Älykkö, kotiäiti, piikanen

Berlin 2Teos: Lucia Berlin: Ilta paratiisissa ja muita kertomuksia (Aula & co, 2019)

Suomennos: Kristiina Drews

Äänikirjan lukija: Karoliina Kudjoi

Eilen päättyi BookBeat-tilaus, kirjastot Tampereella ovat edelleen kiinni, ja Ellibsin kirjojen saatavuus on nyt todella takkuista. Rahaa kirjojen hankintaan ei ole, kotoa toki löytyy jonkun verran lukemattomia paperikirjoja, mutta monien kohdalla on painavat syyt, miksi ne ovat jääneet kesken. Addiktilla on nyt vaikeaa, vaikka hallitus lupasi eilen avata kirjastot niin pian kuin mahdollista. Kirjastoon en kuitenkaan aio mennä ennen kuin siellä saa oleilla, sillä lähikirjastoni on liian suppea ja Metso-kirjastossa en osaa käydä ilman hengailua sen ihanassa kahvilassa.

Onneksi Ellibsistä löytyi Lucia Berliniä, ja kyseessä on jo kolmas häneltä lukemani novellikokoelma. Olen nyt siis lukenut kaikki kolme suomennettua teosta, ja saanut varsin kattavan kuvan tämän postuumisti ylistetyn kirjailijaneron elämänvaiheista. Kaikki Berlinin novellit eivät tunnu suoraan omaelämäkerrallisilta, mutta niissä varmasti lähes kaikissa löytyy ainakin ripauksia eletystä elämästä.

Tämä kolmas kokoelma tuntui vähiten viinan- ja huumeenhuuruiselta lukemistani teoksista, ja mukaan mahtuu ainakin kaksi tekstiä, jossa kukaan henkilöistä ei käytä mitään aineita. Novellit sijoittuvat eri vuosikymmenille, ja useaan eri maahan. Tyylilleen uskollisena Latinalainen Amerikka on edelleen teoksessa keskiössä, eli novellit joko sijoittuvat Chileen tai Meksikoon tai niissä pyörii meksikolaisia siirtolaisia.

Tällä kertaa huomioni kiinnittyi varsinkin runsaisiin luonnon ja arkkitehtuurin kuvauksiin. Tässä teoksessa arkkityyppinen tarina on nuoresta perheestä, joka syystä tai toisesta päätyy asumaan jumalan selän taa hylättyyn maalaistaloon tai viidakkoon ”alkuasukkaiden” keskelle, johtuen köyhyydestä, addiktiosta tai muusta eskapismista. Nainen näissä tarinoissa on uinuva intellektuelli, jonka oma tahto on kuitenkin heikko, ja joka on altis itseään vanhemman ja kokeneemman aviomiehen komentelulle. Koska tällaisia tarinoita on kokoelmassa ainakin kolme (nimet ja paikat vaihtelevat), tulkitsen niissä piilevän jotain Berlininkin elämässä toistunutta kaavaa. Naiset ovat tarinoissa usein kotiäitejä, joita mies saattaa kiusoitella ”piikaseksi”, ja miesten lähdettyä he usein jäävät puille paljaille joutuen elättämään lapsikatrastaan lukuisilla hanttihommilla.

Novelleja on tässä kokoelmassa 23, ja kaiken kaikkiaan Berlinin novelleja on koskaan julkaistu 76. Nostan nyt arviossani vain kolme novellia, joista kerron hieman lisää. Luin nämä putkeen kahdessa päivässä, eikä olisi kannattanut kiirehtiä, vaan mieluummin pitää taidepausseja jokaisen välillä.

Novellissa ”Savitiilitalo ja peltikatto” 19-vuotias eronnut kahden lapsen yksinhuoltaja Maya on onnistunut nappaamaan itselleen uuden miehen, Paul-nimisen jazzpianistin, joka käy töissä yökerhossa Alamedassa, Kaliforniassa. Uusperheellä ei ole varaa vuokrata asuntoa kaupungista, vaan he löytävät hylätyn maatilan sopuhintaan paikalliselta meksikolaiselta siirtolaissuvulta. Vuokraemännän hulttioveli Pete ei kuitenkaan pidä järjestelystä, vaan tulee sabotoimaan perheen arkea vanhasta muistista, onhan hylkytalo ja sitä ympäröivä tontti ollut vuosikausia hänen salakapakkansa. Mayaa pelottaa yksin jääminen syrjäiselle tilalle lastensa kanssa, koska Peten ja hänen ryyppykaveriensa touhut ovat arvaamattomia. Välillä Pete yrittää lepytellä nuorta rouvaa tuomalla tälle ruusupensaita istutettavaksi, mutta sielujen sympatia ei näin pienestä lämpene.

Jazzmuusikkoja pesii myös muissa novelleissa, ja monessa tarinassa kertojanainen on seurustellut useamman kanssa tai pettänyt miestään tämän kollegan kanssa. Toisissa tarinoissa dominoiva aviomies on kuvataiteilija, taisi yhdessä olla kirjailijakin. Novellien isähahmoilla on useammin kuin kerran vakava huumeriippuvuus, kun taas naiskertojat ”vain” ryyppäävät.

Novellissa ”La Parca de la Illucíon” on vastaava nuori perhe, jonka isä yrittää vieroittautua huumeista Meksikon viidakkokylässä hyvin kaukana sivilisaatiosta. Tässäkin tarinassa vaimon nimi on Maya ja miehen Bas. Bas on alun perin rikas perijä New Yorkista, jonka muusikon ura on tuhoutunut heroiinin ja kokaiinin vuoksi. Pariskunnalla on kaksi poikaa, joita äiti opettaa kotikoulussa. Tunneille saa osallistua myös paikallisen kotiapulaisen tytär. Perheen arki on, riippuen tulkintavasta, leppoisaa, eheyttävää tai jonninjoutavaa. Mayaa tuntuu eniten huolettavan se, kuinka kauan levoton mies jaksaa tutkia perhosia paratiisissa.

Paratiisi tuhoutuu erään kaupunkireissun jälkeen, kun Acapulcossa asuva diileri saa vihiä perheen asuinpaikasta. Vaikka matka kadotettuun paratiisiin kestää alkeellisilla veneillä ja laivoilla kaksi päivää, eivät he sielläkään ole turvassa aiemmilta kontakteiltaan.

Vähiten tyypillinen novelli kokoelmassa oli ”Eksyksissä Louvressa”, jossa yksinäinen keski-ikäinen  opettajanainen matkustaa Pariisiin suremaan liian monen läheisensä kuolemaa. Vaikka tässä seikkaillaan monessa puhkikuluneessa turistikohteessa, naisen sisäinen neuvottelu oman elämänsä ehdoista, yksinäisyyden sietokyvystä ja kuolevaisuuden hyväksymisestä oli lohdullista ja terapeuttista. Olisinpa maksanut mitä tahansa hetkestä puiston penkillä Tuileriesin puistossa tämän kovia kokeneen ja elinaikanaan vähän arvostusta saaneen kirjailijaneron kanssa. Vaikuttaa siltä, että hän on osannut matkustaa ja eksyä matkoillaan suuren maailman tyylillä.

Kaikki nämä kolme kokoelmaa tuntuvat tasalaatuisilta, enkä tiedä, osaisinko luonnehtia niiden temaattista eroa, jos pyydettäisiin. Muistaakseni ensimmäisessä kokoelmassa painotus oli naiskertojien keski-iässä, rankassa fyysisessä työssä ja työpaikkojen pitämisessä rankan addiktion keskellä. Tämä kokoelma ei ollut niin työpainotteinen, vaan valtaosa kertojista vietti aikaa työelämän ulkopuolella.

Pystyin nyt sujuvasti kuuntelemaan kolmannen kokoelman äänikirjana, koska tiesin etukäteen Berlinin henkilöhistoriasta ja tyylistä paljon, mutta en välttämättä olisi pysynyt kärryillä kuulemassani ilman aiempaa tutustumista kirjailijaan. Ja koska olen suorastaan ahminut nämä tarinat, laitan itselleni haasteeksi lukea vielä jonain päivänä hänen tuotantoaan uudelleen englanniksi.

 

Karibiankarjalaisten kyydissä

Valtonen 2Teos: Anni Valtonen: Elämäni Kolumbia (LIKE, 2020)

Äänikirjan lukija: Karoliina Kudjoi

Blogiini on alkavalla viikolla tulossa lisää äitienpäiväaiheisia juttuja, mutta väliin jotain muuta. Pyrähdys kolibrin siivin Kolumbiaan, sisällissodan ja huumekaupan runtelemaan maahan, jossa toimittaja Anni Valtonen asui parinkymmenen vuoden ajan laajennetussa perheessä. Valtonen rakastui kolumbialaiseen mieheensä opiskellessaan kirjallisuutta Tampereella, mutta jo ennen tätä latinalaisamerikkalainen maailma oli kiinnostanut häntä.

Bogotáan pariskunta siirtyi vuonna 1996, ja muutaman vuoden sisällä paria siunattiin kahdella pojalla, Aureliolla ja Amosilla. Anopin ja appiukon perheyrityksen, mehu- ja hedelmäkaupan pitoon osallistuu myös toimittajaminiä, ja nämä arjen kohtaamiset toimivat myös erinomaisena kieliharjoitteluna. Miehen suvun juuret ovat kuitenkin pohjoisessa, Karibian rannikolla, jossa kulttuuri on konservatiivisempaa ja ”alkuvoimaisempaa” kuin pääkaupungissa. Joku miehen suvussa on jopa naimisissa Gabriel García Marquezin veljen kanssa, mutta tämä sattumus ei takaa suoraa pääsyä kulttuurieliitin sisäpiireihin.

Valtonen kertoo suht pidättyväisesti karille ajautuneesta avioliitostaan, mutta enemmän appivanhemmistaan, jotka hekin päätyvät jossain vaiheessa eroon. Paikallinen parisuhdekulttuuri ei ole pohjoismaiselle miniälle helppo rasti, ja eniten siinä ihmetyttää avomielinen suhtautuminen sivusuhteisiin. Bogotán motellit tekevät loistavaa bisnestä niin esiaviollisten parien kuin puolisojaan pettävien piilopirtteinä. Jossain vaiheessa perhe siirtyy elämään kahdella mantereella, ja lapsia lähetetään isän suvun huomaan ”juurihoitoon” itsenäisesti jo melko varhaisessa iässä.

Tämä on tiivis, tietopainotteinen teos, jossa poliittisen historian rooli on merkittävin. Valtoselle Kolumbiasta kirjoittamiseen liittyy kipeitä eettisiä valintoja, sillä hän haluaisi kertoa muustakin kuin sissisodasta ja huumekartelleista, mutta ilman näitä tarinoita kertomus maasta jäisi vaillinaiseksi. Kokaiinin viljely jättää jälkensä muuhunkin kulttuuriin ja talouden rakenteisiin, ja turismin kehitys on viivästynyt huomattavasti huumekauppaan liittyvien lieveilmiöiden vuoksi. Toisaalta nuorilla matkailijoilla yksi intresseistä saattaa olla huumeet, eikä maa haluaisi profiloitua kokaiinin käyttäjien paratiisina.

Valtonen itse löytää eron jälkeen tiensä useamman kerran joogaretriitistä Palominon kylästä, joka on hänen ”oma” paikkansa sukuhärdellin ulkopuolella. Muutenkin hän kertoo kiehtovalla tavalla paikallisten nuorten ja keski-ikäisten uushenkisyydestä ja kiinnostuksesta alkuperäiskansojen kulttuureihin. Monelle hänen paikalliselle ystävälleen esimerkiksi kansanparannuksesta on tullut tärkeä hyvinvoinnin lähde. Kaupunkilaiset matkustavat mielellään maalle nauttimaan vaikka temazcal-saunomisesta, meksikolaisperäisistä rituaaleista, joissa on jotain yhteistä suomalaisen saunomisen kanssa.

Naisten aseman analyysin suhteen tässä katsauksessa oli paljon yhteistä äskettäin lukemani dekkarin, Melba Escobarin Kauneussalongin kanssa, joka ilahdutti minua kovasti yhteiskunnallisella otteellaan. Myös Valtosen lähipiirin naisille ”naiseuden toteuttamiseen” kuuluvat tiheät vierailut kauneussalonkiin juoruilemaan ja nostattamaan omaa eroottista potentiaaliaan. Muutenkin kiinnostusta muotiin ja omaan ulkomuotoon pidetään Kolumbiassa lähes kansalaisvelvollisuutena, ja ymmärrys henkilökohtaisen hygienian vaalimisesta on erilaista kuin Euroopassa.

Minua kiinnostivat teoksessa eniten humoristiset arjen anekdootit, kuten naisten alushousujen pyykkäyskoodisto ja bussien penkkien ”saastuminen” edellisen matkustajan jäljiltä. Näistä olisin voinut lukea enemmänkin, kun taas alueellisen politiikan käsittely tuntui paikoitellen dominoivalta suhteessa teoksen markkinointistrategiaan, jossa kuitenkin painottuu henkilökohtainen narratiivi. Tosin olen tietoinen siitä, ettei Suomen kirjamarkkinoilla ole tarjolla liikaa tietokirjoja Etelä-Amerikan maiden poliittisesta lähihistoriasta, ja joillekin siitä kiinnostuville tämä teos tarjoaa vetävän johdannon.

Valtosen oman kaksikulttuurisen perheen piirissä pohditaan karibialais-karjalaisten ”juurien” merkitystä, ja hänen oman sukunsa evakkotaustaa suhteessa kolumbialaiseen kaipuuseen. Kolumbiassa maan sisäinen muuttoliike on tuottanut paljon juurettomuutta, sillä monille kaupungistuminen on pakkopulla, ei tietoinen valinta, joka liittyy rikastumishaaveisiin. Toisaalta hänen eläväisille lapsilleen paluu surumieliseen ja apaattiseen karaoke-Suomeen on ollut paikoitellen shokeeraavaa, eivätkä perheen reissut Tallinnan ja Tukholman lautoille tuoneet kasvaville nuorille ”palauttavaa” tai ”korjaavaa” kokemusta siitä, mitä he olivat Kolumbiassa kasvaessaan menettäneet.

En juuri nyt erityisesti kaipaa Kolumbiaan enkä sen vielä surullisempaan naapurimaahan Venezuelaan, joka pitkään oli vauraampi ja tasapainoisempi ”isoveli”. Valtosen teos kuitenkin tarjoaa mainiota nojatuolimatkailua, ja kannustaa minua palaamaan Latinalaisen Amerikan kirjallisuuksien pariin muutenkin kuin ikuisuusmatkalla myyttiseen Macondoon.

Kolmen polven eheytymistarina

TakanenTeos: Anna Takanen: Sinä olet suruni (Gummerus, 2020)

Suomennos: Leena Vallisaari

Äänikirjan lukija: Elsa Saisio

Minulla on ollut tapana lukea kaikki ruotsinsuomalainen käsiin saamani proosa, vaikka omakohtainen kokemukseni tästä naapurimaan kansanosasta on vähäistä. Kuulin Anna Takasen muistelmateoksesta Sinä olet suruni jo ennen sen julkaisemista, ja eniten siinä kiinnosti Takasen teatteritausta, tarinan dramatisointi. Takanen on Ruotsissa monipuolista uraa tehnyt näyttelijä, dramaturgi ja teatterinjohtaja, joka on tuonut sotalapsien kohtalon teatterien lavalle jo ennen tämän teoksen julkaisua.

Takasen isä Timo lähetettiin Kuorevedeltä Ruotsiin sotalapseksi vuonna 1942 4-vuotiaana. Timo tiesi koko lapsuutensa ajan suomalaisista juuristaan, ja äidin ikävä oli valtava. Äiti Saara ja ruotsalainen sijaisäiti Alma olivat kirjeenvaihdossa, ja pojan tilanteesta käytiin puolikielistä neuvottelua vuosikausia tuntemattomien kirjureiden välityksellä. Timon isä Väinö oli kuollut rintamalla, ja äiti perustanut uuden perheen. Nuorempi veli Leevi jäi asumaan Suomeen äidin luo, ja myöhemmin perheeseen syntyi kolme sisarta. Uusperheellisyys ei ollut helppoa Leevillekään, joka kaipasi veljeään yhtä lailla kuin Timo häntä.

Hallannin maaseudulla Timo kasvoi tiukan kristillisessä kodissa, jossa työkasvatus oli spartalaista. Sijaisvanhemmat päästivät hänet vierailuille Kuorevedelle jo lukioikäisenä, ja matkat vahvistivat häntä henkisesti. Armeijan hän kävi Suomessa, Turun suomenruotsalaisessa prikaatissa, koska sotalapsia ei Ruotsissa kutsuttu kutsuntoihin. Miehen yhteys synnyinmaahan vahvistui siinä vaiheessa, kun hän perusti perheen ruotsalaisen Irenen kanssa. Nuori Anna koki välillä sukulointireissut isänmaahan raskaina, koska niillä ei pahemmin puhuttu sodan jättämistä haavoista, käytiin vain patsastelemassa sadoilla maamerkeillä ja ottamassa kuvia itärajalla. Annan oma kiintymys perheeseen ja sukuun on tarinassa huomionarvoista: vielä 25-vuotiaana pian valmistuvana näyttelijänäkin häntä haluttiin mukaan tunkkaiselle asuntovaunukiertueelle itään.

Anna tutustuu Suomeen välillä myös ilman vanhempiaan. Serkun luona Tampereella tehdään tavallisia nuorten asioita, kelataan VHS-kasetteja, kuunnellaan Lionel Richietä ja opitaan kaupungin punaisesta historiasta. Keski-ikäisenä hän havahtuu lisääntymishaaveisiin, ja matkustaa miehensä Stigin kanssa Helsinkiin hedelmöityshoitoihin. Jostain syystä hänelle on tärkeää löytää suomalainen munasolun luovuttaja, ja samalla hän kokee lapsenteon yrittämisen Suomessa taianomaiseksi. Valitettavasti pari herää toiveeseensa liian myöhään, ja klinikan kirjeet lopulta hautautuvat muiden surujen sekaan.

Teoksen aika-akseli on laaja, ja siinä käydään läpi valtava määrä suruja, joista kaikki eivät liity sotalasten asemaan tai jäyhään suomalaiseen tunneilmaisuun. Sukujen naisilla on vaikeita raskauksia, keskenmenoja ja synnytyksessä kuolleita vauvoja, lipastojen laatikoista löytyy käyttämättömiä vauvanvaatteita. Lapsia rakastetaan ja yritetään kasvattaa kunnon kansalaisiksi kaikin voimin, mutta silti Annaa raivostuttaa isänsä puhumattomuus ja tunteiden panttaaminen. Isän sukupolvelle terapiakulttuuri ei ole tyypillinen tunteiden purkukanava liberaalissa Ruotsissakaan, joten Anna kokee käyvänsä terapiassa kahden edestä.

Sukutarinana Sinä olet suruni on runollinen ja ilmava; siinä ei sukelleta useiden polvien taakse sellaisten esi-isien ja – äitien kohtaloihin, joita Takanen ei henkilökohtaisesti tavannut. Tämä on viisas rajaus, koska kolmen polven draamassa on tarpeeksi materiaalia yhteen teokseen.  Teos on helposti avautuva myös äänikirjana, koska se ei vaadi lukijaltaan suuren historiallisen tietomäärän muistamista.

Takanen kävi isänsä kanssa neuvotteluja kirjoittamisensa strategioista ennen tämän kuolemaa. Isä ei aluksi pitänyt lainkaan siitä, että hänen tarinastaan olisi tehty minkäänlaista draamaa tai painettua teosta. Kuitenkin he olivat Leevi-sedän kanssa Helsingin Kansallisteatterissa katsomassa suomenkielistä versiota omasta tarinastaan. Itse koin, että ainakin tämä kirjallinen versio on tehty suurella pieteetillä ja kunnioituksella, eikä siitä ole löydettävissä mitään skandaalinkäryistä tai sukulaisten välejä potentiaalisesti rikkovaa.

Teos koskettanee eniten niitä, joiden suvuissa on ollut sotalapsia, mutta yksin vieraaseen maahan lähetetyn lapsen tarina on myös ajankohtainen, ja avaa sillan näiden päivien pakolaiskeskusteluihin. Äitienpäivän kirjana se varmasti puhuttelee eniten sellaisia äitejä, jotka ovat kokeneet vastaavia menetyksiä ja pitkiä eroja lapsistaan, mutta suosittelen sitä sotalapsien jälkeläisten lisäksi myös sijaisvanhemmille ja lapsettomuudesta kärsiville.

 

Riihitie, tuo legendaarinen aromipesä

LaihoTeos: Samuli Laiho: Lasiseinä (LIKE, 2020)

Tampereella v. 1969 syntynyt Samuli Laiho on jäänyt minulle tuntemattomaksi muusikoksi ja näyttelijäksi, vaikka kaiken logiikan mukaan minun pitäisi hänet jostain kokoonpanosta tunnistaa. Sain nyt käsiini hänen toisen romaaninsa, Lasiseinän, joka kiinnosti minua takakannen kuvauksen perusteella Kontula-kuvauksestaan ja kuvauksesta äidin alkoholismista.

Laiho oli 21-vuotias rokkikukko äitinsä Eevan kuollessa alkoholismiin 41-vuotiaana. Hän oli juuri päässyt muuttamaan ensi kertaa äitinsä nurkista Ostostien kaksiosta, jossa äiti oli siihen mennessä tottunut asumaan olohuoneen nurkassa. Laihon äiti oli nuorena ollut tanssija Tampereen teatterissa, mutta tavattuaan miehensä, näyttelijä Pekka Laihon hän siirtyi järkevämpiin tapoihin elättää perhettään. Äidillä ei ollut koulutusta millekään alalle, ja avioeron jälkeen tämä kostautui hänen elämässään syvenevänä näköalattomuutena.

Romaani on rehellistä autofiktiota, jossa ihmisistä puhutaan heidän omilla nimillään. Siinä ei erityisesti keskitytä Kontulan lähiön sosiaalisiin ongelmiin, eli se ei ole vastaavantyyppinen yhteisöllinen kudelma kuten vaikka Noora Vallinheimon tai Hanna-Riikka Kuisman viimeaikaiset kuvaukset Turusta tai Porista. Kasvavan Samulin perhe ehtii asua Tampereella, Espoossa ja Kontulassakin kahdessa osoitteessa, eikä kertoja varsinaisesti koe juurtumista mihinkään näistä kasvuympäristöistä. Kiinnostavaa Kontula-kuvauksessa on se, ettei rosoinen lähiö tunnu 1980-luvulla riistävän alkoholisoituneen yksinhuoltajan pojalta etenemisen mahdollisuuksia, vaan häntä tunnutaan tuettavan niin koulussa kuin nuorisotalolla, jossa hän aloittelee muusikonuraansa. Lähiökuvaukset siis riippuvat vahvasti siitä, mille vuosikymmenelle ne sijoittuvat, ja toki 1990-luvun nuorilla, laman lapsilla, ne tuntuvat olevan huomattavasti synkempiä.

Ihastuin tähän kirjaan eri syistä kuin mitä alkuasetelman vaiheilla luulin. Äidin ja pojan tarina oli koskettava, paikoitellen jopa itkettävä, mutta ei mitenkään ainutlaatuinen kotimaisessa kirjallisuushistoriassa, sillä kyllä äiti-ihmisten juomista on jo ehditty muutama vuosikymmen käsitellä melko avoimesti. Tässä tarinassa äiti menehtyy nuoressa iässä, eikä ehdi edistyä ns. loppuluisun tasolle – vielä viimeisillä voimillaankin hän jaksaa käydä töissä teollisuussiivoojana, ja suhde poikaan säilyy lempeänä, vaikka ongelmallisena.

Innostuin romaanin Tampere-osioista pidäkkeettömästi, koska niissä päästään mieliaiheeseeni, karjalaisten evakkojen kohtaloihin ja sodanjälkeiseen asutuspolitiikkaan. Kirjassa Keinosen perhe, eli Eevan vanhemmat, saavat sodan jälkeen ensimmäisen oman asuntonsa Tampereen Riihitieltä, ja tuossa yksiössä he asuvat uskollisesti, vaikka pahimmillaan saman katon alla asuu 7 henkilöä. Suku on Karjalan Kannaksen Hiitolasta, mutta osa heistä juurtuu Tampereelle Nekalan kulmille.

Kirjassa vieraillaan Riihitie 11:ssä useaan otteeseen, ja Laiholle tärkeä kiinnike on mummolan porstuan tuoksu. Visiitit mummolaan jäivät hänelle mieleen eheyttävinä, vaikka sielläkin päässä oli ryyppääviä enoja, jotka tulivat hakemaan saataviaan keskellä yötä. Laiho pohtii äidinpuolisen sukunsa addiktion historiaa, joka ei leimannut kaikkia sisaruksia. Samuli-poika ei koskaan tavannut isoisäänsä, joka oli jättänyt Irma-vaimonsa Jeesuksen vuoksi ja karannut perhe-elämän taakkaa asumaan helluntailaisten pariin Poriin.

Onko sitten fanaattinen uskoon hurahtaminen myös omanlaisensa addiktio, pakopaikka elämän realiteeteilta, aivan samalla lailla kuin pullo? Miksi on olemassa ihmisiä, jotka eivät voi elää ilman vahvaa ulkopuolista auktoriteettia, joka säätelee elämää lähes samalla ankaruudella kuin päihteet?

Riihitien mainitsen taas erityisesti siksi, että kyseessä on nyt neljäs lukemani tuota tietä kuvaava kaunokirjallinen teos. Ja uskoisin, että dekkariosastolta niitä tulee löytymään vielä lisää. Asuin itse Nekalassa äskettäin viiden vuoden ajan, eli valtaosa blogini teksteistä on kirjoitettu n. 400 m päästä Riihitieltä. Minua kiinnostaa vanhojen puutaloyhteisöjen sosiaalinen historia, ja tässä teoksessa päästiin nekalaisten juurien kuvauksessa pisimmälle, ylisukupolvisuuden analyysiin.

Laihon romaanissa valtaosa tapahtumista sijoittuu pääkaupunkiseudulle, mutta kertojan elämää leimaavat levottomuus, juurettomuus ja nopeat päätökset elämän suunnan muuttamisesta. Teos valaisee myös ansiokkaasti taiteilijaperheiden vaikeita elinoloja alati muuttuvan talouden suvannoissa. Tarinaan mahtuu myös leipäjonoa, vaikka perhe asuu trendikkäästi Jätkäsaaressa ja vaimo opiskelee sisustajaksi.

Tämä ei ole sellainen hyvän mielen romaani, joka tarjoaa eskapismia vaikeasta arjesta, eikä edes nostalginen historiallinen romaani, joita moni nyt metsästää äitienpäivälahjoiksi. Mutta äitiydestä ja isoäitiydestä teos kertoo ehkä enemmänkin kuin isyydestä tai maskuliinisuudesta. Koin, että kirjailijana Laiho kertoo tarinaansa huomattavasti pienemmältä paikalta kuten vaikka esikuvansa Karl Ove Knausgård, jonka tuotannon kotimaisiin produktioihin hän on osallistunut.

Rakenteellisesti koin romaanin vähän liiankin itseään toistavana, mutta toisteisuutta voi myös pitää tyylikeinona. Tarina vaatii myös keskittymistä, koska se ei etene lineaarisesti. Yhteiskunnallisiin pohdintoihin se päätyy loppuvaiheissa, kun alkuosassa näkökulma on vahvemmin lapsen ja nuoren aistien ja välittömien  tunnelmien virittämä.

Romaanin suurin vahvuus on siinä, että se tarjoaa sielun ravintoa moninaisille yleisöille. Vaikka näkökulma teoksessa on keski-ikäisen ja keskiluokkaistumista kohti pyrkivän taiteilijamiehen, se kertoo elämästä, jossa kategoriat ja positiot eivät ole missään vaiheessa olleet ennaltamääriteltyjä. Kirjaan voi siis ihastua, vaikka ei ymmärtäisi mitään kitaransoitosta, ei osaisi määritellä autofiktion syvintä olemusta tai ei omaisi karjalaisia tai nekalalaisia juuria.

 

Kyseenalaista keskitysleirikirjallisuutta

Cilkan tarinaTeos: Heather Morris: Cilkan tarina (Aula & co, 2020)

Suomennos: Pekka Tuomisto

Äänikirjan lukija: Markus Niemi

Vappuaatto meni jokseenkin alavireisissä tunnelmissa, joten päädyin kuuntelemaan teosta, josta minulla oli jo alkajaiseksi epäilyttävä fiilis. Luin sujuvasti viime vuonna uusiseelantilaisen Heather Morrisin bestsellerin Auschwitzin tatuoija (2019), mutta en vakuuttunut tästä tunteisiin vetoavasta rakkaustarinasta. Siinä oli jotain laskelmoivan kaupallista, vaikka sen paikkaa nuorison valistajana natsiaatteen karmeudesta voidaan myös puolustaa.

Tässä romaanissa oli sivuhenkilönä slovakialainen nuori juutalaisnainen Cilka, joka toimi kahden SS-upseerin seksileluna 16-vuotiaasta alkaen. Cecilia Klein (1926-2004) oli yksi Auschwitz-Birkenaun eloonjääneistä, jonka tarinasta Morris kiinnostui aloittaessaan kirjansa hahmottelua, mutta ei koskaan ehtinyt tavata naista itseään, joka eli suurimman osan elämästään kotimaassaan valtion viraston kirjanpitäjänä. Nuorena Klein tosiaan oli joutunut sekä Auschwitziin ja tämän jälkeen Komin tasavaltaan Vorkutan surullisenkuuluisalle työleirille, yhdelle pahimmista Stalinin vankileirien saaristossa. Laskujeni mukaan hänen reissunsa leireillä kesti n. 13 vuotta.

Morris kertoo ottaneensa teoksessaan taiteilijan vapauden luoda fiktiota. Cilkan tarina ei siis ole pelkästään Cilkan, vaan hän on yhdistänyt tähän hahmoon useiden juutalaisnaisten kokemuksia. Tämän tyyppinen kirjoittaminen on tavallista ei pelkästään historiallisissa romaaneissa, vaan myös tietyntyyppisessä (usein etnografisessa) tutkimuskirjallisuudessa, jossa itse ilmiö on tärkeämpi tuoda esille kuin informanttien henkilöllisyys. Heather Morris taas pohjaa teoksensa Lale Sokolovin (1916-2006), Australiaan päätyneen juutalaisliikemiehen kertomuksiin Auschwitzistä.

Romaanin alkukappaleet koostuvat lähes kokonaan seksuaalisen väkivallan kokemuksista, jotka jatkuvat Vorkutassa samalla brutaaliudella kuin natsien käsissä. Toisaalta neukkulan leirillä hyväksikäyttäjät ovat luottovankeja, joista osa on myös juutalaisia. Joillain naisvangeista, kuten Cilkalla ja hänen läheisimmällä ystävällä Josiella on ns. vakipanoja, ja näin he säästyvät jatkuvista yöllisistä vierailuista parakkien nurkissa. Josie kehittää tunteita sitä luottovankia kohtaan, joka on hänet alun perin raiskannut, mutta Cilka ymmärtää olla kiintymättä mieheen, joka välillä toimii suojelijana, välillä silkkana hyväksikäyttäjänä.

Koska leirillä harrastetaan seksiä, siellä myös synnytetään tiuhaan, kuolleita, kuolemansairaita, mutta myös eloon jääneitä lapsia, jotka joutuvat orpokoteihin kaksivuotiaina. Cilka päätyy lyhyen sairaanhoitajan ”uran” jälkeen kätilöksi improvisoituun synnytyssairaalaan. Välillä hoitajat ja kätilöt joutuvat rangaistuksena pelättyyn ”Monttuun”, varsinkin jos jäävät kiinni lääkkeiden varastamisesta osastojen varastoista.

Näinä korona-aikoina varsinkin leirin kenttäsairaalan olojen seuraaminen oli rankkaa, koska sairaala siirtää jatkuvasti henkilöstöään tuottavuuden nimissä. Osalla lääkäreistä on selkeä tulosvastuu kuolleisuustilastojen ylläpidossa, ja hyvä hoitaja saa aikaan vähintään muutaman kuolinajan merkinnän työvuoron aikana. Päätöksiä elämän pitkittämisestä lääketieteen keinoin tehdään täysin summittaisesti, vaikka osalla hoitohenkilökunnasta on korkeakin koulutus.

Vaikeinta oli ymmärtää Morrisin logiikkaa hahmojen nimeämisessä. Moni ongelma olisi vältetty, jos hän olisi antanut kaikille hahmoille fiktionaalisen nimen. Cilka on Cilka, mutta hänen leiriltä löytämänsä tuleva aviomies Ivan on Aleksandr. Tsekkiläisen Ivan Kovachin Yhdysvalloissa asuva poika oli erityisen pahoillaan isänsä hahmon epätarkkuudesta, ja on haastanut Morrisin ja tämän kustantamon oikeuteen historian vääristelemisestä. Toinen asia, josta perikunta oli erityisen pahoillaan, oli tarinointi Cilkan lääkevarkauksista – he nimittäin kokevat, ettei tämä hyvin pedantti ja oikeudentuntoinen nainen olisi voinut elää moisista teoista kumpuavan syyllisyyden kanssa.

Toki teoksessa on myös kiistämättömiä vahvuuksia. Koen Morrisin tarinankertojan äänen vahvaksi ja sopivan koruttomaksi. Kaunokirjallisena teoksena se nousee pelkän viihdekirjan statuksen yläpuolelle, ja harvinaisen karmivaa ja toivon mukaan opettavaista on tutkia niitä hierarkioita, joita tämän tyyppisissä ääriolosuhteissa syntyy alisteisessa asemassa olevien vankien välille. Kuinka aina osa porukasta onnistuu sumplimaan itselleen etuoikeuksia, se on inhimillistä, mutta samalla raivostuttavaa.

Vastaavia kirjallisia oikeusjuttuja on ollut viime aikoina myös Suomessa, eikä noissa keisseissä ole käsitelty jotain niin suurta asiaa kuin holokaustia tai Gulagia. Jään uteliaana seuraamaan keissin etenemistä, sillä tavallaan myös tämä negatiivinen julkisuus voi lisätä Morrisin romaanien myynnin kasvua. Toistaiseksi kirjailija ja alkuperäinen kustantamo, St. Martin’s Press, ovat pidättäytyneet keissin kommentoinnista julkisesti.

 

 

 

Vuoden tärkeimmässä työkokouksessa

OmenalaaksoMikael Bergstrand: Omenalaakson guru (Bazar, 2017)

Suomennos: Sanna Manninen

Ruotsalaisen Mikael Bergstrandin (s. 1960) Intia-trilogian osia olen lukenut jokaista hieman viiveellä, ja tällä viikolla oli Omenalaakson gurun vuoro. Tämä sarja kertoo keski-ikäisestä työttömäksi jäävästä toimittajasta Göran Borgista, joka on asunut Intiassa ja jonka viha-rakkaussuhde tuohon maahan on muuttanut miestä suuresti. Olenkin luonnehtinut teoksia ”man litiksi”, mutta epäilen silti, että näillä kepeillä viihdekirjoilla saattaa olla enemmän nais- kuin mieslukijoita.

Kolmannessa osassa Göranin ja Yogendra Singh Thakurin ystävyys syvenee, kun Göran matkustaa Yogin ja Lakshmin häihin Tamil Nadun maaseudulle. Yogi on Delhissä asuva yrittäjä, joka on perustanut Lakshmin kanssa teeplantaasin Darjeelingiin.  Myös Göran on tässä bisneksessä osakas, vaikka ei ole vielä rikastunut sijoituksellaan.

Teoksen Intia-osuus on kieltämättä turistipainotteinen, koska siinä matkataan hääparin kolmantena pyöränä Maduraissa, Varanasissa ja Agrassa ikonisissa kohteissa. Varsinainen draaman kaari sijoittuu kuitenkin Ruotsiin, Göranin äidin uuden miehen tiluksille, Skoonen Omenalaaksoon, jonne Yogi tulee vierailulle kahdesti. Huhut intialaisen gurun saapumisesta tilalle jakavat paikallista yhteisöä, joista osa haltioituu uutisesta ja tekee kaikkensa päästä miestä lähemmäksi, ja osa syventää rasistista retoriikkaansa.

Jos kirjasta on löydettävä vakavampi twisti, se liittyy työttömyyteen ja työllisyyspolitiikkaan, joka ei tunnu kovin paljon hehkeämmältä kuin Ruotsin itäisen naapurimaan tilanne. Häihin Göran Borg lähtee viime tipassa, vaikka on valehdellut ystävilleen ”tärkeästä työtapaamisesta”, joka estäisi hänet pääsemästä paikalle. Tosiasiassa tapaaminen on vain viikoittainen sessio työvalmentajan luona, joka hänkin tarinan aikana sairastuu työuupumukseen. Tämän vuoksi Göran vapautetaan hetkellisesti velvollisuudesta osallistua tähän tärkeään työvoimapoliittiseen toimenpiteeseen. Miehen ammatillinen ylpeys on jo tuhoutunut, eikä hän suorastaan kadehdi niitä ikätovereita, jotka vielä sinnittelevät digitalisoituvien medioiden kilpailevassa työilmapiirissä.

Muuten teosten huumori liittyy kulttuurieroihin, ja on helppolukuista, paikoitellen jopa alkeellista. Enemmän pidin ystäväkaksikon uskonnollisista pohdinnoista, sillä varsinkin Yogin havainnot kristinuskon luonteesta ovat hassunhauskoja. Omenalaaksossa Raamatun luomiskertomus alkaa askarruttaa Yogia, eikä hän voi ymmärtää, miksi Eevan alastomuus jaksaa harmittaa kristittyjen ainoaa jumalaa niin vimmatusti.

Yogin intialaisen katseen kautta ruotsalaisen kulttuurin omituisuudet kirkastuvat, ja pääsemme tutkimaan muun muassa Österlenin syrjäseutujen tieosuuskuntien riitoja. Evert-nimisen syrjäytyneen maanviljelijän hahmo on uskottava, mutta hieman yliammuttu. ”Hyvän mielen” sisältöä tarinaan luovat varsinkin pikkukylän naapuruston kohtaamiset, ja ihmeet, joita Yogi-guru saa näissä toisiaan kyräilevissä kylähulluissa aikaan. Yhteisöllisyyden käsittely olisi saattanut rasittaa minua normaaliaikoina liian idealistisena tai naiivina, mutta juuri nyt tarina eteni jouhevasti.

Vaikka pidän kirjojen huumorista, en olisi jaksanut lukea näitä teoksia putkeen. En edes muista, luinko ensimmäistä osaa, Delhin kauneimpia käsiä kirjana loppuun vai olenko vain nähnyt sen elokuvana. Uskon, että teokset aukeavat mainiosti itsellisinä, mutta silti suosittelen sarjan osien lukemista oikeassa järjestyksessä.

 

 

 

Meirän mukulat ja leuhkat kakarat

Varis 2Teos: Tuula-Liina Varis: Sattunut syntymään (WSOY, 2020)

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Tuula-Liina Varis kuuluu niihin kirjailijoihin, joihin aikanani tutustuin edesmenneen äitini hyllystä, ja siksi hänen lukemiseensa liittyy aina hienoinen äidin ikävä. Vasta aivan viime vuosina olen opetellut lukemaan hänen uudempia teoksiaan toisesta näkökulmasta, mutta viimeisin teos, Sattunut syntymään, palautti minut taas äitini sukupolven kokemusmaailmaan ja mielenmaisemiin.

Kyseessä on autofiktio Essi ja Assi-nimisistä kaksosista, jotka syntyvät toisen maailmansodan aikana varsinaissuomalaiseen kauppalaan vanhemmalle Anni-siskolle seuraksi. Sisarusten kasvuolosuhteet ovat karut, sillä pian rippikoulun jälkeen he menettävät ensin isän oman käden kautta ja pian sen jälkeen äidin pitkään tätä kalvaneeseen kohtusyöpään. Annista tulee kaksosten väliaikainen huoltaja, mutta tytöistä tuntuu, että isosisko vaan odottaa aikaa, jolloin pääsee valtaamaan kotitalon sulhasensa kanssa itselleen ja tulevalle perheelleen.

Teoksen alkuvaiheet tuntuivat minusta tuttuakin tutummilta, ja paikoitellen kärsin toisteisuudesta – esimerkiksi lasten äidin ja lähipiirin kommunistivihaa käydään läpi niin monessa kohdassa, että sanoma tuntui jo kulahtaneelta. Toisaalta Varis kertoo tarinaa edelleen kahtia jaetun kansan myyteistä, paikkakunnista, joissa kahden urheiluseuran olemassaolo vaikutti nuorten sosiaalisiin suhteisiin, ja joissa ahdasmielistä kristillisyyttä ja partio-Jugend-aatetta tuputettiin nuorille vastalääkkeenä vääriltä vaikutteilta. Yksi vahvoista vaikuttajista tässä kärsivässä perheessä oli diakonissa, jonka läsnäolo äidin viime metreillä toi pelonsekaista turvaa.

Yleisemmällä tasolla Varis käy läpi 1940-50-lukujen kasvatusaatteita, varsinkin varsinaissuomalaisia tulkintoja niistä. Pienessä kauppalassa alemman keskiluokan ja työväestön parissa oli tärkeää huolehtia siitä, ettei lapsista tule liian leuhkoja, kuten opettajien ja pappien kakarat tuppasivat olla. Tämän vuoksi myös kaksosten äiti piilottaa heistä tehdyn älykkyystestin tulokset siinä pelossa, että tieto fiksuudesta nousisi tyttärillä päähän.

Innostuin romaanista enemmän puolenvälin jälkeen vaiheessa, jossa kaksoset pääsevät muuttamaan Turkuun jaettuun opiskelija-asuntoon. Yhteistä eloa jatkuu vielä Helsingissäkin, jossa Assi saa ensimmäisen paikkansa toimittajana ja Essi pääsee opettamaan radiokoulussa. Lyhyeksi jääneen ensimmäisen liittonsa jälkeen Assi tutustuu jännittävän vaaralliseen runoilijaan, joka muuttaa liian nopeasti bunkkaamaan palkkaa nauttivan, säännöllistä elämää elävän muusansa hoivattavaksi. Tästähän olemme jo saaneet lukea tarkemmin muistelmateoksessa Olkimarsalkka ja kilpikonna, mutta en kokenut häiritsevää toistoa näiden teosten välillä.

Assin tarina kirjailijaksi päätymisestä 53-vuotiaana on itselleni toivoa tuottava, koska se ei ole ennalta-arvattava, eikä siihen tuntunut liittyvän edes etulyöntiasemaa julkkiksena eli suuren runoilijan ex-vaimona. Tarinointi elämästä Heinävedellä ja Joensuussa toi tähän vaiheikkaaseen ja paikoitelleen raskaaseenkin romaaniin ilon ja valon pilkahduksia, ja varsinkin pidin Heinävesi-osioista, joissa Valamon luostarin läheisyys loi perheen arkeen erityistä charmia.

Tätä kirjaa suosittelen lämpimästi äitienpäiväteokseksi ihan kaikenikäisille äideille. 1940-luvuilla syntyneet löytänevät tästä palan omaa kasvuhistoriaansa, vaikka olisivat eläneet toisella puolella Suomea. Onneksi teokseen mahtuu paljon muutakin tematiikkaa kuin äitiyttä, ja itse koin kiinnostavimpana kuvauksen 1960-luvun nuorten muuttuvista käsityksistä seurustelusta, seksuaalisuudesta ja perheen perustamisesta.