Uskonpuhdistus on vaikea rasti

IMG_1510Jos olisin lukenut Kai Sadinmaan 10 käskyä kirkolle (Into, 2015) sen julkaisuvuonna, en tiedä olisinko nyt tässä. Olen siis opiskellut kirkon palvelijaksi DIAK-ammattikorkeakoulussa viime ajat te-toimiston aktivoittamistoimenpiteenä. Opintojen alkuvaiheessa luin enemmänkin kirkkoon ja kristinuskoon liittyvää tietokirjallisuutta, myös niitä, jotka eivät olleet kurssikirjoja, mutta viime aikoina into on laantunut. Blogissa keskityn suosiolla kaunokirjallisuuteen, mutta satunnaisesti saatan innostua myös asiaproosasta – saanhan nyt kirjoittaa siitä löysemmin rantein kuin ollessani yliopistotutkija. Minun ei enää tarvitse tieten tahtoen olla ammatillisesti rakentava, kollegiaalinen tai piiloutua institutionaalisen auktoriteettini taakse pönöttämään.

Sadinmaa on minulle tuttu henkilö, olen ollut kiinnostunut hänen performatiivisesta aktivismistaan jo ennen kuin hänestä tuli kuuluisa. Ollessaan vielä leipäpappina hän on käsikirjoittanut draamaa, ja hänellä on ollut omalaatuisia yhden miehen aktioita mm. Rajat Kiinni-mielenosoitusten kupeessa. Hän on liimannut teesinsä Kallion kirkkoon Mannerheimin päiväkäskyä peittämään, ja pyrkinyt eduskuntaan Vasemmistoliiton riveistä. Olen kuullut häntä myös livenä, ja puhujana hän on astetta lempeämpi kuin kirjoittajana. Itselleni hän on yhtä tärkeä kansalaisvaikuttaja kuin Marjaana Toiviainen, rohkea oman polkunsa kulkija, jonka omatunto ei ole sallinut konsensusajattelua kirkon palvelijana. Hän on siis ollut pitkään työttömänä, mutta työllistänee nyt itseään freelancer-kirjailijana ja puhujana.

10 käskyä kirkolle on tiukka, kirkon toimintaa perustavaa lailla haastava pamfletti, jonka keskiössä on Jeesus, Juudaan leijona, kiivaasti sorrettuja rakastava ja puolustava vastarintaliikkeen mies. Jeesusta ei voi löytää vain kutomalla peittoja Kolkatan katulapsille tai äänestämällä kukkarollaan reilun kaupan kahvin puolesta. Jeesus vie seuraajansa paikkoihin, joissa ihmiset koostuvat verestä ja lihasta, intohimoista, haluista ja ovat ihmisyydessään perustavaa laatua keskeneräisiä.

Teos on kauttaaltaan oppinut, mutta kansantajuinen. Jokainen teesi on ehjä, huolellisesti pohdittu kokonaisuus. Paikoitellen kirkkohistorian tuoreista kertausopinnoista on tekstin kokonaisuuden ymmärtämisen suhteen hyötyä, mutta se saattaa avautua paremmin yhteiskuntatieteilijälle tai ruohonjuuritason poliittiselle aktivistille kuin klassiselle teologille. Mm. Fredric Jamesonin ja Slavoj Zizekin aiempi luenta saattaa auttaa teesien perille menossa.

Akateeminen teologia on Sadinmaasta ongelma, sillä varsinkin dogmatiikkaan perehtyneet kirkonpalvelijat ovat viime aikoina keskittäneet energiansa hämmentäviin epäolennaisuuksiin, kuten ehtoollisen konsekraatiokysymykseen (tyyliin voiko öylättejä ja viiniä säilyttää seuraavaan kertaan, vai pitääkö ne kuluttaa samana päivänä). Messujen kaavat eivät innosta varsinkaan uutta, potentiaalista kirkkokansaa, sillä niiden ymmärtäminen vaatii vuosien aktiivista messuissa käyntejä ja mielellään ainakin teologian yliopistollisia perusopintoja. Varmasti juuri tämän vuoksi uuskarismaattiset liikkeet kiinnostavat nuorempaa aktiiviväestöä.

Köyhyyden vastustamisessa ja vähemmistöjen oikeuksien puolustamisessa en voisi olla enempää samaa mieltä kirjoittajan kanssa, eikä nyökyttelevässä faniarviossa olisi mitään järkeä. Myös viimeaikaiset kokemukseni kirkon rivijäsenenä (ei vielä alan opiskelijana) vahvistavat tässä esitettyjä havaintoja. Liiallisuuksiin menevä elämysteollisuus ja nuorison kosiskelu on piinallista, ja varsinkin aktiivisten vapaaehtoisten vastuuttaminen esim. piirien vetämiseen voi joskus johtaa hurjiin ylilyönteihin. Olen käynyt (tutustumatta syvällisesti etukäteen konseptiin) teoksessa parjattua Alfa-kurssia, jossa oli paljon hyvääkin konservatiivisesta eetoksestaan huolimatta, mutta siinä ei kyetty takaamaan kovin erilaisista taustoista tulevien osallistujien oikeutta saada ääntään kuuluviin, ja siksi moni jätti kurssin kesken jo ensi visiitin jälkeen.

Sadinmaan tyyli on purevaa, säälimätöntä yhteiskuntakritiikkiä, joka kyllä innostaa ja voi joltain aloittelijalta seisauttaa veretkin. Paikoitellen koin kuitenkin kritiikin paikallisseurakuntien toimintaa kohtaan kohtuuttomana, sillä en tunne mitään sosiaalisen toiminnan lajia, joka potentiaalisesti kutsuisi kaikkia seurakuntalaisia puoleensa – tällaista ei voi edes olla yhteiset ruokailut, sillä niin monet kärsivät syömishäiriöistä ja niihin liittyvistä sosiaalisista rajoitteista. Itse kovasti haluaisin osallistua aitoon Jeesuksen seuraamiseen, mutta voisin siitä huolimatta myös puuhastella jonkun kevyemmän projektin parissa, noin aluksi.

Sadinmaa on oikeassa myös siinä, että seurakuntien toiminnassa painottuu liikaa keski-ikäisten ja keskiluokkaisten naisten arvomaailma ja henkilökohtaiset mieltymykset. Miehille ei kuulemma ole tarjolla muuta kuin saunailtoja, joiden konservatiiviset vetäjät osaavat ottaa hipeimmiltä tulokkailta luulot pois. Mutta eikö se miehekkään toiminnan puute ole miesten oma vika? Ja olisiko olemassa jotain toimintaa, jossa miehet ja naiset voisivat tulla yhteen ilman, että jotkut kokisivat esimerkiksi sinkkujen läsnäolon uhaksi parisuhteelleen? Oma kantani on, että miesten ja naisten piirejä on olemassa vain heteronormatiivisen mustasukkaisuuden vuoksi. Kuitenkaan tästä asenneilmapiiristä ei voida syyttää vain kirkkoa, sillä ihmisillä on tapana rakentaa omat henkiset vankilansa.

Eniten opin kirjasta kirkon ja sen oheistoimijoiden (kuten DIAK-ammattikorkeakoulun) osallistumisesta kasinotalouteen ja veroparatiisien ylläpitoon. Juuri tällä viikolla uutisoitiin DIAK:in uusista glamorööseistä kiinteistöhankkeista, ja toissa viikolla eräs eläköityvä lehtori avautui työnsä ylikuormituksesta. Suosittelisin teosta lämpimästi kurssikirjaksi vaikka diakoniatyön kursseille, mutta tuskinpa tätä sinne hyväksytään rankan institutionaalisen kritiikin vuoksi.

Sain kirjasta myös paljon inspiraatiota omiin, hitaasti eteneviin fiktiohankkeisiini, joissa vilisee kristillisiä individualisteja, omien seurakuntiensa perustajia. Sadinmaan näkemys leipäjonoista ja muusta ruoka-avusta on myös avaava. Kirkon diakoniatyöhän oli ennen 1990-luvun lamaa täysin kriisissä, mutta lamat ja taantumat ovat taas työllistäneet ammatillisia leivänjakajia.

Itse haluaisin tuoda näkyväksi varsinkin menestysteologiset viritykset vapaiden suuntien köyhäinhuollossa. Ev.lut. kirkko on kuitenkin (ainakin omien havaintojeni pohjalta) hoitanut köyhäinapunsa varsin matalalla profiililla ja sydämellisesti. Vapailla suunnilla köyhyyden teologiset ja yhteiskuntapoliittiset selitykset saattavat olla paljon huolestuttavampia kuin vaikka Tampereen ihan asiallisessa Ruoka-Nyssessä.

PS: Kirja löytyi iki-ihanasta antikvariaatti Sofiasta Helsingin Vuorikadulta. Mulla on ehkä kaksi suosikkidivaria koko maassa, toinen on Sofia ja toinen Jyväskylän Lukuhetki. Vinkkejä muista, yhtä hauskoista rasteista otan mielelläni vastaan.

Hillbillyjen ja hipstereiden maasta

IMG_1515Juha Itkonen on kirjailija, jolta en ole lukenut kaikkia teoksia, vaikka syytä varmasti olisi. Hän kuuluu ikäluokkaani, on kirjoittanut herkullisen liikkuvaa ja kansainvälistä tekstiä, ja olen erityisesti pitänyt hänen tavastaan kertoa – en välttämättä automaattisesti teosten aiheista. Ja kun sain käsiini teoksen Minun Amerikkani, heti ensimmäisenä mieleni valtasi epäilys: jaksaisinko lukea tilitystä jonkun kirjailijan henkilökohtaisesta Amerikka-suhteesta?

Olen tässä blogissa hehkuttanut kahta vanhemman ikäluokan mieskirjailijan Amerikka-aiheista matkakirjaa, Rauli Virtasen ja Antti Tuurin. Niinä aikoina, kun nämä miehet Amerikan valloittivat, matkustamisessa sinänsä oli vielä glamouria. Oman ikäluokkani Amerikan-reissut taas tuntuvat bulkkikamalta, sillä niin moni sinne pääsi jo vaihto-oppilaaksi. Monella meistä on aktiivinen suhde Pohjois-Amerikan mantereeseen, vaikka emme olisi siellä koskaan käyneet. Itse olen lentänyt Kanadaan kolme kertaa ja asunut siellä vuoden, mutta minulla ei riittäisi materiaalia kirjoittaa verevää rakkauskirjettä maalle, vaikka siellä erinomaisesti viihdyinkin.

Jätin kesken Virpi Hämeen-Anttilan samansuuntaisen Intia-teoksen, ja pelkäsin Itkosen kirjallekin käyvän samoin. Minun Amerikkani on kirjan nimenä populistinen ja kökkö, kuten kirjailija odysseian loppumetreillä itsekin tunnustaa. Nimeä ei kuitenkaan voinut vaihtaa, sillä kirja oli tilattu tulipalokiireessä ja nimi printattu katalogiin jo ennen käsikirjoituksen valmistumista. Tällainen tekstin tuottaminen ahdistaa ainakin itseäni, mutta Itkonen on vuosien varrella elättänyt perhettään enemmänkin nopeilla journalistisilla juttukeikoilla Suomen Kuvalehteen ja Apuun. Tämä teos on jalostettu versio aiemmista lehtijutuista. Kuitenkin se muodostaa oman hillityn, mutta maagisen kokonaisuutensa.

Itkonen siis reissasi ympäri Yhdysvaltoja Trumpin kampanjan aikaan vuonna 2016 ja vielä tämän vuoden tammikuun virkaanastujaisseremonioiden aikaan. Itseäni eniten kiinnostavin jakso oli syksyn 2016 kirjailijaresidenssi New Yorkin osavaltion Ledig Houseen, jossa kirjailijat ympäri maailmaa seurasivat Trumpin valtaan nousua. Residenssi ja sen lähialueet esiintyivät kuplana, vaihtoehtoisena todellisuutena, jossa ihmisillä edelleen oli roppakaupalla tietoa muusta maailmasta.

Kuka tahansa, joka on vähänkään seurannut uutisia, pystyy samastumaan kirjan maisemiin, tai vieraantumaan niistä. Itkonen laittaa itsensä likoon kokonaisvaltaisesti, ammatillisesti, henkilökohtaisesti ja historiallisesti: lapsuuden Amerikka-sympatiat suodattuvat tämän päivän maailmantuskaan, mutta iloa Ritari Ässän katselusta tai Twisted Sisterin fanituksesta ei vesitetä. Itkosen oman hämeenlinnalaisen yrittäjäperheen länsivetoisuus politisoituu paikallisten sosialistiperheiden rinnalla. Sosialistisen kasvatuksen 1980-luvun Suomessa on täytynyt olla järkyttävän vaikeaa, kun tv:stä ei tullut ainuttakaan neuvostoliittolaista sarjaa, emmekä tunteneet muita neuvostoartisteja kuin Alla Bugatshovan. Ainoa lapsia aidosti kosiskeleva mediaelementti oli Pikku Kakkosen Nukkumatti, jonka esiintymiset kestivät sen minuutin tai pari. Elimme yhtenäiskulttuurissa, jossa varmasti kommunistitkin seurasivat Dallasia, ainakin länsimaisen rappion herjaamismielessä.

Itkonen käy läpi nuoruutensa Amerikka-kokemuksia maltillisen nostalgisesti. Hänen amerikkalaisen jalkapallon uransa katkeutui, kun isä ei suostunut maksamaan varusteita. Hän pääsi 17-vuotiaana työkaverinsa siivellä Aurinkomatkojen hotellitestaajaksi Miamiin, mikä oli provinssin tiukkojen alkoholi-ikärajojen suhteen suuri pettymys – matkalla pelattiin lähinnä korttia ja otettiin poseerauskuvia whiskypullojen kanssa hotellihuoneen ammeessa. Jo 90-luvulla hän oppi subileivän tilaamisen, mutta kokee tämän näennäisen valinnanvapauden edelleen ahdistavaksi ja ostaa leipänsä mieluummin Picnic-ketjusta.

Arviota kirjoittaessani odotan Trumpin hallituksen alasajoa seuraavan kuukauden sisällä. Itkonen tarjoaa ikkunoita hänen kannattajiensa mielenmaisemiin todella monipuolisella tavalla, vaikkakin juttureissuilla oma turvallisuus oli välillä kynnyskysymyksenä ja esteenä aitoihin kohtaamisiin. Hillbillyjen ja hipstereiden maassa arkiset kohtaamiset ovat usein kortilla. Bernie Sandersin kalpeanaamaiset yliopistointellektuellikannattajat eivät välttämättä ole koskaan käyneet alabamalaisessa megachurchissa, eikä tyypillinen hillbilly ymmärrä poliittista satiiria. Jos elämä koostuu vain yhdestä lyriikan lajista, jossa kaivataan kotiin highschool-sweetheartin syliin, silloin Trump on ainoa ymmärrettävä kandidaatti siitä huolimatta, ettei high schoolissa tyttöjen julkinen haarojen kouriminen ollut kenties sallittua.

Henkilökohtaisesti sain teoksesta paljon uusia lukuvinkkejä, kuten amerikkalais-indonesialaisen Laksmi Pamuntjakin tuotannon. Ylipäänsä teoksen kulttuuriset referenssit loistavat, kun taas poliittinen analyysi pysyttelee arkisen journalismin tasolla, sitä yhtään vähättelemättä. Kirjaan uskaltaa tarttua sellainenkin lukija, joka ei ole länsimaisten demokratioiden valtajärjestelmiä systemaattisesti vertaillut.

Parhaimmillaan tämä road movie tarjoaa vastaavan kokemuksen kuin Sofia Coppolan elokuva Lost in Translation, siitä huolimatta, että kertoja luultavasti tuntee amerikkalaisen rockmusiikin paremmin kuin lähtömaansa vastaavan ja pystyy keskustelemaan nyansoidusti kansanihmisten kanssa Greyhound-busseissa ja asemessuilla. Tästä huolimatta hän palaa itselleen outoutettuun maahan, joka on kadoksissa sisäisten kulttuuriensa ja käännöstensä kanssa, maahan, jossa monille ainoa mahdollinen olemassaolon muoto on elää taskussa tai kuplassa.

Supikoirien salatut elämät

IMG_1455Jokaisella kunnon perheellä on supikoira haudattuna puutarhassaan. On myös kilttejä perheenisiä, joiden voimaeläimeksi nousee supikoira kriisin keskellä. Supikoirat ovat yksiavioisia, ja niillä on oma kirppulajinsa, jota ei tunneta muilla pikkupedoilla. Kun supikoiria vapautuu luontoon esim. turkistarhaiskujen jäljiltä, ne saattavat leutoina talvina ajautua kaupunkeihin, lähiöihin, omituisten perheiden takapihoille, joista ne adoptoidaan kotieläimiksi huolia ja pelkoja kuulemaan.

Jotain tällaista tapahtuu tamperelaisen esikoiskirjailija Riina Paasosen romaanissa Kaikki minkä menetimme (Minerva, 2017). Paasonen on haastattelujen mukaan kulkenut pitkän tien kohti suurta haavettaan, romaanin julkaisua, ja tullut yllätetyksi, kun Minerva-kustantamo lämpeni käsikirjoitukselle (Minerva ei tänä vuonna kustanna muita kotimaista taideproosaa kuin juuri tämän).

Luin juuri toisenkin Tampereen alueelle sijoittuvan esikoiskirjan Viita-Akatemian kirjoittajakollegalta, Jaakko Melentjeffin Hukkuneet. Se on virtaviivainen dekkari, jonka ongelmana (jos ongelmia pitää täikammalla etsiä) voisi olla selkokielisyys ja juonen selkeä lineaarisuus. Melentjeff taitaa kaavan, jolla teoksia mahdollisesti myydään myös ulkomaille. Paasosen tyyli on jokseenkin päinvastainen: teoksessa tapahtuu hyvin vähän, sen teemaa on vaikea tiivistää myyntilauseeksi, ja sen päähenkilöt ovat niin outoja, etteivät he ehkä kelpaisi kaupalliseen dekkariin. Eikä teos dekkari olekaan, vaikka henkilöt potentiaalisesti saattaisivat olla rikokseen taipuvaisia tai kykeneviä. Rikollisuutta teoksessa sivutaan monesta suunnasta, ja sen kautta näkisin kirjailijalla olevan kykyjä myös dekkariin tai kauhuun.

Teos kertoo tamperelaisesta perheestä, jossa asuu aikuiset lapset. Esikoinen Arvi on jämähtänyt masennuksen ja fobioidensa suohon eikä enää poistu kotipihaa kauemmas. Hänen siskonsa Aura käy keskustan baarissa töissä ja on lähinnä kiinnostunut rikollisuuden historiasta, varsinkin myyttisestä Maria Åkerblomista. Perheen äiti Orvokki näyttää vain harrastavan erilaisia savitöitä ja maalaamista, kun taas isä Johannes yrittää edelleen ajaa rekkaa elättääkseen perhettään. Eräänä päivänä Orvokki saa kodin ummehtuneesta ilmapiiristä tarpeekseen ja lähtee nuoren rakastajansa, uimavalvoja-Kain matkaan. Kovin eksoottisesta irtiotosta ei silti ole kyse, sillä Kai on Johanneksen serkku ja sulkapallokaveri.

Aikuisten lasten pitkittynyt kotona asuminen ja nuorten aikuisten kelkasta putoaminen ovat yhteiskunnallisia ongelmia, joita Paasonen lähestyy herkullisen outouttavasti. Kirjailija on yhdeltä ammatiltaan sosionomi, mutta ei sorru tässä ammatilliseen jargoniin tai poliittisen puheen liikaviljelyyn. Etsivä nuorisotyö ei löydä Arvia, sillä hänen perheenjäsenensä edelleen ruokkivat häntä. Entinen tyttöystävä Helmikin käy tuomassa tälle karkkia ja tofusalaattia. Arvi ei ole fobioistaan huolimatta menettänyt älyään tai havainnointikykyään, eli hän on jollain tasolla oman elämänsä subjekti. Isä Johanneksen todellisuudentajun heittely on rajumpaa, eikä päihteilläkään ole suurta roolia kuviossa.

Olin aidosti ahdistunut teoksen sisäsiittoisesta ilmapiiristä, mikä mahdollisesti on kirjailijan haluama efekti. Kirjassa kaikki päähenkilöt ovat nihkeitä, tunkkaisia ja/tai omalla tavallaan autistisia. Autismikirjon diagnoosin antaminen fiktiivisille hahmoille on joutavaa ja mahdollisesti myös loukkaavaa niitä kohtaan, joilla diagnoosi oikeasti on taskussaan. Paasonen kuvaa kyllä taitavasti sisäänpäin käpertynyttä perhettä, jonka yhdelläkään jäsenellä ei ole suuria haaveita tai tavoitteita. Seksuaalisesti heränneellä äidillä toivon pilkahdus liittyy uuteen kumppaniin, mutta hänelläkään ei riitä tarmoa edes katsoa ympärilleen, saati liittyä Tinderiin. Perhostatuoinnin hän kuitenkin saa hankittua hormonipöllyissään, mikä mahdollisesti luo hetkellisen täysillä elämisen illuusion.

Luin kirjan sujuvasti, sillä teksti on kielellisesti loppuun saakka hiottua taideproosaa. Ihmettelen sitä, kuinka kirjailija on saanut näistä aineksista kokoon toimivan kokonaisuuden. Eniten suomalaisista nykykirjailijoista romaanin ajelehtivat hahmot muistuttavat Reidar Palmgrenin arjen antisankareita. Ja tässä myös naiset ajelehtivat. Minkään nurkan takaa ei tule normiyhteiskunnan huolestunutta toimijaa ohjaamaan perhettä palvelujen piiriin.

Uskon, että moni kirjallinen oman polkunsa kulkija tulee ihastumaan tähän romaaniin. Itse taisin lukea sen vääränä päivänä, jolloin en ollut tarpeeksi vastaanottavainen sen loistaville detaljeille, täytetyille eläimille, pihapatsaille, peseytymättömyyden meheville hajuille, latinan opinnoille, lakanapyykille. Aistillisuus ei tässä teoksessa ainakaan ollut kliseistä, vaan se kuljettaa mutaisiin vesiin. Tamperelaisuuden kuvauskaan ei ollut kliseistä, tapahtumien paikkoja tuskin rekisteröin Rautatieaseman läheistä halpaa baaria lukuunottamatta. Itse asiassa luulin kirjaa aloittaessani sen sijoittuvan jonnekin erämaahan, tyyliin Jyväskylän ja Oulun väliselle vyöhykkeelle, huutokauppakeisarin hoodeista kauemmas pohjoiseen. Mutta varmasti jollain Tampereen pientaloalueella on juuri sellaista.

Teos sopii erityisesti niille, jotka kokevat kaurismäkeläisen tunneilmaisun liian höveliksi ja pliisuksi.

 

 

 

 

 

Milloin mätäpaise sopii puhkaista?

IMG_1451Luin Johanna Holmströmin Itä-Helsingin monikulttuurisista perheistä kertovan Itämaan (2013) suurella innostuksella, ja jäin odottamaan sille vastaavaa yhteiskuntakriittistä jatkoa. Siksi olinkin yllättynyt, että lahjakkaan kirjailijan seuraava romaani olikin kauhua/psykologinen trilleri.

Sulje silmäs pienoinen (Otava, 2015, suom. Tuula Kojo) sijoittuu maantieteellisesti vain kivenheiton päähän edellisen romaanin maisemista, mutta mentaalisesti etäisyys on valovuosia. Siinä mielessä kirjailija ei ainakaan toista itseään. Kirjassa kolmikymppinen lapsipsykologi Robin palaa lapsuutensa maisemaan Sipooseen, Särkkälä-nimiseen asuinidylliin meren rannalle. Särkkälä on ökyrikkaiden uudehko asuinalue, jonka Robinin edesmennyt isäpuoli on raivannut ja myynyt suurella voitolla. Robinin perhe on ollut alueen uudisraivaajia, mutta heitä on kohdannut niin suuret menetykset ja suru, että heitä enää tuskin tunnetaan.

Robin on ollut taktisesti poissa kuvioista pitkään vältellen alkoholisoitunutta leskiäitiään Henrikaa, joka asuttaa kartanotyylistä asumustaan yksin. Eräänä syksynä hän päättää palata ja alkaa huolehtia taas äidistä. Viidessätoista vuodessa paljon mikään ei ole ulkoisesti muuttunut Särkkälässä, mutta ilmapiirissä on aistittavissa uusia jännitteitä. Sosiaalinen mätäpaise on puhkeamassa. Alueen rikkaat perheenäidit kiinnostuvat Robinin ammattitaidosta, ja kutsuvat tämän konsultoimaan lapsia, jotka ovat alkaneet leikkiä pelottavia leikkejä läheisellä suolla.

Romaanissa oli temaattisesti paljon yhteistä äsken lukemani Tiina Raevaaran kauhutrilogian kanssa. Tavallaan koinkin, että sen teemat, ihmiskauppa, elinsiirrot, adoptio, huumeet ja vaikeat luokkasuhteet olivat hieman liian järeitä yhteen romaaniin. Jännityksen tasolla toimintaa ja hurjia käänteitä riittää, eikä kukaan selviä pyörityksestä täysin puhtain paperein. Jopa lasten ovelta ovelle myymistä luokkaretkipiparipurkeista löytyy erikoisia sattumia.

Pidin paljon teoksen synkästä huumorista ja yhteiskunnallisesta syväanalyysista. Sipoon paikallista historiaakin sivutaan viinatrokauksen, seurakuntaelämän ja Seiskarin kauniin Siirin laulun kautta. Paikalliset ihmiset, myös ruotsinkieliset, vihaavat eristettyä rikkaidenrantaa intohimoisesti, mutta monet oppivat myös hyötymään heidän vauraudestaan. Robinin ensirakkauden kohde Johannes on jämähtänyt lähtöruutuun, Vinqvistin kaupan edustalle, diilaamaan kaikenlaista ja odottamaan hanttihommia ylemmiltään. Samalla ökyhuviloiden jälkikasvu on siirtynyt New Yorkiin muotibloggaamaan. Robin itse on haavoittunut menestyjä, jonka traumaattinen lapsuus on loputon Pandoran laatikko.

Miljöön kuvaus oli kutkuttavan herkullista, henkilöhahmot uskottavia, mutta rakenteellisesti juonessa oli jumittavia kohtia.  Jaksoin lukea teoksen loppuun suht intensiivisesti, mutta itse rikosten käsittely alkoi puuduttaa minua viimeisellä kolmanneksella. Itse kauhu ei kannatellut minua tarpeeksi, kirjan muut elementit kyllä. Jäin pohtimaan, olisiko teos muuttunut jännittävämmäksi kerronnallisilla muutoksilla.

Lasten ja nuorten arjen kuvaajana Holmström osoittautuu taitavaksi molemmissa romaaneissaan. Itämaassa nuori tyttö taistelee vapaudestaan suomalaissyntyisen muslimikäännynnäisen äidin diktatuurin ikeen alla; tässä huomioni keskittyi varsinkin Robinin isoonveljeen Lukasiin, jonka seksuaalinen etsintä vaatii rankkoja huumekokeiluja. Ökyrikkaiden nuorten allasbileissä homofobia esiintyy hieman erilaisena kuin lähiön nuorisotalon takana, mutta ei se siitä jalostu.

Holmström näyttää kirjoittavan kotikonnuistaan, ja paikallistuntemus nousee teoksen ehdottomaksi valttikortiksi. Minusta tuntuu, että olisin nauttinut kertomuksesta enemmän aivan ”tavallisena” nuorten kasvukertomuksena, ilman käyntiä romanialaisissa lastenkodeissa. Kirjassa oli paljon ansioita puhtaan kaunokirjallisesta näkökulmasta, eli uskon sen kiinnostavan myös sellaisia lukijoita, jotka eivät tavallisesti lue kauhua.

Pohjoismaista yhteistyötä (ja melankoliaa)

IMG_1448Kun luin esikoiskirjailija Jaakko Melentjeffin siviiliurasta psykiatrisen poliklinikan sosiaalityöntekijänä, minulla oli tietynlaisia odotuksia hänen romaaninsa suhteen. Odotin, että dekkarissa hahmot olisivat mielenterveydeltään epävakaita ja syrjäytymisriskin alla olevia. Odotin raskasta yhteiskuntakriittistä tekstiä, jossa lastensuojelu, päihdehuolto ja oikeuspsykiatria olisivat keskeisinä toiminnan kenttinä.

Sain olla väärässä ja yllättyä. Romaani Hukkuneet (Atena, 2017) ei tunnu kertovan millään muotoa kirjailijan päivätyöstä. Erikoista nykydekkariksi on, ettei sen henkilöhahmoilla, poliiseilla, uhreilla tai rikollisilla, ole suuria haasteita mielenterveyden tai päihteiden kanssa. Yksi islantilainen poliisi juhlii liikaa ja yksi liikemiesuhreista on ennen kuolemaansa vajonnut vanhuuden vainoharhaiseen erakkouteen, mutta tämä on dekkarimaailmassa minimalistista kärsimystä. Siinä mielessä dekkari on kevyttä, jopa virtaviivaista luettavaa.

Dekkarissa ratkaistaan monimutkaista rikosten vyyhtiä neljässä maassa ja kolmen maan poliisivoimien kesken (sivupolkuja sattuu myös muualle Eurooppaan, ja myös Euroopan ulkopuolelle). Jo keskeisiä poliisihahmoja on lukuisia, ja heidän henkilökohtaisissa sotkuissaan kuluu aikaa ja tupakkia. Pohjoismainen poliisiyhteistyökuvio on kuitenkin kiinnostavaa, varsinkin, kun sen kautta pääsee moneen otteeseen Islantiin. Romaanin Islantiin ja Prahaan liittyvät kuviot ovatkin huomattavasti jännittävämpiä kuin ”kotikonnuille” Tampereelle ja Tukholmaan liittyvät. Suomessakin liikutaan suurella maantieteellisellä reviirillä.

Minusta romaani oli poikkeuksellisen raikas siksi, että siinä ei märehditty tyypilliseen salapoliisiromaanin tapaan yhden provinssikaupungin poliisiasemalla ja sen läheisillä bensiksillä. Tampere-ulottuvuus oli ansiokkaan epämanselainen, eli teoksessa ei syöty mustaamakkaraa tai wingsejä, tai fanitettu jääkiekkoa. Kauppahallissa käytiin useaan otteeseen kahvilla, enkä ollut varma, onko turkkilainen kahvilanpitäjä faktaa vaiko fiktiota. Nanda Devin lounaalla veikattiin, tuleeko mieto vai tulinen kokki.

Tamperelaisesta poliisi Paula Korhosesta veikkaan päähenkilöä, mikäli tämä on sarjan aloitusosa. Ei Paula, eikä kukaan muukaan poliiseista, päässyt vielä loistamaan työssään, vaan päinvastoin heillä oli suuria vaikeuksia kollegoidensa ja virantoimituksen pykälien kanssa. Poliisit olivat tässä sopivan rosoisia, ei tyypillisesti seksisuhteissa ja baareissa, vaan erehtyvinä, hankalina työkavereina. Lisäksi monia heistä leimasi tärkeän läheisen äskettäinen poismeno. Ruotsalaisten ja islantilaisten melankolia oli samansuuntaista kuin suomalaisten, mutta kansallisilla stereotypioilla ei mässäilty.

Kirjassa hukkuu rikkaita miehiä, jotka kaikki kantavat vääriä papereita. Miehet ovat kadonneet jo aiemmin, mutta kaikkia ei ehditä kaivata. Juonta enempää paljastamatta teemat kytkeytyvät ihmissalakuljetukseen, rahanpesuun ja veroparatiiseihin. Melentjeff avaa kiinnostavalla tavalla mm. muslimitaustaisten maahanmuuttajien suullisiin sopimuksiin perustuvaa hawaladar-rahansiirtojärjestelmää, joka toimii myös sellaisissa paikoissa, jonne sähköiset viestimet eivät yllä. Monikulttuurisuutta ja maahanmuuttoa käsitellään romaanissa vähäeleisen luontevasti. Esimerkiksi Prahassa omia operaatioitaan harjoittavat afgaanikaksoset Farah ja Haris puhuvat ja käyttäytyvät kuin suomalaiset – ymmärrettävästi, koska ovat ajautuneet maahan kolmivuotiaina ilman vanhempiaan.

Olin todella kiinnostunut näiden poliisien arjesta, ja varsinkin islantilaisten yksinhuoltajien tilanne jäi kutkuttamaan herkullisella tavalla. Kirjailija selvästi tuntee maata syvällisemmin kuin turismin tasolla, sillä paikkojen kuvaus oli todella autenttista. Prahan osuuksista tuli enemmän turistimainen vaikutelma, mutta ehkä luin itsekin niitä potentiaalisen turistin näkökulmasta. Rikosvyyhden ratkaisuprosessi alkoi loppuvaiheessa hieman puuduttaa, sillä en kokenut pääseväni kunnolla rikollisten enkä uhrien ihon alle. He jäivät etäisiksi, enkä yhtä henkilöä lukuunottamatta kunnolla ymmärtänyt heidän motiivejaan toimia kuten he toimivat. Tämä on varmasti useimpien sellaisten dekkarien ongelma, joissa halutaan liikkua isolla reviirillä.

Suosittelen dekkaria erityisesti toiminnallisuuden ystäville, ja niille, jotka kaipaavat sopivan jouhevaa kesäkirjaa. Jännityksen ja huumorin ulottuvuudet olivat tässä hyvässä balanssissa, eikä kokemus jätä lukijaa syvän angstin tilaan (kuten herkkähermoiselle voi käydä esimerkiksi Samuel Björkin kirjojen äärellä). Kirjassa oli ainoastaan yksi hirvittävä kohtaus, joka sekin oli lyhykäisyydessään melkein juonesta irrallinen. Koska olen viime aikoina lukenut myös aika ”lällyjä” dekkareita, antaisin 1-5 skaalalla tämän teoksen jännitykselle kuitenkin 3  1/2 tähteä, kun moni suomalainen dekkarikokemus on jäänyt angstin tasolla yhteen tai kahteen. Tämä ”pisteytys” ei liity teosten kirjalliseen arvottamiseen, sillä moni leppoisa dekkari toimii usein mahtavana paikallishistoriikkinä, komediana tai mökkilaiturin relaksanttina. Tämä teos toimi kuitenkin mainiosti perusdekkarina, eli teoksena, jossa rikokseen syyllistyneitä joutuu arvuuttelemaan loppumetreille saakka.

Lukisin tätä mielelläni mökillä hämärän hyssyssä, en laiturilla auringossa, mielellään kuunnellen rätisevästä kassumankasta jotain tummaa musiikkia, kuten islantilaisia hautajaisvirsiä.

Korpipörön etelänreissu

IMG_1445Kauko Röyhkä on ollut minulle tunnetumpi muusikko kuin kirjailija, vaikka hänen musiikkinsa tuntemukseni jää tunnetuimpiin hitteihin. Mahdollisesti olen lukenut häneltä yhden teoksen 2000-luvun alussa, aikana, jolloin vapaa-ajan lukemisestani ei ole jäänyt pysyviä muistijälkiä. Röyhkän kirjallinen tuotanto näyttää kiinnostavan monipuoliselta, ja vähemmän egosentriseltä. Teosta Lapinpoika (LIKE, 2016) luulin omaelämäkerralliseksi, mitä se tuskin oli millään muotoa, kun Röyhkän elämän koordinaatteja tutkailee. Röyhkä ei ole edes Lapista kotoisin, vaan on syntynyt Valkeakoskella ja viettänyt varhaiset vuotensa Oulussa. Ilmeisesti kiinnostus Lappiin ja lappilaisiin ihmisiin on kasvanut elämän varrella.

Lapinpoika on suht perinteinen, realistinen nuoren miehen kasvukertomus, joka ajoittuu vuodesta 1973 1990-luvun laman syövereihin, aikaan, jolloin menestyvillä liikemiehillä oli jo nmt-puhelin. Päähenkilö Simppa asuu tarinan alussa jossain Lapin käsivarren pitäjässä, josta jo silloin muutetaan massoittain pääkaupunkiseudulle ja Ruotsiin. Hän on nykykieltä mukaillen syrjäytymisvaarassa: oppikoulun ja armeijan jälkeen nuorelle miehelle ei ole löytynyt virkaa eikä koulupaikkaa. Hän asuu boheemin kasvatti-isänsä kanssa 1800-luvun hirsimörskässä, ja suurkuluttaa kylän kirjastoa. Lojaalius  kasvatti-isää, eno-Aapia kohtaan pitää häntä kylillä, sillä Aapin voimat eivät enää riitä kaikkiin askareisiin. Aapin kuoltua saappaat jalassa Simpalla ei enää ole kylillä muuta kuin koira. Hän kokee itsensä ”korpipöröksi”, eikä varsinaisesti kaipaa maailmalle, mutta maailma pakottaa hänet lähtemään. Viesti on selvä: ”Muuta tai hautaudu tänne, kunnes kuolet.”

Elämänsä aikana Simppa tulee olemaan kolmen naisen loukussa. Vuonna 1973 naapurin hylkytaloon tulee lomailemaan kolmen hippitytön jengi, ja tyttöjen perässä Simppa saa lähdettyä etelään, vaikka ei tiedä näiden osoitteita tai koko nimiä. Tytöt ovat The Roosters-nimisen yhtyeen bändäreitä, ja Simpalla on älliä löytää kolmikko bändin keikalta Helsingistä. Simppa on rakastunut tytöistä hipeimpään, Sonjaan, mutta alkaa seurustella käytännöllisen Minnan kanssa. Minna tietää tarkkaan, mitä elämältään ja tulevalta mieheltään tahtoo, mutta funktionaaliseen perhe-elämään ei välttämättä mahdu parisuhde. Kiltti Simppa ei osaa vaatia suhteeltaan enempää kuin mitä vaimo sanelee, mutta hän löytää lohtua vuosien varrelta sekä menestyvästä juristi-Essistä että ajelehtivasta haaveilija-Sonjasta. Asetelmasta on vaikea repiä perinteistä uskottomuusdraamaa, niin naisten johdateltavissa Simppa on. Ja varsinkin, kun Simppa pitää vaimonsa ystäviä salarakkainaan, asetelma ei vaikuta kovinkaan seikkailulliselta.

Teoksen pääjuoni oli lopulta simppeli, enkä oppinut paljoa Simpan naisseikkailuista. Sen sijaan kotikylän universumin kuvaus ja myös pääkaupunkiseudun raksamiesten keskinäiset kahnaukset kiinnostivat. Ystävyys amiskan raksalinjan Ripeen kestää tämän kuolemaan saakka, ja Lapinpoika onnistuu hommaamaan alkoholisoituvalle kaverilleen töitä, vaikka tällä on puujalka. Röyhkä kirjoittaa maailmasta, jossa työ edelleen oli itseisarvo, ja jossa erilaisia kuntoutuksia ei ollut tarjolla niillekään, joilta puuttui toinen raaja. Työelämässä siedettiin paremmin puutteellisuutta, vaikka töissä ryypiskelevää Ripeä ei telineille voitu päästää puolenpäivän jälkeen.

Teoksen ajankuva on tarkkaa, mutta samalla lempeää. Kirjaston lisäksi nuoren Simpan maailmankuva muokkautuu lähinnä hylkytaloihin jääneiden viihdelukemistojen kautta. Hän kuulee homoseksuaalisuudesta Hymy-lehden Monsieur Mosse-uutisoinnin kautta, ja pelkää junassa vieraiden miesten lähestymisiä. Helsingissä miehiä pelotellaan naisista, jotka käyvät Club Safarilla hakemassa itselleen neekerisankkerin. Simpan naiset, Minnaa lukuunottamatta, jatkavat festareilla bailaamista kypsempään ikään saakka, mutta Simppa päätyy kohti elämää, jossa Avotakka säätelee haaveita, vesisängyt lotisevat ja paidan rinnuksiin ilmestyy krokotiilinkuvia.

Olen itsekin elänyt kultaisen 70-luvun pikkulapsena, ja pystyin heittäytymään tuon ajan nuorten aikuisten vapaudenkaipuuseen. Myöhempien vuosikymmenten materialismi ja elämäntavan kaventuminen kotikeskeiseksi kuluttamiseksi jopa vähän masensi. Teos oli lämminhenkinen, armollinen ja salliva, ja sen maailmaan pystyy samastumaan, vaikka ei olisi koskaan ollut rockkeikan bäkkärillä tai keikkabussissa. Silti koin, että teos todennäköisesti puhuttelee eniten 50-60-luvuilla syntyneitä lukijoita, eli se tuntui ikäpolviromaanilta. Itse olisin saanut teoksesta enemmän irti, jos päähenkilö olisi ollut enemmän yhteydessä Lappiin odysseiansa aikana. Olisin siis kaivannut kirjaan enemmän Lappia, vaikka minulla ei ole mitään Vantaan lähiöitä vastaan.

Romaanissa liikuttiin samoilla korkeuksilla kuin äsken lukemassani Mikko-Pekka Heikkisen Jääräpäässä. Tässä tyhjentyvää kylänraittia lähestyttiin vakavan elegisesti, ja luontosuhde nousi päähenkilön keskeiseksi voiman lähteeksi. 70-luvulla kyläläisiä ei eroteltu etnisen alkuperän mukaan, vaikka olin lukevinani kuvatut henkilöt ei-saamelaisiksi ”lantalaisiksi”. Pidin kyllä Röyhkän kerronnallisesta maltillisuudesta syrjäkylän hahmojen maalauksessa: tyypit olivat tolkullisia, eivätkä viina- ja seksijutut menneet överiksi. Usein Itä-Suomen syrjäseutujen kuvauksissa mennään pidemmälle kohti Ryysyrantaa, mikä on saattanut myös olla todenmukainen maantieteellinen ja mentaalinen ero.

Muonion mangojen kypsyystasosta

IMG_1444Kulttuurisensitiivisyys on hiipinyt suomalaiseen käsiteuniversumiin viiveellä, ja sen viimeisin variantti on vakava syytesana, kulttuurinen appropriaatio. Suomessa vakavampia syytöksiä appropriaatiosta on kohdistunut saamelaisten kuin romanien symboliikan, esineistön ja tapojen kritiikittömästä varastamisesta, pahimmassa tapauksessa kaupallisiin tarkoituksiin, globaalin riistotalouden niljakkaiksi symboleiksi.

Mikko-Pekka Heikkinen lähestyy saamelaisten elinkeinokriisiä toiminnallisen romanttisen komedian genrestä käsin. Romaania Jääräpää (Johnny Kniga, 2014) ei pidä ottaa liian vakavasti, jos on sattunut postkoloniaalin teorian klassikot lukemaan. Se kuitenkin sivuaa sekä feministisiä että vähemmistöpoliittisia keskusteluja välillä vakavammin, välillä kreisihuumorilla maustettuna.

Pariisi ja Lontoo ovat Muonion Kairahovin terassilta katsottuna hieman lähempänä kuin Kontulan halvimmasta kuppilasta. Sen lisäksi, että turisteja joutuu välillä palvelemaan muillakin kielillä kuin ”lontoolla”, kylän ihmisillä on yllättäviä historioita. Eivät kaikki ole koko ikäänsä poroja erotelleet, ja varsinkin saamelaissuvuissa miehillä on ollut harmillisen pitkiä ”jaukkumisjaksoja” lantalaisten mailla, ulkomaillakin.

Romaanin patriarkka, poromies Piera Karhuvuoma on ristiriitainen, tragikoominen hahmo. Hän on jättänyt perheensä lähteäkseen Iron Maidenin roudariksi maailmalle, ja palannut nelikymppisenä uusi kansallisaate sydämessään kotikonnuille. Pieran uusi ura itsenäisen Saamen politrukkina ei kunnolla ota käynnistyäkseen. Varavaltuutetun paikka Enontekiön kunnanvaltuustossa on pettymys, ja negatiivisia energioita hän joutuu purkamaan kotona poliisivaimoonsa Liisa Mimmiin.

Kun pariskunnan ainoa poika Asla iskee puolisokseen helsinkiläisen maisterin, joka kehtaa änkäytyä naapurikunnan Muonion kunnanjohtajaksi, Pieran vihanpito äityy uusille leveleille. Muonion ja Enontekiön kuntaliitosasia etenee, eikä Piera tiedä, miten päin olla. Asla alkaa menestyä arktisten älyvaatteiden suunnittelijana, eikä isällä ole asiaa pojan lippulaivaliikkeeseen, jossa myydään saamelaiskuvioituja Canada Goose-vermeitä rikkaille venäläisturisteille. Lisäksi suvun naisilla on molemmilla tahoillaan aikeita katkaista vuosisatoja kestänyt perheväkivallan kierre.

Jääräpää on lennokasta, monisanaista ja kauttaaltaan toiminnallista tykitystä, jossa suvantokohtia ei tunneta. Syrjäseutujen kunnallispolitiikasta olen lukenut paljon synkempiäkin tilityksiä, mutta tässä romaanissa oli varsinkin politiikkaosastolla toistoa suhteessa Heikkisen aiemman novellikokoelman, Nuorgamin Alkon tuhon (2010) kanssa. Romaanin päähenkilöt ja heidän yksityiselämän vääntönsä muodostivat taas uniikin tarinan, joka kirvoitti nauruhermoja.

Mangot nousevat teoksessa nuorenparin avioliiton ja kaukokaipuun symboleiksi. Muonion S-marketista mangoja voi ostaa huikeaan ylihintaan, mutta niiden kypsyttäminen syömäkelpoisiksi kestää. Asla ostaa Katjalle mangoja hyvissä ajoin ystävänpäivälahjaksi, mutta romanttinen hetki kääntyy raivokkaaksi riidaksi, koska Katja paljastaa miehelleen olevansa hirvittävän Juhana Stenin, kylän historian pahimman lantalaispapin, jälkeläinen.

Saamelaisukkojen raijaaminen ilmaiseen parisuhdeterapiaan metsästysvapaiden verukkeella oli romaanin koomisin osio, jolle nauroin hersyvimmin. Naisten perheväkivaltaa vastustavan perinnekerhon kokoontumiset taas herättivät vakavampia kysymyksiä suljettujen yhteisöjen ja etnisten ryhmien erityisasemasta. Harvemmin olen lukenut teosta, jossa vaimonhakkaamista on käsitelty minkäänmuotoisen komedian keinoin, ja pinttyneistä ennakkoluuloistani johtuen en osannut nauraa sille, että hakatut vaimot ottivat tilanteen omiin käsiinsä totuttua innovatiivisemmin keinoin. (Vastaavasti minun on ollut vaikea nauraa esimerkiksi lasten huostaanottobisnekselle, josta näin äskettäin varsin osuvan draamallisen esityksen.)

Eniten pidin kirjassa siitä, että perinteinen, moderni ja postmoderni limittyivät päähenkilöiden elämässä. Saamelaisesta elämänmenosta ei saanut täysin paikalleen jähmettynyttä kuvaa, eikä varsinkaan naishahmoilla ollut pyrkimystä ”jäädyttää” kulttuuriaan noloksi ulkomuseoksi. Varsinkin musiikin ja leffojen saroilla maailma kävi kylässä. Hugh Grantin elokuvien tribuuttina teos oli vielä vahvempi kuin Black Sabbathin alkutuotannon.

Sukupuolten välinen päättymätön sota ja jotkut överiksi vedetyt kohtaukset muistuttavat minua kesäteatterista, hyvässä ja pahassa. Kökköjäkin kohtauksia ja repliikkejä kirjasta löytyi, ja kuten edeltävässä novellikokoelmassa, näin myös tässä romaanissa tiivistämisen tarpeen. Teoksessa on draaman aineksia, mutta tämä draama tuntuisi relevantilta lavoilla Rovaniemeltä pohjoiseen. Mikä on Lapin maakunnan kesäteatterien tilanne?