Kylmän sodan perheenyhdistäjäisissä

Teos: Mike Phillips: A Shadow of Myself (CollinsCrime, 2000)

Olen nyt vuoden ajan etsinyt vetävää fiktiivisiä tarinaa, joka kertoisi afrikkalaisten elämästä Neuvostoliitossa. Aihe on marginaalinen, mutta se on viime aikoina alkanut kiinnostaa varsinkin tutkijoita, ja aiheesta on kirjoitettu lukuisia muistelmateoksia. Näistä vain yksi on ollut todella kiinnostava, ja sekin oli enemmä matkakirja kuin omaelämäkerta.

Nyt vihdoin löysin Mike Phillipsin romaanin A Shadow of Myself, joka liippaa läheltä sitä tarinaa, jota olen itse kirjoittamassa. Onneksi ei kuitenkaan liian läheltä, mutta löysin tästä teoksesta kannustusta jatkaa omaa juttuani.

Phillips (s.1941) on Guyanassa syntynyt ja Britanniaan muuttanut opettaja, toimittaja ja kirjailija, jonka tuotanto vaikuttaa ihailtavan monipuoliselta. Parhaiten hänet tunnetaan dekkaristina, mutta hän on myös saanut paljon aikaan tietokirjallisuuden osastolla. Suurin osa hänen tuotannostaan käsittelee mustan kansanosan historiaa Brittien saarilla.

Tässä romaanissa seurataan ghanalaisen Kofi Cokerin vaiheita 1940-luvulta millenniumin vaihteeseen. Kofi on nuorimies, joka pääsee reissaamaan Britanniaan merimiesisänsä seurassa, ja jää maahan pyörimään Liverpoolin ja Manchesterin tiedostaviin piireihin. Vuonna 1957 hänelle tarjotaan mahdollisuutta lähteä opiskelemaan Moskovaan haluamaansa alaa Idän työläisten yliopistossa.

Kofin Moskovan-reissu jää vain vuoden mittaiseksi, mutta vuoden aikana hän rakastuu Katjaan, paikallisen puoluepampun tyttäreen. Tilanne on vähän kiusallinen, sillä nuori Katja on hänen venäjän opettajansa. Hän pääsee kuitenkin opettajansa johdolla tervehtimään toveri Hrutshevia Jelenia Goran nuorisofestivaaleille, ja tämä saa nuoren miehen kokemaan olevansa hetkellisesti oman maailmansa huipulla.

Elämä totalitäärisessä systeemissä ei kuitenkaan ole pelkkää piknikkiä, ja tilanne eskaloituu pian niin, että Kofi tulee potkaistuksi ulos opinahjostaan ja karkotetuksi maasta. Hän ei myöskään saa koskaan tietää, että Katja on raskaana. Katja itse tulee heitetyksi Itä-Berliiniin erivärisen poikansa kanssa, ja hänen siteensä Moskovaan katkeaa lähes kokonaan.

Tarina alkaa siitä, kun George Coker lähestyy prahalaisessa hotellissa pikkuveljeään Joseph Cokeria 90-luvun lopussa. Joseph on syntynyt Lontoossa neljä vuotta Georgea myöhemmin. George on saanut kuulla veljestään BBC World-uutisten kautta, joissa Joseph on ollut kertomassa työstään elokuvaohjaajana. George itse on epämääräinen itäeurooppalainen biznizmies, joka ei ole paljoa hyötynyt Saksojen liittymisestä. Vaikka hän on musta, hän on enemmän sosiaalistunut venäläiseen kuin saksalaiseen tai afrikkalaiseen kulttuuriin.

Georgen toiveena olisi, että hänen äitinsä saisi vielä tavata Kofin, koska tämä ei ole koskaan unohtanut ensi rakkauttaan. Perheen yhdistäminen herättää miehissä sekavia tunteita, ja se etenee varsin turbulenteissa merkeissä. Kofi päätyy matkustamaan Berliiniin Katjan syntymäpäiville, mutta veljet onnistuvat sähläämään asioitaan niin, ettei heitä pahemmin näy tässä tunteikkaassa tilaisuudessa.

Luin kirjaa Moskova edellä, eli keskityin lähinnä Kofin ja Katjan nuoruuden romanssiin, ja moskovalaisen arjen kuvaukseen. Yllätyin positiivisesti Phillipsin tavasta kuvata afrikkalaista yhteisöä 1940-50-lukujen Manchesterissä, ja tästä aiheesta voisin lukea toisenkin kirjan. Tutustuin muutamiin reaalimaailman hahmoihin, joista voisi olla hyötyä oman tarinani loppuun saattamisessa.

Muuten koin, että tarina oli liian vauhdikas ja monipolvinen tämänhetkiseen mielentilaani. Juuri nyt en ollut lainkaan vastaanottavainen niille osuuksille, jossa käsiteltiin sekä KGB:n että STASI:n vakoilumekanismejä, ja varsinkin STASI-osuudet lukaisin läpi varsin kursorisesti.

Itäblokin nuorison seksuaalisista suhteista Phillips kertoo varsin suorasukaisesti, ja kyllä minua hieman ahdistivat ne kohtaukset, joissa moskovalaiset neidot ottivat vastaan mustia rakastajiaan kommunalka-huoneissaan pelkän saippuapalan tai pitsipöksyjen toivossa. Hyvää kirjassa oli kuitenkin se, ettei hän erityisesti korosta kolmannen maailman miesten seksuaalisia valloituksia, vaan reipas vapaan rakkauden meininki kuului kuvioihin yleisissä opiskelijariennoissa.

Rakkaustarinana kirja oli varsin vetävä, ja pidin varsinkin kypsän rakkauden kuvauksesta, joka ei ollut liian imelää eikä melodramaattista. Kofin hahmossa oli myös sopivaa särmää, ja koin hänet oman eteläafrikkalaisen romaanihahmoni hengenheimolaiseksi.

Kun enkelin siivet tuottavat allergiaa

Teos: Sara Maitland: Home Truths (Chatto&Windus, 1993)

Sara Maitland (s. 1950) on minulle etäisesti tuttu kitjailijanimi 1990-luvulta, eli olen varmaan harkinnut hänen kirjojensa lukemista tuolloin, mutta en ole päässyt tuumasta toimeen. Kirjailijaa luonnehditaan kristillisen fantasian/skifin osaajaksi, ja tuo genremäärittely tuntui niin kummalliselta, että pitihän minun tsekata yksi hänen teoksensa. Tämäkin antikvariaattien aarre löytyi Open Librarysta.

Kun nyt keräilen Rhodesiaan/Zimbabween sijoittuvia teoksia, niin huomasin jo varhaisessa vaiheessa Maitlandin romaania lukiessani, että siinä on varsinainen unohdettu helmi. Minua ei romaanissa niinkään kiinnostunut runsas kristillinen symboliikka, vaan hänen tapansa kuvata Zimbabwen postkoloniaalia tilannetta.

Romaanissa keski-ikäinen Lontoossa asuva skottinainen Clare Kerslake lähtee Zimbabween lomalle miehensä Davidin kanssa. Molemmat ovat menestyneitä uraohjuksia, jotka kaipaavat taukoa Lontoon oravanpyörästä. Clare on kaupallinen valokuvaaja, joka tienaa varsin mukavasti tuottamalla imelähköjä vauvakuvia yläluokkaisille perheille.

Muutaman viikon päästä Clare palaa Englantiin ilman miestään ja toista kättään. Mies on pudonnut rotkoon kiipeilyonnettomuudessa, josta Clare ei muista mitään. Clare joutuu monesti kuukaudeksi sairaalahoitoon, mutta hänellä ei ole senkään jälkeen mitään kerrottavaa poliiseille, jotka tutkivat tapausta.

Kirjan juonesta puolet tapahtuu Skotlannin Ylämailla, jossa Clare on toipumassa traumoistaan lapsuudenkodissaan. Vanha pappila on ollut hänen ja kuuden sisaruksen temmellyskenttä, ja eräänä elokuisena viikonloppuna kaikki sisarukset ehtivät samaan aikaan paikalle. Talo on niin täynnä väkeä, etteivät nämä sukutreffit välttämättä edistä Claren toipumista. Ja onko hänen adoptiotaustallaan jotain tekemistä muistinmenetyksen kanssa? Mitä muistoja jän lopulta torjuu, avioliittoon liittyviä vaiko varhaislapsuuteen?

Kirja on sekoitus dekkaria, trilleriä ja teologista tutkielmaa. Itse näin sen myös tutkielmana Rhodesiaan muuttaneiden valkoisten brittien juurista, ja siitä kulttuurisesta jatkumosta, jota he raahasivat perässään uudelle mantereelle. Monilla heistä oli skottilaisia juuria, ja he rakastivat metsästystä ja kalastusta myös Afrikassa. Osalla saattoi olla myös aatelista taustaa, kuten luin tämän romaanin henkilöillä olevan. Tämän romaanin luettuani Rhodesian viimeisen johtajan Ian Smithin maailma ei enää tuntunut vieraalta. Tässähän ei millään tavalla puolusteta valkoista ylivaltaa, mutta näytetään, mistä nuo aatteet ovat mahdollisesti kummunneet.

Romaanin Clare käy tapaamassa pohjoisessa Zimbabwessa Peggy-tätiä, joka on hänen adoptioäitinsä paras ystävä. Peggy rakastaa Zambezi-joen rantojen uljaita maisemia, joissa on paljon yhteistä Skotlannin kanssa. Peggyn vadelmanvärinen bungalow on saanut olla rauhassa mustien sissien iskuilta, vaikka sissisotaa käydään edelleen 90-luvun alussa hänen kylänsä lähistöllä. Tässä siis kuvataan tilannetta, jossa maan omat sissit ovat lopettaneet sotimisen, mutta uhka raja-alueille kohdistuu Mosambikin suunnasta.

Vaikka kirjassa kuvataan melko tyypillistä turistireissua Victorian putousten alueelle, koin, että Maitland on päässyt paljon syvemmälle Zimbabwen historian ja mytologian kuvauksessa kuin moni muu maasta kirjoittanut ulkomaalainen kirjailija. Todella kiinnostavaa uutta tietoa sain varsinkin maan virallisesta tavasta suosia kansanparantajia, ja heidän muodostamastaan ammattiliitosta.

Skotlannin pään narratiivissa on enemmän ruuhkaa kuin Zimbabwessa, josta kerrottu tarina tuntuu vetovoimaisemmalta. Ehkä romaanin ongelma on se, että Maitland on ympännyt siihen liikaa sivuhenkilöitä ja teemoja. Päähenkilön suvussa yksi veli tulee ulos kaapista katolisena pappina, yksi sisko ryhtyy nunnaksi, ja siskon tyttären kuurous nousee yhtä suureksi teemaksi kuin Claren tuore kädettömyys. Tässä käydään myös uskollisesti läpi kaikkien sisarusten uskonasiat ja seksuaaliset mieltymykset.

Davidin kuolemaan liitetään Skotlannissa sakeaa enkelipölyä, mutta Clare itse alkaa jo olla allerginen äitinsä tavalle tulkita kaikkea jumaluusopillisesta näkökulmasta. Hänen perheessään melkein kaikki ovat jollain tapaa tekemisissä kristillisen avustustyön kanssa. Tosin suvun miehille myös metsästyksessä on hengellinen ulottuvuus, ja he jopa lukevat kristillissävytteisiä metsästysoppaita.

Vaikka romaani tuntui ruuhkaiselta, se nnistui tarjoamaan minulle jonkun uuden palan oman fiktion palapeliin, eli tajusin, millä tasolla minun on mahdollista kirjoittaa maasta, jota tunnen vielä varsin vähän. Vaikka tässä kirjassa ei lausuta ääneen sanoja ”kulttuurinen appropriaatio”, sisäsyntyisesti siinä käsitellään sitä ikävää ilmiötä, kun valkoihoiset matkustavat Afrikkaan omimaan mustien uskomuksia ja legendoja. Romaanin Peggy-tädissä on hieman noita piirteitä, vaikka hän oli muuten varsin juureva ja kehityskelpoinen hahmo.

Kirjalla on kaksi nimeä Home Truths / Ancestral Truths. Toinen nimi tuntuisi tarkemmalta, mutta pidin enemmän alkuperäisen painoksen kansikuvasta, jota en valitettavasti saanut kuvattua tähän postaukseen.

Rakkautta malariavyöhykkeellä

Teos: Jeffrey Gettleman: Love, Africa. A Memoir of Romance, War and Survival. (HarperAudio, 2017)

Äänikirjan lukija: Charlie Thurston

Jeffrey Gettleman (s. 1971) on amerikkalainen toimittaja, joka rakastui Afrikan mantereeseen jo nuorena opiskelijana. Hänen romanssinsa alkoi strategisessa vaiheessa, kun kylmä sota oli loppumassa, ja Afrikka joutui säätämään suhteitaan ulkomaailmaan. Gettleman aloitti tutustumisen mantereeseen Keniasta, jossa hän oli reppureissaamassa 21-vuotiaana ilman suuria suunnitelmia.

Ensimmäinen kolmannes kirjasta tuntui kieltämättä tyypillisen amerikkalaisen college-pojan sekoilulta, jossa hän ei osaa päättää, ollako tyypillinen fraternity-kerhon alfakukko vaiko yliopiston kellarin swahilin kerhon nörtti. Swahilin opiskelusta on vaikea kertoa opiskelukavereille, vaikka kirjoittaja opiskelee Cornellin arvostetussa opinahjossa. Gettlemanin opintomenestys ja profiili on niin epämääräinen, ettei hän pääse haluamaansa Peace Corps-ohjelmaan, jonne suurin osa tiedostavista nuorista päätyy. Tämän sijaan hän päätyy harjoittelijaksi orpolasten avustusorganisaatioon Addis Abebaan, Etiopiaan.

Tässä kohdassa Gettlemanin tarina muistuttaa paljon tarinaa Emma McCunesta, josta kerroin muutama päivä sitten. Tosin tässä kertojalla ei ole kovin vahvaa sitoutumista avustustyöhön. Hän kokee vahvaa maailmantuskaa ja vieraantumista Etiopiassa, kun taas Kenia on henkireikä – maa, jossa hän voi käydä ravintoloissa ja yökerhoissa tuntematta syyllisyyttä asemastaan.

Gettleman löytää tulevan puolisonsa Cornellin kampukselta, mutta Courtney ei heti lempeä ajatukselle, että he lähtisivät seuraamaan miehen unelmaa boheemielämästä Itä-Afrikassa. Courtney lähtee välillä mukaan Jeffin juttukeikoille, mutta mantereen köyhyyden kohtaaminen on hänelle vaikeampaa kuin miehelleen. He ovat seurustelleet on and off jo vuosikymmenen, kun he lopulta päätyvät perustamaan perhettä Keniaan. Tämä ei ole helppoa, koska näillä keski-ikäää lähestyvillä uraohjuksilla on arjessaan liikaa stressiä.

Huoh. Kuuntelin tätä kirjaa sopivana taustamuzakkina, mutta en löytänyt tästä minkäänlaista punaista lankaa. Kyseessä on tyypillinen keski-ikäistyvän, keskiluokkaisen valkoisen miehen kasvukertomus, jossa suurin osa ajasta kuluu oman muzungu-aseman vatvomiseen. Parisuhteen saagassa ei oikein ole mitään ihmeellistä, matkoja selostetaan kolmelta vuosikymmeneltä, ja joka kappaleessa käydään läpi jonkun maan korruptiota ja vaalivilppiä. Maita tarinaan on tungettu liikaa, enkä esimerkiksi ymmärtänyt, miksi tähän piti tunkea myös Afganistanin sota.

Olen kyllä lukenut paljon tästä huonompiakin kirjoja Afrikasta, mutta tälle annan kaksi tähteä hyperaktiivisen kirjoitustyylin (”more is more”) ja ennalta-arvattavuuden vuoksi. Tarina voisi ollut jopa viihdyttävä, jos sitä olisi editoitu rankalla kädellä.

Pitkän kaavan adoptioprosessi

Teos: Neely Tucker: Love in the Driest Season (Crown, 2005)

Neely Tucker on amerikkalainen toimittaja, joka muutti 1990-luvulla taiteilijavaimonsa Vitan kanssa Zimbabwen Harareen etsimään uutta suuntaa elämäänsä. Pariskunta oli löytänyt toisensa jo kypsemmässä iässä, eikä heillä ollut suunnitelmia saada biologisia lapsia. Neely on valkoinen, ja Vita afroamerikkalainen. Heitä yhdistävät juuret Etelävaltioissa, soul food ja motown- musiikki.

Hararessa Vita päätyy vapaaehtoistöihin paikalliseen lastenkotiin, jossa enimmäkseen asuu AIDS-orpoja. Ennen 1990-lukua maassa ei ole ollut elintason nousun vuoksi vähään aikaan orpolapsia, ainakaan huomattavaa määrää. Maan virallinen linja on räikeässä ristiriidassa todellisuuden kanssa: HIV/AIDS:ia ei haluta tunnustaa kansallisena aikapommina, eikä hallitus halua avata kansainvälistä adoptiota keinoksi auttaa heikoimmassa asemassa olevia lapsia.

Linja on uhmakkaan postkoloniaalinen: Zimbabwessa ei haluta, että valkoiset ihmiset tulevat viemään heidän lapsensa, ja samaan aikaan maan köyhyys on sitä luokkaa, ettei kansalla itsellään ole resursseja pelastaa näitä orpoja. Adoptioon on myös perinteisesti kuulunut monessa Afrikan maassa uskomuksia, jotka estävät ei-sukulaisen ottamisen osaksi perheen yhteyttä.

Vaikeissa oloissa pariskunnan elämään tulee Chipo, tyttö, jonka nimi merkitsee ”lahjaa”. Chipo on hylätty vastasyntyneenä maantien varteen, ja hänen löytämisensä saaga muistuttaa Raamatun Mooseksen tarinaa. Tytön kunto on niin heikko, ettei lastenkodilla ole resursseja pitää häntä hengissä. Näin ollen Vita ja Neely saavat luvan ottaa lapsen hoitoon kotiinsa, vaikka adoptio ei tunnu realistiselta mahdollisuudelta Mugaben hallintokoneistossa.

Taistelua lapsen hengestä ja oikeudesta elää kodissa käydään kolmisen vuotta. Tänä aikana he kohtaavat yhden saksalaisen pariskunnan, joille adoptiolupa järjestyy, mutta kukaan heidän tuntemistaan amerikkalaisista ei ole lupaa saanut. Maan sosiaalityöntekijät ovat asemastaan tietoisia isoja kihoja, jotka nauttivat länsimaisten asiakkaiden nöyryyttämisestä. Perheen dokumentit katoavat sosiaaliministeriössä lukuisia kertoja, ja he kokevat, että heitä tarkkaillaan omituisissa paikoissa. Lopulta sosiaalityöntekijän vaihduttua useampaan kertaan prosessi saadaan lähtemään käyntiin, ja pian heidän kansionsa siirtyy kasvattivanhempien pinosta adoption puolelle.

Tätä tarinaa luki kuin kunnollista trilleriä, sillä siihen kytkeytyi myös jännitystä kertojan työuran suhteen. Neely on parkkiintunut sotatoimittaja, joka enimmäkseen keskittyy Sierra Leonen ja Liberian tilanteisiin, ja joutuu olemaan paljon poissa kotoa Perhe-elämässä on haasteita, kun hän ei välillä ole minkään kentän ulottuvilla juttukeikoillaan. Pian tulee selväksi, ettei näin kuormittavaa elämäntapaa voi yhdistää erityislapsen vanhemmuuteen kehitysmaassa.

Perheessä tapahtuu myös ihmeellisiä muutosprosesseja, kun Neelyn Alabamassa asuvat valkoiset vanhemmat päättävät ryhtyä Chipolle isovanhemmiksi, vaikka he eivät ole alussa olleet kovin innoissaan poikansa liitosta mustan naisen kanssa. He jopa matkustavat Harareen lasta katsomaan, ja jossain vaiheessa Vita saattaa lomailla näiden luona Jenkkilässä ilman miestään.

Perhe saa prosessin aikana hyviä uutisia, eli Chipo osoittautuu HIV-negatiiviseksi. Pariskunnalla on syytä epäillä, etteivät kaikki muutkaan voivat ole välttämättä kuolleet HIV:Iin, ja heillä on myös epäilyksiä testien luotettavuudesta.

Vaikka tämä oli rankka kirja, se kuuluu kuitenkin valon puolelle, eli kyseessä taitaa olla harvinainen Zimbabwesta kertova hyvän mielen teos. Kirjailija onnistuu luomaan huumoria tilanteeseen, joka tuntuu ulkopuolisesta lukijasta mahdottomalta rastilta.

Erään strutsifarmin tarina

Teos: Christina Lamb: House of Stone. (HarperCollins, 2007)

Christina Lamb on brittiläinen toimittaja, jolla näkyy olevan hyvin samansuuntaisia maantieteellisiä intressejä kirjoissaan kuin itselläni on ollut. Olen lukenut häneltä yhden teoksen Pakistanista, toisen siirtomaa-ajan Rhodesiasta, ja nyt kolmannen, jossa Rhodesia muuttaa nimeään Zimbabweksi.

House of Stone on tosi tarina Nigel Houghista, valkoisesta farmarista, joka päättää jäädä Zimbabween maata viljelemään, vaikka olot ovat epävakaat. Kirja kertoo myös Aquinata Shamvista, perheen mustasta lastenhoitajasta, joka muuttaa tiluksille asumaan perheineen 1990-luvun lopussa.

Nigel ja Aqui ovat melkein ikätovereita, mutta ovat eläneet täysin eri todellisuuksissa tässä äärimmäisyyksien maassa. Nigel on elänyt tyypillisen etuoikeutetun rhodesialaisen lapsuuden ja nuoruuden vanhempiensa tiluksilla ja sisäoppilaitoksessa, kun taas Aqui on kasvanut syrjäisellä maaseudulla eristyksissä valkoisten todellisuudesta. Erikoisen nimensä hän on saanut irlantilaisista papilta, mutta valkoisia hän on nähnyt lähinnä uskovaisen hyväntekijän roolissa.

Neljäntoista vuoden iässä tyttö lähtee piikomaan Maranderon provinssikaupunkiin, ja pian hän on naimisissa komean, mutta juopon Tendain kanssa. Ennen avioitumista hän on ehtinyt toimia ZANU-puolueen mobilisoijana omassa townshipissään. Liitto on onneton, mutta siitä huolimatta lapsia perheeseen syntyy viisi. 1990-luvulla Aquin on ryhdyttävä taas piikomaan, koska muutakaan työtä ei ole saatavilla.

Nigel on ehtinyt tässä välissä opiskella Etelä-Afrikassa kahdessa yliopistossa, ryhtyä kaupalliseksi lentäjäksi, ja tehdä huonoja bisneksiä Kiinassa strutsinlihan maahantuojana. Hän perustaa perheen vasta kolmikymppisenä, ja muuttaa takaisin Zimbabween kasvattamaan tupakkaa ja strutseja. Hänen farmillaan on 200 työntekijää, ja hän joutuu huolehtimaan monien työntekijöiden jälkikasvusta, koska moni heistä menehtyy HIV:iin kesken kaiken.

Valkoisten farmareiden tilanne on ollut maassa tukala 70-luvun lopulta saakka, mutta 2000-luvun alkuvuosina koetaan uusi pohjakosketus mustien ja valkoisten välisissä suhteissa. Moni Nigelin tuntema farmari menettää henkensä, kun vihaiset sotaveteraanit ilmaantuvat tiluksille vaatimaan maita itselleen sotakorvauksena. Nigel itse myös menettää tiluksensa, mutta perhe ei edelleenkään suostu muuttamaan pois synnyinmaastaan.

Nigelin ja Aquin suhde joutuu myös koetukselle, kun lastenhoitaja osoittautuu liian lojaaliksi ZANU-puolueen kannattajaksi. Tosin hän ei itse haaveile valkoisten tilusten sosialisoinnista, mutta hän jää talon valtauksen tilanteessa hankalaan välikäteen. Kaksikko kuitenkin onnistuu korjaamaan välinsä, ja he ovat yhteyksissä senkin jälkeen, kun Nigel ei enää ole Aquin työnantaja.

Kirjasta noin puolet on Zimbabwen lähihistorian kertaamista, mikä sinänsä on sivistävää länsimaisille lukijoille. Olisin kuitenkin mieluummin lukenut tämän paikallisen draaman erillisenä teoksena, sillä näiden kahden perheen tarinoissa riitti pohdittavaa yhteen kirjaan tarpeeksi.

Kirjaa kirjoittaessaan Lamb ehti matkustaa Zimbabween 12 kertaa, ja loppuvaiheessa hän oli jo Mugaben hallituksen mustalla listalla valtion vihollisena. Silti hän onnistui kyläilemään maassa vaivihkaa, mutta vankilaan joutumisen riski oli olemassa.

Asiat, joista Lamb kertoo kirjassaan eivät Robert Mugaben kuoleman jälkeen tunnu enää kovin tulenaroilta, mutta ne ovat saattaneet olla sitä vuonna 2007. En näkisi Zimbabwea edelleenkään minään sananvapauden mallimaana, ja lyhyt katsaus sen lehdistöön tänä päivänä antaa vaikutelman maasta, jossa journalismi on tukahdutettu potentiaalisena ilmaisukanavana.

Sotamorsiameksi Sudaniin

Teos: Deborah Scroggins: Emma’s War (2002)

Brittiläinen Emma McCune (1964-1993) oli nuori seikkailija ja avustustyöntekijä, joka rakastui aikanaan Sudaniin ja Niilin laakson maisemiin, ja päätyi tämän saagan keskellä eteläsudanilaisen Riek Macharin (s. 1952) toiseksi vaimoksi. Machar toimi tuohon aikaan sissijoukkojen komentajana, ja McCune halusi elää miehensä rinnalla sodan todellisuutta.

Emman nuori elämä päättyi Nairobissa 29-vuotiaana matatu-onnettomuuteen, kun hän oli viidennellä kuulla raskaana. Kaupunkiin hän oli muuttanut tultuaan raskaaksi, koska hänen terveytensä ei kestänyt raskauden tuomia komplikaatioita leirioloissa. Ennen tätä pariskunta oli elänyt outoa todellisuutta, jossa toimittajat ramppasivat yksityiskoneilla tekemässä juttuja heidän avioliitostaan sisällissodan ja nälänhädän keskellä. Kaikki jutut eivät olleet myötämielisiä, eivätkä kaikki ihmiset Emman lähipiirissä hyväksyneet hänen valintojaan.

Emma’s War kuuluu jo antikvariaattien aarteisiin, ja itse kaivoin sen esiin siksi, että minua kiinnostavat Emman kaltaiset tyypit, jotka tekevät elämässään ristiriitaisia ratkaisuja. Olen itse kirjoittamasta tarinaa suomalaisesta naisesta, joka rakastuu 1970-luvun alussa eteläafrikkalaiseen ANC-aktiiviin Moskovassa. Tarinani päähenkilö on kuitenkin itse sotaisampi tapaus kuin miehensä, ja hänestä tulee internetin sissi, joka taistelee Ukrainaa ja länsimaisia fasisteja vastaan yli 70-vuotiaana. Emman kaltainen hän on kuitenkin ollut siinä, että nuorena hän lähinnä innostui miehistä, jotka edustivat jonkun maailmankolkan vapautusarmeijaa. Nämä ovat ilkikurisesti ”kirjainmiehiä”, eli tälle naistyypille kelpaavat monenlaiset yhdistelmät, IRA, PLO, ANC, FRELIMO, ZIPRA jne.

Deborah Scruggins on amerikkalainen toimittaja, joka tutustui Emmaan ja tämän länsimaisiin avustustyön kollegoihin jo 1980-luvulla. Hän ei ollut Emman läheisimpiä ystäviä, mutta tunsi pariskunnan tarpeeksi hyvin pystyäkseen kirjoittamaan heistä kirjan. Kirjaa varten on haastateltu kymmeniä ihmisiä, ja sellaisenaan se on rikas ja monisyinen kuvaus avustustyön paradokseista Sudanin kaltaisissa ääriolosuhteissa.

Kyseessä ei siis ole sensaatiohakuinen teos, ei siksikään, että tämä on julkaistu vasta yhdeksän vuotta Emman poismenon jälkeen. Ongelmana tässä teoksessa kuitenkin on se, että se on lähestymistavaltaan varsin seikkaperäinen, jopa ensyklopedinen. Siinä käytiin läpi Sudanin yleistä historiaa niin pitkällisesti, että luulin Emman tarinan jotenkin kietoutuvan islamiin. Tai ilmeisesti hänellä oli ollut Sudaniin tutustuessaan myös vaihe, jolloin hän seurusteli alueen muslimimiesten kanssa. Silti hän päätyi lopulta Etelä-Sudanin kristittyjen pariin, ja koki hengenheimolaisuutta dinka- ja nuer-heimojen kanssa – muutenkin kuin eroottisesti.

Kirjassa kerrotaan varsin suoraan, että Emma McCunelle seksisuhteet afrikkalaisten miehiin olivat tapa taistella rasismia vastaan. Ennen avioliittoaan hän eli villinä ja vapaana päällekkäisten suhteiden sumassa. Hän puhui varsin avoimesti eroottisista mieltymyksistään, eli hän koki eniten vetoa Itä-Afrikan pitkiin ja hoikkiin heimoihin. Oikeastaan hänen aviomiehensä ei täysin edustanut hänen ihannettaan (hän oli pitkä, mutta lihomiseen taipuva), mutta miehessä vetosi häneen eniten ”samettinen ääni”. (Tässä kohdassa koin lukevani pieleen mennyttä harlekiinitarinaa.)

Ajankuvana Emma’s War on kiinnostava siksi, että se kuvaa varsin etuoikeutettuja nuoria brittejä aikakautena, jolloin mannerten välinen lentäminen on ollut vilkasta, eikä siihen ole liittynyt moraalista paheksuntaa. Emma itse tulee keskiluokkaisesta perheestä, joka on köyhtynyt huomattavasti isän itsemurhan jälkeen, eikä hänen yksinhuoltajaäidillään ole varaa kustantaa tyttärensä lentoja Afrikkaan. Emmalla on kuitenkin resursseja ja verkostoja, joiden kautta kaikki tulee mahdolliseksi, koska hän liikkuu varsin etuoikeutetuissa piireissä.

Nairobissa nuoret britit tekevät välillä avustushommia, mutta pystyvät myös keskittymään pidennetyn koloniaalisen fantasian ylläpitämiseen. Vapaa-aikaa vietetään ystävien omistamissa luksussafarikohteissa ja Intian valtameren eksklusiivisilla saarilla, yksityiskoneet ja helikopterit kuuluvat tavalliseen arkeen, ja juhlia vietetään ikuisissa Karen Blixen-kulisseissa.

Emma itse valitsee lopulta toisenlaisen elämäntavan, mutta siinäkin on omat sudenkuoppansa. Hän menettää rakastamansa työn kyläkoulujen kehittäjänä dinka-heimon parissa, koska hänen yhteytensä tunnettuun sotaherraan on liian riskialtis järjestön julkisuuskuva huomioon ottaen. Miehen armeija saa tukea monilta tahoilta lännestä, mutta kaikki tuossa toiminnassa ei kestä päivänvaloa. Emma itse omaksuu uuden elämänasenteen, joka on aidosti yhteisöllinen varsinkin rahankäytön suhteen. Ja vaikka miehen armeija saa ulkopuolista tukea vuokriin ja sähköön, rahat kuluvat aina johonkin muuhun.

Tarinassa länsimaisia lukijoita on taatusti kiinnostanut eniten Riek Macharin moniavioisuus, ja Emman lakoninen tapa suhtautua asiaan. Macharilla on tämän kuuman ja liian julkiseksi paisuneen romanssinsa aikana perhe elätettävänä Lontoossa, eikä hänellä ole aikomusta erota ykkösvaimostaan. Ykkösvaimolla on aikeita erota Riekistä, mutta tämä ei ole helppoa. Riek kuuluu presbyteerisen kirkon vanhimmistoon, ja vaikka heillä on heimosyihin vedoten edelleen lupa ottaa kaksi vaimoa, tätä ei pidetä suotavana.

Tarina ei ole erityisen kaunis eikä varsinkaan matkakuumetta nostattava. Minusta pariskunnan kohtaamisen tarina oli kuitenkin lukemisen arvoinen, ja jotenkin riipivä, jopa aavemainen. Emma McCunen hahmosta sain vähän samansuuntaiset vibat kuin Tessan hahmosta John Le Carren teoksessa The Constant Gardener. Tosin tässä teoksessa politiikka ei lopulta tapa päähenkilöä, eivätkä kyseisen vapautusarmeijan kuviot ole kovin läheisesti kietotuneet kylmään sotaan tai monikansallisiin yrityksiin. Siinä on kuitenkin trillerin siemeniä, ja siinä päästään matkustamaan paikkoihin, jotka ovat turistien safarivyöhykkeen ulkopuolella.

Emman äiti on julkaissut ennen tätä teosta oman versionsa tyttärensä saagasta, Till The Sun Grows Cold (1999). Se vaikuttaa olevan enemmän mediaseksikäs ja tunteellisempi versio, jossa surutyö on olennainen osa tarinaa.

Dag Hammarskjöldin kohtalosta

Teos: Ravi Somaiya: The Golden Thread (Hachette Audio, 2020)

Äänikirjan lukija: Ravi Somaiya

Viikonloppuna tuli käytyä taas Piki-kirjaston Overdrivessa, joka on englanninkielisten äänikirjojen suoratoistopalvelu. Se ei toimi omiin tarpeisiini kovinkaan hyvin, mutta olen välillä löytänyt sieltä teoksia, joita ei ole ollut saatavilla kaupallisissa palveluissa. Overdriven ongelma kuitenkin on, että sen tarjonta on enimmäkseen amerikkalaista, ja saatavilla olevat teokset ovat pitkälti YA/fantasiapainotteisia.

Tämän hetkiseen kirjoitusprojektiini liittyy kaikki Afrikkaan ja kylmään sotaan liittyvä. Ravi Somaiyan tietokirja The Golden Thread oli varsinainen täsmäteos, joka sijoittuu 1960-luvun alun Kongoon ja käsittelee Dag Hammarskjöldin (1905-1961) kuolemaa lento-onnettomuudessa silloisessa Pohjois-Rhodesiassa (nykyisessä Sambiassa, Ndolan kaupungissa). Hammarskjöld oli tuolloin YK:n toisena pääsihteerinä keskittynyt Kongon itsenäisyystaistelujen sovitteluun, ja hänellä oli paljon vihamiehiä varsinkin valkoisen ylivallan kannattajien joukossa.

Varmaa tietoa Hammarskjöldin kuoleman taustatekijöistä ei edelleenkään ole, mutta viime vuosikymmenellä sitten tätä ”cold casea” on alettu tutkia jälleen. Somaiya on kirjoittanut aiheesta tietokirjan, joka käy läpi Hammarskjöldin elämän loppuvaiheita poliittista trilleriä lähenevässä formaatissa. Kyseessä on klassinen kylmän sodan vakoojatarina, sakea soppa, jota sekoittivat toisilleen vihamieliset ja vainoharhaiset kokit. On mahdollista, että Etelä-Afrikalla tai MI6:lla oli osuutensa onnettomuuden lavastamisessa, mutta on myös mahdollista, että kyseessä oli pelkkä onnettomuus.

Afrikan mantereella kylmä sota sai monissa maissa tragikoomisia piirteitä, kun rotuerottelua ja kansalaisoikeuksien eväämistä perusteltiin taistelulla kommunismia vastaan. On muistettava, että monissa maissa vaikutti myös mustia poliitikkoja, jotka hyötyivät esimerkiksi Etelä-Afrikan apartheidin hyväksymisestä. Varsinkin pienemmissä Afrikan maissa vaikutti omituisia diktaattoreja, jotka saivat huseerata rauhassa, koska suuren maailman katseet kohdistuivat niihin maihin, joissa meininki oli avoimen väkivaltaista. Yksi sellainen maa, joka tässäkin kirjassa mainitaan, oli vuonna 1964 itsenäistynyt Malawi, joka tunnettiin ennnen tätä Njassamaan protektoraattina. Siellä Hastings Banda loi kummallisen oikeistolaisen diktatuurin, jossa brittiläisen konservatiivisen kulttuurin ihailu vedettiin äärimmäisyyksiin.

Dag Hammarskiöld toimi Kongossa rauhanneuvottelijana, ja jälkikäteen on tulkittu, että juuri ennen kuolemaansa hän olisi ollut lähellä jonkunlaista läpimurtoa, tai ainakin kohtuullista ratkaisua osapuolten välillä. Oli kuitenkin tunnettua, että Kongoon jääneillä valkoisilla oli vahvat yhteydet Rhodesian ja Etelä-Afrikan valkoisiin, ja kaikissa näissä maissa valkoisten nationalismissa oli äärioikeistolaisia elementtejä.

Tilanne Kongossa vuosina 1960-1 oli sellainen, että maassa yritettiin siirtyä vasemmistolaiseen komentoon ensimmäisen pääministeri Patrice Lumumban (1925-1961) johtamana, mutta Katangan mineraalirikkaassa maakunnassa kapinalliset halusivat Moise Tshomben (1919-1969) johdolla itsenäistyä ja pysyä länsileirissä. Suurimmalla osalla maassa toimivilla valkoisilla industrialisteilla oli yhteinen intressi päästä eroon Lumumbasta, ja valkoisen ylivallan kannattajilla oli erityinen intressi pitää Katangaa omana leikkikenttänään.

Olen lukenut tarinoita eri Afrikan maiden vapaustaisteluista, mutta Kongon historia on tuntunut harvinaisen karmivalta, ja sen itsenäistymisen saaga oli kaikkea muuta kuin riemukasta. Belgian kolonialismin jäljet maaperässä tuntuivat harvinaisen toksisilta, ja tavallisen kansa raivo valkoisia kohtaan ei lopulta johtanut kovin rakentaviin ratkaisuihin. Kongosta kertovaa ”hyvän mielen kirjaa” en ole vielä toistaiseksi löytänyt, enkä tiedä, olisiko sellaisen kirjoittaminen mahdollista.

Dag Hammaskjöld ei itse ollut erityisen radikaali poliittinen ajattelija, vaan hän oli aatelistaustainen kristillinen mystikko. Hän oli konservatiivisesta taustastaan ja moitteettomasta ulkokuorestaan huolimatta melko eksentrinen persoona, joka vihasi small talkia ja viihtyi omissa oloissaan. Hänellä oli Somaliasta lahjaksi saatu lemmikkiapina New Yorkin asunnossaan, ja vapaa-aikanaan hän muun muassa harrasti vaeltamista. Poliittisesti hän pysyi sitoutumattomana, ja muutenkin hän vaikutti henkilöltä, jota on mahdotonta asettaa kovin tiukkaan lokeroon.

Aikanaan Hammarskjöldin hautajaiset olivat Ruotsissa vastaava maansurun päivä kuin Olof Palmen maanpainajaiset, ja hänen muistoaan on myös varjeltu monissa maissa, joihin hän jätti kädenjälkensä. En kuitenkaan näe edes teoreettista mahdollisuutta siihen, että ruotsalaisilla olisi ollut intressiä saada Hammarskjöldiä pois päiviltä, vaan hänen vihamiehiään oli erityisen paljon eteläisen Afrikan monikansallisilla kaivoksilla ja plantaaseilla.

Hirvittävän ärsyttävää oli, ettei kirjan lukija (kirjoittaja itse!) edes yrittänyt lausua Hammarskjöldin nimeä oikein, vaan miehestä tuli ”Hammarhold”. Ehkä tuo äänne on sitten vain mahdoton oppia, jos henkilö tulee englantia puhuvasta maailmasta. Muuten Somaiya luki ruotsinkielisiä tekstinpätkiä melkein ymmärrettävästi.

En ehkä pysynyt täysillä mukana lento-onnettomuuden teknisen puolen kuvauksessa, mutta kirja auttoi minua virkistämään muistiani varsinkin globaalin talouden mekanismeista. Moni ei varmasti tiedä tai muista, kuinka syvät historialliset lonkerot monikansallisilla yhtiöillä on tiettyjen maiden maaperässä. Tässä ei pelkästään käsitelty kaivosteollisuutta, vaan muun muassa proosallisempaa UNILEVER:iä, jonka palmuöljystä tehdyt saippuat kirkastivat koko mantereen pimeimpiä ja barbaarisimpia nurkkia harvinaisen tehokkaasti.

Tapahtumista tsasounan takana

Teos: Metropoliitta Panteleimon: Vienan risti (Saga Egmont, 2021)

Äänikirjan lukija: Jarkko Pajunen

Päädyin lukemaan putkeen kaksi Metropoliitta Panteleimonin cozy crime-teosta Koskijärvi-sarjasta. Nämä teokset todella ovat leppoisia ja helppolukuisia fiilistelyteoksia, ja tänään oli juuri niiden aika.

Teoksessa Vienan risti ollaan lähempänä ortodoksista kirkkoa kuin aiemmissa lukemissani sarjan teoksissa. Siinä tapahtumat alkavat keriytyä auki paikallisen tsasounan takaa, jossa on kaivuutyömaa. Nuori apupoika löytää sieltä juhannusaattona luurangon, jonka kaulassa on mystinen ristikaulakoru.

Eletään 1960-lukua, jolloin rikostutkimuksen etenevät verkkaiseen tahtiin varsinkin poliisien kesälomien aikaan. Elisabet Urhonen on kuitenkin taas paikalla, ja hänen paikallinen ystävänsä Impi tuntuu olevan erityisen liikuttunut tapauksesta. Ruumis osoittautuu olevan Miihkali-nimisen laukkukauppiaan, joka nauratti kylillä naisia 1920-luvulla. Kylillä hänet tunnettiin Mikko Valtosena, vaikka hänen neuvostonimensä oli Mihail Vlasov.

Kirjassa käydään jonkun verran läpi Vienan Karjalan ja Suomen välisten suhteiden historiaa, ja tietysti palataan Juhani Ahon keskimäärin myyttiseen shemeikan hahmoon, joka kummittelee edelleen rajaseutujen mentaalisissa kuvastoissa. Teoksessa uhrin yksi veli on suomalaistunut lähes täysin, kun taas toinen veli saapuu Neuvostoliitosta vierailemaan Miihkalin haudalla, ja tuo mukanaan käsinkosketeltavia jännitteitä tuppukylän raitille.

Luin kirjaa enemmän kiinnostavana sukusaagana kuin dekkarina, ja olisin voinut lukea näistä kolmesta veljeksestä pidemmänkin kuvauksen. Erityisen kiinnostavaa oli seurata Andrein matkaa Vienan Karjalasta monimutkaista reittiä Pohjois-Savoon – matka kun ei ole linnuntietä kovin pitkä, mutta Neuvostoliiton aikana Suomeen pääsi vain junalla Pietarin kautta. Myös Andrein vaimo Anni oli juureva hahmo, vaikka häneen tutustuttiin vain lyhyesti.

Oliko sitten lähes tuntemattoman neuvostoliittolaisen vieraan majoitus poliittisesti korrektia 60-luvulla, siitä kirjassa ollaan montaa mieltä. Impi ottaa Vienan miehen hautajaisten järjestelyn kontolleen, vaikka kuolemasta on jo neljäkymmentä vuotta. Mies saadaankin haudattua komeasti, ja ainakin osa kyläläisistä on täysillä mukana juonessa. Ehkä teoksen petimmäinrn viesti liittyykin yhteisöllisyyteen, ja haluun kunnioittaa tuntemattoman vainajan muistoa huolimatta tämän syntyperästä.

Murhajuonesta en kerro enempää, mutta koin, että siinä oli enemmän ennalta-arvattavuutta kuin sukutarinassa. Ehkä kirjasarjan fanit antavat tämän anteeksi sen luojalle, kun sarja muuten on varsin hurmaava. Itselläni ainakin on niin krooninen tarve lukea kirjoja rajantakaisesta Karjalasta, että minulle kelpaa hyvin myös kuvaus vienankarjalaisista siirtolaisista Suomen puolella.

Savoon muuttaneiden karjalaisten asemasta tämä sarja piirtää kiinnostavaa potrettia muutenkin. Varsinkin paikallisen osuuskaupan hoitaja Sergei Huttu on vakiohahmo, ja hän tuo selkeästi kylänraitin muuten verkkaiseen poljentoon lisää kierroksia. Itse en aina osaa erottaa savolaisia karjalaisista varsinkaan silloin, kun tyypeillä on taustaa molemmista etnisestä ryhmästä, mutta tämä sarja pyrkii jäljittämään joidenkin evakkotaustaisten henkilöiden vaiheita kiitettävällä tarkkuudella.

Kielletyn luostarin yrttitarhassa

Teos: Metropoliitta Panteleimon: Toivon ankkuri (Saga Egmont, 2020)

Äänikirjan lukija: Jarkko Pajunen

Pari viikkoa sitten innostuin Anneli Kannon tuoreesta uskonlahkoaiheisesta dekkarista, jossa päähenkilö muuttaa pienelle paikkakunnalle kohtaamaan omituista karismaattista yhteisöä. Nyt jatkan samantyyppisellä dekkariasetelmalla Metropoliitta Panteleimonin kyydissä. Tätä Ylä-Savoon sijoittuvaa sarjaa olen lukenut aiemminkin, mutten oikeassa järjestyksessä.

Sarjan uusimmissa osissa Elisabet Urhonen on jäänyt leskeksi ja muuttanut asumaan pois Koskijärveltä. Hän asuu lähimmässä kaupungissa (Kuopiossa?), mutta vierailee edelleen paikkakunnalla kyläilemässä ystävänsä Impin luona. Uudemmissa osissa eletään 1960-lukua, kun taas sarjan alkuosa sijoittuu 1950-luvulle.

Elisabet on ratkaissut jo monia murhia Koskijärvellä, eikä paikallinen poliisi aina suhtaudu suopeasti tämän puuhiin. Nyt hän pääsee tutustumaan Toivon Ankkurin yhteisöön, joka on asettautunut asumaan vanhaan kartanoon kirkonkylän kupeeseen. Yhteisö aiheuttaa pahaa närää paikallisissa ihmisissä, varsinkin pappilan sisäpiirissä. Paikallinen ruustinna kokee velvollisuudekseen valistaa kuntalaisia laittoman ”luostarin” epäsiveellisestä elämästä ja teologisista harhapoluista.

En tiennyt, että luostarin perustaminen oli pitkään Suomessa laissa kiellettyä. Kirjan juoni nojaa pitkälti tähän lakiin, vaikka kuvattu yhteisö ei ole leimallisesti uskonnollinen. Siinä sekalainen poppoo on muuttanut yhteen elämään vaihtoehtoista elämää ja viljelemään puhdasta ruokaa. Yksi yhteisön perustajista on entinen seurakuntasisar, joka on hakenut vaikutteita toimintaan luterilaisesta naisten yhteisöstä Länsi-Saksasta. Tässä ei kuitenkaan kuvata varsinaista lahkoa, eikä kukaan yhteisön asukkaista ole kovin karismaattinen.

Kuten kirjan kansikuvasta voi päätellä, teoksessa hukkuu ihmisiä. Elisabet päätyy tekemään taustatutkimuksia Pohjanmaalle, josta suurin osa yhteisön jäsenistä on kotoisin. Tämä juonen käänne olikin hyvä ratkaisu, sillä se laajensi sopivasti tarinankerronnan horisonttia.

Olen lukenut aika monta aatteellisiin yhteisöihin sijoittuvaa dekkaria, ja tämä oli ehkä myötämielisin kaikista lukemistani. Eli tässä vain kuvataan varsin realistisin keinoin kommuunissa asumisen reunaehtoja, ja kirjailijan äänensävy on varsin kunnioittava. Toki yhteisöä vastustavan ruustinnan hahmoon mahtui ripaus huumoria, mutta en muuten lukenut tätä naurun tikahtuen.

Innostuin lukemaan sarjasta kaksi osaa putkeen, ja kolmaskin on vielä varauksessa. Tämä oli hienolla tavalla maadoittava lukukokemus, koska ennen tätä luin useamman varsin raskaan Afrikka-aiheisen teoksen, joissa käsiteltiin suurempia murheita ja järeitä maailmanpoliittisia kysymyksiä. Toki tässäkin kuvattiin maailmanpolitiikkaa riittävästi, mutta suhde kommunismiin ei lopulta muodostunut kirjan veljeksiä erottavaksi asiaksi.

Moni lukija saattaa pitää Koskijärvi-sarjaa liian simppelinä, mutta minulle kelpaa välillä mainiosti hyppy hitaampaan ja yksinkertaisempaan maailmaan, jossa kesäkeitto oman maan kasviksista on suuri makuelämys, ja jossa yleisönosastoon kirjoittaminen tuo ihmisille riittävää jännitystä. Luen näitä kirjoja ennen kaikkea ajankuvan vuoksi, ja optimistisen elämänasenteen.

Nainen, heittopussi, kapinallinen

Teos: Tsitsi Dangarembga: This Mournable Body (2018)

Äänikirjan lukija: Adenrele Rojo

Joskus 90-luvun lopulla luin zimbabwelaisen Tsitsi Dangarembgan romaanin Nervous Conditions (1988, suom. Tambu), joka kertoo syömishäiriöstä kärsivän nuoren mustan lukiolaistytön Tambudzain odysseiasta 1960-luvun Rhodesiassa.

Teos jäi mieleen hurjana esimerkkinä siitä, millaisia psyykkisiä vaikutuksia kolonialismilla on ollut nuoriin alisteisessa asemassa oleviin mieliin. Kirjassa Tambudzai joutui mielisairaalaan, eikä tytön maalaisilla vanhemmilla ollut minkäänlaisia työkaluja käsitellä tilannetta. Teosta luin sydän syrjälläni pohtien, miten tuon traaginen päähenkilön vaiheet jatkuisivat.

Teoksessa This Mournable Body Dangarembga palaa Tambun tarinaan 90-luvulla, kun hän on lähes nelikymppinen sosiologian maisteri Hararessa, ja ikuinen työnhakija. Naisen tilanne on kinkkinen, koska häntä melkein uhkaa kodittomuus. Sekalaisten hanttihommien palkka ei riitä oman kämpän vuokraan, joten hän on asunut vuosikausia hostellissa.

Hostellin emäntä on kuitenkin päättänyt, että Tambudzai on liian vanha asumaan siellä, ja näin hän joutuu hakemaan uutta huonetta leskinaisten asuntolasta. Hän ei ole koskaan ollut naimisissa, mutta välillä hänet houkutellaan yöelämään pummaamaan ilmaisia drinkkejä ukkomiehiltä.

Sitten Tambu päätyy hakemaan opettajan paikkaa kaupungin arvostetusta tyttölukiosta. Se on biologian opettajan paikka, mutta koulun rehtoria ei haittaa se, ettei Tambulla ole opintoja luonnontieteistä. Uuden sukupolven mentaliteetti on kovin erilainen kuin hänen, ja hän kokee työssään äärimmäisiä vieraantumista. Ylempien luokkien tytöt ovat tekokynsiin sonnustautuneita pissiksiä, jotka eivät osoita vanhapiikaopettajaa kohtaan piiruakaan kunnioitusta. Rehtoria lähinnä kiinnostaa, kuinka koulu voisi hyötyä näiden pissisten rikkaista vanhemmista miesystävistä. Sugar daddy- ilmiö on siis rutiköyhässä maassa koko yhteisön yhteinen ilo.

Tambun hermostuneisuus nostaa taas päätään, ja välillä hän myös lääkitsee itseään liiallisella viinillä kouluiltaisin. Psykiatrinen osasto odottaa häntä jälleen, mutta tällä kertaa hän onnistuu auttamaan itseään ennen kuin on liian myöhäistä.

Teoksen ensimmäinen puolisko oli kieltämättä melko raskassoutuinen, kun Hararen kaupunki on jo kontekstina niin karu. Mutta toisessa puoliskossa siirrytään maaseudulle, Tambun kotikonnuille, jonne hänen valkoinen ystävänsä Tracey on perustamassa uutta ekoturismiyritystä. Työtarjous tuo Tambun elämään kaivattua vaihtelua, mutta onko tämä kommunismin kanssa flirttaillut, sodan runtelema maa valmis toivottamaan tervetulleiksi nirsoja, vaativia turisteja maailman metropoleista? Millä ehdoilla näitä putiikkihotelleja pystytetään, ja kuinka ne muuttavat syrjäkylien elämäntapaa?

Minusta tämä kysymyksenasettelu on edelleen aiheellista, vaikka pienimuotoisella ekoturismilla on myös puolustajia. Itse olen näitä Zimbabwe-kirjoja kuunnellessa onnistunut löytämään Tambudzain kotiseuduilta maailman huikeimmat matkakohteet, mutta huomaan samalla, että tuon maan turismi on räätälöity ainoastaan superrikkaille. Ja maan talous näyttää olevan niin kuralla, ettei siellä tavallinen kansa tunnu käyttävän muita kuin ruokakauppojen palveluja.

Ei tuntuisi hyvältä päätyä Viktorian putousten koloniaaliseen putiikkihotelliin siemailemaan viiden dollarin erikoiskahveja, tai ylipäänsä syömään ulkona koko maassa, jossa hintataso on about Suomen hintaista. Vaikka kuinka minua muistutettaisiin turismin työllistävistä efekteistä, tuntuisi hurjalta syödä ravintoloissa, joissa yhden illan lasku voisi olla tavallisen zimbabwelaisen kuukausipalkan suuruinen.

Romaanissa on myös paljon huumoria, mutta se on enimmäkseen kieroa tai mustaa. Dialogien runsaus tuo raskaaseen aihepiiriin tarvittavaa kepeyttä, ja naisten puheiden kautta lukija pääsee tutustumaan todella laajaan henkilögalleriaan.

Tambun saagaan on olemassa myös kakkososa, jossa vieraillaan hänen yliopisto-opintojensa vaiheessa. Nerokasta tässä trilogiassa on mielestäni se, että Dangarembga onnistuu ristivalottamaan kovin eri tyyppisten naisten kohtaloita. Itse ainakin pystyin samastumaan Tambudzain hahmoon aivan täysillä, ja tunnistin myös muista hahmoista tuttuja puhetapoja, kuten bisneshenkisen menestysteologian.