Kalalla kuninkaan veneessä

Teos: Ulla-Lena Lundberg: Kuninkaan Anna (Gummerus, 2022)

Suomennos: Kaisa Kauppi ja Juhani Lindholm

Äänikirjan lukija: Krista Kosonen

Ulla-Lena Lundbergin kirjailijanuran alkupään eeppiset saaristolaisromaanit Kuninkaan Anna (1983) ja Kökarin Anna (1984) ovat julkaistu uudelleen tarkistettuna suomennoksena yhtenä painoksena. Kuulun niihin, jotka tulivat tietoiseksi Lundbergin urasta Finlandia-palkinnon kautta, ja olen Jää-romaanin lisäksi lukenut häneltä yhden hienon matkakirjan Siperiasta. Tähän saagaan tarttuminen tuntui lähes pakolliselta, vaikka Sally Salmisen Katrina on edelleen tuoreessa muistissa, ja kansitekstin perusteella näillä teoksilla tuntui olevan paljon yhteistä.

Teos alkaa 1920-luvulta, jolloin Marskärin saaren pienimmän kalastajatorpan tytär Anna menettää isänsä, ja saa nuorena aivan liikaa vastuuta nuoremmista sisaruksistaan. Torpan nimi on paikallista ironista logiikkaa seuraten Kuningas, ja Kuninkaan Anna on saanut isältään lahjaksi terveen itsetunnon. Hän kasvaa tällä Kökarin kunnan ulkosaarella äärimmäisessä niukkuudessa, mutta perheen tilanne helpottaa vähän, kun kaikki lapset on saatu ripille.

Teokset kattavat Kuninkaan Annan koko pitkän elämänkaaren, joka ei ole aivan tyypillinen saaristolaisnaisen tarina. Siihen mahtuu hullu rakkaus tukholmalaiseen taidemaalariin, opettajan opinnot Suomen mantereella, kiertolaiselämää ruotsinkielisen rannikon eri kohteissa, ja lopulta paluu eläkepäiviä viettämään rakkaalle kotisaarelle.

Luulin kirjaa aloittaessani sen sijoittuvan 1800-luvulle, koska perheen köyhyyden kuvaus oli niin ”muinaisen” tuntuista. Muutenkin Kökarin saaren ajanlasku tuntui poikkeavalta, ja oikeastaan Suomeen kuuluminen alkaa tuntua todelliselta vasta toisen maailmansodan aikana. Tuolloin Anna käy kirkossa itkemässä omia sydänsurujaan, vaikka kaikki luulevat hänen itkevän sankarivainajien vuoksi.

Ehkä kiinnostavinta tässä hyvin runsaassa ja monipolvisessa saagassa oli seksuaalisuuden, raskauden ehkäisyn ja ”susiparien” aseman kuvaus. Anna on kotisaarellaan saanut oppia lisääntymisestä lähinnä kylän kätilöltä, jonka opit ovat hyvin luonnonmukaisia, ei-medikaalisia. Tukholmaan muutettuaan hänen rakastajansa vaatii häneltä pessaarin käyttöä, ja Anna tutustuu siellä ultramoderneihin oppeihin, joista kukaan ei ole kuullut Kökarilla. Suhteutettuna tähän voin vannoa, etteivät isoäitini tienneet henkilöstä nimeltä Marie Stopes, ja Anna on suunnilleen heidän ikäluokkaansa. Ehkäisyasia vaikeuttaa pariskunnan yhteiseloa, eikä hedonistisesta Staffanista tule tekemälläkään perheenisää.

Vaikka Annan hartaana toiveena olisi avioliitto ja lapset, hän oppii elämänsä aikana olla vaatimaan liikoja miehiltään. Hän ei käytä minkäänlaisia ”vippaskonsteja” miehen nappaamiseksi, eivätkä hänen miehensä valitettavasti osaa arvostaa hänen esifeminististä elämänfilosofiaansa. Paikoitellen kirjaa lukiessa tuntui, että Lundberg on upottanut teokseensa kaiken, mitä on oppinut naistutkimuksen kurssilta, mutta tämäntyyppinen hieman luennoiva feministinen analyysi oli muutenkin yleistä 1980-luvulla. Tämän lisäksi kirjassa on monia kansatieteilijähahmoja, jotka ramppaavat Annan luona aineistoa keräämässä.

Lundberg osoittaa myös hienosti Ahvenanmaan talouskehityksen kaaren 1900-luvulla. Annan vanhuudessa saarella on jo niin vaurasta, että sairaalaan voi hätätapauksessa päästä helikopterilla. Fyysinen välimatka saaren ja mantereen välillä on kutistunut, mutta henkistä välimatkaa on edelleen, ja hyvä niin. Romaanin loppuosan tarina sinne eksyneestä mersumiehestä, joka jäi saarelle jumiin autonsa rattilukon hyytymisen vuoksi, oli humoristisempi kuin mikään muu osio romaanissa, vaikka se saikin traagisen lopun. Siinä kiireisen helsinkiläisen kansanedustajan on mahdotonta sisäistää, ettei autoon saa tilattu varaosaa käden käänteessä, kun taas saarelaisten näkökulmasta miehen käytös on naurettavaa kiukuttelua.

Luin kirjaa nyt yhtenä romaanina, mutta olettaisin kakkososan alkavan Annan paluusta Tukholmasta reilu 20-vuotiaana ”maailmannaisena”. Alkuosa keskittyy intensiiviseen rakkaustarinaan, kun taas Kökarin Annan aikajana kattaa viitisenkymmentä vuotta. Teoksessa on niin paljon muuta kiinnostavaa historiaa, että se kannattaa lukea, vaikka eroottinen huuma ei niin nappaisikaan.

Pienenä nyanssina, jonka poimin teoksen alkuosasta, oli viite saarilla vaikuttaneisiin venäläisiin suurruhtinaskunnan aikana, ja hyviin suhteisiin heidän kanssaan. Kun nyt olen uutisista katsonut Maarianhaminan raitilla seisovaa surullisen oloista Venäjän konsulaatin rakennusta, tämä herätti erityisen mielenkiintoni. Olisin halunnut lukea aiheesta lisää.

Yhtään huonoa kirjaa en ole lukenut ahvenanmaalaisilta kirjailijoilta, ja tämä elämys oli mahdollisimman moniaistinen ja kokonaisvaltainen. Yhtään ei ole ajan hammas purrut tarinaa, vaan sen tenho on edelleen puhuttelevaa, toivon mukaan myös uusille lukijasukupolville.

Opiskelua kotikutoisessa diktatuurissa

Teos: Eppu Salminen: Lasten ristiretki (Gummerus, 2022)

Äänikirjan lukija: Eppu Salminen

1980-luvun suomalaiset teatteripiirit ovat maailma, jossa olisin ehkä halunnut elää, vaikka samalla meininki aiheuttaa myötähäpeää. Nyt näyttelijä Eppu Salminen kertoo oman versionsa opinnoista Teatterikorkeakoulussa Turkan ja Parviaisen valtakausien aikana. Molempien opetustyyli oli omalla tavallaan diktatoorinen, ja koulusta erottiin urakalla. ”Kovat tyypit” valmistuivat tuolloinkin tavoiteajassa, mutta Salmisella prosessi kesti parisenkymmentä vuotta. Koulusta oli pakko valmistua tutkintosäädösten muutoksen vuoksi. Näyttelijänä jo tuolloin pitkän uran tehneen Salmisen olisi tuskin tarvinnut gradua kirjoittaa, mutta työ oli tarpeellinen välitilinpäätös.

Tämä teos kuvaa enimmäkseen Teatterikoulun hulluja vuosia, ja varsinkin Jumalan teatteri-kohun jälkeistä kuohuntaa oppilaitoksessa. Salminen itse ei kuulunut räyhäjengiin, joka pisti koulun tiloja palasiksi, mutta hänet kuvattiin tuona kohtalokkaana päivänä, ja kuva päätyi keltaisten lehtien sivuille. Oikaisupyynnön tekeminen oli hankalaa, ja varsinkin Iltalehti teki oikaisun harvinaisen nihkeästi.

Salminen ihaili Turkkaa nuoren miehen punk-asenteella ennen kouluun hakua, ja vielä pari vuotta kestäneen hakuprosessin. aikanakin hän oli guru, mutta opinnoissa hän ei selvästikään päässyt gurunsa suosioon. Salmisen opintojen aikana Turkka ei enää ollut koulun rehtori, eikä vastannut hänen vuosikurssistaan merkittävällä tavalla. Suhde Jussi Parviaisen oli vielä hankalampi, sillä Parviainen vokotteli tämän tyttöystävää suureleisen machomaisesti. Parempia muistoja liittyi Ilkka Heiskasen opetukseen, mutta tämä ei ollut kulttimainetta nauttiva stara. Mielipiteet siitä, millaista on hyvä teatteriopetus vaihtelivat, mutta fyysisyys ja raju äänenkäyttö kuuluivat TeaK:in 80-luvun brändiin. Näyttelijän kuului olla lavalla ”tiloissa” ja kipukynnyksen kuului olla harjoituksissa paljon korkeampi kuin intissä.

Helsinkiläisten teatteriopiskelijoiden brändiin kuului myös tietynlainen arroganssi suhteessa maakuntien laitosteattereihin. Harkoissa oli yleistä vitsailla Kokkolalla, eli huonokuntoisimpia oltiin jatkuvasti lähettämässä Kokkolan kaupunginteatteriin. Salminen itse päätyi pitkäksi aikaa Tampereelle, joka ei tainnut olla yhtä rankka tuomio.

Toki kirja on myös kunnianosoitus Salmisen synnyinkaupunki Lahdelle, joka tämän kuvauksen pohjalta on hyvinkin elinvoimainen teatterikaupunki. Salmisen lapsuuden- ja nuoruudenystäviä päätyi myös TeaK:iin, ja kaikki olivat saaneet oppinsa samassa nuorisoteatterissa.

Yllättävä hahmo kirjassa on nykyinen ministerimme Timo Harakka, joka kunnostautui vuoden 1987 räyhäremmissä lähes pääjehuna. Tätä en hänestä tiennyt, ja hänen opintotaustansakin on jäänyt vähemmälle huomiolle, kun en ole koskaan nähnyt häntä teatterin lavalla. Salminen huomauttaa osuvasti, ettei Turkan ja Parviaisen lempilapsista lopulta monikaan tehnyt kummoista uraa näyttelijänä.

Kirjan yleisempi historiallinen tarina oli minulle osittain tuttu, mutta en ole tainnut aiemmin lukea siitä näin koherenttia kertomusta. TeaK-aikojen lisäksi teos tarjoaa muistoja vaihto-oppilasvuodesta Indianassa, erittäin lyhyestä armeijakeikasta ja pidemmästä sivarikeikasta, joka luultavasti antoi Salmiselle myös uutta näkökulmaa näyttelijäntyöhön, saihan hän palvella ongelmanuorten laitoksessa.

Oliko Teatterikorkeakoulu sitten paikka, jonka tarkoitus on tuottaa ns. hyvien perheiden lapsille varmoja ongelmia, tuo oli varteenotettava vertailukohta 1980-luvulla.

Kaiken kaikkiaan teos oli rajun kielen ja huutokohtauksien ulkopuolella lämminhenkinen, ja Salmisen selvä tarkoitus on suhteuttaa tuolloin kokemaansa nykyaikaan, ja löytää tasapaino näiden maailmojen välillä. Anteeksianto oli tapahtunut jo aiemmin, eikä tämä teos tuntunut itkuiselta terapiateokselta. Jotenkin koin, että tässä pyrittiin puhua 80-luvun autenttiselta kielellä, ja näin se voi aiheuttaa ahdistusta enemmän niissä, jotka eivät ole eläneet tuolla vuosikymmenellä.

Lyhyiden lauseiden Länsi-Jyllannissa

Teos: Stine Pilgaard: Metriä sekunnissa (WSOY, 2022)

Suomennos: Anna Skogster

Äänikirjan lukija: Minttu Mustakallio

Vaikka olen asunut elämäni strategisia aikoja Tanskassa, niin jostain syystä tanskalainen kirjallisuus ei ole koskaan ”kolahtanut” minuun erityisesti. Minulla on joitain suosikkeja, joista parhaiten mieleen on jäänyt Peter Hoeg, mutta en seuraa Tanskan kirjamarkkinoita erityisen aktiivisesti. Pohjoismaista ehdoton kirjallisuussuosikkimaani on Norja, ja se voi johtua siitä, että siellä olen matkaillut vähiten.

Näillä spekseillä varusteltuna en kokenut Stine Pilgaardin tuoretta teosta Metriä sekunnissa kovin kiinnostavaksi aihepiiriltään tai tarinan sijainnilta. Kolmikymppisten vauvaperheiden ruuhkavuodet Länsi-Jyllannissa on yhtä jännittävää kuin vastaavan kohderyhmän meno Peräseinäjoella.

Mutta tämähän olikin valloittavan vinksahtanut kirja. Kirjan kertojan nimi mainitaan vain kerran, se taitaa olla Anna, mutta pariskunta on periaatteessa anonyymi. Kertojan mies on saanut opettajan paikan Vellingin kunnassa sijaitsevasta kansanopistosta, ja Vellingin junassa on myös vahva tahtotila houkutella lapsiperheitä asumaan sinne pysyvästi. Opettajien puolisot kuuluvat kohderyhmään, kun kunnassa ideoidaan uusia vetovoimatekijöitä. Halutaanhan näiden muualta muuttaneiden perheiden jäävän, ja näille tyhjäntoimittajapuolisoillekin pitäisi löytää joku toimi.

Tiedän jotain Tanskan kansanopistoliikkeestä, mutta en liikaa, joten kirja antoi minulle jopa jotain uutta tiedollisesti. Kertoja pitää opiston elämäntapaa kulttina, mutta suhtautuu siihen rennon boheemisti. Toki tässä ei kuvailla oikeaa kulttia, jossa olisi pahoja, manipulatiivisia ihmisiä, mutta perheen asuinolot ovat yhteisölliset tavalla, jotka välillä häiritsevät ydinperheen arkea. Perhe asuu rivitalossa opiston mailla, ja välillä opiskelijat tunkevat aidan läpi pariskunnan laatuaikaa. Osa näistä jahtaa kertojan miestä, joka äänestetään vuoden hottikseksi opiston iltamissa.

Teos on selvästi saanut inspiraatiota kansanopistojen lauluperinteestä, ja väliin Pilgaard sanoittaa myös moderneja opistolauluja itse. Nämä saattavat joko aiheuttaa myötähäpeää tai viihdyttää – vastuu on kuulijalla.

Kertoja on saagan alussa palaamassa hitaasti työelämään vauvaloman jälkeen. Työ merkitsee hänelle lähinnä anonyymin kysymyspalstan pitämistä paikallislehdessä. Paljon enemmän päänvaivaa tuottaa autokoulussa käynti, sillä kertojalla on selkeitä fyysisiä hahmottamishäiriöitä. Nauroin autokouluhuumorille kirjassa eniten, vaikka en katso ”huonoin kuski” – tositeeveesarjoja. Autokoulun opettajahahmot olivat hulvattomia, ja heidän keinonsa kierrättää ongelmatapauksia varsin kekseliäitä.

Teos ei välttämättä avaudu kaikille, mutta ei teoksen huumori ole mitenkään Tanska-spesifiä. Suomalaisista takahikiöistä on kirjoitettu yhtä hersyvää komiikkaa, mutta yhtään romaania en ole lukenut, joka sijoittuisi kokonaan suomalaiseen kansanopistoon. Ehkä joissain lukemissani teoksissa on käyty Oriveden opiston kirjoittajalinjaa, mutta eivät nekään ole keskittyneet kokonaan opistoyhteisön arkeen.

Minulle tämä miljöö oli niin virkistävä, että voisin lennosta ilmoittautua tanskalaiselle kansanopistolle tilkkutäkkikurssille. Muiden maiden maalaisjunttius nimittäin on aina piirun verran jännittävämpää kuin oman. Luulen, että Tanskassa on huovuttamisessakin ihan eri tuulet kuin Suomessa.

Saatan jopa kuunnella tämän kirjan uudestaan, ja jään innolla odottamaan Pilgaardin seuraavaa teosta.

Korkean rannikon haikea muisti

Teos: Tove Alsterdal: Juurakko (Aula&co, 2022)

Suomennos: Kari Koski

Äänikirjan lukija: Karoliina Kudjoi

Massiivisen Stalin-kuuntelurupeaman jälkeen olo oli tyhjentynyt niin, ettei oikein minkään genren kirjallisuus kiinnostanut. Ei edellisen teoksen huikeuden vuoksi, vaan asian painavuuden. Yritin sitten valita jotain dekkaria, joka ei olisi joutavanpäiväinen. Arpa osui Tove Alsterdaliin, joka voitti viime vuonna Ruotsissa arvostetun Lasiavain-palkinnon.

Teos sijoittuu Pohjanlahden Höga Kustenin alueelle, joka on melko vanhusvoittoista aluetta näinä päivinä. Sinne on muuttanut etelästä takaisin poliisi Eira Sjödin, jolla on alkavaa muistisairautta sairastava äiti Kerstin. Eira on uhrannut oman elämänsä asuakseen yhdessä äidin kanssa. Äiti pärjää vielä kodissaan päivät, mutta tauti on jo edennyt vaiheeseen, jossa hän lukee samaa kirjaa joka päivä.

Teoksessa kotiseudulle palaa myös seksuaalirikollisena tunnettu Olof Hagström, jonka vanha isä löytyy omakotitalostaan puukotettuna. Olof on oletetusti raiskannut ja murhannut teinitytön 14-vuotiaana, päätynyt nuorisokotiin ja muuttunut persona non grataksi. Olof ilmoittaa löydöstään poliisille, mutta silti hän on keskeinen epäilty isän murhaan. Tienoilla asuu myös muita entisiä seksuaalirikollisia, jotka ovat onnistuneet peittämään jäljensä paremmin kuin Olof. Monissa torpissa on synkkiä salaisuuksia, ja synkimmät torpat roihahtavat tuleen aina, kun poliisin silmä välttää.

Poliisin voimat ovat noilla seuduilla todella aliedustetut, eikä kansalaisten luottamus virkavaltaan ole kummoinen. Porukka on vahvasti aseistettua, metsästys on yleinen harrastus ja oikeuden ottaminen omiin käsiin on hyväksyttyä. Eiran poliisintyössä ei tässä kontekstissa ole kummoista gloriaa; sen sijaan hän on tottunut kohtaamaan arvostuksen puutetta ja jopa vihamielisyyttä.

Alsterdal on kielellisesti nyansoitunut kertoja, joka kutoo tarinaansa työväen historiaa ja yhteiskuntakritiikkiä. Toisaalta tarina on suht hidastempoinen, tai siinä käydään läpi enemmän menneisyyden takaumia kuin nykyisyyttä. Koska keissejä on kaksi, vuoteen 1981 sijoittunut joukkoraiskaus ja Linan tapaus vuodelta 1996, lukija saa olla tarkkana eri tasojen välillä. Kirjassa käydään läpi varsinkin vuoden 1996 tapauksen kuulustelupöytäkirjoja seikkaperäisesti. Yksi teoksen kriittinen kärki osuukin kyseenalaisiin lasten ja nuorten kuulustelumetodeihin, joita Ruotsissa on käytetty aiempina vuosikymmeninä.

Poliisihahmona Eira on älyllinen tutkija, joka ei jätä yhtään kiveä kääntämättä. Hänellä ei ole päihdeongelmaa, mutta sutinaa on nuoremman tukholmalaisen kollegan kanssa muun tekemisen puutteessa. Henkilökohtaisten suhteiden osuus on kuitenkin teoksessa vähäisempi kuin monessa lukemassani viimeaikaisessa ruotsalaisdekkarissa. Tukholman lattebaareissa vieraillaan ihan viran puolesta, ja yhdestä sellaisesta löytyykin tärkeä johtolanka. Teos kertoo myös pääkaupungin pimeistä työmarkkinoista, ja siitä, kuinka myös ruotsalaiset saattavat työllistyä vuosikausiksi ”tiskin alta” jopa kuumiin trendikahviloihin.

Suosittelen kirjaa dekkareiden hevijuusereille, jotka arvostavat psykologista silmää ja vahvaa paikallista otetta. Minulle teos oli himpun verran liian poliisityölle omistautunut ja raskassoutuinen, vaikka pidin Höga Kustenin elämänmenon kuvauksesta. Suurella todennäköisyydellä luen silti jatkoa tälle tarinalle, ja näyttäisi, että Alsterdalilta ilmestyy kaksi uutta suomennosta vielä tämän vuoden aikana.

Olisiko teillä hetki aikaa puhua Stalinista?

Teos: Oleg V. Hlejvnuk: Stalin. Diktaattorin uusi elämäkerta (Otava, 2022)

Suomennos: Matti Kinnunen

Äänikirjan lukija: Antti Lang

Vapun pyhinä kuuntelin hevimpää settiä Isä Aurinkoisesta. Kuuntelu sijoittui osittain öiseen aikaan, ja näin myös unta Josif Dzugasvilistä. Onneksi en tällä kertaa eroottista unta, mutta unessa flirttailin kevyesti Stalinin kloonien kanssa, jotka toimivat ystävällisesti oppaina Nokialle perustetussa Diktaattorimuseossa. Oppaat tarjosivat 10 eurolla privaattikierrosta, ja siihen liittyi sopimus, ettei Josifin klooniin saanut käydä fyysisesti käsiksi.

Uni lienee alitajuinen reaktio uutiseen Turussa poistetusta Leninin patsaasta. Oma kantani on, ettei Neuvostoliittoon liittyviä muistomerkkejä pitäisi poistaa, sillä Neuvostoliitto ei ole hyökännyt Ukrainaan kaksi kuukautta sitten. Lenin kuuluu olennaisena osana Suomen historiaan, eikä hänen patsaansa merkitse menneen neuvostovallan ihannointia.

Tämä teos oli yllättävän monipuolinen ja hyvin kirjoitettu, sillä jaksoin kuunnella sen loppuun saakka pitkästymättä lobotomiaan saakka. Diktaattorien elämäkerrat eivät kuulu normilukemistoihini, mutta Stalinin elämäkerta kattaa niin pitkän jakson Neuvostoliiton historiaa, että sitä voi samalla lukea valtion historiikkinä.

Oleg V. Hlejvnuk on tutkinut Staliniin liittyvää historiankirjoitusta ja Kremlin alkuperäisiä lähteitä 20 vuoden ajan, ja osa teoksesta onkin kommentointia alan kirjallisuudesta. Minuun teki vaikutuksen kirjailijan kiihkottomuus, ja kyky arvioida poliittisen elämäkerran genreä laajemmasta ajallisesta perspektiivistä.

Kirjoitin kirjasta laajat muistiinpanot, mutta yritän tässä arviossa vain kertoa, mitä teoksesta jäi käteen ilman muistin apuvälineitä. Kiinnostavinta Stalinin elämässä toki ovat hänen lapsuutensa ja nuoruutensa, eli vuodet, jolloin hänellä ei ollut poliittista valtaa. Jotain tiesin etukäteen hänen pappisopinnoistaan ja rakkauselämästään, mutta en tiennyt karkotuksen vuosista Siperiassa. Näinä vuosina hän heilasteli useamman kohtalotoverittaren kanssa, ja sai mahdollisesti lapsia, joiden isyyttä hän ei koskaan tunnustanut. Hänen kolmella virallisella lapsella ei kellään mennyt hyvin ja vain tytär Svetlana eli nähdäkseen Neuvostoliiton kaatumisen. Suhde tyttäreen oli astetta helpompi kuin poikiin, jotka kuolivat molemmat suht nuorina, Jakov vankileirillä toisen maailmansodan aikana ja Vasili nelikymppisenä 60-luvulla. Jos joku kirjoittaisi elämäkerran pelkästään Stalinin isän roolista, se olisi luultavasti masentavin kirja ikinä.

Stalinin pahuuden ja persoonallisuushäiriön juurisyiden etsiminen on ollut haastavampaa historian tutkijoille kuin Hitlerin, johtuen ehkä siitä, ettei hänen varhaisista vaiheistaan löydy vastaavia ”merkkejä” tulevasta. Hän oli isänsä hylkäämä, ja oli kärsinyt lapsena isän väkivaltaisesta käytöksestä, mutta georgialaisesta näkökulmasta Stalinin lapsuus oli jopa etuoikeutettu. Hänen vanhempansa olivat lukutaitoisia, vanhemmat elättivät perhettä kaupalla ja kädentaidoilla, ja koska Josif oli perheen ainoa eloon jäänyt lapsi, hän luultavasti sai äidiltään enemmän huomiota kuin moni muu hänen kotikylässään.

Hänestä kasvoi häikäilemätön ja toimissaan täysin mielivaltainen tyyppi, joka kykeni likvidoimaan jopa perheenjäseniä. Samaan aikaan hän sai avunpyyntökirjeitä varsinkin georgialaisilta lapsuuden- ja nuoruudenystäviltään. Kremlin arkistot eivät paljasta, kuka ystävistä sai bonusta eläkkeeseen, mutta se, että nämä kirjeet ovat säilyneet jälkipolville kertoo ainakin sen, että Isä Aurinkoinen oli mahdollisesti ne lukenut. Kuten monen muunkin diktaattorin elämässä, myös Stalinilla oli myötätunnon osoittamisen puuskia kaiken julmuuden keskellä.

Olisin halunnut lukea enemmän Stalinin käsityksistä etnisyydestä. Toki kirjassa oli riittävästi tarinaa gulagiin joutumisen syistä, mutta esimerkiksi Stalinin omaa georgialaisuutta etnisyytenä ei käsitelty kovinkaan syvällisesti. Venäjä toki oli hänelle vieras kieli, ja tämä saattoi olla syynä siihen, miksi hänen verbaalinen antinsa oli niin keskinkertaista. Sortotoimia kohdistui kuitenkin enemmän pohjoisen Venäjän kuin etelän uusien neuvostotasavaltojen asukkeihin.

Kirjassa käsitellään Suomen ja Ukrainan geopoliittista asemaa molempia yhtä paljon, ja huolellinen lukija osaa löytää Neuvostoliiton alkuvaiheiden retoriikasta joitain yhtymäkohtia nykypäivään. Ukrainalaisen kulakkien ja suomalaisten tsuhnien epäilyttävyys ja epälojaalisuus nyt ainakin tulee käsitteinä selväksi.

Tätä teosta ei normi-ihminen voi älyllisesti omaksua yhdessä viikonlopussa, vaan sitä kannattaa lukea maltillisesti, luku kerrallaan. Minulla varsinkin ne toisen maailmansodan strategiset osuudet olivat liian raskasta luettavaa seuratessani tätä käynnissä olevaa sotaa. Neuvostoliiton alkuajoista olen lukenut sen verran paljon aiemmin, että muun muassa Leon Trotsky alkoi tuntua jo hyvältä kaverilta. Trostkysta lukisinkin mielelläni erillisen elämäkerran, sillä hän taisi elää värikkäämmän elämän kuin Isä Aurinkoinen, vaikka tulikin hänen kätyrinsä salamurhaamaksi Meksikossa.

Tämä teos oli minulle vahvempi elämys kuin ne useat Putin-aiheiset teokset, joita olen yrittänyt kevään aikana kahlata läpi. En ole blogannut niistä, koska niistä kirjoittaminen tuntuu masentavalta. Tässä kirjassa oli kohtia, jotka jopa vähän naurattivat, vaikka Hlevnjukin äänensävy ei ole erityisen viihteellinen.

Joulupukki narkkaa ja stalkkaa

Teos: Anna Karolina: Toinen meistä kuolee tänään (Into, 2022)

Suomennos: Jonna Joskitt-Pöyry

Äänikirjan lukija: Satu Paavola

Nicholas ja Jasmine Moretti ovat tukholmalaiset kaksoset, jotka ovat sattuneet syntymään joulupäivänä. Kolmikymppisten aattona kaksikko kokoontuu ryyppäämään lähiöpubiin Jasminen kotinurkille, ja pubin vessassa käydään vetämässä myös kiellettyjä aineita. Kumpaakaan ei perinteinen perhejoulu kiinnosta, eikä kaksosten elossa olevan isän uusperhearki muutenkaan lämmitä heitä.

Nicholas on edelleen julkisuuden henkilö, vaikka jalkapalloura on katkennut huumeriippuvuuteen. Jasmine opiskelee Kauppakorkeassa, ja asuu sadan neliön yksiössä alueella, johon opintolainalla ei ole varaa. Molemmat ovat tavallaan tuuliajolla, ja kaiken kukkuraksi Jasmine on saanut selvännäkijältä viestin, että toinen heistä tulisi kuolemaan jouluyönä.

Aloitin siis taas uuden ruotsalaisen dekkarisarjan seuraamisen. Tämä ei ole ”breaking news”. Kirjassa veti puoleensa eniten värikäs kansikuva. Taustalla on myös leipääntyminen varsinkin Tukholmaan sijoittuviin dekkarisarjoihin, mutta silti lankean näihin säännöllisesti muun lukemisen puutteessa.

Tarinan keskiössä on alkoholisoitunut ex-poliisi Ebba Tapper, joka saa uuden työmahdollisuuden avustavana kurustina tuttavansa asianajotoimistossa. Sen omistajalla, Angela Köhlerillä, ei myöskään mene hyvin, sillä nainen on tahrannut maineensa rasistisilla somekirjoituksilla. Nicholas Morettin keissi tulee molemmille mahdollisuutena uran uuteen alkuun, mutta moraalinen kompassi on kummallakin välillä hukassa, eikä sen suunta ole yhteinen.

Jasmine on siis murhattu, ja Nicholas on murhan ykkösepäilty. Muita mahdollisia epäiltyjä on vain kourallinen, ja osaan niistä liittyy epäilyjä sokerideittibisneksistä. Jasmine on myös käynyt seksuaalisen hyväksikäytön uhrien tukiryhmässä, ja vaikuttaa, että myös Nicholasilla on dissosiatiivisia oireita. Samaan aikaan myös Ebban kaksossisko Esther myy omalla tahollaan seksiä, ja siskon somejulkisuus rasittaa Ebbaa. Kaksosteema on siis kirjassa poikkeuksellisen vahva, mutta sisarukset eivät ole telepaattisessa yhteydessä toisiinsa.

Teos on keskimääräistä dekkaria rosoisempi, vaikka se osittain sijoittuu Lidingön hienostoalueelle. Henkilöiden ongelmat eivät tunnu johtuvan rahasta ja sen puutteesta. Rikosjuoni on tässä intensiivinen ja vain muutamiin henkilöihin keskittynyt, mikä tekee kirjasta helppolukuisen. Tästä huolimatta en ole varma, tulenko muistamaan juonesta paljoa ensi viikolla tai vuonna.

Ehkä mieleen jäänee parhaiten makaaberi joulunäytelmä, jossa kerrostalon käytävällä törttöilee mitä sekopäisempiä pukkeja. Siitä voi vääräleuka vääntää uudenlaisen hittibiisin, kuten ”Joulupukki narkkaa ja stalkkaa”.

Täyttä elämää Perillistenkadulla

Teos: Pirjo Tuominen: Puutalokaupungin naiset (Tammi, 2022)

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Perillistenkatu on köyhien kortteli Lappeenrannassa, jossa varakkaimmilla on oma huusi ja lapsille leikkimökki. Siellä omaa puutaloa asuttaa Pöyhösten laajennettu perhe, Topias, Lahja ja näiden aikuiset tyttäret perheineen. Eletään vuotta 1939, jolloin lappeenrantalaisia kiinnostavat enemmän puutarhatyöt ja vaurastuminen kuin raudan kerääntyminen itärajalle.

Pirjo Tuominen on Lappeenrannassa syntynyt kirjailija, joka on viettänyt suurimman osan elämästään Länsi-Suomessa. Olen lukenut hänen kirjojaan noin kymmenen vuoden ajan, mutta minulla ei vieläkään ole vahvaa kokonaiskäsitystä hänen laajasta tuotannostaan.

Oletan, että tässä romaanissa on omaelämäkerrallisen aineksia, mutta minun ei tarvitse tietää, kuinka paljon. Kyseessä on suht perinteinen nuoren naisen kasvutarina, jonka alkuvaiheita määrittelee toinen maailmansota. Tyttö jää puoliorvoksi jo vauvana, kun isä kuolee talvisodan ensimetreillä rintamalla, mutta puutaloyhteisö huolehtii, ettei tytöltä pääse puuttumaan mitään olennaista – ainakaan sen omilla hyvinvoinnin mittareilla.

Teoksen Viena on oppimishaluinen tyttö, joita kiinnostaa runonlausunta, teatteri ja baletti. Myös hänen lempeä, kaunosieluinen äitinsä Hanna kuolee tytön ollessa teini-ikäinen. Vienalle on tiedossa perintörahoja, mutta Helmi-täti toimii niiden haltijana 21 vuoden ikään saakka. Näin ollen Viena joutuu asumaan alivuokralaisena ja käymään sekalaisissa töissä kustantaakseen lukio-opinnot.

Teos on poikkeuksellisen lämminhenkinen, ja eläydyin varsinkin alun sota-ajan tunnelmiin. Kuvaus Taipalsaaren evakkoajoista ja tuon saaren naisten keskinäisistä kahinoista oli jopa verevämpää kuin puutalokorttelin meininki. Viola- niminen suvun matriarkka ja lottajohtaja ei ollut kovin sympaattinen voimahahmo, eli Tuominen osoittaa tässä, millaisia valtataisteluja ja hierarkioita tuon järjestön johtoon on liittynyt. Naisten maanpuolustuksesta ei piirretä liian ruusuista kuvaa.

Teos kuitenkin keskittyy enemmän 1950-lukuun, eli Vienan nuoruuteen. Tämä tarinointi tuntui minusta jo monta kertaa kuullulta, sillä minulla on muistitietoa toisen välisuomalaisen kaupungin puutalokortteleista. Lappeenrannalle ominaista toki on ollut armeijan keskeinen rooli kaupunkikuvassa, eli ”paikallinen väri” liittyy muun muassa hienosteleviin upseerinrouviin, jotka eivät anna poikiensa seurustella työväen kakaroiden kanssa. Mutta kuvauksen tuon ajan koulunkäynnistä, seurusteluhuolista ja kesätöistä olin jo kuullut livenä sukulaisiltani.

Uskon silti, että teos voi olla tämän äitienpäivän hittikirja, ja toivon sille muitakin kuin kahdeksankymppisiä lukijoita. Teosta suosittelen niille, joita kiinnostaa tavallinen arki, sosiaalihistoria ja luokkaerot. Kovin poliittista kuvausta ei kirjaan kuitenkaan mahdu, sillä henkilögalleriaan ei kuulu esimerkiksi kommunisteja. En kokenut tätä puutteena, mutta olisin ehkä kaivannut kuvattuun puutalokortteliin himpun verran moninaisempia hahmoja.

Nelinpeliä sukujuhlien raunioilla

Teos: Liane Moriarty: Omena ei putoa kauas (WSOY, 2022)

Suomennos: Helene Butzow

Äänikirjan lukija: Sanna Majuri

Delaneyt ovat tiivis suku Sydneyn esikaupungissa: äiti, isä ja neljä aikuista kolmi-nelikymppistä lasta, jotka ovat kaikki vielä lapsettomia. Isä Stan ja äiti Joy ovat vaurastuneet tennisalan yrittäjinä, ja urheilu on muutenkin dominoinut perheen elämänmenoa. Kukaan lapsista ei kuitenkaan ole menestynyt tennisstara. Isä Stanilla on sisällään pettymyksen värittämää aggressiota, mutta naapurustossa eletään sisäsiistin kohteliaan käytöksen vyöhykkeellä.

Kun 69-vuotias Joy sitten katoaa ilmoittaen irtiotostaan lapsilleen sekavalla tekstiviestillä, perheen on aika kokoontua reflektoimaan menneitä. Stania epäillään henkirikoksesta, mutta yksi epäillyistä on myös Savannah-niminen nuori nainen, joka eli pariskunnan luona edellisenä vuonna toipumassa väkivaltaisesta suhteestaan. Samalla on myös syytä spekuloida kummankin seniorin kunnolla: onko Joyssa tai Stanissa ilmennyt piileviä Alzheimerin merkkejä? Ovatko he niin toimintakykyisiä kuin antavat ymmärtää?

Romaani tarjoaa herkkuja viipyilevän, kuvailevan kerronnan ystäville. Itse onnistuin nukahtamaan tarinan aikana myös keskellä päivää, mutta Moriartyn fanina päätin selättää tämän hidastempoisen tarinan. Onko tämä dekkari, siitä voi olla montaa mieltä, mutta kovin jännittävä ei poliisijuoni ole. Sen sijaan Moriarty tarjoaa tässä teoksessa enemmän huumoria kuin tavallisesti: väärennettyjen tenniskeräilykohteiden myyntiepäily ainakin kirvoitti omia nauruhermojani. Myös itse poliisijuoni äityy varsin koomiseksi, mutta siitä ei kannata tietää paljoa etukäteen.

Tennikseen liittyvä nostalgia keskittyy tässä tarinassa kultaiselle 80-luvulle, kun taas nykyään lajin suosio ei enää ole huipussaan edes aurinkoisessa Australiassa. Pelin parissa perheen lapsia on kasvatettu äärimmäisen kilpailuhenkisiksi, eikä sukukokoontumisissa enää ole kovin mukavaa, kun tennikseen liittyviä hyviä uutisia ei ole kertoa.

Tarinankerronta on suht sekavaa, enkä osaisi piirtää tästä tolkullista juonikaaviota. Tämä johtuu siitä, että juoni rönsyilee sisarusten omien ongelmien puolelle, ja heidän entisiä puolisojaan on liikaa. Ajallisesti tarina poukkoilee usean vuosikymmenen välillä, mutta menneille tapahtumille ei anneta tarkkaa aikamäärettä. Tarinan heikoin lenkki on vanhan pariskunnan takaumat heidän omaan lapsuuteensa, ja siellä koettuun emotionaaliseen puutteeseen. Kyseessä kun ei selvästikään ole historiallinen romaani, ja nämä edesmenneiden isovanhempien hahmot jäävät liian luurankomaisiksi.

Hyvää kirjassa taas on parisuhteiden realistinen kuvaus, ja pyrkimys rakentaa kehityskelpoisia, monisyisiä hahmoja. Varmasti jokainen löytää teoksesta jonkun, johon samastua, sillä esimerkiksi sisarukset eivät ole samasta puusta veistettyjä tai edes kovin lojaaleja toisilleen.

Luulisin että romaanin keskeinen teema on katumus, tosin henkilöiden kyvykkyydessä katua aiempia pahoja tekojaan on puutteita. Kuten aiemmissakin kirjoissa, myös tässä osa hahmoista on uskoaan harjoittavia katolisia, ja uskon kysymyksiä pohditaan salakavalasti rivien välissä. Perhearvot ovat henkilöille tärkeitä, mutta käsityksissä harmonisesta perhe-elämästä ei löydy konsensusta.

Ehkä minun olisi pitänyt lukea tämä teos englanniksi painotuotteena, jotta pystyisin vertaamaan sitä aiempiin lukemiini Moriartyn teoksiin. Käännöksessä ja äänikirjatoteutuksessa ei ollut mitään vikaa mutta yli 17 tunnin kuunteleminen oli tälle tarinalle liikaa. Painotuotteen kanssa olisin osannut paremmin tauottaa ja suhteuttaa lukemaani. Ehkä edessäni oli jopa haastavaa kaunokirjallista tekstiä, eli huolimatta suht tyypillisestä romaanin aihepiiristä (suku-ja perhedraama), kerronnan toteutus vaati lukijaltaan enemmän kuin jotkut hänen aiemmat teoksensa.

Naisia tiedustelun palveluksessa

Teos: Denise Rudberg: Vieras joukossa (Into, 2022)

Suomennos: Anu Koivunen

Äänikirjan lukija: Meri Nenonen

Ruotsin ja Suomen yhteisestä geopoliittisestä intressistä on nyt tarjolla monenmoista kirjallisuutta. Törmäsin sattumalta Denise Rudbergin Liittolainen-sarjan kolmanteen osaan, ja aloitin sen kuuntelun tajuamatta, että kyse on sarjasta. Sarja sijoittuu 1930-40-luvuille, se kertoo naispuolisista tiedustelupalvelun työntekijöistä Tukholmassa, ja osa havainnoista pohjautuu Rudbergin (s. 1971) omaan sukuhistoriaan.

Itse asiassa sekoitin tämän sarjan Camilla Greben historiallisiin romaaneihin ruotsalaisista naispoliiseista, tai naisista poliisivoimien palveluksessa ennen kuin naisten pääsy poliisikouluun oli mahdollista. Sarjojen välillä on selkeää synergiaa, ja luulen, että molemmilla on yhteistä lukijakuntaa.

Tämän sarjan naiset kuuluvat Tukholman parempiin piireihin, ja tiedustelupalvelun hommat ovat osalle enemmän kutsumus kuin taloudellinen pakote. Betty kuuluu yläluokkaiseen sukuun, ja yrittää rakentaa etäisyyttä äitinsä bridgepiireihin. Iris on virolainen pakolainen, joka on elänyt kotimaassaan leveämmin kuin Ruotsissa ennen sotaa. Signe on naisten esihenkilön, sokean matematiikan professori Svartströmin taloudenhoitaja, joka on tiedustelijanaisten läheinen ystävä. Naiset viettävät mielellään vapaa-aikaa professorin mökillä Tukholman saaristossa.

Kirjassa naiset tekevät tiedusteluita niin natseista kuin venäläisistä myyristä. Iriksen sisko Kati ramppaa Ruotsissa, mutta on menossa omalla tahollaan Berliinissä naimisiin natsiupseerin kanssa. Iris itse puhuu venäjää toisena äidinkielenään, ja on menettänyt juutalaisen miehensä vankileireille. Hän on Ruotsin tiedustelulle korvaamaton itäsuhteiden tuntemuksensa vuoksi.

Mutta kuka näissä seurapiireissä on ”vieras keskellämme”?

Kirja varmasti kiinnostaa suomalaisia lukijoita, sillä tässä seurataan tiiviisti jatkosodan alun tapahtumia Suomenlahden toiselta rannalta. Ruotsissa pelätään pahasti, että he saisivat Neuvostoliiton rajanaapurikseen. Suomen asia on myös heidän asiansa, hyvin samassa hengessä kuin vuonna 2022.

Itse löysin tästä kirjasta paljon elämäniloa ja eleganssia. Toki seurapiirijuoruilun määrä on tässä sarjassa suurempi kuin vaikka edellämainituissa Greben kirjoissa, mutta juuri nyt viihdyin tenniskentän laidalla, purjehduskerhossa ja hyväosaisten huviloilla. Tässä oli löydetty sopiva balanssi kepeän viihteen ja historiallisen painoarvon välillä.

Saatan hyvinkin lukea sarjan muutkin osat, eikä niiden lukeminen väärässä järjestyksessä haittaa yhtään. Rudbergin muu tuotanto ei ole kolahtanut minuun yhtään, mutta tästä kirjasta pidin enemmän kuin tänä vuonna lukemistani ruotsalaisista dekkareista.

Hämmentävän ajankohtainen trilleri

Teos: Helena Immonen: Operaatio Punainen kettu (CrimeTime, 2020)

Äänikirjan lukija: Aarne Linden

Suomi, Ruotsi, NATO-jäsenyyshakemus ja Venäjän hyökkäys Gotlantiin, ja myöhemmin Suomeen. Tässä pääteemat Helena Immosen trillerissä Operaatio Punainen kettu. Yritin lukea teosta pari vuotta sitten, mutta koin genren itselleni sopimattomaksi. Nyt teos on löytänyt uusia lukijoita suoratoistopalveluissa, ja luulen sen kiinnostavan myös niitä, jotka eivät normaalisti lue toiminnallisia sotatrillereitä.

Teoksen päähenkilöt ovat kolmikymppiset sisarukset Riina ja Joni Koivu, jotka ovat molemmat hyvin maanpuolustushenkisiä. Riina on armeijan käynyt reserviläinen ja tutkija yksityisellä sektorilla, ja hänen miehensä on töissä Pääesikunnassa. Joni taas palvelee Puolustusvoimien erikoisjoukoissa, ja tulee lähetettyä Gotlantiin ruotsalaisten avuksi ensimmäisten joukossa. Molemmat ovat perheellisiä, ja Jonista itse asiassa tulee isä ensimmäistä kertaa hyökkäyksen aikana.

Molemmilla sisaruksilla on haasteita sotilasuran ja perhe-elämän yhteensovittamisessa. Immonen onkin taitava kuvaamaan perhe-elämän militarisoitumista. Riinan Topias-poika on oppinut tarhassa käyttämään sanaa ”ryssä”. Jonia arveluttaa tuleva perhe-elämä, ja hän selvästi olisi suuremman psyykkisen tuen tarpeessa kuin keskustelun käyminen sotilaspappien kanssa.

Teoksen alkuasetelmassa Ruotsi on hakenut NATO-jäsenyyttä, ja hakemuksen käsittelyn aikana Venäjä hyökkää Gotlantiin. Suomi lähettää Ruotsille joukkoja apuun, mutta Ruotsi ei enää luota Suomen kyvykkyyteen puolustaa itseään. USA:n presidenttinä toimii tässä tarinassa edelleen Donald Trump, ja muutenkin henkilögallerian valtionjohtajat ja muut pääjehut ovat de facto-henkilöitä.

Teos kuvaa skenaariota, jossa Venäjä löytää syyn hyökätä Suomeen sen jälkeen, kun Suomi on auttanut Ruotsia Gotlannissa. Isku alkaa e.coli-bakteerin leviämisestä pääkaupunkiseudun vesiverkkoon ja massiivisesta sähkökatkosta. Maassa vaikuttaa Venäjän myyriä, joilla on jonkun muun maan kaksoiskansalaisuus. Kansakunta on ollut aivan liian sinisilmäinen aiemman hybridivaikuttamisen suhteen.

Kuvattu tilanne on realistisen ahdistava, ja saa lukijan katsomaan oman lähiympäristönsä haavoittuvia kohteita uusin silmin. Itse ainakin aloin heti mielessäni täytellä varavesikanistereita ja pohtia patteriradion hankkimista vakavissani. Vielä pari vuotta sitten naureskelin hulluille maailmanlopun varautujille, ja nyt tutkin jo mielenkiinnolla ohjeistuksia kriisiaikojen kotivarasta.

Teos voi olla herkimmille liian ahdistava, mutta toisaalta ei sen ahdistavampaa kuin A-studion seuraaminen. Itse kestin kirjan aiheuttaman ahdistuksen, mutta hieman suren sitä, että minusta on tullut sujuva sotakirjojen lukija. En välttämättä pidä tästä uudesta puolesta itsessäni, ja toivon, että pian palattaisiin maailmaan, jossa ei tarvitsisi bongailla mahdollisia nukkuvia agentteja ja pieniä vihreitä miehiä keskellämme.

Jos jotain kirjassa jäin kaipaamaan, niin venäläisten agenttihahmojen syvällisempää rakentamista. Nyt he jäävät melko yksiuloitteisiksi, eikä kirjaan mahdu myöskään kulttuurisia tai kielellisiä havaintoja. Ehkä olisin arvostanut myös historiallista ulottuvuutta, en välttämättä toiseen maailmansotaan, mutta ainakin kylmän sodan ilmapiiriin saakka. Toisaalta Immosen kerronnan vahvuus piilee siinä, ettei hän sorru pitkäpiimäiseen luennointiin. Esimerkiksi sotateknisen kuvailun määrä oli ihan sopiva – monissa muissa tämän genren kirjoissa sitä on ollut enemmän, ja itse yleensä skippaan ne osuudet.

Tälle sarjalle on luvassa jatkoa tänä vuonna, ja toisessa osassa seikkaillaan Afganistanissa.