Pihlajapuukujan paratiisissa

Teos: Göran Rosenberg: Lyhyt pysähdys matkalla Auschwitzista (Atena, 2022)

Suomennos: Ulla Lempinen

Äänikirjan lukija: Tuomas Nevanlinna

Göran Rosenberg (s. 1948) on ruotsinjuutalainen kirjailija ja toimittaja, joka sai yllä mainitulla autofiktiivisellä teoksellaan August-palkinnon vuonna 2012. Nyt kymmenen vuoden viiveellä teos saapuu luoksemme äänikirjana suomen kielellä, ja tässä arviossa yritän selvittää, miksi juuri tämä teos kannattaisi lukea valtavasta Auschwitz-kirjallisuuden merestä.

Rosenbergin isä David syntyi Lodzissa vuonna 1923, ja ehti opiskella hetken tekstiili-insinööriksi ennen siirtoa Lodzin ghettoon. Auschwitziin hän joutui sodan viimeisessä aallossa, ja vietti siellä vain lyhyen jakson. Vuonna 1944 Saksan sotateollisuus kaipasi kipeästi uutta orjatyövoimaa, joten David kuului niiden onnekkaiden joukkoon, jotka siirrettiin kuolemanleiriltä työleirille. Hän ei ollut erityisen vahva fyysisesti eikä varsinkaan luonteeltaan ”tyrkky”, joten miehen valikoituminen eloonjääneiden joukkoon oli jonkin sortin ihme.

Teos onneksi alkaa onnellisemmissa merkeissä, eli Rosenberg aloittaa isän tarinan 1950-luvun Södertäljestä, Pihlajapuukujan kaksiosta, jossa Göran eli varsin tavanomaista sosialidemokraattista lähiölapsuutta. Vanhempien erilaisuus muista tuli esiin vain pienissä yksityiskohdissa, kuten ruokatottumuksissa ja joulun vieton välttelyssä. Mutta pieni Göran onnistuu silti kinuamaan itselleen pöytäkuusen, ja Scanian tehtaan Lucia-juhlissa kokoontuvat kaikki uskonnosta huolimatta.

Noin kolmannes teoksesta keskittyy David-isän poukkoiluun natsien työleirien saaristossa, mutta itseäni kiinnosti enemmän kuvaus Ruotsista juutalaispakolaisten vastaanottajamaana. 1940-luvun julkinen retoriikka oli parhaimmillaan varovaista ja pahimmillaan avoimen antisemitististä, ja eniten oltiin huolissaan juutalaisten sopivuudesta työmarkkinoille. Suurin osa maahan päätyneistä nuorista keskitysleirien selviytyjistä päätyi muuttamaan kolmansiin maihin, varsinkin vielä silloiseen Palestiinaan ja Yhdysvaltoihin.

Södertäljen arkielämän kuvaus oli kirjassa parasta, sillä siitä välittyy sodanjälkeisen ajan optimismi ja tulevaisuudenusko. Paikkakunta oli vielä 1950-luvulla jonkin sortin lomaparatiisi, jonne tukholmalaiset tulivat viihtymään täyshoitoloissa. Rosenbergien koti oli kävelymatkan päässä merenrannan houkutuksista, ja omalla tavallaan tuo ympäristö tarjosi keskitysleireiltä selvinneille optimaalisen paikan toipua.

Mutta rannikon mäntyjen raitis ilmakaan ei lopulta parantanut isä-Davidia. On myös ymmärrettävää, että Rosenberg pystyi kirjoittamaan aiheesta vasta varttuneessa iässä. Pidän paljon hänen pohdiskelevasta tyylistään, ja reittaan teoksen Auschwitz-kirjallisuuden helmiin. Eli teos varmasti tarjoaa jotain uutta niillekin, jotka ovat lukeneet jo useamman eloonjäämistarinan.

Itse löysin yhteyden tämän teoksen ja Simon Muirin Ei enää kirjeitä Puolasta välillä. Muirin teos ei ole omaelämäkerrallinen, mutta se kertoo yhtä voimallisesti puolanjuutalaisten tilanteesta ennen leireille joutumista. Ja koska olen tainnut lukea jo lähes kaiken kirjallisuuden suomenjuutalaisten lähihistoriasta, on kiinnostavaa tietää myös jotain Ruotsin juutalaisista.

Korkeaa jännitystä Värtahamnetissa

Teos: Sofie Sarenbrant: Suojelusenkeli (WSOY, 2022)

Suomennos: Helene Butzow

Äänikirjan lukija: Satu Paavola

Juhannuksen dekkariksi valikoitui Emma Sköld-darjan yhdeksäs osa. Olen tainnut lukea tästä sarjasta nyt neljä tai viisi teosta väärässä järjestyksessä. Sarja sijoittuu Tukholmaan, ja poliisityön lisäksi siinä kuvataan varsinkin uusperheellisyyden haasteita.

Tässä osassa Emman työtoveri ja tuore hoito Krillan katoaa, ja hänen etsintänsä sitoo paljon poliisivoimien resursseja. Miehen etsintä alkaa Värtahamnetista, ja etenee käytöstä poistetun, ränsistyneen St. Gertruden mielisairaalan alueelle. Siellä majailee nykyään asunnottomia ja narkkareita, ja aluetta on vartioinut eläkkeellä oleva Arne Lillemor-koiransa kanssa. Myös Krillanin sisarpuoli Veronika, jolla on vaikea huumeongelma, on kadonnut, ja hänen biologinen isänsä löytyy mielisairaalan alueelta kuolleena.

Krillanin keissistä on jo tulossa kylmä tapaus, sillä Tukholman poliisivoimissa on leikattu määrärahoja, eikä kuukausia kadoksissa olleita voida enää etsiä. Emma ei haluaisi luopua toivosta, mutta samaan aikaan perhevelvollisuudet kutsuvat. Moni hänen lähipiirissään on huolissaan kahden kiireisen poliisin ehtimisestä perhe-elämän saralla.

Suuressa roolissa tarinassa ovat Emman sisko Josefine ja ex-miehen uusi tyttöystävä Nora. Nämä naiset joutuvat ottamaan vähän liikaakin vastuuta Emman ja Nylletin tyttäristä, ja varsinkin Nora kamppailee ikuisen jees-naisen roolissaan. Noran työroolin terapeuttina ei ole kotiroolia selkeämpi.

Vakavammalla tasolla teos kertoo ruotsalaisen yhteiskunnan mielenterveystyön sudenkuopista, pakkohoidosta, ja heitteillejätöstä. Yksityisten terapeuttien turvattomuus on teema, jota en ole tullut ajatelleeksi paljoa, joten sain teoksesta uutta ajateltavaa.

Tukholma oli muutenkin pyhinä agendalla, kun yritin auttaa erästä sinne matkustavaa karttalukutaidotonta ystävää löytämään paikkaan X Östermalmilla Värtahamnetista käsin. Eli teoksen alkuasetelma tuntui todella tutulta, ja se lähti käyntiin mielessäni vauhdikkaasti. Mutta jossain vaiheessa hieman puuduin Emman ja Nylletin päiväkotiralliin, ja koen, että sarjassa kuvataan liikaa poliisien suhdekuvioita.

Olo on kuin osuuskaupan hoitajalla

Teos: Enni Mustonen: Saako olla muuta? (Otava, 1985)

Äänikirjan lukija: Anna Kuusamo

Kokeiluni Storytelin äänikirjojen maailmassa ei ole alkanut kovin lupaavasti, jos ensimmäisiin teoksiin lukeutuu Enni Mustosen varhaisen tuotannon teoksia. Tosin en ole ollut tietoinen koko kirjailijasta 1980-luvulla, ja tuon ajan romanttinen viihde kiinnostaa nostalgiamielessä ajankuvan vuoksi.

Teoksessa nuori helsinkiläinen kassamyyjä Paula Sipari saa työstään potkut tuotannollisista syistä, ja päätyy kysymään töitä tätinsä pitämästä kyläkaupasta Etelä-Savosta. Luhtipohjassa sinnittelee vielä osuuskaupan haaraliike, vaikka kysyntä on mökkisesongin ulkopuolella heikkoa ja kaupan hoitajatkin raihnaisia. Siparin suvun suonissa virtaa kuitenkin aito viipurilainen kauppiassuvun veri, ja Paulasta odotetaan ihmeidentekijää rakennemuutoksen kourissa sinnittelevään kyläyhteisöön.

Kirjassa liikutaan minulle perin tutussa ympäristössä, jossain Etelä-Savon ja Keski-Suomen tajamaalla Mikkelistä pohjoiseen. Kuvattu ympäristö muistutti lähes identtisesti mökkikuntaamme Kangasniemeä, vaikka paikoilla oli tässä fiktiiviset nimet. Muistan vielä paikkakunnan jo kuolleita ja kuopattuja kauppaliikkeitä 1970-80-luvuilta, joten tarina tuntui kovin todenmukaiselta.

Tapahtumien tasolla kirjan juoni on ennaltaodotettava, eli siinä vietetään jännittävää juhannusta tanssilavalla. Kilpailevan kauppaketjun omistajasuvun poika yrittää kosiskella Paulaakin, vaikka on menossa kihloihin osuuskaupan johtajan tyttären kanssa. Paula tosin on jo riiustellut saksalaisen Maxin kanssa, mutta osuuskaupan prinsessa-Tiia uhkaa viedä hänetkin.

Osuuskaupalla on melkoinen mafia paikkakunnalla, ja sen liikkeenjohdon menetelmissä olisi parantamisen varaa. Kun sitten käy selväksi, ettei Luhtipohjan liikkeellä ole tulevaisuutta osuuskauppana, nuori Paula saa haasteen vastaan tulevana yrittäjänä. Voisiko kauppa menestyä takahuoneen kotileipomon turvin? Ja kuinka palvella vaativia mökkiläisiä, joiden tuomia tuloja ilman kauppaa olisi mahdotonta pitää hengissä?

Pidin kirjan aihepiiriä kohtuukiinnostavana, mutta toteutus jäi puolilämpöiseksi. Toisaalta teos ei paljoa eronnut uudemmista maalaisromanttisista kirjasarjoista, ja näin ollen kestää hyvin vertailun esimerkiksi Kirsi Pehkosen Jylhäsalmi-sarjan kanssa. Kesän viettooni mahtuu aina muutama tällainen tuttavuus, eikä tämä teos ollut maalaisromantiikan genren sisällä huonoimmasta päästä. Mustosen suosiosta kertonee myös se, että hänen vanhoja kirjojaan on nyt saatavilla äänikirjoina hulppea määrä.

Baskimaan kaksimielisistä piirakoista

Teos: Dolores Redondo: Näkymätön vartija (Gummerus, 2015)

Suomennos: Sari Selander

Dekkariviikon kolmas postaukseni liittyy kirjaan, jota olen lukenut hitaasti kesän aikana ja joka on toiminut hyllynlämmittäjänä koko koronakriisin ajan. Kyseessä on Baskimaan murhat-sarjan ensimmäinen osa, joka on julkaistu Espanjassa vuonna 2013, Suomessa vuonna 2015, ja edessäni on kirjan neljäs suomalainen painos vuodelta 2020. Eli näyttäisi kyseessä olevan varsin suositun sarjan myös täällä kotimaassa, mutta olen ohittanut tämän ilmiön totaalisesti.

Teoksen päähenkilö on ylikonstaapeli Amaia Salazar, jonka juuret löytyvät syvältä Baskimaasta Elizondon pikkukaupungista. Siellä asuvat hänen isosiskonsa Flora ja Rosaura, ja dementoitunut äiti, jota hoidetaan nykyään hoitokodissa. Amaia on perheen kuopus, joka on viettänyt vuosia maailmalla, ja tämän vuoksi häntä syyllistetään usein äidin hylkäämisestä. Sisarusten suhteet ovat myrskyisät, eikä tilannetta auta se, että isosiskoilla on ollut huonoa tuuria avioliitoissaan. Flora on kuitenkin onnistunut tekemään perheen leipomosta menestystarinan, ja itsestään pikkujulkkiksen leivontablogin pitäjänä.

Teoksen rikosjuoni liittyy irvokkaalla tavalla Baskimaan perinneleivonnaiseen, txatxingorriin, joka on makea pikkuleipä. Näitä on löydetty metsästä aseteltuna nuorten naisten häpykummuille, eli käynnissä on erityisen karmiva rituaali/sarjamurhatapaus.

En nyt muista, olisinko suomalaisista dekkareista löytänyt vastaavaa karjalanpiirakan luovaa käyttöä, mutta leivonnaisten symboliikka on osapuilleen sama. Murhiin liitetään paikallisella tasolla myös muitakin kansanperinteeseen liittyviä merkityksiä, eli jotkut uskovat, että tappaja olisi ollut basajaun, metsien olento, jonkin sortin karvainen alkuihminen.

Tapaukseen etsitään apua aina FBI:sta saakka, jonne Amaialla on kontakteja opiskeluajoiltaan. Vihjeitä alkaa kuitenkin pompata esiin aivan Amaian lähipiiristä, ja samaan aikaan hänen nuoruutensa syvä trauma aktivoituu. Tuo insidentti ahdisti minua itse asiassa enemmän kuin teoksen murhat, sillä Amaian vaikea äitisuhde asettaa koko sarjaan synkän pohjavireen.

Tämä oli äskettäin lukemistani dekkareista runsain, ja sen verran monimutkainen, että se vaati pidempiä prosessointitaukoja. Kirjassa kerrotaan melko laveasti Baskimaan kansankulttuurista, ja varsinkin uskomuksista ennen kristinuskoa. Toki myös katolisella uskolla, ja siihen liittyvillä rituaaleilla, on suuri merkitys tarinassa. Koska Amaian työpari Jonan on muilta ammateiltaan antropologi ja arkeologi, tässä sukelletaan syvälle alueen esihistoriaan.

Olen iloinen, että selätin teoksen, vaikka se vaati minulta keskimääräistä enemmän perehtymistä. Tyylillisesti teos ei ollut hankala, mutta näin suuri määrä perinnetietoutta tuntui järeältä paketilta sarjan aloitusosaan. Tosin uskon, että sarjan tulevat osat eivät enää tunnu yhtä raskailta perusteellisen pohjatyön jälkeen. Baskimaa on kiehtonut minua maisemallisesti ja kulttuurisesti jo 1990-luvulta saakka, vaikka en ole vieläkään päässyt siellä käymään. Ja kuitenkaan en ole lukenut montaakaan sinne sijoittuvaa fiktiivistä teosta.

Tämä siis oli varsin lupaava alku uudelle aluevalloitukselle.

Perintöriitoja Tarkk’ampujankadulla

Teos: Outi Pakkanen: Helmimies (Otava, 2019)

Outi Pakkasen Anna Laine-sarja ei edelleenkään ole minulle kovin tuttu, vaikka olen saattanut lukea siitä pari osaa aiemmin. Sen sijaan jotkut hänen varhaisen tuotantonsa teokset ovat jääneet mieleen raikkaina erikoisuuksina, cozy crime-genren ennakkotapauksina. Tällä viikolla löysin Helmimiehen kierrätyshyllystä, ja luin sen eilen yhdellä istumalla.

Jotkut Etelä-Helsinkiin sijoittuvat teokset tuppaavat ärsyttämään ylimielisyydellään, ja toiset vaan viihdyttävät. Helmimiehessä murha tapahtuu arvokiinteistössä Tarkk’ampujankadulla, ja uhri on asunnon haltija, sarjakuvapiirtäjä Erik Elman. Vapaa-aikanaan Erik haluaa pukeutua edesmenneen isotätinsä hepeneihin, ja kuunnella tämän saksalaisia schlager-savikiekkoja. Erikin perintö on niin hulppea, ettei hänen enää tarvitse myydä kuvituksiaan lehdille.

Taka-Töölössä hänen perintöään kadehtii velipuoli Peter, jolle isotäti jätti vain pari kämäistä taulua. Peterillä menee tuulisesti yrittäjänä, eikä hänen vaimonsa vaateputiikkikaan tuo leipää pöytään. Parisuhteessa on alettu yöpyä vuoron perään sohvalla, ja kotisiivoojasta on pian luovuttava. Miksi siis perintörahat osuivat lapsettomalle velipuolelle, jota Peter on aina pitänyt luuserina?

Luin teosta enemmän ihmissuhdedraamana kuin dekkarina, sillä Erikin kuolema ei oikeastaan ollut sen keskiössä. Poliisitutkinnan osa siinä on lähes mitätön, mutta enemmän aikaa vietetään lakimiehen toimistolla. Sateenkaariteemaa käsitellään lempeästi, ja se ehkä oli minulle teoksen keskeinen anti. Kiinnostavia olivat myös arvoasunnon seuraavat perijät, yksitoistavuotiaat Frans ja Emil, joiden ura tubettajina oli vahvassa nousussa.

Dekkareina kaikki lukemani Pakkasen kirjat ovat olleet kepeimmästä päästä, mutta ihailen hänen tapaansa ujuttaa muotia, lifestyle-havaintoja ja kulinarismia rikosjuoneen. Teoksista on aina löytynyt pilkettä silmäkulmasta, ja myös nokkelaa kielenkäyttöä. Ruoan suhteen Pakkanen on ilmiömäinen kuvaaja, ja tässäkin herkuteltiin varsinkin joissain perinneravintoloissa kuten Sea Horsessa (Sikalassa).

Hyvää näiden teosten kepeydessä on se, ettei niitä lukiessa tarvitse piirtää monimutkaista juonikaaviota, ja henkilöhahmotkin pysyvät mielessä pinnistelemättä. Eli suosittelen Pakkasen teoksia varsinkin tilanteisiin, joissa lukija ei pysty syystä tai toisesta keskittymään siihen 2000 palan palapeliin, tai ihan perinteisesti aurinkorannalle.

Syksyä odotellessa kesäkuussa

Teos: Johanna Venho: Syyskirja (WSOY, 2021)

Kesäkuu on alkanut synkän sateisissa merkeissä, ja näihin tunnelmiin sopii erinomaisesti Johanna Venhon Syyskirja. Luin Venhon esikoisteoksen Sylvi Kekkosesta pari vuotta sitten antaumuksella, ja näin ollen osasin odottaa laatua myös tältä kakkoselta.

Teos keskittyy vuoteen 1991, kun Tove Jansson on 78-vuotias ja voimien vähetessä viettää viimeistä kesäänsä rakkaalla Klovharun saarellaan Pellingin saaristossa. Näillä vesillä veneilee myös 20-vuotias ekoaktivisti Maria, joka ihailee kovasti Tovea ja on saanut inspiraatiota varsinkin hänen proosastaan aikuisille.

Maria on maakrapu Jyväskylästä, ja asuu opiskelijakommuunissa Viitaniemessä. Välillä siellä käy lämmittelemässä poikaystävä Atte, jonka elo Mäki-Matin alkeellisessa purkutalossa on linkolalaisen askeettista. Atte kaipaa henkisesti 1930-luvulle, tuon ajan elintasoon, ja haluaa asua taloissa, joissa ei ole juoksevaa vettä. Samaan aikaan Marian äiti on saanut rintasyöpädiagnoosin, ja tyttären on vaikea elää tämän uutisen kanssa.

Marian elämismaailma liippaa hyvin läheltä omaani 1990-luvulla, vaikka itse edustin aika lailla eri aatemaailmaa. Tässäkin kirjassa mainitaan Kortepohjan ylioppilaskylä, jossa itse asuin kuutisen vuotta. Atte on järkyttynyt siitä, että yo-kylä maksaa prosentin vuokrista Kepan solidaarisuustilille. Hänen mukaansa kehitysmaita ei pidä auttaa saavuttamaan länsimaista elintasoa.

Toven oma nuoruus sijoittui sille Aten suosimalle 1930-luvulle, mutta hän ei ole tyyppinä menneisiin kaihoava nostalgikko. Tuohon aikaan sijoittui jakso, kun hän vielä seurusteli miesten kanssa, ja sodan aikana Ateneumin kollega Tapsa olisi jopa halunnut lapsen hänen kanssaan. Toki viimeinen Klovharun syyskesä ja sen irtaimiston läpikäyminen saa taiteilijan vaipumaan syviin muistoihin, mutta hän ei muista menneitä siinä hengessä, että ennen kaikki oli paremmin.

Oma Tove Jansson-tietämykseni taitaa olla hyvää keskitasoa, mutta kyllä romaani edelleen tarjosi minulle uusia näkökulmia hänen elämäänsä. En esimerkiksi tiennyt/muistanut Janssonin äidin Signen riikinruotsalaisuudesta, ja äidin henkilöhistoriaan liittyi paljon kiinnostavaa. Psykoanalyytikoilla on myös ollut paljon sanottavaa Toven tiiviistä äitisuhteesta, ja ylipäänsä janssonilaisesta perhekulttuurista.

En vieläkään ehkä kelpaisi tiedoillani Muumimuseon oppaaksi, mutta pubivisassa voisin jo saada pisteitä Muumi-kysymyksistä. Tässä teoksessa pääpaino ei kuitenkaan ole nippelitiedossa, vaan taiteessa ja tunnelmissa, ja se tarjoaa täydellistä fiilistelyä kaltaiselleni saarihullulle, joka ei kuitenkaan osaa rantautua veneestä haastavissa oloissa.

Vakavammasta näkökulmasta teoksessa viitataan Muumihahmojen tuotteistamiseen, ja Toven omaan vastarintaan tätä ajatusta vastaan. Muistaakseni mukien myynti alkoi juuri tuolloin 1990-luvun alussa, ja kun muutama vuotta myöhemmin elin pikkulapsiarkea, kotimme oli jo täynnä Muumi-tuotteita. Jansson siis ehti elää viimeiset vuotensa maailmassa, jossa hänen luomuksiaan oli saatavilla joka luukulla. Tämä jos mikä soti romaanissa esiintyvää vahvaa ekoaatetta vastaan. Eli asetelma oli mielestäni oivaltava, ja edelleen ajankohtainen.

Kovanaamojen kyläyhteisössä

Teos: Fernanda Melchor: Hurrikaanien aika (Aula&co, 2021)

Suomennos: Essi Ketonen

Äänikirjan lukija: Meri Nenonen

Viime aikoina olen päätynyt lukemaan monia teoksia summamutikassa, kun ei ole ollut tilausta suoratoistopalveluun. Asiaan on pian tulossa parannusta, kun voitin kilpailussa 3 kk jakson Storyteliin. Sitä odotellessa kuuntelen edelleen teoksia Piki-kirjaston valikoimista, enkä muistanutkaan, kuinka takkuista sieltä on löytää mitään haluamaansa.

Fernanda Melchorin (s. 1982) teos Hurrikaanien aika oli yksi näistä ”sattumista”. Se sijoittuu Meksikoon nykyaikana, La Matosan kylään, jossa on äskettäin tapahtunut moderni noitavaino. Pikkunoita on tullut surmatuksi kylän laidalla, hyvin pian tämän äidin luonnollisen kuoleman jälkeen. Tällä kaksikolla oli rohdot kaikkeen mahdolliseen, mutta varsinkin naisten mustasukkaisuuteen ja ei-toivottuihin raskauksiin. Murhasta epäillään kahta kylänmiestä, Mundraa ja tämän poikaa Luismia. Mutta myös monella muulla olisi ollut syytä tappaa tämä nuori herbalisti, ja tilanne on sekava.

Enimmäkseen romaani kertoo 13-vuotiaasta Normasta, joka on raskaana ja on karannut kotoaan toisesta kylästä. Norma on tehnyt laittoman abortin ja makaa sairaalassa sosiaalityöntekijöiden panttivankina. Ukaasi on, ettei Norma pääse pois sairaalasta ennen kuin hänen ”poikaystävänsä” tunnustaa tekosensa. Norman tausta on kovin rankka ja surullinen: hän on jo jonkin aikaa joutunut toimimaan isäpuolensa panopuuna, ja päästäkseen pois tästä tilanteesta hän on iskenyt nuoremman miehen, Luismin, ja päätynyt majailemaan tämän perheen luo La Matosaan.

Luultavasti tämä ei ole huono teos, kun se on saapunut Suomeen saakka yhden lempparikustantamoni julkaisemana. Melchor ainakin on onnistunut pääsemään autenttisen oloiseen kielelliseen moodiin, eli tässä puhutaan raakaa työväestön katukieltä. Mutta koin, että tähän oli ympätty kaikki mahdolliset yhteiskunnan ongelmat yksiin kansiin, enkä ollut mistään yllättynyt. Teos siis kertoo nuoren naisen seksuaalisen hyväksikäytön lisäksi huumeongelmista, prostituutiosta ja yhteiskunnan läpileikkaavasta machokulttuurista, joka tekee myös naisista aggressiivisia kovanaamoja.

Jotenkin myös tuntui, että teoksen kaikki hahmot olivat samasta muotista valettuja ja puhuivat samaa seksuaalisväritteistä kieltä. Kirjan tempo on kiihkeä, ja siinä puhuvat henkilöt ajautuvat pitkiin monologeihin. En jaksanut tutkiskella painettua tekstiä, mutta sain selville, että Melchor käyttää pitkissä tykittävissä lauseissaan mahdollisimman vähän välimerkkejä.

Oikeastaan ainoa yllätys liittyi uhrin, eli Pikkunoidan sukupuoleen, eli tajusin vasta loppupuolella, ettei hän ollutkaan nainen, vaan transvestiittimies. Melchor on saanut teokseensa inspiraatiota True crime-osastolta, mutta on muuttanut alkuperäistä rikostarinaa huomattavasti kohti fiktiota.

Teos on saanut paljon kansainvälistä huomiota, ja oli takavuosina monen kilpailun listoilla. Vaikka en suorastaan pitänyt tästä teoksesta, olen nyt tutustunut yhteen lupaavaan meksikolaiseen kertojaan. Hän siis osaa kirjoittaa vetävää tekstiä, mutta toivon mukaan tuo seuraavissa kirjoissaan esiin hieman nyansoituneempia henkilöhahmoja.

Onni on oma kirjoitusmaja

Teos: Deborah Levy: Omistuskirjoituksia (S&S, 2022)

Suomennos: Pauliina Vanhatalo

Äänikirjan lukija: Tuija Kosonen

Onni on oma kirjoitusvaja Lontoossa. Onni on myös banaanipuu talvisessa kaupungissa, ja asunnossa riittävä ilmankosteus pitämään trooppista puuta elossa. Puu voi olla kirjailijan uusi perheenjäsen siinä vaiheessa, kun lapset ovat lähdössä opiskelemaan.

Tässä teoksessa, joka on Deborah Levyn autofiktiivisen sarjan kolmas ja viimeinen osa, puretaan vanhoja koteja ja haaveillaan uusista. Tarinan alussa kirjailija on 58-vuotias aikuisten lasten äiti, avioerosta on jo jonkin verran aikaa, mutta sopeutuminen sinkkuelämään on vienyt aikaa. Naisella on enemmän sähköpyöriä kuin vierashuoneita ystävilleen, ja kun he tulevat käymään kaupungissa, ainakin heille on tarjolla edullinen menopeli. Nainen haaveilee myös taloudenhoitajasta, mutta tiedostaa, etteivät he enää tottelisi häntä, vaan käskisivät tämän hakemaan hetken mielijohteen herkkunsa itse.

Nainen pyörii piireissä, joissa lähes kaikilla on kaupunkikodin lisäksi tiluksia maaseudulla, ehkä myös ulkomailla. Hän itse ei omista paljoa, mutta huomaa, että on vanhemmiten alkanut arvostaa tiettyjä mukavuuksia elämässä. Nelikymppisenä hän vielä ruokki perhettään lähinnä itse tekemillään intialaisilla dal-kastikkeilla ja paratha-leivillä, mutta näinä päivinä hän tarjoilee margaritoja pakastimessa huurrutetuissa laseissa. Silkkiset lakanat ovat yksi hänen salaisuutensa, vaikka aina ei löydy kumppania niiden välissä peuhaamaan.

Sekoitan mielikuvissani Levyn ja toisen brittiläisen autofiktion taiturin, Rachel Cuskin, teokset, eikä se taida olla suuri erhe, kun tyyleissä on paljon yhteistä. Molemmissa sarjoissa matkustetaan paljon, käydään kirjallisissa tapahtumissa ja tavataan kummallisia ihmisiä. Cuskin teoksissa tarkkaillaan eniten tuntemattomia ihmisiä, ja raportoidaan lyhyistä merkittävistä kohtaamisista, joille ei välttämättä ole koskaan luvassa jatkoa. Tässä teoksessa havainnoidaan eniten ystäviä, mutta tajunnanvirta on yhtä vuolasta kuin Cuskilla. En ole lukenut tämän trilogian kakkososaa, kun taas Cuskin trilogian olen lukenut kokonaan.

Kakkososa, Elämisen hinta, voisi kuitenkin kolahtaa minuun eniten, kun se ilmeisesti kertoo kirjoittamisesta taloudellisessa niukkuudessa. Ykkösosassa olin eniten vaikuttunut Levyn perheen osallisuudesta apartheidin vastaiseen taisteluun Etelä-Afrikassa, ja tässäkin osassa tuohon sukuhistoriaan palataan, joskin lyhyesti.

Levy antaa kirjassa huomiota lukuisille kääntäjilleen, ja arvostaa heidän kanssaan käytyjä keskusteluja. Pauliina Vanhatalo vaikuttaa kirjailijalta, joka ehkä on itse vaikuttanut siihen, että trilogia on julkaistu suomeksi.

Parhaiten kirjasta jäivät mieleen kulinaariset havainnot, varsinkin guavajäätelö, johon kertoja sai tutustua kirjallisuusfestivaaleilla Intiassa. Tehdäpä sitä itse vasta poimituista hedelmistä, siinä yksi olennainen elämisen taito.

Escortteja etsimässä

smart

Teos: Annika Eronen ja Kari Pusa: Kissa joka kehräsi kuolemaa (Myllylahti, 2022)

Elli on nelikymppinen sihteeri, joka on hankkinut lisätuloja toimimalla escort-tyttönä eli maksullisena seuralaisena paikallisen välityspalvelun kautta Hämeenlinnassa. Löydettyään vihdoin kumppanin Markuksesta, joka on poliisi, hän on luopunut escort-urastaan. Kun sitten Markus ei kohtaakaan morsiantaan alttarilla, hääseurueella on syytä pelätä pahinta.

Tutkinnasta vastaa Markuksen kollega, rikoskomisario Hannu Savolainen. Hannulla on myös hääsuunnitelmia, mutta elämä uusperheessä vaativan Lauran ja tämän tyttären Sera-Linan kanssa on myrskyisää. Viisikymppisellä Hannulla on jo aikuiset lapset maailmalla, mutta uusperheestä riittää jatkuvaa huolen aihetta. Omakotitalon naapuririidat vievät myös paljon energiaa. Hannu jaksaa jopa siirtää muurahaispesiä ikävän naapurin tontin rajalle jatkuvassa koston kierteessä.

Teos on dekkarisarjan neljäs osa, eli aloitin taas uuden sarjan seuraamisen sen keskeltä. Annika Eronen on kirjoittanut aiemmat osat yksin, ja jatkaa nyt sarjaa yhdessä Kari Pusan kanssa. Sarja sijoittuu Hämeenlinnaan, mutta näyttäisi olevan melko monipaikkainen. Tässäkin osassa vieraillaan takaumien kautta Viipurissa talvisodan aattona, ja edellinen osa sijoittuu Etelä-Savon Ristiinaan.

Escort-Ellillä on enemmän salaisuuksia takanaan kuin mistä tuleva aviomies on tietoinen. Samaan aikaan palvelun toinen seuralainen, bulgarialainen Lena, käy oudon sairaalloiseksi Intian-matkan jälkeen. Palvelun omistaja yrittää kiillottaa firmansa pintaa, ja mikä hassuinta, hänen miehensä toimii Lääkärit ilman rajoja-järjestössä. Tämäkään herra ei tee kovin pyyteetöntä työtä, vaan käyttää kansainvälisiä kontaktejaan kyseenalaisiin bisneksiin.

Teoksen varsinainen ”pihvi” liittyy hylättyyn sukutaloon nimeltä Kuusama jossain kaupungin laidalla. Laitamäen suku on taustaltaan siirtokarjalainen, ja on tuonut tullessaan muutakin kuin ehtoisia piirakoita. Tähän tarinaan liittyi paljon kauhua, ripaus magiaa ja todella outoja ihmiskohtaloita.

Luonnehtisin lukukokemusta täyteläiseksi, eli henkilöitä oli runsaasti, ja ihmisiä ehti kuolla monella vuosikymmenellä. Tarina oli omaan makuuni hieman liiankin täyteen ahdettu, mutta pidin paljon monista yksityiskohdista, kuten marmorikuulista ja japanilaisesta solmutaiteesta. Makaaberin kauhun keskellä oli hyvää arkista huumoria, kuten edellämainitut rajariidat ja Hannun seikkailut postipakettien kavalassa maailmassa. Eli kirjailijat ovat löytäneet hyvän balanssin lähes goottilaiseen symboliikan ja kotoisan välisuomalaisen ABC-mielenmaisemaan välillä.

Saatan hyvinkin seurata tätä sarjaa aiempiin osiin, ja varsinkin kolmososa, Ristiinan enkeli, kiinnostaa eteläsavolaisen rantamiljöön vuoksi.

Kiitos Myllylahdelle arvostelukappaleesta, jonka onnistuin lukemaan samana päivänä, kun se kolahti postiluukusta. Minulla on pari Myllylahden kevään uutuusdekkaria vielä arvostelujonossa, eli olen ne lukenut, ja viivytellyt postaamisessa. Jos arvioni viivästyy viikoilla, joudun usein tekemään tuplasti työtä muistin virkistämiseksi, ja näin on viime aikoina käynyt varsinkin paperikirjojen suhteen. Siitä huolimatta yritän palata taas enemmän paperikirjojen maailmaan, koska aivoni kaipaavat fyysistä tekstiä.

Salamia ja solidaarisuutta

Teos: Viola Ardone: Lasten juna (Aula&co, 2022)

Suomennos: Laura Lahdensuu

Äänikirjan lukija: Rosanna Kemppi

Äitienpäivän lukemistokseni valikoitui tämä viehättävä pieni taideteos, joka kertoo 1940-luvun lopun Italiasta, maan uudelleenrakennuksesta sodan jälkeen lasten näkökulmasta.

Kirjan kertoja, Amerigo Esperanza (myöhemmin Benvenuto) lähetetään lasten junalla Napolista Bolognaan, jossa paikalliset kommunistit ovat organisoineet solidaarisuuskampanjan etelän köyhiä perheitä auttaakseen. Kyse ei ole sijaisvanhemmuudesta tai adoptiosta, vaan paikalliset perheet ovat lupautuneet huolehtimaan yhdestä ”bonuslapsesta” vuoden ajaksi.

Bolognan työväentalolla seitsenvuotias Amerigo kokee kauhua, kun hän luulee jääneensä lasten huutokaupassa viimeiseksi. Kaikki hänen tuntemansa lähikujien kohtalotoverit haetaan, mutta Amerigo jää yksin odottamaan kohtaloaan. Lopulta paikalle saapuu Modenasta sakka vakavamielinen vanhapiika Derna, joka on lupautunut huolehtimaan lapsesta siskonsa perheen kanssa.

Derna on töissä kommunistisen puolueen toimistolla, eikä tiedä paljoa lasten hoidosta. Elo Dernan luona kuitenkin sopii Amerigolle, koska hän on tottunut elämään kahdestaan vähäpuheisen yksinhuoltajaäitinsä Antoinettan kanssa. Yhteydenpito äidin kanssa on hankalaa, sillä äiti ei osaa kirjoittaa. Vuoden aikana hän edistyy vain niin, että pystyy raapustamaan nimensä naapurin kirjoittamaan kirjeeseen.

Ruoan runsaus pohjoisessa tekee Amerigosta pitkäkyntisten mortadellavarkaan. Pian hän huomaa, että lähes kaikilla on aitat täynnä salamipötköjä ja joskus taivaaltakin sataa ricottaa. Välillä hän tosin kaipaa äitinsä tekemää genovesekastiketta, joka on tämän ainoa bravuurinumero. Köyhyyden mentaliteetista pois oppiminen ei tapahdu vuodessa.

Teos kuvaa Amerigon vaiheita parin-kolmen vuoden aikana lapsuudessa, ja 1990-luvulla, kun hän palaa Napoliin hautaamaan äitiään kuuluisana muusikkona. Äidin ja pojan suhde on jäänyt hauraaksi, sillä hieman vanhempana Amerigo karkasi äidiltään uudelleen Modenaan, ja jäi sille tielleen. Ilmeisesti paikatakseen surua Antoinetta teki vielä kolmannen lapsen yhden astmaan kuolleen ja toisen karkulaisen paikalle. Antoinetta ei ollut kovin hyvä pitämään miehiä, ja muutenkin hän oli tuomittu elämään samassa niukassa asumuksessaan loppuelämän. Kuvaus asunnon vähäisistä tavaroista, järjestyksestä ja elämän jättämistä jäljistä oli koskettavaa.

Teosta ei ole turhaan verrattu Elena Ferranten teoksiin. Tässä viitataan ehkä Ferrantea enemmän partisaaniliikkeeseen, kommunistipuolueen historiaan ja kansainvälisiin kytköksiin. Kirjan lapsista osa pelkää oikeasti joutuvansa Neuvostoliittoon, sillä näin heitä on Napolin kujilla peloteltu. Kirja on kirjoitettu yleisen historian tasolla niin, että nuoremmat sukupolvet ja Italiaa vähemmän tuntevat pääsevät hyvin kärryille tapahtumien laajemmasta kaaresta. Pidin siis kirjaa jonkinlaisena kollektiivisena historiikkinä, joka edustaa laajempaa lapsiryhmää.

Teoksen tunnelmissa on paljon yhteistä Suomen sotalapsista kertovan kirjallisuuden kanssa, varsinkin tunteiden ilmaisun tasolla. Tässä lasten kieli ei vaihdu, mutta pohjoisessa osataan muuten katsoa etelän lapsia kieroon. Kuvattu elintasoero on suunnilleen samaa luokkaa kuin Suomen ja Ruotsin välillä sota-aikana, vaikka tässä pohjoisen ”rikkaat” valmistavat enemmän runsaita herkkujaan itse, eli eivät vielä elä täysin teollistuneessa yhteiskunnassa.

Oli välillä hyvä lukea rauhan ajan junista, sillä yleensä päädyn enimmäkseen lukemaan historiallisia romaaneja kohtalokkaista junista, joilla on vain yksi kulkusuunta. Varmasti jo päähenkilön nimeäminen ensin Esperanzaksi, sitten Benvenutoksi kertoo solidaarisuushankkeen tarkoitusperien hyvyydestä.