Millä saadaan kulttuuriväki suuttumaan?

Wahlsten KosteidenAri Wahlsten on teatterimaailman moniottelija, jonka esikoisromaani  Kosteiden mestojen balladi (Gummerus, 2012) sai aikaan jonkinlaisen paskamyrskyn Helsingin kulttuuripiireissä siksi, että liian moni ihminen tunnisti teoksesta palan itseään. Eniten teoksesta suuttui Arto Paasilinnan vaimo, joka pyysi kirjailijalta julkista anteeksipyyntöä örveltävän Arvo Kivipaasi-hahmon vuoksi. (Minua tuo kuvaus ei loukannut, sillä Paasilinna todella oli viime vuosikymmenellä liian usein lööpeissä känniräyhäämisestään, eikä Wahlsten siksi kuvannut tässä mitään, mitä kansa ei jo tiennyt.)

No, jaa. Aikamoinen myrsky ankkalammikossa, sanoisin. Kuten teoksen nimestä ja kannesta arvata saattaa, teos käsittelee pääasiallisesti ryyppäämistä ja seksiä, varsinkin uskotonta ja irtosellaista, eikä siinä ole kovin montaa selväpäistä hahmoa. Tapahtumat keskittyvät Kallion nurkille, vaikka välillä tehdään luokkaretkiä fiinimpiin ympäristöihin, kuten kartanoiden yksityisjuhliin ja Kaivopuiston arvoasuntoihin. Päähenkilö Aaron Walden tuntuu vahvasti kirjailijan alter egolta, onhan hän näyttelijä, ohjaaja ja käsikirjoittaja. Hän on alkoholismissaan vielä siinä vaiheessa, jolloin päivittäinen baarielämä on hauskaa, ja fyffeäkin juomiseen aina löytyy, jostain.

Olen lukenut näitä suomalaiskansallisia kosteita kulttiteoksia muutamia, Juoppohullu-sarjasta vain aloitusosan, ja tuoreimpana Kalle Lähteen Happotestin. Verrattuna näihin rappioalkoholismin kuvauksiin Kosteiden mestojen balladi pysyy vielä suht siistinä kuvauksena boheemien artistien elämäntyylistä. Aaron Walden itse on kirjan juopoista kokeneimmasta päästä, kun taas jotkut näyttelijäkaverit pääsevät dokaamaan vain harvoin perheensä kontrolloidessa iltamenoja.

Wahlsten on kielellisesti oivaltava ja tarkkanäköinen kirjoittaja, ja tekstin ”flow” tekee siitä nopealukuisen. Baarien hahmoista, ja varsinkin Aaronin naisista löytyy moniulotteisuutta, vaikka Aaron itse heitä kovin seksistisesti kuvaakin. Naisten keskuudessa Aaron on kiertopalkinto, joka tunnetaan seksuaalisesta viriiliydestään. Siinä missä Aaron objektifioi naisia, myös naiset objektifioivat Aaronia. Tosin lähes kokonaan kännipäisestä örvellyksestä ja nussimisesta koostuva teos jää juoneltaan latteaksi. Kirjan draaman kaari ei ole kummoinen, enkä tiedä, muistanko sen tapahtumista paljoakaan enää ensi viikolla.

Luin kirjan teatterimaailman kuvauksen vuoksi, en viinan, ja koin sen puolen teoksesta kiinnostavaksi. Varsinkin Aaronin ja naisohjaaja Helyn reissu Kontulaan vetämään 10-vuotiaille ongelmanuorille elokuvakerhoa nauratti kovasti, ja herätti kysymyksiä ”hyvinvointitaiteesta”. Vaikka monet taiteilijat palavat tällaisille projekteille ja tekevät niiden vuoksi loputtomiin ilmaisia työtunteja, Wahlsten kuitenkin tässä muistuttaa karheiden lähiöprojektien koomisistakin realiteeteista.

Juomisen suhteen tässä ei tehdä mitään moralistista tilinpäätöstä tai täyskäännettä, vaan Aaronin suhde alkoholiin pysyy jokseenkin muuttumattomana. Siinä mielessä tämä ei ole suuri avainromaani alkoholismista, joka antaisi lukijalle uutta ajattelemisen aihetta. Romaanin hahmot vain sattuvat olemaan juoppoja. Punainen lanka on löydettävissä muualta: ehkä tämä on aikalaiskuvaus helsinkiläisestä taiteilijuudesta, tai kuvaus urbaanin keski-ikäisen miehen elämän rikkonaisuudesta ja työnteon silppuuntumisesta. En oikeastaan kokenut, että Aaronin elämän keskeisin ongelma oli alkoholi – tai ehkä hän oli poikkeuksellisen resistentti alkoholisoitumiselle. Missään nimessä hän ei ollut paha, moraaliton tai ilkeä ihminen, vaan suhteessa harvoihin läheisiinsä jopa välittävä.

Kirjailijan biografiatiedot kertovat, että Wahlsten on tämän romaanin jälkeen julkaissut jopa kolme dekkaria, ja uskon, että genren vaihdos on tehnyt hänen kirjoittamiselleen hyvää. Tällä kirjalla hän on saanut julkisuutta, mutten usko kirjan olleen suuri menestys kaupallisesti. Vetävän kirjoitustyylin vuoksi voisin hyvinkin tutustua johonkin hänen dekkareistaan.

 

Mainokset

Lauran likainen mehuhetki

lintutarha03585-202x300Tämän blogitekstini otsikko on jokseenkin karu, mutta antanette anteeksi. Luin eilen jonkunlaisessa mielenhäiriössä putkeen puolitoista romaania, joista toinen oli Satu Lepistön Lintutarha (Gummerus, 2017). Tämän tamperelaisen kirjoittajakollegan tuotantoon olen saanut tutustua monissa runoilloissa, ja odotin innolla hänen esikoisromaaniinsa tutustumista.

Eikä se pettänyt, mutta hämmensi. Teoksessa Lolita muuttaa Tampereelle, vuosi on lamanjälkeinen 1998, jolloin lähiöiden tyhjiöön alkaa taas nousta uusia omakotikartanoita. Lolita eli 14-vuotias Laura asuu ukrainalaisen taiteilijaäitinsä Marian kanssa keskustan jugendtalossa, ja huolimatta äidin kohtuullisesta menestyksestä taidemaalarina kaksikon arki on kovin epävakaata. Isä pitää lintutarhaa pitkän ajomatkan päässä maalla, mutta keskusteluyhteys isän ja tyttären välillä on ollut monta vuotta poikki. Äidin itsemurhan jälkeen Laura lähetetään takaisin isänsä luo, ankeisiin ja likaisiin oloihin, jotka tekoammatillinen lastensuojelun ammattilainen Eijaliisa siunaa, jotta pääsisi eroon kuormittavasta tapauksesta. Out of sight, out of mind – ja erityisesti kipattuna toisen kunnan vastuulle käden käänteessä.

Teos kertoo nelikymppisen elämäänsä kyllästyneen poliisin, Anssi Ilmari Heinon, haksahduksesta Lauraan, joka alkaa suruviestin viemisreissulla. Heinon pakkomielle nuoreen tyttöön on teoksen raskain osa, sillä nuorella tytöllä ei kriisissään ole aluksi mitään kiinnostusta poliisiin. Tosin tyttö isänsä likaisessa talossa rukoilee, että joku tulisi kuolleen äidin siunaamana pelastamaan häntä pahasta.

Pedofilia ja itsemurha samassa teoksessa on tuhti paketti, joka vaatii lukijalta henkisesti jättiläisen voimia. Kielellisesti teksti on paikoitellen jopa eteerisen kaunista, ja pidin myös siitä, että henkilöillä oli hyvin pohjustettu historia. Myös Ukraina-ulottuvuus toimii, vaikka teos ei mikään suuri monikulttuurisuussaaga olekaan. Anssi Heino näkee ahdistuksensa keskellä lähimetsissä Prijpetin, ydinlaskeumakaupungin, johon eläimet palaavat uskollisina huolimatta hävityksestä. Vasta myöhemmin hän saa kuulla, että Lauran äiti on Ukrainasta.

Teoksessa on paljon musiikkia, varsinkin Suomi-rockia Anssin kultaisesta nuoruudesta, mutta valitettavasti Tuomari Nurmio ja Kauko Röyhkä eivät saaneet tunnelmaan lisää valoa.

Moraalis-eettiseen pohdintaan teinitytön ja setämiehen suhteesta teos ei mielestäni kutsu. Kokeiltuaan seksuaalista valtaansa ylikypsään aikamieheen Laura kokee olonsa likaiseksi. Poliisi-Anssi on taas seksuaalisuutensa kanssa muutenkin hukassa kuin suhteessa Lauraan, ja hänen keski-iän kynnyksellä puhjennut saalistusviettinsä on tragikoominen.

Minä jätin kirjan kesken puolessa välissä ja selailin lopun, koska sieluni ei sietänyt poliisi-Anssia, jota välillä kutsuttiin suku- , välillä etunimellä. Muissa arvioissa arveltiin, että hänen persoonansa kautta kuvataan vakavaa dissosiaatiohäiriötä – mikä selittää tekstin hajanaisuuden ja vaikeaselkoisuuden. Itse lähdin lukemaan tätä dekkarina tai psykologisena trillerinä, ja ehkä psykologisen trillerin piirteitä teoksesta löytyy eniten, vaikka juoni paljastuu jo takakannesta. Tässä on kaksi epäuskottavaa kertojaa, kaksi poikkeavaa versiota samoista tapahtumista – taitavasti kehitelty tarina, josta ei varmasti romaanitaiteen näkökulmasta mitään puutu. Minut teksti uuvutti ahdistavuudellaan,  ja verrattuna vaikka tätä ennen lukemaani Juha Hurmeen teokseen, Hullu oli mielenterveyspäivänä ”kevyttä keittoa”.

Kirja sopii niille, jotka etsivät kaunokirjallisuudesta äärikokemuksia, ja jotka eivät karta ihmismielen synkimpiä kammioita. Se voi myös toimia hyvänä peilinä dekkareiden ja trillereiden suurkuluttajille, sillä esimerkiksi poliisin työ näyttäytyy tässä varsin eriskummallisena.

Hyvää mielenterveysviikkoa!

IMG_1819Tänään alkaa vuosittainen Mielenterveysviikko, ja meillä bloggareilla on haasteena lukea viikon aikana mielenterveyteen liittyvä teos. Viikkoa voi viettää myös osallistua eri mielenterveyden toimijoihin tapahtumiin ympäri maata, tai vaikka ilahduttamalla ystävää treffeillä tai kyläilemällä pitkästä aikaa.

Oma viikon teokseni on Juha Hurmeen Hullu (Teos, 2012), jota olen yrittänyt viiden vuoden ajan tavoittaa. Näyttämölläkin Hullua olisi saanut nähdä moneen otteeseen, mutta olen tainnut pelätä liian vahvaa tunnereaktiota. Paljon olen kirjasta lukenut, pelkkää hyvää, ja varmasti myös seurannut Hurmeen haastatteluja aiheesta eri medioissa. Kun Hurme vielä on tänä vuonna Finlandia-kandidaattina uutuusromaanillaan Niemi, se tekee tästä lukukokemuksesta ajankohtaisemman. Silti Hullu puhuttelee minua nyt enemmän, enkä ole tainnut Hurmeelta koskaan mitään aiemmin lukeakaan. Kuunnellut häntä olen ainakin kerran, luennolla näytelmäkirjallisuudesta, kun opiskelin luovaa kirjoittamista.

Teoksessa viisikymppinen mieskertoja käy läpi neljää kokemustaan Siitä, eli ennenaikaisesta kuolemasta. Miehellä on ollut kolme psykoosinkaltaista kokemusta nuoruudessaan, mutta hän on selvinnyt niistä ilman sairaalakeikkaa. Neljäs kerta puhkeaa hänen 87-vuotiaan äitinsä tehdessä kuolemaa, ja liittyy jollain tavalla lapsuuden ja nuoruuden selvittämättömiin salaisuuksiin. Mies viedään kotinurkiltaan Helsingin Kalliosta ensin keltaiseen taloon, sieltä valkoiseen ja lopulta harmaaseen. Miehellä on välittävä lähipiiri, ystäviä ja rakkautta riittää, ja työkin pitää kiireisenä. Psykoosialttius ei tunnu hänellä olevan suoraan riippuvainen elämän suhdanteista.

Teosta on varmasti ruodittu puhki täällä Blogistaniassa, joten en referoi enempää juonta enkä hahmoja. Kerron vain, millaisia ajatuksia teos herätti minussa mielenterveyden näkökulmasta. Pelkäsin, että teos olisi suomalainen versio leffasta Yksi lensi yli käenpesän, joka on minulla ikimuistoisin mielisairaalakuvaus, kuten varmasti monella muullakin. Leffaan viitataankin itseironisesti, mutta kertoja ei todellakaan ole Jack Nicholsonin inkarnaatio.

Psykoosiin monilla liittyy kaikkivoipaisuuden ja syvän vainoharhan kokemuksia, ja Hurmeen kuvaus vaikuttaakin kovin todenmukaiselta. Raamattu kuluu osastolla puhki profetioiden toivossa, ja maitopurkin kyljestäkin voi lukea salaisia viestejä. Oikeastaan koko maailma, kaikki maailman kaunokirjallisuus on kirjoitettu vain sinua varten. Kulttuuri-ihmisillä sairaus voi ottaa vielä mahtipontisempia muotoja kuin tavallisilla tallaajilla. Osastolla kertoja saa paljon aikaan myös kirjoittajana: hän jopa kirjoittaa pienen näytelmän herra Josef Julius Wecksellistä (1838-1907), joka asui Lapinlahdessa yli 40 vuotta elämästään.

Eniten pidin teoksen suvantovaiheesta, jossa kertoja uppoutuu Algot Untolan alias Maiju Lassilan (1868-1918) moniin persooniin ja värikkäisiin elämänvaiheisiin. Näiden heijastusten kautta nykypäivän ja eilisen luova hulluus vertaantuivat sulavasti toisiinsa. Kirjan historialliset kerrokset luovat tarinaan kaikupohjaa ja uskottavuutta, mutta menneiden hullujen vierailu nykyisyydessä ei johda synkistelyyn.

Olen tänä vuonna käyttänyt paljon aikaa Seilin saaren naiskohtaloista murehtimiseen Katja Kallion ja Johanna Holmströmin romaanien seurassa. Nämä perinteisemmät historialliset romaanit eivät ole suoraan verrattavissa Hurmeen osittain autofiktiiviseen proosaan, jossa mennyttä hulluutta tulkitaan nykyisyyden kautta. Täytyy myöntää, että Hullu on tragedianakin yksi humoristisimmista ja toiveikkaimmista kertomuksista vakavasta mielenterveyden häiriöstä. Kirjaa lukiessani tuli vahva olo, että kuka tahansa meistä voi huomenna olla nippusiteissä suljetun osaston häkissä – koska kuka tahansa meistä voi järkyttyä, haavoittua tai mennä rikki, joko perinnöllisen ominaisuuden tai jonkun elämässä koetun ja käsittelemättömän trauman vuoksi.

Teoksen uskonnollisen elämän pohdinnat ja Raamattu-sitaatit ansaitsisivat ainakin yhden opinäytetyön. Ylipäänsä uskonnollisten kokemusten läsnäolo psykoosissa on aihe, joka kiinnostaa minua, koska se taitaa olla kulttuurisesti universaali ilmiö.

Kirjaa suosittelen vahvasti erityisesti niille, jotka pelkäävät lukea raskaita romaaneja mielenterveyshäiriöistä. Tämä teos ei tule viemään yöunia eikä pelkäämään omaa tulevaa hulluksi tulemistaan. Päinvastoin se antaa työkaluja meille kaikille sanoittaa omia hulluuden momenttejamme ja oppia elämään niiden kanssa.

Minua tämä teos veti voimakkaasti kohti Valoa – sielussa ja ruumiissa.

 

Festina lente kyläkoululla

IMG_1817Maallemuuttofantasiat ovat suosittu teema suomalaisessa (nais)viihdekirjallisuudessa, jota chicklit:iksikin kutsutaan. Erityisen paljon tätä genreä suosii Karisto-kustantamo, ja tässäkin blogissa sen viimeaikaisia tuotoksia on ruodittu, toivon mukaan rakentavassa hengessä.

Amanda Vaara on uusi nimi chicklit:in kentällä, vaikka pseudonymin taustalla vaikuttaa kirjallisuuden moniottelija Niina Hakalahti. Hakalahden tuotantoon mahtuu sekä aikuisten – että lastenkirjoja, ja tätä edellinen teos Lumilinna (2016) tuntui kaikista vähiten viihteelliseltä. Teos on mielestäni jäänyt aivan liian vähälle huomiolle, vaikka siinä käsitellään varsin ajankohtaisia monikulttuurisen identiteetin teemoja.

Pientä fiksausta vailla (Karisto, 2017) kertoo vasta eronneesta downshiftaajasta Venlasta, joka pitää samannimistä blogia uudesta elämästään kyläkoulun omistajana ja airbnb-majatalon pitäjänä. Edellisessä elämässään hän on ollut kiireinen kiinteistönvälittäjä, ja hänen kiinnostuksensa asuntoihin ja asumiseen leimaa myös kirjoitustyyliä. Venlalla on kaksi kouluikäistä lasta, joiden isä paheksuu uutta elämäntapaa voimallisesti. Perhe-elämän jännitteet ovat kasvussa, eikä varsinkaan kolmetoistavuotias Eedla-tytär ole kiitollinen periferiaan muutosta.

Romantiikkarintama ei ainakaan ole tässä teoksessa liian siirappista, vaikka rastapäinen komistus Jörn vaikuttaakin alussa liian täydelliseltä. Kolmikymppisten eronneiden ja karanneiden parisuhdemarkkinoita lähestytään lempeän ironisesti. Erikoista on, että teoksessa kaikki suhdeviritelmät alkavat ”luomuisesti” live-tapaamisista.

Minusta kiinnostavin ulottuvuus kirjassa oli naapuruus, ja varsinkin lähimmän naapuritalon asukkien kohtalo kosketti. Ylipäänsä kartanotyylisten luksustalojen omistajien mielenmaisema alkoi kiinnostaa. Järvenrantatonttien paljuidylleihin mahtuu usein paljon ylimitoitettuja haaveita ja tuskaa. Samoin toinen naapuri, eläkkeellä oleva kuviksen opettaja Ilona oli herkullinen hahmo kanankasvatushankkeineen.

Olen lukenut viime aikoina useammankin kaunokirjallisen teoksen, jonka päähenkilö on bloggaaja – me bloggarit siis olemme harvinaisen seksikkäitä kaunokirjallisesti. Vähän samantyyppisiä viboja oli tässä ja Eva Frantzin tuoreessa dekkarissa Sininen huvila, ainakin elämäntapavalintojen saralla. Toisin kuin muissa lukemissani bloggaamista käsittelevissä teoksissa, tässä se ei ole päähenkilön suurin intohimo, vaan pikemminkin keino markkinoida yritystä. Useinhan vastaavissa kuvauksissa käsitellään blogimaailman narsismia tai bloggaajan hukassa olevaa todellisuudentajua. Venla on bloggaajana varsin mielikuvitukseton ja käyttää latteahkoa arkikieltä – hän on myös lukihäiriöinen, joten kirjoittaminen ei ole hänelle ensisijainen keino ilmaista itseään.

Villa Venla vaikutti majatalolta, jonne mielelläni majoittuisin, ja jonka luomuisia tarjoamisia kokeilisin – varsinkin voikukkapestoa. Jos kirjalta olisi saanut ”tilata” jotain lisää, niin olisin ”tilannut” himpun verran lisää paikallista ja historiallista ulottuvuutta. Paikkakunnan nimeämistä en kaivannut: lukija hoksaa, että majatalo sijaitsee jossain Tampereelta länteen sijoittuvassa pikkukaupungissa. Koulurakennus olisi ehkä ansainnut pientä historiallista fiksausta, jolloin sen henki olisi päässyt paremmin oikeuksiinsa.

PS: Hakalahden omaan kanankasvatusfilosofiaan voi tutustua Yle Areenassa, radio-ohjelmassa Kuusi kuvaa, joka on vallan mainio kirjailijaportretti: https://areena.yle.fi/1-4220625

Tilkkutäkki nimeltä camino

IMG_1815Minulla on muutama pinttynyt matkahaave, jotka olen ajatellut toteuttaa sitten, kun olen taas kunnon veronmaksaja. Vaellus Santiago de Compostelaan kuuluu ehkä niistä realistisimpiin toteuttaa, muita ovat mm. junamatka Venäjän poikki Vladivostokiin, Altai-vuoriston seikkailu ja Balin retriitti.

Camino-pyhiinvaelluksesta olen lukenut muutaman teoksen, ja Anneli Myllärin 33 päivää Santiago de Compostelaan (Mediapinta, 2013) on oiva lisä tähän kokoelmaan. Mylläri teki ensimmäisen pyhiinvaelluksensa vuonna 2006, ja ilmeisesti on jatkanut harrastusta, sillä teokselle on luvassa myös jatko-osa.

Tässä teoksessa noin kuusikymppinen pariskunta lähtee 800 kilometrin vaellukselle, jolle on varattu aikaa seitsemän viikkoa. Annelia itseään vaivaa selkäkivut ja lieviä uniongelmiakin on esiintynyt. Häntä jännittää yhteismajoituksessa nukkuminen, eikä hän koe muutenkaan tarvetta olla jatkuvasti yhteydessä kanssavaeltajiin. Matkaa suunnitellessa hän huomaa hengellisen etsinnän tarpeen kasvavan, ja tässä teoksessa uskonelämällä onkin keskeinen rooli.

Teos on sekä matkapäiväkirja että opas, ja varmasti siitä eniten saavat irti matkaa oikeasti suunnittelevat ensikertalaisvaeltajat. Valokuvat ovat todella inspiroivia, ja voin hyvin kuvitella, että joku saattaisi tehdä päätöksen lähteä vaellukselle vain niiden vuoksi. Ruoan merkitys on keskeinen, ja munakkaiden osaa espanjalaisessa ruokavaliossa ei vähätellä. Matkan varrelta löytyy myös ainakin yksi ilmainen viinihana, joka ihmetyttää suomalaista kulkijaa.

Rukouksia ja Raamattu-viitteitä teoksessa on runsaasti, mutta ei häiritsevästi. Annelin lempivirreksi matkan aikana nousee ”Tule kanssani Herra Jeesus”, jossa lauletaan askeleista ja tiellä kulkemisesta. Camino varmasti onkin sellainen konteksti, jossa julkisella paikalla virren veisuuta ei pidetä merkkinä mielipuolisuudesta.

Kirja kertoo myös lempeän realistisesti parisuhteen haasteista pitkällä matkalla. Olli-puolisolla on tässä suurempi ahdistus ajankäytöstä kuin Annelilla, joka mielellään haluaisi jättää päivien kulun ”Herran haltuun” ja nauttia ajattomuuden illuusiosta. Enpä usko, että mikään seurue tai pariskunta onnistuisi tätä matkaa tekemään ilman välillä esiin pulpahtavia musikaalisia erimielisyyksiä.

Myös vaeltajien yhteisöllisyydestä on hyvää pohdintaa. Monet reissuun lähtijät muodostavat ”pyhiinvaellusperheitä”, mutta Olli ja Anneli ovat luonteeltaan introverttejä, ja tarvitsevat myös omaa rauhaa. Camino-turismin ehkä hienoin piirre on se, että vaellukseen osallistuu hyvin eri-ikäisiä ja fyysiseltä kunnoltaan eroavia henkilöitä. Huonompikuntoiset voivat välillä kulkea jonkun välin bussilla, ja apua rinkkojen kuljetukseenkin on saatavilla. Ei varmasti ole olemassa pyhiinvaeltajan stereotyyppiä, vaan matka kiinnostaa ihmisiä erilaisissa elämän vaiheissa.

Minulla jäi teoksesta toiveikas olo: tämä matka on mahdollista tehdä suht pienellä budjetilla, kunhan muistaa treenata vaellustaitojaan hyvissä ajoin kotimaassa. Kuvat kumpuilevasta vihreästä tilkkutäkkimaisemasta ja haikaranpesistä kirkkojen kellotapuleissa toimivat voimallisena kutsuna kohti käänteentekevää seikkailua.

 

Savon aatelisten henkisestä perimästä

CollianderOlen pohtinut viime aikoina hengellisyyden asemaa kaunokirjallisuudessa, ja käytyäni läpi muistini lokeroita uskallan väittää, että ainoa proosakirjailija, jolta olen ammentanut jotain hengellisesti, on Tito Colliander (1904-1989). Colliander on kirjoittanut ortodoksisesta uskosta sekä romaaneissaan että esseekokoelmissaan, ja muistaakseni hienoin häneltä lukemani teos oli romaani Ristisaatto (1937). Läheskään kaikkia Collianderin teoksia ei ole suomennettu, mutta suururakan suomennoksissa on tehnyt 1960-80-luvuilla Kyllikki Härkäpää.

Romaani Heinäkuun viides päivä (WSOY, 1944, suom. Helka Varho) on harvoja Collianderin teoksia, jotka suomennettiin pian julkaisun jälkeen – ehkä siksi, että sille uskottiin löytyvän paljon suomenkielisiä lukijoita, sijoittuuhan se Savoon ja sivuaa myös tavallisen kansan historiallista muistia. Kirjan julkaisun kontekstikin on kiinnostava: sotaa käyvässä maassa kirjoitettiin romaaneja aiemmista sodista, joiden kautta ehkä toivottiin maanpuolustushengen vahvistuvan tai lukijoiden pystyvän etäännyttämään itsensä käynnissä olevan sodan kauhuista.

Teoksen päähenkilö on nuori kapteeni Joakim Zachris Duncker, joka päätyi 33-vuotiaana Savon prikaatin kapteeniksi sodassa venäläisiä vastaan v. 1808. Duncker kuului ruotsinkieliseen sotilassäätyyn, mutta oli vaatimattomista oloista verrattuna Savon kartanoiden prameaan elämään. Hän jäi nuorena vastuuseen äidistään ja sisaristaan, ja teos pohjautuu pitkälti hänen kirjeenvaihtoonsa eri sukulaisten kanssa.

Collianderilla itsellään on myös savolaiset aatelisjuuret, ja teos pursuaa nimiä, joiden kohtalot ovat enemmän tai vähemmän kietoutuneet toisiinsa (Tigerstedtit, Erhnroothit, Pistolekorsit etc.) . Siinä kartoitetaan pitkällisesti tapahtumia ennen v. 1808 sotaa ja maan siirtymistä Venäjän vallan alle. 1700-luvun savolaisen arjen kuvaus olikin mielestäni juurevampaa ja kiinnostavampaa kuin myöhempien sotatapahtumien kuvaus. Valistuksen ajan mentaliteetti tulee hyvin kuvatuksi, myös koulutuspoliittisesta näkökulmasta.

Täytyy myöntää, etten olisi jaksanut lukea tätä teosta, ellen olisi ennen tätä lukenut tietokirjallisuutta Savon kartanoista ja niiden kulttuurista. Tässä olisi ollut minulle muuten aivan liikaa vieraita nimiä ja sisäpiirin juoruilua. Tavallisen kansan arjen kuvaus on mehevää ja varmasti todenmukaista. Tässä kuvataan mm. Kangasniemen korpipitäjää, josta omat sukujuureni ovat osittain peräisin, harvinaisen takapajuisena ja laiskana paikkana, jossa köyhälistö ei paljon muuta tehnyt kuin poltti päreitä ja kekkuloi pihamailla alastomina. Mäntyharju taas oli poikkeuksellisen vastarintainen suomenuskossaan, ja kääntyi paikallista kirkkoherraa vastaan noituen tälle loppuelämän kestävän sielullisen masennustilan, koska tämä oli koskenut heidän pyhiin puihinsa. Savon prikaati, joka koostui n. 4000 miehestä, oli talonpoikaisarmeija, jossa palveli resuista, jurokasvoista, harmaahapsista ja kasvoiltaan savupirttien tummentamaa miehistöä.

Ei tässä ainakaan suurta sankarikulttia rakenneta Dunckerin hahmon ympärille, vaan hänen kohtalonsa on kai epätyypillisen tyypillinen. Sotakirjaksi tässä tosiaan keskitytään enemmän sosiaali- ja sukuhistoriaan, ja myös naisten asema huomioidaan, vaikka Colliander pahoitteleekin sitä, ettei kartanon armoistakaan ollut saatavilla muuta tietoa kuin lapsiluku ja synnyin- ja kuolinajat.

Kirja lähtee kierrätyskärrystä kotiini odottamaan sukututkimuksellisen kirjoittamiseni seuraavaa pyrähdystä; viimeisestä on nyt aikaa parisen vuotta. Siinä oli tiedollisesti paljonkin sellaista, mitä en ole internetin ja paikallishistoriikkien kätköistä löytänyt. Varsinkin yhden aiemmista kotikaupungeistani, Mikkelin, historiallisesta asemasta opin paljon uutta.

Mysteerio rappion aikakautena

IMG_1814Kirjaston kierrätyskärry yllättää taas. Päivän teema muutenkin on ”kaikkea ilmaista”: luen päivän löytökirjaa R-kioskilta koodia vastaan haetun alkoholittoman Crisp-oluen kanssa. Samalla pohdin diakoniatyön olemusta, joka valitettavasti johtaa harhapoluille, kun en edelleenkään ymmärrä, miksi kristillinen auttaminen olisi mitenkään erityisempää kuin muu auttaminen. Tehtävät tuntuvat tunkkaisilta, ja siksi päädyn aina päätyöni äärelle, sanojen diilaamiseen.

Wilhelm Keidas on kirjailija, jonka teoksia olen 2000-luvulla kuikuillut, olihan minulla silloin kausi, jolloin luin periaatteessa kaiken Intiaa sivuavan. Hänen Govinda-aiheinen romaanitrilogiansa on julkaistu 2001-2004, ja olen lueskellut sen kakkososaa, Govinda saapuu Moskovaan, mutta se oli aiheena minulle silloin epäajankohtainen (siinä siis käsiteltiin joogan salaista harrastamista Neuvostoliitossa 1970-luvulla). Nyt minulla on käsissä trilogian kolmas osa, Govindan kadonnut kaupunki (Pavitra, 2004).

Pavitra-kustantamo on julkaissut lähinnä Keitaan alias Henri Aleneffin teoksia, ja se on bhaktijoogaan keskittynyt kustantamo ja verkkokauppa. Keidas/Aleneff on näiden seikkailukirjojen lisäksi julkaissut myös vakavampaa filosofista kirjallisuutta. Olen periaatteessa aina kiinnostunut näistä pienistä esoteerisista kustantamoista, jotka eivät varmasti tee työtään taloudellisen voiton perspektiivistä.

Govindan kadonnut kaupunki kertoo isästä ja pojista, turkulaisesta akateemisesta perheestä, jossa professori-isä ja teinipoika katoavat arkeologisessa maanalaisessa kaivauksessa. Tunnelmat avautuvat kuin Indiana Jones-leffassa, mutta kietoutuvat samalla perheen ja sen tuttavapiirin erikoiseen historiaan Suomessa. Turun kulttuurikodissa on jo pitkään käynyt intialaisia vieraita keskustelemassa veedisestä viisaudesta, ja heidän uskottu ystävänsä on maassa pitkään asunut bengalilainen Nilamani, joka on muuttanut takaisin Intiaan ja asuu teoksen nykyhetkessä brahmiinisessa askeesissa pyhiä tekstejä lukien ja Gangesissa kylpien.

Veedisen viisauden mukaan teoksen nykyaika on Kali-yugan eli tekopyhyyden ja henkisen elämän rappion aikaa, jolloin kovapäisiä maallistuneita sieluja joutuu herättelemään poikkeuksellisen rajuin keinoin. Myös intialaisia riivaa mammonan ja maallisen menestyksen palvonta, eikä väkeä saa henkisen elämän virvoitukseen varsinkaan paatuneista kaupungeista. Ainoa toivo on kaukaisissa kylissä, joissa edelleen kokoonnutaan kuulemaan muinaisia taruja ja legendoja audiovisuaalisen viihteen puutteessa.

Nuori Christopher saa houkuteltua Nilamanin matkakumppanikseen Etelä-Intiaan, jossa olettaa isänsä ja veljensä oleilevan.  Matkaan lähdetään verkkaisesti, ja sen varrella pysähdytään moniin kiinnostaviin perinnekohteisiin, joista länsimaiset turistit eivät välttämättä ole heti kartalla. Itse en ainakaan ole ollut tietoinen Navadvipan, Purin ja Tirupatin kaupunkien kulttuuriaarteista. Tirupatista tulee tukikohta, kun pelottomat miehet matkaavat vaaralliseen Ahovalamin viidakkoon kadonneita etsimään.

Kirjassa on lempeän humoristinen ilmapiiri, ja kulttuurien välinen dialogi toimii saumattomasti. Lukijan kuitenkin täytyy olla hyvin utelias hindulaisuudesta, jotta jaksaa pysyä mukana faktapainotteisissa keskusteluissa. Toiminnallisuutta kuitenkin tarjotaan runsaasti varsinkin alussa ja lopussa, joten voisin hyvinkin kuvitella kirjan puhuttelevan nuoria mieslukijoita. Romantiikkaa teos ei valitettavasti tarjoa, koska päähenkilöt ovat vaikeasti naitettavia poikamiehiä, jotka kieltäytyvät seksistä muuten kuin suvunjatkamistarkoituksessa, ja näin kukaan täyspäinen nainen ei suostu heidän kanssaan naimisiin.

Teos on suht viaton ”poikakirja” tai ”mieskirja”, jossa toiminnalla on suurempi merkitys kuin hahmojen psykologisella syvyydellä länsimaisessa merkityksessä. Tosin hahmojen syvällinen perehtyminen veda-kirjallisuuteen ja Intian historiaan antaa heille toisenlaista syvyyttä. Itse ehkä luin tätä enemmän matkakirjana ja tietokirjana kuin romaanina, ja nautin niistä tiedollisisista pläjäyksistä, joita monet romaanitaiteen ystävät saattaisivat pitää liian opettavaisina.

Teoksen välittämä sanoma bhaktijoogasta kiinnostaa, mutta onneksi joogan autuaaksitekevä voima ei ollut teoksen keskiössä. Kirjaa voi lukea sujuvasti ja nautinnolla, vaikka ei itse olisi etsimässä elämälleen tarkoitusta joogasta tai itämaisista filosofioista. Tämä on ehdottomasti Intiasta kertovien länsimaisten kirjailijoiden tuotoksista paremmasta päästä, eikä tätä voi esimerkiksi verrata äsken lukemaani Holy Smoke-teokseen, joka vain raapaisi pinnallisten representaatioiden pintaa.

Tämä teos varmasti ruokkii jokaista matkakuumeista Intian-ystävää, mutta tämän luettuani olen uudelleen kiinnostunut tuosta Neuvostoliittoon sijoittuvasta kakkososasta, joka suurella todennäköisyydellä tupsahtaa tielleni pian.