Tsehovilaisella huvilalla Ukrainassa

Teos: Jevhenija Kuznjetsova: Kysykää Mialta (Aula&co, 2022)

Suomennos: Eero Balk

Äänikirjan lukija: Mimosa Willamo

Mia ja Lilia ovat kolmikymppiset ukrainalaiset sisarukset, jotka eivät tiedä, pysyäkö maassa vai lähteä. Heidän isoäitinsä Tea on 96-vuotias, ja elää yksin suvun kotitalossa jossain maaseudulla. Kotitalon ympärillä on ehtoisa puutarha, jonka jokaisella marjapensaalla on tarina kerrottavanaan. Erityisen rakkaita ovat isoisän Tashkentista tuomat vadelmapensaat, jotka tuottavat valtavan kokoisia marjoja.

Eräänä kesänä siskot palaavat mummolaan aikeinaan remontoida taloa. Seuraan liittyy Marta-serkku, joka on juuri palannut kotimaahan asuttuaan seitsemän vuotta Intiassa. Marta on raskaana, ja isoäidin huolenaiheena on, onko sen isä ”musta”. Marta ei selvästikään halua avautua suhteestaan lapsen isään. Sisarukset eivät ole koskaan pitäneet serkustaan, mutta nyt heidän on siedettävä häntä saman katon alla.

Lilialla on lapsi Ivanin kanssa, joka on paennut ulkomaille elatusvelvollisuuksiaan. Yhtäkkiä kesäidylliin saapui pieni Ljusia-tyttö, joka on Lilian pojan sisarpuoli. Ljusian äiti on kuollut, ja Ivan on jättänyt tyttärensä heitteille. Riittääkö Lilialla sydäntä ottaa tämä lapsi huostaansa, vai jatkaako lapsi seuraavaan epämääräiseen hoitopaikkaan?

Kirjassa kuvattu äitiys on aidosti yhteisöllistä, ja neljän sukupolven välistä vuoropuhelua kuvataan herkkyydellä, mutta ilman liikaa romantisointia.

Puutarhanhoidolla on romaanissa keskeinen rooli. Yksi sisarusten bisnesideoista liittyy luomuviljelyyn. Mia on opiskellut ranskaa, ja osaa enemmänkin kuin tilata kaksi croissanttia. Hän on saanut selville, että ranskalaiset saattavat maksaa 50 e Halloween-kurpitsasta, jos niiden kasvattaja raportoi kasvun vaiheista somessa.

Kylän universumissa uskonnollisilla pyhäpäivillä on suuri merkitys, eikä juhannuksena sovi tehdä kattoremonttia. Homman palkattu taiteilijamies on juoppo ja puolikuuro. Kaikkialla halutaan tietää, keiden väkeen sisarukset kuuluvat, sillä kukaan ei pidä mahdollisena sitä vaihtoehtoa, että joku haluaisi tulla sinne ilman sukuyhteyttä.

Tässä kirjassa on saavutettu hieno balanssi vetelehtimisen ja puuhastelun välillä. Kyseessä on dialogipainotteinen taideromaani, jossa tapahtumat ovat melko pieniä, mutta fiilistely suurta.

Olen innoissani teoksen suomennoksesta jo siksi, ettei tämä teos kerro sodasta, vaan tavallisesta elämästä rauhan aikana. Kirjamarkkinoille on pian tulossa suuri määrä Ukrainan sotaa käsitteleviä teoksia, ja tiedän, että saatan sairastua vakavaan ähkyyn niiden parissa. En tiedä, olisiko tämä teos tullut suomennetuksi ilman sotaa, mutta mikään sodan varjolla ratsastava teos tämä ei ole.

Kolmas visiitti Smalångeriin

Teos: Karin Smirnoff: Sitten menin kotiin (Tammi, 2022)

Suomennos: Outi Menna

Äänikirjan lukija: Satu Paavola

Pystyin pidättäytymään Karin Smirnoffin Jana Kippo-sarjan lukemisesta ruotsiksi, sillä epäilin, etten ymmärtäisi sen mahdollista murrepuhetta. Sarjahan on varsin koukuttava, ja sen tyyppinen, että olisin mielelläni lukenut kaikki osat putkeen.

Saagan kolmannessa osassa Janan Bror-veli kuolee, ja häntä jää suremaan siskon lisäksi raskaana oleva naisystävä Angelika. Sisarukset olivat ennen veljen kuolemaa käyneet juurimatkalla Tornionjokilaaksossa, ja veli oli kiinnostunut lestadiolaisesta uskonyhteisöstä, joka oli sisarusten äidin hengellinen koti. Hän oli jäänyt majailemaan noille hoodeille ja löytänyt uskonyhteisöstä uuden naisen, Sirkka-Liisan.

Bror ei ehkä ole Angelikan lapsen biologinen isä, mutta myös Sirkka-Liisa on raskaana. Syntyy valtava eturistiriita miehen hautaamisesta, ja lestadiolaiset osaavat painostaa myös ei-uskovaa Janaa.

Kuka näistä naisista sitten on pääasiallinen surija, ja kenellä on viimeinen sana miehen viimeisestä lepopaikasta?

Suomi on Jana Kippolle ”housuhamemaa”, sillä hän pitää suomalaisten naisten pukeutumistyyliä outona. Smalångerin kyläyhteisössä taas ainoa täysin hyväksyttävä vaateparsi on Helly Hansenin tuulitakki.

Smalångerin terveyskeskus tekee kuolemaa, ja Jana haluaisi irtisanoutua työstään vanhusten kotiavustajana. Janan pomo on lopettanut juomisen, tullut uskoon ja muuttunut sietämättömäksi. Smalångerissa ei oikein tunnu olevan muuta tekemistä kuin ryyppääminen tai seurakuntaelämä. Jehovat ja helluntailaiset kilpailevat keskenään eksyneistä lampaista.

Janan oma salainen henkireikä on seksi. Suhde Jörö-Joniin on vaikea, koska virallisesti Jon seurustelee suomalaisen Pirjon kanssa, joka ehkä on se kuuluisa housuhamenainen. He tapailevat salaa kesämökillä, eivätkä pahemmin puhu tapaamisten sisällöstä. Pirjo on menestynyt taiteilija, joka on onnistunut edistämään Jonin taiteilijanura suurin askelin. Jana kuitenkin kieltäytyy käsittelemästä mahdollisia mustasukkaisuuden tunteitaan. Hänelle Jon on olemassa vain eläimellistä seksiä varten.

Aloitin kirjan kuuntelemista useaan otteeseen, ja olen pysynyt sen matkassa pienissä osissa. Teos ei tunnu yhtään vähemmän laadukkaalta kuin sarjan aiemmat osat, mutta juuri nyt synkimmän kaamoksen keskellä Smirnoffin inhorealistinen tyyli tuntui vähän liian raskaalta.

Ehkä kotihoidon kuvauksessa oli liikaa toistoa, eli koin jo saaneeni tarpeekseni seniiliyden raaoista yksityiskohdista aiemmissa osissa. Lestadiolaisuuden kuvauksesta pidin paljonkin, sillä ruotsalaisen kirjailijan kuvaamana tähän aiheeseen löytyi uusi tulokulma.

Musabisnesten nurjasta puolesta

Teos: Tiffany D. Jackson: Rajaton (Karisto, 2022)

Suomennos: Peikko Pitkänen

Äänikirjan lukija: Rebekka Kuukka

Enchante alias Shanty on Atlantassa asuva musta r’n’b-laulajanalku, joka elää keskiluokkaisessa perheessä ja käy kallista eliittilukiota. Koulun säännöt ovat tiukat, ja Shanty on tottunut olemaan jatkuvana silmätikkuna pelkän ihonvärinsä vuoksi. Liian taiteellista ulkomuotoa ei koulussa hyväksytä, vaan kaikkien olisi mukauduttava yhteen ja samaan muottiin. Shantyn vanhemmat ovat tehneet kovasti työtä pystyäkseen rahoittamaan tytärtensä opinnot, ja odotukset ovat korkeat.

Kun Shanty sitten kohtaa 17-vuotiaana koe-esiintymisessä Korey Fieldsin, maailmanluokan rapartistin, hän uskoo onnensa kääntyneen. Korey tarjoaa Shantylle paikkaa hänen tallissaan, ja pian Shantylla on levytyssopimus. Shantyn vanhemmat taivutetaan allekirjoittamaan laillisia sopimuksia, joiden sisältöä nämä eivät täysin ymmärrä. Nuori nainen pääsee rikkaiden ja kuuluisien piireihin, ja matkustelee ympäri maata luksussviiteissä.

Pian käy ilmi, ettei Korey ole ensimmäistä kertaa asialla. Moni nuori nainen on onnistunut irrottautumaan miehen otteesta, mutta hänessä on kulttijohtajan karismaa. Shanty jää koukkuun miehen tarjoamaan violettiin huumejuomaan, eikä hänellä ole muistikuvia kaikista sviittien tapahtumista.

Kirja on kirjoitettu murhamysteerion formaattiin, mutta sen pääpaino on musiikkibisneksissä ja seksuaalisen hyväksikäytön teemassa. Tämä kombo on niin järeä, etten kokenut paljoa jännitystä Koreyn kuoleman suhteen. Ehkä kirjan suurin ongelma oli se, että Korey Fieldsin hahmo oli yksiulotteisen paha.

En ole lukenut YA-kirjallisuutta aikoihin, enkä tunne sen uusimpia tuulia. Tällä kertaa koin vahvasti, että lukijana juna oli minut jättänyt, tai että kuulun vain väärään kohderyhmään. Luulen, että kyseessä on hyvinkin ansiokas YA-romaani, mutta itse koin ärsytystä monessa kohtaan. Sitä aiheutti varsinkin alun TRIGGER WARNING, jossa lukijaa varoitettiin rankoista sisällöistä. En pidä siitä, että minua ohjaillaan lukijana tällä tavalla, enkä usko, että se on tarpeen myöskään YA-kirjallisuudessa.

Kirjasta jäi parhaiten mieleen tietyt maalaukselliset vibat ja värimaailma. Violetin huumejuoman vastapainoksi Shantyn äiti tarjoaa tyttärelleen huumevierotuksen aikana punajuurimehua, jonka ravitsevaan voimaan hän vannoo. Jotkut tällaiset yksityiskohdat toivat lohtua ja uusia oivalluksia, ja kohottivat tekstin profiilia.

Viikonlopun myrsky vesilasissa

Teos: Hanna Brotherus: Henkeni edestä (WSOY, 2022)

Äänikirjan lukija: Hanna Brotherus

Tänä viikonloppuna omassa somekuplassani on keskusteltu perjantaina 4.11. Helsingin Sanomissa julkaistusta arviosta Hanna Brotheruksen toisesta autofiktiivisestä teoksesta Henkeni edestä. Maaria Ylikoski kirjoitti varsinaisen tyrmäysarvion teoksesta, jonka hän oli kokenut kiusallisena. Erityisen epäkiinnostavana Ylikoski koki Brotheruksen tavata kuvata tunkkaisia käsityksiään äitiydestä, parisuhteista ja seksuaalisuudesta.

Tavallaan on virkistävää, että lehdissä esiintyy välillä vähemmän korrekteja arvioita. Luulen, että tuokin ”täyslaidallinen” voi jopa toimia Brotheruksen kirjan mainoksena, sillä moni saattaa kiinnostua katsomaan, onko kirja todella niin huono kuin arviossa väitetään. Jos taas arvio olisi kirjoitettu aiemmin tuntemattoman esikoiskirjailijan tuotoksesta, se olisi tuntunut kohtuuttoman rankalta. Mutta itse en pidä myöskään siitä, että kirjailijoita kohdeltaisiin eri kriteereillä riippuen siitä, ovatko he jo valmiiksi julkisuuden henkilöitä vai ei.

Minulle Brotheruksen esikoisteos oli suuri hitti, ja olen keskustellut siitä livenä useamman ihmisen kanssa blogimaailman ulkopuolella. Koin, että teos on tavoittanut sellaisiakin lukijoita, jotka ehtivät lukea vähemmän ja jotka pohdiskelevat lukemaansa mielellään pitkään.

Toki tämän kakkosen suhteen vähän ounastelin, että teosten välillä olisi toistoa, tai että se ei välttämättä onnistuisi tempaamaan mukaansa samalla voimalla, jos se kertoisi samoista teemoista. Mutta juuri nyt tässä marraskuun pimeydessä kirjan rauhallinen tempo ja haahuileva ote tuntuivat sopivilta. Minuun kirjassa teki vaikutuksen sen vapaamuotoinen, jopa impressionistinen rakenne.

Brotherus kertoo tässä kolmannesta elämästään: pesä on tyhjentynyt, vaihdevuodet vaivaavat, oma keho tuntuu vieraammalta kuin koskaan, ja vaikka hän elää rakkaudellisessa parisuhteessa, hän kokee välillä yksinäisyyttä ja maailmasta vetäytymisen tarvetta.

Tähän saumaan osuu suvun mökistä luopuminen, ja siihen liittyvien muistojen läpikäyminen. Kertoja matkustaa mökille yksin, ja kohtaa oman keski-ikäisen kontrollifriikkiytensä alkeellisissa oloissa. Puskapissalla on käytävä aivan liian usein, ja veneen tulpan tarkistaminen on pakkomielle. Luontosuhteen kuvaus on herkkää ja oivaltavaa, joten jäin varsinkin pohtimaan, mikä sai Ylikankaan dissaamaan kirjailijan kielellisen ajattelun tasoa.

Mökkireissun ulkopuolella pidin varsinkin Brotheruksen tavasta kertoa työprojekteistaan erityisen haavoittuvien ryhmien parissa, kuten turvapaikanhakijoiden. Oikeastaan olisin voinut lukea erillisen teoksen pelkästään hänen koreografin työstään.

Brotherus kertoo myös rehellisesti hänen suhteestaan kirjallisuuteen: hän ei ole koskaan ollut himolukija, koska tanssitaiteen opinnoissa huomio on keskittynyt ihmisten kehojen lukemiseen. Tämä ei tarkoita, ettei hän olisi harrastanut lukemista, mutta kulttuuripiireissä hän on usein kokenut itsensä sivistymättömäksi, kun ei ole lukenut kaikkia samoja kirjoja kuin muut. Mutta yksi teoksen kaunokirjallisia referenssejä on Eeva Kilven tuotanto, varsinkin Naisen päiväkirja.

Olen lukenut viime vuosina kymmeniä huonommin toimitettuja kaunokirjallisia teoksia suurilta kustantamoilta, joissa keskeinen ongelma on ollut kökkö kieli. Tässä teoksessa en tuota ongelmaa havainnut, mutta joistakin lukijoista teoksen hidas tempo ja arkisuus voivat tuntua pitkäveteisiltä. Itse taas pitkästyn takuulla varmemmin hektisen toimintadekkarin äärellä, joka on kirjoitettu pelkin aktiivilausein ja insinöörikielellä.

Minusta Brotheruksen teoksissa lohdullista on ollut kohdata kertoja, joka samalla harjoittaa tyypillistä taiteellista haahuilua, ja onnistuu kuitenkin kertomaan aivan samanlaisista arjen haasteista kuin kuka tahansa keski-ikää lähestyvä naislukija, riippumatta koulutuksesta tai ammatista. Mutta ehkä kirjan vahva naiserityisyys voi tuntua liialliselta. Itseäni ilahduttaa hänen teoksissaan jopa maadoittava jalat maassa-asenne.

Egosta, joka mahtuu limusiiniin

Teos: Bono: Surrender – 40 laulua, yksi elämä (Tammi, 2022)

Suomennos: Tero Lehtinen

Äänikirjan lukija: Mikko Leskelä

Kun U2 palasi ensimmäiseltä Amerikan-kiertueeltaan Dubliniin vuonna 1980, bändin lähipiirissä vitsailtiin, ettei jäsenten egot enää mahdu limusiiniin. Muistan itse noteeranneen tämän bändin ehkä vuonna 1984, ja olen kyllä kuunnellut sen musiikkia jo ennen kuin minusta tuli Irlanti-fani 1990-luvun alussa. U2 on kuulunut elämäni kalustoon kotoisan jouhevasti, mutta niin suuri fani en ole ollut, että olisin tiennyt sen jäsenten yksityiselämästä kaiken.

Ja joskus 90-luvun lopussa bändin suuruudenhullu meininki alkoi jo kyllästyttää, varsinkin Bonon rooli paavista seuraavana globaalina äänitorvena.

Hyvää tässä uudessa teoksessa on se, että se todella on Bonon itsensä kirjoittama. Teos on lähes 500 sivun mittainen järkäle, ja noin kolmannes siitä keskittyy globaalin avustustyön raportointiin.

Kuuntelin kirjan putkeen yhtenä viikonloppuna, ja minun on vaikea hahmottaa, mikä Bonon ja U2:n tarinassa on minulle uutta tietoa. Bonon poliittisen aktivismin tarina on tullut tutuksi medioista, mutta en tiennyt, kuinka uskonnollinen hän oli jo nuorena. Ja nimenomaan uskonnollinen, ei pelkästään epämääräisen hengellinen. Hän on aina löytänyt voimaa kristinuskon harjoittamisesta, virsistä ja jumalanpalveluksista.

1970-luvun Irlannissa hurmokselliset herätysliikkeet olivat muodissa sekä katolisten että protestanttien leireissä, ja Bono kävi Dublinissa Shalom-seurakunnassa. Vielä bändin alkumetreillä seurakunnassa toivottiin, että Bonon ja ystävien luovat energiat saataisiin herätysliikkeen käyttöön, mutta bändin jäsenistä Edge ja Adam eivät perustaneet paljoa kristinuskosta.

Itse kyllä olen aina tunnistanut U2:n musiikista kristilliset vaikutteet, mutta pidin varsinkin sen 80-luvun levyjä (The Joshua Tree, Rattle and Hum) jonkinlaisena välivaiheena, ja merkkinä rakkaudesta mustaan musiikkiin, varsinkin gospeliin. Mutta en tiennyt, kuinka paljon Bono on ammentanut omista lapsuuden ja nuoruuden kokemuksistaan näihin biiseihin.

Bonon elämässä syvä kriisi oli Iris-äidin menetys nuorena, ja jääminen jotenkin ankaran tai vähäeleisen isän kasvattamaksi. Yhteistä Bonolle ja Bob-isälle oli musikaalisuus, ja isän tenoriääntä pidettiin Dublinin pohjoisosan pubeissa voimallisempana kuin pojan. Isä ja poika pysyivät kyllä väleissä tämän kuolemaan saakka, mutta isä oli vanhempanakin vahvasti omista oloissaan viihtyvä.

Teos on todella monisyinen, mutta myös kokonaisuutena hieman uuvuttava, sillä lähes kaikki sen henkilöt ovat maailmanluokan julkkiksia. Olisin ehkä arvostanut sitä, jos Bono olisi kertonut enemmän kohtaamisistaan tavallisten tallaajien ja fanien kanssa. Avioliitostaan Ali-vaimon kanssa hän kirjoittaa viisaasti ja kauniisti, ja jäin myös pohtimaan, olisiko tuon liiton olennainen liima kristillinen vakaumus.

Maailmanpolitiikasta kirjoittaessaan Bono on juuri se sama suureleinen saarnaaja, johon aloin väsyä 90-luvun lopussa. Hänen aikaansaannoksensa kolmen eri järjestön kautta kehitysmaiden velkaongelman ja HIV-positiivisten aseman edistämiseksi ovat mittavia, ja 00-10-luvuilla hän selvästi keskittyi enemmän aktivismiin kuin musiikkiin.

Tämä teos oli vähän samantyyppinen kokemus kuin Sinead O’Connorin muistelmien lukeminen alkuvuodesta. Tuota kirjaa olin jopa odottanut, mutta lukukokemus oli yhtä lailla hämmentävän tyhjentävä. Ehkä Sinead on kuitenkin taitavampi, intensiivisempi kirjoittaja, ja hän onnistui luotaamaan syvemmälle niin omaan psyykeensä kuin irlantilaisen yhteiskunnan analyysiin. Bonon tarina on selkeästi enemmän keskittynyt USA:aan ja kehitysmaihin, ja siitä jäi jopa vaikutelma, että Irlannissa asuessaan hän ei välttämättä ole aina ollut läsnä omassa maassaan, vaan elänyt supertähteyden omituisessa kuplassa, jossa kaikki maailman vastaavat supertähdet ovat aina tavoitettavissa.

Bonon kirjailijan taitoja en halua aliarvioida, mutta hän on omaelämäkerturina vähän liian suoralinjainen omaan makuuni. Noihin kristinuskoon liittyviin pohdintoihin saatan palata uudestaankin, ja tämän jälkeen saatan lukea myös Nick Caven tuoreen kirjan, jossa hän kertoo elämästään poikansa kuoleman jälkeen.

Veikkaisin, että kirjasta saavat eniten irti ne, jotka tietävät U2:n vaiheista suht vähän, ja todelliset superfanit. Itselle kirjassa kerrottu ulkoisen tapahtumisen määrä oli liikaa, tai lukutahti liian nopea.

Rikki menneen demokratian draamaa

Teos: Edna O’Brien: Girl (WF Howes, 2019)

Äänikirjan lukija: Sheila Atim

Loppukesästä tein itselleni listan kirjoista, joita maailmalla oli julkaistu Boko Haramin sieppaamista koulutytöistä pohjoisessa Nigeriassa. Moni varmasti muistaa tämän episodin, vaikka ei muuten seuraisi Afrikan uutisia kovinkaan ahkerasti. Tätä kirjallisuutta löytyy runsaasti sekä itse nigerialaisten että ulkomaalaisten kynistä. Itse teen siis taustoitusta käynnissä olevaa teatteriprokkista varten. En luultavasti ehdi lukea kaikkea, mutta yritän ainakin käydä läpi romaanit.

Edna O’Brien (s. 1930) on minulle tuttu kirjailija jo nuoruudesta, jolloin olin suuri Irlannin ystävä, ja luin varsinkin sen naisten kirjoittamaan kirjallisuutta kuin pikku orava. Hän ei koskaan kuulunut suosikkeihini, mutta olen arvostanut hänen rooliaan katolilaisuuteen liittyvien myyttien purkajana. Nuorten naisten asema uskonnon määrittelemässä yhteisössä on ollut hänen tuotantonsa punaisena lankana 1960-luvulta saakka, ja useamman romaanin nimessä on sana ”girl”. Ja tässä uusimmassa teoksessaan hän palaa itselleen keskeiseen teemaan toisessa kulttuurisessa kontekstissa.

Ennen romaanin kirjoittamista O’Brien oli matkustanut pohjoiseen Nigeriaan haastattelemaan näitä siepattuja nuoria naisia, ja heidän auttajiaan. Toki siellä on rampannut monia muitakin maailmanluokan julkkiksia. Mutta arvostan sitä, että iäkäs kirjailija on lähtenyt reissuun maahan, joka ei ehkä nousisi ykköseksi seniorimatkailijoiden listalla. Kirjan arvioissa on myös keskitytty vähän liikaakin O’Brienin ikään.

Kirjaa on myös monella tasolla syytetty kulttuurisesta omimisesta. Tähän keskusteluun en koe kykeneväni osallistumaan nykyisillä eväillä. Tai haluaisin kirjoittaa aiheesta jotain syvällisempää kuin pelkän blogitekstin. Mutta ehkä johtuen näistä syytöksistä romaani on jäänyt vähälle huomiolle.

Romaanin kertoja on nimeltään Mariam, ja hän on lähtenyt perheensä kanssa pakoon Boko Haramia kotikylästään. Mariam tulee ensin julmasti raiskatuksi väliaikaisella leirillä, ja tämän jälkeen hänet pakkonaitetaan Mahmoud-nimiselle nuorelle miehelle. Moderni teknologia lisää Mariamin kauhun momentteja, sillä raiskaus tallentuu tekijän kavereiden puhelimille. Hääyötä Mariam viettää ”romanttisesti” led-valoketjun kajossa, eli Mahmoudilla on jopa hyvää tahtoa morsiamensa suhteen. Mies kuitenkin katoaa pian, eikä pariskunta enää näe toisiaan.

Mariamin pikkuveli on puettu tytöksi, jotta hän ei tulisi pakotetuksi lapsisotilaaksi. Perheen jäsenet joutuvat eroon toisistaan, eikä tässä kaaoksessa kukaan voi täysin luottaa toisiinsa. Myös kristityt miespastorit saattavat naamioitua burqan alle.

Osa siepatuista tytöistä on kristittyjä, ja he joutuvat opettelemaan Koraanin suuria ensimmäistä kertaa elämässään. Jatkuva huorittelu ja pakkoavioliitolla uhkaaminen murskaa monen tytön mielen. Samalla he kohtaavat sieppaajiensa syvän tietämättömyyden maailmasta.

Mariam tulee raskaaksi, ja synnyttää Babby-pojan. Tien päällä vauva on hänen ainoa turvansa, mutta kotikylään palattuaan tytön äiti järjestää lapsen adoptioon. Isä ja pikkuveli ovat kuolleet, eikä Mariam halua enää olla tekemisissä äitinsä kanssa. Mutta onko hänellä toivoa, mihin hän voisi uskoa näiden järisyttävien kokemusten jälkeen?

En lähtisi leimaamaan romaania epäonnistuneeksi, mutta aihepiiri on niin rankka, että siitä on vaikea saada aikaan häikäisevää taidetta. Teos on brutaalin realistinen, eikä siinä ole suvantovaiheita. Vaikka se on tiivis toteutukseltaan, nostan hattua kaikille, jotka ovat saaneet sen luettua yhdeltä istumalta. Itse jätin teoksen kesken elokuussa, ja nytkin taistelin läpi parissa sessiossa.

Äänikirjan lukija Sheila Atim ainakin onnistuu tehtävässään loistavasti. Hän on nuori ugandalaistaustainen näyttelijä, mutta olisin luullut häntä nigerialaiseksi, sen verran autenttiselta dialogit tuntuvat. Toisaalta teos pysyy ymmärrettävänä, kun koko tekstiä ei ole luettu vahvalla nigerialaisaksentilla.

Ingallsin Laura muuttaa Vietnamiin

Teos: Nguyen Phan Que Mai: Vuorten laulu (Sitruuna, 2022)

Suomennos: Elina Salonen

Äänikirjan lukija: Hannamaija Nikander

Kuluneen viikon hyvät uutiset ovat johtamassa siihen, että luultavasti en lähiaikoina ehdi päivittää kirjablogia, tai postausten tahti tulee vähenemään. Olen siirtymässä vakavamman kirjallisuusaiheisen työn pariin, eli minusta tulee puoleksi vuodeksi afrikkalaisen draaman kääntäjä ja tuottaja. Tässä blogissa en ole pahemmin kertonut draamaintresseistäni, vaikka vielä blogin alkuvaiheessa tällaisesta urasta haaveilin. Nyt olen saanut mahdollisuuden edistää tätä uraa uudestaan.

Tällä viikolla olen kuunnellut kahta kolmanteen maailmaan sijoittuvaa teosta, jotka keskittyvät 1970-luvun alkuun. Täytän ensi viikolla 50, joten nämä teokset ovat tuntuneet hyviltä muistutuksilta syntymäni ajan maailmanpolitiikasta.

Nguyen Phan Que Mai (s. 1973) on ehkä kolmas vietnamilaistaustainen kirjailija, jonka tuotantoon olen saanut tutustua. Vuorten laulu sijoittuu juurikin vuoteen 1972, jolloin Vietnamin sota on loppumassa. Maasta on tulossa yhtenäinen itäblokin valtio, ja monet kommunismin kriitikot ovat joutuneet uudelleenkoulutusleireille. Kirjan päähenkilö on teini-ikää lähestyvä Huong, joka on jäänyt mummonsa hoiviin vanhempien lähdettyä rintamalle.

Huongin mummo on liberaali toisinajattelija, eivätkä hänen elon jääneet lapsensa pysty käännyttämään häntä kunnon kommunistiksi. Tarinan alussa mummo käy vielä opettajan töissä maaseudun kyläkoulussa, mutta jossain vaiheesta hänestä tulee mustan pörssin kauppias, ja häneen suhtaudutaan penseästi.

Huongin äiti on ollut rintamalla lääkärin töissä, ja palaa kotiin ihmisrauniona. Hän ei pysty elämän kotona tyttärensä kanssa, vaan muuttaa siskonsa luo toipumaan. Huong kokee olonsa hylätyksi, mutta mummon hankkimat kielletyt kirjat auttavat häntä selviytymään rankasta arjesta. Kertomukset Ingallsin Laurasta tuovat lohtua, ja vietnamiksi tuo saaga on nimeltään Pieni talo suuressa metsässä. Huong on myös kaveripiiristään ainoa tyttö, joka pääsee lukioon Hanoin kaupunkiin. Kaikki muut ovat joutuneet ruumiillisiin töihin.

Aatteelliset riidat rikkovat perheitä, eivätkä kirjan naiset automaattisesti omaksu sukujensa miesten mielipiteitä. Kirjassa on myös monia takaumia varsinkin 1930-40-luvuille, jolloin maassa oli toisen maailmansodan jäljiltä valtava nälänhätä. Ranskalaisen kolonialismin perintöäkin kirjassa puretaan, mutta romaanin kylän viljelijät ovat joutuneet pokkuroimaan niin monen vieraan vallan edustajalle, etteivät he osaa sanoa, mikä valta oli julmin. Toisaalta kirjan hahmot ovat hyvin uteliaita ulkomaailmasta, ja haluavat seurata aikaansa. Hanoissa kommunistihallitus jahtaa varsinkin hippejä, eli sellaisia miehiä, joiden housut lahkeet ovat liian leveät.

Teos on todella monisyinen ja kielellisesti vivahteikas. Kyseessä on perinteisempi historiallinen romaani kuin kanadanvietnamilaisen Kim Thuyn (s.1968), jotka romaanit ovat tavoittaneet monia suomalaisia lukijoita viime vuosina. Ngyuen viittaa laajemmin yleiseen historiaan, käyttää tarkkoja vuosilukuja ja tilastoja. Mutta ei tämä teos silti syyllisty liikaan opettavaisuuteen, enkä myöskään kokenut, että teosta olisi kirjoitettu pelkästään länsimaisia yleisöjä silmällä pitäen. Ymmärsin, että kirjailija asuisi edelleen kotimaassaan, mutta on matkustellut laajalti, ja kirjoittanut tämän teoksen englanniksi, mutta ennen tätä hän on julkaissut monia teoksia vietnamiksi, varsinkin runoja.

Hyvää romaanissa on tasapaino kahden poliittisen leirin välillä, eli Nguyen pyrkii aidosti ymmärtämään teoksensa rikki menneen perheen vastakkaisia tuntoja. Hänen tapansa kuvata sodasta palanneiden henkilöiden mielenmaisemaa tuntui jopa tutulta, eli en kokenut lukevani romaania kovin kaukaisesta, vieraasta kulttuurista. Henkilöitä teoksessa on runsaasti, ja loppua kohti tapahtumat raaistuvat. Mutta kokonaisuutena teos on täyteläinen, ja mukaan mahtuu myös romantiikkaa, ja aitoa teinimeininkiä.

Ainoa asia, josta jupisen, on romaanin kliseinen nimi, eli en olisi valinnut sitä kannen perusteella. Näitä vuoriaiheisia kirjoja kun on tullut eteen todella monia, ja varsinkin Aasiasta. Mutta taisin lukea alkuvuodesta pitkällä viiveellä Khaled Hosseinin Ja vuoret kaikuivat, eikä sekään ollut huono teos, vaikka nimi pitkästytti.

Mitä teoksen poliittisesta asetelmasta sitten jäi käteen? Jotenkin tuntui, että vietnamilaisten tulkinta marxismi-leninismistä oli erityisen v-mäinen, ja että poliittinen kiihko on todella tuhonnut kokonaisia perheitä ja sukuja tuossa maassa. Mutta koin ansiokkaana kirjassa varsinkin sen, ettei kirjailija esittänyt läntistä blokkia yhtään armollisempana osapuolena. Agent Orange oli tuon sodan karmeimpia asioita, minkä vaikutuksia moni länsimaissa ei varmaan enää muista.

Arkkumaakarin rakkaustarina

Anna Englund: Lautapalttoo (Siltala, 2022)

Äänikirjan lukijat: Karoliina Kudjoi ja Riitta Havukainen

Vuonna 1931 Pohjanmaalla tunnelmat ovat synkeän sinimustat, ja näihin tunnelmiin sopii hyvin romaani, jossa osa päähenkilöistä saa elantonsa ruumisarkkujen valmistamisesta. Anna Englundin esikoisromaanissa nuori Elena on nainut paikallisen arkkumaakarin Ilmarin, ja saanut kaupan päälle Manta-anopin, joka on koulinut miniästään perheyrityksen jatkajan. Avioliitto on lapseton, mutta kolmatta polvea selvästi odotetaan puuseppien sukuun.

Eräänä päivänä pajalle tulee arkkua ostamaan housupukuinen maailmallinen nainen, jonka eno on kuollut. Lidian olemus herättää pienellä paikkakunnalla paljon huomiota, ja myös Elena on utelias tulokkaan taustoista. Nainen on ammattivalokuvaaja Helsingistä, ja tutustuminen tähän jännittää, koska Elena pelkää kuulostavansa liian sivistymättömältä.

Pian Elena matkustaa uuden ystävänsä perään Helsinkiin, missä he eivät ole ainoita tällä tavalla rakastavia. Rakkaus keksii keinot tapaamisiin, vaikka se on laissa kiellettyä. Univormupukuiset saavat pian vihiä Elenan haureudesta, mutta hänelle luvataan lievää tuomiota, jos hän tunnustaisi toisen osapuolen houkuttelun suhteeseen. Virkavalta ei kuitenkaan osaa hoitaa tehtäväänsä tarpeeksi järeästi, ja Elena ehtii paeta kuulustelijoitaan suureen maailmaan.

Tämä on hieno, jopa elegantti romaani, jossa moni henkilö onnistuu voittamaan oman aikansa yhteiskunnan ahtaat käsitykset rakkaudesta ainakin yksityisellä tasolla. Manta-anopin avomielisyys tuntui jopa vähän liialliselta, mutta henkilöhahmona hän oli muuten varsin mainio. Ilmari onnistuu myös menemään omassa elämässään eteenpäin, eikä jää kantamaan turhia kaunoja eksälleen.

Kirjassa on sopivasti muutakin sisältöä kuin sateenkaarirakkaus, joten teos kiinnostanee kaikkia vanhan ajan käsityöläisammateista ja taiteen tekemisestä kiinnostuneita. Itse ihailin romaanissa eniten Englundin rajauksen taitoa, sillä hän onnistui saamaan aikaan varsin täyteläisen tarinan tiiviiseen formaattiin. Näyttääkin, että teosta on kypsytelty pitkään, mikä on johtanut vahvaan ja varmaan kirjailijan äänen löytymiseen.

Elämää kuolleiden talossa

Teos: Pauliina Vanhatalo: Vastuulliset (Tammi, 2022)

Halloween-tunnelmiin sopii hyvin romaani, jossa eletään autiotalossa tai talossa, jossa on äskettäin tapahtunut veritekoja. Pauliina Vanhatalon uusimmassa teoksessa Vastuulliset eletään tuollaisella kauhujen kadulla Raahessa, kaupungissa, josta mieluummin lähdetään pois kuin jonne muutetaan.

Alakoululaisen Lennin perhe on vastikään muuttanut Raaheen halvan asumisen perässä. Isän muusikon työt ovat katkolla koronan takia, ja äiti on kotona vauvan kanssa. Lenni on hyvin tietoinen vanhempiensa rahapulasta, ja on oppinut olla pyytämättä liikaa. Välillä päästään kuitenkin käärmenäyttelyyn tai bulgarialaiseen sirkukseen, ja välillä Lenni kerää naapurin tytön kanssa pulloja saadakseen karkkirahaa.

Naapurin autiotalossa majailee kaksi toisilleen ennen tuntematonta miestä, Pasi ja Valo. Pasi on keski-ikäinen perusjamppa, joka traumataustaisena välttelee sosiaalisia tilanteita, ja Valo on nuori huumeriippuvainen, joka on paossa lukuisia velkojijaan. Jonkun aikaa kaksikko pärjää kämpillään varastamalla naapurin varastosta roikalla sähköä.

Valon äiti Niina taas pakenee kotinsa ahdistavaa ilmapiiriä vuokraamaansa kerrostalokämppään. Tämä on hänen salainen turvapaikkansa, jonne pojan huumevelkojat eivät toistaiseksi osaa tulla. Valo käy välillä kotona tankkaamassa turvallisuutta, mutta enimmäkseen poika on ulkoruokinnassa. Vastuu pojan huoltamisesta lankeaa äidille, sillä pojan isä on jo vuosia paennut vaikeuksia lääkärin työn kiireisiin.

Kirjassa eletään näiden kipuilevien ihmisten rinnalla muutaman kuun verran. Teos on kuin terapeuttinen huolihetki, jossa kaikki huolet ovat demokraattisesti samanarvoisia ja jossa kaikki tulevat takuulla kuulluiksi. Perhesurman teema on järeä, mutta Vanhatalo osaa kokeneen kertojan keinoin löytää tähän tragediaan omaperäisen tulokulman. Aikuisen lapsen huumeriippuvuus ja siitä seuraava vastuunkanto, syyllisyydentunto ja voimattomuus ovat myös tärkeitä teemoja ajassamme.

Teos varmasti koskettaa moninaisia yleisöjä, sillä se kuvaa usean eri sosiaalisen ryhmän ahdinkoa. Raha voisi ratkaista joitain ongelmia, mutta se ei taa onnellisuutta kaikille. Vanhatalo kuvaa tarkkapiirtoisesti ilmiöitä, joilta moni meistä haluaisi sulkea silmänsä. Itse samastuin kirjassa eniten asunnottomien miesten tilanteeseen, varsinkin Pasiin, jonka ongelmanratkaisukeinot tuntuivat itselle tutuilta. Asunnottomuutta kun ilmenee myös pienillä paikkakunnilla, joilla tyhjiä kämppiä riittäisi ihan kaikille.

Lämmin kiitos teoksesta Pauliinalle, sillä voitin sen hänen kirjailijasivujensa kilpailusta.

Pitkän radiohiljaisuuden jälkeen

Teos: Marja Kyllönen: Vainajaiset (Teos, 2022)

Äänikirjan lukija: Tuija Kosonen

En ollut 90-luvun lopussa enkä 00-luvun alussa kovin kartalla kotimaisen kirjallisuuden uusista tähdistä, joten Marja Kyllösen (s. 1975) teokset jäivät minulta tuolloin huomaamatta. Kirjailija ehti tuolloin saada kiitosta ja loistavia arvioita romaaneistaan, ja häntä pidettiin ainutlaatuisena kielellisenä virtuoosina. Tämän jälkeen hän perusti perheen, eikä kyennyt yhdistää perhearkea täysipäiväiseen kirjoittamiseen.

Aloitan siis Kyllösen tuotantoon tutustumisen hänen kolmannesta romaanistaan Vainajaiset, joka kertoo pohjoisen Suomen naisten hedelmällisyydestä, tai pikemminkin lapsettomuudesta. Teos sijoittuu Kajaanin kupeeseen Karumaan sukutilalle, jossa yhteiskunnan rakennusmuutokset näkyvät ja tuntuvat. Kaupunki on laajentumassa, ja tilan lähelle rakennetaan uusia kerrostaloja.

Teoksen keskiössä on nuori pari Laimi ja Rauno, jotka ovat ottaneet tilan hoidettavakseen Raunon sedän kuoltua. Isoäiti Sylvi on haastava vanha emäntä, joka komentelee nuorempiaan sängyn pohjalta. Tilalla kasvatetaan komeita siitossonneja, jotka saavat huomiota maatalousnäyttelyissä.

Tarina alkaa 1960-luvulta ja ulottuu nykyisyyteen. Kyllösen kirjoitustyyli on tosin niin vanhahtava, että moderniteetti tuntuu tulevan näiden henkilöiden elämään pitkällä viiveellä. Välillä päähenkilöiden elämän vaiheisiin viitataan Sydänmaan Sanomien humoristisilla lehtileikkeillä.

Laimilla ei ole yhtä hyvä lapsilykky kuin sisarellaan Mairella, joka puskee jälkikasvua maailmaan vuosittain kanttorimies tukenaan. Mairen oli alun perin tarkoitus saada miehekseen Raunon, mutta kolmiodraama ehätti väliin. Laimi käy läpi monia keskenmenoja, eivätkä tilan työt riitä hänelle toimeksi. Hän lähtee töihin laitosapulaiseksi uuteen vanhainkotiin, ja hankkii itselleen sukutilan ulkopuolisen elämän.

Teos alkaa perinteisenä sukutarinana, mutta siitä keriytyy ylisukupolvinen kauhutarina. Mukana on pään sisäisiä demoneita, mutta myös oikeita uhkakuvia. Kyllönen kertoo, että oli saanut kirjaansa inspiraatiota paikallislehtien jutuista, joissa oli muun muassa kerrottu päiväkodin tuhopolttoyrityksestä.

Erikoisin näkökulma kirjassa on Laimin ja Raunon naapurin tytöllä Hertalla, joka on sikatilallisen tytär. Kyläläiset epäilevät Raunoa tytön hyväksikäytöstä, kun tyttö viihtyy niin hyvin naapuritilalla. Myös Raunon uusi työ koulutuksen kuskina herättää paikallisissa epäilystä. Hertta tuntuu lapselta ja nuorelta, jonka maailmankuva on vaarallisen rajaton, eikä hänellä ole tippaakaan itsesuojeluvaistoa.

Täytyy myöntää, että luin kirjaa oman murreymmärrykseni äärirajoilla, ja missasin sisällöstä kolmanneksen vaikeiden sanojen tulvassa. Itse dialogit eivät tuntuneet vaikeilta, mutta luonnon ja tunnelmien kuvaajana Kyllönen on kuin muinainen runonlaulaja.

Teos vaatii lukijaltaan enemmän kuin moni nykyromaani, mutta jos lukija onnistuu pääsemään rikkaan kielimaailman sisälle, tarina kyllä palkitsee hänet. Itse lopetin erikoisten verbien ylös kirjaamisen, ja totuttelin poimimaan jokaisesta runollisesta lauseesta keskeisen merkityksen.

Pidin kirjasta paljonkin, kun olin onnistunut totuttautumaan Kyllösen koillismaalaiseen poljentaan. Välillä tyyli kyllä tuntui pakahduttavalta, tai tuntui, että pitkän radiohiljaisuuden aikana kirjailijalle oli kertynyt liikaa sanottavaa, ja että romaanissa oli parinkin teoksen ainekset. Mutta tämäkin on makukysymys, ja ainakin tämän kirjan lukija saa kielellisesti ja tyylillisesti runsaasti virikkeitä.

Jään odottamaan Kyllöseltä uusia teoksia, ja mahdollisesti toisenlaisista teemoista. Tässä teoksessa hän osoittaa virtuoosimaisen kykynsä kalevalaisen poljennon, fantasian, kauhun ja suomikumman luojana. Olisi kuitenkin kiinnostavaa lukea häneltä myös jotain pelkistetymmällä nykykielellä kirjoitettua.