Makaaberi rakkaustarina

Anne Vuori-Kemilä: Mustaa jäätä (Karisto, 2020)

Äänikirjan lukija: Veera Kiiskinen

Tänä vuonna en seurannut Finlandia-palkintoehdokkaisiin liittyvää uutisointia paljoakaan, mutta uutinen Anni Kytömäen voitosta ei yllättänyt. Voittajateosta olen aloittanutkin lukemaan jo alkusyksystä, ja aion saattaa sen loppuun ennen uutta vuotta. Tommi Kinnusen teos oli myös vaikuttava, mutta ei ollut minulle ”se” hittikirja tänä vuonna. Nyt ajattelin kokeilla Anne Vuori-Kemilän teosta, joka sai äskettäin murska-arvion Helsingin Sanomissa. Jätin strategisista syistä tuon arvion lukematta, sillä halusin muodostaa teoksesta itsenäisen kuvan. En itse asiassa tiennyt siitä muuta kuin että siinä kuvattaisiin syrjään jääneiden kokemuksia lähimenneisyydessämme.

Kirja yllätti totaalisesti, sillä se kertookin sateenkaarihistoriasta yhden epäonnisen naisparin tarinan kautta. Siinä eletään 1960-80-lukuja Pohjois-Pohjanmaalla, jossain Kokkolan seudulla ja Oulussa. Kertojia on useita, ja lapsinäkökulma on varsinkin alkuosissa vahva.

Antti on herkkä ja empaattinen poika, joka elää pikkukaupungissa puutaloyhteisössä kommunistisen isänsä komennossa. Isä on tehtaalla lakkokenraalin maineessa, ja yhdessä naapurin aatetoverien kanssa he parantavat maailmaa lukemalla Tiedonantajaa. Jossain vaiheessa aate laimenee, Mosse muuttuu Taunukseksi ja juustoakin saa taas syödä ilman syyllisyydentuntoa.

Antti ystävystyy naapurissa vuokralla asuvan taksikuski-Gulffin kanssa, koska kyydit ”porvarien pirssissä” houkuttelevat häntä. Gulffi ja Elffi ovat erikoinen pariskunta, jonka luonnottomista yöllisistä puuhista koko kortteli kuhisee. Kerran Antti otetaan mukaan reissuun ”piiriin”, eli mielisairaalaan, jossa Elffi on hoidossa. Ilman lasta Gulffi ei pääsisi osastolle katsomaan rakastettuaan, joten Antti saa esittää potilaan biologista lasta.

Vanhaksipiiaksi itsensä kokeva Elffi eli Siiri on perustanut perheen kypsässä iässä yhteiskunnan painostamana. Hänellä on epilepsia, joka oli pitkään yksi niistä taudeista, jotka käsitettiin olevan esteenä naimaluvalle ja lisääntymiselle. Siiri onnistuu salaamaan taudin mieheltään pitkään. Heidän ainoa lapsensa Timo syntyy kahdeksan vuoden yrittämisen jälkeen, ja perheonni jää lyhyeksi.

Siirin ja Railin rakkaustarina on arkinen, mutta makaaberi. Sitä varjostaa Siirin pohjaton suru pojan menettämisestä, eikä yhteiselämää tee helpommaksi naapurien avoimen vihamielinen suhtautuminen. Pariskunta muuttaa usein, eroaakin välillä, mutta Siiri ei pärjää omillaan, vaan kaipaa kumppania perään katsomaan. Raili vaihtaa taksikuskin ammattinsa hautaustoimiston työntekijäksi, mistä tulee hänelle kutsumusammatti.

Kiinnostavaksi kirjan naisparin tekee se, että he eivät ole erityisen tiedostavia. Molemmilla on maalaiset juuret, ja vaikeuksia tulla toimeen sukulaistensa kanssa. ”Kaapista ulos tuleminen” ei vielä kuulu heidän käsitteistöönsä, vaan he yrittävät vain elää omaa pientä arkeaan vähäisillä voimillaan. Koin varsinkin pariskunnan arkisen kommunikaation kuvauksen osuvaksi.

Antti ja Timo kohtaavat jo lukiolaisina, mutta heidän tiensä risteytyvät uudelleen Oulussa opiskelijoina. Aikuisena Timo yrittää luoda uudelleen suhdetta äitinsä kanssa, mutta välissä on paljon kipeitä hiljaisuuksia. Antti luopuu porvarillisista insinöörin opinnoistaan ja aikoo ryhtyä kirjailijaksi.

Romaanin kehys on dekkarimainen, ja tätä juonta en spoilaa arviossani. Itse en keskittynyt niinkään kirjan pillerinhuuruiseen kuoleman kulttuuriin, vaan enemmän ajankuvaan, jossa Mäki-Kemilä onnistuu hyvin. Musiikkia, tv-ohjelmia ja poliittista änkyröintiä tarjotaan sopivasti, mutta näistä ei tule itse tarkoitusta.

Minusta teos oli oiva valinta Finlandia-ehdokkaaksi, ja tänä vuonna lukemastani kotimaisesta kirjallisuudesta se kuuluu lupaavimpaan kärkeen. Ehkä kielellisesti en löytänyt tästä teoksesta aivan vastaavaa tenhoa kuin esim. Kinnusen ja Kytömäen teoksista, mutta koukuttava juoni ja monipuolinen henkilögalleria pitivät hyvin otteessaan.

Jo romaanin nimi antaa vihiä tulevasta synkkyydestä, eikä lukijaa päästetä näillä liukkailla pinnoilla helpolla. Jos itsetuhoisuuden kuvaus ei kiinnosta marraskuussa, sen lukemista voi hyvin siirtää valoisampaan aikaan. Toisaalta teokseen mahtuu hersyvää huumoria, jopa tilannekomiikkaa, joten loppuvaikutelma ei ollut epätoivoinen.

Olen myös lukenut Vuori-Kemilän esikoisteoksen Taivas ilman reunoja (2018), jossa mielenterveyden teema oli vielä vahvempi kuin Mustassa jäässä. Romaanien välillä on selkeä yhteys, vaikka niiden tematiikka ja aika-akseli poikkeavat toisistaan. Toivottavasti Finlandia-ehdokkuus saa uudet lukijat myös tuon esikoisteoksen pariin, joka aikanaan sai paljon vähemmän huomiota.

Huvilaelämän varjopuolella

Teos: Pekka Hyyti: Ruumiinpuntari (Myllylahti, 2020)

Joskus yllättävienkin teosten välille syntyy aasinsiltoja, ja näin kävi viimeksi arvioimani Jussi Halla-ahon epävirallisen elämäkerran ja Pekka Hyytin tuoreen dekkarin välille. Molemmat teokset kertovat äärioikeiston noususta, ja niissä osittain liikutaan samoilla nurkilla, Tampereen Härmälän alueella.

1900-luvun alkupuolella Härmälä oli Pirkkalaan kuuluvaa maaseutua, jonne rikkaat kaupunkilaiset olivat rakentaneet huviloitaan. Näille liikuttiin enimmäkseen vesiteitse Nalkalan rannasta, sillä maantie tuonne suuntaan oli liian vaivalloinen kulkureitti.

Romaanissa Havukaisen pohattaperheessä kuolee lyhyessä ajassa isä ja kaksi nuorta. Perheen poika Simo on mukana Lapuan liikkeen rähinöissä, kun taas 17-vuotias Alina on seurustellut punikin pojan, Kauppahallin lähetin Oskarin kanssa. Havukaisilla on huvila Härmälässä, se on yksi harvoja pystyssä säilyneitä, kun suurin osa maista on pakkolunastettu kaupungille.

Havukaisen patriarkka Urho omistaa menestyneen konepajan, jota kuitenkin globaalin kriisin keskellä uhkaa väen vähennys tai palkkojen laskeminen. Ilmapiiri työmaalla on kireä, kun suuri osa työläisistä kuuluu ammattiliittoon ja uhkaa lakolla. Osa työmiehistä hankkii lisätienestejä ”varpusten” eli pienten pontikkapullojen myynnillä huvipaikkojen lähistöllä.

Ina Djurling on romaanin nuori sankaritar ja varsinainen mestarietsivä, kun taas hänen kihlattunsa Voitto Karhu on oikeasti poliisin palveluksessa. Kiristyvässä poliittisessa ilmapiirissä Ina ei ole tyytyväinen työnantajansa Aamulehden linjauksiin siitä, kuinka äärioikeistosta kuuluu kirjoittaa. Varsinaiset ammatilliset intohimonsa hän kanavoi tähän sekavaan murhien vyyhtiin, ja toimii omien kontaktiensa kautta neuvokkaampana tiedonantajana kuin sulhonsa.

Pidin kirjassa pidäkkeettömästi miljöiden ja poliittisten tendenssien kuvauksesta, sillä olen itsekin salahistorioitsijan roolissa penkonut eniten juuri 1930-lukua. Pidin myös keskeisistä henkilöhahmoista, ja tietynlaisesta viattomuudesta, jota kirkasotsaisuudeksikin voisi kuvailla. Lähes kaikki kirjassa kuvatut paikat olivat minulle elävää historiaa, paitsi nuo Epilän suunnat, joissa pelottava Ruumiinpuntari sijaitsi.

Joissain yksityiskohdissa jäin miettimään kuvauksen uskottavuutta kuten Inan espressonkeittopuuhien kohdalla. Toki on mahdollista, että Tampereen kauppahallista on voinut 30-luvulla hankkia aitoitalialaisua kahvimakuja, mutta koin nuorenparin arkielämän kuvauksen piirun verran epäuskottavana (liian hifistelevänä) ottaen huomioon tuon ajan yleisen elintason. Toisaalta muodin seuraamisen kuvaus oli mukava lisä, jota ei aina hieman varttuneempien miesdekkaristien teoksista löydy.

Luin myös muista arvioista, että Ina olisi opiskellut Italiassa, eli hänen omistamansa espressopannu oli looginen matkamuisto tuolta reissulta. Näin ollen myös muut asiat, joita pidin epäuskottavina, luultavasti selittyvät sarjan aiemmissa osissa.

Kirjan kieli on sujuvaa, mutta lyhyet lauseet ja koruton ilmaisu sai minut hotkaisemaan teoksen minulle ominaisella pikalukutaktiikalla. Jos aihepiiri ei olisi ollut näin superkiinnostava, teos olisi saattanut jäädä minulta kesken epähaastavan kielenkäytön suhteen.

Tulen kuitenkin suurella todennäköisyydellä lukemaan myös sarjan aiemmat osat, joista ensimmäinen, Tummat silmät eilisen, voitti viime vuonna Suomen Dekkariseuran esikoisdekkaripalkinnon.

Jos kirjasarjan kielellinen anti kohenee, siitä voi tulla kiinnostava haastaja vaikka Seppo Jokisen supersuositulle Koskis-saagalle. Tampereen kokoiseen kaupunkiin mahtuu mainiosti uusiakin dekkarisarjoja. Vastaavasti näin teoksessa yhteyksiä mm. Mikko Porvalin Karelia Noir-trilogian kanssa, joka sijoittuu historialliseen Viipuriin.

Kiitos Myllylahdelle arvostelukappaleesta, joka varmasti lähtee täältä seuraavalle dekkarin suurkuluttajalle.

Gradua vaille menestyskirjailija

Teos: Kirsti Ellilä: Nainen, joka kirjoitti rakkausromaanin (Saga Egmont, 2020)

Viime viikolla jumitin lukemistoissani parin äänikirjan välillä, joita molempia olen kelaillut eestaas tuhraten niihin tuplasti enemmän aikaa kuin normaalisti. Viikkoon mahtui enemmän tosi elämän tarinoita köyhyydestä ja syrjään jäämisestä, eli olen taas ollut ”oikeissa” töissä ja kohdannut ihmisiä turvavälit huomioon ottaen.

Kirsti Ellilä on minulle tuttu kirjailija, jonka tuotantoa olen halunnut lukea enemmänkin kuin se on ollut mahdollista. Välillä sekoitan hänet toiseen tuotteliaaseen tekijään, Eppu Nuotioon, sillä molemmilla on ollut hauskoja Turkuun sijoittuvia viihde/lifestyle-aiheisia teoksia. Ellilän tuotantoon ihastuin n. 10 vuotta sitten, kun sain hänen naispappeusaiheisen chicklit-trilogiansa luettavaksi.

Ellilän tuorein teos kertoo Turussa asuvista keski-ikää lähestyvistä ystävyksistä, joita kaikkia yhdistää kesken jääneet kirjallisuuden opinnot. Selma elättää itseään ilmaisjakelulehden toimittajana, Maria toteuttaa itseään neljän lapsen kotiäitinä, ja elämäntaiteilija Edu edelleen yrittää breikata kirjallisuuspiireissä.

Selma elää ammatillisen turhautumisensa huippukautta, kun hän saa seksistiseltä pomoltaan tehtäväksi juttujen tekemisen Julia Lavenderistä, rakkausromaanien painokuningattaresta, jota pomon vaimo fanittaa. Julia kuuluu niihin harvoihin, jotka tässä maassa elävät mukavasti kolmen maan väliä romaanien myyntituloillaan. Kohtaamisista sisuuntuneena hän päättää itsekin yrittää samaa, sillä puutaloasunnon remontointi tulee liian kalliiksi toimituksesta tienatuilla hiluilla.

Edu on vahvasti sitä mieltä, että Selman romanttiset juoniviritelmät ovat epäaitoja. Miesystävä Samin kannustus kirjalliseen harrastukseen on vielä laimeampaa, ja suhde ajautuu kriisiin siksikin, ettei Selma osallistu remppahommiin miehen haluamalla tahdilla. Onneksi kaaoksen keskelle saapuu komea kirvesmies, ”aina valmis” Anselmi, joka osaa lohduttaa Selmaa juuri oikealla tavalla. Tämä onni on kuitenkin lyhytkestoista, sillä Selma ei ole ainoa, joka huomaa Anselmin luonnonlahjat ja charmin.

Kaikki teoksen hahmot ovat omalla tavallaan hurmaavia, vaikka ystävyyssuhteisiin ilmaantuu ryppyjä. Kotiäiti Maria varsinkin on hauskan ristiriitainen tapaus, joka yhtenä päivänä toimii konservatiivisen yhteiskunnan pilarina seurakunnan perhekerhossa ja toisena hukuttaa murheitaan perinteiseen kahviplöröön. Maria on se tyyppi, jolle kuumat sivusuhteet ja pettämiset vaan tapahtuvat, kun taas Selma on enemmän tottunut todistamaan muiden ajautumista viettien valtaan.

Kirjassa on kiinnostava galleria eksiä, uusperhevirityksiä ja impulsiivisuutta. Selman vireillä oleva romaani saa uusia vaikutteita tosi elämästä, joka osoittautuu merkittävämmäksi inspiraation lähteeksi kuin jo olemassa oleva romanttisen fiktion kaanon. Ystävysten kolmikko myös onnistuu palaamaan yliopistolle viimeistelemään tutkintoaan.

Kepeänä ihmissuhdekuvaelmana teos on kupliva ja toivoa tuottava, ja se sopii hyvin kaamosajan pimeyteen. Kaunokirjalliset referenssit, jotka ulottuvat Volter Kilpeen saakka, luovat ihmissuhdedraamaan kaivattua ryhtiä, ja rivien väliin on saatu myös ympättyä sopivaa kritiikkiä nykypäivän elämäntavoista. Varsinkin teoksen mieshahmoihin mahtuu rasittavia ruokavaliohifistelijöitä, jotka rakastavat kommentoida muiden syömisiä. Maksa-arvojaan hysteerisesti kyttäävä Sami ei kuitenkaan onnistu pitämään naisiaan kovin pitkään, sillä hän vaatii elämänkumppaniltaan juuri samanlaista omistautumista detox-kuureihin.

Pidin kirjan fiiliksistä, vaikka tuskin tulen muistamaan sen juonikaaviota kovinkaan pitkään. Iloitsen siitä, että Ellilä on onnistunut kirjailijana tuottamaan tekstiä moninaisille lukijakunnille, ja aion tässä lähiaikoina kaivaa esiin hänen toiseksi viimeisen romaaninsa Lepra (2019), joka kertoo Oriveden lepraparantolasta.

Vapaakävelijän statuksen ansaitsemisesta

Teos: Susan Heikkinen: Pullopostia Seilin saarelta. Potilas nro 43. (SKS, 2020)

Syksyn syvetessä on aika siirtyä synkempiin teemoihin myös kirjallisuudessa, eikä mikään auta synkentämään fiiliksiä enemmän kuin kertomukset menneiden aikojen vankiloista ja mielisairaaloista. Seilin saari Turun saaristossa, varsinkin sen aika naisten mielisairaalana, on ollut viime vuosina suuren kiinnostuksen kohteena kirjallisuudessa, ja Susan Heikkisen elämäkerrallinen tietokirja Saima Rahkosesta (1903-1959) on jo kolmas lukemani teos saaren pitkäaikaisista potilaista.

Saima Rahkonen yritti 20-vuotiaana kotiapulaisena surmata kollegansa Eva Holmin kirveellä, koska naiset edustivat eri puolia poliittisesti, ja Eva oli muutenkin solvannut tätä rumilla kutsumanimillä. Teko ei ollut nopea mielijohde, vaan Saima oli suunnitellut sitä pidempään pohtien eri teräaseiden iskuvoimaa. Eva ei kuollut, mutta hänen kasvonsa tuhoutuivat ja hän menetti suuren osan hampaistaan.

Pitkien käräjien jälkeen Saima joutui Lapinlahden sairaalaan mielentilatutkimuksiin, ja hänet diagnosoitiin tylsämieliseksi. Tästä alkoi loppuelämän laitoskierre, joka jakaantui aikoihin Seilin saarella ja Pitkäniemessä. Pitkästäniemestä olenkin lukenut vähemmän kuin Seilistä, ja nuo kuvaukset miltei päihittivät Seilin kauhut. Sairaala oli aikanaan maan suurin hourula, joka pahimmillaan asutti jopa tuhat potilasta, ja Saima Rahkosenkin aikana tuossa rapistuvassa laitoksessa oli 680 asukkia.

Pulloposti viittaa tässä Saiman Seilillä säilömiin lappusiin, joissa on otteita hänen elämänsä vaiheista. Loppuaikana saarella hän oli ansainnut vapaakävelijän statuksen, ja ilmeisesti viihtynyt paljonkin luonnossa lappujaan kirjoitellen. Tämän lisäksi Heikkinen käyttää aineistonaan eri laitoksien arkistoja, joista löytyi mm. Saimalta takavarikoituja kirjeitä. Kirjesensuuri oli mielisairaaloissa ankaraa sekä lähtevien että tulevien kirjeiden saralla, mutta Saima onnistui vuosien varrella säilyttämään yhteyden ainakin yhteen sisaristaan. Sisko vierailikin Seilillä, eli Saima ei tullut kokonaan sukunsa hylkäämäksi.

Heikkinen käy kirjassaan ansiokkaasti läpi mielenterveyshoidon kehitystä ja vaiheita, jotka eivät olleet kovin kunniakkaita. Saima Rahkonen joutui Pitkäniemessä sähköshokkihoitoon, mutta vältti insuliinihoidot ja lobotomian. Yli kolmikymppisenä hän tuli raskaaksi, ja hänelle tehtiin myöhäinen abortti, sillä Pitkäniemen henkilökunta ei ollut huomannut raskautta tarpeeksi ajoissa. Kysymys mieleltään sairaiden lisääntymisoikeudesta piti sisällään rotuhygienisiä sävyjä, vaikka mielisairaalan potilaiden sterilisointi ei ollut Suomessa yhtä systemaattista kuin Ruotsissa.

Tyyliltään teos on dokumentaarinen, ja Suomen yleistä historiaa siinä kerrataan vähän liikaakin. On makuasia, pitääkö lukija Heikkisen karjalanmurteisista ”välispiikeistä”; minua ne jopa vähän ärsyttivät, vaikka ymmärsin niiden tarkoituksen. Kirjailija pyrkii luomaan läheisyyttä tutkittavan henkilön kanssa puhuttelemalla tätä intiimisti hänen omalla murteellaan.

Evakkojen historia on teoksessa kiinnostavaa siksi, että Heikkinen dokumentoi sukujen epätietoisuutta toistensa olinpaikoista. Ilmeisesti Saima Rahkonen säilytti karjalaisen identiteettinsä, ainakin mitä hänen jättämiin kirjeisiin ja lappusiin on uskominen. Kirjassa kerrotaan myös muiden karjalaistaustaisten naisten päätymisestä Seilille, sillä ilmeisesti 1900-luvun alkupuolella ei koko itäisessä Suomessa ollut mielisairaalaa.

Heikkinen kertoo myös Seilin saaren naisten hengellisestä elämästä, ja joidenkin potilaiden saarnaajavaiheista. Myös Saima Rahkosella oli ollut lyhyt hengellisen heräämisen vaihe, mutta hän ei ottanut yhteisössä uskonnollisen johtajan roolia samoin kuin jotkut muut naiset. Psykoosien ja vahvan uskonnollisuuden välisestä yhteydestä olen ollut aina kiinnostunut, ja teos herätti minussa kysymyksiä Seilin saaren hengellisen elämän luonteesta.

En löytänyt teoksesta häiritsevää toistoa suhteessa Katja Kallion ja Johanna Holmströmin teoksiin, sillä Saiman tarina on kovin liikkuva ja monipaikkainen. Pirkanmaan puolen osuus jäi kummittelemaan takaraivooni niin, että saatan kirjan inspiroimana tehdä lähiaikoina retken Pitkäniemen suuntaan. Olen aiemmin pitänyt virheenä sairaanhoitopiirin päätöstä siirtää psykiatriset osastot Pitkästäniemestä TAYS:iin, mutta tämän teoksen luettuani alan ymmärtää päätöksen logiikkaa. Paikalla on raskas ja ahdistava menneisyys, eikä huikean kaunis ympäröivä luontokaan pysty pyyhkimään pois sinne kuormittunutta historiallista taakkaa.

Teos on valokuvaliitteineen kompakti ja tiivis, ja asian painavuuden vuoksi myönnän, etten olisi ehkä jaksanut lukea aistillisempaa ja maalailevampaa tarinaa juuri nyt. Katja Kallion runollisen haikea romaani on vielä minulla tuoreessa muistissa, ja olen iloinen siitä, että samasta aiheesta voi kirjoittaa eri tyylilajeissa. Pullopostin ja ”löydetyn” tutkimusaiheen tarinaa en nyt tässä arviossani avaa, sillä lukijan ilo on löytää tuon geokätkön koordinaatit ihan itse.

Vuotena ennen aborttilakia

Susanne Maude: Ennen kuin unohdat (Gummerus, 2020)

Tällä viikolla on työn alla kolme uutuusteosta, jotka olen saanut kustantajilta ennakkokappaleina. Ensimmäinen lukemani on Susanne Mauden esikoisromaani, joka sijoittuu 1960-70-lukujen Turkuun ja kertoo muun muassa kahden lapsuudenystävän hankalasta suhteesta aikuisuuden kynnyksellä.

Päähenkilö Eeva on lääkäriksi opiskeleva nuori, jolla on kannettavanaan kimurantti salaisuus. Ylioppilaaksi päästyään hän on pitänyt välivuoden raskauden takia, ja luovuttanut tyttövauvansa adoptioon. Noina aikoina teiniraskaus on niin häpeällistä, että Eevan äiti järjestää heille raskaudenaikaisen residenssin kauas Kuopioon. Kirsti-äiti ehdottaa myös lapsen pitämistä, mutta Eeva tekee päätöksensä yksin. Hän ei koe olevansa valmis äitiyteen, ja uskoo, että joku toinen pystyy kasvattamaan lapsen paremmin kuin hän.

Lapsella on isäkin, mutta parin seurustelu on ollut niin epämääräistä, ettei Eeva halua kertoa miehelle koko asiasta. Äidin lisäksi lapsen syntymästä tietää vain bestis Sirkku, joka pian lakkaa olemasta bestis. Vaikka Eeva kieltäytyy Sirkun tapaamisesta tämän petollisen käytöksen vuoksi, Kirsti jatkaa Sirkun kanssa kyläilyä ikään kuin tyttö olisi hänen toinen lapsensa.

Romaanin sukukuvio on erikoisen vinksahtanut, ja Eeva kipuilee äitisuhteessaan, koska kokee tulleensa Sirkun jyräämäksi omassa kasvuympäristössään. Sirkun oma äiti on rappioalkoholisti, jolle hän ei halua esitellä kasvavaa perhettään. Pian Eevakin löytää aidon rakkauden ja menee naimisiin, mutta liitto pysyy lapsettomana ahkerasta yrityksestä huolimatta.

Yksi teoksen teemoista on aborttioikeus, jota ei alleviivata, mutta joka tulee ilmi naisten välisissä keskusteluissa. Lainsäädäntö on Suomessa pysynyt samana vuodesta 1971, ja vasta viime aikoina on alettu penätä naisen subjektiivista oikeutta aborttiin ilman lääkärin suostumusta. Koin kirjaa lukiessani historian havinaa aiheesta, joka edelleen taisi olla suht vaiettu varhaisessa lapsuudessani. Teoksen onnistuneimpia elementtejä ovatkin puoliksi vaiennetut dialogit sukupuoliasioista, jotka kuvastavat oivallisesti mm. ehkäisyn ja abortin arkaluontoisuutta.

Romaanin konteksti on turvallisen arkinen, vaikka lähes kaikkia päähenkilöitä kutkuttaa kielletty hedelmä jonkun aidan toisella puolen. 1970-luvun nuorten aikuisten elämismaailma on hienosti kuvattu, sillä se on täynnä paradokseja. Yhtäältä halutaan imitoida Janis Joplinia Woodstockissa, mutta toisaalta ollaan kiinni turpeessa niin, että anopin tekemä perintöryijy lopulta sanelee kodissa kaapin paikan. Seksuaalinen etsintä aiheuttaa nuorten parien ensi kodeissa enemmän kitkaa kuin päihteet.

Vaikka teos kuvaa jopa aikoja ennen omaa syntymääni ja välillä koen itseni dinosaurukseksi, en ainakaan lue teosta historiallisena romaanina. Mauden kirjoitustyyli on raikkaan tilanteista, ja sitä leimaavat runsaat dialogit. Ajankuva liittyy enemmän suomalaiseen yhtenäiskulttuuriin kuin turkulaisiin omituisuuksiin. Oikeastaan ainoa asia, jota jäin kirjasta kaipaamaan, oli vahvempi paikallinen väri. Sitä löytyi ripoteltuna erinäisten kutupaikkojen kuvauksissa, torin laidalla, uimapaikoilla ja Ruissalossa, mutta en saanut sitä vielä tarpeeksi. Tähän verrattuna mm. äskettäin lukemani Anna Soudakovan teos Mitä männyt näkevät tuntui vahvemmin turkulaiselta romaanilta, vaikka siitä kolme neljäsosaa tapahtuu maan rajojen ulkopuolella.

Tämä on sen tyyppinen teos, joka toivon mukaan yhdistää sukupolvia, ja vaikka se kertoo naisista, jotka nyt ovat seitsemänkymppisiä, veikkaisin kiinnostusta teokseen löytyvän myös nuoremmissa lukijoissa. Nuorten aikuisten bileiden ja opiskelijaelämän kuvauksena teos ei päässyt yllättämään minua, mutta pidin enemmän sukulaisuussuhteiden venyvästä kuvauksesta, ja uskottomuuden käsittelystä, jota lähestytään tässä inhimillisen lempeästi, jopa himpun verran humoristisesti.

Kiitos Gummerukselle ennakkokappaleesta, tämä varmasti lähtee pian ystäville kiertoon. Kirjaa suosittelisin varsinkin lukupiireihin, sillä luulen sen toimivan mainiona keskustelunherättäjänä mm. lisääntymisoikeuksien lähihistoriasta.

Myrskybongarin prima vista

Teos: Kjell Westö: Tritonus (Otava, 2020)

Suomennos: Laura Beck

Äänikirjan lukija: Ville Tiihonen

Kjell Westö kuuluu niihin kirjailijoihin, jonka teoksille olen lämminnyt hitaasti, mutta joistain niistä mieleen on jäänyt syvä jälki. Kun muutama viikko sitten kuulin Tritonuksen aihepiiristä, ajattelin, että teoksen voisi jättää välistä. Myöhäiskeski-ikäisen kapellimestarin kasvava alakuloisuus, melankolia ja Me Too-liikkeen aikaansaamat paljastukset kuulostivat hieman tunkkaisilta. Päätös lukea syksyn hittikirja johtui sitten sen sijoittumisesta Turun saaristoon, sisäänlämpiävään kuntaan nimeltä Ravainen (joka koordinaattien mukaan muistuttaa vähän Paraista, mene ja tiedä).

Tritonus on teoksen päähenkilön Thomas Branderin rakenteilla oleva ökyhuvila, mutta se viittaa myös sävellystyön intervalliin. Koko romaani rakentuukin kuin sinfonia, syysmyrskyn kaltainen sellainen, jossa kosmopoliitti taiteilija kohtaa paikallisen yhteisön. Myös Branderin naapurustossa harrastetaan musiikkia, mutta naapurin Rellu Lindell ei välttämättä tunnista termiä prima vista, vaikka soittaa kitaraa bilebändissä nimeltä Rainbow.

Onneksi Brander ei ole niin snobi, ettei tunnistaisi menneiden aikojen heavylegendoja. Ravaisten Rainbow saattaa tyytyväisenä vetää bossanovaa tai Shakiraa, ja bändin uudistuminen riippuu pitkälti sen kulloisesta naislaulajasta. Näiden kahden musiikkimaailman soraääninen kohtaaminen on romaanin ehdoton vahvuus, ja Siirin krouvi tuntuu sieluklaalta paikalta varsinkin sen jälkeen, kun kesän turistit ja mökkiläiset ovat jättäneet saaristoidyllin.

Toinen romaanin merkittävä teema on äärioikeiston nousu, ja tätä kautta löysin yhteyden Westön ja juuri lukemani Pirjo Hassisen välillä. Tritonuksen ääripatrioottinen (anti)sankari on nuori lukiolainen Jonas, joka on käynyt hakemassa tukea aatteilleen naapurikunnasta suomenkielisistä porukoista. Kunnassa on myös vastaanottokeskus, joka kiristää Jonaksen hermoja. Yksinhuoltajaäitiään ”Biggietä” hän arvostaa eniten siksi, ettei tämä heilastele ”matujen” kanssa. Ruotsissa ei ole vastaavaa termiä, mutta se ei tarkoita, etteikö suomenruotsalaisessa kansanosassa ilmenisi rasismia. Sitä vaan ilmaistaan eri nyanssein kuin suomen kielessä.

Hyvää kirjassa oli varsinkin se, että Branderin ja Lindellin kehittyvää naapuruussuhdetta kuvataan tasavertaisena. Molempia miehiä vaivaa ehkä miesten menopaussi, eikä Lindell osa-aikaisena koulukuraattorina, joka on kiinnostunut ongelmatapausten äideistä, ole vähemmän kujalla elämänsä suunnasta kuin Brander, jota vaivaa MeToo ja hiipuva suhde itseä nuorempaan muusikkoon. Toki itse samastuin enemmän Lindellin, joka onnistuu enemmän bändikavereidensa tukemisessa kuin nuorten.

Olin vallan hämmentynyt siitä, kuinka nopeasti Westö on saanut purkitettua korona-ajan paradigmamuutoksen romaaniinsa niin henkisenä kuin fyysisenä prosessina. Tässähän eletään lähimpää lähitulevaisuutta, jonka kulkua hän on kirjaa kirjoittaessaan pystynyt ennustamaan. Onneksi teos ei käy dystooppiseksi, vaan se maailma, johon hän henkilönsä sijoittaa, pysyy vielä siedettävyyden ja ymmärrettävyyden rajoissa. Henkilöhahmot oirehtivat epävarmassa maailmassa, mutta jotain pysyvää on, kuten Ravaisten paikallislehti. Tätä lukee myös Lindellin tytär Maja kaukana Senegalissa avustustöissä.

Teos oli huomattavasti dynaamisempi ja jännittävämpi kuin pelkäsin, mutta myös tämä, kuten muutamat muut viime aikoina lukemani, pääsevät paremmin oikeuksiin painettuna teoksena kuin äänikirjana. Itse kuuntelin teosta kolme kertaa eestaas kelaillen, ja näin ollen juonesta saattoi jäädä uupumaan paloja.

Tritonus tuntuu lohtukirjalta, joka on kirjoitettu palvelemaan lukijoitaan, jotka surevat elämänsä kaventumista tässä nopeasti muuttuvassa maailmassa. Kaikilla meistä ei ole tätä varten rakennettu hissillistä huvilaa, mutta monilla on joku toinen yhteisö, jonka elämää seurataan netin välityksellä toiselta puolelta maata tai maailmaa. Ja saattaa olla myös fyysinen piilopirtti, jonne paeta maailman murheita. Teos lohduttaa eniten meitä, jotka joskus kykenemme vetäytymään jonnekin villasukkien ja punaviinilasillisten pariin, silläkin riskillä, että mökkinaapurilla on bilebändi, ja bändin jäsenillä jatkuva tilanne päällä.

Anonyymien postikorttien politiikasta

Teos: Hans Fallada: Alone in Berlin. (Penguin 2009/1947)

Käännös: Michael Hofman

Kolmas Saksaan sijoittuva historiallinen romaanini onnekkaassa lukuputkessa on jo klassikon asemaan noussut Hans Falladan (1893-1947) viimeiseksi teokseksi jäänyt Jeden stirbt fur sich allein. Teoksen löysin Metso-kirjaston kierrätyshyllystä, mutta olen ollut tietoinen sen olemassaolosta pari vuotta. Se on saatavilla myös suomeksi Gummeruksen kustantamana vuodelta 2013.

Teos on trilleri, joka keskittyy yhden kerrostalon asukkaisiin Jablonski Strassella, Friedrichsheinin asuinalueella. Sen takana on tosi tarina köyhästä keski-ikäisestä pariskunnasta, jotka aloittivat yhteisen natseja vastustavan postikorttiprojektin menetettyään ainoan poikansa rintamalla. Nimiä kirjassa on muutettu ja muitakin taiteellisia vapauksia otettu, mutta Falladalla oli kirjaa kirjoittaessa hallussaan tapaukseen liittyvät dokumentit.

Tämä on teos, jonka huonokuntoinen, kuolemansairas mies kirjoitti vimmaisesti parissa kuussa vapauduttuaan natsien mielisairaalasta. Falladan elämän tragedia ja siitä johtuva masennus eivät olleet natsien aikaansaamia, mutta hän joutui kokemaan kovia toisen maailmansodan aikana niin poliittisista kuin henkilökohtaisista syistä.

Otto ja Anna Quangel elävät sodan aikana hiljaiseloa asunnossaan, jossa käy harvoin vieraita. Oton työ huonekalutehtaalla on vaakalaudalla, kuten on naapurin miestenkin, joista osa käy samassa tehtaassa. Miehen on pakko kuulua natsien ammattiliittoon pitääkseen työnsä, mutta puolueeseen hän ei suostu liittymään painostuksesta huolimatta. Hän myös vastustaa natsien rahankeruuta ns. talvirahastoon, jota hän pitää köyhän kansan ryöstöviljelynä.

Samassa talossa piilotellaan rouva Rosenthalia, joka on pitänyt ompelutarvikekauppaa eikä ole suostunut jättämään rakasta Berliiniään, vaikka kaikki tämän lapset ovat lähteneet ulkomaille. Kukaan ei tiedä, onko herra Rosenthal elossa, mutta naapurissa asuva vanha tuomari on pariskunnan puolella oikeudentajuunsa viitaten.

Pernicken perheessä viina virtaa, eivätkä sen nuoret SS-miehet aina ehdi herätä krapulaltaan kyttäämään naapureitaan. Kaikki pelkäävät Pernickejä, mutta perheen kanssa on pysyttävä väleissä, jos meinaa vielä asua samassa talossa. Enno Kluge on talossa kerran asunut pikkurikollinen, joka ei välitä kontaktiensa poliittisesta suuntautumisesta, kunhan tarjotuista keikoista on tälle itselleen hyötyä. Hän majailee milloin kenen hyväuskoisen leskirouvan tai prostituoidun nurkissa, ja haaveilee ”ylläpidetyn miehen” asemasta, ja sekaantuu postikorttikeissiin oltuaan kerran väärässä paikassa väärään aikaan.

Teoksessa on muitakin natsismin vastustajia kuin Quangelit, mutta eri ryhmien vastarintaan liittyy ymmärrettävistä syistä myös vainoharhaisuutta. Romaanin saksankielinen nimi on suorasukaisempi kuin englanninnos, ja kuoleman uhmaaminen on yksi romaanin henkilöiden toiminnan motiivina. Myös Gestapon hysteerinen kiinnostus korttien lähettäjän henkilöllisyyteen pommitusten keskellä tuntuu absurdilta, mutta tapaus on helppo keino saada mainetta ja kunniaa, eli toimii sitä tutkiville poliiseille lähinnä oman kilven kiilloittajana.

Kirjan dokumentäärinen tyyli ei ole kärsinyt ajan hampaissa, mutta välillä häiriinnyin liiallisesta huutomerkkien ja kolmen pisteen käytöstä. Falladan tyyliä voisi jopa luonnehtia lennokkaaksi, ja jos en olisi tiennyt hänestä biografisia faktoja etukäteen, en olisi osannut veikata romaania syvästi masentuneen kirjailijan tuotokseksi. Henkilöhahmoissa on roppakaupalla ilkikurisuutta, eikä kaikkien toiminta ole selitettävissä poliittisilla lojaaliuksilla. Ihmisen toiminta ääriolosuhteissa on usein opportunistista, ja Fallada näyttää, kuinka ahkeruuteen ja kuuliaisuuteen kasvatetut ”kunnon kansalaiset” oppivat lyhyessä ajassa kusemaan toisiaan silmään, tekemään asuntomurtoja ja varastamaan koruja kuolleilta juutalaisilta. ”Kansanluonteen” myytti murtuu sodan arjen kokijoilta nopeasti, ja sodan voittojen pakkojuhlinta tuntuu vastenmieliseltä, ellei kanna univormua.

Luin toissa kesänä toisen vastaavasti Berliiniin sijoittuvan aikalaisteoksen, Christopher Isherwoodin Goodbye to Berlin, joka kuvaa kaupunkiin päätyneiden nuorten brittien toilailuja natsien nousun aikana 1930-luvulla. Mahdollisesti näissä teoksissa jopa liikutaan samoissa baareissa, vaikka Falladan teos tuntuu työväenluokkaisemmalta.

Romaanista on myös tehty elokuva vuonna 2016 monikansallisena tuotantona, jossa Annan roolissa on Emma Thompson. Tämäkin on mennyt ohi tutkaimeni, mutta tarina on sen verran jännittävä, että uskoisin sen kestävän kulutuksen kahdessa eri formaatissa.

Lebensraum lapsuusmaisemana

Teos: Annette Hess: Tulkki (WSOY, 2020)

Suomennos: Pirkko Roinila

Lukija: Maija Lang

Viime päivät ovat kuluneet menneiden aikojen Saksoissa, idässä, lännessä, ja natsi-sellaisessa, kolmen kovin erityylisen romaanin seurassa. Jopa kaksi kolmesta teoksesta oli paperi-sellaisia, mutta Annette Hessin esikoisromaanin äänikirjatoteutus kutsui minua puoleensa enemmän kuin painettu sana.

Romaani sijoittuu Frankfurtiin vuonna 1963, ja tutkailee natsimenneisyyden perhesalaisuuksia nuoren naisen, puolan tulkki Eva Bruhnsin näkökulmasta.

Eva asuu kotona vanhempiensa luona, vaikka on jo palkkatöissä ja kihlautumassa Jurgeninsa kanssa. Kihlattu kuuluu selvästi ylempään luokkaan kuin morsiamensa, ja on arvomaailmaltaan konservatiivisempi kuin valtaosa nuorista. Seksin kuuluisi odottaa hääyöhön, ja vanhemmille esittäytyminen noudattaa ennaltamäärättyä kaavaa. Evan avioaikeita hidastaa sekin, että isosisko Anne-Grethe ei tunnu löytävän ”sitä oikeaa”. Hän ei runsaan ruumiinmuotonsa vuoksi löydä muuta kuin ukkomiesten taskulämmintä seuraa, ja ikäneidon kurja kohtalo kolkuttaa ovella.

Evan työ oikeustalon tulkkina äityy yllättävän raskaaksi, kun Auschwitzin sotasyyllisyysoikeudenkäynnit pääsevät vauhtiin. Häntä alkaa askarruttaa myös omien vanhempiensa osallisuus, sillä perheessä on vaiettu isän kokin työstä sotavuosina. Evalle on kerrottu, että hän vietti ensimmäiset elinvuotensa pommituksia paossa isovanhempien luona Itämeren ulkosaarella. Ehkä näin olikin osittain, mutta perheen kuva-albumeista paljastuu viitteitä muunlaiseen elämään. Myös isosisko on harvinaisen haluton muistelemaan lapsuuttaan.

Oikeustalolla työskentelee myös juutalaisia paluumuuttajia, kuten David Miller, joka on tullut Kanadasta saakka etsimään identiteettiään ja juuriaan. Davidin soluttautuminen paikalliseen synagogaan ei kuitenkaan suju mutkattomasti, ja hän kokee olonsa tyhjäksi sapatin viettäjänä. Hänen perheensä onnistui pakenemaan jo ennen sotaa, ja ottamaan omaisuuden mukanaan; näin ollen hän kokee olonsa osattomaksi paikallisten keskitysleireiltä selviytyneiden suureen kärsimykseen. Usein työ rankkojen istuntojen parissa vaatii myös raskaita huveja, ja määrätietoinen, laskelmoiva Jurgen pyrkii puhumaan Evan pois tehtävästään, mihin tällä on miesoletettuna tulevana puolisona oikeus.

Teos keskittyy pitkälti sisarusten työelämään ja heidän vanhempiensa yrittäjyyteen aikana, jolloin naisen asema työntekijänä oli pitkälti miesten sanelema. Molemmissa siskoissa esiintyy vastarintaa rakastettujensa ylilyönneille ja kohtuuttomille vaatimuksille, mutta jotenkin he aina onnistuvat palaamaan näiden pauloihin yksin jäämisen pelossa.

Teoksessa myös matkaillaan Itämeren lomasaarilla, Berliinissä ja Puolassa. Eva tekee rautaesiripun taakse työmatkan lisäksi myös omakustanteisen junamatkan, jonka tarkoitusperät eivät ole hänelle itsellekään lähdön hetkellä täysin selvät. Nuorta naista kalvaa myös orastava syömishäiriö, joka liittyy keskitysleirin todistajalausuntoihin ja hänen vanhempiensa ravintolabisneksiin. Yltäkylläiset schnitzelit etovat häntä, ja hän löytää mielenrauhan vain, jos pystyy laskemaan kylkiluunsa. Varsovassa hän myös haluaisi etsimänsä juutalaisen parturin kynivän päänsä, mutta tämä kieltäytyy kunniasta, eikä muutenkaan halua tunnistautua hahmoksi, jota Eva etsii.

Uskoisin, että teoksen taustalla on paljon tosi elämän dokumentointia, ja 1960-luvun ajankuva tuntuu ainakin omasta näkökulmastani todella autenttiselta. Sen sijaan sisarusten sotamuistot ovat syystäkin kaoottisia, koska yrityksenä tässä on avata varhaisen lapsuuden autenttisia muistoja ilman vanhempien kertomaa.

Kustantaja luonnehtii teosta ”lukuromaaniksi”, mitä se varmaan on siitä näkökulmasta, että siinä esitetään tavallisten ihmisten arkea (myös iloa ja onnellisuuden etsintää) historian raskaiden varjojen lomassa. Kaikki teoksen hahmot eivät ole Evan kaltaisia murehtijoita, ja osalla on muunkinlaista taustaa kuin SS-jäsenyyttä. Romanttiseksi fiktioksikaan en tätä luokittelisi, sillä olen lukenut monia muita dramaattisempia tai siirappisempia rakkaustarinoita hakaristilipun varjossa. Vahvan naisnäkökulman vuoksi teos saattaa kiinnostaa enemmän naisia kuin miehiä, mutta ajankuvan tarkkuuden ja yleisen historian kattavuuden vuoksi arvostan teosta vakavasti otettavana historiallisena fiktiona, joka kuvaa mainiosti kokonaisen ikäluokan sukupolvikokemusta.

Pidetään Narvik salaisuutena

Teos: Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa. (WSOY, 2020)

Juuri nyt iloitsen kirjasyksyn alkamisesta, ja monista uutuuksista listallani, joita onneksi on tulossa postiluukkuuni myös ihka oikeina paperikirjoina. Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa saa nyt luvan olla ensimmäinen kotimainen uutuus, josta bloggaan.

En osaa sanoa, mikä Kinnusen kirjoista on suosikkini, mutta tämä uutuus on hyvä kandidaatti sellaiseksi. Teos on taas leimallisesti pohjoisen äänitorvi ja sijoittuu Lapin sodan aikaan Narvikiin, Lappiin ja Kainuun selkosille. Teoksessa on taas vahva naisnäkökulma, ja se kuvaa suomalaisia natsien palvelijoita ja morsiamia hankalassa pattitilanteessa.

Kinnunen nimeää teoksensa vaellusromaaniksi, ja matkan teko on tosiaan sen keskiössä. Teos sopii hyvin näihin loppukesän tunnelmiin, kun moni on käynyt Jäämerta ihailemassa ainoana turvallisena ulkomaan matkakohteena. Itse olen käynyt Narvikissa lapsena perheen automatkalla, mutta kuvien ulkopuolella en reissua aktiivisesti muista. Uskoisin, että keskivertolukijan ymmärrys Norjan lähihistoriasta kasvaa tämän teoksen kautta. Onneksi Kinnunen ei kuitenkaan sorru opettavaisuuteen, vaan antaa tarinan viedä ja soluttaa faktat säilykepurkkien kansiin ja kehtolaulujen säkeiden väliin.

Kolme naista, Irene, Veera ja Katri onnistuvat pakenemaan Narvikin norjalaisten ylläpitämältä vankileiriltä lähettämistä laivateise Hankoon paljon pelättyihin Valvontakomission kuulusteluihin maanpetoksesta. Pieni määrä naisia, lähinnä raskaana olevia ja kolmannen valtakunnan rotukriteerit täyttäviä, pääsee tämän sijaan matkustamaan lastensa isien perään Saksaan, mutta kaikilla ei ole sopivaa synnyttäjän lantiota. Epävarmaa myös on, kuinka Frankfurtin anopit suhtautuvat taivalkoskelaisiin maalaisminiöihin.

Irene, kanttorin vaimo itärajan etämaapitäjästä, on muutenkin lapseton ja liian vanha tullakseen valituksi arjalaisten laivaan. Veera on huonomaineinen nainen samalta kylältä, joka on jättänyt poikansa muiden hoitoon seikkailunhalun takia. Katri on lestadiolaisen perheen nuori tytär, joka heilastelee Wernerin kanssa ja jonka ymmärrys omasta hedelmällisyydestään ei ole kovin vankka. Hän on huomaamattaan tullut raskaaksi ja pelkää sukunsa vastaanottoa kotipuolessa.

Irene on tarinan avainhenkilö, vaikka kyseessä on enemmän moninaisten kohtaloiden kirjava kudelma. Mukaan mahtuu Ireneä vanhempiakin naisia, kuten sairaanhoitaja Aili, jonka on kompurajaloiltaan vaikea kiivetä kuorma-auton lavalle. Osan naisista motiivit liittyä Wehrmachtin palvelukseen ovat saattaneet olla ideologiset, mutta suurimman osan poliittinen lukutaito ei riitä ideologian julistamiseen. Uutiset rajan takaa Suomesta tuntuvat epäluotettavilta, eikä kukaan tiedä, millainen vastaanotto heillä siellä on edessä.

Yhteisellä patikkamatkalla naisten on vedettävä samaa köyttä, vaikka käsitykset moraalista ja maailmanpolitiikasta eroavat. Yöpyminen heinäladoissa ja talojen isäntäväeltä piileskely tekee kolmikosta väliaikaisen tiimin. Irene kuitenkin tietää, että jos vielä saa anteeksi mieheltään ja tulee kyläyhteisön osaksi uudelleen, ei hän sen jälkeen voi enää pitää yhteyttä muihin saksalaisten morsiamiin. Matkaystävyys on väliaikaista, ja solidaarisuuden hetkiäkin värjää synkkä häpeä.

Uskonnollisuus on keskeinen säie romaanissa, jossa välillä rukoillaan yhdessä neljällä kielellä. Naisten leirille mahtuu myös saamelaisia, ja joitain laivasta pudonneita saksalaisia. Irene joutuu punnitsemaan uudelleen suhdettaan Siionin lauluja rakastavaan mieheensä, joka suhteen alkuaikana sortui viihdyttämään morsiantaan myös Offenbacherin syntisin sävelin. Lestadiolaisuus elää teoksessa pohjavireenä, mutta Irenen asema tuossa yhteisössä synnyttämättömänä ottoäitinä ei ole ollut kovin vankka.

Teoksen takaumat 1920-30-luvuille antavat välähdyksiä pienen paikkakunnan seuraelämästä, ja pikkuporvarillisista piireistä, joissa kanttori ja tämän rouva ovat kunnan lääkäreitä ja vallesmanneja syrjäisemmässä asemassa. Irenen suru kohdistuu ottopoika Henrikiin, joka karkasi kanttorin tiukkaa kurinpitoa maailmalle. Surussaan ja tilaisuuden koittaessa hän sitten tekee saman, ottaa hatkat ja kapsahtaa yli-ikäisenä hupsuna kyytiä tarjoavan upseeri-Klausin matkaan rajan taa.

Äänikirjaa kuunnellessa väsähdin raskaimpien erämaataipaleiden aikana, ja jouduin kelailemaan teosta eestaas. Koska teoksen aika-akseli on vain yhteen kesään ulottuva, sen juoni ei ole liian kompleksinen äänikirjatoteutukseen. Omalla kohdallani taisi tapahtua perinteiset, eli aloin pitkästyä, kun tuntureilla tarpomista oli tapahtunut yli muutaman sivun verran. Uskallan kuitenkin suositella teosta niillekin, jotka eivät jostain syystä syttyneet Kinnusen aiemmista teoksista. Tämä ei ole monipolvinen, kompleksinen sukuromaani, ja historiallisena romaaninakin episodimainen. Tarinaan voi sukeltaa tietämättä Lapin sodan taustoista paljoa. Myös sotaromaanina teos on armollinen, sillä kovin pahoja julmuuksia se ei dokumentoi, niistä vaan huhutaan. Se, mitä on tapahtunut Ruijassa, on naisten hämärässä tietoisuudessa, mutta he eivät koe olleensa osana koneistoa, joka kykenee äärimmäisiin tekoihin.

Teos on saanut jo lyhyen hyllyelämänsä aikana valtavasti huomiota sosiaalisessa mediassa, enkä takuulla ole ensimmäinen siitä bloggaava. Veikkaan teokselle myös palkintoja, ja vähintään Finlandia-ehdokkuutta.

Olisin ehkä hehkuttanut teosta enemmän pari vuotta sitten, kun minulla oli lukulistalla menossa intensiivinen antifasistinen kausi. Tosin tämä teos yleisinhimillisessä viisaudessaan ei aiheuttanut samaa puistatusta kuin esimerkiksi Heidi Köngäksen Dora, Dora tai Rosa Liksomin Everstinna. Mutta nämä kolme teosta muodostavat tuhdin lukupaketin, joka valottaa naisten toimijuutta natsi-Saksan palveluksessa todella monisyisesti. 

Ikuisesti Stockan kellon alla

Teos: Antto Terras: Stockmann Yard. (LIKE, 2015)

Äänikirjan lukija: Antti Virmavirta

Äänikirja-addiktio lievittyy nyt Suomalaisen Kirjakaupan ilmaisella kahden viikon kokeilulla. Heidän kokoelmansa on suppeampi kuin BookBeatin, mutta omiin tarpeisiini riittävä tässä vaiheessa, kun en ehdi olla täyspäiväinen bookaholisti.

Virolais-suomalainen Antto Terras on nousemassa suosikikseni oma/elämäkertagenressä, eikä äskettäin lukemani Tallinnan tappajat ollut näitä muistelmia kalpeampi. Miehen hulvattomaan tyyliin ihastuin Tauski-elämäkerrassa, ja sama tyyli jatkuu Stockmann Yardissa. Teos on varmaan ollut tyrkyllä minulle aiemminkin, mutta luettuani parikin tavarataloon sijoittuvaa romaania koin Stocka-kiintiön täyttyneen. Tämän lisäksi olen lukenut Akateemisen Kirjakaupan pitkäikäisen myyjän ja johtajan Stig-Björn Nybergin muistelmat, joten olin aika hyvin perillä tämän tavarataloimperiumin historiasta jo ennen tätä teosta.

Täytyy myös tunnustaa, että kuuluin nuorempana Stockalla näyttäytyviin maaseutuspedeihin, jolle Hullut Päivät oli vuoden spektaakkeli. Innostus tavarataloketjun brändäämään lifestyleen on huomattavasti laskenut Tampereelle muuton jälkeen, koska Stockalla käynti ei ole aikoihin tuntunut täällä kovin glamöröösiltä edes harvinaisena rahapäivänä.

Terras käy kirjassaan läpi 18 vuoden työhistoriaansa Stockan myymäläetsivänä, jota voidaan pitää turvallisuusalan akatemiana. Hommiin palkataan usein akatemiaprofessorin näköisiä, matalan profiilin soluttautujia, ei niinkään salilla käyviä muskelimiehiä, jotka edustavat vartijan prototyyppiä. Stockan vartijat ovat aina tehneet läheistä yhteistyötä poliisin kanssa, mutta Terras ihmettelee, mitä poliisikoulussa on opetettu varjostamisesta.

Alkava syksy on tuonut tullessaan alakuloa, mutta tätä kirjaa lukiessani nauroin monta kertaa ääneen, niin hulvattomia olivat hänen kuvaamansa karaktäärit, ja varsinkin monikulttuuriset kohtaamiset. Myymälävarkaisiin on mahtunut diplomaatteja ja heidän henkilökuntaansa, plus kokonaisia jalkapallojoukkueita kolmannesta maailmasta. Itäeurooppalaisissa keisseissä elektroniikan varastamiseen ovat osallistuneet myös pelaajanuorten valmentajat ja huoltajat. Keissit ovat pulmallisia varsinkin silloin, jos ulkomaille lähtijöillä on viisumi umpeutumassa tai lento lähdössä samana päivänä.

Terras antaakin sarkastisia ohjeita aloittavalle myymälävarkaalle: esimerkiksi häämatkalle lähtiessä ei kannata varastaa Stockalta uimashortseja, sillä tuore puoliso ei välttämättä arvosta matkan peruuntumista kuulustelujen pitkittymisen johdosta.

Terras on kielenkäyttäjänä räävitön ja poliittisesti epäkorrekti, mutta hänen profilointinsa eivät liity ihonväriin. Kuunneltuna en täysin ymmärtänyt kohtaa, missä hän kuvaili ”kansallista hamevähemmistöä”, mutta siinä kohdassa koin mieleni pahoittuvan romanikansan puolesta. Kirjassa myös otetaan vahvasti kantaa äärivasemmiston roolista rikollisten puolustajana: hän selvästi kokee, että rikollisten paapominen on mennyt Suomen poliisissa liian pitkälle, ja että vasemmistolaisten vaikutteiden vuoksi myymälävarkaat voivat tehtailla rikosilmoituksia jopa vartijan hipaisusta. Nämäkin kohdat naurattivat, vaikka en ole kirjailijan kanssa samaa mieltä. Oikeastaan en ole hänen kanssaan samoilla linjoilla oikein mistään (kuulun nykyään niihin, joka melkein odottaa Stockan konkurssia), mutta viihdyin silti hänen kielellisesti mehukkaassa seurassaan erinomaisesti.

Innostuin kirjaa kuunnellessani teoksen tyylilajista, ja aloin käydä läpi omia muistiinpanojani leipäjonoista uudelleen. Oikeastaan leipäjonon asiakkuus on vielä arempi aihe kuin myymälävarkaus, mutta ripaus huumoria voisi keventää myös köyhyyteen liittyviä keskusteluja.