Hyönteistutkijan kuherruskuukausi

Teos: Katherine Pancol: Parittelurituaaleja (Bazar, 2021)

Suomennos: Taina Helkamo

Äänikirjan lukija: Mervi Takatalo

Mitäpä olisi kevään tulo ilman pariisilaista rakkaustarinaa?

Ranskalainen Katherine Pancol on pitkään kuulunut suosikkikertojiini chicklit:in kentällä, mutta ihan koko suomennettua tuotantoa en ole lukenut. Kirjat ovat selkeästi keventyneet volyymiltaan vuosien varrella, ja sarjojen välissä on julkaistu myös itsenäisiä romaaneja.

Parittelurituaaleja sijoittuu taas kirjailijan lempikaupunkeihin Pariisiin ja New Yorkiin (ei Lontooseen tällä kertaa), ja niiden tiedemaailmaan. Kertojana on 29-vuotias hyönteistutkija Rose Robinson, joka asuu Pariisissa äitinsä ja isoäitinsä kanssa. Lupaava väitöskirjatutkija saa rahoituksen lähteä New Yorkiin Cornellin yliopistoon valmistelemaan läpimurtoaan. Naisen onneksi samalla laitoksella uurastaa myös kuubalaistaustainen Leo Zackaria, jonka kanssa hänellä on ollut lievää säpinää jo kotikulmilla.

Vakavammalla tasolla teos kertoo tiedemaailman muutoksista, ja nuorista startup-yrittäjistä, jotka saavat tarjouksia suurilta globaaleilta firmoilta. Muun muassa kosmetiikkateollisuus on kiinnostunut hyönteisten nuorennuttavista vaikutuksista, mutta tämä ala ei kunnianhimoista Rosea kiinnosta. Hän haluaa kehittää uusia syöpälääkkeitä, ja kokee ohjaajiensa asennemaailman seksistiseksi.

Privaatissa Rose kokee itsensä seksuaalisesti epävarmaksi ja poikkeavaksi, koska hänellä on väkivaltaisia sitomisfantasioita. Naispuolisia ystäviä hänellä ei ole oikein koskaan ollut, joten uskoutuminen aiheesta on tehtävä terapeutin sohvalla. Voiko sitten tällaista suuntautumista yhdistää perhehaaveisiin?

Oikeastaan Rosen kiinnostus kuumaksi reitattuun Leoon kohdistuu enemmän tämän ulkomuotoon ja hulppeaan loft-asuntoon kuin persoonaan. Mies on yllättävän sinnikäs kosiskeluissaan, vaikka seksuaalinen kemia parin välillä sakkaa pahasti. Olisiko suhde kuitenkin kehityskelpoinen, vai tuntuisiko miehen suudelmat kömpelöiltä atakeilta senkin jälkeen, jos he avioituisivat?

Kirjassa on paljon hauskoja ja kepeitä tunnelmapaloja, kuten kolmen polven takkuileva joulunvietto Pariisissa. Ruokaan ja viiniin kirjan nuoret suhtautuvat intohimoisesti, vaikka keittiössäkään heidän mieltymyksensä eivät kohtaa. Elsassilainen hapankaali ei sytytä naista samalla tavalla kuin turistina Pariisissa liikkuvaa kosmopoliittia deittiään. Sivuhenkilöissä, kuten afroamerikkalaisessa kollegassa Big Denisessä, on potentiaalia, mutta he eivät kasva niin täyteen potentiaaliin kuin hänen kirjasarjoisaan.

Positiivista oli, että seksikuvaukset eivät ainakaan olleet kliseisiä eikä yltiöromanttisia, ja että uskon kuvatussa tilanteessa olevan paljon samastumispotentiaalia. Toisaalta en ollut niin täpinöissä teoksen tapahtumispaikoista, sillä juonen kannalta on jokseenkin laiskaa, että keskeinen tapahtuma on etuoikeutetun länsimaisen metropolin asukkaan vaivaton muutto toiseen metropoliin.

Oikeastaan luin kirjaa vähän YA-moodissa, ja luulen, että kirja houkuttelee eniten päähenkilöä nuorempia lukijoita. Rose Robinson tuntui kuitenkin nuorena uraohjuksena sympaattisemmalta hahmolta kuin aiemmista teoksista tuttu nuori muotisuunnittelija Hortense, jonka ilkeys ja häikäilemättömyys olivat legendaarisia.

Tämä on jo toinen tänä vuonna lukemani hyönteistutkijasta kertova romaani, sillä talvella luin Selja Ahavan historiallisen aikamatkailuteoksen Nainen joka rakasti hyönteisiä. Vaikka kirjojen tyylilajit eroavat, on päähenkilöissä lopulta paljonkin samaa. En ole saanut aikaan Ahavan teoksesta blogitekstiä, vaikka pidemmän päälle tulen varmasti muistamaan sen rajoja rikkovista seikkailuista tarkemmin kuin tästä oman aikamme arkisemmasta kuvauksesta.

Kissanpäiviä Silkkitiellä

Teos: Dean Nicholson: Nalan maailma (WSOY, 2021)

Suomennos: Veera Kaski

Äänikirjan lukija: Antti Jaakola

Vuonna 2018 kolmikymppinen skottilainen sekatyömies Dean Nicholson päätti lähteä pyöräilemään maailman ympäri ystävänsä Richien kanssa. Kaksikon reissun alkumetrit etenivät hitaasti, baarit ja reivit kiinnostivat enemmän kuin reitit, ja meininki oli aidosti myöhäisteini-ikäinen. Kunnes päästiin Bosniaan, jossa Dean loukkasi polvensa hypättyään Mostarin sillalta, ja kaverukset alkoivat riidellä. Pian Richie lähti polkemaan pohjoista kohti, ja Dean jäi toteuttamaan alkuperäistä suunnitelmaa yksin.

Hyvin pian bosnialaisella vuoristotiellä Dean kohtaa henkihieverissä toikkaroivan kissanpojan, jota tämä ei voi jättää kuolemaan. Ylipäänsä balkanilaisten tapa kohdella eläimiä puhututtaa, ja eläinsuojelun teema tuntuu miehestä omalta aktivismin alkuna. Nala-kissaa hoidetaan kuntoon pitkällisesti Montenegrossa, myös Albaniassa chillaillaan pidempään, ja pelastetaan Baloo-koira. Dean ei kuitenkaan voi kuljettaa pyörällään yhtä eläintä enempää, mutta alkaa järjestellä löytämiensä eläinten adoptointia brittiläisille halukkaille.

Kun kaksikko on päässyt Santorinin saarelle lisää matkarahaa tienaamaan (Dean saa töitä melontaoppaana), heistä on tullut yhdessä päivässä viraali somehitti. Deanin Instagram-tili on räjähtämässä, ja tästä eteenpäin heitä bongaillaan matkan varrella joka maassa. Varsinkin Turkissa he saavat ruhtinaallista kohtelua, mutta maine kiirii myös Georgiassa ja Azerbaidzhanissa.

Dean joutuu tekemään päätöksiä reitistä kissan terveyden suhteen, ja muutenkin vastuun ottaminen eläimestä muuttaa miestä. Parasta tarinassa on kertojan äänen aitous ja nauttiminen elämän pienimmistä iloista, kuten rajusti vaihtelevista sääoloista telttaillessa. Dean vaikuttaa kyllä hyvin tiedostavalta tyypiltä, mutta hän ei ilmeisesti ollut ennen pyöräreissuaan matkaillut kuin Länsi-Euroopassa ja enimmäkseen rantalomilla. Näin hänen havaintonsa varsinkin Balkanilta ja Keski-Aasiasta tuntuvat uusin silmin tulkituilta.

Pidin tarinasta siksikin, että paikoitellen hidas matkustaminen todella muuttuu lihaksi, ja tämän vuoksi Dean tutustuu suureen määrään paikallisia ihmisiä. Kissan aiheuttaman somejulkisuuden vuoksi Dean toki tulee paremmin kohdelluksi kuin tavallinen turisti, ja paikoitellen tarinassa on länsimaiseen etuoikeuteen liittyviä elementtejä. Odotin tosin tarinan olevan siirappisempi, mitä se ei ole.

Koska tämäkin matkakertomus on myös kertomus globaalista pandemiasta, se toki värittää yleistä äänensävyä. Luulen, että myös se lisää kiinnostusta tarinaan, sillä varmasti monilla muillakin on ollut riski joutua eroon rakkaista lemmikeistänsään – ja moni varmasti onkin.

Taidan olla dinosaurus, kun en ole huomannut Nala-ilmiötä ennen kirjan lukemista. Muutenkaan en ole pahemmin seurannut Instagramia ennen tätä kevättä. En myöskään kuulu kissa- tai muu eläinvideoiden suurkuluttajiin, mutta tässä kirjassa eläimelliset episodit (kuten pitkät kuvaukset eri maiden eläinlääkäreillä vierailuista) eivät toistaneet itseään.

Tässäpä on teos, jonka taidan hankkia jollekin ystävälle, joka valittaa lukujumia. Äänikirja oli mukaansatempaava, mutta olisi ollut kiva tutkia painetun kirjan mahdollisia kuva-ja karttaliitteitä.

Säästäväisyyden hersyvästä perimästä

Teos: Suvi Ratinen: Hyvä tarjous (Otava, 2021)

Äänikirjan lukija: Pirjo Heikkilä

Ilmeisesti kiinnostun nyt intuitiivisesti kirjoista, joissa naispäähenkilöllä on joku pinttynyt pakkomielle. Putki jatkuu Suvi Ratisen teoksella Hyvä tarjous, jossa haaveillaan suvun perintöhirsitalon remontista. Kirjaan tartuin, koska tykästyin huumoriin Ratisen esikoisteoksessa Matkaystävä. Myös hänen toinen romaaninsa sijoittuu Keski-Suomeen, vaikka ei käsittele lestadiolaisuutta eikä muutakaan uskonnollista teemaa.

Romaanin kertoja Kati Määkkönen on nelikymppinen rautakaupan myyjä, jolla on maisterin paperit Jyväskylän yliopistosta. Oma alan töitä hän ei ole koskaan tehnyt, ja muu elämä on tuhraantunut väärien miesten seurassa. Hän on kotoisin kaupungin läheisestä maalaiskunnasta Korpikoskelta, jonne isoisän isä on käsin rakentanut kotitilan. Talo on periytynyt sukupolvelta toiselle, Kati on asunut siellä viimeksi nuoruudessaan.

Määkkösen suku on ajautunut Korpikoskelle nälkävuosien aikana, ja kirjassa tutkitaan sen menneisyyttä Hugo-isopapan vinkkelistä. Hugo on joutunut lapsena huutolaiseksi, ja kiertänyt kunnan elättinä useassa huushollissa. Äidin puolelta suku on evakkoja, jotka käyvät rajan takana etsimässä maahan haudattuja emalivateja. Säästäväisyyden henkinen perimä juontaa juurensa menneisiin nälkätalviin, jolloin tupien ovien aukaisussa piti olla erityisen tarkka, jottei polttopuita menisi hukkaan.

Kati on myös kasvatettu niukkuuteen 90-luvulla, jolloin Määkkösillä asioitiin lähinnä realisointikeskuksissa ja halpahalleissa. Perhe ei elänyt varsinaisessa köyhyydessä, mutta vanhempien elämäntapa aiheutti kasvavissa teineissä häpeää. Silti nyt nelikymppisenä asuntolainan hakijana Kati huomaa toistavansa kotinsa perimää, ja kieltämättä hänen suhteensa rahaan ja säästämiseen alkaa saada sairaalloisia piirteitä.

Kirja on yhtä humoristinen kuin Matkaystävä, mutta huumori on asteen mustempaa kuin esikoisessa. Katin elämäntilanteessa on jotain uhkaavaa, ja hänen luisumisensa kotikylän peräkammarin tyttäreksi on lähellä, vaikka hän ei itse tilannettaan sellaisena koe. Mukava on myös osuvaa yhteiskunnallista pohdintaa mm. globaalin talouden trendeistä ja kuluttamisesta. Huumorikirjaksi teokseen mahtuu myös vakavia elementtejä, eli en ainakaan lukenut tätä kepeänä chicklit-pläjäyksenä. Varsinkin historialliset takaumat 1920-luvun vaivaistalon arkeen toivat kertomukseen syvempää perspektiiviä.

Toki kirjan asetelma, jossa sinkkunainen etsii elämänmuutosta ja on kiinnostunut jostain lifestyle-trendistä, viittaa chicklitiin. Minun on vaan henkilökohtaisista syistä vaikeaa sijoittaa kyseinen genre keskisuomalaisiin halpahalleihin ja Huutokauppakeisarin mielenmaisemaan.

Omat muistoni Keski-Suomesta eivät ole aivan näin säästeliäitä kuin romaanin konteksti, vaikka pystynkin näkemään tiettyjä tässä kuvattuja kauppaliikkeitä sieluni silmin. Kuitenkin on tunnustettava, että siellä käydessäni päädyn suuremmalla todennäköisyydellä halpahalliin kuin Tampereella.

Kati palaa vanhempiensa luo talokauppoja hieromaan eräänä pääsiäisenä, jolloin iskä ja äiskä ovat jo ehtineet suunnitella muuta vanhuuden turvakseen. Talokauppoihin ja tavaran realisointiin liittyy paljon eturistiriitoja ja salamyhkäisyyttä, eikä mikään mene kuin Strömsössä.

Pidin kirjassa varsinkin Katin lapsuudenystävän Villen hahmosta, joka edustaa eri arvomaailmaa kuin Määkköset. Villen kohtalo kotipaikkakunnalle jämähtäneenä työttömänä vuoroviikkoisänä ja isänsä omaishoitajana ei ole kehuttava, ja hän tuntuu hahmolta, jotka harvemmin tulevat edustetuiksi kaunokirjallisuudessa. Kirja kuvaa myös hyvin provinssikaupungin ja sen lähikuntien välistä henkistä etäisyyttä: vaikka kuvattu Korpikoski ei edes sijaitse pahimmassa korvessa, ei paikkakuntaan liitetä mitään ”eteenpäin menemisen” mahdollisuuksia. Leipäjonoon joutuminen on siellä vielä todennäköisempää kuin kaupungissa.

Teos ei anna kovin ruusuista kuvaa blogimaailman puutalounelmista, vaan (kuten viimeksi lukemassani käsityöromaanissakin) se kertoo ikäluokasta, jolle myös asuminen on somessa hehkutettavaa täydellisyyden tavoittelua. Romaanin Kati ei ollut koukussa bloggaamiseen, vaan irtaimen kauppaamiseen netissä.

Henkisellä tasolla löysin tästä kirjasta yhteyden Miika Nousiaisen Metsäjättiin. Molemmissa teoksissa tapahtumapaikka on fiktiivinen, mutta lukija osaa sijoittaa sen nelostien varteen Jyväskylästä länteen. Ratisen teoksessa ei ole kaikenkattavaa tehdasmiljöötä, vaan paikallisten ihmisten elinkeino tulee milloin mistäkin. Keskisuomalaisen maaseudun nykymenosta ei tosiaankaan ole liikaa kirjoitettu, joten sille on takuulla sosiaalista tilausta. Lukijalla ei kuitenkaan tarvitse olla mitään sidettä maakuntaan, jotta kirjan mielenmaisema välittyisi.

Täsmälääkettä neuloosiin

Teos: Kaisa Ikola: Oikein nurin. (Saga Egmont, 2020)

Äänikirjan lukija: Elina Saarela

Jos himolukijaan iskee neuloosi tai muu käsillä tekemisen villitys, on loogista, että hän alkaa etsiä uuteen harrastukseen viittaavaa kirjallisuutta. Omassa tapauksessani ei kuitenkaan ole todennäköistä, että hurahtaisin varsinaisiin käsityökirjoihin tai – lehtiin. Pidän enemmän oman pääni sisäisistä malleista ja kuvioista. Sen sijaan romaanit, joissa päähenkilöt ovat käsityöläisiä, kiinnostavat.

Kaisa Ikola (s. 1974) on pitkän linjan lasten- ja nuortenkirjailija ja historiantutkija, jonka onni aikuisten proosan tuottajana on lähtenyt hitaammin liikkeelle. Ymmärtääkseni viime vuonna julkaistu teos Oikein nurin on ollut jaossa omakustanteena jo vuodesta 2011 saakka, mutta löytänyt tiensä kaupalliseen levitykseen viiveellä. Menneen ajallisen kontekstin huomasin jo teoksen ensi metreillä, sillä siinä eletään aikaa, jolloin toimistoihin lähetetään edelleen fakseja.

Kirjan Anni on kolmikymppinen humanisti, akateeminen pätkätyöläinen, joka on muuttanut miehen perässä pienelle paikkakunnalle. Mies Jaakko on menestynyt rakennusinsinööri ja yrittäjä, jolla on alkanut mennä aivan liian myöhään töissä. Anni sattuu olemaan projektipäällikkö paikallisia käsityöyrittäjiä tukevassa hankkeessa, vaikka ei ole itse koskaan varsinaisesti käsitöitä harrastanut. Pariskunnan avoliitto on lapseton, ja lähipiirissä esiintyy rasittavia tiedusteluja sekä naimisiinmenosta että lisääntymisestä.

Annin ja Jaakon parisuhteen saaga on omaan makuuni liian tavallinen ja kesy, enkä olisi ikinä lukenut kirjaa loppuun, ellei se olisi kertonut myös käsitöistä. Sen sijaan aloittavalle käsityön harrastajalle teos on informatiivinen aarreaitta: se paljastaa monia trendejä, yhteisöllisyyden muotoja ja käsityöläisyyden ansaintalogiikkaa humoristisesti ja itsekriittisesti.

Kirjassa sukelletaan eri ikäisten ja eri elämäntilanteissa olevien naisten neulontapiiriin, jolla on selkeästi muitakin funktioita kuin tekeillä olevien töiden katselmus. Ensimmäinen havaintoni harrastuksesta oli kuitenkin materiaalien kalleus, ja siihen liittyvä keskiluokkaisuus. Itsehän olen aloitellut virkkaamista ja neulomista ihan markettien halvimmilla langoilla, mutta tiedän, että himoneulojien apajat ovat jossain muualla. Tämän romaanin kautta pääsin vierailemaan noilla apajoilla turvallisesti kuluttamatta senttiäkään Himalajan silkkilankaan.

Kiinnostavaa parisuhteen kuvauksessa huolimatta asetelman sovinnaisuudesta oli harrastuksen aiheuttama mielipaha miehessä, joka ei muutenkaan viihtynyt kotona. Harvemmin olen kuullut, että esimerkiksi eron syynä olisi toisen osapuolen käsityöharrastus. Käsityöt kun tuntuvat monessa suhteessa harrastuksista helpoimmilta: neulominen ei yleensä rajoita yhteisiä matkasuunnitelmia, ja sitä harrastaessa voi kuitenkin olla toiselle läsnä. Usein mustasukkaisuutta herättävät fyysisemmät harrasteet, joissa kontakti muihin voi olla hyvinkin lihallista. Esimerkiksi teatteri voi hyvinkin rikkoa suhteita, koska harjoitukset voivat viedä kokonaisia viikonloppuja.

Romaanin neulojilla oli monenlaisia parisuhdepulmia, joista ei vähäisin liittyi rahankäyttöön. Osa oli eronneet tai eroamassa, ja piirissä todettiin, että neulojat ovat usein sielultaan rikkoontunteita. Nauratti nämä naiset, jotka piilottelivat lankapussejaan miehiltään ja lapsiltaan mitä kekseliäämpiin paikkoihin isossa omakotitalossa. Toki mukaan mahtui myös edustusrouva, jonka mies ei halunnut nähdä tätä huovuttamassa, eikä sallinut tämän kulkea ulkomaailmassa työvaatteissa.

Sain kirjan kautta kurkistaa maailmoihin, jotka tuntuivat tunkkaisilta ja jämähtäneiltä, vaikka tiedän, että sellaisia maailmoja edelleen on. Oikeastaan olisin odottanut, että romaanin neulepiiriin olisi pamahtanut edes yksi mies, tai että neulomiseen liittyviä sukupuolittuneita stereotypioita olisi yritetty purkaa rankemmalla kädellä. Mutta romaanin Anni alkaa kuitenkin uuden harrastuksensa kautta itsenäistyä, kukoistaa ja kasvaa, mikä on teoksen voimaannuttava viesti.

Luulen, että tälle romaanille avautuu uudet markkinat nyt, kun monet meistä purkavat korona-ajan turhaumia käsitöiden kautta. Voin lämpimästi suositella kirjaa siksikin, että se tarjoaa helpohkoja ja nopeasti toteutettavia neuleideoita. Teos varmasti puhuttelee monen eri tason käsityöläisiä, mutta itseäni se puhutteli näin vasta-alkajana, joka haluaa oppia uutta.

Teurastajien tumma Turku

Teos: Ilona Tuominen: Ja jollen sinua saa (Bazar, 2021)

Äänikirjan lukija: Suvi-Kanerva Koivusalo

Tässä ylipitkien käsityöprojektien äärellä totean, että psykologinen trilleri saattaa olla parasta taustamusiikkia neuloosilleni. Muiden genrejen parissa olen kadottanut paljon yksityiskohtia varsinkin teoksista, joissa on historiallista/yhteiskunnallista sanomaa. Mutta kunnon kauhua sisältävä makaaberi trilleri on omiaan kannustaessa jatkamaan kätten töitä myöhään yöhön huonossa valaistuksessa tihrustellen.

Ilona Tuomisen esikoisteos Ja jollen sinua saa sijoittuu tämän päivän Turkuun, kaupungin kanta-asukkaiden perhepiiriin ja koulumaailmaan. Sen päähenkilö Riia Haapakorpi on 29-vuotias alakoulun opettaja, hieman takakireä suorittaja, jonka on vaikea solmia uusia ystävyyksiä aikuisiällä. Riian äiti on kuollut tämän lapsuudessa, mutta isän ja veljien läsnäolo on tärkeää sinkkunaisen elämässä. Tämän lisäksi tukena ja turvana on pitkäaikainen bestis Selleri, joka on puoliksi kolumbialainen miljonäärin tytär. Sellerillä onkin maaginen kyky tuoda glamouria vaatimattoman ystävänsä elämään.

Kirjasta ei kannata ottaa selvää liikaa ennen lukemista, ja vaikka yritän olla tekemättä liikaa juonipaljastuksia, olen tietoinen siitä, että saatan paljastaa liikaa. Tarina liittyy Riian silminnäkijän rooliin henkirikoksen todistajana Kupittaan puiston lenkkipolun kupeessa, ja kohtuuttoman raskaisiin seurauksiin, joita tästä roolista johtuu. Turussa on liikkeellä kammottava teurastaja, joka kohdistaa veritekojaan nuoriin naisiin. Tapaus on päivittäin medioissa ahdistavalla tavalla, eikä tämä yhtään helpota muutenkin helposti angstaavan Riian tilannetta.

Oikeastaan kirjaa voi luonnehtia kunnon dekkariksikin, sillä poliisityöllä on suuri rooli kerronnassa. Kohtuusuuren roolin saa myös rikoskomisario Lauri Vilks, joka timminä sinkkuna kanssalenkkeilijänä kiinnostaa Riaa myös privaatissa. Kuitenkin Riian oma osuus rikosten ratkaisussa on merkittävä, ja tuleekin mieleen, ettei hänen tapauksessaan ammatinvalinta ole osunut aivan nappiin.

Tärkeintä trillerin onnistumisen arviossa on aina jännityksen taso, ja tunnustan, että minua teos jännitti karmivasti. Joku voisi pitää tapahtumien kulkua överinä Suomen kaltaisessa pienessä maassa, mutta itse en niin tehnyt. Tykkäsin myös siitä, ettei rikosten ratkaisu ollut liian teknistä, ja siitä, että tarinassa oli nykyelämän teknologiasta riippumatonta inhimillistä syvyyttä. Kolmen sukupolven naisten kohtalot yllättävät, ja varsinkin Riian äidin persoonassa oli sopivaa, ristiriitaista särmää.

Tämäntyyppisiä karmeuksia olen bongannut lähinnä Pierre Lemaitrelta ja Jo Nesbolta, joten teoksen odotushorisontti on korkea. Esikoisromaanina teos on varsinkin juonellisesti taitava, mutta kirjan alussa olin havaitsevinani hienoista kömpelyyttä henkilöhahmojen esittelyssä. Tämä ei kuitenkaan ehtinyt vaivata, sillä tapahtumien virta oli nopeatempoista.

On mahdollista, että kirja kiinnostaa enemmän nuoria aikuisia kuin varttuneempia lukijoita, vaikka aiheena onkin sukupolvien välinen yhteys. Mieleeni myös juolahti, että teokselle voisi olla jatkoakin suunnitteilla, sen verran avoimeksi Riian elämäntilanne jäi teoksessa roikkumaan, ja myös hänen kyvykkyytensä rikosten ratkaisijana viittasi siihen suuntaan.

Persoonallisuustyyppinä etulinja

Teos: Terhi Törmälehto: Taavi (Otava, 2021)

Äänikirjan lukija: Aarne Linden

En ehkä olisi huomannut tätä teosta kevään uutuuksien joukosta, ellei kirjailijana olisi ollut Terhi Törmälehto. Hänen esikoisromaaniinsa Vaikka vuoret järkkyisivät (2017) tykästyin siksikin, että olen myös itse yrittänyt kirjoittaa karismaattisesta kristillisyydestä. Teos jäi vahvasti mieleeni, ja näin myös toinen romaani herätti huomioni. Sen teema, sukuhistoria ja kirjailijan isoisän sotasankaruus, ei automaattisesti kolahtanut, mutta kertojan lahjoista minulla oli selkeä näkemys, ja siksi tartuin kirjaan.

Teos sijoittuu Pohjois-Pohjanmaan Haapavedelle, Karjalan kannaksen rintamalle ”siellä jossakin”, Helsinkiin ja Göteborgiin. Taavi on nuorimies, joka otetaan talvisotaan täydennykseksi jo 17-vuotiaana, ja joka osoittautuu pelkäämättömäksi tappajaksi jo alkumetreillä. Hänestä tulee etulinjan mies jo valitun asetyypin, konepistoolin vuoksi, ja hänen levottomuutensa osoittautuu rintamalla hyödylliseksi. Hän haavoittuu neljästi ja saa urotöistään Marskin ritarin ristin, kunniamerkin, joka ei tunnu edistävän elämää siviilissä sodan jälkeen. Ei varsinkaan, kun hän ei halua aiheesta puhua.

Teos ei kartoita Taavin koko elämää, vaan liikkuu sota-ajan ja 60-luvun lopun välillä. Tuolloin keski-ikäinen sotaveteraani on raskaissa metallihommissa Göteborgin satamassa. Sodasta on jäänyt paljon hermostollisia vaivoja, ihon alla on sirpaleita ja kuulokin reistaa. Tarinasta saa vaikutelman, että keski-ikäinen mies olisi eronnut, ja vapaa-ajallaan luisumassa tyypilliseen suomalaissiirtolaisen, viihteellisen penkkijuopon asemaan. Kaikkea tästä juonesta ei kannata tietää etukäteen.

Sota-aikana kotona Haapavedellä äiti Ruusa pelkää kyllin pelkäämättömän poikansa edestä, ja osoittaa sodan edetessä merkittäviä pasifismin oireita. Hän piirtää viivoja virsikirjaan poikansa tappamista venäläisen äidin pojista ja suree näitä kohtaloita salaa. Hän on myös intohimoinen paljasjalkakävelijä, joka nauttii kosketuksesta maan syvyyksiin. Suojeluskunnan huomionhakuisista naisista hänellä on paljon hampaiden välissä, eikä oikeaoppisten ampumalapasten kutominenkaan tunnu elämäntehtävältä.

Pikkuveli Veikko uppoutuu lintujen piirtämisharrastukseensa, ja kaikki toivovat, ettei tämä ehtisi sotaan. Isällä on kiireitä kunnan luottamusmiehenä, ja perheen kodilla on vieraanvarainen maine. Ruusa kokee, että ainakin hän on onnistunut tuottamaan jäseniä kuoroihin ja näytelmäpiireihin. Poikansa sotasankaruutta hän ei osaa juhlia, vaikka ympäröivä yhteisö siihen painostaa.

Pidin kirjassa eniten haapavetisen kyläyhteisön tavallisen sota-arjen kuvauksesta, johon mahtuu niin huolta ja surua kuin herraskaisia lusikkaleipiä. Tässä kuvataan viljelijäperhettä, joka ei ole erityisen uskonnollinen eikä isänmaallinen, ja voisi olla jopa piirun verran vasemmalle kallellaan. Suhde venäläisiin sotavankeihin ja evakoihin on ymmärtävä, ja Taavin sisaruksia kannustetaan opiskeluun ja kulttuuriharrastuksiin.

Taavi on kirjassa selvästi se hahmo, joka aiheuttaa eniten huolta lähimmäisissä. Hän pärjää sodan ääriolosuhteissa paremmin kuin verkkaisessa agraariyhteisössä. Lukijalle tulee jo teoksen alkumetreiltä fiilis, että haapavetinen suku saa tulevaisuudessa odotella sankariaan palaavaksi monen monituiset kertaa. Juuri sotasankarin (ja myös sankarivainaan) myytin purkajana kirja onnistuu ilmiömäisesti.

Kun fiktiivistä teosta lähdetään kirjoittamaan omasta sukulaisesta, silloin on selvää, että kuvittelemiselle asettuu selkeitä rajoja. Lähimpänä lukumuistissani on tähän teokseen verrattava teos Eino, jonka Matti Rönkä kirjoitti sukutarinoihin pohjautuneesta outokumpulaisesta vakoojahahmosta. Molemmissa teoksissa ilmenee samaa lämpöä ja pieteettiä, mutta myös halua kriittisestikin ymmärtää sotaa kokeneen sukulaisen laajempaa elämänkaarta.

Fiktiivisiä vapauksia tässä toki on otettu, ja hyvä niin. Taavin ja Ruusan yksityiset hetket, joissa pohditaan oman sielun syvyyksiä, ovatkin kirjan ehdoton vahvuus. Myös sukututkimuksen näkökulmasta teos herättää kysymään, kuinka loppupeleissä me kaikki olemme muukalaisia toisillemme.

Kaaleen lauluja ja körttivirsiä

Teos: Liisa Louhela: Kaikkeus on meidän (WSOY, 2021)

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Vuonna 1936 Suomeen säädettiin irtolaislaki, joka rajoitti jonkin verran romaniväestön liikkumista. Tähän kontekstiin, ideologisesti häilyvään aikaan, vuosiin 1938-9, Liisa Louhela sijoittaa esikoisromaaninsa Kaikkeus on meidän. Tiivis kertomus tuo yhteen nuoren orvon piian Reetan ja romaniperheen vesan Tenhon, joka soittaa vihreää harmonikkaansa vaarakylän uimarannalla.

Reeta on tunnettu punikin kakara, joka on saanut kuulla liikaa isänsä synneistä jo kansakoulussa. Äitikin on ollut puna-aatteen vaikutuspiirissä tyttären lapsuudessa, mutta tullut uskoon uudenlaisten saarnasmiesten ansiosta. Uskonnolla on keskeinen merkitys Reetan synnyinsijoilla, jotka tulkitsin enemmän körttiläisyyden kuin lestadiolaisuuden vaikutuspiirin alaisiksi. Silti nuoriso käy elävissä kuvissa ja tansseissa, ja voi kauhistus, tytötkin ottavat huikkaa ja polttavat kessua aina, kun silmä välttää.

Reeta joutuu piikomaan Haikolan tilalle tämän äidin kuoltua. Onnekseen siellä on myös paras ystävä Fanny ja tämän veli Elias. Elias on alkanut katsoa Reetasta itselleen emäntää, mutta Reeta kokee suhteen liian toverillisena. Ainoana lapsena hän on oppinut pitämään naapurin lapsia lähes sisaruksiaan, varsinkin kun he jakavat saman kohtalon punikkitaustoineen.

Haikolan isäntäväki on syvästi uskonnollista, varsinkin emäntä Iita. Palveluksen alussa Reeta viihtyy perheessä, varsinkin, kun piiat saavat nukkua fiinissä kamarissa, jossa on tapetoidut seinät ja komuutti. Pikkuhiljaa railo isäntäväen ja Reetan välillä alkaa kuitenkin kasvaa, ja tyttö alkaa haaveilla kaupunkiin karkaamisesta, jossa työläinen ei ole vapaa-ajallaan tilivelvollinen menemisistään, vaan voi vaikka tapailla ystävättäriään kahviloissa.

Vapauden kaiho onkin yksi romaanin keskeisistä teemoista. Reeta on tuskin koskaan poistunut vaarakylästään. Juna vie väkeä Kajaaniin, mutta Reetan sydän kaipaa kauemmas. Kyliä kiertävät mustalaisperheetkin tietävät enemmän suuren maailman kotkotuksista kuin vaarojen ”pussinperäläiset”. Vaikka heitä sorretaan päivisin, voivat he yökylään päästessään edetä tasa-arvoisuuteen isäntäväen kanssa tarinankerronnan lahjojensa takia.

Mustalais-Mantan klaani on tuttu porukka haikolalaisille. Emäntä majoittaa heitä nurkissaan kristityn velvollisuuksiin vedoten, mutta perhe saa myös perheen nuorista miehistä aputyövoimaa. Reeta yllättyy, kun huomaa tässä seurueessa tutut kasvot edellisen kesän uimarannan iltamista. Tenho on komea ilmestys, ja tyttö on ihastuksessan aktiivisempi osapuoli.

Unelmien satuhäitä lukija tuskin alkaa odottaa, sen sävyinen on jo pariskunnan ensi kohtaaminen. Luinkin romaania enemmän historiallisesta intressistä käsin kuin kuumana romanssina. Yhteistä Reetalle ja Tehnolle ovat ulkopuolisuuden kokemukset ja yhteiskuntakritiikki. Lukutaidoton Tenho ei ole naiivi, vaan maailman sakeissa liemissä keitetty. Reeta taas uhmaa isäntäväkensä ehdotonta valtaa, jossa hyväntekeväisyys ja alentuva ylenkatse yhdistyvät. Iita-emäntä tahtoo oikeasti auttaa pulaan joutunutta piikaansa, vaikka hänen tekojaan värittävät ”isänmaalliseksi” nimeämänsä rotuhygieniset aatteet.

Luonnolla ja eläimillä on suuri rooli tarinassa, ja suden saapuminen tiluksille luo ylvästä draamaa. Louhela on myös hyvin perehtynyt Kainuun alueen kansanuskomuksiin ja puheenparteen, joka nousee hyvin edukseen äänikirjassa.

Kirjassa oli hyviä havaintoja korpiseudun naisten puhteista, ja elämän laajemmista reunaehdoista. Reetaa ahdistaa se vaihtoehto, että hän päätyisi torpparin muijaksi Haikolan maille, eikä hänellä olisi muita ilon lähteitä kuin virren veisuu ja neulominen. Neulominen on kuitenkin lähes ainoa askare, josta hän edes vähän pitää, ja joka on kuin kerman litkimistä verrattuna muuhun raadantaan.

Oma ”neuloosini” jatkuu täällä päässä, ja Reetan pisteliäät havainnot käsitöistä naurattivat minua. Huomiota herätti myös mustalais-Mantan pitsiliinojen nypläys ja niiden kaupustelu vaarakylissä. Olisikin kiinnostavaa tutkia juuri romanien suosimia pitsimalleja.

Teos jättää jälkeensä kaihoisan tunnelman, samanmoisen kuin niissä ”kaaleen lauluissa”, josta tämä kirjaprojekti sai syntynsä. Ihailen varsinkin Louhelan tiivistämisen taitoa, sillä tähän teokseen mahtui paljon muutakin kuin romantiikkaa ja romanien historiaa.

Brompton Oratory II

Teos: Clare Pooley: Totuushaaste (WSOY, 2021)

Suomennos: Ulla Selkälä

Äänikirjan lukija: Meri Nenonen

Mitä teet, jos istut kahvilassa tai pubissa ja löydät paikaltasi ”tarinavihon”, jonka sen pöytään jättäjä toivoo tulla huomatuksi?

Brittiläisen Clare Pooleyn hittikirja Totuushaaste kertoo vihreästä vihosta, jonka yksinäisyydestä kärsivä eläkeikäinen taidemaalari Julian Jessop jättää kodikkaaksi kokemansa lontoolaisen kahvilan pöytään päivittäisellä kävelyllään. Vanhemmalla iällä Julian kokee muuttuneensa näkymättömäksi, kun aiemmin hän tottui olemaan huomion keskipisteenä ”pahana poikana”. Vaikka mies on viettänyt kukkean aikuisuutensa kaupungin kulttuurielämän eliittipiireissä, on hän piinallisen tietoinen siitä, ettei muotisuunnittelija Vivienne Westwood välttämättä enää muista häntä.

Ensimmäisenä vihon löytää kahvilan pitäjä Monica, 38-vuotias entinen yritysjuristi, jolla sosiaalinen elämä kukoistaa kaikilla muilla sfääreillä, muttei parisuhteissa. Syvimmällä sisimmässään hän ei enää jaksaisi niitä ystäviä, jotka ovat alkaneet kommunikoida ultraäänikuvien kautta. Monicaakin vaivaa vauvakuume, mutta hän epäilee omien munasolujensa lähteneen jo eläkkeelle Espanjan Aurinkorannikolle. Totuusvihkoon hän kuitenkin kirjoittaa tuiki tavallisesta perheenperustamisunelmastaan, joka tuntuu Julianin värikylläisen ja traagisenkin tilityksen rinnalla kalpealta.

Kirjan keskeinen teema liittyy 60-70-lukujen ja nykyajan vertailuun kaupungissa, jossa elinolot ovat muuttuneet radikaalisti vuosikymmenten varrella. Aikaa vietetään paljon Bromptonin hautausmaalla erään amiraalin haudalla, jolla hipeillä oli tapana hengailla jo 60-luvulla, tosin Monica käy mieluummin moikkaamassa siellä Emmeline Pankhurstia. Jostain syystä omassa päässäni soi tätä teosta kuunnellessa Nick Caven synkät balladit, vaikka kyynisyys ihmiskuntaa kohtaan ei saavuta tässä vastaavia korkeuksia.

Kirjan siivin päästään myös Thaimaan pikkusaarelle, jonka Hazardina tunnettu pörssihai matkustaa vihko mukanaan aikeenaan omaehtoinen päihdekuntoutus. Hazardin suunnitelmat muiden vihon haltijoiden suhteen ovat melkoiset, ja muiden tarinoihin uppoutuminen auttaa häntä hetkellisesti suhteuttamaan omaa tuskaansa.

Tässä kirjassa oli paljon samaa kuin juuri lukemassani Beth O’ Learyn teoksessa, ainakin eläkeläisteema ja Lontoo. Ehkä tämä teoksen juoni oli vielä himpun verran kekseliäämpi, mutta molemmilla kolmikymppisillä sankarittarilla oli elämässä samansuuntaisia haasteita. Tässä parasta oli historiallinen kerroksellisuus, ja nautin varsinkin ikääntyvän Julianin muotiharrastuksesta ja kahvilan kuvataidekerhon meiningistä.

Koska kuvittelen Lontoon yhdeksi vähiten leppoisista kaupungeista koronapandemian keskellä, tuntuu lohdulliselta lukea kaupungin menneestä, tavallisesta arjesta, jossa fyysisiä kohtaamisia pyritään edistämään kaikin keinoin. Toivonkin, ettei pandemiateema saavu feelgood-kirjallisuuteen ihan pian, sillä en jaksaisi lukea etäkokoontumisesta ja turvaväleistä ainakaan viihteen muodossa.

Vuoden 2020 kalasaalis

Vuoden 2020 olemuksen purkittaminen on sujunut minulla hankalasti, eikä vuoden lukemistojen läpi käyminenkään ole suuresti inspiroinut. Tapanani on kuitenkin listata top 5-teokset eri genreissä jo oman muistin virkistämiseksi.

Viime vuonna HELMET-haaste jäi minulla parista teoksesta kiinni, enkä jaksa etsiä sitä puuttuvaa säeromaania tai X, Y, Z, Å, Ä, Ö-kirjaimella alkavaa kirjailijanimeä tämänkään vuoden puolella. Kaikenlainen lukemisen suorittaminen on tuntunut vastenmieliseltä, ja monesta mainiosta teoksesta on jäänyt myös blogiteksti kirjoittamatta, varsinkin tuttujen kirjailijoiden. Näin ollen myös vuoden hittikirjoihini kuuluu nyt teoksia, joista ei löydy arviota.

Koronatilanne on yllättävää kyllä hidastanut lukutahtiani, tai olen käyttänyt kiitettävästi aikaa omaan kirjoittamiseen. Tämän lisäksi minulla on ollut kiinnostava osa-aikatyö, joka ei liity kirjallisuuteen.

Viime vuonna elin väkevimmin kahden teoksen parissa, jotka molemmat liittyvät Stalinin vainoihin ja 1990-luvun paluumuuton ilmiöön. Anna Soudakovan esikoisromaani ja Lea ja Santeri Pakkasen matka/tietokirja inkerinsuomalaisen suvun vaiheista jäivät molemmat ihon alle kummittelemaan jopa häiritsevästi. Nämä teokset vetosivat ehkä enemmän tunteisiini kuin kirjallisuuskriitikko-minään, mutta koin molempien teosten kyydissä hurjan kiinnostavia matkoja.

Kotimainen kaunokirjallisuus

Anna Soudakova: Mitä männyt näkevät, Kari Hotakainen: Tarina, Miika Nousiainen: Pintaremontti, Anneli Kanto: Veriruusut, Sirpa Kähkönen: Muistoruoho

Kotimaiset dekkarit/trillerit

Tuire Malmstedt: Enkelimetsä, Antti Tuomainen: Jäniskerroin, Pekka Hyyti: Ruumiinpuntari, Seppo Jokinen: Hervantalainen, Pauliina Susi: Pyramidi

Kotimainen tietokirjallisuus

Lea ja Santeri Pakkanen: Se tapahtui meille, Milla Peltonen: Erakot, Sirkka-Liisa Ranta: Suomalainen teekirja, Kai Sadinmaa: Kuolleiden kirja, Susan Heikkinen: Pullopostia Seilin saarelta. Potilas nro 43.

Ulkomainen kaunokirjallisuus

Balli Kaur Jaswal: Erotic Stories for Punjabi Widows, Sally Rooney: Normaaleja ihmisiä, Olga Tokarczuk: Vaeltajat, Hans Fallada: Alone in Berlin, Jojo Moyes: Tähtien antaja

Ulkomaiset dekkarit/trillerit

Jo Nesbo: Valtakunta, Fiona Barton: Epäilty, Camilla Grebe: Varjokuva, Sofie Sarenbrant: Avoimet ovet, Lucy Foley: Jahti

Ulkomainen tietokirjallisuus

Anne Applebaum: Demokratian iltarusko, Jenny Nordberg: Kabulin tyttöjen salaisuus, Åsa Wikforss: Vaihtoehtoiset faktat, Paolo Giordano: Tartunnan aikaan, Witold Szablowski: Tanssivat karhut

Oma/elämäkerrat

Trevor Noah: Laiton lapsuus, Anna Takanen: Sinä olet suruni, Antti Holma: Kaikki elämästä(ni), Tuomas Kyrö: Kirjoituskonevaras, Patti Smith: Ihan kakaroita

Kesken jääneitä, mutta lupaavia teoksia

Anni Kytömäki: Margarita, Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet, Ta-Nehisi Coates: Vesitanssija, Ljudmila Ulitskaja: Köyhiä sukulaisia, Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät

Makaaberi rakkaustarina

Anne Vuori-Kemilä: Mustaa jäätä (Karisto, 2020)

Äänikirjan lukija: Veera Kiiskinen

Tänä vuonna en seurannut Finlandia-palkintoehdokkaisiin liittyvää uutisointia paljoakaan, mutta uutinen Anni Kytömäen voitosta ei yllättänyt. Voittajateosta olen aloittanutkin lukemaan jo alkusyksystä, ja aion saattaa sen loppuun ennen uutta vuotta. Tommi Kinnusen teos oli myös vaikuttava, mutta ei ollut minulle ”se” hittikirja tänä vuonna. Nyt ajattelin kokeilla Anne Vuori-Kemilän teosta, joka sai äskettäin murska-arvion Helsingin Sanomissa. Jätin strategisista syistä tuon arvion lukematta, sillä halusin muodostaa teoksesta itsenäisen kuvan. En itse asiassa tiennyt siitä muuta kuin että siinä kuvattaisiin syrjään jääneiden kokemuksia lähimenneisyydessämme.

Kirja yllätti totaalisesti, sillä se kertookin sateenkaarihistoriasta yhden epäonnisen naisparin tarinan kautta. Siinä eletään 1960-80-lukuja Pohjois-Pohjanmaalla, jossain Kokkolan seudulla ja Oulussa. Kertojia on useita, ja lapsinäkökulma on varsinkin alkuosissa vahva.

Antti on herkkä ja empaattinen poika, joka elää pikkukaupungissa puutaloyhteisössä kommunistisen isänsä komennossa. Isä on tehtaalla lakkokenraalin maineessa, ja yhdessä naapurin aatetoverien kanssa he parantavat maailmaa lukemalla Tiedonantajaa. Jossain vaiheessa aate laimenee, Mosse muuttuu Taunukseksi ja juustoakin saa taas syödä ilman syyllisyydentuntoa.

Antti ystävystyy naapurissa vuokralla asuvan taksikuski-Gulffin kanssa, koska kyydit ”porvarien pirssissä” houkuttelevat häntä. Gulffi ja Elffi ovat erikoinen pariskunta, jonka luonnottomista yöllisistä puuhista koko kortteli kuhisee. Kerran Antti otetaan mukaan reissuun ”piiriin”, eli mielisairaalaan, jossa Elffi on hoidossa. Ilman lasta Gulffi ei pääsisi osastolle katsomaan rakastettuaan, joten Antti saa esittää potilaan biologista lasta.

Vanhaksipiiaksi itsensä kokeva Elffi eli Siiri on perustanut perheen kypsässä iässä yhteiskunnan painostamana. Hänellä on epilepsia, joka oli pitkään yksi niistä taudeista, jotka käsitettiin olevan esteenä naimaluvalle ja lisääntymiselle. Siiri onnistuu salaamaan taudin mieheltään pitkään. Heidän ainoa lapsensa Timo syntyy kahdeksan vuoden yrittämisen jälkeen, ja perheonni jää lyhyeksi.

Siirin ja Railin rakkaustarina on arkinen, mutta makaaberi. Sitä varjostaa Siirin pohjaton suru pojan menettämisestä, eikä yhteiselämää tee helpommaksi naapurien avoimen vihamielinen suhtautuminen. Pariskunta muuttaa usein, eroaakin välillä, mutta Siiri ei pärjää omillaan, vaan kaipaa kumppania perään katsomaan. Raili vaihtaa taksikuskin ammattinsa hautaustoimiston työntekijäksi, mistä tulee hänelle kutsumusammatti.

Kiinnostavaksi kirjan naisparin tekee se, että he eivät ole erityisen tiedostavia. Molemmilla on maalaiset juuret, ja vaikeuksia tulla toimeen sukulaistensa kanssa. ”Kaapista ulos tuleminen” ei vielä kuulu heidän käsitteistöönsä, vaan he yrittävät vain elää omaa pientä arkeaan vähäisillä voimillaan. Koin varsinkin pariskunnan arkisen kommunikaation kuvauksen osuvaksi.

Antti ja Timo kohtaavat jo lukiolaisina, mutta heidän tiensä risteytyvät uudelleen Oulussa opiskelijoina. Aikuisena Timo yrittää luoda uudelleen suhdetta äitinsä kanssa, mutta välissä on paljon kipeitä hiljaisuuksia. Antti luopuu porvarillisista insinöörin opinnoistaan ja aikoo ryhtyä kirjailijaksi.

Romaanin kehys on dekkarimainen, ja tätä juonta en spoilaa arviossani. Itse en keskittynyt niinkään kirjan pillerinhuuruiseen kuoleman kulttuuriin, vaan enemmän ajankuvaan, jossa Mäki-Kemilä onnistuu hyvin. Musiikkia, tv-ohjelmia ja poliittista änkyröintiä tarjotaan sopivasti, mutta näistä ei tule itse tarkoitusta.

Minusta teos oli oiva valinta Finlandia-ehdokkaaksi, ja tänä vuonna lukemastani kotimaisesta kirjallisuudesta se kuuluu lupaavimpaan kärkeen. Ehkä kielellisesti en löytänyt tästä teoksesta aivan vastaavaa tenhoa kuin esim. Kinnusen ja Kytömäen teoksista, mutta koukuttava juoni ja monipuolinen henkilögalleria pitivät hyvin otteessaan.

Jo romaanin nimi antaa vihiä tulevasta synkkyydestä, eikä lukijaa päästetä näillä liukkailla pinnoilla helpolla. Jos itsetuhoisuuden kuvaus ei kiinnosta marraskuussa, sen lukemista voi hyvin siirtää valoisampaan aikaan. Toisaalta teokseen mahtuu hersyvää huumoria, jopa tilannekomiikkaa, joten loppuvaikutelma ei ollut epätoivoinen.

Olen myös lukenut Vuori-Kemilän esikoisteoksen Taivas ilman reunoja (2018), jossa mielenterveyden teema oli vielä vahvempi kuin Mustassa jäässä. Romaanien välillä on selkeä yhteys, vaikka niiden tematiikka ja aika-akseli poikkeavat toisistaan. Toivottavasti Finlandia-ehdokkuus saa uudet lukijat myös tuon esikoisteoksen pariin, joka aikanaan sai paljon vähemmän huomiota.