jyväskylä. Minulla ei ole enää haasteessa montaa rastia jäljellä, ja jokusen voi jättää syksylle.

Sirpaleisten sielujen huvilassa

IMG_1383Vaikka en ole lomalla, täydellisiä lomakirjoja vaan satelee eteeni. Ja vaikka en tänäkään vuonna pääse Italiaan, aina saa haaveilla. Virpi Hämeen-Anttilan Villa Speranza (Otava, 2017) vie lukijansa Pesaro e Urbinon maakuntaan, Toscanasta kaakkoon, vuoristoiseen pikkukylään, jossa kuuluisa oopperalaulaja Eva Moretti pitää piilopirttiään. Perintöhuvilan nimeen liittyy historiallinen arvoitus, ja se on todennäköisesti ollut rakastajattarien syrjäinen sijoituspaikka, mutta nimi on kaunis ja symbolinen sen vieraalle, suomalaiselle Siljalle, jolla on sydämessään paljon surua.

Eva Moretti ja Silja Salo kohtaavat auto-onnettomuudessa, jossa Silja pelastaa Evan hengen. Kiitokseksi urheudesta Eva tarjoaa nuorelle toimittajalle täyshoitoa huvilassaan, ja tarjous sopii mainiosti naiselle, jota mikään ei odota kotimaassa. Eva osoittautuu myös suomalaiseksi, vaikka hän on italialaistunut pitkän maassa asumisen jälkeen. Evan kuollut ex-mies on laittanut sielunsa huvilaan, jonka ylellisyys mykistää Siljan. Tavarapaljouden keskellä häntä kuitenkin lumoaa enemmän sen asukkien monipuoliset lahjakkuudet. Eva Morettin laajennetussa uusperheessä ei eletä päivääkään ilman elävää musiikkia, mutta myös keskustelu Rilken runoista on peruskauraa.

Onko upporikas taiteilijaperhe sitten riivattu tai kirottu, kuten kylän tavernassa juorutaan? Mikä on heidän synkkä salaisuutensa? Silja ei halua uskoa pahaa anteliaasta emännästään, joka suostuu jopa eksklusiiviseen haastatteluun monen vuoden hiljaisuuden jälkeen. Talon isäntä, suomenruotsalainen tutkija Henrik, taas yrittää uida nuoren vieraansa liiviin heti, kun silmä välttää ja toivoo Siljan pelastavan hänet onnettomasta avioliitosta. Vaikka Henrik on hurmaavan sivistynyt ja etsii kaltaistaan seuraa, jolle luennoida kirjallisuuden klassikoista, hän vaikuttaa myös pelurilta. Avioliitto on taloudellisesti tuottamattomalle tutkijalle enemmän kuin otollinen, eivätkä vaimon pitkät keikkamatkat häntä suuresti rasita.

Teoksen kaikki päähenkilöt ovat kokeneet puolison menetyksen suht nuoressa iässä, ja se myös yhdistää heitä. Siljan oma kohtalo aukeaa hitaasti, pienten vihjeiden kautta. Suomea ja suomalaisuutta ei kuitenkaan ruodita loputtomiin, vaan huvila on kerronnan keskipisteenä. Sen esineistö, puutarha ja keittiön runsaat antimet tuottavat täydellisen aistielämyksen siinäkin tapauksessa, jos lukija ei sattuisi välittämään ihmissuhdeväännöistä tai kevyestä romantiikasta. Romaani on täydellinen irtiotto arjesta, ja siitä voi nauttia monella eri tasolla.

Minusta on pitkän lämmittelyn jälkeen tullut Virpi Hämeen-Anttilan fani ja uskollinen lukija. Villa Speranza ei ehkä ole hänen syvällisin teoksensa, mutta sen tarjoama eskapismi ja elämänilo olivat juuri sitä, mitä nyt tarvitsin, ja aistin rivien välistä myös kirjoittamisen ilon. En ole vielä lukenut hänen dekkaritrilogiaansa loppuun, ehkä temaattisen järeyden vuoksi. Ne vaativat lukijalta enemmän kuin hänen ihmissuhdekeskeiset romaaninsa. Villa Speranza ilahdutti siksikin, että se oli sopivan pieni, ajallisesti tiivis tarina, jossa ei menty melodraaman puolelle, vaikka kaikki ainekset siihen oli katettu pöytään. Taitava kirjailija osaa myös jättää jotain käyttämättä ja lukijalle mahdollisuuden täyttää tekstin aukkoja.

Romaanin herkullisin vääntö oli minusta Evan ja hänen manageri-siskonsa Leenan välillä. Alavutelaiset maatilan kasvatit ottivat mittaa toisistaan salakielellä, jota monikaan huvilassa ei ymmärtänyt, ja Leenan omistautuminen siskonsa uran edistämiseen oli tragikoomista. Varjoon jääneellä siskolla oli myös dominoivia taipumuksia, ja hän ei antanut diivan pukeutua huonosti edes perheillallisella. Evaa kävi jopa sääliksi siskon komennuksessa, sillä hän olisi ehkä halunnut rentoutua ja esiintyä kerrankin jossain suomalaiskansalaisessa lähiöasussa, kuten piereskelyverkkareissa. Leenan omaan habitukseen ei taas kukaan muistanut kiinnittää huomiota.

 

Rakkautta kolmoslinjan päissä

IMG_1377Kyllä Tampere on erotiikan mekka. Ja Hervanta halun keskittymä, jos Heli Heinoa on uskominen. Heino on kirjoittanut teoksen Venuksen vuosi (Atena, 2017), jossa keski-ikäinen, vaihdevuosia lähestyvä Liina rikkoo seitsemän vuoden selibaatin viriilin yksinhuoltajaisä Leon kanssa. Leo on työtön ja vähävarainen, Liina työelämässä ja vähän miestään rikkaampi. Parisuhde kehkeytyy linjalla 3, Hervannan ja Lielahden välillä, ja kehittyy yhteiseen autoliittoon.

Teos on fiktiota, vaikka kirjailija on haastatteluissa kertonut sen pohjautuvan 92% todellisuuteen, ja hänen reaalimaailman kumppaninsa on antanut kirjoittamiselle siunauksensa. Jos rehellisiä ollaan, en antaisi teokselle kovinkaan montaa tähteä kaunokirjallisena tuotoksena. Teos tuntuu niin omaelämäkerralliselta, ettei pyrkimys fiktiivisyyteen vakuuta. Ja se kertoo rehellisesti ja lähes eksklusiivisesti panemisesta. Parisuhteen rakentuminen ja Liinan raskas menneisyys väkivaltaisessa avioliitossa ovat heppoiset kulissit. Kirja keskittyy siihen, kuinka estoista kärsivä nainen voi vapautua seksuaalisesti vielä siinäkin vaiheessa, kun keho alkaa hidastaa halujen puhkeamista tai niiden ilmaisua. Viesti on hyvä ja tarpeellinen, mutta kaunokirjallisessa teoksessa ei ole yhtään kiinnostavaa, että päähenkilö saa orgasmin lähes aina.

Seksuaalisuuden kuvauksena teos on mikroskooppisen yksityiskohtainen. Pariskunnan pimpukan ja peniksen anatomiat tulevat lukijalle läheiseksi. Makuuhuoneen lakanapyykistä tulee jo rasite. Paljon rahaa palaa erilaisiin apteekin intiimituotteisiin, kun raju seksi rasittaa vaihdevuosista kärsivän naisen limakalvoja. Liina avautuu runsaista menkoistaan, intiimivaivoistaan ja virstankarkailuistaan uudelle rakastajalleen välillä vaivaannuttavan avoimesti, ja huomaa, että muuten seikkailunhaluisella miehelläkin on rajoja, jotka tulevat vastaan, kun puhutaan seksistä. Leo on suhteen alkuvaiheessa jopa ärsyttävän oloinen, kaikkitietävä seksiguru, joka kokee roolinsa Liinan vapauttajana keskeisenä, jopa tärkeämpänä kuin poikaystävänä olemisen. Oikeastaan teos olisi ollut paljon antoisampi, jos Adoniksena olisi toiminut äitinsä luona asuva, kuntouttavassa työtoiminnassa linnunpönttöjä väsäävä Pena.

Pidin kirjassa enemmän ulkomaailmaan liittyvästä toiminnasta kuin orgasmien virran hehkuttamisesta. Kuvatut ”hoodit” olivat enimmäkseen tuttuja, tyypit kävivät hyvissä etnisissä ravintoloissa (kuten Borneo ja Bengol Curry) ja heidän musiikkimakunsa oli sopivan eklektinen, Pekko Käpistä Rammsteiniin. Tuli vahva olo, että ylipäänsä aistillisen elämäntavan oppiminen olisi tärkeää, ja että kirjan pariskunta oli hyvällä tiellä aistiensa avaamisessa.

Pariskunnan eräretki Norjaan alkaa painostavissa tunnelmissa, eikä viisikymppisten teltassa nukkuminen nostata lempeä maagisesti, vaikka ennen tätä olisi rohjettu ostaa anaalitappeja pornokaupasta. Kai teoksen perusjännite on rohkeuden ja turvallisuushakuisuuden välillä, ja myös sen tunnustamisessa itselleen, ettei kaikkea tarvitse kokeilla.

Kirja avautuu helpommin seksi- tai elämäntaito-oppaana kuin romaanina. Se onnistunee herättämään monia karhunemoja pitkästä talviunestaan, ja miksei teos voisi puhutella miehiäkin – varsinkin sellaisia, joita hiivatulehdukset kiehtovat. Pitänee varmaan lukea myös tamperelaisen psykologi Minna Marshin tuore teos Intohimo (Gummerus, 2017), jossa puhutaan vastaavan avoimesti pornosta ja itsetyydytyksestä.

 

 

Uskallus koputtaa oveen

img_1174Joel Haahtela on jäänyt minulle toistaiseksi etäiseksi tuttavuudeksi, vaikka taannoin lukemani, Raija Siekkisen mystisestä kirjailijapersoonasta kertova Katoamispiste (2010) olikin hieno elämys. Takavuosina minulla on jäänyt jokunen Haahtelan teos kesken johtuen niiden äärimmäisestä runollisuudesta ja eteerisyydestä. Tuolloin elämässäni taisin arvostaa poliittisempia romaaneja.

Nyt luin häneltä tuoreimman teoksen, Mistä maailmat alkavat (Otava, 2017), joka käsittelee 1950-70-lukujen helsinkiläisiä taidepiirejä. Päähenkilö Visa on niiden keskellä oman polkunsa kulkija, jota kiinnostaa enemmän rehellisyys itselle kuin uusimmat trendit. Maalarina hän arvostaa italialaisia ja hollantilaisia klassikkoja ja suuria pintoja. Hän maalaa Bolognan kaupungin alamaailman hahmoja siinä missä suomalaisia amputoituja sotaveteraanejakin. Maine ja kunnia eivät kestä hänen urallaan pitkään, mutta hän pääsee Vapaaseen Taidekouluun opettajaksi ja sitä kautta Teknilliseen korkeakouluun lehtoriksi. Visan elämäntarina ei sinänsä ole kovin hätkähdyttävä; taitelijana hän elää tasaista, työteliästä elämää. 60-70-lukujen poliittinen kuohuntakaan ei läpäise hänen taikamaailmaansa, vaikka ihmiset hänen ympärillään siihen raivokkaasti osallistuvat.

Teoksessa eletään vaatimatonta elämää Eiran Luotsikadulla. Visan äiti on yksinhuoltaja ja elättää poikaansa työssä lennättimessä ja ompelijana. Muistoihin eteläisestä Helsingistä ei liity mitään elitististä, vaan naapurustoa elävöittää lähinnä sotaveteraanien proteesipaja. Suhde äitiin pysyy lämpimänä, ja äiti pyrkii tukemaan aikuisen poikansa taiteilijanuraa niin paljon kuin kykenee. Työläispojaksi Visalla on yllättävän hyvä itsetunto, ja maailmallakin hän pärjää maailmanmiehen elkein.

Pidin kirjassa eniten Italian pitkän opintomatkan kuvauksesta, jossa paikallinen elämänilo ja opiskelijaradikalismi pääsevät oikeuksiin. Visa fantasioi vanhemman rouvashenkilö Chiaran pelastamisesta porvarillisesta häkistään, mutta saa yrityksessään lähinnä aikaan tahatonta komediaa. Bolognasta tulee miehelle arkinenkin koti, mutta haltioitumisen hetkiä hän kokee Assisissa ja Venetsiassa. Matkan kohokohdaksi nousee vierailu kuolevan maalarimestari Morandin luona, jonne Visa vain tupsahtaa sisään kadulta. Mies ei ole aina rohkeuden perikuva, mutta hänellä on rohkeutta koputtaa itselleen ennen tuntemattomia ovia.

Haahtela on runollisten kollaasien rakentamisen mestari. Visan aarteisiin kuuluu merkillisiä esineitä, kuten paikannäyttäjän koppalakki, kuolleen ystävän sideharsomytty, psalmi 130:n illuminaatio, ja lukuisia kappaleita Tohtori Zivagosta. Hänelle lähetetään rosmariinia kirjekuoressa Italiasta, ja hän arvostaa viikunoita ja artisokkia hedelmällisyyden ja perisynnin symboleina. Värien kokemisen intensiteetti on välillä jopa pakahduttavaa, kuten kypsän iän matkalla Marrakeshissa:

”Värit olivat appelsiineja, joita saattoi poimia puista, huoneessa leijui jo niiden tuoksu. Tähdet taivaalla luovuttivat valonsa ja meri olisi sininen juuri häntä varten.”

Onneksi teksti ei kuitenkaan koostunut pelkästä taidemaalarin työn kuvauksesta, vaan muiden maailmojen ongelmat ja poliittisetkin kriisit noteerataan. Välillä koin lievää puutumista maalaustekniikan kuvauksen paljouden ympärillä, ja varsinkaan taidekoulujen miesten keskinäiset kamppailut arvostuksesta eivät niin sytyttäneet. Sellaiselle lukijalle, joka on opiskellut kyseisessä opinahjossa, teksti varmasti aukenee aivan eri tavalla.

Jos lukija pitää Hannu Väisäsestä ja Kjell Westöstä, hän taatusti pitää myös tästä teoksesta. Aidosti globaalin kulkurin ja lievästi nurkkapatriootin pääkaupunkilaisen hahmot yhdistyvät herkullisesti Visan hahmossa, ja Haahtela myös osoittaa, että mainiota proosaa voi kirjoittaa myös henkisesti tasapainoisista ihmisistä. Kaiken kaunokirjallisuuden ei tarvitse kulkea mielen äärirajoilla ja kaltevilla pinnoilla, vaan joskus lukunautinto voi koostua myös onnellisuuden muruista. Sekään, että päähenkilö on aidosti läheisistään välittävä ja hyvään pyrkivä, ei välttämättä tee teoksesta naiivia. Taide, niin maalaus- kuin sanataide, saa myös eheyttää ja hoitaa, ja se voi tehdä niin sortumatta halpoihin aforismeihin ja elämäntapaoppaiden kliseisiin. Ottaisin siis tämän kirjan osaksi kirjallisuusterapian kurssia, sillä teos voi hoitaa monenlaisia ihmisiä, myös niitä, jotka eivät vello akuuteimmassa kriisissä.