Jambo Muzungu!

Teos: Viola Wallenius: Koti Keniassa (Otava, 2021)

Äänikirjan lukija:

Olen sattunut lukemaan jo usean lehtijutun Jämsänkoskelta Keniaan ponnahtaneesta Viola Walleniuksesta, joten osittain teoksen Koti Keniassa tematiikka oli minulle tuttua. Olen käynyt maassa vain Nairobin lentokentällä, jossa jouduin kerran viettämään kokonaisen päivän vaihtolentoa odotellessa, mutta maan kansalaisiin olen saanut tutustua Suomessa. Eli kulttuuri, jota kirjassa kuvataan, ei ole minulle täysin vierasta, vaikka en ole tainnut koskaan tavata ketään maan etelärannikolla asuvasta diko-heimosta. Kirjassa kuvatusta maasaikulttuurista olen kuullut ja lukenut enemmän, ja myös Walleniuksen perustaman Home Street Home-kansalaisjärjestön aktivismi kohdistuu osittain maasaikylien naisten aseman parantamiseen.

Tämä on viisas ja sydäntä lämmittävä teos, joka vastaa paljon Walleniuksen saamaan kritiikkiin valkoisen naisen pelastuskompleksista. Se on myös idealistisen nuoren elämäntarina, joka on kirjoitettu vaiheessa, jossa on saatu aikaan jo enemmän kuin moni meistä pystyy saamaan aikaan koko elinikänä. Kirjassa on todellinen tekemisen meininki, ja se tuo mieleen oman nuoruuteni 90-luvulla, jolloin tein lähes kaikki seminaarityöni jonkun kehitysmaan tai Irlannin NGO-sektoreista.

Tosin itse pääsin vain pyrähtelemään lyhytaikaisissa projekteissa haavemaissani, mutta puuhastelin juuri työleireillä, joista myös Walleniuksen NGO-ura alkoi. Omaa maailman parantamisen vimmaani hidasti lasten saaminen suht nuorena ja yksinhuoltajuus, mutta tässä tarinassa Wallenius päätyy vakaaseen parisuhteeseen kenialaisen kollegansa kanssa ja saa kahdeksan (!) sijaislasta. Hän myös haaveilee oman biologisen lapsen saamisesta, mutta asialla ei ole vielä tulipalokiire.

Pystyn samastumaan täysin tähän tarinaan, ja ihailen kertojaa suuresti. Samalla kirjallisena tuotoksena Koti Keniassa on hieman pliisu. Se käsittelee todella keskeisiä yhteiskunnallisia ongelmia syvällisesti ja kypsästi, ja olisin olettanut kirjoittajan olevan vähintään yhteiskuntatieteiden maisteri. Hän on sairaanhoitaja, joka suoritti opintonsa Helsingissä lähes konemaisesti, koska Kenian-projekti vei hänen energiansa. Aika usein tämän tyyppiset maailmanparantajat eivät onnistu suorittamaan mitään tutkintoa loppuun. Wallenius taas koki, että sairaanhoitajan opinnoista olisi hyötyä Afrikassa, mikä varmasti pitää paikkansa. Mutta kirjan luettuani huomaan, että hänen varsinainen lahjakkuutensa liittyy sosiaalipolitiikkaan.

Kirjaa voi lukea monesta positiosta; itse suosittelisin tätä jopa kurssikirjaksi ainakin AMK-tasolle. Tässä käsitellään kansalaisjärjestösektorin haasteita, naisten ja tyttöjen oikeuksia, seksuaaliterveyttä ja lastensuojelua tavalla, joka resonoi myös suomalaiseen todellisuuteen. Walleniuksen kuvaama kenialainen todellisuus ei ainakaan minusta tuntunut täysin vieraalta kulttuurilta, vaan tässäkin tarinassa on uhmakkaita teinejä, jotka ottavat lastenkodista hatkat. Kenialainen yhteiskunta on semi-organisoitunut lastensuojelussa, ja minusta tuntui kirjaa lukiessani, että Keniassa saattaa olla Suomea enemmän aitoa auttamisen halua yksin jääneitä lapsia ja nuoria kohtaan.

Pliisuksi koin jotkut osat Walleniuksen omaelämäkerrallista osuudesta. Toki hän kertoo kookosviinin nappailusta vapaailtoina kotikylänsä kuutamossa, mutta esimerkiksi romanssirintamaa hän avaa vain vähän. Kirjallisesti antoisimmiksi koin ihan tavallisen perhearjen kuvaukset, kun taas paikoitellen koin lukevani enemmän kansalaisjärjestön ideapaperia kuin kirjallista julkaisua. Toisaalta on toiveikasta, ettei hän vielä tässä esikoisteoksessaan paljastanut elämästään kaikkea, sillä lukisin tämän perheen vaiheista mielelläni lisää jatkossakin.

Jatkoin tämän lukusession jälkeen samoissa viboissa Jari Vainion Viidakkotohtorin parissa, ja kirjojen välille syntyi jännittävä yhteys, vaikka niiden välillä on 30 vuotta ”kehityksen kehittymistä”, ja Vainion tarina sijoittuu Sambiaan. Yleensä luen mieluummin Afrikasta sen maiden omien kansalaisten kertomana, mutta arvostan varsinkin tällaisia tarinoita, joissa maissa on asuttu ja tehty töitä vuosikausia.

Virikkeitä viisikymppisille

Teos: Marian Keyes: Aikuiset ihmiset (Tammi, 2021)

Suomennos: Lea Peuronpuro

Äänikirjan lukija: Kati Tamminen

Parin viime päivän aikana tutustuin Caseyn veljeksiin ja heidän toimeliaisiin vaimoihinsa Irlannin Dublinissa, monessa maaseutukohteessa ja ulkomaan reissuilla. Suvun kokoava voima on Jessie Parnell, joka on naimisissa Johnny Caseyn kanssa ja samalla tämän työnantaja. Jessie on perustanut etnisiin herkkuihin keskittyvän ruokaimperiuminsa jo vuonna 1998, ja hän on jonkinlainen julkkis irlantilaisen ruokatapojen uudistajana.

Varakas Jessie on varsin antelias lähipiirilleen, ja kirjassa lähestytään naisen viisikymppisiä. Aviomies Johnny ei halua tuhlata juhliin yhtä paljon kuin vaimonsa, ja hän varaa synttäreitä varten murhamysteeriseikkailun Pohjois-Irlannissa. Juhlat eivät onnistu minkään suunnitelman mukaan, ja ne kulminoituvat veljen vaimon Caran sairauskohtaukseen bulimisen ahmimisen seurauksena.

Eipä kirjan yhdelläkään pariskunnalla mene kovin ruusuisesti, paitsi ehkä veljesten vanhemmilla, jotka viettävät kultahäitään toisiaan palvoen. Anoppi Rose on yhtä ilkeä kaikille kolmelle miniälleen, mutta luonnollisista syistä Jessie on virallinen inhokki, koska hän tienaa eniten rahaa. Kirjan maailmassa negatiiviset tunteet eivät liity perinteisiin irkkuteemoihin, kuten uskontoon ja perinteisiin perhearvoihin, vaan jopa vanhukset ovat aika moderneja arvomaailmaltaan. Vihan ja kyräilyn syyt ovat tässä yksityisempiä, mutta pahinta nurkkakuntaista tunkkaa en kirjasta havainnut.

Tämä on todella runsas ja moniuloitteinen sukutarina, jossa ei ole selkeää päähenkilöä. Teemoihin mahtuu yrittäjyyden, aviokriisien ja syömishäiriön lisäksi mm. turvapaikanhakijoiden ahdinkoa ja teatterin lavastustaidetta, ja irlantilaisen yhteiskunnan muutosta käsitellään 90-luvulta tähän päivään. Kirjan hahmoista suurimmalla osalla on yliopisto-opintoja taustalla, mutta varsinkin ruokaimperiumissa työskentelevät sukulaiset eivät pahemmin harrasta kulttuuria. Tästä huolimatta on tyypillistä, että he viljelevät puheessa suht teräviä termejä, kuten kognitiivinen dissonanssi. Minua tämä ilahduttaa, kun olen tottunut kotimaisessa chicklitiä, ja myös paikoitellen dekkareissa, todella latteaan, arkiseen kieleen.

Sen sijaan kirjassa ärsytti eri tuotemerkkien runsas viljely. Kirjan henkilöt eivät lopulta ole vauraudestaan huolimatta merkkivaatesnobeja, vaan pikemminkin tuntui, että Keyes saisi sponsorointia mm. Cadburyn ja Haribon karkkitehtailta. Tämäkin selittyy sillä, että Caran suklaan ahmimista kuvataan todella yksityiskohtaisesti. Toki kirjaan mahtuu maanista rahan kuluttamista, mutta suuruudenhullu Jessie preferoi matkoihin ja juhliin sijoittamista mieluummin kuin omaan ulkomuotoon keskittymistä.

Kirjan tenho pilee siinä, että se tarjoaa eri ikäisille ja – taustaisille lukijalle jonkun hahmon, johon samastua. Itse pidin eniten lavastaja-Nellistä, joka onnistui naimaan Caseyn veljeksistä ilkeimmän. Toisaalta koin, että kirjassa oli liikaa ryhmätoimintaa, ja että näistä kohtauksista olisi voinut rankata puolet pois ilman, että juoni olisi kärsinyt paljoa. Mutta tuskinpa Keyesin kaltaisen kassamagneetin tarvitsee editoida kirjojaan paljoakaan: runsaus on hänen tavaramerkkinsä, ja lukija tietää kirjaan tarttuessaan, mitä on odotettavissa.

Ehkä sitten kuitenkin pidän irlantilaisista naisviihdekirjailijoista eniten edesmenneestä Maeve Binchystä, jonka hahmogalleriaan mahtui enemmän köyhiä, maalaisia ja työläisiä. Mutta Keyes kuuluu ehdottomasti oman genrensä huippuihin, varsinkin dialogin ja yhteiskunnallisen analyysin taitajana.

Pornon kuningatar ja moraalimuija

Teos: Anna-Liisa Haavikko: Kaari (Siltala, 2021)

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Paluuni BookBeatin runsaaseen äänikirjatarjontaan onnistui nyt Pandan keräilykampanjan kautta, ja ensimmäinen teos, jonka valitsin sen valikoimasta, oli Kaari Utrion elämäkerta. Sen parissa kuluikin koko viikonloppu, ja olen kuuntelukokemuksen jälkeen hengästynyt.

Tämän on sen kaliiberin teos, etten edes yritä referoida sitä, vaan nostan rikkaasta tarinasta vain muutamia, itseäni eniten kiinnostavia teemoja. Kirjaa luonnehtisin hurmaavaksi, ja ihailen varsinkin Anna-Liisa Haavikon kykyä vaalia huumoria.

Meillä oli kotona Utrion kirjoja 70-luvulta eteenpäin, mutta itse muistan lukeneeni nuorempana vain Eevan tyttäret. Suomalaiset historialliset romaanit eivät kiinnostaneet minua lainkaan nuorempana, mutta en toki ole voinut välttää Utrion mediapersoonaa kasvaessani. Hänen romaaneihinsa tutustuin ekaa kertaa 00-luvulla, jolloin luimme lukupiirissä ääneen noloimpia seksikohtauksia hänen kirjoistaan ja nauraa räkätimme. Joistain kirjoista olen pitänyt aidosti, mutta teoksia on myös jäänyt kesken. Utrion tuotanto kuitenkin edelleen kiinnostaa minua, ja tykkään lukea hänen romaanejaan paperisina poistokirjahyllyjen aarteina.

Oli siis kiinnostavaa lukea näiden lukemieni teosten tuotannon kontekstista, ja siitä, kuinka osa kirjojen teemoista liittyvät myös Utrion omiin elämänvaiheisiin. Kuinka paljon esimerkiksi etävanhemmuus vaikutti romaanien naiskohtaloiden pohdintoihin, siitä voi tämän teoksen pohjalta päätellä paljon. Utrio tuotti tietoisesti viihdekirjoja suurille massoille, myös niille, jotka eivät ehtineet kuluttaa aikaa kirjakaupoissa. Kirjailijan myyntiä edisti pitkälti Suuri Suomalainen Kirjakerho, joka palveli varsinkin maaseudun lukijoita.

Luin äskettäin myös M. A. Nummisen muistelmat, ja runsaudessaan nämä kaksi teosta ovat toisilleen verrokit. Nummisen tarinassa oli minulle enemmän yllättäviä piirteitä, mutta tämä järkäle eteni minulla jouhevammin. Kaksikkoa yhdisti aikanaan Somero, sillä juuri Numminen houkutteli Utrion ja Linnilän muuttamaan maalle Somerniemelle. Molemmissa teoksissa myös kuvastuvat täydellisenä oman ikäpolvensa menestyksen salaisuudet: taiteilijat kuuluivat aikansa keskeiseen kulttuurieliittiin, ja tunsivat todella merkittäviä henkilöitä.

Tämä ikonisuus ja tunnettavuus ei toki riistä elämäntarinalta sen arvoa. Utrion kaltaisen tunnollisen työmyyrän tapauksessa on turha alkaa syyttää häntä opportunismista. Teoksessa on todellinen tekemisen meininki, ja kirjailija on uransa aikana myös palvellut lukijoitaan perin liikuttavalla tavalla.

Vaikka Utrion 70-luvulla kirjoittamat seksikohtaukset tuntuivat minusta koomisilta 00-luvulla, mieleeni ei tullut termi ”rouvasporno”, millä häntä aikanaan pilkattiin. Kuuluisan naiskirjailijan niskaan lentänyt kura ei toki tullut kaikki samasta ojasta: 1980-luvulla häntä taas pidettiin auttamattomana moraalitanttana, kun hän julkesi arvostella maamme alkoholikulttuuria ja YLE:n toimittajien tapaa tehdä töitä laitamyötäisessä.

Yleisen historian rooli on teoksessa suurehko, ja siinä eletään vahvasti varsinkin presidenttien valitsijamiesvaaleja. Utriota haluttiin kovasti mukaan eduskuntavaaleihin monen puolueen taholta, mutta hän kieltäytyi kunniasta toistamisiin. Kotoaan hän oli perinyt syntymädemarin position, mutta hänen aikuisena omaksuma maanläheinen ja maalla viihtyvä elämäntapansa viittaavat siihen, että häneen kohdistui kiinnostusta myös muiden puolueiden taholta.

Minua puhutteli kirjassa eniten Utrion etävanhemmuus, pitkät erot pojista ja yritys kuroa välimatkaa umpeen esimerkiksi vaatteita ompelemalla. Muutenkin kirjaan mahtuu esimerkillistä marttailua usealta vuosikymmeneltä, vaikka Kaari ei ottanutkaan ruoanlaittajan roolia uusperheessä Kai Linnilän kanssa. Hän oli nuorena perheenemäntänä todella innokas kodinkoneiden käyttäjä, ja pakastamisesta hän jakoi mielellään vinkkejä myös naistenlehdissä.

Ehkä sitten kuitenkin antoisimmat muistelut olivat minulle 1940-60-luvuilta, vuosikymmeniltä, joita en ole itse kokenut. Esimerkiksi kuvaus kapiaisten vaimojen kasvavasta pasifismista ja yhteisöllisyydestä Vekarajärven kasarmialueella oli kiinnostavaa myös sosiologisesti näkökulmasta.

Arvio olisi kannattanut kirjoittaa heti luennan jälkeen, sillä nyt muutaman muun kirjan kiilattua väliin en enää muista havaintojeni punaista lankaa. Kirjoitin myös kirjasta paljon muistiinpanoja, mutta niiden paljous uuvuttaa jo yhdellä vilkaisulla. Suosittelenkin kirjan lukemista hitaasti, vaikka yksi vuosikymmen kerrallaan.

Kaksitoista polkua powwow-juhlaan

Teos: Tommy Orange: Ei enää mitään (Aula&co, 2020)

Suomennos: Jussi Korhonen

Äänikirjan lukijat: Tuija Kosonen ja Martti Ranin

Kun vertaan havaintojani saamelaisten ja Pohjois-Amerikan intiaanien kirjallisuuksista toisiinsa, voin häpeäkseni tunnustaa, että ne ovat yhtä vähäisiä. Ihan viime aikoina on alkanut tarttua haaviin saamelaisteoksia, ja ne intiaanien itse kirjoittamat teoksetkin mahtuvat yhden käden sormiin. Tähän mennessä olen lukenut vain kovin perinteisiä reservaattitarinoita tai vanhoja legendoja. Näin ollen Tommy Orangen teos Ei enää mitään tuo esiin tärkeän ja kaivatun kaupunki-intiaaninäkökulman.

Kirjassa seikkaillaan ympäri Yhdysvaltoja, mutta tarinointi keskittyy Oaklandin kaupunkiin länsirannikolla. Siinä kaksitoista eri-ikäistä ja eriävissä elämäntilanteissa olevaa kertojaa valmistelee lähtöä Oaklandin suuriin powwow-juhliin. Juhlilla on intiaaniyhteisössä vähän sama merkitys kuin lestadiolaisilla suviseuroissa: matkaan lähdetään perhekunnittain ja monet yöpyvät asuntoautossa tai – vaunuissa.

Tarinan kertoilla on yhteyksiä toisiinsa, ja heidän elämissään vieraillaan eri vaiheissa. Perheet ovat rikkinäisiä, päihteet ovat valtava riesa, ja usein pahimpia juoppoja ovat päihdeterapeutit itse. Kaikissa intiaanien tapahtumissa kokoontuu AA-kerho, ja ihmisillä on yleistä kertoa, kuinka monta päivää he ovat onnistuneet olla selvin päin. Jos lapsia ei ole sijoitettu laitoksiin, usein heitä hoitaa isoäiti. Isät ovat usein kokonaan kadoksissa, äiti saattaa joutua ottamaan lapsensa mukaan vankilaan.

Parhaiten kirjan hahmoista mieleen jäivät nuori Tony, joka on FASD-tapaus ja kutsuu vaivaansa ”droomaksi”. Tärkeä roolimalli hänelle on Dean-eno, jota pidetään suvun älykkönä, onhan hän onnistunut saamaan taideapurahoja tarinankerrontapajoja varten. Vaikka Tonylla on oppimisvaikeuksia, Dean uskoo häneen ja puhuu hänelle kuin vertaiselleen. Sivistystä eivät tuo pelkästään intiaanitarinat, vaan he katsovat yhdessä muun muassa Stanley Kubrickin leffoja.

Dean on pysynyt kiireisenä yhteisötaiteensa parissa, mutta valitettavasti hänen maksansa on poksahtamassa. Asiasta kertominen Tonylle on tuskallista, ja hän yrittää selittää tilaansa parhain päin.

Mukaan mahtuu diilereitä, peliriippuvaisia nuoria, hakattuja, kotoa karanneita vaimoja, Vietnamin sodasta karanneita ”kunniattomia”, roskankerääjiä ja perinnerumpuryhmän lihava laulusolisti Bobby, joka uskoo olevansa isokokoinen siksi, että edustaa geneettisesti kahdeksaa eri heimoa.

Cheyenne-kulttuuri on yleisin näissä tarinoissa, mutta muitakin heimonnimiä mainitaan. Tästä tuli mieleeni, etten taida tietää ainuttakaan intiaanitaustaista musiikkiartistia, enkä osaa heidän laulujakaan. Musiikilla on suuri rooli teoksessa, ja paikoitellen viitataan myös rap-artisteihin.

Juonellisesti ja rakenteellisesti teos on mestarillinen, jotenkin spiraalimainen, ja pidin myös powwow’hun valmistautumisen teemasta. Juhlat eivät tosin mene kovin hyvin, vaan liian moni joutuu ensiapuun, eivätkä kaikki selviä hengissä. Väkivallan, machoilun ja seksismin asema ei kuitenkaan kirjan panoraamassa ole aivan yhtä suuri kuin tämän päivän afroamerikkalaisessa kirjallisuudessa, ja jostain pomppaa vahvastikin esiin stereotypia itkeä vollottavasta intiaanimiehestä.

Varsinkin kirjan johdannon historiallinen katsaus on vihaista valtakulttuurille vastaan puhumista, mutta moniäänisessä teoksessa hahmot eivät onneksi ole kaikki samaa mieltä historiasta. Aika yleinen mielipide kuitenkin on, ettei kiitospäivää vietetä, ja itsekin aloin ihmetellä tämän perinteen ääretöntä naiiviutta. Nuorempia kertojia ja varsinkin heidän sisaruksiaan ja ystäviään vaivaa historiattomuus, tai varsin epämääräinen tietoisuus vanhempien ”juurista” niissäkin tapauksissa, jos molemmat vanhemmat ovat intiaaneja.

Pelkäsin kirjan olevan masentava sosiaalisten ongelmien kaatopaikka, mutta onneksi Tommy Orange onnistuu kuvaamaan yhteisönsä selkeitä ongelmia välillä huumorilla, välillä terävällä älyllään. Onnistuin löytämään kirjasta sellaisia ääniä, joita en yleensä kohtaa kotimaisessakaan kirjallisuudessa (ja nyt en edes viittaa omiin etnisiin vähemmistöihimme). Näkökulma oli myös mahdollisimman epäkaupallinen, vaikka lapset leikkivät Transformers-leluilla. Ihmisillä on kirjassa muunlaisia haaveita kuin uraan ja rikastumiseen liittyviä, eikä rahasta puhuta paljoa silloinkaan, kun sitä on todella niukasti. Tosin tarinoiden kerääjä Dean olisi mieluummin jakanut apurahapotin suoraan köyhille perheille, eikä hassannut sitä ziljooniin työpajoihin, seminaareihin ja konferensseihin, joihin köyhiäkin intiaaneja kärrätään voimaantumisen nimissä.

Tämä oli niin rohkaiseva tuttavuus, että alan varmaan etsiä lisää samantyyppisiä First Nations- nykykirjailijoita. Oli myös virkistävää lukea amerikkalaista nykykirjallisuutta, joka ei lainkaan viittaa Trumpin kauteen ja hyvin vähän muutenkin valtiolliseen politiikkaan. Epäpoliittiseksi teosta ei todellakaan voi haukkua, mutta poliittisen toiminnan taso on tässä arkinen ja paikallinen.

Kauhua Wedgwoodin lautasilla

Teos: Kate Atkinson: Ei vieläkään hyviä uutisia (S&S, 2020)

Suomennos: Kaisa Kattelus

Äänikirjan lukija: Antti Virmavirta

Ihmisen keskittymiskyky on mielenkiintoinen. Kun tekee jotain monotonisen tylsää työtä, voi hyvin keskittyä rönsyilevään dekkariin äänikirjana, mutta päivänä, jolloin tuollainen projekti puuttuu, myös keskittyminen herpaantuu. Luulen, että nämä Jackson Brody-teokset ovat melko tasalaatuisia ja sisällöltään ihmissuhdepainotteisia, eli tällä kertaa vaikeuden syy oli kuulijassa, ei kirjassa.

Tämän kuitenkin sain teoksesta ensi kuulemalla selvää: kirjassa Jackson Brody matkaa Skotlantiin auttamaan kinkkisesssä tapauksessa, johon liittyy noin 30 vuotta sitten tapahtunut perhesurma. Tohtori Joanna Harris on 6-vuotiaana joutunut todistamaan äitinsä ja sisarustensa murhat keskellä kirkasta päivää Devonin maaseudulla. Vain hän pääsi pakoon murhapaikalta, ja hän on joutunut tekemään töitä syyllisyytensä kanssa. Lasten isä ei ollut murhaaja, mutta ei myöskään erityisen hyvä eloon jääneen tyttärensä tukijana. Hän, Howard Mason, on aikanaan ollut kuuluisa kirjailija, jonka monet avioliitot ovat olleet onnettomia ensimmäisen vaimon murhan jälkeen. Aikuisena Joanna on korostetun turvallisuushakuinen, ja on tarinan keskellä äitiyslomalla lääkärin työstään.

Paikallinen poliisi Louise Monroe on huolissaan Joannan turvallisuudesta, kun saa tietää, että perheen surmaaja on vapautumassa vankilasta. Hänen vastuullaan on myös muutamien muiden turvataloihin siirrettyjen naisten valvonta. Louisella on omassa elämässä pakki sekaisin miesten suhteen: on tullut mentyä naimisiin leskimiehen kanssa, joka ei ehkä olekaan se oikea. Louisea vaivaa illallisten syöminen miehen Wedgwood-astioista, jotka ovat häälahjoja aiemmasta liitosta. Samalla hän katuu Patrickin pettämistä salaperäisen ja epätasapainoisen Jackson Brodien kanssa, joka vetää Louisea puoleensa siitä huolimatta, ettei ole priimaa aviomiesmateriaalia.

Näyttää, että kirjoissa Brodie löytää usein apuriksi jonkun toisen siviilin. Tässä tarinassa se on Joannan perheen 16-vuotias lapsenvahti Reggie alias Regina Chase, joka on kiinnostunut antiikin Kreikan filosofiasta. Reggie on jättänyt taakseen vapaapaikan hienostokoulussa, ja tienaa rahaa lapsenhoidon lisäksi kulmakaupan kassalla. Kiinnostus klassisiin kieliin sopii huonosti siihen koulupudokkaan tulevaisuuteen, joka hänen ympärilleen on muovautumassa. Tytön tilanne on muutenkin arvaamaton, sillä hänen äitinsä on lähtenyt omille teilleen, ja jättänyt Reggien yksin pitämään taloa.

Teoksessa tapahtuu lyhyessä ajassa paljon, niin rikoksia kuin onnettomuuksia. Kieltämättä teos tuntui enemmän turboahdetulta kuin aiemmin lukemani, Yorkshireen sijoittuva teos, mutta näitä yhdisti ajallisesti pitkä tapahtumien kaari, ja vahva lapsuuden traumatisoitumisen teema.

Sarja kannattaisi lukea oikeassa järjestyksessä, sillä muuten lukijalla kuluu liikaa aikaa Jackson Brodien naissotkujen selvittämiseen. Itse en ole vielä edes selvittänyt sarjan teosten oikeaa järjestystä, mutta sen jo tiedän, että niissä tapahtuu ympäri Britanniaa, eli sarja ei ole ainakaan nurkkakuntainen, kuten valtaosa tämän päivän dekkarisarjoista.

Porvarillisia perhejärjestelyjä

Teos: Eila Kostamo: Vaiteliaat vuodet (WSOY, 1983)

Käyn nyt läpi viime vuonna hamstraamiani poistokirjoja. Tämä harrastukseni on lakannut kokonaan kesällä, sillä en ole vieraillut kirjastoissa aikoihin. Pääsiäiseksi suunnittelen kirppiskierrosta, sillä tämän kevään kiinnostavat uutuuskirjat on nyt BookBeatissa imuroitu.

Eila Kostamo on minulle vähän tuttu pohjoissuomalainen ääni, jolta olen lukenut ainakin yhden uudemman novellikokoelman. Vaiteliaat vuodet on ilmeisesti ollut hittikirja 80-luvulla, koska siitä on otettu uusi painos v. 1991 WSOY:n Kirjavalioissa.

Romaanissa pohjoisesta kotoisin oleva aviopari Einari ja Eeva elävät kulissiavioliittoa Helsingissä. Einari on historian opettaja, lukion rehtori ja tohtorismies, joka väsää vapaa-aikanaan kotiseutunsa Siikajokilaakson historiikkiä. Eeva on kotoisin Kainuusta, ja enemmän kiinnostunut hoitoalalla etenemisestä kuin paikalle jämähtänyt miehensä. Pariskunta tapaa vapaa-aikanaan vertaisiaan kosteissa juhlissa, ja on oppinut siemailemaan sellaisia laatujuomia kuin vermuttia ja sherryä.

Takavuosina Einarin meno on ollut kuumempaa, hänellä on ollut pitkä salasuhde omalla tahollaan naimisissa olleen Tuulin kanssa. Tästä suhteesta on syntynyt tytär, jonka isyyttä Einari ei ole koskaan tunnustanut. Tilanne on ollut niin kipeä, että mies on jättänyt yhteydenpidon kokonaan välistä entiseen rakastettuunsa. Vyyhden avaa auki se, että Einari huomaa sanomalehdessä Tuulin miehen kuolinilmoituksen. Voisiko hänestä nyt tulla isä tyttärelleen, ja kuinka Tuuli muistaa häntä uudessa tilanteessaan?

Kirjassa vietetään piinallista pääsiäistä. Einarin perheessä on totuttu viettämään lomia eri tahoilla, mutta tällä kertaa Einari jää hautomaan syyllisyystrippiään kotiinsa varsin synkissä tunnelmissa. Kaiken kukkuraksi hän on ottanut niskoilleen erään koulun oppilaan, tytön, jonka kotona on lastensuojelukriisi päällä. Tällä hän kokee ehkä sovittavansa aiempaa hylkäämisen tekoaan.

Eevalla taas on terapia käynnissä, eikä hän saa miestään raahattua mukaan, vaikka kokee sen aiheelliseksi. Itseään lääkiten hän ottaa äkkilähdön Teneriffalle yksin, ja harrastaa seksiä Einarin lapsuuden ystävän kanssa. Miehet pystyvät sopimaan tämän oharin, joka tuntuu enemmän toisen omaisuuteen kajoamiselta kuin uskottomuudelta.

Innostuin kirjasta enemmän vasta loppumetreillä, jossa Einari vierailee lapsuudessaan Oulun seudulla ja Siikajokilaaksossa. Tässä päästään jopa kansalaissodan jättämiin arpiin ja kaikkien vasemmistolaisten systemaattiseen ryssittelyyn, mutta en tulkinnut pariskunnan kriisin juontuvan vanhempien erilaisista poliittisista taustoista. Muutenkaan tämä ei ole erityisen poliittinen romaani, vaikka vihreä aate nostaakin siinä päätään pariskunnan Markku-pojan kapinassa.

Kirjassa on mainiota ajankuvaa, vaikka en niin suuresti syttynyt näiden toisilleen vieraiden jähmeiden olentojen kriisin kuvauksesta. Eletään vakaata vaurastumisen aikaa, ja kirjassa kuvatun ”sosiaalitapauksen” Riikan keissi on niin harvinainen, että hänen asumistaan ratkaistaan opettajien kesken. Riikka pystyy jatkamaan opiskeluaan sosiaalihuollon maksamasta asunnosta käsin, hän ei joudu laitokseen kuten nykypäivänä ehkä kävisi. Eevan ja Einarin perheessä on varaa kaikkeen, mitä he ylipäänsä voivat kuvitella hankkivansa tai tarvitsevansa.

Suurin ongelma on seksi, tai läheisyyden puute. Ja luulen, että kirjasta aikanaan säväyttävän on tehnyt tuo ”paremmissa piireissä” hyväksytty avoimen suhteen teema. Tässä siis Tuuli eli vielä 70-luvulla avoimessa suhteessa ja Einari häpeällisessä salasuhteessa.

En viime vuonna jaksanut lukea kirjaa loppuun sen kalseahkon tunnelman vuoksi, mutta tämä vuonna kalsea tuntui jo kotoisalta, ja vähintäänkin ”uudelta mustalta”.

Kaksi kertaa lastensairaalassa

Teokset:

Katarina Wennstam: Kivisydän (Otava, 2021), käännös Anja Meripirtti, lukija Liisa Pöntinen

ja

Karl Eidem ja Jare Poljarevius: Lastensairaala (Saga Egmont, 2021), käännös Anssi Alanen, lukija Erja Manto

Haaviini sattui kuukauden sisällä kaksi dekkaria, joiden tapahtumapaikkana on tukholmalainen lastensairaala. Kumpikaan ei ole tyypillisin dekkari murhamysteerioineen, vaan ensimmäistä voisi luonnehtia oikeusdraamaksi ja toista suurkatastrofipainotteiseksi jännitysromaaniksi.

Katarina Wennstamin teoksen päähenkilöt olivatkin minulle ennalta tuttuja, eli olen lukenut Charlotta Lugnin ja Shirin Sundinin seikkailuista ensimmäisen osan. Näissä kirjoissa seurataan poliisin ja syyttäjänviraston yhteistyötä, ja suurempi osa hahmoista varsinkin tässä toisessa osassa oli juristeja kuin poliiseja.

Teos keskittyy karmivaan, mutta yleisesti tunnettuun ilmiöön, pikkuvauvan ravistelusta johtuviin komplikaatioihin, ja tällaisen tapauksen tutkintaan. Nackan uuteen Astrid Lindgrenin lastensairaalaan tuodaan puolivuotias, lähes tajuton Gloria-vauva, jonka tila on lähtenyt nopeasti huononemaan. Glorian vanhemmat ovat tavallisen oloinen ydinperhe, joka asuu remontin keskellä kalliissa omakotitalossa Lillängenin arvostetulla alueella. Vanhemmat vaikuttavat aidosti kauhistuneilta tapauksesta, mutta sairaalan henkilökunta kokee tarpeelliseksi aloittaa rikostutkinnan molemmista.

Puolet kirjasta keskittyy Shirinin ja Charlottan yksityiselämän sotkuihin, ja varsinkin Shirinin aviokriisi saa paljon huomiota. Hän on muuttanut lapsena Ruotsiin Iranista, ja yhteys Ruotsissa asuvaan sukuun on tiivis. Kirjassa kuvataan persialaisia juhlia ja keittiön aarteita vastapainona raskaalle pääjuonelle. Wennstam painottaa sitä henkistä taakkaa, mitä lapsiin kohdistuvia rikoksia selvittävät usein kantavat, ja tämän vaikutusta parisuhteisiin ja perhe-elämään. Tässä tarinassa varsinkin lapseton Shirin alkoi kyseenalaistaa omia lisääntymishaaveitaan, koska pelkäsi vastaavan pahan koskettavan hänen perhettään.

Minua tarina koukutti, vaikka dekkarina teos oli vähän liiankin simppeli. Pystyin sietämään rankan aiheen siksi, että omasta pikkulapsen vanhemmuudesta on jo kauan aikaa. Silti huomaan, että tässä on tullut luettua liiankin monta teosta Tukholman hienostoalueista, ja muistijäljet näistä teoksista tulevat sekoittumaan pahasti.

Toisen Lastensairaala-nimisen trillerin kuuntelin välipalana jo alkukuusta, enkä aikonut kirjoittaa siitä, mutta mainitsen nyt kirjan siksi, että teosten maailmat ovat niin rinnakkaiset. Tämä ei suoranaisesti kolahtanut, vaikka varmasti on huolellisesti pohjustettu oman genrensä sisällä. Tässä siis södermalmilaiseen lastensairaalaan kohdistuu terroristi-isku, ja tekijät kaappaavat kymmeniä ihmisiä, lapsipotilaita, vanhempia ja sairaalan henkilökuntaa. Tämä on kiivastahtinen yhdenpäivänromaani, jossa aikaa mitataan sekuntikellolla, ja porukkaa teloitetaan talossa ja puutarhassa. Taustalla on muslimitaustainen ryhmä, jonka kytkökset ovat Kaukasukselle, ja terrorin koulu oli käyty mm. Moskovan teatteri-iskussa.

Kirja tuntui vähän liiankin todennäköiseltä skenariolta, ja juuri nyt en ollut vastaanottavaisessa moodissa tämän mittakaavan kauheudelle. Operaation pääratkoja, komisario Hanna Kaufman oli kiinnostava tyyppi juutalaistaustoineen, ja tästäkin kirjasta parhaiten jäi mieleen sairaalassa työskentelevät palestiinalaiset hoitajasiskokset, joista toisen nimi oli myös Shirin.

Reaalimaailman faktojen tasolla varsinkin Wennstamin kirjassa esiteltiin koko Ruotsia kattavaa sairaaloiden työnjakoreformia, jossa nämä erityiset lastensairaalat ovat merkittävä muutos. Sydäntä muljautti myös loppusanojen omistus kansan satutädille, joka jo 1950-luvulla taisteli lasten fyysisen koskemattomuuden puolesta – ja tuolloin hänen puheitaan aiheesta pidettiin liian radikaaleina.

Hyönteistutkijan kuherruskuukausi

Teos: Katherine Pancol: Parittelurituaaleja (Bazar, 2021)

Suomennos: Taina Helkamo

Äänikirjan lukija: Mervi Takatalo

Mitäpä olisi kevään tulo ilman pariisilaista rakkaustarinaa?

Ranskalainen Katherine Pancol on pitkään kuulunut suosikkikertojiini chicklit:in kentällä, mutta ihan koko suomennettua tuotantoa en ole lukenut. Kirjat ovat selkeästi keventyneet volyymiltaan vuosien varrella, ja sarjojen välissä on julkaistu myös itsenäisiä romaaneja.

Parittelurituaaleja sijoittuu taas kirjailijan lempikaupunkeihin Pariisiin ja New Yorkiin (ei Lontooseen tällä kertaa), ja niiden tiedemaailmaan. Kertojana on 29-vuotias hyönteistutkija Rose Robinson, joka asuu Pariisissa äitinsä ja isoäitinsä kanssa. Lupaava väitöskirjatutkija saa rahoituksen lähteä New Yorkiin Cornellin yliopistoon valmistelemaan läpimurtoaan. Naisen onneksi samalla laitoksella uurastaa myös kuubalaistaustainen Leo Zackaria, jonka kanssa hänellä on ollut lievää säpinää jo kotikulmilla.

Vakavammalla tasolla teos kertoo tiedemaailman muutoksista, ja nuorista startup-yrittäjistä, jotka saavat tarjouksia suurilta globaaleilta firmoilta. Muun muassa kosmetiikkateollisuus on kiinnostunut hyönteisten nuorennuttavista vaikutuksista, mutta tämä ala ei kunnianhimoista Rosea kiinnosta. Hän haluaa kehittää uusia syöpälääkkeitä, ja kokee ohjaajiensa asennemaailman seksistiseksi.

Privaatissa Rose kokee itsensä seksuaalisesti epävarmaksi ja poikkeavaksi, koska hänellä on väkivaltaisia sitomisfantasioita. Naispuolisia ystäviä hänellä ei ole oikein koskaan ollut, joten uskoutuminen aiheesta on tehtävä terapeutin sohvalla. Voiko sitten tällaista suuntautumista yhdistää perhehaaveisiin?

Oikeastaan Rosen kiinnostus kuumaksi reitattuun Leoon kohdistuu enemmän tämän ulkomuotoon ja hulppeaan loft-asuntoon kuin persoonaan. Mies on yllättävän sinnikäs kosiskeluissaan, vaikka seksuaalinen kemia parin välillä sakkaa pahasti. Olisiko suhde kuitenkin kehityskelpoinen, vai tuntuisiko miehen suudelmat kömpelöiltä atakeilta senkin jälkeen, jos he avioituisivat?

Kirjassa on paljon hauskoja ja kepeitä tunnelmapaloja, kuten kolmen polven takkuileva joulunvietto Pariisissa. Ruokaan ja viiniin kirjan nuoret suhtautuvat intohimoisesti, vaikka keittiössäkään heidän mieltymyksensä eivät kohtaa. Elsassilainen hapankaali ei sytytä naista samalla tavalla kuin turistina Pariisissa liikkuvaa kosmopoliittia deittiään. Sivuhenkilöissä, kuten afroamerikkalaisessa kollegassa Big Denisessä, on potentiaalia, mutta he eivät kasva niin täyteen potentiaaliin kuin hänen kirjasarjoisaan.

Positiivista oli, että seksikuvaukset eivät ainakaan olleet kliseisiä eikä yltiöromanttisia, ja että uskon kuvatussa tilanteessa olevan paljon samastumispotentiaalia. Toisaalta en ollut niin täpinöissä teoksen tapahtumispaikoista, sillä juonen kannalta on jokseenkin laiskaa, että keskeinen tapahtuma on etuoikeutetun länsimaisen metropolin asukkaan vaivaton muutto toiseen metropoliin.

Oikeastaan luin kirjaa vähän YA-moodissa, ja luulen, että kirja houkuttelee eniten päähenkilöä nuorempia lukijoita. Rose Robinson tuntui kuitenkin nuorena uraohjuksena sympaattisemmalta hahmolta kuin aiemmista teoksista tuttu nuori muotisuunnittelija Hortense, jonka ilkeys ja häikäilemättömyys olivat legendaarisia.

Tämä on jo toinen tänä vuonna lukemani hyönteistutkijasta kertova romaani, sillä talvella luin Selja Ahavan historiallisen aikamatkailuteoksen Nainen joka rakasti hyönteisiä. Vaikka kirjojen tyylilajit eroavat, on päähenkilöissä lopulta paljonkin samaa. En ole saanut aikaan Ahavan teoksesta blogitekstiä, vaikka pidemmän päälle tulen varmasti muistamaan sen rajoja rikkovista seikkailuista tarkemmin kuin tästä oman aikamme arkisemmasta kuvauksesta.

Kissanpäiviä Silkkitiellä

Teos: Dean Nicholson: Nalan maailma (WSOY, 2021)

Suomennos: Veera Kaski

Äänikirjan lukija: Antti Jaakola

Vuonna 2018 kolmikymppinen skottilainen sekatyömies Dean Nicholson päätti lähteä pyöräilemään maailman ympäri ystävänsä Richien kanssa. Kaksikon reissun alkumetrit etenivät hitaasti, baarit ja reivit kiinnostivat enemmän kuin reitit, ja meininki oli aidosti myöhäisteini-ikäinen. Kunnes päästiin Bosniaan, jossa Dean loukkasi polvensa hypättyään Mostarin sillalta, ja kaverukset alkoivat riidellä. Pian Richie lähti polkemaan pohjoista kohti, ja Dean jäi toteuttamaan alkuperäistä suunnitelmaa yksin.

Hyvin pian bosnialaisella vuoristotiellä Dean kohtaa henkihieverissä toikkaroivan kissanpojan, jota tämä ei voi jättää kuolemaan. Ylipäänsä balkanilaisten tapa kohdella eläimiä puhututtaa, ja eläinsuojelun teema tuntuu miehestä omalta aktivismin alkuna. Nala-kissaa hoidetaan kuntoon pitkällisesti Montenegrossa, myös Albaniassa chillaillaan pidempään, ja pelastetaan Baloo-koira. Dean ei kuitenkaan voi kuljettaa pyörällään yhtä eläintä enempää, mutta alkaa järjestellä löytämiensä eläinten adoptointia brittiläisille halukkaille.

Kun kaksikko on päässyt Santorinin saarelle lisää matkarahaa tienaamaan (Dean saa töitä melontaoppaana), heistä on tullut yhdessä päivässä viraali somehitti. Deanin Instagram-tili on räjähtämässä, ja tästä eteenpäin heitä bongaillaan matkan varrella joka maassa. Varsinkin Turkissa he saavat ruhtinaallista kohtelua, mutta maine kiirii myös Georgiassa ja Azerbaidzhanissa.

Dean joutuu tekemään päätöksiä reitistä kissan terveyden suhteen, ja muutenkin vastuun ottaminen eläimestä muuttaa miestä. Parasta tarinassa on kertojan äänen aitous ja nauttiminen elämän pienimmistä iloista, kuten rajusti vaihtelevista sääoloista telttaillessa. Dean vaikuttaa kyllä hyvin tiedostavalta tyypiltä, mutta hän ei ilmeisesti ollut ennen pyöräreissuaan matkaillut kuin Länsi-Euroopassa ja enimmäkseen rantalomilla. Näin hänen havaintonsa varsinkin Balkanilta ja Keski-Aasiasta tuntuvat uusin silmin tulkituilta.

Pidin tarinasta siksikin, että paikoitellen hidas matkustaminen todella muuttuu lihaksi, ja tämän vuoksi Dean tutustuu suureen määrään paikallisia ihmisiä. Kissan aiheuttaman somejulkisuuden vuoksi Dean toki tulee paremmin kohdelluksi kuin tavallinen turisti, ja paikoitellen tarinassa on länsimaiseen etuoikeuteen liittyviä elementtejä. Odotin tosin tarinan olevan siirappisempi, mitä se ei ole.

Koska tämäkin matkakertomus on myös kertomus globaalista pandemiasta, se toki värittää yleistä äänensävyä. Luulen, että myös se lisää kiinnostusta tarinaan, sillä varmasti monilla muillakin on ollut riski joutua eroon rakkaista lemmikeistänsään – ja moni varmasti onkin.

Taidan olla dinosaurus, kun en ole huomannut Nala-ilmiötä ennen kirjan lukemista. Muutenkaan en ole pahemmin seurannut Instagramia ennen tätä kevättä. En myöskään kuulu kissa- tai muu eläinvideoiden suurkuluttajiin, mutta tässä kirjassa eläimelliset episodit (kuten pitkät kuvaukset eri maiden eläinlääkäreillä vierailuista) eivät toistaneet itseään.

Tässäpä on teos, jonka taidan hankkia jollekin ystävälle, joka valittaa lukujumia. Äänikirja oli mukaansatempaava, mutta olisi ollut kiva tutkia painetun kirjan mahdollisia kuva-ja karttaliitteitä.

Säästäväisyyden hersyvästä perimästä

Teos: Suvi Ratinen: Hyvä tarjous (Otava, 2021)

Äänikirjan lukija: Pirjo Heikkilä

Ilmeisesti kiinnostun nyt intuitiivisesti kirjoista, joissa naispäähenkilöllä on joku pinttynyt pakkomielle. Putki jatkuu Suvi Ratisen teoksella Hyvä tarjous, jossa haaveillaan suvun perintöhirsitalon remontista. Kirjaan tartuin, koska tykästyin huumoriin Ratisen esikoisteoksessa Matkaystävä. Myös hänen toinen romaaninsa sijoittuu Keski-Suomeen, vaikka ei käsittele lestadiolaisuutta eikä muutakaan uskonnollista teemaa.

Romaanin kertoja Kati Määkkönen on nelikymppinen rautakaupan myyjä, jolla on maisterin paperit Jyväskylän yliopistosta. Oma alan töitä hän ei ole koskaan tehnyt, ja muu elämä on tuhraantunut väärien miesten seurassa. Hän on kotoisin kaupungin läheisestä maalaiskunnasta Korpikoskelta, jonne isoisän isä on käsin rakentanut kotitilan. Talo on periytynyt sukupolvelta toiselle, Kati on asunut siellä viimeksi nuoruudessaan.

Määkkösen suku on ajautunut Korpikoskelle nälkävuosien aikana, ja kirjassa tutkitaan sen menneisyyttä Hugo-isopapan vinkkelistä. Hugo on joutunut lapsena huutolaiseksi, ja kiertänyt kunnan elättinä useassa huushollissa. Äidin puolelta suku on evakkoja, jotka käyvät rajan takana etsimässä maahan haudattuja emalivateja. Säästäväisyyden henkinen perimä juontaa juurensa menneisiin nälkätalviin, jolloin tupien ovien aukaisussa piti olla erityisen tarkka, jottei polttopuita menisi hukkaan.

Kati on myös kasvatettu niukkuuteen 90-luvulla, jolloin Määkkösillä asioitiin lähinnä realisointikeskuksissa ja halpahalleissa. Perhe ei elänyt varsinaisessa köyhyydessä, mutta vanhempien elämäntapa aiheutti kasvavissa teineissä häpeää. Silti nyt nelikymppisenä asuntolainan hakijana Kati huomaa toistavansa kotinsa perimää, ja kieltämättä hänen suhteensa rahaan ja säästämiseen alkaa saada sairaalloisia piirteitä.

Kirja on yhtä humoristinen kuin Matkaystävä, mutta huumori on asteen mustempaa kuin esikoisessa. Katin elämäntilanteessa on jotain uhkaavaa, ja hänen luisumisensa kotikylän peräkammarin tyttäreksi on lähellä, vaikka hän ei itse tilannettaan sellaisena koe. Mukava on myös osuvaa yhteiskunnallista pohdintaa mm. globaalin talouden trendeistä ja kuluttamisesta. Huumorikirjaksi teokseen mahtuu myös vakavia elementtejä, eli en ainakaan lukenut tätä kepeänä chicklit-pläjäyksenä. Varsinkin historialliset takaumat 1920-luvun vaivaistalon arkeen toivat kertomukseen syvempää perspektiiviä.

Toki kirjan asetelma, jossa sinkkunainen etsii elämänmuutosta ja on kiinnostunut jostain lifestyle-trendistä, viittaa chicklitiin. Minun on vaan henkilökohtaisista syistä vaikeaa sijoittaa kyseinen genre keskisuomalaisiin halpahalleihin ja Huutokauppakeisarin mielenmaisemaan.

Omat muistoni Keski-Suomesta eivät ole aivan näin säästeliäitä kuin romaanin konteksti, vaikka pystynkin näkemään tiettyjä tässä kuvattuja kauppaliikkeitä sieluni silmin. Kuitenkin on tunnustettava, että siellä käydessäni päädyn suuremmalla todennäköisyydellä halpahalliin kuin Tampereella.

Kati palaa vanhempiensa luo talokauppoja hieromaan eräänä pääsiäisenä, jolloin iskä ja äiskä ovat jo ehtineet suunnitella muuta vanhuuden turvakseen. Talokauppoihin ja tavaran realisointiin liittyy paljon eturistiriitoja ja salamyhkäisyyttä, eikä mikään mene kuin Strömsössä.

Pidin kirjassa varsinkin Katin lapsuudenystävän Villen hahmosta, joka edustaa eri arvomaailmaa kuin Määkköset. Villen kohtalo kotipaikkakunnalle jämähtäneenä työttömänä vuoroviikkoisänä ja isänsä omaishoitajana ei ole kehuttava, ja hän tuntuu hahmolta, jotka harvemmin tulevat edustetuiksi kaunokirjallisuudessa. Kirja kuvaa myös hyvin provinssikaupungin ja sen lähikuntien välistä henkistä etäisyyttä: vaikka kuvattu Korpikoski ei edes sijaitse pahimmassa korvessa, ei paikkakuntaan liitetä mitään ”eteenpäin menemisen” mahdollisuuksia. Leipäjonoon joutuminen on siellä vielä todennäköisempää kuin kaupungissa.

Teos ei anna kovin ruusuista kuvaa blogimaailman puutalounelmista, vaan (kuten viimeksi lukemassani käsityöromaanissakin) se kertoo ikäluokasta, jolle myös asuminen on somessa hehkutettavaa täydellisyyden tavoittelua. Romaanin Kati ei ollut koukussa bloggaamiseen, vaan irtaimen kauppaamiseen netissä.

Henkisellä tasolla löysin tästä kirjasta yhteyden Miika Nousiaisen Metsäjättiin. Molemmissa teoksissa tapahtumapaikka on fiktiivinen, mutta lukija osaa sijoittaa sen nelostien varteen Jyväskylästä länteen. Ratisen teoksessa ei ole kaikenkattavaa tehdasmiljöötä, vaan paikallisten ihmisten elinkeino tulee milloin mistäkin. Keskisuomalaisen maaseudun nykymenosta ei tosiaankaan ole liikaa kirjoitettu, joten sille on takuulla sosiaalista tilausta. Lukijalla ei kuitenkaan tarvitse olla mitään sidettä maakuntaan, jotta kirjan mielenmaisema välittyisi.