Cree-intiaanit ja hylkäämisten historia

Teos: Melanie Rae Thon: Pelon lapset (Kääntöpiiri, 2000)

Käännös: Liisa Laaksonen

Kääntöpiiri oli 1980-luvulta 2000-luvun alkuun toiminut feministinen kustantamo, joka keskittyi varsinkin Euroopan ulkopuoliseen kirjallisuuteen. Tulin tietoiseksi kustantamon toiminnasta 1990-luvun alussa, ja olin sen teosten suurkuluttaja pitkään. Maassamme tapahtui 2000-luvulla jotain ikävää, eivätkä tällaiset edistykselliset yritykset enää kannattaneet. Kääntöpiirin kirjat ovat salainen keräilykohteeni: en omista niitä monia, mutta haluaisin omistaa koko sarjan.

Amerikkalaisen Melanie Rae Thonin romaanin Pelon lapset olen pelastanut kierrätyskorista ehkä tällä vuosikymmenellä. Kirjaa olen aloittanut pari kertaa, mutta koin sen ilmapiirin liian masentavaksi tuolloin. Nyt annoin teokselle uuden mahdollisuuden, ja tällä kertaa se kolahti syvälle. Teos on valloittava juuri kaunokirjallisena teoksena, ei ehkä niinkään kattavana historiikkina cree-intiaanien kulttuurista.

Teos sijoittuu 1980-luvun loppuun, ja siinä seikkailevat intiaanitaustaiset sisarukset Cecile ja Flint. Flint-veli on kylänsä paatunein nuorisorikollinen, joka on joutunut nuorisovankilaan jo 10-vuotiaana. 16-vuotiaana hän karkaa laitoksestaan, ja palaa kotikonnuilleen etsimään turvapaikkaa. Äiti Frances ei kuitenkaan halua piilottaa Flintiä, koska se mahdollisesti tuhoaisi hänen uuden perheonnensa. Siksi hän antaa pojalleen kaiken käteisen, minkä irti saa, ja lähettää tämän etelään, niin kauas kuin rahoilla pääsee, toivon mukaan Meksikoon saakka.

Äidin suunnitelma ei kuitenkaan onnistu, ja perhe päätyy hajaannuksen kautta tragediaan. Teoksen toinen kertoja, lasten kuuro Marie-täti, ei pysty siskonsa lapsia pelastamaan, mutta näkee heidän kohtalossaan yhtymäkohtia menneiden sukupolvien kärsimyksiin. Flintin kohtaloon ovat syypäitä niin omat sukulaiset kuin valkoisen vallan aikaansaama silmitön tuho. Uskonnollisen Marien kautta teos päätyy pohtimaan armon kysymystä, vaikka se onkin valkoisen miehen antama lainasana.

Kielellinen sekaannus ei ole läsnä vain Marien päässä, vaan suvun historiassa. Cree-kieli on vaihtunut englanniksi ja ranskaksi, ja Mariella on myös viittomakieli, jonka sisäoppilaitoksen nunnat ovat pontevasti häneen istuttaneet. Se, että Flint ei opi lukemaan ja kirjoittamaan englanniksi, johtuu Marien mukaan aiemmista rikkeistä heidän kansaansa kohtaan. Hän kokee, että ”meidät petetään kaikilla kielillä”, myös heidän alkuperäisellä äidinkielellään. 

Kirjassa seikkaillaan Yhdysvaltojen luoteisissa osavaltioissa. Montana on lasten koti, nuorisovankila sijaitsee Dakotassa, niin kaukana, ettei Frances-äiti ehdi käydä poikaansa siellä katsomassa kuuteen vuoteen.  Tyttöjen sisäoppilaitos sijaitsee Idahossa ja reservaatti, johon lapset karkumatkallaan päätyvät, Wyomingissä. Autoja varastetaan, välillä taivalletaan kojoottien keskellä peninkulmia, ja pikkusisko Cecile opettaa holtitonta isoveljeään ampumaan isäpuolelta varastetulla pistoolilla. Asehulluus on valkoisilta peritty ominaisuus, eikä noilla seuduilla mies ole paikkaansa ansainnut ilman asekaappia.

Toki teos on hurja kuvaus lastensuojelusta (tai lähinnä sen puutteesta), mutta onneksi Rae Thon ei kirjoita huolestuneen sosiaalityön ammattilaisen näkökulmasta. Kirjaa lukiessani minulla tuli mieleen muun muassa Marilynn Robinsonin, Lucia Berlinin ja Jennifer Eganin teokset. Varsinkin Eganin uudehko teos Rakkaudesta aseisiin kertoo samansuuntaisesta yhteiskunnallisesta todellisuudesta, perheestä, joka elää melkein kokonaan yhteiskunnan ulkopuolella. 

Joka suhteessa teos oli koskettava, mutta ei sentimentaalinen eikä imelä. Pidin myös sen kuvituksesta, eli cree-symboliikasta lukujen välillä. Ainoa tyylillinen ongelma, mikä teki lukemisesta hieman raskasta, oli se, että vielä viimeisissäkin kappaleissa tarinaan ujutetaan uusia sivuhenkilöitä, joiden kohtaloista en enää jaksanut olla kiinnostunut.

Teos pohjautuu tositapahtumiin, mikä tekee tarinasta vieläkin hurjemman. Tässä kun kuvataan ihan hardcore-nuorisorikollisuutta. Tapahtumat keskittyvät vuoteen 1990, mutta vahvan paikallisuuden ja tietynlaisen jälkijättöisyyden vuoksi tarina on miltei ajaton. Nämä syrjäytyneet lapset eivät paljoa tiedä oman aikansa trendeistä, tv-ohjelmista tai musiikista.

Tämän luettuani aion palata pian Katja Ketun uusimpaan teokseen, joka on minulla kesken äänikirjana.

Sijoitan tämän HELMET-haasteessa kohtaan 24: Sokkona hyllystä valittu kirja

Mainokset

Kuinka minusta tuli Kaurismäki-hahmo

Elän arkeani äärimmäisen köyhyyden viidakossa, ja yksi asia, josta olen joutunut elämässäni luopumaan, on baareissa ja kahviloissa notkuminen. Se vaikuttaa kirjoittamiseeni negatiivisesti, koska usein saan uusia aiheita ihmisiä salakuuntelemalla. Oma kahvinkeittimeni on toki rakas, mutta se ei saa runosuonta sykkimään. 99% kotikeskeinen elämä on tylsää, puuduttavaa ja henkisesti vanhentavaa.

Kerron nyt, mitä minulle tapahtui viikonloppuna. Meiltä katkaistiin taas sähköt, eikä puhelimessani ollut edes nettiä. Vaikeasti nettiriippuvaiselle tämä on pelottavaa, koska tuntuu, että maailma pysähtyy totaalisesti ympäriltä. Oli myös oikeita asioita, joita minun kuului sinä viikonloppuna hoitaa netin välityksellä.

Lähistölläni ei ole montaa paikkaa, jossa olisi ilmainen wifi asiakkaille. Kirjaston lopettamisen jälkeen tilanne on vielä heikompi. Viikonloppuisin vaihtoehdot vähenevät entisestään, ja tuntemistani paikoista, joka tarjoaa wifin asiakkaille, viikonloppuisin auki on vain ravintola Wanha Tappi.

Wanhassa Tapissa on tullut käytyä myös syömässä, aina silloin, kun on ollut ”rahapäivä”. Pubi profiloituu  hampurilaisannoksiin, ja niitä käydään nauttimassa pidemmästäkin matkasta. Tyypillinen Tapin asiakas ajaa tila-autollaan paikalle toisesta lähiöstä; sen parkkipaikka on lähes aina täynnä. Toki pubilla on ollut yritystä myös paikallisten suhteen: se järjestää tietovisoja ja bingoiltoja kaksi kertaa viikossa.

Kävin viikonloppuna Tapissa kolmena perättäisenä päivänä. Ensi vierailulla tilasin jotain viimeisillä pennosillani, ja muilla kerroilla istuin baarissa kuivin suin. Enimmäkseen istuin sen viileällä terassilla sohvan nurkassa. Ilma oli vielä liian kylmä terassikeleistä nauttimiseen, ja jengi kävi siellä lähinnä tupakalla. Istuin vähän aikaa myös sisällä, ja vastapäisellä bussipysäkillä, jonne wifi-yhteys ylsi.

Ainoa viihde, jota viikonloppuni tarjosi, oli ”rajakkien” vaalimainonnan seuranta ja niiden kommentointi fb:n keskustelupalstoilla. Tämän vuoksi istuin näpit kohmeessa bussipysäkillä ”dataamassa”. Oliko minulla sitten huono omatunto baarin nettiyhteyden varastamisesta? No, ei ollut. Se, että istuin välillä bussipysäkillä kertoi kuitenkin siitä, etten halunnut olla baarille vaivaksi.

Sunnuntaina 7.4. paikan omistaja heitti minut ulos. En jäänyt kuuntelemaan hänen närkästystään, vaan pyysin anteeksi ja ryntäsin nöyränä pihalle. Ulkona tuli itku: en ole tähän ikään mennessä vielä tullut ulos heitetyksi ravintolasta. Nyt se tapahtui, keskellä kirkasta päivää selvin päin. Tilanteeseen ei liittynyt mitään dramaattista, enkä usko monen edes huomanneen ravintoloitsijan elettä.

Menin kotiin potien suurta ahdistusta. Kuinka monia kertoja olenkaan viime vuosina käynyt baareissa tapaamassa kavereita tilaamatta mitään? Toki tilaamattomuus on hyväksytympää silloin, kun seurueesta edes joku tilaa jotain, mutta en ollut tottunut tällaiseen kohteluun tilanteessa, jossa yritin olla mahdollisimman pieni ja hiljaa. Vaikka ravintoloitsijalla on oikeus valita asiakkaansa, koin hänen käytöksensä hankalana, kun asutaan alueella, jossa asuu paljon pienituloisia.

Pienituloinenkin ihminen on joskus maksava asiakas. En myöskään tunne monia, joiden tapana on notkua baareissa ja kahviloissa syömättä tai juomatta mitään. Itsekään en niin tee kuin silloin, jos päällä on joku infernaalinen force majeure. Jos minulla olisi baari, ja siellä kävisi ihmisiä, jotka kerrasta toiseen jättäisivät palveluni käyttämättä, yrittäisin ehkä selvittää, mistä se johtuu. Köyhyys on niin ilmiselvä selitys, että sitä tuskin kannattaa asiakkaalta kysyä. Mutta jos näkisin asiakkaan, jonka epätoivoinen tilanne näkyy ulospäin (ja ainakin minusta se näkyy), yrittäisin ehkä jollain eleellä helpottaa hänen tilannettaan. Voisin joskus tarjota vaikka kahvit.

Näin tekevät ihmiset. Toinen toisilleen. Ihan vaan, koska olemme samassa veneessä.

Palasin baariin seuraavana päivänä ja ojensin sen omistajalle käsin kirjoitetun reklamaation, jossa kerroin mielipiteeni hänen yhteisöllisyyden ja solidaarisuuden puutteestaan. Tämän tein en ainoastaan itseni vuoksi, vaan myös muiden. Jäin taas ”notkumaan” eli odottamaan jotain reaktiota.

Reaktio tuli nopeasti, ja omistaja oli raivoissaan. Hän antoi minulle loppuelämän porttikiellon ravintolaansa, ja vaati poistumaan välittömästi. En suostunut poistumaan käskystä, koska en ole käskysuhteessa häneen. Pyysin häntä soittamaan poliisin, jos tilanne sitä vaati. Vänkäsimme siinä aikamme, minkä jälkeen hän vei puhelimeni ja lompakkoni. Hän ei suostunut antamaan niitä, ennen kuin poistuisin.

Olen lukenut ”kansalaispidätyksistä”. Tämähän on tyypillistä (ääri)oikeistolaista vallankäyttöä: Suomeen halutaan lisää aktiivisia kansalaisia, jotka pidättelevät menemään vääränlaisia ihmisiä. Baarin pitäjä ei toki ollut Odinin sotilas, ja toistan, hänellä on oikeus valita asiakkaansa. Koska baarissa ei ole vartijoita, hän joutuu suorittamaan asiakaskarsintansa itse. Ja karsia, sitä hän todella osaa.

Toisella kerralla insidentille oli muutama todistaja. Tälläkin kertaa poistuin itkien.

Minulla on muitakin itkuja itkettävänä, eikä tämä yrittäjä ansaitse kyyneleitäni. Ehkä valitsin väärän taistelun, ja luultavasti pystyn elämään sen kanssa, että joudun tästedes matkustamaan keskustaan syömään burgereita.

Jäin miettimään sitä, mikä tekee suomalaisista baareista legendaarisia. Elämääni ei niitä ole mahtunut monia, mutta hyvän yleensä tunnistan ja haluan sellaisissa käydä pidemmästäkin matkaa. Joskus muinoin niitä oli Helsingissä Pitkänsillan takana, kaurismäkeläiseen tyyliin. Ehkä kaikkien aikojen legendaarisin mesta on Jyväskylän Vakiopaine, jossa on koettu sitä, kun solidaarisuus muuttuu lihaksi. Wanhaa Tappia pidin semihyvänä lähiöbaarina siksi, että se on onnistunut saamaan asiakkaiksi muitakin kuin alkoholin suurkuluttajia. Mutta rehellisesti sanottuna, paikassa ei ole mitään ihmeellistä. Se on vain lähiöbaari, joka valmistaa joka päivä vuoren burgereita. Korkean vuoren punaista lihaa.

Kaurismäen leffat tunnetaan mystisistä laitapuolen kulkijoistaan ja Pelastusarmeijan kenraaleistaan. Näiden kautta olen saanut ulkomaalaisia ystäviä, joista monet ovat tunteneet leffat paremmin kuin itse olen. Muistan esimerkiksi nähneeni  Tulitikkutehtaan tytön ensi kertaa irlantilaisten minulle esittämänä kotivideona. Parhaisiin baareihin mahtuu aina muutama Persoona, kun taas tylsissä mestoissa kaikki asiakkaat edustavat yhteiskunnan valtavirtaa ja pukeutuvat merkkivaatteiden univormuun.

Jos Wanha Tappi olisi elokuvien kulissi, olisin vielä viikko sitten sijoittanut sen kepeään romanttiseen komediaan, jossa kolmikymppiset sinkut päätyvät vaihtamaan pareja. Ehkä myös joku Luokkakokous-tyyppinen kohellus sopisi sen pirtaan: se myy valtavasti, mutta on lopulta toisinto ulkomaisesta formaatista.

Viime kohtaamisen jälkeen taiteellinen näkemykseni paikasta muuttui, ja nyt pidän sitä sopivana tapahtumapaikkana Tuukka Temosen itsesponsoroimalle välityölle. Toki monilla riittää myös sympatiaa yritteliästä ex-rocktähteä kohtaan.  Pikkulinnut ovat kuitenkin visertäneet, että Temosen elokuvat olisivat huonoja. Ihan sikahuonoja.

Suomalaisen kulttuurin helmen tunnistaa usein laajan humaanista katsantokannastaan. Taidetta inspiroivat paikat ovat sellaisia, joihin myös rumat, köyhät ja vajavaiset ovat tervetulleita. Sellainen paikka ei kaadu, vaikka nurkassa istuisi pari naapuruston vähävaraista. Lähiöbaareissa on aina istuskellut tyyppejä, jotka eivät ole rikkaita ja kauniita. Kun tämäkin paikka heiltä riistetään, tulee lähiöistä elinkelvottomia.

Suomi armon vuonna 2019 on kärjistyvien asenteiden ja poliittisten kantojen maa, jossa joidenkin mielestä mielipiteitä saa olla vain nettomaksajilla. Jos elät yhteiskunnan tuilla, et ole joillekin ihmisille edes olemassa, etkä varsinkaan minkään arvoinen. Harva minimituilla sinnittelevä käy koskaan baarissa tai kahvilassa, ellei se ole seurakunnan tarjoama teetupa. Matka teetuvalta Wanhaan Tappiin oli uuvuttavan pitkä. Enkä tule tekemään sitä enää koskaan.

Joskus tosin voit kokea tehneesi jotain hyvää, jos porttikielto annetaan. Kyse ei ollut suuresta ihmisoikeustaistelusta, mutta haluan tästedes omilla teoillani edesauttaa humaanin, solidaarisen ja heikoimmistaan välittävän Suomen rakentamista. Nyt olemme heikoilla tässä, mutta voimme aina parantaa. Joka päivä, pienin askelin.

Mölöjen pösilöiden vastustamisesta

Teos: Veikko Huovinen: Havukka-ahon ajattelija (WSOY, 1952)

Jo kolmas Veikko Huovis-postitus tässä blogissa, jee! Kaikkihan kynnelle kykenevät varmasti muistavat Havukka-ahon ajattelija-rastit yläkoulusta ja lukiosta. Ainakin äidinkielen opettajan runsaina suitsutuksina. Itse en ole kyseistä kirjaa nuorena lukenut, se ei olisi koskaan uponnut minuun, ja olen luultavasti keksinyt keinon suorittaa siihen liittyvän tehtävän lukematta teosta.

Havukka-ahon ajattelija kertoo Kainuun korvessa asuvasta Konsta Pylkkäsestä, joka on aidosti oman polkunsa kulkija. Hän on ajoittain töissä tukkisavotoissa, asuu Anselmin ja Iitan luona kortteeria ja viettää paljon aikaa joutomiehenä luonnossa kulkien. Kirjassa hän saa kirjeen ystävältään Mooses Pessiltä, ja siinä kutsun tulla kalastamaan ja ponua nauttimaan kolmen peninkulman päähän tämän eräkämpille Kuhmoon. Konsta lähtee naisten vänkäämistä pakoon erämaahan, missä kaksikko kohtaa kaupungista tulleet maisterismiehet, jotka ovat tulleet metsästämään lintuja täytettäviksi tutkimusaseman vitriiniin.

Kaupungeista lappaa Iivantiiran koskille ”akranoomia”, ”tiploomia” ja ”lisenssiä” purolohia narraamaan, eivätkä he tiedä, kuinka paljon Konsta tietää maailmasta. Ehkä Konsta ei ole koskaan oikeaa merta nähnyt, mutta Oulujärven kyllä, ja tämäkin on kupera muodoltaan. Konsta haluaisi vaihtaa vuodeksi päätään nuoren tutkijamiehen kanssa, ja ajatella sinisiä ajatuksia museoissa ja kirjastoissa, ja hän pääsee kokeilemaan tieteellistä ajattelua ”päiväläisenä” eli tutkijakaksikon apulaisena Lentuan saaressa.

Kuka Konsta sitten oikeasti on, ja mitä hän teki maailmalla vuodesta seitsemäntoista vuoteen kaksikymmentäneljä? Kuka on Konstan oikea isä, ja miksi hän ei ole perustanut perhettä kuten tavalliset eläjät? Onko hän päästään sekaisin, tai jopa pirun penikka? Kuka hyväksyy Konstan sellaisena kuin hän on, ja kenelle Konstan loputon viisastelu on myrkkyä? Saako tavallinen tukinuittaja olla kiinnostunut ”Porneon” saaresta? Ja mitä siitä seuraa, jos pyrkii liikaa maisterismiesten seuraan?

Itseoppineen intellektuellin portrettina tämä teos on edelleen osuva, ja muistuttaa meitä ajasta, jolloin opillista sivistystä vielä arvostettiin. Toveruus herrojen ja tukkijätkän välillä on mahdollista korven nokipannukahvien äärellä, jossa jätkän paikallisten olojen tuntemus saa loistaa.

Paras kohtaus on teoksen loppupuolella, jossa Konsta analysoi maailmanhistoriaa pienessä tuiterissa: ”Ne ovat mölöjä pösilöitä, jotka ihmisveljensä panevat piikkilanka-aitaukseen!” Konstan ymmärrys keskitysleirien syntysyistä on edelleen ajankohtainen: on olemassa ihmistyyppi, jonka ainoa saavutus elämässä on kytätä heikompiaan ja pienempiään. Mikään ihmiskunnan saavutus ei ole kuitenkaan valmistunut kyttäämisolosuhteissa, eikä poroerottelukaan pidemmän päälle ole kovin älyllistä puuhaa.

Parasta, mitä olen Huovisen teoksista esiin kaivanut, ovat poliittiset havainnot, jotka eivät yleensä jää Suomen rajojen sisälle. Huovisen korpimaisema ei mielestäni ole perussuomalainen, menneitä aikoja ihannoiva umpio, vaikka siinä kansanmiehet ja – naiset ovatkin ehdottomia sankareita. Tulevaisuuskuva on optimistinen, eikä vesivessojakaan pelätä, vaikka kaikki eivät niissä ole vielä ehtineet vierailla. Nokipannukahveja voi keittää muullakin polttoaineella kuin muukalaisvihalla, kuten eräät tuntemani ”kansallismieliset” näinä päivinä tekevät fanaattisilla teltoillaan.

Kielellisesti Havukka-ahon ajattelija panee nykyihmisen pinnistelemään, eikä pelkästään murreilmaisun, vaan monipolvisten lauserakenteiden tasolla. Someajan nuorille tämä teos alkaa jo varmasti olla miltei ylitsepääsemätön rasti – tai ehkä aliarvioin nuoria törkeällä tavalla. Minun viisitoistakesäiseen sieluuni ei tämän teoksen jalkarättihuumori olisi millään voinut upota. Mutta koska Huovisen tuotannosta otetaan nyt uusia painoksia urakalla, uskoisin hänen renessanssinsa olevan jo pian käsissä.

Siipirikkona sortokoneistossa

Teos: Markku Hirvonen: Enkelitaivas (Karisto, 2019)

Millaista jälkeä syntyy, kun yhdistetään turvapaikanhakijat, paperittomat, ihmiskauppa, pimeä työ ja maaginen realismi? Voiko enkeleistä kirjoittaa ilman uskonnollista viitekehystä?

Markku Hirvonen tekee näin tuoreessa romaanissaan Enkelitaivas. Se kertoo paperittomasta Samista, jonka enkelin siipi on ruhjoutunut ja nuoresta sairaanhoitajasta, joka löytää miehen eräänä aamuna matkalla töihin. Sami puhuu outoa mismismis-kieltä, eikä kertoja pysty kartoittamaan hänen reittiään kaukaiseen Pohjolaan niukkojen koordinaattien perusteella.

Samin kohtalo on karun realistinen, mutta hänen selviytymisensä tilanteista lipsahtaa magian puolelle. Aluksi hän on sinnitellyt aikansa marjanpoimijana syrjäisellä kansakoululla, mutta haaveiluun taipuva siipiveikko ei ole onnistunut pysymään muiden tahdissa ja hän saa potkut. Marjanpoiminnasta hän siirtyy pikkupaikkakunnan ravintolaan, jonka omistaja on samasta maailman kolkasta kotoisin kuin hänkin. Tällä on suunnitelma paperittoman työntekijän piilottamiseksi, mutta samalla hän ei voi ahneuttaan olla käyttämättä siivekästä tarjoilijaa eksoottisena sisäänheittäjänä. Sami pääsee lastenkutsujen vetonaulaksi, ja myös polttareiden strippariksi, vaikka himokkaat, humalaiset naiset pelottavat häntä.

Romaani on kirjoitettu lempeän humoristisesti, vaikka siinä on myös irvokkaita osioita. Paikkakunnilla ja sivuhenkilöillä ei ole nimiä, mikä etäännyttää kerrontaa arjen todellisuudesta. Unenomainen ilmapiiri välittyy jopa nahkastringien ja dildojen täytteisestä privaattishow- kellarista. Hyväksikäytön tilanteet ovat karuja, mutta valittu kerronnan tyyli toimii tilanteiden muuttamisessa yleistajuiseksi. Linnun, enkelin ja miehen hybridi on yleismaailmallinen muukalainen, joka ei tarvitse tiettyä kulttuuria tai uskontoa selventämään alisteista asemaansa.

Enkelitaivas toki on aikuisten satu, eikä sen vaiheita kannata alkaa tulkitsemaan liian kirjaimellisesti. Satujen maailmassa jokaisen byrokraattisen käänteen ei tarvitse muistuttaa nyky-Suomen todellisuutta. Itse olen seurannut niin paljon piilottamiseen, kotimajoitukseen, paperittomien terveyspalveluihin ja pakkopalautuksiin liittyviä keskusteluja, että osittain Samin tarina tuntui vähän liiankin tyypilliseltä. Kielellisesti kerronta oli kuitenkin elävää, ja teos oli kokonaisuutena varsin tyylikäs ja eheä.

Romaanitaiteen näkökulmasta odotan usein lukemiltani teoksilta moniäänisyyttä tai näkökulmien ristivalotusta. Tässä kertoja on kauttaaltaan ”hyvän” muukalaishahmon puolella, ja ”pahoja” työnantajia ja viranomaisia vastaan. Hyvikset ja pahikset toki voivat nekin kuulua aikuisten satuun, mutta henkilöhahmoilta jäin odottamaan monisärmäisyyttä. Lievä naiiviuden jälkimaku teoksesta kieltämättä jäi, mutta naiivius sekin voi olla tyylikeino muiden joukossa.

Monikulttuurista botaniikkaa

Teos: Jeffrey Eugenides: Oikukkaat puutarhat (Otava, 2019)

Suomennos: Arto Schroderus

Jeffrey Eugenides on kirjailijanimi, johon olen törmännyt usein, mutta tietääkseni olen lukenut häneltä vain kulttiteoksen Virgin Suicides. Nyt käsissäni on hänen vasta suomennettu novellikokoelmansa, joka julkaistiin v. 2017 nimellä Fresh Complaint.

Novellit ovat syntyneet eri vuosikymmenillä, ja 80-90-luvun teksteissä on jo havaittavissa historian havinaa. Esimerkiksi novellissa ”Vanhaa musiikkia” Rodney-niminen muusikko ja musiikkitieteilijä halajaa tutkijavaihtoon Itä-Saksan Leipzigiin, mutta viisumi evätään ja hän joutuu tutkimaan Bachia ”väärässä” kaupungissa, Länsi-Berliinissä, jossa hän ei ollenkaan pääse fiiliksiin. Toisessa novellissa ”Liemipumppu” newyorkilainen Tomasina-niminen uranainen haaveilee olevansa Benazir Bhutto, jolla on käytännöllinen järjestetty avioliitto ja sopimus golffaavan miehen kanssa lasten siittämisestä.

Novelleissa matkaillaan maailmalla, Brittein saarilla, Intiassa, Thaimaassa ja myös Etelämeren saarilla, mutta pääasiallisesti tarinat sijoittuvat eri puolille Yhdysvaltoja. Maantieteellinen edustavuus on kattavaa, ja Amerikan tarinat muodostavat juurevan tilkkutäkin eri osavaltioista. Aika monessa tarinassa päähenkilö on hukassa tai moraalisessa liemessä oman seksuaalisuutensa kanssa. On setämiesprofessori, joka lavastetaan alaikäisen seksuaaliseksi hyväksikäyttäjäksi; on maailmankuulu seksologi, joka löytää oraakkelivulvan, ja on juoppo perheenisä, joka ei voi olla panematta perheen au pairia paksuksi.

Nimiikkonovellissa oikukas puutarha sijaitsee Irlannissa, ja sen tarhuri on päästänyt artisokkaviljelmät pahaan kuntoon vaimon itsemurhan jälkeen. Hän ottaa kartanolleen asumaan nuoret amerikkalaiset reilaajatytöt, joista toiseen, siihen katoliseen, hän on kovasti mieltynyt. Artisokan lehtien oikeaoppinen nautiskelu voisulassa on osa viettelystä, mutta suunnitelma ei täysin etene romanssin kaavan mukaan.

Monikulttuurisuus asettaa teoksen henkilöille haasteita, ja sen oikut ajavat nuoren intialaisnaisen yrittämään jotain varsin epätoivoista välttääkseen järjestetyn avioliiton tylsän ja lihavan maanmiehensä kanssa. Intiaan ja Thaimaahan sijoittuvat tekstit olivat aika ennalta-arvattavia, enkä löytänyt niistä kovin raikasta tulokulmaa. Lempinovelliksi ehkä jäi tuo novelli ”Vanhaa musiikkia”, jossa esiintyvä klavikordi muistutti minua myös Antti Holmasta ja hänen harpunsoittajapuolisostaan – tekstissä oli hieman samansuuntaista huumoria kuin Antin viimeaikaisissa blogiteksteissä New Yorkista.

Novellit ovat pitkähköjä, ja varsinkin viimeisessä, ”Tuoreessa muistissa”-tarinassa olisi ollut jo dekkarin siemen. Kokonaisuutena teos on järeä, eikä sitä kannata yrittää lukea yhdeltä istumalta. Itse luin sen kahdella istumalla, ja koin, että olisin tarvinnut hengähdystauon joka novellin välissä. Historiallinen hajonta oli tarinoissa kiinnostavaa, ja automaattisesti tykästyin niihin novelleihin, joissa elettiin aikaa ennen älypuhelimia ja sosiaalista mediaa.

Kokonaisuutena kokoelma on monipuolinen ja laaja, mutta myös hieman rosoinen eikä aivan loppuun saakka viimeistelty. Siinä näkyy varmasti myös kirjailijan eri uran vaiheet, ja minua taitavampi lukija osaisi löytää siitä myös merkkejä Yhdysvaltain poliittisesta kehityksestä. Bushin hallituksen vastustaminen tuntui nykypäivän näkökulmasta jopa nostalgiselta, eikä Trumpi kauden analyysiin vielä päästy.

Syväjäädytetyn Lagosin legendat

Teos: Ruusuvuori: Aavikkosutten veli (WSOY, 2019)

Pari vuotta sitten luin innolla Posiolle sijoittuvan Ruusuvuori-dekkarin, jossa käsiteltiin lestadiolaisten lähihistoriaa, muun muassa hoitokokouksia. Teos sai kirjavan vastaanoton, sitä markkinoitiin aika näyttävästi, ja sille oli luvassa jatkoa trilogian muodossa. Trilogia liittynee kokonaisuudessaan jotenkin uskontoon, kristinuskoon ja sen vaihtoehtoihin pohjoisessa Suomessa.

Kun avasin sarjan toisen osan, Aavikkosutten veljen, olo oli kuin olisin palannut mummolaan, tai johonkin muuhun tuttuun ja turvalliseen turvasatamaan. Varsinkin pastori Janne Dunder tuntui jo vanhalta ystävältä karaokeharrastuksineen, keittotaitoineen ja muistoineen ajoista merimiespappina Curacaon saarella. Toisessa osassa matkataan Kemiin, ja myös lähihistoriaan, sillä kaupungissa tapahtunut kaksoismurha liittyy hatarasti Jannen nuoruusmuistoihin. Kirjassa eletään nykyisyyden rinnalla vahvasti 60-70-lukuja, jolloin Kemi oli nouseva kulttuurikaupunki.

Nykyisyydessä Kemi on ”syväjäädytetty Lagos”, kaupunki, jossa pikkurikolliset suojelevat omiaan, ja jossa Thorin Vasara-tarra auton ikkunassa voi merkitä hengissä pysymistä. Kansallismieliset soturit kokoontuvat pahamaineisella kuntosalilla, ja pitävät kotikutoisia seminaarejaan, joissa luennoidaan alueen myyttisestä viikinkimenneisyydestä. Janne Dunderiakin kosiskellaan pitämään alustusta nahkapäiden kerholle, koska tiedetään, että nuoruudessaan hän oli kiinnostunut pohjoisesta mytologiasta. Kirkon miehen asema kovien arvojen kaupungissa on välillä tukala, eikä sitä suuremmin helpota nettikaupasta tilatut laatuviinit eikä etanaillalliset.

Kaksoismurhan rooli tässä nostalgisessa historiapläjäyksessä on lopulta pienempi kuin odotin. Kirjassa etsitään kirvesmies-Mattia, jonka ex-vaimo Jaana on lahdattu yhdessä tämän tummaihoisen amerikkalaisen muusikkopoikaystävän kanssa kotiinsa. Mattia muistellessa Janne kokee jo laskeutuvansa ”koulukoomaan”, ja kaupungin vanha lyseo nousee paikaksi, joka melkein nielee entisen oppilaansa. Muistelua kirjassa onkin runsaasti, ja varmasti riippuu lukijan iästä, kuinka lyseolaishuumori häneen kolahtaa. Itse koin olevani liian nuori heittäytymään noihin osioihin.

Äärioikeistoteemaa Ruusuvuori avaa monipuolisesti, osoittaen myös pohjoismaisten yhteistyöverkostojen merkityksen rajaseudulla. Teema limittyy myös kaikkien aikojen sote-sotkuun, eli Kemin sairaalan yksityistämisjupakkaan. Ministeri Torikka on vihattu hahmo Kemin punaisella torilla, joka on unohtamassa vasemmistolaista historiaansa. Kirjassa seurataan myös yksityisen hoivakodin arkea, eli siinä yhdistyy aika moni ajankohtainen huolenaihe.

Luin tämän teoksen sujuvammin kuin sarjan aloitusosan, mutta dekkarina teos ei oikein vakuuttanut. Yhteiskunnallisena panoraamana enemmänkin. Henkilöhahmoissa on syvyyttä, mutta juonellisesti jäin kaipaamaan lisää dynamiikkaa. Perhedraaman osuus oli kiinnostava, mutta se jäi valitettavasti kaiken muun poliittisen kohkaamisen varjoon.

Jostain syystä trilogian lopetusosa kiinnostaa minua edelleen, eli jään odottamaan Jannen ja Saaran tarinalle jatkoa. Arjen pienet luksushetket minua lopulta viehättivät tässä teoksessa eniten, alkaen falafelien oikeaoppisesta paistosta.

Perhosia, koiria ja saksikäsirakastajia

Teos: Veera Salmi: Perhoset veljeni ympärillä (Otava, 2019)

Veera Salmi on tunnettu lasten- ja nuortenkirjailija, jonka päätuotantoa en pahemmin tunne, mutta olen lukenut nyt hänen molemmat aikuisten romaaninsa. Edellisestä teoksesta, Kaikki kevään merkit, jäi varsinkin mieleen sen vinksahtanut kalliolainen mielenmaisema, ja myös toisessa aikuisten romaanissa liikutaan muun muassa itäisessä Helsingissä.

Kirjassa kohtaa kreikkalais-suomalainen Iokovakisin perhe, jonka kreikkalainen isä Konstantinos on kuollut auto-onnettomuudessa lasten ollessa teinejä. Äiti on jäänyt toimettomana suremaan menetystään, rahat tuskin riittävät asumiseen Merihaassa, ja kolme omalla tavallaan erityisherkkää nuorta sinnittelevät valitsemillaan poluilla. Joonas haaveilee elokuvakäsikirjoittajan urasta ja masentuu, kun valinta ei osu häneen pääsykokeissa. Sisar Joonia on valinnut yliopiston ja perhostutkimuksen, ja tekee jo väitöskirjaa, kun taas perheen kuopus Johannes on löytänyt viulunsoiton ilmaisukanavakseen. Johannes on puhumaton, muttei kliinisesti mykkä, ja koko hänen elämänsä on kulunut terapiassa ja kuntoutuksessa. Hänen kadotessaan kilpailumatkalla Reykjavikissa sisarukset huomaavat, etteivät lopulta tiedä veljestään paljoa.

Kirja sijoittuu lähitulevaisuuteen, ja Salmi ripottelee tarinaansa tulevaisuusdystooppisia elementtejä, kuten köyhille suunnatut kodinkoneet, joita saa ilmaiseksi tai halvalla, jos suostuu ottamaan vastaan niiden sisältämän mainonnan. Siksi perheellä on älyjääkaappi, joka suoltaa jatkuvaa mainostulvaa perheen keittiöön. Kaupungin hyvinvointikeskuksissa on jo robotteja vanhuspotilaita viihdyttämässä, ja monenlaisia sosiaalisia ongelmia sivuutetaan antamalla niille uuspositiivisia nimiä. Kovin vahvaa itsensä elättäjän identiteettiä sisarukset eivät ole kotoaan saaneet, ja varsinkin Joonaksen kohtalo te-toimiston heittopussina on surkuhupaisa.

Koin varsinkin kertomuksen alussa, että Salmi leikki onnistuneesti sukupuolen kategorioilla: minun oli vaikeaa tunnistaa varsinkin pääkertoja ”J”:n ja Joonian biologista sukupuolta, ja myös heidän rakkauselämänsä vaikutti sopivan gender fluidilta. Kun Joonaksesta sitten yhtäkkiä tulee isä, se sekoittaa koko suvun pasmat. Lapsiteema toi kirjaan tarvittavaa toiveikkuutta, sillä ilman sitä tarina olisi voinut vaipua synkkäänkin dystopiaan.

Kertomuksena nuoren ihmisen katoamisesta tämä ei ainakaan ole sentimentaalinen ”kadonneen jäljillä”-narratiivi. Toki tarina on tunteikas, mutta teoksen henkilöt eivät ilmaise suruaan kaikista tyypillisimmillä tavoilla. Johanneksen salaisuuksien paljastumisen kautta sisarukset alkavat oppia jotain oman sukunsa henkisestä perimästä, ja yhteys jo dementoituneeseen mummiin vahvistuu, vaikka tämä on jo tehostetussa hoitokodissa.

Reykjavikin lisäksi kirjassa matkaillaan Roomassa ja Ateenassa, ja olisin voinut lukea Joonaksen ”juurihoitomatkasta” hieman enemmän myös isän puolisen suvun kautta. Nyt perheen saaga jäi vahvasti äidinlinjaiseksi siitä huolimatta, että sisarusten isä oli kuvioissa mukana ja heillä oli Ateenan tätien lähettämiä lahjoja kämppä täynnä. Islanti-teema oli kuvattu mehevästi, vaikka se oli perheen tarinan kannalta traumaattinen episodi.

Perhoset ja koirat luovat kirjaan vahvaa symboliikkaa. Joonia on perhostutkija, ja on perinyt tämän intressin kreikkalaiselta isältään, jonka nuoruuden kokoelmiin hän oli saanut tutustua. Joonas taas kiintyy löytämäänsä Burton-koiraan, jota hän käy pitkään tapaamassa Viikin löytöeläintalossa ennen kuin pelastaa eläimen joutumasta neuroottiseen espoolaiseen fitness-perheeseen. Koiran näkemykset eläinten ”yömajan” oloista toivat hyvää näkökulmaa asunnottomuuskeskusteluihin. Ylipäänsä tässä kirjassa oltiin kaikkien niiden puolella, joiden on vaikeaa löytää paikkaansa tässä kiihtyvän kaoottisessa maailmassa.

Perhoset veljeni ympärillä on herkkää taideproosaa, joka vaatii lukijaltaan kykyä heittäytyä ja luopua yhteiskunnan ennaltamääritellyistä asemoinneista. Kirjan tulevaisuus on piinallisen lähellä, ”jo” vuodessa 2021, mutta silti mahdollisena huomisena kaukana. Pidin kirjassa varsinkin kaikkien hahmojen omanlaisesta naiiviudesta tai lapsenomaisuudesta, ja olen myös sitä mieltä, että teos, joka ottaa Saksikäsi Edwardin yhdeksi avainkertomuksekseen, ei voi koskaan epäonnistua.